Jokapaikan torppa seisoo korkealla kalliolla, ja kalliolle näkyy koko
Hurjain kylä päästä niin toiseen, lukuunottamatta viittä, kuutta
metsätaloa, jotka ovat peräti kätkössä ja kaukana.
Torpan nykyinen isäntä Eero on lyhyt, leveähkökasvoinen ja varsin
jokapäiväinen mies. Hän tekee päivän viikossa rikkaan talon työtä
omalla hevosellaan ja kotoisilla eväillään. Taitava teurastaja on
hän sitä paitse ja syksyisin haetaan häntä ahkerasti talosta taloon
päättämään syöttiläiden päiviä.
Jokapaikan aineellinen toimeentulo on ahdasta. Sitä todistavat
vastaansanomattomasti hatara asuinhuone, ränsistyneet ulkohuoneet
ja Eeron värittömät kasvot. Vuosi on niin pitkä, että se tarkoin
viepi tuomansa eväät, jopa säännöllisesti osan seuraavankin vuoden
tuloista. Taantumisen ja vanhoillisuuden syitä on torpassa ja sen
ulkopuolella, sepissä ja sysissä.
Henkiset riennot ovat täydellisessä sopusoinnussa aineellisten
kanssa. Nuorena osasi Eero katkismuksensa niin hyvin kuin joku
toinenkin, lauleli sitte aikansa uusia ja kauniita rakkauden lauluja
ja meni aikoinaan naimiseen.
Rataansa myöten on Eeron elämä vierinyt eteenpäin hiljalleen ja
kolinaa pitämättä. Aika ei näy hänessä vaikuttaneen sanottavaa
muutosta, vaan lauluissa tapahtui käänne kuin Runebergin
"Sotilaspoika" valloitusmatkoillaan osui Hurjainkin kylään. Kukaan
ei kysynyt, mistä se tuli, ja kaikkein vähimmin Eero, vaan jokainen
tunsi, mihinkä se meni: sydämmeen se meni ja lämmitti siellä,
lämmitti niinkuin ei koskaan ennen. Eero sen kuuli, oppi ja otti
omakseen. Monta vuotta on siitä kulunut ja monta kaunista laulua
on hän sittemmin kuullut, vaan mikään niistä ei ole syrjäyttänyt
Sotilaspoikaa. Se on Eerolle yhtä rakas tänään kuin parikymmentä
vuotta sitte; sen sanat, sen sävel ovat hänestä yhtä uusia, yhtä
lämpöisiä kuin ensi kerran tavatessakin. Talven kajeessa ilmassa
metsätiellä kulkeissaan, kesän, helteessä hikoillessaan, kotonsa
tanhualla, rikkaan talon työmaalla, niin ... missäpä ei Eero olisi
hyrähdellyt:
"Hän kylmää, nälkää...
Mun isän armahin."
Joulun läheltä on kertomuksemme. Kukko on kiekunut kerran, kaksi,
alhaalla kylässä on tyyni, vaan Jokapaikan nurkissa, jossa tuuli
nukkuu ani harvoin, liikkuu nytkin suojakas puuska. Valkeat
pilkoittavat sieltä ja täältä ympäri kylää, talojen tuvista ja
mökkiläisten akkunoista. Jo hyvissä ajoissa ennen päivänsarastusta
pujahti kuu metsänrantaan ja punerti sieltä lumisien kuusien välistä.
Tuoreita, koivuisia puita paloi Jokapaikan liedellä. Eeron vaimo
keitti kahvia ja Eero istui lieden tasaisella kivellä ja rasvasi
saappaitaan. Poika nukkui vielä vuoteella. Vahva tervan ja talin käry
levisi matalaan huoneesen Eeron saappaista, kuin hän niitä pyöritteli
käsissään, hauteli niitä liekkien lähellä ja taas käänteli. Saappaat
olivat paikatut alta ja päältä, pitkin ja poikin; kokoa ja painoa oli
niissä yhtäpaljo kuin paikkatilkkojakin.
"Nyt eivät ne vety ... viiteen poutakesään", vakuutteli Eero ja
painoi etusormensa kynnellä paksua pikilankaa oikean saappaan
kärjessä, ennenkuin veti sen jalkaansa.
Vaimo mietti tärkeämpiä, eikä virkkanut Eeron sanoihin mitään.
Sikurinpalanen oli kädessään ja kahvipannun kansi auki. Jota
enemmän hän katseli sikuripalasta, sitä suuremmaksi se kasvoi hänen
silmissään, ja ennenkuin se tipahti kiehuvaan kahvipannuun, oli se
kutistunut neljä kertaa pienemmäksi alkuperäistä kokoansa.
Eero ehti pienentää tupakintyviä piippuunsa siksi, kuin kahvikin ehti
valmiiksi, ja istumaan rahille pöydän päähän.
Vaimo nosti pannun pöydälle ja alkoi kautta rantain tärkeämpiä.
"Joulukin jo kohta tulee", lausui hän huoahtamalla ja kaatoi kahvia
Eerolle ja itselleen.
"Kun vaan ihmiset saisivat jouluvaroja", lisäsi Eero ja auttoi siten
vaimoaan asiaan käsiksi.
"Tällä viikollako sinä lähdet kaupunkiin, jotta mekin saisimme
Jouluvaroja. Huomenna sopisi niin hyvin, minun mielestäni."
"Mitä siitä kaupunkiinmenosta, kuin ei ole mitä panna rekeen
kuormaksi? Mitä niistä ajelemisista? Kovimpa laihaa sun kahvisi
onkin."
"Eihän puolinaulaa ijankaiken kestä."
"Olisit pannut enemmän sikuria."
"Sikuri tekee lopun rinnoistani... Panisit kuormaksi pari tynnyriä
kauroja, pari vartaallista leipiä ja puoli säkkiä ruisjauhoja. Sillä
saisimme..."
