II.

Äänettöminä etenivät nuo kolme ratsumiestä. Vanha Bulba muisteli

menneitä aikoja, nuoruuttaan, jota kasakka aina surumielin muistelee,

toivoen, että nuoruus olisi ikuinen. Hän mietti, keitä hän Sjetshissä

tapaisi entisiä kumppaneitaan. Hän laski mielessään, kutka heistä

olivat jo kuolleet, kutka vielä elossa. Kyynel kimmelsi salaa hänen

ripsillään, ja harmaa pää oli painunut kumaraan.

Toisissa ajatuksissa olivat pojat. Mutta tarpeellista on tässä vähän

laajemmin kertoa näistä pojista. Kahdentoista vuoden vanhoina heidät

lähetettiin Kiovan akatemiaan, sillä siihen aikaan katsoivat kaikki

ylimykset tarpeelliseksi antaa pojilleen jonkunlaisen kasvatuksen,

jonka jäljet kuitenkin pian katosivat. He olivat, kuten kaikki muutkin,

hurjapäisiä, vapaudessa kasvaneita. Koulussa he sitten saivat

jonkunlaisen ulkonaisen sivellyksen, mikä teki heidät toisten

kaltaiseksi esiintymisessään.

Vanhempi, Ostap, karkasi jo ensimäisenä vuonna koulusta. Hänet

lähetettiin takaisin, ruoskittiin ja pantiin jälleen kirjojen ääreen.

Neljä kertaa kaivoi hän aapisensa maahan, ja neljä kertaa sai hän

ankaran selkäsaunan ja hänelle ostettiin uudet aapiset. Epäilemättä

olisi hän viidennenkin kerran tehnyt saman tempun, jollei isä olisi

juhlallisesti luvannut panna häntä kahdeksikymmeneksi vuodeksi

luostarin rengiksi ja vannonut, ettei hän saa Koskentakaa nähdäkään,

ellei hän opi kaikkia tieteitä. Omituista, että näin teki itse Taras

Bulba, joka halveksi oppia ja, kuten olemme ja kertoneet, kehotti

poikiansa olemaan siihen kajoamatta. Tästä lähtien rupesi Ostap

ahkerasti istumaan ikävän kirjansa ääressä, ja pian oli hän parhaimpia

koulussa.

Senaikuinen opetus ei ollenkaan ollut omiaan elämää varten: nuo

skolastilliset, retoorilliset, kieliopilliset ja viisaustieteelliset

saivartelut olivat ristiriidassa sen ajan hengen kanssa, eikä niitä

koskaan koetettu sovelluttaa todelliseen elämään. Sen ajan oppineet

olivat myös aivan taitamattomia, koska heillä ei ollut minkäänlaista

kokemusta. Sitä paitsi tuo tavaton tasavaltainen koulujärjestys, tuo

nuorten, terveitten, rotevien miesten kerääntyminen yhteen, oli omiansa

kääntämään heidän toimintansa kokonaan koulun ulkopuolelle. Huono

hoito, rankaiseminen nälällä, ja nuorukaisten reipas mieli herätti

heissä toimeliaisuutta, joka sitten vielä kehittyi Koskentakana.

Nälkäiset opistolaiset samoilivat pitkin Kiovan katuja pakottaen

kaikkia varovaisuuteen. Nähdessään ohikulkevan teinin peittivät

toriämmät käsillään piirakat, auringonkukansiemenet ja mitä heillä

muuta oli kaupittavana. Järjestyksenvalvojalla, jonka velvollisuutena

olisi ollut pitää silmällä tovereitaan, oli housuissaan niin tilavat

taskut, että niihin olisi voinut tyhjentää koko muijan varastot. Nämä

opistolaiset elivät aivan erillään muista; ylhäisten joukkoon, johon

kuuluivat Puolan ja Venäjän aateliset, ei heitä ollenkaan laskettu.

