Kilpijärven Ilma rakasti sulhaistaan ja ... äitipuoltaan, kumpaako
enemmän, ei tarkoin tiennyt itsekään.
Jaakko oli poikakullan nimi ja Ilma oli hänen kasvinkumppaninsa ja
kisatoverinsa. Heidän kotinsa olivat ennen olleet rinnakkain, niin
että aita vaan erotti pihat ja rakennukset toisistaan. Pellot ja
niityt olivat nekin yksissä aitauksissa. Sitte Ilman isä möi talonsa
Jaakon isälle ja osti suuremman, Kilpijärven talon, täältä toisesta
kylästä. Kuin he erotettiin, niin puhkesi lapsuuden tuttavuus
nuorukaisessa ja neidossa ilmeiseksi rakkauden tuleksi. He rakastivat
toisiaan enemmän kuin kukaan ennen ja jälkeen heitä, Ilma koko
sielunsa vilkkaudella ja Jaakko hidasverisen miehen syvällisellä
vakavuudella.
Ilman äitipuolen nimi oli Loviisa ja Viisaksi Ilma häntä tavallisesti
puhutteli. Kaikkien mielestä oli Kilpijärven emäntä enkeli
hyvyydessä, vaan Ilman mielestä oli hän vielä lisäksi viehättävän
kaunis. Vaaleain kasvoin iho oli kuultava ja niiden piirteet hienot;
silmät olivat sielulliset ja sininen väri voitti niissä harmaan;
käynti ja liikkeet olivat täynnä suloa ja naisellisuutta.
"Rakastatko Viisa todellakin isääni?" kysyi Ilma äitipuoleltaan sinä
vuonna, jolloin luki kaikki Valter Scottin romaanit.
"Epäiletkö sitä?" vastasi tämä ja kosketti huulillaan tytärpuolensa
otsaa.
Ilma olisi kernaasti vastannut siihen myöntämällä, mutta ei voinut.
"Minä olen semmoinen hömppelö", lausui hän vaan ja kaulaili Viisaa.
"Kuten itse tiedät", lisäsi hän sitte ja vei väkisin pyörröksen kahta
askelta.
Salaa ilma usein katseli äitipuoltaan ja katsellessaan muisti
niinkuin uninäköään, kuinka vaaleaverinen nainen eräänä iltana,
jolloin taivas oli tähdessä ja akkunain ruudut jäässä, tuli isän
seurassa tupaan, antoi hänelle tortun ja opetti laulun: "Minä seisoin
korkialla vuorella". He makasivat yön yhdessä ja aamulla hengitti
hän reijän ruutuun, katseli vaaleanverisen naisen lähtöä ja itki
ikävissään. Mutta hyvin hämärästi hän sen kaiken muisti ja monella
muistelemisella hän oli sen kokonaiseksi saanut, ensin tulon, sitte
olon ja viimeksi menon, mutta kaikki hyvin hämärästi.
Kuin pikku Heikki, pienin veli, sai täyttäneeksi vuoden, niin
sairastui isä vilutautiin. Ilma oli silloin kolminkertaisesti onneton.
Hänen häittensä vietto lykättiin tuonnemmaksi, määräämättömään aikaan.
Isä parantui niin vitkalleen, vaikka Ilma itki ja rukoili itsensä
uuvuksiin joka päivä.
Viisa oli niin tyyni ja maltillinen. Sydäntä särkevimmissäkään
kohtauksissa ei kuulunut voihkausta eikä hätähuutoa hänen suustaan,
epätoivoisimpinakaan hetkinä ei näkynyt kyyneltä hänen silmässään.
Tuskaantumisesta ja väsymisestä ei puhettakaan. Sairasvuoteen
vierestä ehti Viisa vaalimaan pienokaista, sekä johtamaan
talonaskareita.
Ilma koetti olla hänelle avuksi kaikissa, vaan ei onnistunut missään.
Milloin sairaan päänalustaa olisi tarvinnut kohentaa, niin silloin
juuri luki Ilma satua veikolle, jotta tämä sitä joutuummin oppisi
sopertelemaan. Äidiltä olisi Heikki taasen saanut itkeä itsensä
nikahduksiin Ilman viipyessä navetassa, riitelemässä piikain kanssa
kylän ompeluseurasta, jonka johtavia henkilöitä hän oli, kuinka
se muka ei ole aiottu ainoastaan talonpojille ja talontyttärille
seurusteluhuviksi, vaan rengeille ja piioille ja kaikille
kunniallisille ihmisille.
Suurin ei ollutkaan Ilmalla aikaa tuhlata askareisin, kuin piti
aina olla saapuvilla isän ja veikon läheisyydessä, jos jotakin
äkkiarvaamatta tarvitsisivat. Puoli tuntia jopa tuntikin kului pian,
kuin piti ottaa selvä, oliko Heikin jano, nälkä, väsymys, vai voiko
muuten pahoin.
Iltasilla oli tauti ankarin; sairasta vilutti niin kovasti, että
hampaat kalisivat suussa. Ilma silloin nukkui kyyneleihinsä ja Viisa
jäi yksin valveille. Sairaan luota Ilma hänet aamullakin löysi, yhtä
tyynenä, yhtä lempeänä ja rauhallisena, silmät melkein kirkkaampina
kuin illalla.
Näinä murheen aikoina varttui Ilman salainen epäilys varmuudeksi.