"Ja keväillä haen sitte kauransiemeniä lainaksi ja maksan syksyllä
viisitoista kappaa kasvuja tynnyriltä pääoman lisäksi. Leivät ja
jauhot loppuvat nekin keskenaikojaan myymättäkin."
"Saahan kauroja lainaksi kymmenen kapan kasvuakin vastaan ... ja
rukiita ... niin, lainattuhan niitä on muinakin vuosina, joka
kevät minun muistooni, vaan ... Heilikki kantaa kohta, kenties jo
ylihuomenna ... juotetaan vasikka ja myydään lihat kaupunkiin..."
"Ja ostetaan rahoilla hamekankaasi langat..."
"Ole nyt, äläkä tuossa ... ostetaan vasikan hinnalla pari tynnyriä
kauroja. Eihän tässä Jouluna ruveta kitumaan kahvitta ja sokeritta.
Nisujauhoja ja livekaloja..."
"Paljo menee, vaan vähemmälläkin tulee toimeen."
"Naapuritkin nauraisivat, kuin tietäisivät, ettei meillä ole Joulua
ollenkaan. Juhokin tarvitsee uuden lakin ja uudet saappaat."
"Onhan sillä lakki."
"On, liputon ja keskeltä tuppaavat hiukset ulos. Saappaat ovat rikki
ja niin ahtaat, että likistävät pojan jalat hilloiksi."
"Minä neulon sukkiin anturat vanhoista varsista."
"Älä nyt, eihän Juho saisi hetkenkään rauhaa toisilta pojilta.
Kaupungista tuot niin paljon rahaa kotiin, että lunastamme vuodat
nahkurilta. Minä jo puhuin suutarille ja hän lupasi... Tarvitseehan
pojan kerran päästä kirkkoon Joulunakin kuin on jo kymmenen vuoden
vanha ja palttoo ja vaatteet valmistuvat jo tänään."
"Mitähän tuo...?"
"Ole nyt! Juhon täytyy päästä kirkkoon Jouluaamuna. Lapset tulevat
semmoisiksi töröjölleiksi..."
"Ja yhtäoikeiksi."
"Kuin eivät pääse mihinkään. Kiertokoulun-opettajatar sanoi Juholla
olevan kauneimmat silmät kuin kellään oppilaistaan."
"Ja minä voin vakuuttaa Juhon olevan vahvimman tupakkimiehen. Latvat
viepi maaru tupakkikontistani, minä saan polttaa paljaita juuria
ja..."
Eero nousi kesken puhettaan ylös, otti vartaasta leivän, jonka
taittoi kahtia ja pisti puolikkaan kumpaiseenkin taskuunsa. Vaimo
kääri sillä aikaa silakoita harmaasen paperiin ja pisti ne toisen
puolikkaan kumppaneiksi.
"Keitä perunoita iltaseksi", käski Eero vaimoaan, heitti pikaisen
silmäyksen vuoteelle, jossa Juho nukkui ja läksi valjastamaan ruunaa
rikkaan työhön.
Ruuna haistoi leivät ja tuhnaili Eeron lakkareita.
"Tsoo nyt siin", kielsi Eero ruunaa nostaissaan siloja tämän selkään,
"ole nyt vähemmällä."
Pieni oli ruuna kasvultaan. Pitempi mies kuin Eero olisi ylettynyt
vetämään vatsavyön solkeen vaikka vastakkaiseltakin puoletta; mutta
vaikka olikin pieni, niin kiilsi karva ja kaula oli suhteellisesti
leveänlainen. Muuta ei varsassa vikaa, kuin että pyrki olemaan
vihainen, etenkin oudoille, jos semmoista ominaisuutta saatetaan
viaksi lukea.
"Syö vähän ja vetää paljon", kuului Eeron kiitoslause hevosesta, eikä
Eero ollut turhanpuhuja.
Ennen lähtöään pistäysi Eero tupaan sytyttämään sammunutta piippuaan.
"Hakisit yhden säkin tädiltä lainaksi", lausui hän vaimolleen, "ja
parsisit omain rikkinäiset."
Monenkarvaisia ajatuksia liikkui kaiken päivää Eeron aivoissa ajaessa
halkokuormaa Järvenpäähän. Pääväri niissä kaikissa oli tämmöistä
laatua:
Seisoiko Luojan lakikirjassa, että hänen pitää ikänsä elämän köyhänä?
Seisoiko siellä, että hänen pitää joka vuosi syömän etukäteen osa
tulevan vuoden sadosta? Eikö siellä päin vastoin seiso, että hänkin,
kuten jokainen kuolevainen, on oman onnensa seppä? Jos hän esim.
olisi nuorena ollessaan mennyt Mustialan kouluun, niin heiluisi
nyt pehtorina, eikä renkäisi muuta kuin ... usutella torppareita
työhön. Taitaisi olla koiran virkaa sekin. Vaan olisihan hän
voinut mennä tukkitöihin. Moni rahvaanmies on niissä ylentynyt
varttesmanniksi ja herraksi. Saisi suuria palkkoja ja ... kulkea
ympäri maailmaa niinkuin Jerusalemin suutari. Oppisi tuhlaamaan
rahoja, ylvästelemään eikä omaisuutta sentään olisi enempää kuin
hurja luonto, pitkät saappaat ja remmihihnat. Mutta jos hän silloin,
kuin möi ruskean oriinsa, olisi ruvennut kaupantekoihin, sen sijaan
että rupesi naimaan, niin olisi luulletenkin äveriäs mies nyt.
Olisi ostanut vaikka kauroja jonkun kymmenen tynnyriä ja lainaillut
niitä tarvitseville. Kokoontuisi eloa aittaan ja röhkää taloon,
kuin saisi mitata puoli tynnyriä kasvuja tynnyriltä, nekin kuivina,
vaikka lauheoina ja paisuneina ne lainaisi ... ja rikastuisi
siten lähimmäistensä hiellä ja työllä, tottuisi kovasydämmiseksi
ahnehtijaksi, rakastuisi maailman tavaroihin, ajattelisi yötä ja
päivää katoavaisia; ja sitte tulisi niittomies ja sanoisi: "Lähde
kanssani".
