I.

"Käännyhän, poikaseni! Kuinka oletkaan naurettavan näköinen! Mitä

messupukuja teillä onkaan yllänne? Ovatko akatemiassa kaikki

tuollaisessa asussa?"

Näillä sanoilla tervehti vanha Bulba molempia poikiaan, jotka olivat

juuri palanneet kotiin Kiovan koulusta.

Pojat olivat vastikään laskeutuneet ratsailta. Siinä oli kaksi rotevaa

nuorukaista, jotka vielä ujoina tuijottivat maailmaan kuni vasta

koulunsa päättäneet ainakin. Heidän voimakkailla, terveillä kasvoillaan

voi jo huomata ensimäisen viiksenalun, johon partaveitsi ei kuitenkaan

vielä ollut kajonnut. He olivat kovin hämillään isänsä vastaanotosta ja

seisoivat liikkumattomina, silmät maahan luotuina.

"Rauhassa, pojat, rauhassa! Antakaa minun oikein tarkastaa teitä",

jatkoi isä, käännellen heitä puolelta toiselle. "Mutta aika pitkätpä on

teillä mekot! Aika mekot onkin! Mokomia mekkoja en ole ilmoisna ikänä

nähnyt. Mutta pistäköön jompikumpi teistä juoksuksi! Luulen, että

liepeisiin kompastuu ja nenälleen tuiskahtaa."

"Älä naura, taatto, älä naura!" sanoi vihdoin vanhempi poika.

"Kuulkaapas sitä! Eikö tälle saisi nauraa?"

"Eipä vain, ja niin taatto kuin oletkin, selkään annan, jos meille

naurat!"

"Jopa olet aika poika! Isällekö selkään!" ihmetteli Taras Bulba ja

peräytyi muutaman askeleen.

"Vaikkapa isällekin. En salli kenenkään itseäni loukata."

"Kuinka tahdot kanssani tapella? Ehkä nyrkeillä?"

"Minulle yhdentekevää."

"No, ruvetkaamme nyrkkisille!" puhui Bulba vetäen hihansa ylös.

"Saanhan nähdä, mikä olet miehiäsi nyrkkeilyssä!"

Ja tervehdysten asemesta pitkällisen erilläolon jälkeen rupesivat isä

ja poika antamaan toisilleen iskuja kylkeen ja rintaan, milloin

peräytyen, milloin uudestaan hyökäten.

"Mutta katsokaahan, hyvät ihmiset: ukko on tullut aivan höperöksi,

järkensä menettänyt!" valitti heidän laiha, kalpea ja hyväsydäminen

äitinsä, joka oli pysähtynyt kynnykselle, eikä vielä ollut ehtinyt

syleillä hellästi rakastamiansa lapsia. -- "Lapset ovat juuri tulleet

kotiin, toista vuotta ovat olleet poissa, ja ukon päähän pälkähti

ruveta nyrkkeilyyn."

"Tappelee kuin mies!" sanoi Bulba keskeyttäen ottelun. "Totta tosiaan,

hyvin tappelee", vahvisti hän järjestäen vaatteitansa. "Eipä olisi

tarvinnut koetellakaan. -- Hänestä tulee kelpo kasakka! No, terve

poikaseni. Tervehtikäämme nyt toisiamme." Ja isä ja poika suutelivat

toisiaan. "Hyvin tehty, poikaseni. Anna jokaiselle selkään samalla

tavoin kuin minuakin löylytit! Älä mukaudu kellekään! Mutta kummallinen

sinulla sittenkin on asu. Mikä nuora tuostakin riippuu? -- Entäs sinä,

maitoparta, mitä sinä siinä niin seistä toljotat kädet suorina?" puhui

hän kääntyen nuorempaan poikaan; "etkö sinäkin tahdo minua peitota?"