Viisako, pyhimyskö rakastaisi hänen isäänsä. Ei, ei. Viisa ei tiedä
mitään rakkaudesta. Puhdas ja paljas velvollisuuden tunne häntä vaan
voimistuttaa, tukee häntä kärsimyksessä, ainoastaan velvollisuuden
tunne. Eihän sitä rakkautta voi ajatella alkaneeksikaan, Viisa kun
oli kotoisin pitäjän toiselta ääreltä ja isä toiselta. Tuskin olivat
nähneet toisiaan ennenkuin isä, joka nuorena jäi leskeksi, ajoi
kosimaan Viisaa. Ei kukaan rakastu leskimieheen sillä lailla ja
täyttäpäätä. Ja jos se edes olisi ollut joku muu tytönhailakka, mutta
Viisa, enkeli...
"Arvaatko Viisa, mitä minä koko taudin ajan pelkäsin ja mitä minä
vielä nytkin pelkään isästäni?" kysyi Ilma äitipuoleltaan sinä
päivänä, jolloin isä kykeni jättämään tautivuoteen.
"En", vastasi Viisa ja kiersi käsivartensa Ilman vyötäisten ympäri,
sillä hän tunsi polvensa horjuvan ja päätänsä pyörryttävän.
"Pelkäsin," jatkoi Ilma ja kätki kasvonsa äitipuolensa rinnoille,
"että hiukset lähtevät isän päästä ja hänestä tulee kalju. Etkö
sinäkin pelkää samaa?"
"En, Pelkäsin vaan kuolemaa", vastasi Viisa ja puristi lujemmasti
Ilmaa.
Ilma katsoi äitipuoltaan silmiin, ne olivat himmeät ja vähän
ra'ollaan; kasvot olivat valjut ja ruumis vavahteli.
"Hurskas Jumala!" huudahti hän. "Sinä olet sairas."
"En minä ole sairas; minua vaan väsyttää, väsyttää niin kovasti...
Kiitetty olkoon Jumala!" puhui Viisa niinkuin unissaan, silmät
suljettuina.
Ilma kantoi hänet sylissään vuoteelle. Muuta kuin lepoa ja rauhaa
ei Viisa tarvinnutkaan parantuakseen. Niitä molempia hankki hänelle
tytärpuolensa. Tarvittiinkin Ilman tulinen luonne estämään sairaan
häiritsemistä, sillä niinpian kuin Kilpijärven emännän sairaus
levisi kylän tiedoksi, niin alkoi heti väkeä käydä katsomaan
hyväntekijäänsä, jonka yksi tiesi sairastavan viimeisillään, toinen
tiesi hänen jo olevan kuolleena. Ilma sulki heiltä kaikilta oven
ja pisti avaimen taskuunsa. Toimittamattomin asioin täytyi sieltä
palata niin hyvin senkin, joka olisi lukenut sairaalle tunnin,
kaksi "Yrttitarhan Seuraa", kuin senkin, joka olisi antanut hänelle
ihmeellisiä, iänikuisia lääkkeitä. Kuin Ilma kerran kielsi, niin se
oli kielletty; yksi sana oli yhtä hyvä kuin yhdeksän.
Loppuivat sitte koetuksien päivät ja surujen ajat. Viisan kauneus
ja lempeys kukoisti kaksinkertaisesti; isä taipui entiseen
jäntevyyteensä; muuta jätelmää hän ei tuntenut taudistaan kuin sen,
että muistin se heikonti.
Ja Ilma, hän oli niin onnellinen. Häihin oli enää vähemmän päiviä
kuin valkoisia helmiä hänen kaulassaan. Kaikkien kiireiden ohessa
ei hän joutunut juuri nimeksikään miettimään rakkauskysymystä.
Rakastihan hän itse Viisaa, isänsä rakasti häntä, siinä kylliksi
tällä kertaa. Sulhaistaan ja uutta-vanhaa kotiaan hän ajatteli
enemmän. Kuukauden kuluttua hän jo astelee rakkailla poluilla, joissa
jokainen kivi, jokainen töykämä on vanha, hyvin vanha tuttava,
jolla on niin paljon kertomista, puhumista, ettei siitä koskaan
tule loppua, eikä siihen koskaan kyllästy. Sitte, vuosien kuluttua,
joskus maailmassa Viisa ehkä avaa hänelle sydämmensä, salaisuutensa
ja kertoo hänelle koko naimishistoriansa, uskoo hänelle kaikki, niin,
sitte...
Mutta toisin kävi kuin Ilma ajatteli. Lauantai-ehtoo se oli ja
etupuolella häitä. Ilman äitivainajan tapaan lopetettiin Kilpijärven
talossa Viisankin aikana työ ja askareet kello kuudeksi. Siten
otettiin sunnuntaipäivä vastaan. Lyhyt perhehartaus kuului illan
tehtäviin myöskin. Jokaisen palvelijan oli velvollisuus silloin olla
kotoolla. Kertomuksemme-aikuisena iltana luki Viisa vuorostansa
muutaman sivun hartauskirjaa ja Ilma istui vieressä pikku Heikin
kera. Virttä veisatessa läksi hän omaan kamariinsa rakennuksen
toiseen päähän. Lamppu seisoi siellä valkoiseksi kiillotetulla
pöydällä ja valaisi himmeästi huonetta. Lampun vieressä kukoisti
vielä pienessä ruukussa Hortensia, jonka kukat, keväillä heleät
ja vaaleansiniset, olivat vähitellen, sen mukaan kuin kesä
loppui ja syksy läheni, kadottaneet helevyytensä ja muuttuneet
ruohonkarvaisiksi. Peräakkunan edessä kasvoi muurivehreä suuremmassa
ruukussa, hajosi kahtaanne ympäri huonetta. Monilukuisina haaroina
yhtyi se ovensuussa ja muodostui siten suureksi kiehkuraksi seinäin
ympäri. Seinillä rippui kuvatauluja, nekin kaikki valkoisissa
puitteissa. Mustat lattiamatot, punaiset poikkijuovat päissä, olivat
jyrkkänä vastakohtana huoneen värille, sillä huonekalut, seinäpaperit
ja akkunaverhot koettivat näyttää toinen toistaan valkoisemmilta.