Käpeästi käveli ruuna kotiinpäin, juoksi puoleen väliin ylämaatkin,
ja Eero, joka muuten oli arka hevosestaan, ei tällä erällä
kiinnittänyt ohjaksia, antoipahan vaan olla höllällä ja kulunmäärän
ruunan vallassa.
"Pikemminhän joudumme kotiin", ajatteli hän, "ja siellä on apetta
sulle, iltavalkea minulle ja ... Juho ja... Siellä on paras
ollaksemme."
Ajatus ei ollut uusi; se oli vanha, hyvin vanha.
"Isä, saankos minä uudet saappaat Jouluksi?" kysyi Juho
riemastuneella äänellä, kuin Eero astui sisään ja veti rukkasia
käsistään.
"Saat sinä; sinä vaan saatkin", vastasi Eero ja katseli ihmetellen
kahvipannua, jonka vaimonsa vei pöydälle.
"Tule juomaan nyt", kehoitti vaimo; "minä lainasin tädiltä
neljänneksen kahvia, sokeria, ja... Kuule Juho! Missä ne lehdet ovat?
Tuo nyt isän piippuun?"
"Minä ne jo leikkasin", vastasi poika ja toi tupakkilaudan pöydälle.
"Sittepähän ei ole isällä vaivaa."
"Kuivuvat liiaksi", muistutti Eero.
"Pannaan konttiin, kontti pannaan kuoppaan ja kuopan ovi tökköön",
neuvoi Juho.
"Ettei maaru saa", naurahti Eero ja paineli pojan hiuksia korvallisen
ta'a.
Seuraavan aamun hämärässä valjasti Eero ruunan koterireen eteen;
reessä oli viisi säkkiä, eväspussi ja heiniä niinikahassa. Vaimo
tuli ulos ja luetteli kolmanteen kertaan ostokset, alkaen suoloista
ja lopettaen kahvinselitteesen, jota viimemainittua piti ostettaman
kymmenen pennin edestä ja kaikkein viimeksi, niin puukhollarit
antaisivat runsaammin niinkuin kaupanpäällisten verosta. Eero
kuunteli levollisesti pitkää rämitystä ja nykäsi sitte ruunaa
ohjaksista ja virkkoi:
"Pidä tarkalla poikaa ja tulta; ja ruoki ahkeraan possua".
Talviaamu oli kaunis. Maa oli valkoinen, metsä oli valkoinen;
kuulakoita pilviä purjehti taivaankannella, pilvien takaalta tuikki
tähtiä; ilma oli leuto ja keli oli paras; itsekseen tuntui reki
kulkevan tasamaalla, kuin vähänkin vietti, niin juoksuun lykkäsi
ruunan.
Tuuli heräsi lumisesta viidakosta ja suristi puhelankaa eli
telefoonia. Eero muisti epäilyksensä, kuin sitä viime syksynä
pantiin kuntoon. Hän ei uskonut siitä syntyvän sen tuotakaan ja nyt
tilaavat Hurjain kylän isännät heinänsiemenensä ja kaikki tarpeensa
vain puhelankasanalla Helsingistä. Eero itse ei ole vielä saanut
puhua sanaakaan sillä, eikä ole ollut puhumisen tarvistakaan,
vaan nyt sopisi Helsingissä koettaa. Apteekissa ja monessa muussa
paikassa kuulutaan annettavan ipo ilmaiseksi. Sopisi hänen puhua
vaikka vallesmannille, jonka kamarissa on laatikko, ja kysyä esim.,
milloinka henkirahat maksetaan tai jotain muuta sellaista asiaa. Ei
senvuoksi, että hän enää epäilisi, muutoin vaan. Epäili hän syksyllä,
mutta ihmekös tuo? Isävainaja epäili telekrahvi-värkkiäkin, ja käski
insinörin hakkaamaan sen sananlennätinlangan tolpat lyhemmiksi,
niin olisi siitä jotain hyötyä kuin hän kuivattelisi riihimekkoansa
langoilla, muuhun ei muka koko konsti kelvannut. Ja se ei nyt mitään
kummaa ollut ja isävainaja epäili sitäkin.
"Hän kylmää, nälkää...
Mun isän armahin."
Kukkomäeltä vastattiin Eeron lauluun:
"Semmosen hevosen ku virran juoksun
Sain minä isältäni;
Tuhatta markkaa ja punanen talo..."
Enempää ei Eero kuullut, sillä laulaja ehti harjalta alas ja katosi
näkyvistä.
Eero hakisti ruunaa juoksuun ja yhättämään edelläkulkijaa. Jos saisi
matkatoverin, niin...
Tuttu ja oman kylän mies olikin kulussa, renkimies Koskelan talosta.
Vihto nimeltään ja heinäkuorman kanssa Helsinkiin menossa. Ilomielin
lyöttäytyi Eero hänen seuraansa, Vihto oli Hurjain kylästä syntyisin
niinkuin Eerokin. Ei ollut mies mikään liuhasuu, ei pilkannut köyhän
kelkkaa, kuten isojen talojen rengit tavallisesti tekevät. Ja vaikka
olikin vaan renki ja nuori, niin laskettiin ja uskottiin häntä yksin
kaupunkiin myymään, ostamaan, toisin sanoen isäntien tehtäviin.
Luotettavampaa toveria ei olisi voinut sattua saamaan.
Suuri, ruskea valakka oli Vihtolla, pitkiä ja harvoja askeleita se
otti; ruuna leikkasi lyhyitä, mutta vinhasti, ja niin pysyttiin
yksissä. Vihto oli tarkka mies, eikä mennyt tuppenaan äkäisen ruunan
lähelle, vaan taputteli ensin lautasille, antoi leivänsyrjän suuhun
ja muutamalla virstalla jo kesytti niin, että sai vaaratta korvan
juuresta syyhytellä.