"Kaikkea sitä kuuleekin!" puhui äiti syleillen nuorempaa poikaa. "Voiko

ajatellakaan, että poika isäänsä löisi! Ja tällainen hetkikö sitten

olisi siihen sopiva? Lapsi-parka on pitkän matkan jälkeen väsynyt" --

tämä lapsi kävi jo kolmattakymmentä ja oli täsmälleen sylen mittainen

-- "lapsenhan pitäisi saada syödä jotain ja levähtää, mutta isä vain

haastaa tappeluun!"

"Näen, että olet lellipoika", sanoi Bulba. "Mutta älä kuuntele,

poikaseni, äitiä. Hän on akka, ei hän mitään ymmärrä. Pois hemmottelu!

Avara kenttä ja kelpo ratsu -- siinä teidän viihdytyksenne. Katsokaa

tätä miekkaa -- siinä teidän äitinne! Se on pelkkää pötyä, mitä

päähänne päntätään: koulu ja kirjat, aakkoset ja viisaustiede. Siitä

kaikesta minä huolin viis!" Ja vielä lisäsi Bulba sellaisen sanan, jota

ei voi painetussa tekstissä käyttää. "Mutta odottakaapas, kun tulevalla

viikolla lähetän teidät Koskentaka. Siellä saatte oppia. Siellä on

teidän koulunne, siellä vasta miehistytte."

"Ja viikonko vain saavat olla kotona?" sanoi kyynelsilmin ja

valittavalla äänellä vanha äiti. "Eivät saa poloiset levähtää, eivät

kotopaikkojaan katsella, ja minä raukka en saa kyllikseni silmätä

rakkaita lapsiani."

"Älä poraa, akka! Ei kasakka viihdy helmaväen parissa. Sinä kyllä

kätkisit heidät hameesi alle ja istuisit sitten kuin kana muniansa

hautomassa. Mene, tuo meille mitä talossa parasta on ja kata pöytä.

Äläkä tuokaan hunajakakkuja, leivoksia ja muita namusia. Tuo meille

kokonainen lammas pöytään ja simaa miehen ikäistä. Ja viinaa tuo myös,

ei maustimilla pilattua, vaan puhdasta ja vaahtoisata, jotta kuohuu

kuin vimmattu."

Bulba saattoi poikansa tupaan, josta kaksi pulskaa, punaposkista

palvelustyttöä kultakoristeet kaulassa vikkelästi juoksi pihalle.

Nähtävästi olivat he säikähtyneet nuorten herrain tulosta tai ehkä vain

noudattivat naisten yleistä tapaa: kiljaista ja kiitää pakoon, kun

miehen näkevät, ja sitten kauan aikaa peitellä hihallaan hehkuvia

poskiaan. Tupa oli sisustettu sen kovan, sotaisen ajan maun mukaan,

jolloin Ukrainassa alkoivat ottelut ja taistelut itsenäisyydestä.

Kaikki oli siellä puhdasta, värisavella siveltyä. Seinällä riippui

miekkoja, pamppuja, lintuverkkoja, kalanpyydyksiä ja pyssyjä, sirosti

koristettu ruutisarvi, kullatut suitset ja hopeahelainen marhaminta.

Tuvan ikkunat olivat pienet, pyöreillä, himmeillä laseilla varustetut,

jommoisia enää tapaa vain vanhoissa kirkoissa ja joiden läpi ei voi

nähdä muuten kuin kohottamalla ylös ruudut. Ovien ja ikkunain pielet

olivat punaisiksi maalatut. Nurkkahyllyllä oli ruukkuja ja pulloja

vihreästä ja sinisestä lasista, sirotekoisia hopeapikareita, kullattuja

maljoja venetsialaista, turkkilaista ja tsherkessiläistä tekoa. Ne

olivat joutuneet Bulban haltuun monien käsien kautta, niinkuin

silloisina uljaina aikoina oli tavallista. Koivuiset lavitsat ympäri

seiniä, suuri pöytä tuvan perällä pyhimyskuvain alla, leveä uuni

pankkoineen, päällystetty kirjavilla kaakeleilla -- kaikki tuo oli

tuttua nuorille uroillemme, jotka joka vuosi tulivat kotia lupa-ajaksi.