Ilma meni pöydän luokse ja kiersi lampun sydämmen ylemmäksi. Kaunis
hän oli. Elonhimoisilla kasvoilla loisti heleä puna ja mustat silmät
säihkyivät. Hajanainen ja komea tukka hapuili valkoista röijyä myöten
alas valkoiselle alustahameelle. Joustavin askelein käveli hän
sitte edes ja takaisin laulaen ehtoovirttä. Sen loputtua istui hän
kuvastimen eteen, asetti Heikin polvilleen ja palmikoi hiuksensa.
Palmikon heitti hän sievällä liikkeellä vasemman olkapäänsä yli ja
alkoi sitte lavertelemaan pojan kanssa.
"Heikki", lausui Ilma edellä ja pudisteli poikaa.
"Heikki", äänsi poika selvästi jälessä.
"Hyvin meni. Entä Jaakko? Sano: Jaakko!"
"Jaakko", lausui poika kurottaen kättään Ilman korvarenkaasen.
"No nyt yhtäpäätä molemmat: Heikki ja Jaakko."
"Heikki ja Jaakko."
"Ja hömppelö pöppelö."
"Ja hömp ... pömp..."
Laverrus loppui kuin Viisa tuli huoneesen. Hänen pukineensa olivat
samanlaiset kuin Ilmallakin, väri vaan tummempi, joten valkoiset
pitsit, joilla se oli reunustettu, paremmin pistivät silmiin.
"Minua ei ensinkään vielä uneta", lausui hän ja alkoi selailemaan
kirjoja, joita oli jommoinenkin joukko pöydällä.
"Ei minuakaan", myönsi Ilma ja istui Heikin kanssa kiikkutuoliin.
"Panin teetä kuumenemaan."
"Sepä oikein. Luemme ja valvomme tänä iltana hiukkasen."
"Kuten niin monena lauantai-iltana olemme tehneet. Tänä iltana olemme
vanhan tavan mukaan sangen virkut."
"Heikkiäkään ei vielä uneta, saati sitte meitä. Kuinka minun tulee
ikävä sinua, poika hömppelö pömppelöni."
Viisa katsoi Ilmaa lämpimästi.
"Hömp ... pömp..." tavaili Heikki ja pyöritteli Ilman helmiä.
Viisa istui pöydän ääreen vastapäätä Ilmaa ja rupesi lukemaan
"Neuvonantajata Nuorisolle".
Ilma häntä katseli ja kuin katseli kauemmin, niin taas hämärästi
muisti tähti-illan, jäätyneet akkunaruudut, vaaleaverisen naisen,
tortun, laulun ja poislähdön.
Ehkä noin puolen tunnin paikoille oli Viisa lukenut kuin pysähtyi
tenhottomasti syvämieliseen lauseesen rakkaudesta.
Ilma oli vaipunut hänkin ajattelemaan rakkautta. Viisan vaietessa
kuiskutti hän Heikille korvaan. Suu vetäytyi hymyyn ja poskille
kaivautuivat vallattomat kuopat, kuin poika virkkoi:
"Äiti!"
"No mitä?" vastasi Viisa, jonka pojan ääni herätti ajatuksistaan.
"Mitä nyt, Heikki?"
"Äiti ... rakastaa ... isää..." laususkeli poika painavasti ja
nyökäytti päätään joka sanalle.
Ilma nosti pojan kasvojensa eteen.
Viisa sulki kirjan ja nousi ylös. Hieno puna näkyi poskilla ja silmät
säteilivät, kuin hän astui kiikkutuolin eteen ja virkahti pehmeällä
äänellä:
"Ilma, minä _rakastan_ isääsi."
Ilman silmät välähtelivät ja silmänräpäyksessä heittihe hän Viisalle
kaulaan. Sanaakaan ei hän virkkanut, hengitti vaan taajaan.
"Minä rakastan isääsi", toisti Viisa tyynesti ja selitteli Ilman
mustia kiharia. "Minä olen rakastanut häntä jo kauan. Tänä iltana
kerron sinulle kaikki ... koko elämäni."
Ilma ei saanut muuta lausuneeksi kuin:
"Oi Viisa, äitini, siskoni, ystäväni."
Viisan ja Ilman huomaamatta astui huoneesen, heidän taakseen,
lyhyenläntä, leveähartiainen ja tanakka mies, iälleen lähellä
neljääkymmentä. Hän levitti kätensä, laski ne molempain naisten
ympärille, nosti kaikki kolme ylös, kannattaen heitä hyvän hetken
vankoilla käsillään, ja virkahtaen samalla:
"Ja tee se kiuhuu ja kuohuu kuni nuorten rakkaus."
Vankat kädet alenivat sitte vitkalleen ja laskivat taakkansa
keinutuolin eteen. Jäntevä mies oli Ilman ja Heikin isä, Viisan
puoliso ja Kilpijärven isäntä. Karkeassa äänessä ja käytöksessä
ilmaantui harvinainen sydämmellisyys ja puoleensavetäväisyys.
"Täällä on kaiketikin tehty tunnustuksia ja annettu anteeksi
kahdenpuolen", puheli Kilpijärven isäntä tyttärelleen ja vaimolleen,
jotka eivät vielä olleet ennättäneet tointua liikutuksestaan.