Jokaisen äkkijyrkän mäen alla tarttui Eero kaustanpäähän ja auttoi
ruunaa. Ei sen vuoksi, että kuorma olisi liiaksi raskas ollut,
ei, vaan sen vuoksi että Eero oli entisille tavoille uskollinen.
Isävainaja oli niin tehnyt, hän itse oli ikänsä niin tehnyt ja niin
tekee Juhokin.
Jutellessa matka joutui ja virstat lyhenivät. Tuomalan kylässä
syöttivät, juottivat. Tuli siihen kaupungista päin hevosella ajaen
mies, silmät punaisina ja ruumis koko lailla hervotonna. Eero oli
poislähdössä ja antoi vettä ruunalle, kuin vieras pysäytti hevosensa
ja alkoi irvistelemään ja suunkopua pitämään näin:
"Mistäs sinä mies olet, kuin et häpeä varsalla ajella, maitosuulla
matkustella? Mistä?"
"Nokoniityn aidanjuuresta", selitti Eero ja käänsi ruunan Vihton
perään.
"Jossa vääriä viikatteenvarsia kasvaa", huusi Vihto ja karautti
valakkansa juoksuun.
Ennen toista syöttöpaikkaa, Riihikalliota, yhtyi heihin suupaltti
ja kielevä matkamies Huippulan kappelista. Vaikka näkyi olevan
poikamies, niin hevosen valjaissa kirkuivat rautaiset rahkeet
"hiljaa, hiljaa". Hevosen häpäät olivat ruvilla ja reidet ruskeoita
suomuksia täynnä. Rahkeet ja pojan suu eivät osanneet vaieta paljon
ensinkään.
Riihikallion pihalla pääsi Huippulainen ruunan tavoilla.
"Voi hiisi kuitenkin itseäsi, voi myyrä", piiskasi tämä kieltään ja
läheni ruunaa.
Eero ja Vihto pistivät lähtösavuja ja odottivat, mikä loppu
lotkahtaisi ilvehtijälle.
"Voi nyppyräinen kuitenkin itseäsi, voi palleroinen..." hoki
Huippulan poika yhä ja läheni lähemmäksi hevosta.
Mutta ruuna teki leikistä lopun, ryöpsähti kahdelle jalalle ja näytti
hampaitaan. Poika oli yhtä vikkelä jaloiltaan kuin kieleltäänkin ja
kiekahutti pitkän harppauksen sivulle ja vältti siten pahan palkkansa.
"Mistäs sinä olet kotosin?" kysyi hän hämmästyneesti Eerolta.
"En minä ole kappelista", vastasi tämä halveksivaisesti.
Huippulan poika katsoi kysyvästi Vihtoa silmiin.
"No minä olen siitä maasta, jossa sika syödään nahkoineen",
viisasteli tämä.
Riihikalliolta lähdettyä osui Huippulan mies ajamaan keskimmäisenä
Vihton perässä. Lieneekö sitte arvannut toveriensa kotopaikan, koska
alkoi pistosvärssyjä laulelemaan, vaiko muuten vaan sattumalta
koukkuveisuja päästeli. Eeroa harmitti ja kuin siis poika taas veti
väkävirttä tämmöistä:
"Hurja ma olen ja taidan ma tulla
Vieläin hurjemmaksi..."
niin livahutti Eero tyylillä ruunan selkään ja pyrähdys vaan kuului,
niin oli hän jo ohi Huippulan pojan, ohi Vihton.
Ensimainittu hämmästyi taaskin ruunan tapoja, jäädessään kuin
seisomaan.
Vihto kiiruhti Eeron perään, löi konkariaan selkään ja kehahti
samassa.
"Väkevä, joka vahva on."
Niin pääsivät he eroon ikäväniloisesta toverista.
"Ei ne piisaa meitille", lausui Vihto saavutettuaan Eeron.
"Mitäs niistä ... kappelin miehistä", vastasi Eero ja kävi käsin
kaustanpäähän kiinni.
Helsinkiin ajoivat sitte yöksi kauppias Saltman'ille. Tiedustelivat
kahvin ja sokurin hintoja ja mittuuttivat suolat säkkeihin huomisen
varalle. Piiskan lainasi Eero puukhollarilta illalla ja puheli
Vihtolle:
"Nuku sinä vaan huoletta, kyllä minä vartioin kuormat."
Tarpeetonta varovaisuutta ei se ollutkaan, sillä monenväristä väkeä
liikkui pihalla ja monella niistä oli haalistuneet omaisuus-käsitteet
tietenkin. Mutta Eeroa ei uni pettänyt.
"Kyllä minä sinut ostan", ärähti hän piippunsa kaupitsijalle,
mokomalle otukselle, joka "ranta tutentin" nimellä tunnetaan Hurjain
kylässä.
"Vaihdan minä ja tästä saat välirahat", tiuskasi hän ja näytti
piiskan siimaa kellonsa vaihtajalle, joka näkyi olevan samaa maata
piipunkauppiaan kanssa.
Aamuhetki on kullankallis matkamiehellekin. Aamulla hyvät hinnat
maksetaan, jos niitä ensinkään sinä päivänä maksetaan. Ensimmäisinä
ajoivat Vihto ja Eero kuormansa Kauppatorille, Eero läntiseen puoleen
ja Vihto keisarinnankiven lähettyville. Ennen eroomistaan sopivat
niin, että se, joka ensiksi pääsee eroon kuormastaan, saa ensin
lähteä pienille asioille, niinkuin apteekkiin, torimatamien luo,
narinkaan ja sen sinnekin. Toinen katsoo sill'aikaa hevosia perään ja
pääsee sitte vuorostaan.
Ei myöhäillyt Huippulan poikakaan, vaan ajoi hevosensa hetken
kuluttua Eeron hevosen viereen ja alkoi käyttämään leukapieliään
eiliseen tapaansa.
Vihto sai ensiksi kaupat syntymään ja Eero näki hänen ajavan
valakkaansa Kaivopuistoon päin.
