Kaitalan Matiksi häntä kutsuttiin vielä sittekin vaikka hän jo
palveli nimismiestä. Rovasti oli piirtänyt nimen paksuun kirjaansa ja
huusi hänkin lukukinkereillä Mattia Kaitalaksi.
Matin sukunimeen liittyy vanhan vanha tarina.
Hänen isä-vainajansa oli ison talon isäntä ja nuorempana yhtä
pörhötukkainen kuin Mattikin. Äidillä ei ollut muuta omaisuutta
kuin sievä vartalo, suuret silmät ja Kaitalan kihlasormus. Tällä
Kaitalalla oli paljo suurellisia sukulaisia, jotka sormuksen johdosta
nostivat melun ja hälinän. Hempeäluontoinen mies kuunteli heidän
opetuksiaan, unhotti entisen torpantyttären, kalliit valansa ja
kihlasormuksen. Joll'ei orpo tyttö olisi tuntenut tulevansa äidiksi,
niin ei olisi hän muuttanut mummonsa luo asumaan, vaan olisi
mieluummin hypännyt järveen. Kaitalan isännän viettäessä häitään
rikkaamman ja arvokkaamman tytön kanssa ravitsi Matin äiti itseään
yöt päivät kyyneleillä. Ennen Matin syntymistä toivotti hän itselleen
kuolemaa lukemattomin kerroin, mutta sitte muuttui elämä hänelle yhtä
kalliiksi kuin Matti ja kihlasormuskin.
Valapattoinen Kaitala eli häittensä jälkeen lyhyen ajan onnetonta
elämää. Kuolinvuoteellaan syytti ja soimaili hän sukulaisiaan, jotka
olivat ryöstäneet häneltä elämänsä onnen ja nuoruutensa morsiamen.
Nälkää ei Matin tarvinnut nuoruudessaan kärsiä, sillä äitinsä oli
taitava ompelija ja mummo opetti kylän lapsille aakkosia. He asuivat
pienoisessa tuvassa joen äyräällä. Mummon kuoltua peri Matin äiti
huoneen, kolme lyhykäistä peltosarkaa akkunan alta ja halkovajan.
Matti ei menestynyt lapsena aikalaistensa seurassa. Hän oli
umpimielinen, pistopäinen ja eriskummallinen. Väliin olisi hän
antanut vääntää itsensä vaikka aidanvitsaksi, väliin yksi ainoa
okainen sana saattoi hänet raivopääksi. Ja koska hän oli aikuisistaan
kookkain ja väkevin, niin ei suotta hänen seuraansa vältetty eikä
ilman aikojaan häntä pelätty.
Paitsi äitiä ei ollut kuin yksi, jolla oli jonkinlainen salainen valta
Matin ylitse. Eliinaa ei Matti osannut olla tottelematta hetkenä
minä hyvään. Kuin hän sanankin lausui, niin Matti olisi ollut valmis
kääntämään toisenkin poskensa riitaveljelleen. Eliina oli muonarengin
tytär joen toiselta puolen ja yksi täysikuu oli heidän ijällään eroa.
Jo nuorena joutui Matti pahaan maineesen. Emme saa unhottaa, että
hänellä oli ponteva ja tarkka käsi heittämään kiviä kauas ja
pilkkaan. Vanha kellotapuli olisi tiennyt kertoa pitkälle Matin
kivien viskelemistaidosta ja sen särjetyt lasit olisivat todistaneet
kellotapulin puheen todeksi. Eräänä vuodenaikana säilytti Matti
lakkareissaan aina latuskaisia kiviä.
Ruis oli hedelmöinyt. Eliina oli mennyt kaupittelemaan pappilaan
mansikoita, joita hän ja Matti olivat edellisenä päivänä yhdessä
poimineet. Kolmanneksella rahoista lupasi Eliina ostaa nisusia
itselleen ja Matille yhteisesti, toisen kolmanneksen antaa omille
vanhemmilleen ja kolmannen kolmanneksen Matin äidille. Kaikki ansiot
jaettiin aina siihen tapaan. Miten lie sattunutkaan, vaan Eliina
viipyi tavallista kauemmin. Matti odotti häntä ja luki äidilleen
katekismusta ulkoa. Atanasiuksen Uskontunnustuksen keskipalkoilla
sekaantui hän, alotti sitte toistamiseen, vaan luki väärin jo
alkupuolella; ja kuin alotti kolmatta kertaa, niin ei muistanut
toista värsyäkään. Silloin Matti paiskasi kirjan kiinni ja paiskasipa
oveakin liiemmäksi lähteissään ulos odottamaan Eliinaa ja nisusia.
Maantien vieressä rakennettiin riihtä; neljä miestä salvoi sitä ja
oli se jo yli puolenvälin korkeudella. Matti käveli riihelle, aikoen
nousta ylös telineille tähystelemään eikö Eliinaa jo näkynyt tulevan.
Lähellä riihtä löi hän varpaansa kiveen; veri painui kynnen alle,
ja oikein sydämmestään hän otti kiinni, kuin sattui niin kovasti.
Pidellen kipeätä varvasta käsissään ja puhallellen sitä, hyppi Matti
toisella jalallaan kumarassa sinne tänne, eteen ja taakse, oikealle
ja vasemmalle. Olisi itkenytkin, jos olisi yksin ollut. Miehet
huomasivat Matin vahingon ja alkoivat leukailemaan.
"Mitäs löysit?" kysyi ensimmäinen.
"Annatko minulle puolet?" pyysi toinen.
Matti päästi kipeän varpaan käsistään ja kääntyi lähtemään eteenpäin.
Iva, jota kuuli, oli niin hyvää lääkettä, ett'ei poltto eikä pakotus
enää paljon tuntuneetkaan.
"Ei Matti suuria tiedä", jatkoi kolmas; "ei se tiedä isäänsäkään.
Sano, jos tiedät: kuka oli isäsi?"
Matti ei ottanut kysymystä kuuleviin korviinsakaan. Kuin varkain
koetti hän hiipiä pois; vaikka varvasta kirveli, niin ei kehdannut
ontuakaan.
"Mistä Matti isänsä tietäisi, kuka se oli", pitkitti neljäs.
"Pimeässä tuli ja pimeässä meni Matin isä."
Kipu lakkasi Matin varpaasta kuni naulattu; Eliinaa ei ollut
saapuvilla.
"Katsokaas Aamos tätä", huusi hän viimeiselle puhujalle, näyttäen
latuskaista ja teräväsyrjästä kiveä.
Aamos katsoi Mattia ja kiveä.
"Tämän minä löysin", lausui Matti ja siirtyi askeleen taakse päin.
"Ja tästä sen saatte", lisäsi hän heti ja sinkahutti samassa kiven
Aamosta kohden.
Kivi sattui Aamokselle silmään.
Parahdus ja kirouksia kuului ylhäältä telineiltä. Yksi miehistä lähti
pahantekijää tavoittamaan ja kurmoittamaan. Matti juoksi takaisin
kotiansa kohden ja piiloutui ruispeltoon. Mies suuntasi kulkunsa
hänen kotiinsa ja tapasi äidin ulkoolla. Matti kuuli kätköönsä
saranpäähän heidän sananvaihtonsa ja pidätti hengitystään.
"Tuliko poikanne, se sissinalku, tänne?" tiuskasi mies.
"Jumalan tähden! Mikä nyt on? Mitä hän on tehnyt?" kysyi äiti
peljästyksissään.
"Heitti Aamokselta silmän puhki."
"Jesus auttakoon! Koska?"
"Nyt juuri, ihan äsken."
"Missä?"
"Tuolla salvoksella."
Voihkaus pääsi äidin suusta, ja se koski Mattiin yhtä kipeästi kuin
äskeinen varpaanlyönti.
"Ei hän ole kotoolla; voi kuitenkin!"
"Lähdetään hakemaan sitä penikkaa", kiivasteli mies.
He läksivät äyräälle. Eliinan äiti huomasi jotakin erinomaista
tapahtuneeksi ja tuli hänkin yli portaitten paikalle. Äiti huusi
Mattia nimeltä, mutta turhaan. Karkulainen ja rikoksellinen ei
näyttäytynyt. Mies siitä ilkkumaan ja suolavedellä sanojaan
höystyttämään.
"Kyllähän se pentu nyt tuleekin tähän kuritettavaksi!" ivaili hän.
"Osataan hankkia lapsia maailmaan, vaan ei osata kasvattaa. Olisi
minun poikani, niin kyllä olisi tultava, -- sen minä sanon vaan."
"En minä ole häntä pahaan neuvonut."
"Eikä Matti mikään paha poika olekaan", auttoi Eliinan äiti. "Teissä
itsessänne on varmaankin ollut syytä; te olette ärsytelleet."
Miehellä oli liian väljä omatunto, puhuakseen totta.
"Niinkuin ei meillä olisi muuta parempaa työtä", keskeytti hän
ylpeästi, "kuin venailla maailman kakaroiden kanssa. Ja jos semmoista
herraa nyt vähän ronkkaisi, niin kas sekös vasta olisi? Te kaiketikin
nuoleskelette ja puhutte vaan hyvää ja kaunista sille jukuripäälle,
muuten se ei olisi niin sisua täynnä."
"Entä jos heitti vahingossa?" yritti Eliinan äiti taaskin
puolustamaan Mattia. "Ja vahinko ei huuda tullessansa lapsille
enempää kuin aikaihmisillekään."
"Ihan ehdollansa", vakuutti mies.
Äiti ei virkkanut sanaakaan puolustukseksensa, sillä hän tiesi Matin
vahvan taipumuksen kivien viskelemiseen.
"Matti hooi!" huusi hän tuon tuostakin, niin että kuului yli pellon,
mutta Mattia ei vaan näkynyt.
"Ja minä kuin hävitän vielä päiväni tässä teidän kanssanne",
harmitteli mies. "Hakekaa nyt sitä elävää, niin kyllä saatte hakea
tarpeeksenne. Aamos parka! Muistatpa ikäsi tämän tönön pojan. Sanokaa
minua houkkioksi, joll'ei se poika vielä kerran roiku tolpassa ja
kulje vanginkyydillä."
"Älkää puhuko, Silponen, noin; teillä on itsellännekin lapsia",
rohkeni Eliinan äiti varoittaa sydämmetöntä.
Silponen lähti.
"Jeesus auttakoon! Mikäs nyt tulee eteen?" huokaili äiti.
"Älä nyt tule mokomasta hulluksi", lohdutteli Eliinan äiti.
"Johan vähemmästäkin."
"Silponen valhetteli. He ovat kiusoitelleet Mattia, usko se.
Jumalaton, minkälaisilla puheilla..."