Rehtori ja professorimunkit eivät säästäneet vitsaa ja ruoskaa, ja

usein liktorit heidän käskystään niin löylyttivät konsulejaan, että

nämä monia viikkoja hieroivat housujensa takamustaa. Monetkaan eivät

tuosta suuria välittäneet; se tuntui heistä kenties vähää karvaammalta

kuin pippurilla höystetty viina; toiset taas kyllästyivät näihin

alituisiin selkäsaunoihin niin peräti, että karkasivat Koskentaka, jos

tie oli heille tuttu ja heitä ei matkalla saatu kiinni. Siitä

huolimatta, että Ostap Bulba oli hyvin ahkerasti alkanut opiskella

logiikkaa ja jumaluusoppia, ei hän kuitenkaan voinut välttää armottomia

vitsoja. Tämä karaisi hänen luontoaan ja teki hänestä päättäväisen

miehen.

Ostap oli mitä parhaimassa suosiossa toverien kesken. Harvoin johti hän

muita sellaisissa luvattomissa kepposissa kuin varastusretkillä

puutarhoissa; mutta sen sijaan hän aina oli ensimäinen, joka liittyi

jonkun yritteliään opistolaisen kumppaniksi, eikä hän olisi milloinkaan

antanut tovereitaan ilmi. Mitkään ruoskat tai raipat eivät olisi

saaneet häntä suostumaan tällaiseen tekoon. Hänellä ei ollut muuhun

halua kuin sotaan ja iloisiin pitoihin, ainakaan ei hän muuta

ajatellut. Vertaistensa joukossa oli hän aina suora. Hänen luonteessaan

oli paljon hyväntahtoisuuttakin; äiti-raukan kyyneleet olivat syvästi

vaikuttaneet häneen, ja sentähden hän nyt olikin alakuloinen ja

surumielinen.

Nuorempi veli Andrei olikin vilkkaampi luonteeltaan, ja hänen

tunne-elämänsä oli enemmän kehittynyt. Hän opiskeli halukkaasti ja

innostuksella. Hän oli myös kekseliäämpi kuin veljensä, lyöttäysi

useammin hyvinkin vaarallisen yrityksen johtajaksi ja kykeni myös

välistä kekseliäisyytensä avulla pelastautumaan rangaistuksesta, kun

taas Ostap mutkittelematta heitti takin yltään ja laskeutui lattialle

ruoskittavaksi. Andreinkin mieli hehkui urotöihin, mutta sitäpaitsi oli

hänen mielensä altis myös muille vaikuttimille. Lemmenkaipuu heräsi

hänessä voimakkaasti, kun hän oli tullut kahdeksantoista vuoden

ikään; nainen alkoi yhä useammin kuvastua hänen mielessään;

viisaustieteellisiä väitöksiä kuullessaan näki hän tämän haaveen

mielessään verevänä, mustasilmäisenä, hentona kaunottarena.

Alinomaa liikkui hänen silmiensä edessä naisen hurmaava kuva.

Huolellisesti salasi Andrei tovereiltaan nuoren, hehkuvan sielunsa

tunteet, sillä siihen aikaan oli kasakan häpeällistä ajatellakaan

naista ja rakkautta ennenkun oli ollut mukana sodassa. Viime

vuosina oli hän yhä harvemmin esiintynyt seikkailujen johtajana.

Mieluummin harhaili hän yksinään Kiovan sivukaduilla, missä matalat,

kirsikkapensaiden ympäröimät talot houkuttelevina koristivat katujen

syrjiä. Eksyipä hän väliin kaupungin hienompiinkin osiin, missä asuivat

vähävenäläiset ja puolalaiset aatelismiehet; ja missä rakennukset

olivat upeampia.

Kerran siellä huolimattomana harhaillessaan oli hän vähällä joutua

puolalaisen ylimyksen vaunujen alle, ja pitkäviiksinen ajaja sivalsi

häntä hyvin tuntuvasti ruoskallaan. Nuori teini raivostui:

uhkarohkeasti tarttui hän voimakkaalla kädellään vaunujen takapyörään

ja pysähdytti ne. Mutta ajaja pelkäsi seurauksia ja sivalsi hevosia

ruoskalla; ne karkasivat laukkaamaan, ja Andrei lensi suin päin

rapakkoon. Samassa kajahti jostain ylhäältä heleä, sointuva nauru.