He tulivat aina käyden, koska koululaisilta ratsastaminen oli

kielletty. Mutta kun he nyt tällä kertaa pääsivät vapaiksi koulusta,

oli Bulba lähettänyt heidän käytettäväkseen kaksi nuorta oritta.

Poikien tulon johdosta käski Bulba kutsua luokseen kaikki kasakkain

osastopäälliköt, jotka vain olivat tavattavissa. Heti saapuikin kaksi

näistä sekä Bulban vanha toveri, esauli [kasakkakapteeni] Dmitri

Tovkatsh. Isä esitteli heille heti poikansa puhuen:

"Katsokaa kahta pulskaa poikaa. Sjetshiin heidät pian lähetän."

Vieraat onnittelivat Bulbaa ja hänen kahta poikaansa ja sanoivat, että

oikein hän menettelee ja ett'ei parempaa oppia voi nuori mies saada

kuin Koskentaan Sjetshistä.

"Ja pöytään nyt, ystävät; jokainen etsiköön itselleen paikan, mistä

paraimman löytää. No, pojat, ensin ottakaamme ryypyt!" puheli Bulba.

"Jumala teitä siunatkoon! Terveydeksenne, pojat! Sinun maljasi, Ostap,

ja sinun Andrei! Suokoon Jumala, että aina sodassa olisitte uljaita!

Sotikaa uskottomia vastaan, turkkilaisia ja tataareja vastaan; ja kun

puolalaiset alkavat uskontonne vahingoksi vehkeillä, niin heitäkin

vastaan sotikaa. Kas niin, ojenna tänne pikarisi; hyvääkö on viina?

Mutta kuinka viina on latinaksi? Niinpä niin, hölmöjä olivat

latinalaiset, he eivät edes tienneet, onko maailmassa viinaa olemassa.

Mutta mikä olikaan hänen nimensä, joka latinalaisia runoja kirjoitti?

En ole suuresti kirjoja viljellyt; mistäpä minä tietäisin! Mutta taisi

olla Horatius, vai mitä?"

"Katsos vain ukkoa!" ajatteli vanhempi Ostap; "kaikkia se vanha kettu

tietääkin, vaikka on olevinaan tyhmä."

"Arvelen, että koulun rehtori ei antanut teidän viinaa haistaakaan",

jatkoi Taras. "Mutta sanokaapas pojat suoraan -- kyllä kai

koivuvitsoilla ja luudilla pehmitettiin selkänahkojanne ja muita

ruumiinosianne? Ja kun liian viisaiksi tulitte, niin ehkäpä jo

raippojakin saitte maistaa. Arvelen, ettei ainoastaan lauantaisin, vaan

ehkä myös keskiviikkoisin tai torstaisin?"

"Ei kannata, taatto, muistellakaan", vastasi kylmäverisesti Ostap;

"mikä on ollutta, se on mennyttä!"

"Mutta tulkootpa nyt!" sanoi Andrei. "Älkööt enää koskeko! Ken vain

lähelle tulee, saa maistaa kasakan kalpaa."

"Hyvin sanottu poikaseni, hyvin! Ja olkoon menneeksi, minäkin lähden

kanssanne! Totta tosiaan lähdenkin. Mikä lempo minua täällä voi

pidättää? Ettäkö rupeisin tattaria kylvämään ja vuohia ja sikoja

paimentamaan ja muijaani kisuuttelemaan? Pois sellaiset ajatukset, olen

kasakka sielultani! Lähden kanssanne Koskentaka -- siellä on reipasta

elämää. Jukoliste, minä lähden!" Ja vanha Bulba vähitellen kiihtyi

kiihtymistään, suuttui vihdoin kokonaan, nousi pöydästä ja ojentautuen

suoraksi polkasi jalkaa. "Huomenna jo lähdemme! Miksi viivytellä? Ei

vihollisia voiteta täällä istuessamme! Mitä me tällä tuvalla teemme ja

näillä astioilla?" Tämän sanottuaan alkoi hän viskellä pulloja ja

patoja ympäri pirttiä.