Armoton mies pysähtyi ja kaatoi vielä tärpättiä, vaimoille huutamalla:
"Jos olisi minun poikani, niin kerran päivässä syödä ja kahdesti
selkään ja sitä vuoden ympäri, sen minä sanon vaan."
Vaimot lähtivät Eliinan kotiin.
"Ehk'ei ole kovinkaan pahasti sattunut", lohdutteli Eliinan äiti yhä;
"sillä tuon puhetta en usko ennenkuin minun täytyy. Silponen ei osaa
puhua totta muuta kuin siteeksi."
Matti pani maata kätkössänsä rukiin sisässä ja päätti maata siellä
viikon, kaksi, kuolemaansa asti. Ruista leikatessaan saavat sitte
löytää hänet kuolleena. Äiti ja Eliina itkevät häntä. Mutta kirstu
teetetään, siihen pannaan valkoista vaatetta ja hän nostetaan
vaatteille. Sitte lukkari veisaa virttä, kirkonkellot pouttelevat ja
Eliina ja äiti kävelevät kirstun jäljessä haudalle.
Tahi, jos ei hän tee niin, jos ei hän makaa täällä viikkoa, kahta,
kuolemaansa asti, niin lähtee hän yön tultua kauas kaupunkiin ja
menee laivapojaksi suureen laivaan, joka pian lähtee ulkomaille.
Siellä ei kukaan tiedä, että hän heitti Aamokselta silmän puhki.
Kymmenen vuoden kuluttua palajaa hän pitkänä merimiehenä kotiinsa
ja tuo tullessansa säkillisen kultaa ja kalliita kiviä äidilleen
ja Eliinalle. Aamoksen silmä paranee sill'aikaa ja hänelle tuo hän
leivisköittäin Kokkolan tupakkia. Jommankumman hän tekee, joko makaa
ruispellossa viikon, kaksi, kuolemaansa asti tai lähtee pimeän tultua
kauas kaupunkiin.
"Matti hoi!" huusi joku hiljaa.
Matti tunsi Eliinan äänen ja kavahti ylös. Hiipi sitte hiljaa ääntä
kohden ja tirkisteli portaille. Siellä seisoi Eliina, katsellen
rauhattomasti ympärilleen.
"Tule tänne!" lausui tyttö yhtä hiljaa kuin äskenkin.
Matin ensimmäinen päätös meni rikki. Kolmatta kertaa ei Eliina
ehtinyt huutaa kuin jo Matti seisoi vieressä portailla.
Eliinan silmät olivat itkuiset ja muoto murheellinen.
"Mitä sinä itket ja suret?" kysyi Matti häneltä. "Ethän vielä tiedä,
että minä pimeän tultua lähden pois laivapojaksi."
"Miksi heitit Aamosta silmään?" virkkoi Eliina nyyhkyttäen ääneensä
ja katsomatta Mattia silmiin. "Miksi?"
Matti oli vaiti ja katseli Eliinan kuvaa virrasta.
"Istu tähän", lausui hän sitte ja istui portaalle ja alkoi
huljuttelemaan ja solaamaan jalkojaan vedessä.
"En istu."
"Miksi et?"
"Miksi heitit Aamosta?"
"Mitä varten Aamos sitte pilkkasi minua ja isääni?"
"Pilkkasiko hän sinua ja isääsi? Mitenkä?"
"En puhu, joll'et heti istu tähän."
Eliina istui portaalle Matin viereen. Matti kertoi hänelle
pahantekonsa, alkaen Athanasiuksen Uskontunnustuksesta, lisäämättä ja
poisjättämättä sanaakaan asiaan kuuluvasta. Kuin ehti loppuun, niin
virkkoi:
"Ja silloin minä heitin; ja silmään minä osoitinkin."
"Etkä voinut jättää heittämättä."
"En."
"Vaan jos minä olisin ollut paikalla kieltämässä. Olisitko totellut
minuakaan?"
"Olisin. Oletko vihainen minulle, Eliina?"
"En."
Nyt vasta rupesi Matti katumaan ja itkemään.
"Minä en enää milloinkaan heittele", sanoi hän, tyhjentäen kivet
lakkareistaan ja pudotellen ne yksitellen virtaan.
Matin toinenkin päätös meni rikki lähtiessä Eliinan kanssa hänen
kotiinsa. Eliina häntä lohdutteli tiellä, jonka taisi, vaan itku ei
siltä lakannut. Kyyneleitä vuoti Matin silmistä vielä sittekin, kuin
Eliina jo oli kertonut onnettomuuden tapauksen kokonaisuudessaan
vaimoille, eivätkä ne tahtoneet osata pysähtyä äidin sylissäkään.
Kylässä ihmeteltiin Mattia ja moitittiin hänen äitiään. Poika ei
ollut tiettävästi mustalaisen eikä pohjalaisenkaan sukua ja kuitenkin
niin pahanelkinen, ett'ei muu kuin kruununleipä voi lopulta tulla
hänen ruakseen. Äiti taasen oli kristitty ja kastettu ihminen eikä
sentään kertaakaan suominut ilkeästä työstä poikansa selkää pehmeäksi.
Aamos vietiin klinikkaan ja Matin äiti maksoi kulungit. Silmäpuolena
hän sieltä palasi ja käräjiin kiihoittivat jotkut häntä haastattamaan
äitiä ja poikaa. Lakituvan porstuassa sitte saisi ylenannettu
kerrankin vitsaa. Mutta kaikkien heidän kummakseen meni Aamos Matin
kotiin ... anteeksi pyytämään.
Lähteissään lausui hän julkisesti talonväelle:
"Me kunnialliset ihmiset kasvatamme nuoria pahantekijöiksi ja
myrkytämme viattomat sydämmet häijyydellämme."
Joku kysyi häneltä, mitä hän oikein meinaa sanoillaan.
"No sitä", vastasi Aamos, "että minussa oli suurempi syy kuin
pojassa. Minäkin mukama tahdoin olla sukkela ja sukkelampi muita,
pistää ja purra kuin kyy. Klinikassa oli mulla pitkät päivät,
ajattelin asiaa ja siellä tulin valaistuksi."
Aamoksesta ja heistä tuli hyvät ystävät. Matti piti lupauksensa ja
jätti viskelemisen tuokseen. Aamos renkiä, joka sunnuntaisin, jopa
arki-iltoinakin kävi heillä, piti Matti arvokkaana miehenä. Aamoksen
isä oli ollut soturi ja korpraali arvollensa. Paljon tiesi hän
kertoa sodista, tappeluista, kuninkaista ja keisareista. Aamoksen
tarinoidessa tavoitteli Matti sotamiehen ryhtiä, asettamalla lakkinsa
takaraivolle ja vasempaan kallelleen. Pyöreätä naamaa piiritti paksu
vanunut tukka. Nauraen myönsivät äiti, Eliina ja Aamos Matin juuri
sellaisena olevan urhoollisen soturin perikuvan.
Läheisimmän talon Kauramäen karjaa oli Matti jo kolmena kesänä
paimentanut, kuin Kaitalan leskiemäntä tuli heillä käymään ja puhui
äidille näinikään:
"Meillä on työtä ja ruokaa, tulkoon Matti meille."
Kuin ei äidillä eikä Eliinalla ollut mitään muistuttamista
tarjoukseen ja kuin Aamoskin puhui samaan nuottiin, niin lähti Matti,
puolen vuotta asiaa tarkoin tuumittuaan, Kaitalaan renkipojaksi.
Siellä hän teki työtä aamusta iltaan ja sai ruokaa, vaatetta, jopa
palkkaakin vuosien mukaan. Joka pennin toi hän kotiinsa äidilleen.
Eliina meni Kauramäkeen palvelemaan hänkin. Aamos oli siellä jo
entiseltä.
Velimiehensä, Kaitalan isännän aviopojan, ja Eliinan kanssa luki
Matti yhtä aikaa ripille. Emäntä lahjoitti hänelle sinä vuotena uuden
mustan puvun ja lausui samalla:
"Et joutunut hunningoille, kuin meille tulit."
Pienen navetan rakennutti Matti äidilleen ja anteliaalta emännältänsä
sai hän polkuhinnasta nuoren lehmän.
Lyhenivät Matilta vuodet, lyhenivät päivätkin vieraan palveluksessa,
kuin sai kumppaneikseen Eliinan ja Aamoksen. Lyhentyneet vuodet
vierivät nopeaan ja Aamosta sanottiin jo vanhaksi, mutta silloin
heittikin Matti ruistynnyrin lattialta selkäänsä; sormikoukun ja
väkikalikan vedossa harvat hänelle riittivät; painin heitossa oli hän
kylän kuulu; kerrallaan sanottu: Kaitalan Matti kävi miehestä joka
käänteessä.
Veli äitineen eli hupaista ja isollista elämää. Tanssijaisia
pidettiin Kaitalassa harva sunnuntai; arkipäivinäkin ajeli veli
korskuvalla oriilla; kestejä pidettiin, kesteissä käytiin; veli kulki
maailman markkinat ja oli iloinen aina. Se kaikki ei kuulunut Matille
mitään, eikä koskenut häneen. Haltiansa kohtelivat häntä hyvin ja
nöyrästi meni hän riisumaan hevosta, kuin velimies huimapäisenä ajoi
pihaan ja lauleli:
"Mitäs me ikävässä vietämme
Näitä hauskoja aikojamme?"
Liian hyvyyden hylkäsi Matti. Veli tuputteli hänelle useinkin herrain
juomia, joiden väri oli joko hopeankirkas, tai kullankellertävä;
pullotkin, joissa juomia oli, olivat kiiltävillä kultapapereilla
rinnoiltaan vyötetyt.
"Älä hupsuttele, vaan heitä pois toisellekin jalalle", kehoitti
velimies ilopäällä ollessaan Mattia ja täytti lasit.
"Enkä heitä", vastasi Matti. "Ei se sovi minulle, ei sinulle, ei
kenellekään."
"No ku sukua ja kaikkia ollaan; heitä pois!" kiusasi veli.
Matin muoto synkistyi silloin tavallisesti ja työhön hän läksi
kiireesti, lausuen ovessa mennessään:
"Mitäs niistä; ne ovat olleita ja menneitä."
Markkinoillekin olisi veli vienyt Matin kanssaan.
"Tule nyt", houkutteli hän, "kanssani, niin saat nähdä kerran
maailmaa keskeltäkin, etkä aina vain syrjistä."
"En tule", vastasi Matti, "siellä oppii vaan irstaaksi ja laiskaksi."
"Minkämoinen jörri sinä olet. Ja kuin tulisit kanssani, niin ei mun
tarvitsisi pelätä, vaikka tulisi koko rykmentti..."
Matti oli siksi itsepäinen, ett'ei veli onnistunut houkutuksissaan.