Hän katsahti ylös ja huomasi korkean talon ikkunassa kaunottaren, jonka

vertaista hän ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt, mustasilmäisen ja

valkoisen kuin aamuruskon kultaama lumi. Neitonen nauroi kaikesta

sydämestään, ja tuo nauru antoi vielä hurmaavamman tehon hänen

lumoaville suloilleen.

Andrei ihan hölmistyi. Hän katsoi tyttöön neuvotonna ja pyyhki

hajamielisesti likaa kasvoiltaan. Kuka oli tuo kaunotar? Hän koetti

tiedustella palvelusväeltä, jota komeissa puvuissa seisoi portin

vieressä, kuunnellen nuorta kitaransoittajaa. Mutta palvelustytöt vain

nauroivat hänelle nähdessään hänen likaiset kasvonsa, eivätkä

vastanneet sanaakaan. Vihdoin hänen kuitenkin onnistui saada tietää,

että kaunotar oli erään Kiovan sotapäällikön tytär.

Seuraavana yönä hän uskalikkona kuten teini ainakin pujahti aidan yli

puutarhaan ja kiipesi puuhun, jonka oksat ulottuivat aina talon

katolle. Sieltä laskeutui hän sitten savupiipun kautta immen

makuukammioon, jossa kaunotar parhaillaan kynttilän edessä irrotti

korvistaan kalliita renkaita. Kaunis puolatar jäi alussa sanattomaksi

pelosta, mutta kun hän näki teinin seisovan silmät alas luotuina,

liikkumattomana, ja tunsi hänet samaksi nuorukaiseksi, joka oli

päivällä suin päin lentänyt rapakkoon, valtasi nauru hänet uudestaan.

Andrein kasvoissa ei voinutkaan huomata mitään pelkoa herättävää. Hän

oli kaunis nuorukainen. Neitonen naureli veitikkamaisesti ja teki

hänestä pilaa. Kaunotar oli huimapäinen kuin puolatar ainakin ja hänen

ihanat, kirkkaat silmänsä loivat nuorukaiseen katseen, jossa välkähti

pohjaton autuus. Teini ei uskaltanut kättäänkään liikauttaa, kun

sotapäällikön tytär astui rohkeasti hänen luokseen, somisti hänen

otsansa kauniilla koristeella, ripusti hänen korvaansa kalliin renkaan

ja heitti hänen hartioilleen kullalla kirjailtun musliinivaippansa.

Veitikkamainen kaunotar teki hänelle kaikellaisia kepposia ja

teini-parka joutui yhä enemmän hämilleen. Hän oli hyvin naurettavan

näköinen ja katsoa tuijotti suu selällään immen ihaniin silmiin. Mutta

oven takaa kuuluva ääni sai hänet pelästymään. Neitonen käski hänen

kätkeytyä sängyn alle ja vasta kun kaikki taas tuntui rauhalliselta,

kutsui hän sisään kamarineitsyensä, erään sodassa ryöstetyn

tatarilaistytön ja antoi tälle käskyn varovaisesti kuljettaa teini

puutarhaan ja sieltä aidan yli kadulle. Mutta tällä kertaa ei Andrei

yhtä helpolla suoriutunutkaan kiivetessään aidan yli: kolinasta

herännyt vartija tarttui hänen jalkoihinsa, ja paikalle kokoontuneet

palvelijat antoivat hänelle aikalailla selkään. Vihdoin hänen kuitenkin

onnistui päästä käpälämäkeen.

Tämän seikkailun jälkeen oli Andrein hyvin vaarallista kulkea

sotapäällikön talon ohitse, silli hän pelkäsi päällikön suurilukuista

palvelijakuntaa. Kerran hän kuitenkin vielä kohtasi immen kirkossa.