Vaimo-parka, joka jo oli tottunut tällaisiin mielenpurkauksiin, katseli

tuota kaikkea surumielin lavitsalla istuessaan. Hän ei uskaltanut

hiiskua sanaakaan, mutta kuullessaan tuon hänelle niin kauhean

päätöksen ei hän voinut pidättää kyyneleitään; hän silmäili lapsiansa,

jotka uhattiin niin kohta viedä pois hänen luotansa, -- ja mahdoton on

kuvailla sydäntäsärkevää, äänetöntä tuskaa, joka kuvastui hänen

silmissään ja yhteenpuristuneissa huulissaan.

Bulba oli hirveän itsepäinen. Hän oli niitä luonteita, joita saattoi

syntyä vain sotaisella 15:nnellä vuosisadalla tuossa Euroopan kolkassa,

missä kansa eli vielä puoleksi paimentolaiselämää, -- jolloin

mongolilaislaumat olivat hävittäneet, poroksi polttaneet koko

etelä-Venäjän, jolloin mies menetettyään talonsa ja tavaransa yltyi

uhmaiseksi uskalikoksi, jolloin hän vihollisnaapurien ahdistamana tottui

katsomaan vaaraa rohkeasti silmiin, vähääkään välittämättä hengestään.

Silloin vanhojen slaavilaisten rauhainen mieli syttyi sotaiseen leimuun

ja sai alkunsa kasakka-elämä -- vapaa, huima puoli venäläisten

luonteessa pääsi vauhtiin. Silloin täyttyivät kaikki virtain rannat,

kaalamopaikat ja muut asutukseen sopivat seudut kasakoilla, joitten

lukumäärää ei kukaan tuntenut ja jotka rohkeasti vastasivat Turkin

sulttaanille, kun hän tiedusteli heidän lukuansa: "Kuka meidän lukuamme

tietäisi, äärettömän aron olemme täyttäneet, -- missä mätäs, siellä

kasakka."

Kasakkalaisuus oli todellakin omituinen Venäjän voiman ilmiö, sen oli

kauhea hätä puristanut kansan rinnasta. Missä ennen oli maakyliä,

pieniä kaupunkeja, joissa paimenet ja metsämiehet asustivat, -- missä

ennen olivat vallinneet keskenään taistelevat pikku ruhtinaat, sinne

nousi pelottavia uutisasutuksia, joita yhdisti yhteinen vaara ja viha

kristinuskon vihollisia vastaan. Historiasta on tunnettua, kuinka

heidän alituiset taistelunsa ja levoton elämänsä pelastivat Europan

muhamettilaisten lakkaamattomilta hyökkäyksiltä. Puolan kuninkaat,

jotka olivat pikku ruhtinaiden jälkeen tulleet näitten alueiden

valtiaiksi, käsittivät kasakkain merkityksen ja tällaisen sotaisen,

ankaran elämän edut. He kiihottivat: kasakoita tällaiseen elämään ja

mielistelivät heitä. Heidän kaukaisen valtansa alla kasakkain omasta

keskuudestaan valitsemat hetmanit (päälliköt) muodostivat väestöstä

rykmenttejä ja kyläkunnasta säännöllisiä sotapiirejä.

Tämä ei ollut mikään varsinaiseen sotarintamaan järjestetty armeija;

sen olemassaoloa ei kukaan huomannut. Mutta kun syttyi sota, silloin

oli jokainen kahdeksan päivän kuluessa valmiina taisteluun ratsunsa

selässä ja täysissä aseissa, kaikkena korvauksenaan vain kultaraha

kuninkaalta, ja kahden viikon kuluttua oli jo kunnossa sotajoukko,

jommoista ei tavallisen nostoväen avulla olisi voitu aikaansaada.