Hän ei mielinyt maailmaa katselemaan edemmäksi joen äyrästä. Joka
pyhäpäivä kiersivät Matti ja Eliina Aamoksen kanssa kirkkomatkallaan
vanhempainsa kotien kautta ja viipyivät hetkisen heidän luonaan,
siksi kuin elukoita oli mentävä illastamaan.
Jonkinlaisen työnjohtajan eli voutimiehen asemaan kohousi Matti
tahtomattaan Kaitalassa. Hänen hoidossaan oli koko talonkomento.
Emäntä oli enemmän perehtynyt vieraiden kestitsemiseen kuin
talonhallintoon ja velimies ei joutanut muuta ajattelemaankaan kuin
kaikkea sitä mitä rahalla saa ja minne kaikkiin hevosella pääsee.
Kerran koetti Matti puhua hänelle vakavia sanoja, vaan veli lopetti
keskustelun ilmoittamalla, että hän on isäntä ja mies kohdastansa
ja vastaa yksin teoistansa. Toista kertaa ei Matti yrittänytkään
neuvomaan, sillä hän arvasi, että veli olisi ruvennut puhumaan
hänestä ja mikä hän on.
Tähän asti ei Matti tullut vahingossakaan ajatelleeksi luvattomia,
vaan ilettävät olot saattoivat hänet kohdakkoin sitä tekemään.
"Nyt hän on taasenkin tehnyt hevoiskaupat", lausui Aamos Matille
tultuaan työmaalle eräänä syksypäivänä.
"Ja arvatenkin juonut vettä kaupassansa", tuumaili Matti.
"Kuinkas muuten? Pekan pilttuussa seisoo nyt ravuri."
"Vai ravuriin on Pekka vaihdettu."
Matin sydän oli halki haljeta. Paraan työhevosen ja hänen
nimellisensä raskitsi veli hukata juoksijaräpäkkään, tuiki
tarpeettomaan kaluun talossa.
"Ja maksoi väliä tietysti nyt niinkuin ennenkin", jatkoi puhetta
Matti.
"Pari sataa vaan ja salaa senkin. Ei niitä juoksijoita helpolla
saada."
Sinä päivänä teki Matti kahden edestä työtä. Suutaan ei avannut ennen
iltaa, jolloin kysyi Aamokselta:
"Sanokaas Aamos, mikä tästä lopuksi tulee, tämän talon elämästä?"
"Huutava hukka", vastasi Aamos päättäväisesti.
"Tulevana vuonna pääsee hän täysikäiseksi ja ottaa talon vastaan
tämmöisessä vauhdissa. Loppu tulee lyhyeksi, tulee kuin tuleekin."
"Emäntä olisi etupäässä sietänyt asettaa holhouksen alaiseksi."
"Setävainajanihan koetti..."
"Koetti niin, mutta emännän sukulaiset saivat aikaan, ett'ei koetus
onnistunut. Leski oli muka hoitanut taloa kunnollisesti ja ostanut
säästöillä uudenkin."
"Häikäleen viisaasti tehty se talonosto; sekoitti koko asian."
"Ja nyt setäsi kuoltua ei ole ketään, jota emännän ja pojan
tarvitsisi kaihtia. Surutta ja huoletta saavat he nyt mielinmäärin
huhtoa..."
"Saavat niinkin."
"Itsensä puuveitseen."
Pekan tuhlaaminen karvasteli Matin mieltä. Hän oli itse sen
kasvattanut varsasta pitäin ja opettanut sen nöyräksi kuin ajatuksen.
Pekka ensimmäiseksi hänelle hörähti, kuin hän aamusilla talliin meni;
Pekka häntä viimeiseksi katsoi iltasilla lauhkeilla silmillään.
Joutohetkinään Matti sitä suki, harjasi ja pyyhkieli. Kuin Pekka oli
poissa, niin ei hän enää huolinut käydä tallissa, vaan jätti hevosten
syöttämisen ja harjaamisen nuoremman rengin tehtäväksi.
Tuittupäisyyden ja kärsimättömyyden ilmauksia näkyi kohta Matissa.
Nuorempi renki lauloi kerran:
"Ja vaikka ma olen köyhän lapsi,
Niin olenhan rikkaan renki ja renki."
"Tuki suusi", ärjäsi Matti hänelle, "tai muuten minä neulon
kurelangat siihen."
Poika äimistyi, eikä laulanut moneen päivään Matin kuullen; ihmetteli
vaan, mikä hyväluontoisen miehen on tullut.
Eräänä päivänä samoihin aikoihin peljästyi Matti omia ajatuksiaan.
Kaitalassa kemuiltiin isännän nimipäivää, tai jotain muuta semmoista,
ja salista loisti vahvasti valoa, kun Matti tuli työstä illalla.
Hän seisahtui pihalla, katseli salia, valoa ja vieraita. Omin luvin
heräsi vihamielinen ajatus hänen sydämmessään ja pukihe samassa
mutinaksi:
"Siellä salissa he nyt syövät, juovat ja mässäävät ... minun omaani.
Minulle oikeutta myöten kuuluisi..."
Silloin Matti löi otsaansa ja keskeytti kirouksella ajatuksensa.
Rappusilla oli hän vähällä työntää kumoon Eliinan, joka tuli häntä
vastaan tyhjän saavin kanssa.
Seuraavana päivänä ilmoitti Matti Aamokselle palvelevansa viimeistä
vuotta Kaitalassa. Harvapuheinen Aamos ei siihen juuri virkkanut
sitä eikä tätä, taisi ajatella enemmän. Kieroa sanaa eivät olleet
vaihtaneet keskenään monivuotisena palvelusaikanaan. Valtaansa ei
Matti milloinkaan ollut käyttänyt toisten vahingoksi eikä omaksi
edukseen. Ensimmäisenä lähti työhön, viimeisenä tuli kotiin, vaikka
veli usein hoki: "Voi ku viitsit aina kynsiä, vaikka sukua ja kaikkia
ollaan." Työkumppaniaan hän ei eläissään kaivannut; ansiotta ennen
kiitteli, ennenkuin ansiosta moitti.
"Minä en kiellä, enkä käske", lausui Aamos, joka täydellisesti
käsitti Matin mielen katkeruuden.
Sitte Matti puhui saman asian Eliinalle, taiteellisemmin vaan kuin
Aamokselle. Hän muka palvelisi ennemmin vaikka köyhää torpparia
metsän korvessa, ennenkuin tämmöisiä tuhlapyttyjä, jommoisia nykyinen
isäntäväki on.
Eliina heitti tunteet tuonnekin.
"Kukaan ei maksa sinulle niin hyvää palkkaa", lausui hän. "Sinuna
palvelisin minä tässä kymmenen vuotta lisää, sitten rohkenisimme
astua torppaan tai vuokrata pienen talon."
"Kymmenen vuoden kuluttua on tässä vieraat hallinneet jo viisi
vuotta, usko se", keskeytti Matti. "Ja sinä ja minä palvelemme nyt
viimeistä vuotta; vai mitä?"
"Hyvänen aika! Mihinkä paremmillemme tästä nyt menemme?"
"On sitä leipää muuallakin."
"Ja syöjiä vaan puuttuu, niinkö?"
Matti joutui kireemmälle, kuin luulikaan.
"Menemme vaikka Amerikkaan", vastasi hän hädissään.
Mutta silloin rupesi Eliina nauramaan ja löi leikiksi koko jutun.
"Silposen Jussi tuli sieltä viime viikolla kotiin," lausui hän nauraa
hohottaen, "ja vakuutti että Amerika on valmis ja kaikki työt siellä
tehdyt; muuta ei tekemättä kuin aidat punomatta."
Nauru saattoi Matin niin ymmälle, ett'ei muistanut edes huomauttaa
Jussin olevan päälaiskan.
Samana päivänä sanoi huonomuistinen Matti nuoremmalle rengille:
"Kuinkas se laulu nyt taas olikaan?"
"Mikä laulu?" uteli tämä ihastuksissaan.
"Se niin rikkaan renki ja renki."
"Jaa sekö? Näin se on: Vaikka ma olen köyhän lapsi..." ja nuorempi
renki lauloi laulun ynnä monta muuta lisäksi.
Elettiin vuosi, kappale toistakin ja kevät oli mailla. Mattia
kunnioitettiin ja pidettiin arvossa ahkeruutensa ja toimeliaisuutensa
tähden. Kaitalan talossa ei ollut tekemätöntä, mikäli se koski Mattia
ja maanpitoa.
Eliinasta oli tullut sorea ja jalkava neito. Matkamiehet ja oudot
erhettyivät useinkin puhuttelemaan häntä milloin talontyttäreksi,
milloin nuoreksi emännäksi.
Aamos oli yhtäläinen kuin ennenkin.
Paraimmassa sovussa ja yksimielisyydessä elivät Kaitalan isäntä
ja hänen äitinsä. He eivät väsyneet nauttimaan elämän hyvyyttä
täysinmäärin.
Joen äyräillä asujat huolehtivat vaan puhdasta ja pelkkää onnenhuolta
Matin ja Eliinan tulevaisuudesta.
Mutta silloin nousikin rajuilma; itku ja parku, valitukset ja
voivotukset seurasivat sitä. Vihurina myrsky alkoi näin:
Eliina puheli Matille pitkän hetken ja vallan hiljaa ja arasti
eräänä kesäpäivänä. Isäntä oli luonut silmänsä häneen ja pyrki
naurattelemaan häntä. Ett'ei asia joutuisi Matin korviin
liioiteltuna, tahtoi hän sen kertoa jo ajoissa itse. Tukalan asemansa
vuoksi esitti Eliina eroamista palveluspaikasta kesken vuotta.
"Ei käy laatuun", päätti Matti, joka kuunteli Eliinaa tyynemmästi,
kuin tämä luulikaan.
"Miksi ei?" kysyi Eliina, koettaen salata pelkoansa niin paljon kuin
mahdollista.
Matilla oli monta syytä. Ihmiset kyselisivät ja onkisivat, kunnes
arvaisivat kaikki; velimies saisi uuden häpeän ja vanhojakin on jo
viljalta. Kiireimmäksi työajaksi tuskin laskisivat palvelijaa pois,
paitse ilmiriidalla. Ja kuin hän varottaa veljeänsä, niin tottahan
tottelee; eihän niin ihme mahda olla, ett'ei täysjärkinen mies käsitä
mitä rauhaansa kuuluu.
"Kova onni, ett'en mä taipunut eroamaan silloin, kuin sinä tahdoit",
huokasi Eliina, joka pelkäsi Matin veren kiehahtamista enemmän, kuin
uskalsi ilmi tuoda.