Kaunotar huomasi hänet ja hymyili hänelle aivan kuin vanhalle tutulle.

Jonkun ajan kuluttua matkusti sotapäällikkö kaupungista ja ihanan

mustasilmäisen puolattaren asemasta huomasi Andrei sen perästä

ikkunassa vain jonkun leveän, ruman naaman.

Näitä asioita muisteli nyt Andrei ratsastaessaan surumielisenä ja pää

alaspainuneena. Sillä välin olivat he jo kokonaan vaipuneet viheriän

aron syleilyyn, ja korkea heinä kätki heidät kokonaan; ainoastaan

mustat kasakkalakit pistivät esiin ruohon keskeltä.

"Hei pojat, mitä te niin alakuloisina ratsastatte?" virkkoi vihdoin

Bulba, havahtaen mietteistään. "Hiiteen kaikki mietiskelyt! Piiput

hampaisiin ja iskekää kannukset hevosten kupeisiin, ja kiitäkäämme niin

huimasti, etteivät linnutkaan meitä saavuta."

Ja kumartuneina hevostensa selkään katosivat kasakat syvään ruohoon. Ei

näkynyt enää heidän mustia lakkejaankaan; ainoastaan kapea juopa lakoon

painuneessa ruohossa osotti heidän jälkiään.

Pilvettömältä taivaalta heitti nyt aurinko maahan ensimäisiä säteitään,

luoden virkistävää lämpöään viheriälle arolle. Silloin katosi

kasakkainkin alakuloisuus ja veri heidän sydämissään liikahti äkkiä

kuin lintu, joka pyrähtää lentoon.

Jota kauemmas tultiin, sitä kauniimmaksi muuttui aro. Siihen aikaan oli

tuo ääretön alue, joka muodostaa nykyisen uuden-Venäjän aina

Mustanmeren rantaan saakka, vielä yhtenä ainoana viheriänä,

koskemattomana nummena. Ei ollut aura kertaakaan viiltänyt villin

aronummen lukemattomia mättäitä. Ainoastaan hevoset, jotka tuohon

korkeaan ruohoon katosivat kuin metsään, olivat sitä polkeneet.

Tuskinpa voi luonnossa löytää mitään tuollaista aavikkoa kauniimpaa.

Koko maanpinta laajeni viheriänä, kultaisena valtamerenä, jota

miljoonat eriväriset kukat kirjailivat. Pitkien, ohueiden ruohonkorsien

välistä pilkistivät esiin tumman- ja vaaleansiniset kellokukat;

keltainen horsma kohotti ylpeänä teräviä huippujaan; valkoinen pyörtämö

koreili sateenvarjon muotoisilla terillään, ja näkyivätpä tiheiköstä

vehnänkin tähkät. Ruohonkorsien välitse liikkuivat peltokanat kaulat

pystyssä. Ilmassa kaikui tuhansien erilaisten lintujen viserrykset.

Taivaalla leijaili haukka siivet levällään, ja jostain kaukaisesta

järvestä kuului villihanhien rääkynä. Ruohosta kohosi tasaisesti

lentoon arolokki joka leijaili ylpeänä ohuen ilmakerroksen vaaleassa

sinessä, ja kauniina välkkyivät sen siivet auringon kultaisissa

säteissä.

Ihana olet todellakin, sinä ääretön aro!

Matkamiehemme pysähtyivät vain hetkiseksi aterioidakseen. Heidän

mukanaan oleva kymmenmiehinen kasakkaosasto nousi myös ratsailta.

Kaivettiin sitten esille viinapullot ja kurpitsit, joita käytettiin

astioina, syötiin leipää ja rasvaa ja vahvistukseksi otettiin vaan yksi

ryyppy, sillä matkalla ollessaan ei Bulba sallinut kenenkään päihtyä.

Matkaa jatkettiin sitten iltaan saakka.

Illan tultua muuttui koko aro toisen näköiseksi.