"Eikö niin? Etkö sinä, Ilma, ole tunnustanut äidille, kuinka monta
lasiastiata särjit tällä viikolla ja kuinka monta kyynärätä palttinaa
raiskasit väärillä kaavoilla ... hm... Ja etkö sinä, Loviisa,
vastapainoksi yhteenlaskenut maitotuoppeja, jotka pyyhit muonarenkien
ja ja päivämiesten viikkotileistä ... hm. Minä hyväksyn ne kaikki
summamutikassa..."
"Puhutteko, isä, noin sujuvasti isäntäyhdistyksen kokouksissakin?"
keskeytti Ilma ja haki piironginlaatikosta isälleen sikaarin.
Viisa läksi teetä hankkimaan.
Teetä juodessaan puhuivat he pitäjän asioista ja kunnan kuulumisista.
Ilma nauroi ja höläköi kuin uuden nuken saanut seitsenvuotias tyttö.
Turhempikin asia huvitti häntä erinomaisesti tai ainakin näytti
huvittavan. Oikea ilonaihe oli Viisan äskeinen tunnustus, jonka piti
pysymän salaisuutena isälle, vaan jonka Heikki heti ensimmäisen
äänettömyyden sattuessa ilmaisi ja veti esille, tottunut ja opetettu
kuin oli matkimaan Ilman sanoja.
"Isä", lausui poika ja katsoi Ilmaa silmiin.
"Ja Heikki-ii", vastasi Kilpijärven isäntä venyttäen nimeä.
"Äiti ... rakastaa ... i..."
Kavaltaja ei ehtinyt lopettaa, sillä Ilma pisti sokeripalan hänen
suuhunsa. Viisa hämmästyi ja Ilma oli niin neuvoton, ett'ei osannut
edes naurullakaan sotkea ja himmentää pojan sanoja.
Isälle selvisi äskeinen kohtaus. Hänen jäykät kätensä vapisivat
läskeissä kuppia tarjottimelle.
"Sanoisit Heikki toistekin, vaan sisko ei suostu", virkkoi hän, ja
sytytti sikaarin, jonka Ilmalta oli saanut...
Muutaman savun vedettyään nousi hän ylös, lausui hiljaisella äänellä
hyvää yötä ja lähti. Ilma meni hänen perässään ja vei palvelijoille
teetä. Palattuaan otti hän Heikin Viisan sylistä, istui kiikkutuoliin
ja alkoi torumaan poikaa.
"Sinä petturipoika!" sanoi hän ja nosti Heikin ylös korkealle.
Ihastuneena katseli Viisa poikaansa ja kuumaveristä tytärpuoltaan.
"Sinä klippari!" pauhaili Ilma ja pudisteli Heikkiä.
Viisa katseli niin mielellään heitä.
"Sinä veitikka", jatkoi Ilma ja suuteli poikaa.
"Tikka", matki poika jälessä.
Sitte Ilma haki kuvakirjan Heikille ja hetkisen kuluttua alkoi
Kilpijärven emäntä kertomaan:
"Kolme meitä lapsia oli kotoallani, kuin minä olin neljäntoista
vuoden vanha. Rikas ei kotini ollut, olipahan vaan hyvinvoipa.
Viidentoista vanhana sain surua maistaa ensi kerran, kuin vanhin
veljeni kuoli tapaturmaisesti."
"Miten?" keskeytti Ilma.
"Olimme jäällä luistelemassa. Veljeni oli rohkea ja meni virran
viereen. Jää murtui oikean jalan luistimen alta, hän horjahti ja
putosi virtaan, virta painoi hänet jään alle; auttaa ei voinut
ihmisvoimat. Virran alipuolella oli leveä lahti ja sinne hän jäi.
Silloin surin, enkä huolinut kenenkään lohdutuksesta. Itkin julki
ja salaa. Jotkut ihmiset sanoivat minulle: Kuin oikein ymmärtäisit
ja ajattelisit, niin iloitsisit ja nauraisit. Vaan minä en vielä
ymmärtänyt muuta kuin kaivata ja surra. Muut ymmärsivät enemmän ja
opettivat minua ajattelemaan..."
"Että rikastuit veljesi kuolemalla. Moni kadehti suruasi, moni olisi
suonut itseäänkin kohtaavan samanlaisen onnettomuuden ja surun. Voi
tätä maailmaa ja ihmisiä! Sepä olisi ollut mustaa iloa!"
"Sieväksi ja herttaiseksi Loviisaksi minua mainittiin ja parhaimpien
parveen minut laskettiin rippikoulusta päästyäni. Mitään arvoa en
silloin vielä osannut heidän hyväilyilleen antaa. Olin liiaksi
lapsi, jotta olisivat voineet häikäistä silmiäni ja tehdä minusta
itserakasta. Mutta sitte seitsemännellätoista ikävuodellani sai
nuorin veljeni halvauksen ja minusta tuli talon ainoa perillinen.
Halvattu veljeni ei elänyt kauan; hänen kuolemaansa surin vähemmän
kuin vanhemman veljeni. Oli mielestäni onni, että hän pääsi pois
vaivasta ja ilottomasta elämästään. Jälestäpäin sain kalliisti maksaa
väärän ja ilkeän iloni... Silloin oli minulla hunajainen aika. Olin
nuori, kaunis ja rikas ... joka paikassa. Kukkasilla ja ruusuilla
kävelin, ohdakkeita ei kasvanut teilläni. En kyllästynyt katselemaan
itseäni peilistä; pukuuni kyllästyin pikemmin ja teetin uuden. Olihan
minulla siihen varaa. Romaaneja en lukenut, rakkautta en ajatellut,
tahdoin vaan viehättää ja hurmata koko maailmaa. Mielisteleminen
tuli elinehdokseni. Minä voin pahoin, joll'en miellyttänyt nuorta ja
vanhaa, rikasta ja köyhää, tuttavaa ja ventovierasta..."