Alistui Eliina kuitenkin Matin tahdon mukaan ja vuosi päätettiin
palvella päähän asti. Matti lupasi hillitä itsensä ja luottaa
Eliinaan, tulkoon mitä tahansa. Vanhemmiltaan päättivät salata alun
ja lopun. Tekivätkö sen omaksi vahingokseen, ei tiedä kertomuksemme
mainita. Aamoksen vakuutti Eliina näkevän enemmän yhdellä silmällään
kuin Matin kahdella.
Keskustelun loputtua meni Matti veljensä kamariin ja lausui hänelle:
"Anna Eliinan olla rauhassa, äläkä satuta kättäs häneen, sillä jona
päivänä sinä sen teet, pitää sinun..."
Viimeisen sanan jätti Matti sanomatta, toivoen veljen ymmärtävän
puolestakin puheesta.
"Voi ku hupsuttelet, vaikka sukua ja kaikkia ollaan", vastasi tämä
kevytmielisesti ja tarjosi Matille arrakkiryyppyä.
"Sinulla on kyllin muita naurateltavia."
"Älä turhista ... niitä on kyllä olemaan ja jäämään sinulle ja
minulle. So, heitä pois!"
Matti otti lasin pöydältä ja paiskasi sen uunin eteen kappaleiksi.
Hän ei enää voinut itseänsä hillitä.
"Kuuletko, jona päivänä sinä kosket häneen, pitää sinun kuoleman",
lausui hän kovalla äänellä.
Kamarin ovi aukeni samassa ja Aamos astui sisään.
"Matti", lausui hän, "muista Kainia ja Aapelia", ja vei Matin
kanssaan ulos pihalle kauniisen kesäiltaan.
Vihuria seurasi myrsky, sillä Matti ei muistanutkaan Eliinalle
antamaa lupaustansa, eikä Aamoksen varoitusta, vaan löi
rukiinleikkuun aikana veljensä otsaan pitkän ja syvän haavan. Kaksi
viikkoa taisteli elämä ja kuolema Kaitalan isännästä. Matti oli
sen ajan takausta vastaan irti ja odotti kotoollaan joka päivä
kuolonsanomaa ja vangitsemista. Äiti vanhettui niinä kahtena viikkona
enemmän kuin viimeksi kuluneina kahtenakymmenenä vuotena. Eliina oli
kuin elävältä kuollut. Käsi poskella istui hän yöt päivät, tiedotonna
mitä ympärillä tapahtui. Mitään ei puhunut, sanaakaan ei valittanut,
jos häneltä mitään kysyttiin, niin katkonaisia ja hajanaisia
vastauksia antoi. Surunsa oli ylen suuri ja raskas.
Väkevin oli vanha Aamos. Hän juoksi Kaitalan ja Matin kodin väliä
aamuin illoin, toi sanomia ja kertoi mitä sairas oli viimeksi
puhunut, mitä syönyt, mitä juonut. Hän se sai toivon kipinän
sytytetyksi kaikkiin muihin paitse Eliinaan. Tämä ei ymmärtänyt
mitään, katsoi vaan tuikeasti puhujaa ja oli kuin kuva.
Kahden viikon kuluttua astui pitäjän uusi nimismies Matin kotiin;
äiti meni tainnoksiin, vaan Matti kysyi levollisesti:
"Joko lähdemme?"
"Kuinka vaan tahdotte", vastasi nimismies naurahtaen, "tarvitsisin
minä rengin."
Matin äiti virkosi. Tähän asti oli hän luullut Aamoksen salaavan
asiain todellista tilaa. Hänen sydämmensä pohjasta nousi harras
kiitos korkeuteen.
Nimismies asui Kauramäen talon kohdalla, maantien toisella puolen.
Samana päivänä, jolloin Matti muutti uuteen palveluspaikkaansa,
nostettiin Eliina sairasvuoteelle. Hän oli kuumeessa ja houraili.
Varsin varmasti ei kukaan tietänyt tapahtumain juoksua Kaitalassa.
Yksi puhui yhtäänne, toinen toisaanne, lyömiseen asti. Puhuttiin
miten puhuttiinkin, niin aina annettiin Aamokselle osansa. Yksi
tiesi Matin ja Aamoksen kaivaneen Saunasuon ojaa heinänteon ja
rukiinleikkuun välisenä päivänä. Nuorempi renki korjasi niityn
aitaa ja toinen piika oli kuminoita niittämässä. Työjärjestys
oli jo aamulla suututtanut Mattia, joka olisi tahtonut koko väen
lehdentaittoon. Ojaa kaivettaessa kummasteli Matti Aamokselle, "että
jokohan isäntä tarttuu talonohjaksiin ja heittää herrastelemiset
sikseen". Aamos siihen oli virkkanut jotain sudesta ja karitsasta.
Silloin oli Matti kyömähtäen lausunut: "Täällä suolla on tänä päivänä
kuumempi kuin helvetissä" ja lähtenyt kuin paholaisen takaa-ajamana
terävän lapionsa kanssa kotiin. Aamos oli juossut hänen jälessään
ja huutanut Kainia ja Aapelia, vaan Matti ehti ennen häntä ja verta
juoksi jo isännän otsasta, kuin Aamos joutui kotiin.
Toinen tiesi enemmän asiallisia kohtia ja kutoi kertomuksensa niiden
mukaiseksi, asettamalla Aamoksen vakoilijaksi, Matin liittolaiseksi
ja apumieheksi.
Kohtauksen loppuosan puhuivat molemmat samalla lailla. Juoksujalassa
oli Matti mennyt nimismiehen luo itseänsä kiinni antamaan. Pois
laidoiltaan kuin oli, niin oli virkkanut sisään astuttuaan:
"Eikö herra vallesmanni tunne minua? Minä olen Kaitalan Matti ja minä
tapoin veljeni, mutta en minä ole mikään äpärä. Äitini voi näyttää
teille sormuksen, kultaisen kihlasormuksen, joll'ette muutoin usko."
Nimismies takasi Matin irti omalla edesvastauksellaan.
Kaitalan isäntä parantui hengenvaarallisesta haavastaan. Arpea, joka
jäi otsaan ja julmensi muotoa, hän sadatteli, eikä Mattia, joka sen
löi. Äiti oli samaa mieltä ja olisi antanut vaikka sormen kädestään,
jos sillä olisi saanut arven näkymättömiin.
Ihmiset eivät enää tuominneet Mattia niinkään yksimielisesti. Joku
tosin lausui kammonsa häntä kohtaan, mutta toiset puolustivat häntä,
väittäen Matin olevan kunniallisen miehen esikuvan; toiset vielä
lisäsivät, että jokainen hekkumoitsija ansaitsisi saada samanlaisen
rangaistuksen kuin Kaitalan isäntä.
Moisia teitä joutui Kaitalan Matti nimismiehelle rengiksi.
Kuin Eliina parantui, tuntui hänestä siltä, kuin olisi nähnyt pahaa
unta. Pyhäinpäivästä tuli hän nimismiehen piiaksi; Aamos jäi edelleen
Kaitalaan.
Matti vetäytyi kuoreensa unhottaen menneet ja oli niinkuin ennenkin,
onni ei vaan vieläkään hymyillyt hänelle. Tiedämme nimismiehen
asuneen Kauramäen talon vastapäätä. Syystä tai toisesta oli se talo
menokerroillaan. Matilla oli oma tupansa pihan reunalla ja sieltä
hän katseli Kauramäkeä joka päivä, katseli liiemmäksikin. Hänellä
olikin omat syynsä siihen. Tottunut kuin oli kovaan työhön, niin
kyllästyi hän piankin hyviin päiviinsä. Nimismiehellä oli hevonen ja
sen Matti hoiti niin hyvin kuin hevosen voi hoitaa, oli lehmäkin,
mutta sen ruokkiminen kuului Eliinalle. Matille ei siis jäänyt muuta
kuin tallissakäyminen, halkojenpilkkominen, vedenkantaminen ja
pitäjällä-ajeleminen, eli toisin sanoen: ei juuri mitään. Hän katseli
käsiään ja huomasi niiden pehmenevän päivä päivältä. Ja sitte hän
taas katseli Kauramäen taloa.
"Mikäs Kaitalan Mattia surettaa?" kysyi nimismies kerran Matilta,
kuin tämä pätki lapuja halkokatoksen edessä.
"Tässä työssä pääsee heilumaan vaan tuppi ja veitsi, eikä mies",
vastasi Matti, lyöden samalla kirveensä pölkynpäähän ja katsahtaen
Kauramäkeen.
Nimismies tajusi Matin ajatukset. He istahtivat pinonpäähän ja
nimismies tarjosi Matin piippuun vaakunata. Savujen käydessä
puhkesivat molempain ajatukset sanoiksi. Myöskin nimismies oli
katsellut Kauramäen taloa ja katsellut sitä samoilla silmillä kuin
Mattikin, vaikka eri perusteilla. Hänellä oli kaikki ostossa ja
rahanpanttina. Puut, heinät, leipä, särvin ja huoneiden vuokra
nielivät nielemättä hänen palkkaansa. Vaan oltaisi Kauramäen
isäntänä, niin ei tarvitsisi maksaa huoneiden vuokraa, ei
ostaa puita, heiniä, leipää, särvintä, ei yhtään muuta kuin
ylellisyystavaroita, niinkuin vaakunata ja sen semmoistakin.
"Paljonko ne panevat hintaa sille?" kysäsi nimismies Matilta, kuin
olivat vaihtaneet ajatuksiaan hetkisen.
"Kymmentä tuhatta ne puhuvat, mutta nyt on raha tiukassa; heltiäisi
se allekin siitä, ainakin satoja, joll'ei..."
"Tokkohan?" keskeytti nimismies. "Kauramäessä on maata toinenkin
laikale."
"On kyllä, mutta mahona ja nurmena. Viljelyksessäkin olevat pellot
ovat tyyni kuljatuita; siksipä ei sitä ole kukaan ostanut; aikaa
myöten siitä kyllä pesisi."
"Se on siis ostettava."
"On ostettava."
Nimismies poistui kamariinsa, ajatukset ahkerassa työssä.