Mailleen menevä aurinko valaisi nyt tuota ääretöntä lakeutta, joka

vähitellen alkoi pimetä ja liikkuvat varjot muuttivat sen värin

tummanvihreäksi. Ruohon tuoksu tuli yhä tuntuvammaksi: jokainen kukka,

jokainen korsi lemusi, ja koko aavikko ikäänkuin suitsutti hyvää hajua.

Tummansinisellä taivaalla näkyi punertavia kultajuovia. Paikottain

näkyi myös vaaleita pilvenhattaroita, ja raitis, vieno tuulenhenki

hiipi hiljaa ja hyväilevänä ruohomeren yli. Kaikki päivän säveleet

olivat vaienneet ja ilmassa kuulu nyt toisenlaisia ääniä. Kirjavat

multahiiret juoksivat piilopaikoistaan ja nousten takakäpälilleen

täyttivät ilman piipityksillään. Heinäsirkkain sirinä kuului yhä

äänekkäämmin. Välistä kantoi kaiku jostain kaukaisesta järvestä

joutsenen laulun, joka helähteli hopeankirkkaana.

Matkamiehet, jotka olivat pysähtyneet keskelle aroa, valitsivat

itselleen yösijan, virittivät tulen ja asettivat sen keskelle kattilan,

jossa keittivät itselleen velliä. Vinona patsaana kohosi savu ilmaan.

Syötyään sitoivat miehet hevosensa ja laskeutuivat itse levolle. Öiset

tähdet paistoivat suoraan heihin, ja matkalaisten korviin kuului koko

äärettömän aron hyönteismaailman sekavat äänet. Niiden sirinä,

vihellykset ja piipitys kaikui kirkkaana hiljaisen yön raittiissa

ilmassa ja uuvutti uneen uinailevan mielen. Ja jos joku heistä yöllä

heräsi ja nousi, niin kimalteli hänelle koko aro tuhansina, välkkyvinä

helminä. Öistä taivasta kirkasti paikottain punainen rusko, joka syntyi

jostain kaukana niityillä ja joen varsilla poltettujen kaislojen

savusta. Joutsenparvi, joka oli matkalla pohjoiseen, helotti

punaiselta, ja näytti siltä, ikäänkuin olisi taivaalla liehuneet

tulenkarvaiset harsot.

Matkamiehemme kulkivat eteenpäin, eikä heille tapahtunut mitään

merkillisempää. Missään he eivät nähneet puita; aina vain aukeni

silmien eteen tuo ääretön, vapaa, ihana aro. Paikottain siinti taivaan

rannalla kaukainen metsä, joka levisi pitkin Dnjeprin rantoja.

Kerran Taras osotti pojilleen pientä pilkkua kaukana arolla. --

"Katsokaa, pojat, tuossa kiitää tataarilainen." Tatarilaisen pieni pää

kiinnitti heihin terävän katseensa, haisteli ilmaa aivan kuin

metsäkoira ja huomattuaan kasakoita olevan kokonaista kolmetoista

henkeä katosi se kuin metsäkauris.

"No, pojat, koettakaa saavuttaa tatarilainen! Turhaa kuitenkin lienee

koettaa, häntä ette kuitenkaan saa kiinni, sillä hänen hevosensa

juoksee nopeammin kuin minun Mustani." Bulba oli kuitenkin aina

varuillaan peläten väijymistä. He nelistivät pienen joen luo, joka

laski Dnjepriin ja jota nimitettiin Tatarkaksi, heittäytyivät

hevosineen veteen ja uivat kauan jokea pitkin jälkiään peittääkseen.

Kolme päivää tämän jälkeen olivat he jo lähellä määräpaikkaansa. Ilma

tuli kylmemmäksi; he tunsivat Dnjeprin läheisyyden. Tuolla se jo

kimaltelikin kaukana, mustana juovana eroittautuen taivaan rannasta.

Sen kylmät aallot levittivät viileyttä ja yhä lähempänä se näyttäytyi,

täyttäen viimein puolet koko näkyvissä olevasta alueesta.