Sotaretken päätyttyä palasi sotilas niityilleen ja pelloilleen Dnjeprin

rantamille, harjotti kalanpyyntiä ja eli vapaata kasakkaelämää.

Ulkomaalaiset syystäkin ihmettelivät hänen tavatonta kuntoansa. Ei

ollut ammattia, joka olisi kasakalle ollut outo: hän poltti viinaa,

valmisti rattaita, jauhoi ruutia, harjotti puu- ja rautasepän ammattia,

vietti huimaa elämää pidoissa ja juomingeissa niinkuin venäläinen

ainakin.

Paitsi varsinaisia sotakasakoita, jotka aina katsoivat

velvollisuudekseen ilmaantua määräpaikkaan sodan syttyessä, saattoi

milloin hyvänsä, varsinkin kun suuri vaara uhkasi, koota suuren joukon

vapaaehtoisia. Ei tarvittu muuta kuin että kasakkakapteenit menivät

kylien ja kauppalain toreille ja huusivat täyttä kurkkua rattailtansa:

"Kuulkaa, te oluenpanijat! Lakatkaa jo olutta valmistamasta ja pankolla

makaamasta ja lihavilla ruumiillanne kärpäsiä syöttämästä. Sankarin

maine ja kunnia odottaa teitä! Kuulkaa, te auramiehet, tattarin

kylväjät, akkaväen suosijat! Älkäät enää auran kurjessa kulkeko ja

keltaisia kenkiänne mullassa ryvettäkö; ei ole nyt miehen aika

kapakassa istua ja urhon voimaa hivuttaa; kasakkain maine kutsuu

teitä!" Ja nämä sanat vaikuttivat kuin säkenet kuivaan puuhun.

Kyntömies rikkoi auransa, oluenpanijat heittivät loukkoon ammeensa ja

särkivät tynnörinsä, käsityöläiset ja kauppiaat heittivät sikseen

ammatit ja puodit ja kaikki nousivat ratsaille. Sanalla sanoen,

venäläinen luonne levitti siipensä huimaan lentoon.

Taras oli vanhanaikainen, karaistunut kasakkapäällikkö; hän oli

kerrassaan luotu sodan melskeisiin; luonteeltaan oli hän karkea, mutta

suora. Siihen aikaan alkoi jo Venäjän aatelistossa huomata Puolan

vaikutusta. Monet jäljittelivät puolalaisten tapoja, elivät

ylellisesti, pitivät suurilukuista palvelijakuntaa, haukkoja,

metsästäjiä, antoivat komeita päivällisiä. Tällaisesta menosta ei Taras

voinut pitää. Hän rakasti yksinkertaista kasakkaelämää ja oli

riitaantunut niiden toverien kanssa, jotka noudattivat Puolan

pääkaupungissa vallitsevia tapoja; heitä hän moitti Puolan herrojen

orjiksi.

Aina väsymättömänä toimessaan piti hän itseään oikeauskoisuuden

laillisena suojelijana. Lupaa kysymättä meni hän kaikkialle, missä vain

maanvuokraajat alustalaisiaan ahdistelivat ja vaativat laittomia

veroja. Itse hän sinne kasakkainsa kera läksi ja riidat ratkaisi.

Hän oli ottanut säännökseen, että kolmessa tapauksessa pitää aina

miekkaan tarttua, nimittäin: kun komisariot eivät kunnioittaneet

kylän vanhimpia, vaan seisoivat lakit päässä; kun pilkattiin

oikeauskoisuutta, eikä pidetty esi-isien tapoja pyhinä, ja kolmanneksi,

kun vihollisina oli turkkilaisia ja uskottomia, joita vastaan hän piti

aina luvallisena nousta sotaan kristinuskon puolesta.