Vasta-alkanut kuin oli, niin oli hänellä huonekalunsakin osaksi
velkana. Ja nyt oli kuitenkin etsittävä keino, jolla pääsisi
alkuvauhtiin; oli mietittävä miten saisi semmoisen irtaimiston, että
arvaisi talonkauppoihin. Jos kovin rääpimällä alottaisi, niin saisi
potea vuosikausia, kenties ikänsä. Ja talo oli ostettava, siitä ei
päässyt mihinkään. Kymmenen tuhannen korot eivät nousisi puoleenkaan
hänen palkastansa. Pantaisi alussa suu säkkiä myöten ja elettäisi
tiukemmasti. Hyvitystä saataisi sitte, sillä talo oli hyvä, ainakin
tilusten suuruudelta. Huoneet olivat tosin vanhat ja mädät, mutta
metsää oli yli tarpeen; pellot laihdutetut ja huonoissa ojissa,
mutta siksipä sen saisikin kymmenellä tuhannella, muuten maksaisi
ehkä viisi kuusitoista. Ja niinkuin Matti sanoi, niin aikaa myöten
siitä kyllä pesisi. Ja nimismies tunsi ihan, kuinka himoitti koettaa
maanviljelystä. Ja tunsi senkin että himon on hän perinyt isältään,
pienen seurakunnan kappalaiselta. Isä kulki yhteen aikaan vaalissa
ehtimän jälkeen ja haki hakemistaan kirkkoherran virkoja. Ei hänen
maisteritutkintonsa enempää kuin ensimmäinen vaalisijakaan, jonka
aina sai, auttaneet häntä kirkkoherraksi ja paksumman leivän syrjään.
Teräväpäinen kilpailija, joka oli vaan kaksi kolme vuotta viipynyt
yliopistossa, luki ja lauloi itselleen kirkkoherran viran niin että
hivahti, mutta isä jäi kuin jäikin äänittä hiljaisen äänensä ja
olentonsa vuoksi. Alakuloisena hän palasi jokaiselta vaalimatkaltaan,
kunnes kerrassaan lopetti ne. Vähän omituisesti se kävi.
Naapuri-seurakunnan kirkkoherra kuoli ja isää pyydettiin neljänneksi
vaalisaarnaajaksi. Hän suostui pitäjäläisten pyyntöön ja luuli onnen
koittavan vihdoinkin. Vaan siinä hän erhettyi. Pyytäjät eivät enää
maininneetkaan häntä, kuin olivat nähneet ja kuulleet kolmannen
vaalisaarnaajan. Isä tunsi myöskin hänet. Koulussa kutsuttiin häntä
Rällä-Riikaksi, yliopistossa, jossa tieteellisyys joka alalla pyrkii
voitolle, poikkeuksetta fonograafiksi. Kahdessa vuodessa ennätti hän
lukea jumaluusoppinsa, kaksi vuotta oli hän ollut kirkkoherrana. Hän
huumasi koko seurakunnan ja isä oli häpeissään ja nolona. Suuri perhe
oli hänellä kotosalla ja lapsia olisi pitänyt kouluttaa, vaan varat
eivät tahtoneet riittää likimäärinkään. Sitte ei isä onnekseen enään
koettanut suurempaa seurakuntaa itselleen.
Samana vuonna, jolloin hän, vanhin poika, erosi lyseosta ja antautui
käräjäkirjuriksi, sai isä uuden rengin ja Matti oli hänkin nimeltään.
Ja Matilla oli yksi viisausohje: Ihminen saavuttaa parhaimman
onnensa maata kaivamalla. Matti kynti, kaivoi, kuokki onnen maasta,
kappalaispuustellista. Isä ei lähtisi enää suurempaan seurakuntaan,
vaikka tultaisi vaunuilla hakemaan, eikä nuorempain veljien tarvinnut
keskeyttää lukuansa, niinkuin hänen. Kauramäen talo on siis ostettava
ja ostettava joutuun, ennenkuin joku toinen ehtii. Sitte voi hän
kirjoittaa isälleen ja veljilleen, että hänelläkin on talo ja Matti.
Parin päivän kuluttua edelläkerrotusta teki nimismies, Matille
sanaakaan sanomatta ja keneltäkään neuvoa kysymättä, halko-urakan
viinapolttimon herran kanssa. Matti kynsäsi korvansa juurta,
saatuaan kuulla isännältään kaupan ehtoineen ja arveli siinä olevan
monta jussinkoukkua ja monta mutkaa. Pääsi siitä hänkin sitte
halonhakkuusen selkäluitaan ojentelemaan ja ruumistaan heiluttelemaan
ennenkuin kaksisataa pinoa saatiin lyödyksi Kauramäen metsään.
Tuli sitte syksy, vaan talvi viivytteli tuloaan; tuli Joulu, mutta
lunta ei tullut kuin nimeksi. Matti ei tahtonut pysyä nahoissansa.
Hän noitui ja morkkasi almanakantekijöitä ja kirjakauppiaita, kuin
eivät edeltäkäsin ilmoittaneet talven juonia. Tammikuussa saatiin
pariksi päiväksi kunnollinen rekikeli, vaan sitte kolisivat taas
rattaat maanteillä. Ja isännän kauppakirjassa oli pykälä, jossa
määrättiin kymmenen markkaa sakkoa jokaisesta halkosylestä, joka
ei määräajan kuluessa ollut perillä, eli yhteensä kahden tuhannen
markan kaupanrikkojaiset. Reellä ja rattailla, rattailla ja reellä
halot kuitenkin hinattiin järven rantaan. Paitahihaisillaan telmi
ja ärjyi Matti halonajossa, tottelematta isäntänsä varoitusta
vilustumisesta. Seuraus oli se, että Matti keväillä, uitonaikana,
makasi vuoteen omana ja vilutaudin käsissä. Viimeisen kiven heitti
uittoherra Silposen Jussi. Myötätuulen puhaltaessa, jolloin
halkopyräät olisi helposti saatu hyvään turvaan salmensuuhun ja siltä
joelle, huvittelihe tämä kuokkavieraana pitkissä, kaksipuolisissa
häissä. Vastatuulen särkiessä puomit ja ajellessa halot ympäri
järvenrantoja kuulumattomiin ja näkymättömiin, vietti uittopäällikkö
vapaamaanantaita ja lievitteli kohmeloaan. Ja Matin täytyi maata
hupun alla ja lämmitellä itseään, voimatta vetää rikkaa ristiin
onnettomuuden häätämiseksi.
"Joll'ei polttimon herra anna sakkorahoja anteeksi", lausui nimismies
Matille, kuin tämä jo oli terve, "niin olemme me Matti köyhiä miehiä
ikämme."
"Senkin paistettu ja Ameriikan kulkija", puheli Matti hampaittensa
välistä ja leukansa alta. "Sitä miestä minä halusta likistäisin oven
välissä yhden ruokavälin."
Vaan Matin vihan-esine, uittoherra Silposen Jussi, katosi
paikkakunnalta kuin kaste metsän kainalosta samoihin aikoihin,
jolloin tuulikin ajeli halot kadoksiin. Kaunis summa meni
nimismieheltä hakkuu- ja vetopalkkoihinkin, puhumattakaan metsän
hinnasta.
Eteenpäin on elävän mieli. Matti haki lohdutusta vastoinkäymisessään
ja löysikin sitä työssä. Ennen pitkää oli hänen asuntonsa täydellinen
kalusepän paja, jossa vuoleksi ensin lusikoita, sitte haravia,
lopulta veisteli rekiä ja joka lajia talon tarvekalua. Nimismies
oivalti miehen tuuminkin ja minnepäin ne yhä soutivat, mutta lausui
sentäänkin piloillaan:
"Ei ole sillä meidän Matilla peukalo keskellä kämmentä, vaan saisiko
luvan kysyä mihin näitä."
Matti keskeytti hänet vastaamalla erään sadun nimen:
"Kaikkia matkalla tarvitahan."
Isännältään Matti salasi laskujensa perustukset ja pylväät, vaan
Eliinalle hän ne ilmaisi hänen syntymäpäivänään.
"Tänäpänä täytän minä viisikolmatta", lausui hän tärkeällä äänen
painolla, syödessään kyökissä päivällistä eräänä Laskiaisena, "mutta
kuule Eliina, tuo silakkaa pöytään, minä pelkään jo paistin hajuakin."
"Ei ole silakoita", vastasi Eliina.
"Voi sun Taavetti! Vai ei ole silakoita! Ja tänä vuonna kuitenkin
päättyvät nämät pidot, loppuu tämä makianleivän-juhla. Kuuletko sinä,
että se loppuu?"
Eliina ei ymmärtänyt Mattia, enempää kuin nimismieskään, joka Matin
lujan puheen johdosta oli tullut kamariin raollaan olevan oven taa.
"Mitä sinä oikein ajat takaa?" kysyi Eliina.
"No sitä", vastasi Matti, joka ei tiennyt kolmannen henkilön
läsnäolosta, "että tähän taloon syntyy piakkoin poika; ja poika tuo
onnen ja..."
Eliina ja nimismies iskivät silmää toisilleen.
"Vaan jos tapaisikin olla tyttö", väitti ensimainittu.
"Ei ole kuin poika, onnentuoja, olojen muuttaja. Uskotko sen?"
"Uskon sitte kuin..."
"Etkö ennen?"
"Ei ole täytymystä."
"Vaan minä uskon. Ai, ai, minulla on niin luja usko, että se oikein
kumisee."
"Oikein puhuttu", lausui nimismies ja astui kyökkiin. "Minä rupean
puolellesi Matti ja sitte meitä on kaksi. Uskokaa pois, Eliina, Matti
on oikeassa; ja sen pitää olla poika."
"Ja pojassako sitte vaan on kalakeitto ja kaksi haukea?" muistutti
Eliina ja lähti rouvan puolelle.
Riitti siitä sitte verestä sanakiistaa kahden kuukauden vaiheille
eli Pääsiäis-lauantain ehtoosen saakka, ummelleen kello kymmeneen.
Tapahtuma ratkaisi silloin voiton nimismiehelle ja Matille.
Ensimainittu unhotti sen johdosta lukea päivän postissa saapuneita
sanomalehtiänsä ja viimemainittu unhotti nukkumisensakin koko yönä.
Kello viideltä nousi Matti aamulla ylös ja lähti ulos katsomaan
nousevaa aurinkoa. Että se juhlan varhaisena aamuhetkenä riemusta
hyppelee noustessansa maailmoille, siitä oli Matti yhtä varmasti
vakuutettu, kuin että Paratisi oli itäänpäin Eetenistä. Tallissa
hän myöskin pistäytyi samalla. Höhö-hö-höö härisi hänelle hevonen,
joka ei ollut mikään muu kuin entinen Kaitalan Pekka. Vaihtureille
jouduttuaan oli se kulkenut kädestä toiseen ja pysähtynyt viimein
nimismiehelle. Matti taputti vanhaan tapaansa Pekkaa lautaselle ja
puheli sille ystävällisiä sanoja. Entistä kiiltävämpi ja lyhyempi
oli hevosen karva, silmät oli samat lauheat. Sitte Matti asteli
kyökkiin päin, aikeessa mennä aamukahvia odottamaan ja odottaissaan
kiusottelemaan Eliinaa. Silloin kuului nimismiehen ääni lasikuistilta:
"Mats Kaitala!"