Tämä oli se paikka Dnjepriä, jossa joki vapautuneena koskista ja

laajaksi seläksi auenneena virtaa vapaana ja pauhaa kuin meri. Sen

keskelle muodostuneet saaret yrittävät kyllä sulkea siltä tien, vaan

voimakkaina vyöryvät sen aallot eteenpäin esteistä välittämättä.

Kasakat astuivat hevostensa selästä, nousivat lautalle ja kolme tuntia

sillä soudettuaan saapuivat Hartetsan saarelle, missä siihen aikaan oli

Sjetsh, jonka niin usein täytyi muuttaa paikasta toiseen.

Suuri joukko miehiä kiisteli rannalla lauttamiesten kanssa. Pitkän

matkan perästä harjasivat nyt kasakat hevosensa ja puhdistivat

varustuksensa. Taras oikaisihe, veti vyönsä lujemmalle ja pyyhkäsi

itsetietoisena viiksiään. Nuoret miehet myöskin tarkastelivat itseään

jonkinlaisella pelolla ja tyydytyksellä ja sitten he kaikki ratsastivat

etukaupunkiin, joka oli noin puolen virstan matkan päässä Sjetshistä.

Viisikymmentä sepän moukaria kaikui etukaupungin viidestäkolmatta

pajasta, jotka olivat kaivetut maahan ja peitetyt turpeilla.

Lujakätiset nahkurit istuivat kadulla katosten alla takoen käsillään

paksuja häränvuotia; teltoissaan rihkamakauppiaat möivät piitä,

tuluksia ja ruutia. Armenialainen oli ripustanut näytteille kauniita

kankaita. Tatarilainen käänteli paistinvartaalla lampaan lapaa.

Juutalainen kaateli päätään kurkoitellen tynnöristä viinaa.

Ensimäinen, jonka he kohtasivat, oli keskellä tietä makaava kasakka.

Taras Bulba katseli häntä ihastuksella. "Kas, kuinka mahtavana se tuossa

loikoilee. Pulskapa on miehellä vartalo!" puhui hän pysäyttäen

hevosensa.

Kuva oli todellakin katsomisen arvoinen: kuin jalopeura lepäsi siinä

kasakka. Hänen tuuhea, puolenkyynärän pituinen tukkansa oli hajallaan;

punaiset, kalliista verasta tehdyt roimahousut olivat kokonaan

tervassa, ikäänkuin todistaen, ettei mies mokomista hienouksista

paljonkaan välittänyt. Hetken miestä ihailtuaan jatkoi Bulba matkaansa

kapeaa katua pitkin, joka oli täynnä taivasalla ammattejaan

harjoittavia käsityöläisiä sekä kaikellaista muuta kansaa. Koko

etukaupunki näytti markkinapaikalta, joka varusti ruoalla ja vaatteilla

Sjetshin, missä vain iloittiin ja pyssyillä ammuttiin.

Vihdoin he olivat sivuuttaneet etukaupungin ja näkivät edessään

useampia pikku kyliä, joiden asumukset olivat turpeilla peitetyt.

Siellä täällä huomasi tykkejä. Missään ei näkynyt aittoja, eikä

myöskään sellaisia pieniä mökkejä vieressä olevine ilmoituskilpineen

kuin etukaupungissa. Matala valli ja huono etuvarustus, jota ei kukaan

vartioinnut, todistivat sanomatonta huolimattomuutta. Keskellä tietä

loikoili muutamia rotevia kasakoita piiput hampaissa, paikaltaan

liikahtamatta katsellen matkalaisia perin välinpitämättöminä.

Varovaisesti ratsasti Taras poikineen heidän ohitsensa virkaten:

"Terve, panit!"

"Terve teillekin!" vastasivat kasakat. Pitkin koko laajaa kenttää oli

kansaa kirjavina joukkoina. Heidän ruskettuneista kasvoistaan saattoi

päättää heidän olleen osallisina monissa taisteluissa ja paljon

puutetta kärsineen.