Ei Eerokaan siekaillut kauan, vaan antoi tavaransa mennä ja saikin ne
kaikki yhteen paikkaan. Kuorma-ajuri ne osti ja maksoi kohtuullisen
hinnan. Setelirahat kätki Eero salataskuunsa, joka oli liinavuorin
välissä ja josta eivät muut tienneet kuin vaimonsa ja hän itse.
Raha idätti Eerossa runollisuutta ja sukkeluutta.
"Hän kylmää, nälkää...
Mun isän armahin"
lauloi hän hiljalleen palatessaan torille Vihtoa tapaamaan.
Kluuvikadun kulmassa seisoi kaksi herrasmiestä, jutellen keskenään.
Eero pysäytti ruunan ja tokaisi:
"Tiedättekö missä tämän talon isäntä, itte se Kröönkvisti on?"
"Olisiko teillä asiaa hänelle?" kysyi toinen herrasmies.
"Asiaa ... hm ... kysyisin vaan häneltä, tahtoisiko vaihettaa taloa
kanssani", lausui Eero viekkaasti ja lähti menemään.
Herrat sivelivät viiksiään ja nauroivat Eeron sukkeluudelle.
Vihto oli ajanut hevosensa Huippulan pojan lähelle ja jättänyt aukon
Eeroa varten, johon tämä ajoi, otti kuolaimet ruunan suusta, pani
heiniä eteen ja istui itse, Vihton lähdettyä asioilleen, rekeen,
selinpäin Kauppatoria. Ostokset hän luki kertaalleen päästä päähän
ja kuin kahvinselitteesen lopultakin ehti niin vaivattu järki otti
virkavapautta ja ajatukset lähtivät lystäilemään Viaporiin. Vanha
historia, jonka jokainen ajatteleva Hurjain kyläläinen tietää ja
uskoo yhtäläisesti, selattiin läpi sivu sivulta.
Sillä aikaa läheni vanhan puoleinen herra ruunaa, aikeessa
pujottautua tämän sivutse seuraavalle kuormariville satamaan päin.
Tempaus ... ja Eero oli vähällä lyödä nenänsä katuun ja herra makasi
suullaan ruunan edessä. Eero peljästyi ja tointui peljästyksestä
kauhistuakseen, sillä ruunan edestä kuului voihkinata. Kuin Eero
katsoi sinne päin, niin näki hän herran pitelevän käsivarttaan ja
nenäänsä; nenästä juoksi verta.
"Ai, ai, sinä julma elukka, sinä jumalaton mies; ai, ai, nyt minun
täytyy mennä lasarettiin" valitti herra.
Taitavinkaan suoneniskiä ei olisi Eerosta sillä kertaa saanut
verenpisarata.
Kaupunkilaisia, alempaa kansaa, ja maamiehiä läheisien kuormain
ympäriltä keräytyi paikalle.
"Ai, ai, nyt minun täytyy mennä lasarettiin... Sinä julma elukka,
sinä jumalaton mies. Poliisi, missä poliisi?"
Ainoatakaan semmoista ei näkynyt lähellä.
Poliisi, putka, raastupa, sakot, kaikki marssivat järjestyksessä
kauhistuneen Eeron aivoihin.
Kaksi poliisia seisoi Yliopiston apteekin edessä. Pidellen nenäänsä
ja käsivarttansa läksi herra niitä kohden voihkaillen menemään.
Eero ei saanut sanaa suustaan. Sen hän vaan uskoi, että nyt eivät
auta laupiaat silmätkään, ruuna kuin puri herraa, puri ja löi katuun.
Yleisen äänettömyyden katkasi Huippulan poika.
"Herranen aika, mies sinua ja sinun hevoistasi!" virkkoi hän
mahtavalla säälillä.
Kukaan läsnäolijoista ei ottanut sananvuoroa. Toiset katselivat
kauhistunutta Eeroa, toiset herraa, joka verkkaisin askelin eteni
apteekkiin päin.
Mutta Huippulan kappelin poika ei malttanut vaieta, vaan alkoi
soittamaan suutaan.
"Nyt Juhan'auta, mies, käy sun kelvaten", lausui hän. "Onkos se enää
laitaa? Niinkuin vihelletty kyykäärme karkasi tuo pirpana, hampaat
irvissä, herran käsivarteen. Ja puri, ja ihan maasta nosti ylös ja
katuun löi. Nyt sinut, mies, perii västinki ja maarstranti. Minä olen
kova vierasmies."
Yleinen mielipide kääntyi Huippulan poikaa vastaan. Olisiko niin
käynyt, jos herran sijassa olisi ollut joku työmies, on tietymätöntä.
"Ilakoitsetko sinä senkin räivätty lähimmäisesi vahingolle?" ärjäsi
muuan punakka teurastaja ja katsoi kiukkuisesti puhujaan.
"Ja oletko hyvilläsi siitä", jatkoi eräs notkea aliupseeri, "että
pääset todistajaksi? Sitäkö naurat?"
"Sinä hapsinkakkiainen", lisäsi Orimattilainen talonisäntä.
"Tarvitsisit mies költeriisi", uhkasi Härmäläinen timmermanni.
"Antakaa hänen olla", pyysi Eero, "hän on kappelista."
Herra ehti jo lähelle poliisimiehiä.
"Korjaa nyt luusi joutuun", kehoitti teurastaja Eeroa, "joll'et
tahdo saada noita niskaasi. Jos muuten arvaat yrittääkään pakoa
tuommoisella kirpulla."
Huippulainen käänsi purtensa myötätuuleen.
"Tuollako hevosella?" virkahti hän ihmetellen. "Jos te olisitte
nähneet. Se menee kuin vietereillä, se juoksee kuin synti, se ravaa
niin että korvat vinkuu... Jos te olisitte nähneet; mutta te ette ole
nähneet."
"No, no, on niitä nyt nähty parempiakin", suutasi aliupseeri.