Nyt hän jo ennakolta tunsi mielihyvää ajatellessaan, kuinka hän

molempien poikiensa kanssa tulee Sjetshiin ja sanoo: katsokaa,

millaisia kelpo poikia olen teille tuonut; kuinka hän esittää heidät

uljaille, tappelussa karaistuneille sotaveikoille; kuinka hän näkee

poikiensa edistyvän sotataidossa ja juomingeissa, jotka myös kuuluivat

ritarin vaatimuksiin. Aluksi oli hän aikonut lähettää heidät sinne

yksin, mutta nähdessään heidän reippautensa, heidän kookkaat vartalonsa

ja voimakkaat ruumiinsa, tunsi hän sotaisen henkensä taas heräävän ja

päätti jo huomispäivänä lähteä heidän kanssaan.

Hän oli jo täydessä puuhassa, antoi käskyjä, valitsi hevoset ja satulat

pojilleen, kävi katsomassa talleissa ja aitoissa ja määräsi palvelijat,

joiden piti huomena tulla heidän mukaansa. Sijaispäälliköksi valitsi

hän siksi aikaa esauli Tovkatshin, antaen tälle ankaran määräyksen heti

saapua koko sotajoukon kanssa, kun hän vain Sjetshistä lähettää

sanoman. Vaikka hän olikin vähän liikoja maistanut ja pää oli raskas,

ei hän kuitenkaan mitään unohtanut. -- Kaskipa hän vielä juottaa

hevoset ja panna niille seimeen paraita nisuja. Väsyneenä hän vihdoin

palasi tupaan.

"No, pojat, nyt nukkumaan! Huomenna on uusi päivä edessä. Mutta älä,

akka, vuoteitamme järjestä -- niitä emme tarvitse, me nukumme pihalla."

Pimeys oli vasta peittänyt taivaan, mutta Bulban oli tapana

panna aikaisin maata. Hän heittäytyi matolle ja peitti itsensä

lammasnahkaisilla turkeilla, sillä öinen tuuli oli hyvin viileä, ja

Bulba rakasti kotona ollessaan lämmintä peitettä. Pian oli hän vaipunut

uneen, ja hänen esimerkkiänsä seurasivat kaikki muut; kaikkialta kuului

kuorsausta ja pitkiä, tasaisia henkäyksiä. Ensimäisenä vaipui uneen

vartija, sillä hän oli nuorten herrain tulon johdosta juonut enemmän

kuin muut.

Ainoastaan äiti vielä valvoi. Hän oli istuutunut vieretysten makaavien

poikiensa pääpuoleen. Kammalla hän suori heidän tuuheita kutrejaan ja

kyynelillään kasteli niitä. Hän tarkasteli heitä, katseli kiihkeällä

äidin hellyydellä, eikä voinut heitä kyllikseen silmäillä. Omilla

rinnoillaan hän oli heitä elättänyt, hän oli heidät kasvattanut,

hellitellyt heitä -- ja ainoastaan lyhyen, pian haihtuvan hetken hän

sai nyt pitää heitä näkyvissään. "Poikani, armaat lapseni! mikä on

kohtalonne oleva? Mikä tulevaisuus odottaa teitä?" -- niin hän haastoi,

ja kyyneleet pysähtyivät ryppyihin, jotka olivat muuttaneet hänen ennen

niin kauniit kasvonsa.