"Niin, tässä on nyt Sjetsh! Tässä on pesä, josta kaikki nuo uljaat,

ylpeät ja rotevat miehet lähtevät retkeilyilleen! Tästä leviää vapaa

kasakkaelämä kautta Ukrainan!"

Matkamiehet ajoivat avaralle torille, mihin kansa tavallisesti

kokoontui. Suu alaspäin käännetyllä tynnörillä istui siellä kasakka

ilman paitaa. Hän piti sitä kädessään ja neuloi siihen paikkoja. Tuossa

sulki heiltä tien joukko soittoniekkoja, joiden keskellä tanssi

paljaspäinen kasakka käsiään heilutellen. "Vilkkaampi tahti,

soittajat!" huusi hän.

"Tuomas, älä säästele viinaa oikeauskoisilta kristityiltä!" huusi joku,

ja silmäpuoli Tuomas tarjosi lakkaamatta suuret maljat jokaiselle, ken

vaan paikalle saapui. Nuoren kasakan ympärillä tanssi vielä neljä

vanhempaa. Tiheässä tahdissa he polkivat jaloillaan, heittäytyivät

vihureina syrjään, melkein soittajien päälle, laskeutuivat äkkiä

polvilleen ja polkivat hopeoiduilla kantapäillään kovaksi tallattua

maata, joka kumisi heidän jalkojensa alla, ja sankkana tomupilvenä

pyrysi multa heidän ympärillään. Mutta yksi kiljahti kovemmin kuin muut

ja riensi toisten perässä tanssiin. Kauhtana liehui tuulessa, kookas

rinta oli kokonaan paljastettu ja lammasnahkainen takki oli heitetty

hartioille.

"Heitähän takki pois!" huusi vihdoin Bulba. "Näethän, kuinka se

leyhyää!"

"Enpä heitäkään!" huusi kasakka.

"Mikset heitä?"

"Semmoinen on minulla tapa, että minkä päältäni heitän, sen sitten juon

suuhuni!"

Eikä ollutkaan enää lakkiakaan miehellä, ei vyötä kauhtanalla eikä

kirjailtua huivia; kaikki ne hän oli muuttanut viinaksi.

Väkijoukko kasvoi. Tanssiin liittyi yhä useampia, ja mahdotonta oli

liikutuksetta katsella, miten tuo hyppy tempasi kaikki mukaansa. Se oli

maailman huiminta, hurjapäisintä karkeloa ja sitä nimitettiin uljaitten

keksijäinsä mukaan "kasakkalaiseksi".

"Ellen istuisi ratsuni selässä, niin mukaan menisin, totta maar

menisinkin", arveli Taras.

Sillä välin alkoi paikalle saapua harmaahapsisia vanhuksia, joita

pidettiin Sjetshissä suuressa arvossa ja jotka jo useita kertoja olivat

olleet osastopäällikköinä. Monta vanhaa tuttua tapasi täällä Taras.

Ostap ja Andrei kuulivat vain alinomaisia tervehdyksiä.

"Terve, Petsheritsha!" "Terve, Kozolyp!" "Mikä sinut on tänne

saattanut, Taras?" "Mitä varten sinä olet täällä, Dolota?" "Terve,

Kirjaga!" "Enpä luullut tapaavani sinua, Remen." -- Ja vanhat urhot,

jotka olivat kerääntyneet sinne sieltä ja täältä itä-Venäjältä,

suutelivat toisiaan ja kysymykset satelivat. "Entäs Kosjan? entäs

Borodovka? entäs Kolopjor? entäs Pidsytok?" Ja kerrottiin siinä

Tarasille, että Borodovka on hirtetty Tolopanissa, että Kolopjor on

nyljetty, että Pidsytokin pää on tynnyriin suolattuna lähetetty

Konstantinopoliin.

Allapäin vanha Bulba tätä kuunteli ja miettiväisenä virkkoi:

"Kelpo kasakoita he vaan olivat."