Matti ei ollut hidas käsittämään ja seuraamaan kutsua. Kaitalan Matti
ja Mats Kaitala tulivat aina suopealta suunnalta. Lyhyesti lausuttu
Matti sitä vastoin soi vallan toiselta. Jos isäntänsä käski: "Mene
valjastamaan Pekkasi, Kaitalan Matti, jotta lähdemme reppureita
tervehtimään metsätaloihin", niin sai Matti huoletta valehdella
kengän hölkkäävän, tai painajaisen niin pahasti maanneen yöllä
hevosen, että hiki valui joka karvan juuresta vielä aamusellakin.
Matin puhe kävi silloin täydestä ja reppurit jäivät sillä kerralla
rauhaan. Mutta jos isäntänsä lausui: "Matti! Pekkasi puihin ja
arkangelien perään", niin silloin ei auttanut valeet, ei muu kuin
"surko pois sanoi turkulainen".
Nimismies istui virkakamarissaan keinutellen itseään keinutuolissa,
kuin Matti astui sisään ja lausui:
"Huomenta päivää!"
"Huomenta, huomenta, paina puuta", kehoitti nimismies, jolla oli
paras puoli päälläpäin.
Matti kyllä tiesi, ettei se paras milloinkaan häntä jättänyt, vaikka
väliin piili pohjemmalla, niin ettei outo nähnyt hänessä muuta kuin
kovan herran ja ankaran virkamiehen, vaan, niinkuin sanoimme, Matti
kyllä tunsi isäntänsä.
Istuneeksi tuskin ehti Matti, kuin jo tuli Eliina kantaen kahvia
monenlaisten leivoksien kera.
"Lyö sekaan ja ota joka lajia", kehoitti nimismies Mattia.
Matti vitkasteli kahvia ottaissaan, palan sokeria pudotti kerrallaan
kuppiinsa, katsoi tarjottimen kantajaa silmiin, nosteli leivoksia
yhden erällään lautaselleen ja koukkasi samassa:
"Ja nyt meitä on sitte kolme kovaa."
Eliina ei ollut älyävinään Mattia, vaan sanoi:
"Sinäkö se kolmas olet, vaiko minä?"
Nimismies hymyili heille molemmille. Matti oli hänen Mattinsa, Eliina
oli hänen rouvansa Eliina; Eliinaa nimismies teititteli, Mattia
sinutteli; Mattia rouva teititteli, Eliinaa sinutteli.
"Matti tarkoittaa, että meittiä miehiä nyt on kolme", selitti
nimismies.
"Kas vaan", ihmetteli Eliina ja poistui hetkiseksi.
Nimismies ja Matti pakinoivat ilmasta, kevääntulosta ja niistä
näistä, siksi kuin Eliina tuli ja täytti uudelleen kupit.
"Nyt on varpahaiset talossa ja nyt jätetään pohjat", komensi
nimismies tuodessaan konjakkikarahviinin pöydälle.
"Ja pojan ja onnentuojan", lisäsi Matti lorahuttaissaan kuppiinsa
hienoa juomaa.
Puhe alkoi sujumaan.
"Onko eilisen postin Suomettarissa Natun arvoituksen selitystä?"
kysyi Matti.
Nimismies ryhtyi aukoilemaan sanomalehtiä ja sill'aikaa täytyy
meidän, käsittääksemme Matin kysymystä, tehdä lyhyt poikkeus ja
selvitys. Pitäjän köyhä lukkari ja rikas kunnanesimies olivat
nimittäin riitautuneet keskenään kunnan yleisistä asioista ja
hämmästelivät toisiaan Suomettaren palstoilla. Edellinen käytti
nimimerkkinään Latua, jälkimmäinen Natua. Hiljattain oli lehdessä
kaikenlaisena Natun lähettämä arvoitus: "Mitkä ovat ne, joita
talvella pidetään seljässä ja suvella vatsassa?"
Nimismies tähtäsi kaikenlaisiin ja lukikin siellä näin kuuluvan
selityksen:
"Natun lähettämän arvoituksen selitys on: K----n pitäjän lukkarin
turkit, jotka joka kesä ovat leivänpanttina."
Pureva iva kiukutti ja nauratti yhtä aikaa nimismiestä ja Mattia.
Silmänräpäyksen ajassa unhotettiin kuitenkin Latut, Natut ja
puoletkupit, sillä nimismies putkahti yht'äkkiä, pudotti lehden
kädestään, otti sen jälleen takaisin ja katsoi siihen entistä
tarkemmin ja huudahti samassa:
"Sinä Kaitalan Matti ennustit oikein; poika toi onnen; minä olen
voittanut palkintolainan arpajaisissa kolme tuhatta taaleria."
"Siinä se nyt oli, penturissa", hemahti Matti, mutta sitä ei
nimismies enää kuullut; hän oli silloin sanomalehtineen rouvansa
luona.
"Me voitimme, me voitimme (monikkomuotoa käytti nimismies hyvällä
päällä puhellessaan Matille) kolme tuhatta taaleria", hoki
onnellinen isäntä rengilleen, tultuaan rouvansa luota, ja vaati
tätä kuumentamaan jäähtyneet pohjat. Matti oli isännälleen mieliksi
ja pirahutti karahviinista pikkuisen entisen lisäksi. Keskusteltiin
sitten intoisesti. Kauramäen talonkauppa päätettiin tehtäväksi viikon
ensimmäisenä arkipäivänä; irtainta, niinkuin eläimen rehua, karjaa ja
viljaa päätettiin niinikään ruveta heti hankkimaan ja kuulustelemaan.
"Aamoksen sinä kait tahdot taloon myöskin", puhui nimismies.
"Minkälainen hän on miehiänsä?"
"Ahkera kuin muurahainen, kaivaa työtä vaikka maan alta, mutta muuten
hitaanpuoleinen."
"Hitaan työt tulevat tehdyiksi."
"Vaan laiskan jäävät tekemättä."
"Sano sitte hänelle, ettei ota enää pestiä Kaitalaan."
Uutta pohjaa ei nimismies tarjonnut Matille, sillä hän tiesi että
tämä olisi sen hyljännyt, joko sitte vastaamalla: "Monta monessa,
kaksi viittä kymmenessä", tai jollakulla muulla asiaankuulumattomalla
ajatelmalla.
Matti odotti niin hartaasti Mikkeliä, jolloin, äskettäin tehdyn
kaupan mukaan, pääsivät muuttamaan Kauramäkeen, että aika tuntui
hänestä loppumattoman pitkältä. Juhannuksena häntä äköitti ettei jo
ollut Pertunpäivä, Perttuna hänen hyppysiään paleli kuin ei jo saanut
ajaa Pekkaansa rappusien eteen ja nostella huonekaluja rattaille.
Muitakin suruja ja huolia versoi, jotka Matti ypö yksin kantoi, sillä
nuoresta Antero herrasta alkaen jaksoivat heillä kaikki hyvin ja
elivät päivänsä perin levollisuudessa. Matti vaan yksin huolehti.
Viljoja oli ostettu ja niitä säilytettiin vieraan aitassa ...
hiirien syötävänä luulletikin. Hevosilla ajoi vieras, lehmiä lypsi
vieras, lampaita keritsi vieras, mutta muistikohan ajaja, lypsäjä ja
keritsijä ruokkia, juottaa ja hoitaa niitä säällisesti; muistikohan
vaan? Ja Mikkeli ei hätäillyt eikä jouduttanut tuloansa. Kesti päivä,
kesti yökin, viikosta ei puhettakaan, sitä ei uskaltanut Matti
ajatellakaan, niin oli pitkä ja ikävä. Ja yhden kuin pääsi loppuun,
niin ala elämään uutta, kahta pitempää.
Mikkelin köyryaamu vasta kesti, ennenkuin päivä valkeni. Matilta
jäi illalla silinterinsä vetämättä ja kun hän sitte yöllä heräsi
seisoi se ja osoitti kahtatoista. Maata hän ei viitsinyt enää ruveta,
vaan antoi lampun palaa, toivoen tunnin, kahden kuluttua päivän
pilkoittavan. Sitte rupeaisi hän myllästämään ja puhdistamaan taloa,
alottaen omasta huoneestansa, jossa työkalut ja vaatteet olivat
viikonpäivät olleet valmiiksi ladottuina muuttoa varten. Kului tunti,
kaksikin, vaan kyökissä oli yhtä pimeä kuin Kauramäessäkin. Matti
kahlehti luontonsa, eikä ruvennut maltittomaksi. Noin kurillansa
olisi hän halusta rummuttanut Eliinan jalkeille, mutta ei tohtinut,
sillä jos isännän uni samassa häiriytyisi, niin kävisi pian kylmästi
rauhanrikkojan. Aikansa kuluksi rupesi Matti veisailemaan pitkän
pitkää arkkiviisua: "Suloinen ääni nyt kuuluu, tuolla yrttitarhassa".
Viidettä kertaa hän sitä jo alotti ennenkuin kyökkiin ilmaantui
valkia. Matti suvaitsi silloin täydellä äänellään laulaa värsyn:
"Sen oven minä kiini suljen
Jossa olin minä kasvanut;
Ja ystävääni mä seuraan
Jonka olen minä valinnut."
Samassa kuuli hän ratsastuksen töminän ja surkean hätähuudon
maantieltä.
"Nyt on valkea jossakin valloillaan", lausui Matti itsekseen ja lähti
joutuin ulos. Tallinnurkalle ehdittyään näki hän liekkien kohoavan
Kaitalan talosta ja valkaisevan koko kylän. Valkean ympärillä liikkui
ihmisiä tiheässä; kauemmaksi näyttivät ne mustilta ja rauhattomilta
haamuilta.
Matti riensi hengen edestä tulipalolle. Täydellinen sekasorto ja
hämmennys vallitsi siellä. Ruiskua ei ollut kyläkunnassa ja tuli oli
päässyt niin ankaraan valtaan, että asuntuvan lasit jo sulivat ja
porstuasta löivät liekit ulos. Emäntä kannettiin tunnotonna pihalle
ja salista yritettiin pelastaa kalliinta ja kevyintä irtaimistoa.
Isännästä eivät palvelijatkaan tienneet, oliko eilisellä matkallaan
vaiko ylhäällä vinttikamarissa, jossa kesäiseen aikaan oli tapansa
asuskella.
Kuultuaan palvelioiden välinpitämättömät arvelut ja tavattuaan
Aamoksen pelastuspuuhissa lausui Matti hänelle:
"Seuraatteko Aamos minua?"
"Seuraan", vastasi Aamos rohkeasti.