"Sen taudin tiedän luullakseni minäkin ja se on hyvin paha tauti.
Harva meistä naisista pääsee sairastumatta siihen."
"Tuhlaamalla tuhlasin sulouttani ja hyvin se kelpasi. Olin sydän
ja sielu, mihinkä seuraan ikänä tulin. Mikä hauskutti minua, se
hauskutti muitakin. Minua suositumpi ei ollut kukaan. Huoletta sain
mennä karkelotuvassa mihin loukkoon hyvänsä, aina minut huomattiin,
aina minut vietiin purpuriin ja katrilliin. Missä liikuinkin, niin
sain tuttavia, jotka kaipasivat ja halusivat seuraani; pojat olisivat
juosseet minun tähteni tuleen ja veteen..."
"Sitä en oudoksu ... en vähääkään."
"Kesti sitä sitte aikansa. Sen verran oli minulla onnea
onnettomassa onnellisuudessani, ett'en rakastunut heihin
kehenkään. Leikkikaluinani pidin heitä kaikkia. Kukaan ei päässyt
lähentelemäänkään minua, kun kaikki olivat toinen toistensa
tiellä. Ja jos minä tänäpänä otin jonkun armoihini, niin jo
huomenna hänet syöksin. Ihmisen kuvia ja rikkauden etsijöitä he
sitä paitsi olivatkin jokainen järjestänsä, sen kyllä sain jälestä
päin kokea, vaikka en sitä silloin tullut ajatelleeksi. Minä en
ylipäänä joutanut ajattelemaan mitään muuta kuin miellyttämistä.
Mutta hunaja loppui ja minä sain sinappia osani. Katkerata se oli,
mutta perin terveellistä. Isäni oli niinä aikoina ruvennut suuriin
ja hänelle tuiki outoihin asioihin. Mehiläismäen herran kanssa
rakensivat he yhdessä hanhikartanon ja höyrymyllyn. Edellinen
tuotti tappiota ja jälkimäinen ehti palaa vakuuttamattomana. Isku
oli kova. Isäni oli hankkinut liikkeesen tarvittavat rahat omaan
nimeensä ja saanut Mehiläismäen herralta velkakirjoja ja kiinnekirjat
sekä hanhikartanoon että myllyyn. Mehiläismäki oli useammassa
kiinnityksessä ja irtain oli pesäerossa erotettu rouvalle, niin että
Yhtiökumppanilla ei ollut muuta omaisuutta kuin tavaton asioimishalu.
Niin ... ja samaan aikaan syntyi minulle veli."
"Eerikki poikako, jolla ovat sinun silmäsi, sinun hiuksesi."
"Eerikki niin. Vasara paukkui kotoollani Eerikin ristiäishuomenissa.
Minä irrotin pitkän peilin kamaristani, kokosin kaikki pukuni,
helyni ja vein ne myytävien joukkoon. Sittekin kiinnitettiin kotini
monesta tuhannesta. Niin loppuivat turhuuteni päivät. Kauneuteni ja
viehättävyyteni katosivat samassa. Entiset ihailijani mittasivat
minulle oikealla mitalla: he käänsivät minulle selkänsä; entiset
tuttavani kylmenivät, eivätkä olleet enää tietävinänsäkään minusta.
Silloin itkin aamuin ja illoin ja itkin itseni terveeksi. Peiliä en
kaivannut enempää, uutta pukua en havinnut, sulouteni heitin kauas.
Navettaamme jättivät velkamiehet yhden lehmän ja vasikan; minä
rupesin hoitelemaan niitä ja suruni lauhtui. Isäni, joka oli tottunut
ajelemaan hyvillä hevosilla, ei kehdannut laihalla kaakilla kulkea.
Minä en hävennyt lähteä sillä makasiinista lainaamaan jyviä ja niitä
myllyttämään. Totuin pian ja helposti köyhyyteemme ja lohduttelin
isää ja äitiä ja vakuuttelin heille sata kertaa päivässä, kuinka
kaikki muka vielä tulee entiselleen. Palvelijat tulivat ynseiksi ja
kohtelivat minua niinkuin minä olisin ollut syypää köyhtymiseemme.
Nauroin heille, joko sitte moittivat talontyttäriä yleensä tai
laittoivat silakoitamme liian happamiksi. Ja kuin en jaksanut nauraa,
niin menin navettaan ... itkemään. Tämmöisenä aikana tuli isäsi
meille..."
"Kosimaan sinua, minun hyvä isäni. Kuule Viisa! Eikös se ollut
hassunaikaista?"
"Ei niinkään, sillä ei hän niin suorastaan tullut; me olimme jo
kerran ennen tavanneet."
"Missä?"
"Maltahan kuin kerron. Pikku Eerikki sairasti kovasti; isäni ei
pystynyt mihinkään muuhun toimeen kuin työhön ja ... veronmaksu
lähestyi. Ainoa hevosemme oli kykertyä alinomaisessa kiskomisessa.