Hän oli todellakin säälittävä, niinkuin jokainen nainen tällä

sotaisella aikakaudella. Hetkisen oli hän vain saanut tuntea rakkauden

viehätystä, vain intohimon ensimäisessä huumauksessa, nuoruuden

tulisten tunteiden purkauksessa, ja pian jo hänen hurjapäinen

viehättäjänsä hänet hylkäsi, mieltyen enemmän miekkaansa, tovereihinsa

ja juominkeihin. Hän näki miehensä pari kolme kertaa vuodessa, ja kului

usein vuosikausia, ettei vaimo hänestä mitään kuullut. Ja silloin kun

he yhdessäkin olivat, millaista oli hänen elämänsä? Hän kärsi

loukkauksia, jopa ruumiillista kuriakin. Harvat olivat ne hyväilyt,

jotka hän sai osakseen, ja sekin vähä tapahtui armosta; vaimoparka oli

jonkunlainen omituinen olento tässä naimattomien ritarien joukossa,

joihin vallaton kasakkaelämä painoi karkean leimansa. Nuoruus ilman

nautintoja oli vilahtanut hänen ohitsensa, ja hänen verevät poskensa ja

kaunis povensa olivat kuihtuneet ilman hyväilyjä, ja ennenaikaiset

rypyt olivat niihin uurtaneet jälkensä.

Koko hänen rakkautensa, kaikki tunne-elämä, kaikki se, mikä on hellää

ja kiihkoisaa naisessa -- kaikki tuo oli hänessä muuttunut

äidinrakkaudeksi. Kuni aavojen lokki hän innokkaasti, intohimoisesti,

kyynelehtien liehui lastensa ääressä. Hänen poikansa, rakkaat poikansa

riistetään häneltä -- hän ei saa heitä ehkä koskaan enää nähdä! Ehkä jo

ensi taistelussa tatarilainen silpasee heiltä kaulan, eikä hän saa

milloinkaan tietää, missä lepäävät heidän hylätyt ruumiinsa, joita

ahnas korppi nokkii; ja jokaisesta heidän veripisarastaan hän kuitenkin

olisi valmis uhraamaan elämänsä. Nyyhkien katseli hän heitä silmiin,

kunnes vastustamaton uni ne ummisti. -- "Ehkäpä Bulba herättyänsä

siirtääkin matkansa pari päivää tuonnemmaksi; kenties liiallinen

juominen illalla vaikutti hänen tekemään noin äkillisen päätöksen."

Kuu oli jo kauan valaissut taivaan korkeudesta koko pihaa ja siinä

nukkuvia miehiä sekä tiheitä pensaita joihin taloa ympäröivä aita oli

vajonnut näkymättömiin. Äiti yhä vielä istui rakkaitten poikiensa

vieressä, siirtämättä heistä katsettaan. Unta hän ei ajatellutkaan. Jo

olivat hevoset, aavistaen aamunkoittoa, laskeutuneet ruoholle ja

herenneet syömästä. Pajukon ylimmäiset lehdet alkoivat jo vavahdella,

ja vähitellen ensimäiset valonsäteet laskeutuivat niitä pitkin alimpiin

oksiin saakka. Väsymystä tuntematta istui äiti aamunkoittoon asti ja

toivoi yön kestävän niin kauan kuin mahdollista. Arolta kajahti varsan

kimakka hirnunta. Punainen loimu kirkasti taivaanrantaa.

Bulba heräsi äkkiä ja hypähti jalkeille. Hyvin muisti hän kaiken, mitä

oli edellisenä iltana määrännyt.

"Ylös, miehet, jo olette riittävästi nukkuneet. Juottakaa hevoset.

Mutta missä on se akka?" -- Siten hän tavallisesti nimitti vaimoaan. --

"Joudu, akka, valmista meille jotain syötävää; pitkä on tie edessämme."

Vaimo-parka, joka näki viimeisen toivonsa haihtuvan, kiirehti

alakuloisena tupaan. Sillä välin kun hän vesissä silmin valmisti

aamiaista, jakeli Bulba käskyjään, hääri tallissa ja valitsi pojilleen

parhaimmat koristukset. Opistolaiset olivat yht'äkkiä muuttuneet:

entisten likaisten jalkineittensa asemasta saivat he nyt uudet

punanahkaiset saappaat hopeaisine kannuksineen; jalkaansa he vetivät

roimahousut, leveät kuin Mustameri ja varustetut tuhansilla poimuilla

ja koristuksilla; tulipunainen päällysnuttu oli sidottu kauniilla

vyöllä, johon pistettiin turkkilaiset pistoolit. Miekka kalisi

kupeella. Heidän hieman päivettyneet kasvonsa näyttivät entistä

kauniimmilta ja kalpeammilta. Mustat viikset olivat vaikuttavana

vastakohtana nuorten kasvojen vaalealle hipiälle. Pulskilta he nyt

näyttivät mustissa lammasnahkalakeissaan, joiden päällys oli kullalla

kirjailtu. Äiti-parka! Heidät nähtyään hän jäi sanattomaksi ja

kyyneleet pysähtyivät hänen silmiinsä.