"Tulkaa sitte", käski Matti ja otti kirveen ja köyden käteensä.
He läksivät tikapuita kohden; ne olivat pystytetyt rappusten viereen
tuvan puolelle, jossa kuumuus oli ankarin. Matti teki köydenpäähän
mutkan, heitti sen ylös osaavalla heitolla tikapuiden toiseen sääreen
ja veti ne sitte alas.
"Tarttukaa kiinni", kehoitti hän Aamosta, asettuen itse toiseen
päähän kantamaan.
Väkeä tuli auttamaan heitä kuin pääsivät loitommaksi tulta, ja
tuota pikaa saatiin tikapuut pystyyn salinpuolelle, jossa vähemmin
kuumensi. Aamoksen seuraamana nousi Matti niitä myöten katolle ja
hakkasi minutissa, kahdessa pärekattoon aukon; sakea savu tuprusi
siitä ylös. Savusta huolimatta katosivat Matti ja Aamos aukkoon
ja menivät pelastamaan Kaitalan isäntää. Silmät kiinni ja harvaan
hengittäen kulkivat he ylisiltä, kuuman savun tahtoessa tukahuttaa
heidät, vinttikamarin ovea kohden. Hukka-askelta eivät astuneet ja
Matti sai avaimesta kiinni; ovi oli sisäsalvassa eikä auennut. Aamos
veti tulitikulla valkeata ja Matti murti oven rikki lukon kohdalta.
Kaitalan isäntä makasi täysissä vaatteissaan sikeässä unessa, eikä
herännyt, vaikka Matti häntä nosti istumaan; henkensä löyhkähti
väkevältä.
Päistäreet, joilla välikatto oli peitetty, syttyivät samassa
viheltäen palamaan ja paluutie oli katkaistu.
"Tässä ei ole aikaa viivyttelemään", lausui Matti, kuin ylinen oli
valkean vallassa ja savua tuli oven rikkiöimestä kamariin. "Sitokaa
Aamos köydenpää tuohon rautaiseen kohentimeen, minä vyötän toisen
pään hänen ympärilleen."
Sitte löi hän akkunan rikki ja nosti siitä veljensä alas, Aamoksen
päästäessä köyttä vähävähältä valumaan, siksi että väkijoukko ylettyi
ottamaan pelastetun vastaan ja köyden auki.
"Ja nyt lähdette te, Aamos", päätti Matti ja sitoi köyden Aamoksen
ympäri kainaloiden alitse, niinkuin äsken veljensäkin oli sitonut.
"Teittä olisi hän kuollut, sillä minä en olisi osannut tänne
kammariin, joka minun aikanani ei vielä ollut käytännössä, en
ainakaan niin pian; päistäreet olisivat ehtineet syttyä ja silloin..."
Rikkinäisestä ovesta pääsivät liekit jo seinäpapereihin, kuin
Matti asetti kohentimen poikittain akkunan karmilautoja vasten
ja laski itsensä köydellä alas. Suosiollisilla silmäyksillä
katselivat häntä nuoret ja vanhat ja kiitoksia kuului joka taholta
Matin uskaliaisuudesta ja alttiiksiantavaisuudesta. Mattia eivät
mielenosoitukset miellyttäneet ja hän puikahti kenenkään huomaamatta
lähtemään kotiin, nähtyään että oli ryhdytty tarpeellisiin
varokeinoihin tulen estämistä varten; naapuritaloihin ja läheisien
huoneiden seinille ja katoille oli levitetty märkiä lakanoita ja
raiteja.
Syksymmällä tanssittiin Kauramäessä Matin ja Eliinan kihlajaiset.
Nimismies ei taipunut laskemaan kihlatuita vihille pappilaan, vaan
piti pienet hääkköset Jouluna Kauramäessä. Kutsutuita ei ollut monta,
vihkijä vaan ja kolme neljä henkeä joenäyräiltä; kutsumattomia oli
paljo.
Matin äiti jäi edelleenkin asumaan omaan tupaansa, vaikka hän
olisi ollut tervetullut Kauramäkeenkin. Askareita hän siltäki kävi
tekemässä Eliinan kanssa ja ohjeita jakelemassa ja oppeja antamassa
tälle karjanhoidossa. Aamos ja nimismies väittivät lampaiden
karttuvan hänen korjuullaan erinomaisesti, ja rouva vakuutti Anteron
nukkuvan helpommin kuin mummo tuuditteli ja lauloi.
Matti teki työtä päivät ja nukkui yönsä makeasti. Sitkeyttä ja
väsymättömyyttä kysyikin Kauramäen talo, jossa joka nurkassa oli joko
keskeneräistä tai tekemätöntä. Sadoin parin oli korjattava aitoja,
sadoin sylin kaivettava ojia. Peltoja oli kynnetty ronkkimalla ja
ruokamulta oli kutaantunut saroilta. Matti laski sahrainkynnet
syvälle ja kynti pellot suliksi. Pajupensaat raivattiin niityiltä,
jotka sitte kasvoivat enemmän heiniä, ja karjaa lisäännytettiin ja
saroille saatiin siten lantaa ja ruokamultaa. Isäntä ei itkenyt
penniä, vaan otti päivämiehiä ja urakkalaisia omien väkien lisäksi.
Entinen laiha "talopaha" lihosi ja varttui paraimpain rinnalle.
"Kuin joutui miesten käsiin", sanottiin kylässä.
Anteron jätettyä kehdon liekuteltiin siinä Matin tytärtä Katria.
Matti oli silloin jo niin aikava, ettei ollut kuulevinaankaan
nimismiehen muistutusta kuinka ennustustako muka olisi ollut tarpeen,
jotta rengistä olisi tullut isäntänsä vertainen.
Kaitalan talo joutui vieraalle. Emäntä syytteli tulipaloa häviönsä
syyksi ja vakuutteli tulenuhriksi joutuneen, paitsi rakennusta
ja irtaimistoa, jotka molemmat olivat vakuuttamattomat nekin,
useampia tuhansia puhdasta rahaa. Hän sai eläkkeen, vaan pojalle
ei jäänyt kuin vaatteensa ja muutama sata markkaa rahaa, jotka hän
heti tuhlasi maailmanmatkoilla. Emäntä eli pari vuotta sisarensa
luona eläkemuorina ja kuoli unhotetun kuoleman. Kaikki sukulaiset
hyljeksivät poikaa, jolla ei ollut turvaa, ei oikeata ystävää siellä
eikä täällä. Hän koetti asettua Helsinkiin asumaan, vaan palasi
sieltä lyhyen ajan kuluttua syntymäpitäjäänsä melkein alastomana ja
mainekirjansa tahrattuina. Viluisena ja nälkäisenä kohtasi Matti
hänet talvipakkasessa maantiellä.
"Minä kuolen puutteesen ja häpeään", valitti hän Matille, "sillä
työtä en ole oppinut tekemään ja nuori olen kerjäämään."
Matti vei hänet Kauramäkeen ja antoi hänelle ruokaa ja vaatetta ylle.
Tuliset hiilet, joita ainoastaan Matti kokosi hänen päänsä päälle,
sillä kaikki muut mittasivat hänelle ansion mukaan, kolkuttivat
hänen omaatuntoansa ja kaiuttivat menneitä. Matti huomasi veljensä
tuskallisen mielen ja kuinka armolahjain ottaminen tuntui entiselle
talonisännälle vaikealta, ja lohdutteli häntä sanoen: "Pitää ottaman
paha vastaan niinkuin hyväkin."
"Sinä lähdet nyt tuonne äyräälle kanssani", puhui Matti vielä samana
iltana veljelleen ja lähti häntä viemään äitinsä luokse. "Äitini on
sinua odottanut jo kauan ja olisit kai tullutkin, jollei Silposen
Jussi olisi saanut sinua veiviinsä ja loppuja rahojasi. Ensi aluksi
on sinulla siellä lämmin huone, puhdas vuode ja ruokaa syödäksesi;
sitte saamme nähdä."
Kärsimykset olivat karsineet ylpeyden hengen entisestä Kaitalan
isännästä, sekä vaeltamisen halun ja hän jäi Matin äidin tupaan.
Matti toimi ripeästi ja ajoi muutaman päivän kuluttua vanhalla
Pekalla ja vanhalla reellä veljeänsä katsomaan. Heiniä ja
kirstuntapainen oli kotereissa.
"Ihmisen pitää tekemän työtä onnessa ja onnettomuudessa", tervehti
hän iloisesti veljeään.
Kuin ei tämä vastannut siihen mitään, jatkoi Matti:
"Hevonen ja reki ovat tuolla ulkona ja..."
"Pekka ... vielähän olet hengissä", keskeytti veli.
"Ja tässä on sinulle rahaa", pitkitti Matti ja pani muutamia
seteleitä pöydälle. "Näillä rahoilla ostat sinä kauppiaalta kahvia,
sokeria, tupakkia ynnä muuta pientä tavaraa; tavaran vaihdat räsyihin
ja räsyt viet Tervakoskelle ja sitte alotat taas uudestaan. Ihmisen
täytyy tehdä työtä ja työtä se on sekin, eikä juuri huonointa."
"Sinä olet liian hyvä."
"Älä hupsuttele, kun sukua ja kaikkia ollaan."
Veli katsoi Mattia silmiin ja värähdyksiä näkyi hänen kasvoillaan.
"Ja minä kun luulin", lausui hän liikutetulla äänellä, "että sinäkin
vihaat ja inhoat minua, kuten kaikki muutkin."
"Minäkö vihaisin sinua? Älä punnitse itseäsi väärällä vaa'alla,
vaikka sanon, että kevytmielinen ja tuhlari olet ollut aina,
vaan koiramainen ja häijy et ole ollut koskaan, et minulle, et
kenellekään."
"Sanasi soivat oudoilta korvissani; ne ovat tottuneet roistonnimeen."
"Ja nyt vielä kaksi kohtaa ennenkuin lähdet", keskeytti hänet Matti.
"Älä halveksi eläkä häpeä työtäsi, ammattiasi. Kierrä vieraita
seurakuntia, jos et tahdo näillä mailla liikkua. Kuin pilkkaajan
tapaat ja hän sanoo sinulle: 'Katsokaa, entinen Kaitalan isäntä
hakee lumppuja', niin älä suutu hänelle, sillä ei hän niin pahaa
tarkoita, kuin ehkä luulet ja sanansa kuuluvat. Jos sinulla on aikaa,
niin tarjoo hänelle tupakkia piippuunsa, äläkä ole millänäsikään
hänen pilkastaan. Kehu tavaroittesi hyvyyttä ja mainitse ikäänkuin
sivumennen, kuinka keisarilla par'aikaa on kova paperin tarves, sillä
uusia lakeja ja asetuksia tarvitsisi julistaa kansalle tusinoittain
vanhettuneiden sijaan. Ja että hyvä pääsisi leviämään tänne, tuonne
ja joka paikkaan, salpaamaan pahaa ja sen valtaa, niin täytyy
isäntämiestenkin lähteä toimiin, hakemaan räsyjä, jotta paperia
saataisi joutuun keisarille ja alammaiset tulisivat suojatuiksi
väkivallalta, vääryydeltä ja pilkalta. Toiste tavattuanne olette
vanhoja tuttuja ja hän tarjoaa sinulle piippuun, sillä, niinkuin
sanoin, ei hän niin pahaa ajatellut, kuin lausuneeksi tuli. Se oli
ensimäinen kohta."