Tapoimme vanhan lehmän, lakaisimme hinkaloimme pohjat puhtaiksi
ja minä lähdin Helsinkiin Maaliskuun kovissa pakkasissa myymään
lihoja ja kahta kauratynnyriä. Paluumatkallani tuli Mätäkiven mäellä
juopuneita vastaani. Kuulin heidän huutonsa jo kaukaa, näin heidän
hurjan ajonsa ja mäen päältä alkain ja vältin niin syrjään kuin
taisin. He kilpailivat ja joutuivat mäen alla rinnakkain. Huusin,
mutta eivät hiljentäneet raivoisata tuloansa. Tahaallanko, vaiko
vahingossa, en varmaan tiedä, mutta he kumoon ajoivat hevoseni ja
rekeni aisan poikki ja menivät menojaan. Jäin mäen alle kylmissäni
itkemään ja vaikeroimaan. Oikeaan käsivarteeni olin saanut kipeätä.
Tiesi miten minun olisi käynyt, joll'ei isäsi jälkeen tulevana olisi
joutunut avukseni. Hän tunsi minut, vaan minä en häntä. Hän auttoi
hevoseni ylös, sitoi nuoralla aisan kiini ja me lähdettiin kulkemaan
yhdessä, minä edellä huonolla hevosellani ja isäsi jälessäni
hyvällään. Ensimmäiseen taloon vei hän minut väkisten lämmittelemään,
kuumensi juomalasillisen hyvää viiniä ja pakotti minut juomaan sen
kaikki. Minulle tuli lämmin ja käsivarteni särkö lieventyi. Joka
peninkulman päästä poikkesimme lämmittelemään, joimme kuumaa viiniä
ja kahvia. Muuten olisinkin ehkä konttunut, sillä ilma oli tuiman
kylmä eikä ylläni ollut muuta päällysvaatetta kuin lyhyt palttoo.
Viimeisillä kahdella peninkulmalla kuin aurinko jo oli laskenut,
kääri isäsi minut lammasnahka-peitteesen, joka hänellä oli reessään.
Minä voin sen sisässä niin hyvin että nukuin. Kuin heräsin, niin
oli hevonen riisuttu edestäni ja minä olin ... täällä, Kilpijärven
pihassa. Isäsi seisoi vieressäni ja lausui minulle: 'Sinun täytyy
jäädä meille yöksi, sillä hevosesi ei jaksa enempää, vaan väsyy
taipaleelle.' En kainostellut yhtään, vaan tulin sisään isäsi kanssa.
Ensimmäiseksi näin sinut..."
"Herrainen aika. Vaaleaverinen nainen olit siis sinä. Minä muistan
tulosi, olosi, menosi niinkuin uninäköäni."
"Minusta ja sinusta tuli oitis hyvät ystävät. Eerikille ostetuista
tortuista annoin sinulle yhden ja se täytyi minun syödä puoleksi
sinun kanssasi. Sinä osasit satuja ja minä osasin laulaa."
"Opetit minulle: Kreivin sylissä istunut."
"Ja sinä juttelit minulle sadun paimenpojasta, joka ratsasti ensin
vaskisella, sitte hopeisella ja viimeiseksi kultaisella hevosella
kuninkaan linnaan prinsessaa noutamaan."
"Aivan niin. Se on minun lempisatuni, samoin kuin 'Minä seisoin
korkialla vuorella' on lempilauluni."
"Ja tässä kamarissa ja tuossa samassa sängyssä makasimme yhdessä.
Muurivehreä ei vielä läheskään silloin ylettynyt ympäri."
"Poislähtiessäsi aamulla lupasit minulle tulevasi pian takaisin."
Viisa naurahti.
"Lupasin tulla tuomaan hevosta, sillä omani ei jaksanutkaan nousta
jaloilleen, vaan minun täytyi lainata isältäsi hevonen kotiin
päästäkseni. Isäsi saattoi minua maantielle asti."
"Senkin muistan. Hengitin akkunaan pyöreän reijän, josta katselin."
"Ja kysyi hyvästijättäissään leikillisesti, saisiko hän itse tulla
ottamaan omaansa. 'Tulkaa vaan, ja tulkaa pian', vastasin minä yhtä
leikillisesti. Ja hän tuli jonkun viikon kuluttua. Ylellisellä työllä
uuvutettu hevonen oli vironnut isäsi hoidossa ja juoksi tepsutteli
pihaan isäsi ohjaamana. Paljon emme sillä erällä puhuneet toistemme
kanssa, paljon emme olleet kaksiksemme. Isäni kanssa isäsi enemmän
puhui."
"Ja sinä rakastuit isääni." Ilma nipisti Heikkiä poskeen.
"Hän oli niin miehevä ja teeskentelemätön olennossaan... Sinä keväänä
emme lainanneet siementä makasinista, vaan ostimme. Hevosensa jätti
isäsi meille. Isälleni ilmaantui rahaa ostaa kaksi hyvää työhevosta
lisää. Vanhoja aroja väännätti ja käännätti hän ylös, tuotti
kaupungista luujauhoja ja kylvi seuraavana vuonna enemmän kuin
koskaan ennen. Navettamme tyhjät karsinat täyttyivät vähä vähältä...
Ja minulla oli isäsi sormus, tämä sormus, joka nytkin on sormessani."
"Entä kosiminen? Kerro se ... kaikella muotoa."
"Eräänä Sunnuntaina kevätpuolella kinastelivat isämme keskenään.