"On niitä nähty", jatkoi teurastaja, "vaikka ei oo syöty, sanoi
Hämäläinen silakoita."
Asettaa kuolaimet ruunan suuhun ja istua rekeen kävi Eerolta yhtä
pikaan kuin ajatus.
"Tuo ruskea valakka tuossa", lausui Eero hätäisesti, on kumppanini
hevonen, "jos joku katsoisi..."
"Älä nyt huoli siitä", lausui Huippulan poika, "kyllä minä sen
katson. Käännä nyt vaan hiiresi liesuun."
"Ja anna sen ottaa ja jättää maata", lisäsi Orimattilainen.
"Niin että lieppinä jälessä käy", jatkoi teurastaja.
"Ja tuli ja savu kavioista näkyy", pitkitti Härmäläinen timmermanni.
Eero lähti. Hämeen tulliin hänen olisi ollut mentävä, vaan eihän hän
voinut ajaa suoraa päätä poliisien syliin. Ajattelematta käänsi hän
ruunan kappelin sivutse Eteläiselle Esplanaadikadulle.
Herra ja poliisit huomasivat paon yrityksen ja istuivat issikan
rekeen ja lähtivät Eeron jälkeen.
Torilla seurattiin jännityksellä sekä pakenijaa että
takaa-ajajia Huippulan poika nousi rekeensä seisomaan eläväksi
lennätinkonttooriksi.
Hankalata oli Eeron pako ja tutkainta vastaan potkimiselta se näytti.
Katu kihisi ja kuhisi ihmisistä, käypämiehistä ja hevosella-ajajista;
tultiin ja mentiin joka taholle. Hän nykäsi ruunaa, ruuna tiuhensi
askeleitaan, mutta seisahti samassa, sillä edelläkulkija oli
tiellään. Eero ajoi ohitse ja kuin pääsi kunnialla sivutse, ajamatta
ketään kumoon, niin kymmenen kyynärän päässä oli uusi estos edessä ja
kahta hullumpi.
Ruumissaatto kulki hitaasti Pohjoisella Esplanaadikadulla. Eeron
mielestä edisti oma kulku sitäki hitaammin.
Mutta, olihan takaa-ajajillakin samat vaikeudet, muisti Eero
lohdutella itseään ja hevonen ... tietysti huonompi. Siis eteenpäin
vaan.
Eero ajoi olutkuskin ohitse, vaan aisanpää sattui nuoreen herraan,
joka talutti nuorta naista. Molemmat kiljahtivat ja ... nauroivat.
Eero päätteli heidän elävän häittensä likellä, joko sitte etu- tahi
takapuolella, niin olivat iloisia ja onnellisen näköisiä. Ei edes
vihaisesti katsoneetkaan Eeroa, vaikka pelätti heidät, ei, nauroivat
vaan Eerolle ja toinen toiselleen.
Loppui sitte ahdinko vähä vähältä ja Eero pääsi väljemmälle. Ruuna
sai läimäyksen tyylistä ja alkoi tekemään leikistä täyttä totta. Eero
katsahti taakseen ja näki takaa-ajajat. Kavaluus pistihe hänelle
päähän ja hän ajoi Espoon tulliin päin eksyttääkseen vainoojansa.
Hyppäämällä olisi jalkamies yllättänyt hänet sataman tienoilla,
nyt oli peli muuttunut kuin ruuna sai ruveta täydestä sydämmestään
menoon. Väli alkoi pitenemään issikan ja Eeron välillä; nenänsä
edestä päästivät poliisit Eeron karkuun.
Vihellys kuului Eeron perässä.
"Mahtaa sydäntänne kirvellä", mutisi Eero itsekseen kuultuaan
vihellyksen, johon poliisit ryhtyivät kadottaissaan karkurin
näkyvistään.
"Hui hai on sen paikan nimi, jossa meidät saavutatte", lausui hän
ruunalleen ajaessaan Henrikinkadulla omnibuksen ohi.
"Me käännymme tietä alas ruunaseni", sanoi hän Kaivokadulle
jouduttuaan. "Poliisit ja herra ajakoot Espoon tulliin, ottakoot
santarmit, patrullit ja kaartin rumpalin mukaansa, mutta me, me
painamme Pitkällesillalle."
Yhden mahdollisuuden unhotti Eero. Kaivokadun suussa tarttui
ratsastava poliisi ruunan suitsiin ja tiuskasi:
"Kuinka sinä mies ajat; nyt saat seurata minua."
Eero ei nähnyt ratsastavaa poliisia, ei ruunaa, ei mitään.
"Päästäkää irti, hyvä herra", rukoili hän ja lisäsi sitte vikkelästi:
"vekseli lankee."
Poliisi naurahti. Vekseliä, Eeron pukua ja kotereita oli työläs
ajatella yhdessä. Vaan nöyrä puhe teki vaikutuksensa.
"Mene nyt, ja muista ajaa siivommasti", sanoi poliisi ja päästi
ruunan irti.
Eero sai näkönsä. Hän näki, ett'ei koko Rautatien torilla liikkunut
ainoatakaan poliisia, ei ratsastavaa, ei kävelevää. Ja ruuna leikkasi
taaskin tapansa mukaan.
Saltman'iin oli poikettava ja suolat otettava rekeen.
Iltasella lainaamansa piiska kädessä astui Eero puotiin ja maksoi
suolat.
"Eikös kauppoja enempää tehdäkään?" kysyi kauppapalvelia nähdessään
Eeron hankkivan lähtöön.
"Ei, en minä nyt tällä kerralla, kyllä minä toiste..." vastasi Eero.
"Ettekö toveriannekaan vartoo?"
"Minä ... sanokaa hänelle, että minä syötän ja odotan Riihikalliolla."
Eero istui suolasäkille ja ajoi Pitkällesillalle. Kaksi poliisia
seisoi tullin luona. Voi armias! Ne ovat lähettäneet sanan tänne ja
vahtivat nyt ja ottavat hänet kiinni. Silta tanssi Eeron silmissä,
sulkupuu tanssi ja poliisit tanssivat... Hän etsi penniä yhä
taskustaan, vaikka ne jo olivat kädessä.