"Sinä ajattelet virstoittain ja puhut kuin koulunkäyneet."
"Toinen kohta on tämä: Jos viinanhimo herää sinussa ja voittaa
sinut, niin että menetät antamani, niin tiedä, että annan toiste,
kolmannesti ja annan aina kaikki, mitä itsestäni irti saan, siksi
että säälit minua ja voitat himosi. Ja sen voitat, kuin koetat ja
muistat vaan olevasi veljeni ja isäni poika. Niin ... ja tuon navetan
oven hakkaan matkalla ollessasi korkeammaksi, että saat Pekan suojaan
kotiin tultuas levähtämään viikoksi kahdeksi. Heinät eivät ole
kalliita kesällä saat niitä tehdä Kauramäen niitynmetsistä. Eihän
tässä ole hädänkaunaa."
Matti ei ennättänyt takaisin Kauramäkeen, kuin veljensä jo lähti
uuteen ammattiinsa. Aamoksen kanssa Matti katseli kartanolla, miten
veli hiljalleen juoksutteli Pekkaa ja pysäytti sen kauppiaan kohdalle.
"Hyvässä alussa on puoli loppua", huomautti Aamos.
"On niinkin, on enempikin", lisäsi Matti, "ja varsinkin kuin pääsee
uuden tien alkuun."
Ahkerassa työssä ja puuhassa kuluivat päivät ja riensivät vuodet
eriuomaisemmitta tapauksitta. Matilla oli poika ja tytär,
nimismiehellä niinikään. Antero kävi lyseota ja kuin Katri pääsi
kansakoulusta niin Jooseppi ja Kaarina alkoivat vasta toista
vuottansa.
Matin veli paransi elämänsä ja harjoitti työtänsä uutterasti. Jouten
ei ollut kotonakaan, vaan osti timantin ja rupesi lasinleikkaajaksi
väliajoillaan, milloin ei ajanut pitäjillä. Matin äitiä hän kutsui
äidikseen ja Katri ja Jooseppi kutsuivat häntä sedäkseen.
Aamos ja Pekka kuolivat yksiin aikoihin.
Antero herra teki vuodessa vuoden tehtävät ja tuli eräänä Toukokuun
päivänä, valkoinen lakki päässä ja valkoinen mieli rinnassa,
Kauramäkeen. Matti häntä ensimmäisenä tervehti maisteriksi.
Kaarina kävi tyttökoulun lävitse ja meni sitte kihloihin pappilan
maisterin kanssa.
Kaarinan esimerkki tarttui Katriin, vaan Katrin kihlaus tapahtui
mutkikkaampia teitä kuin Kaarinan. Kahdeksantoista vanhana teki
Katrin mieli meijerikouluun, mutta Matti oli vanhoillinen ja lausui
jyrkästi kieltoansa. Nimismies aikoi käyttää kavaluutta ja käski
Katrin tuomaan puoletkupit kamariin. Niitä Matin kanssa hörppiessä
aikoi panna hän parhaansa liikkeelle, puhua, jonka taisi, tiedon,
taidon ja sivistyksen tarpeellisuudesta ja tärkeydestä. Katri jäisi
kuuntelemaan ja auttamaan. Jos Matti yhä vetäisi vastahankaa ja he
viipyisivät, niin tulisi Eliina hakemaan Katria ja jäisi hänkin
pinnistämään Mattia. Rouvalla olisi sitte asiaa Eliinalle ja Kaarina
ja Jooseppi tulisivat hekin viimeksi rytyyn ja sitte tehtäisi
kuuma yhteisryntäys, kunnes uppiniskainen voitettaisi. Semmoinen
oli sotasuunnitelma, jonka onnistumisesta ei kukaan sotureista
epäillyt. Vaan Matti saikin vihiä ansasta, ja kuin Katri käski häntä
nimismiehen kamariin, niin lähti hän joutuin ulos ovesta ja mutisi
mennessään kaatuneesta pellonaidasta, joka kiiremmän kautta oli
tuettava.
Tuli sitte Antero maisteri kotiin kesälomalle ja Katri jutteli
hänelle onnistumattomat kokeet. Antero miettimään tunniksi kahdeksi,
siksi että löysi avaimen. Hän käski kaikkien taistelijain olemaan
saapuvilla Matin syödessä päivällistä. Matti vainusi taaskin, että
oli tavattomia tekeillä, kuin tupaan vähitellen tuli käsketyitä ja
nousi kesken syöntiään pöydästä, aikoen lähteä karkuun. Nimismies
tuli häntä ovessa vastaan ja pyörähytti hänet takaisin virkkoen:
"Nyt puhutaan asioista."
"Minun tyttärestäni...", mutisi Matti ja katsoi ulos akkunasta
ohrapeltoon.
Antero astui samassa sisään.
"Isäni, äitini, sisareni, Eliina, Jooseppi ja minä", lausui hän
totisella äänellä, "me kaikki menemme Katrin edestä täydelliseen
takaukseen, niinkuin omasta itsestämme, ettei hän pane hattua
päähänsä, eikä ota päivänvarjostinta käteensä meijerikoulusta
tultuaan, vaan käy liinapäässään kirkossa kuten tähänkin asti ja
hoitaa Kauramäen lehmiä entistä paremmin, joka vakuutetaan Kauramäen
kartanossa..."
"Jaa menettekö?" kysyi Matti ja käänsi katseensa ohrapellosta
takaajiin.
"Menemme", vastasivat kaikki niinkuin yhdestä suusta, paitsi
nimismiestä, joka piteli vatsaansa.
"Menköön Katri meijerikouluun", sanoi Matti ja kävi jälleen pöytään.
Sillälailla pääsi Katri Mustialan meijerikouluun. Siellä he oppivat
lähemmin tuntemaan toisensa, nimittäin Kaitalan uuden isännän vanhin
poika ja Katri. He sattuivat elämään suotuisemmissa olosuhteissa
kuin Matin äiti ja kukaan ei pyrkinyt erottamaan heitä. Arvoasteista
ei kukaan hiiskahtanutkaan, kilvan vaan kiittelivät, kuinka nuoret
sopivat toisilleen ja kuinka kaunis pari tulee pitkästä ja hoikasta
pojasta ja suurisilmäisestä ja kepeäjalkaisesta tytöstä.
Matin paikatessa silojenrahkeita ja Anteron pitäessä hänelle
esitelmää uudenaikaisesta pellavan-puhdistuskoneesta astui nuori mies
sisään. Hän oli puettu kotikutoisiin vaatteisin ja kaulassa oli musta
silkki. Tulija tervehti ensin Mattia ja sitte maisteria. Katri oli
tulossa kyökistä tupaan, vaan huomattuaan äskentulleen seisahtui hän
kynnykselle ja punehtui kasvoilleen. Nimismies ja Matin äiti tulivat
kamarista tupaan. Nuori mies ei istunut, vaan jäi Matin eteen ja
virkahti tuokion kuluttua:
"Katri ja minä tahtoisimme toinen toisemme. Annatteko tyttärenne
minulle vaimoksi?"
Matin kädet alkoivat tutisemaan; silat luisuivat polvilta lattialle
jalkain eteen.
"Eliina ... äiti..." lausui hän ja sanat olivat jäädä kurkkuun.
Eliina ja Eeva tulivat saapuville.
Matti itki toisella silmällään ja nauroi toisella, kuin virkkoi:
"Tämä mies pyytää Katria vaimokseen; tunnetko sinä häntä?"
"Tunnen", vastasi Eliina ja antoi Katrin käden nuorelle miehelle,
joka seisoi siinä heidän edessään päätään pitempänä kaikkia.
Kuulumattomin askelin läheni Matin äiti rakastuneita. Nuoren miehen
käsi oli kiertynyt Katrin ympäri.
"Minä siunaan liittonne", virkahti hän hennolla äänellä.
"Äitini", äännähti Matti ja nosti hänet kuni perhosen nuorten tasalle.
Hoikka mies painoi kihlasormuksen Katrin sormeen.
"Minä siunaan liittonne", toisti Matin äiti ja syleili kihlatuita.
Sormessa kiilsi sormus, kultainen kihlasormus.
Anteron laulaessa: "Sulhanen pulska nuorimies on", menivät toiset
nimismiehen vaatimana vierashuoneesen, vaan Matti jäi akkunan eteen.
Katseli siitä ulos valkoisia maisemia kyläänpäin ja suuri kyynel
valahti poskelle. Kaitalan talosta siirtyi katse joenäyräälle. Savu
nousi äidin tuvasta. Matti pyyhkäsi kyyneleen poskeltaan ja lähti
veljensä luo. Soihdun, josta Jooseppi aamulla oli särkenyt lasin,
otti mukaansa.
Antero vihittiin papiksi ja vietettyään häänsä pappilan neidin kanssa
läksi hän kauniina Elokuun iltana rouvineen uuteen kotiinsa. Jooseppi
kyyditsi nuorta pariskuntaa läheiselle asemalle ja Matti otti
viimeiseksi jäähyväiset Anterolta, onnentuojalta. Pitkän luvun aikoi
hän lukea maisterille seisoissaan portinpielessä, toisessa kädessään
pidellen lakkiansa ja toisella puristaen Anteron kättä, mutta silmät
kostuivat ja ääni tykähtyi. Tuulen leikitellessä hänen hiuksissansa
ja hakeissa niistä valkoisia hapsia näkyville kuuli Antero hänen
mainitsevan Kauramäen huoneen Herrasta, isäin hyvistä töistä ja
lasten vakaasta vaelluksesta, vaan sitte puhuja sekaantui, keksi
samalla vikaa valjastamisessa ja torui Jooseppia, joka oli unhottanut
vetää silan-nappulainnauhat reikäin lävitse.
Ennen käännettä liehuttivat Antero ja hänen rouvansa nenäliinojaan.
Nimismies, rouva ja Eliina seisoivat kukin avatun akkunan ääressä ja
liehuttivat vastaan. Ja portinpielessä seisoi Matti ... ja kohotti
lakkiaan.