Kiehutin viereisessä kamarissa hiiloksella kahvia ja kuulin joka
sanan minkä puhuivat. Äitini ja isäsi olivat yhtä puolta; isäni,
joka oli heikko onnettomuudessaan, oli eri mieltä... 'Niinkuin ei
minulla jo ennestään olisi velkaa silmiä ja korvia myöten', lausui
hän tuskallisesti... 'Velkaa,' vastasi isäsi, 'vaan se on tuottavaa
velkaa tämä taasenkin. Ymmärräthän, että jos sinulla on tuhat markkaa
velkaa, josta maksat viisi korkoa, vaan joka tuottaa kymmenen, niin
olet kuitenkin köyhä mies, mutta jos sinulla on miljoona velkaa
samoilla ehdoilla, niin olet upporikas'... 'Älä puhu miljonasta',
kielsi isäni. 'Minä tiedän minkälaisessa pätsissä mies on
tuhansienkin kanssa'... 'Karhukämmenen niitystä,' jatkoi isäsi, 'saat
kymmenen tynnyrinalaa mustamultaista peltoa kuin vaan ojitat sen
ja raivautat pajupensaat pois. Se kasvaa puhisemalla mustanmuhevan
kauran vähintäin viisi vuotta lannoittamattakin. Ensimmäisestä
sadosta voit kuitata puolet pääomasta, joka sulta meni siihen'...
'Minulla ei ole mitään pääomaa, paitse velkaa', lausui isäni ja lähti
ulos... 'Ottakaa te nämä rahat', pyysi isäsi äitiäni ja pinnistäkää
häntä siksi että taipuu. 'Kyllä hän siihen suostuukin', vakuutti
äitini, 'kuin vaan ennättää ajatella ja malttaa. Velanottaminen tuntuu
hänestä vaan raskaalta.' Äitini läksi isäni jälkeen ja isäsi tuli
minun luokseni. Kamarissa ei ollut muita huonekaluja kuin pöytä
ja joku tuoli, nekin kaikki maalaamattomia. 'Istu, Loviisa, tähän
viereeni', kehoitti isäsi minua, tarjottuani hänelle kahvia."
"Ja sinä...?"
"Minä olisin istunut vaikka... Tuokion olimme ääneti." "Ilman on
ikävä sinua", virkkoi hän matalalla äänellä. "Jokapäivä kysyy
hän minulta koska sinä tulet meille." Minä en saanut sanaakaan
lausutuksi. Poskiani poltti, kuulin sydämmeni lyönnit. Hän katsoi
minua rehellisillä silmillään. Minä värisin kuin hän tarttui käteeni
ja kysyi: "Tulisitko, Lovisa, meille, Ilmalle äidiksi ja minulle
vaimoksi?"
"Mitä vastasit sinä siihen?"
"En mitään."
"Et mitään. Sehän oli kummallista."
"En vastannut sanoilla, vaan kyyneleillä; itkin ilosta."
"Suuteliko isäni sinua ... ja montako kertaa?"
"Niin ... no ... sitä en muista tarkoilleen. Olin unhottanut kaikki.
Itkin ja nauroin ilosta yhtäaikaa ja rakastunut kuin olin, niin en
muistanut ujostella lainkaan."
"Jo uskon, jo uskon, että rakastat isääni."
"Uskot vielä paremmin kuin kuulet lopun. Me emme kiirehtineet
häitämme, sillä isäni tarvitsi tukea murheenpäivinään. Vasta
seuraavan vuoden Jouluna päätimme viettää yksinkertaiset häämme
ja niihin kutsua ainoastaan lähimmät omaisemme. Isäni raikastui
vähitellen nähtyään ettemme joutuneetkaan maantielle ja vieraan
työhön. Minä tein työtä ja näytin palvelijoille, jotka nekin taas
muuttuivat aikaa myöten nöyremmiksi, mihinkä hemmoittelemallakin
kasvatettu talontytär kelpaa ja kykenee kuin vaan tahtoo. Sinua,
Ilma, ajattelin usein. Ajattelin: mimmoiseksihan muodostuu välimme,
kuin ehdit lapsesta neidoksi. Vähän epäilin, vähän arvelin.
Tyttärellä äitipuoli, äidillä tytärpuoli, se ei kuulu makealta.
Ajattelin joskus niinkin, että välimme käy kenties riitaiseksi ja
rauha ja onni katoavat kodistamme. Mutta, minä rakastin. Päätin
voittaa ja säilyttää ystävyytesi ja rakkautesi, maksoi mitä maksoi.
Paljon uskalsin, enemmän voitin. Itse tiedät lopun, tiedät kuinka
sanomattoman kallis ja rakas olet minulle."
Viisan ääni tunkeutui Ilman sydämmeen ja hänen silmänsä kostuivat
kuin hän virkkoi:
"Oi Viisa, ystäväni, siskoni, äitini; sinä olet hyvä hengettäreni."
Sitte hän hyväili Heikkiä ja jatkoi naurusuin: "Minkähänlainen
ampiainen siskosi olisi, joll'ei olisi äitiäsi meillä?"
"Silloin alkoivat suuret metsänliikkeet ja onnenpyörä kääntyi äkkiä.
Tukinostajat löysivät kotinikin honkametsän ja toistakymmentä tuhatta
markkaa puhdasta rahaa lukivat he isäni käteen ja suuremmat puut
olivat vasta myydyt. Isäni maksoi velkansa yhtenä päivänä ja sijoitti
monituhansisen jäännöksen pankkiin. Ja minusta tuli taasen kaunis
ja viehättävä; kosijoita ja ihailijoita alkoi ilmaantumaan entistä
enemmän."
"Kultaa, kultaa, Heikkiseppäni. Etsitkö sinäkin vain metallia kuin
suureksi paisut ja mieheksi kasvat. Kumarteletko kullalle? Sano!"