"Nyt, pojat, on kaikki kunnossa! Ei auta vitkastella", lausui vihdoin

vanha Bulba. "Nyt täytyy meidän kaikkien ennen lähtöämme kristittyjen

tavan mukaan istahtaa rukoilemaan. -- Siis, äiti, siunaa poikasi",

jatkoi Bulba; "rukoile Jumalaa, että he taistelisivat urhoollisesti,

puolustaisivat ritarin kunniaa ja kristinuskoa, ja jos toisin tekevät

-- niin menehtykööt, jott'ei jälkiäkään heistä jäisi! Menkää, pojat,

äitinne luo, sillä äidin rukous suojelee teitä maalla ja merellä."

Ja heikko äiti syleili poikiaan, otti povestaan kaksi pientä

pyhimyskuvaa ja ripusti ne nyyhkien heidän kaulaansa: "Varjelkoon teitä

Jumalan äiti... Älkää, pojat, unhoittako äitiänne ... lähettäkää

hänelle edes muutamalla sanalla tietoja itsestänne." Enempää hän ei

voinut puhua.

"No, lähtekäämme, lapset!" virkkoi Bulba. Portaiden edessä seisoivat

hevoset satuloituina. Bulba hypähti Mustansa selkään, joka vauhkona

karkasi syrjään, kun tunsi selässään parinkymmenen leiviskän painon,

sillä Taras oli tavattoman raskas ja ruumiikas.

Kun äiti näki, että pojat jo olivat istuutuneet hevostensa selkään,

heittäytyi hän nuoremman luo, jonka kasvoissa voi huomata jonkunlaista

hellyyttä. Hän tarttui poikansa jalustimeen, likistyi hänen satulaansa

vasten ja epätoivossaan ei laskenut häntä käsistään. Kaksi rotevaa

kasakkaa tarttui häneen ja kantoi hänet varovasti tupaan. Mutta kun he

olivat jo lähteneet portista, riensi hän vanhuudestaan huolimatta

nopeana kuin kauris ulos portista, käsittämättömällä voimalla pysäytti

hevosen ja syleili toista poikaa mielettömän, hillittömän rajusti.

Hänet kannettiin uudestaan pirttiin.

Apeina ratsastivat nuoret kasakat pidättäen kyyneleitään, sillä he

pelkäsivät isäänsä, joka kuitenkin myös oli vähän liikutettu, vaikka

hän koetti sitä salata. Kappaleen matkaa kuljettuaan katsoivat he

taakseen: heidän talonsa oli ikäänkuin maahan vajonnut -- näkyi

ainoastaan kaksi savupiippua ja puiden latvat, joissa he olivat ennen

kuin oravat kiipeilleet. Vielä levisi heidän edessään niitty, joka

johdatti heille mieleen koko heidän nuoren elämänsä, siitä saakka,

kun he olivat piehtaroineet sen tuoreella nurmella, siihen asti,

kunnes odottelivat mustasilmäistä kasakkatyttöä, joka arkana ja

nopsajalkaisena kiiti sen poikki... Nyt ei näkynyt muuta kuin kaivon

vipu, jonka päähän oli kiinnitetty rattaanpyörä ja tasanko, jota pitkin

he kulkivat, tuntui vuorelta, joka peitti kaiken taaksensa...

Hyvästi lapsuus, leikit, kaikki, kaikki!