"Onko sun nimesi Ampiainen?" kysyi toinen poliisi ruunalta joka
niuhasi hänelle.
Silta, sulkupuu ja poliisit seisoivat paikallaan.
"Ei; ruuna se vaan on", vastasi Eero,
"Ja hyvä menemään näkyy olevan."
"No ... pääsee sillä viitanvälin."
Sörnääsissä oli puoteja viljalta, mutta Eerolla ei ollut henttoa
mennä sisään. Entä jos huomaavat erehdyksen, vainuavat hänen
jälkensä, ja tulevat perästä, poliisit, santarmit, patrullit ja
kaartin rumpali... Ja sitte on hukka, sitte on loppu.
Leivän paloitteli Eero Riihikallion pihalla ruunalle heinien sekaan
ja odotti Vihtoa ... viisitoista minuuttia; sillä isäntä, tuttu
mies, rupesi haastelemaan Eerolle niitä ja näitä. Eero ei pitänyt
syömisestä lukua; ei ruoka maittanutkaan, jos ei sitä eväspussissa
juuri sanottavin ollutkaan. Lampaankinkun, voiaskin ja juuston olisi
kyllä kehdannut vetää näkyville, mutta kukapa matkalla silakan poskia
repisi, kuka? Ja, niinkuin sanottiin, ei häntä hiukaissutkaan, hän
vaan jutteli tutun isännän kanssa ja jutteli puhelangastakin, joka
syksyllä valmistui ja läpi Hurjain kylän kulki.
Sattui isäntä mainitsemaan kuinka lennätin- ja puhelangoista
on suuri hyöty sitenkin, että saadaan sana nopeasti ympäri
maakuntain rikoksista ja varkauksista nimismiehille ja muille
oikeudenpalvelijoille.
Eerolle tuli hätä käteen ja hän läksi joutuin maantielle ruunansa
kanssa. Riihikalliolla ihmeteltiin matkamiestä, joka sen lennon
kanssa tuli, sen lennon kanssa lähti. Ja Eero, sama Eero, joka vaaran
hetkenä pysyi niin kylmäverisenä ja maltillisena ja ohjasi ruunaansa
taidolla ihmisvilinässä Sataman lähellä ja Esplanadikadulla, sama
Eero oli nyt, kuin ei enää mitään vaaraa ollut, mieletön hätähousu...
"Voi ruuna poloinen päiviämme!" huokaili hän. "Voi näitä aikoja,
mihinkä olemme eläneet!"
Pelotin kuului näin:
Helsingistä ovat poliisit puhelangalla ilmoittaneet Järvenpäähän;
Järvenpäästä on viety sana Tuusulan vallesmannille ja vallesmanni
seisoo nyt aseman lähellä maantiellä, ihan siinä rautatien alla ja
solan suussa, komisarjus, herrastuomari, ja pitäjän lautamiehet
kanssaan, jokaisella pistoolia ja sapelia varalla.
Ja sitte he ottavat hänet kiinni, vievät takaisin Helsinkiin,
putkaan, raastupaan, tuomitsevat häneltä hevosen, reen ja sakottavat
lisäksi sadoin markoin. Niin he juuri tekevät. Ja niiksi eivät niin
tekisi? Miksi eivät poliisit lankaa myöten puhuisi ja miksi eivät
lautamiehet, komisarjus, herrastuomari ja vallesmanni asettuisi solan
suuhun rautatien alle? Miksi eivät?
Vastamaissa kävi Eero ruunan vieressä ja syötti Riihikalliolla
paloittamansa leivän sille. Tasamaissa ja alamaissa ei viivytelty.
Yhtä puhkua tultiin Tuomalan kylään, jossa Eero muisti juottaa ruunan.
Jo näkyi Järvenpää, onneton Järvenpää, jo näkyi sola, jo. Ja siellä
ne nyt ovat vallesmanni, herrastuomari komisarjus, lautamiehet,
sapelit, pistoolit. Eero ne jo näki, mutta ei uskaltanut katsoa, vaan
likisti silmänsä kiinni. Lykätköön sapelinsa ruunan rintaan, mutta
hän antaa mennä; ampukoot häntä itseään pistoolilla, mutta hän antaa
mennä.
Ruuna sai livahduksen tyylistä, kenties kovemman, kuin koko
ryöpytyksessä oli saanut, lyyhistyi pientäkin pienemmäksi ja karkasi
puhahtamalla solan lävitse. Yhtään sapelia ei työnnetty heitä
vastaan, yhtään laukausta ei ammuttu heitä kohden; Järvenpäässä ja
solan suussa oli vanha rauha.
Kukaan ensimmäisen palkinnon saanut kilpa-ajaja ei ole innokkaammin
ja hellemmin hyväillyt hevostaan radalta päästyä kuin Eero ruunaansa
Järvenpään toisella puolen.
"Tsoo, tsoo", puheli hän hengästyneelle hevoselle ja taputteli sitä
kaulalle. "Älä nyt ole millänäsikään koko leivotuksesta. Tsoo, tsoo
mun ruunani. Ahtaalla oltiin, tsoo, tsoo; mutta hyvin teit, tsoo,
tsoo. Miestä tarvitaan, ennenkuin pulaan joudutaan, mutta vasta
miestä kysytään, ennenkuin pulasta pelastautaan. Tsoo, tsoo, mun
ruunani. Sinun kunniaasi kaikki."
Muisti Eero vielä muutakin, muisti painella oikealla kädellään
sydänaluistansa, koetella liivin kohtalistoa. Tallella oli rahamassi.
Ja kirkonkylässä on kauppiaita, on tavaraa, kyllä on.
"Mannaa olisit ruuna saapa illalla. Olisit niin. Puritko kylläkin
pahasti herraa? Vai hihastako vaan kahmasit ja nostit ja laskit?