"Kultaa, kultaa", matki poika jälessä hieroen silmiänsä ja alkaen
nukkua vanhaan tapaansa Ilman sylissä.
"Rikkaus ei enää so'aissut minua, vaikka sitä tuli tulemataan.
Mehiläismäen herra peri enonsa suunnattomat rikkaudet ja maksoi
velkansa isälleni. Isäni määrättiin hänen holhoojakseen ja kiivaita
riitoja syntyi heidän välilleen tuontuostakin, sillä uudestaan
rikastunut Mehiläismäen herra paloi halusta köyhdyttämään itsensä
'käyden jalkaa' ja olisi rakentanut uudenaikaisia tehtaita toisen
toisensa viereen, jopa päällitystenkin. Isäni noudatti sen verran
hänen mieltään, että rakensivat yhdessä uuden höyrymyllyn. Se
tyydytti häntä vähäsen. Hanhikartanosta tehtiin kansakoulu... Ja
kosijoita niitä tuli meille ja niitä meni meiltä jok'ikinen viikko.
Monet niistä ovat sinullekin tuttuja, usealle heistä on sitte vuosien
mentyä Kilpijärven korskea tytär antanut rukkaset."
Kertoja ja kuuntelija nauroivat.
"Tuli naismaisia poikia, hiukset käherrettyinä, astunta herramaisena,
suu hienossa hymyssä ja puheet niin teeskenneltyjä, että minua
äitelöitti ja rupesin voimaan pahoin mokomien huushollimamsellein
seurassa tunninkin istuttuani; tuli rivoja ja häpeämättömiä
markkinainkulkijoita, joilta ihmisyys oli mennyttä ja joilla ei
ollut muuta jälellä kuin saastainen sielu ja salaisia velkoja; tuli
juoppoja käräjäkirjureita, rikki viisaita seminarilaisia, ynnä muita
arvonmiehiä..."
"Kultakaivokselle."
"Mutta isäsi alkoi harventamaan meillä käyntiänsä."
Ilma kummasteli.
"Lienenkö loukannut häntä ajattelemattomilla puheillani kosijaini
paljoudesta, en varmaan tiedä, niin päin toki arvelen. Pitkällisen
poissaolon jälkeen hän kerran sitte taas tuli, mutta, vieraita,
kosijoita nimittäin, sattui ehtimään hänen edelleen ja hän lähti pois
tuota pikaa. Olin nyreissäni ja kirjoitin häntä tulemaan. Hän tuli
pian. Askaroitsin tuvassa, kuin hän ajoi oven eteen ja isäni meni
häntä vastaan rappusille ja vei hänet kamariin, siihen samaan, jossa
kinastelivat kevätsunnuntaina. Moneen vuoteen en ollut koreillut
ketään varten, mutta silloin tahdoin pukeutua hänelle, ennenkuin
näyttäytyisin. Tiedät miten tumma kaunistaa minua; semmoisen puvun
siis panin ylleni ja menin viereiseen kammariin, samaan, jossa hän
kosi minua. Valkoinen pöytä ja tuolit olivat poissa, isäni oli
sisustanut asuntoni muhkeasti. Seisahduin keskelle lattiaa, suuren
peilin kohdalle ja kuulin isäni äänen viereisessä huoneessa: 'Mitä
tulimmaisen kiertelemisiä ja metkuja ne ovat? Lähden paikalla
hakemaan Loviisan tänne.' Sitte kuului ovenpaiskaus ja isäni läksi
toista kautta hakemaan minua. Samassa aukeni ovi huoneeseni ja isäsi
astui sisään. Otin suloisen muodon kasvoilleni, leikitsin suortuvaini
kanssa ja pidin tarkan vaarin minkälaisen vaikutuksen teen häneen
kauniina ja viehättävänä. Hän tuli hyvin hämille ja tervehti minua
kömpelösti, ja heitti pikaisen silmäyksen sievään pukuuni ja katseli
sitte peiliin. Minä kävin istumaan ja huomautin leikillisesti
hänelle, ett'ei saa istumatta lähteä ja sulhaisonnea viedä. Hän jäi
seisomaan ja nähtävästi taisteltuaan itsensä kanssa tuokion tavaili
hän: 'Tuota noin ... minä tässä äsken sanoin isällesi, että sinä nyt
olet rikas ja että sinulla nyt on parempiakin kosijoita, nuorempia
ja kauniimpia kuin minä... Et suinkaan sinä, Loviisa, nyt enää huoli
minusta... Se sormus ... niin ... minä ottaisin sen nyt...' Hänen
äänensä oli tukehtua ja salatakseen liikutustaan kääntyi hän selin
minuun..."
"Voi sitä mun hyvää isääni. Ja sormus ei ollutkaan sormessasi."
"Ei, sehän harmittikin minua, kuin unhotin sen. Vaan minä
teeskentelin. Valhekyynel silmässäni lausuin surullisesti: Sinä
siis petit minut, etkä viekään omaasi, kuten lupasit. Siihen näytös
loppui. Arvaat helposti mitä sitten seurasi."
"Täydellisesti. Voi sentäänki!"
"Äiti ... rakastaa ... isää..." puhui Heikki unissaan.
Viisa ja Ilma katsahtivat toisiinsa. Pari silmänräpäystä ehti kulua.
"Äitini", virkkoi Ilma kiertäen kätensä Viisan kaulan ympäri.
"Tyttäreni", vastasi Viisa ja veti hänet syliinsä.
"Heikki ja Jaakko", lausui poika unissaan.
"Ja hömppelö pömppelö", lausui Ilma ja painoi tulisen suutelon
äitipuolensa huulille.