Niinkö? Tsoo, tsoo, kävele nyt vaan, kylliksi olet höyryttänyt.
Paranee herran käsivarsi, paranee vainenkin; paranee nenäkin. Eikä se
sillä olisi paremmin parannut, vaikka sinut olisivat minulta vieneet,
tuominneet minut sakkoihin ja ryöstäneet kauramme, rukiimme. Ei, ei
yhtään paremmin. Koska hän kerran oli herra, niin totta kai herralla
jotain perääkin on. Ja Helsingissä saa tohtoreja, pääsee lasarettiin
rahalla ja rahatta. Vaan mitäs me olisimme panneet hampaittemme
väliin, jos putkaan ja raastupaan olisivat saaneet, ja ropoja
tuominneet? Mitä?"
Suuri päivä oli vielä mailla kuin Hurjain kylä alkoi näkymään
ruunalle ja Eerolle, vaikka Järvenpäästä asti tulivat jalkajalalta.
"Parannetaan", lausui silloin Eero ja karahutti kylän lävitse
niinkuin tuiskussa.
Vasta sitte, kuin kalliolle nousivat, hiljensi hän ruunan käyntiin.
Viimemainittua huosutti, niin leveät rinnat kuin sillä olikin.
Oudoksuen Eeron aikaista kotiintuloa ja nakkaleisin ajettua ruunaa,
tuli vaimo Juhon kanssa kiiruin askelin reen luokse. Nähtyään, ett'ei
reessä ollut muuta kuin suolasäkki, löi vaimo käsiään yhteen ja
parahti:
"Siunatkoon! Ovatko varastaneet?"
"Älä nyt mäjästä", kielsi häntä Eero, "vaan hae kauroja ja paloita
leipää sekaan."
"Eihän täällä reessä ole mitään", ruikutti vaimo ja kouraili tyhjiä
säkkiä. Eeroa ei kukaan ollut nähnyt eläissään juovuksissa. Vaimo
uskoi varmasti onnettomuuden tapahtuneeksi. "Ne ovat varastaneet,
eihän täällä ole..."
"No kuin ei siellä ole, niin sitte on muualla. Mene tuomaan
kauroja ja leipää, ja tuo riskisti molempia", käski Eero ja rupesi
pyyhkielemään ja kuivaamaan ruunaa.
"Ja mene sinäkin Juho sisään, äläkä kastele sukkiasi", kielsi hän
poikaa. "Minä tulen kohta, kuin vaan saan loimen ruunan selkään."
Saatuaan kuivatuksi ja peitetyksi ruunan ja leipää ja kauroja
seimeesen, läksi Eero vaimoineen sisään. Vaimo oli pois mieleltään,
huokaili ja oli levoton. Eero istahti lieden kivelle ja rupesi
kertomaan. Vaimo seisoi hänen edessään. Eero kertoi kauan, vaimo
kuunteli kauan. Kuin Eero sai lopettaneeksi, löi hän käsiään yhteen
ja huudahti:
"Siunatkoon!"
Sitte Eero kaivoi setelirahat sydänalusensa kohdalta ja lähti
talliin, ruunaa hoitelemaan.
"Siunatkoon!" virkahti vaimo katsellessaan ja laskiessaan puhtaita
setelejä.
"Siunatkoon!" lausui hän vielä silloinkin, kuin Eero tuli tallista
sisään ja haki silakkakupin pöydälle, ruvetakseen tyydyttämään
hiukaistustaan.
* * * * *
Kelirikon aikana keväillä ajoi Eero ruunallaan kotini rappusien eteen.
"Olen menossa kirkonkylään", virkkoi hän sisään astuttuaan ja
hyvänpäivän sanottuaan, "rukiita lainaamaan kauppiaalta..."
"Istukaa kiireemmäksi", keskeytin hänet, hyvilläni, että kerrankin
saisin kuulla hänen omasta suustaan Helsingin-matkan.
"Mutta", jatkoi Eero jaotti puoliarkkisen taskustaan, "tästä puuttuu
minun nimeni sekä takausmiesten ja todistajain."
Puolituntisen kuluttua oli paperi valmis ja me olimme kahdenkesken.
Heitin täkyni veteen virkkaamalla:
"Teitin oli, kuulin ma, käydä kylmästi ennen Joulua Helsingissä."
"Oli niin, perin oli", vastasi Eero ja sytytti nysänsä.
Savutellessaan hän sitte kertoi minulle Helsingin-matkansa. Loppuun
jouduttuansa virkahti hän:
"Ja kas Joulunakos minä sitte vasta oikein pelkäsin. Pelättelin
itseäni yhtä paljon kuin Järvenpään solalla."
"No mitenkä niin?" utelin minä.
"No hullupaha ku tulin jutelleeksi muijalle. Jos herra olisi
kirjoittanut kuulutuksen Suomettariin ja jos joku pahansuopa..."
"Tosiaankin."
"En tahtonut osata nukkuakaan. Kuin vähänkin kolisi, niin luulin
poliisien ja patrullien tulevan kimppuuni. Mutta eipä noita ole
kuulunut eikä näkynyt. Taisi herran käsi parata pian, vaikka kyllä
hevosen purema paha on."
"Parani toki", vakuutin minä.
"Vaan minä olisin tullut ijankaikkiseen leipävelkaan. Kiukutti herraa
varmaankin ja kiukuissaan meni poliisin luo, vaan kuin ehti oikein
ajatella päänsä ympäri, niin ei kirjoittanutkaan..."
Ruuna niuhasi minulle ja nosteli huuliaan kuin seurasin Eeroa
rappusille. Hiljalleen hän lähti ajamaan ruunallaan ja koterireellään
kirkonkylään rukiita lainaamaan. Hiljalleen luulin kuulleeni hänen
laulavan:
"Hän kylmää, nälkää...
Mun isän armahin."
Lieneekö Eero sitte todellakin laulanut, vai lienevätkö korvani
valehdelleet.