Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja Nikolainkirkon tornin kello löi
kymmenen kertaa. Eteläsatama lainehti vapaina jäistä; Esplanaadein
vaahterat vihannoivat; kyyhkyset lentelivät parvissa; Toukokuun päivä
oli yhtä kaunis kuin seitsemän vuotta sitte.
Ilmari heräsi ja joi lasillisen kylmää vettä.
Voi sinuas ... Helsinki!
Hämeenlinnasta kirjoitti hän Kaarlolle ja puhui kirjeensä alussa
ja lopussa kolmestasadasta markasta ynnä erotodistuksestaan. Ne
olivat kiusallisen läheisessä yhteydessä toisiinsa, erotodistus ja
velkakirja. Kaarlo kirjoitti isälleen ystävänsä erotodistuksesta
ja sai rahat. Vuorokautta ennemmin rahoja ehti Ilmari Helsinkiin.
Kaarlolla oli rehelliset aikeet ja hän tuli rahoineen
postikonttorista suoraan Ilmarin luo, kuten tämä oli käskenytkin.
Vaan Ilmari ei ollutkaan kotoolla ja Kaarlo läksi yksin hoitamaan
asioita ja tapaamaan osakuntansa rahastonhoitajata. Alituisessa
rahapulassa oleva maisteri Halmela sattui hänen tielleen, ennenkuin
hän ehti matkansa perille ja esitteli, että pistäytyisivät kappeliin
harkitsemaan ja miettimään Kaarlon asiata tarkemmin. Ennen eroamista
jaettiin rahat kahteen yhtä suureen osaan ja Halmela lupasi
kirjoittaa nimensä Ilmarin nimen sijaan.
Höyrylaiva seisoi valmiina lähtemään Rääveliin ja Kaarlo
sai vastustamattoman halun matkustaa kerran tervehtimään
heimokansaa Suomenlahden toiselle puolelle. Viisitoista penniä oli
huvimatkailijalla rahaa kukkarossa astuessaan laivasta Helsinkiin ja
ne hän antoi ensimmäiselle rahattomalle vastaantulijalle, jolta sai
tulta paperossiinsa.
Halmelalta säästyi nimensä kirjoittamisen vaiva, syystä ett'ei häntä
hyväksytty takaajaksi monihaaraisen vigileerauksensa tähden.
Ilmarilla itsellään oli velkaa kirjoitettuna kokoarkkeihin ja
kapeisin liuskoihin.
Kotiin tulevaksi odotettiin häntä joka päivä, joka hetki.
Ilmari sytytti paperossinsa ja käänsihe kyljelleen.
"Voi sinuas ... Helsinki! Kymmenen kertaa voi!"
Senpäiväinen U. Suometar oli tuolilla vesikarahviinin vieressä.
Totuttuun tapaansa virui Ilmari vuoteellaan niin kauan, kuin
lehti oli luettu. Tällä kertaa oli hän tyytymätöin siihenkin.
Pääkirjoitusta ei hän uskaltanut alkaakaan, se kuin oli ylen pitkä,
ikävä ja kuiva. Nimikin "Savon maanvaiva eli Kuopion läänin loiset"
haukotutti häntä. Ulkomaan osasto oli kahta veikeämpi, sisältäen
Yhdysvaltain kalastusriitoja, Abessinialaisten sotaretkiä ynnä
muita jonninjoutavia ja väsyttäviä artikkeleja. Uutisosastossa
upeilivat ja kilpailivat keskenään pituudessa Ukkosenilman
kertomus ja Muinaismuisto-yhdistyksen vuosikokous. Ja jotta ei
loppu eroaisi mitenkään mainehikkaasta alusta, niin päättyi
tekstiosasto sylenpituisella kirjoituksella "nauriin viljelyksestä".
Ei edes hävytöntä kaikenlaista löytynyt, ei Matin kirjettä, ei
minkään pituista. Ilmoituksissa oli naimakuulutus ja nimenmuutos.
Viimemainittu oli jotain. Erään tunnetuimman kynttilätehtaan asiamies
Hämärä oli ottanut kuukausi sitten itselleen uuden nimen Koi, vaan
kyllästyi siihen ja kuulutti nyt olevansa taas Hämärä. Arvokasta
lukemista olisi lehden sisällys kyllä Vaaksajärven pappilassa myönsi
Ilmari itsekseen, ja tarkkaavaisuutta ansaitsisivat yhtä hyvin
Kuopion läänin loiset kuin nauriin viljelyskin, mutta Helsingissä,
jossa jokaisella on vaan raha ja nautinto kiikarissaan tänään,
huomenna ja aina, Helsingissä kaipaavat hermot vallan toista.
Yleissilmäyksen hän sitte vielä teki lopusta alkuun ja sitä tehdessä
sattuivat silmät pysähtymään puolenkorttelin pituiseen sähkösanomaan
valtiollisissa uutisissa. Siinä lähetettiin tieto ympäri maailmaa,
että Boulanger on nauranut Parisissa.
"Eläköön Boulanger! Alas Grevy!" lausui Ilmari, sytytti sammuneen
paperossinsa ja laski sanomalehden tuolille, katsottuaan vielä
kurssin, joka oli laskeunut kaksi penniä ruplalta.
"Jos nyt U. Suometar tahtoisi olla ajanmukainen ja merkillinen
sanomalehti tai jos Kaarlo olisi sen toimittajana", puheli Ilmari
itsekseen ja kääntyi seljälleen, niin alkaisi otsakirjoitus näin:
"Hyvät Helsinkiläiset, liberaalit ja viikingit, vanhat ja uudet
johtajat, nyt meille kaikille koittaa onnen ja riemun aika.
Boulanger, näette, on nauranut ja hän on nauranut mielihyvissään.
Mistä on Boulanger mielihyvissään? kysytte te. Meistä, rakkaat
ystävät, on hän mielissään, sillä me Helsinkiläiset olemme Europan
viisain kansa, niinkuin kohta näette kirjoituksestamme. Boulanger
nauraa ja kurssi alenee. Tänään ei rupla maksa kahtakaan markkaa,
tulevassa kuussa se ei maksa mitään. Silloin, ystäväiseni,
kapusäkit selkään ja pankkeihin. Sillä sinä päivänä, jolloin
ei rupla maksa mitään, sinä päivänä nousee Boulanger Ranskan
ensimmäiseksi konsuliksi, diktaattoriksi, keisariksi ja alottaa
kostosodan Saksaa vastaan. Ymmärrättekö nyt, hyvät ystävät, mitä
Wenäjä silloin tekee? Kyllä, vastaatte te niinkuin pyssystä. Wenäjä
marssii Konstantinopoliin, rupla maksaa taas neljättä markkaa ja me
Helsinkiläiset olemme rikkaita miehiä ... ja Boulanger nauraa..."
Naurettuaan sukkeluudelleen jatkoi hän:
"Uutisiin sitte vavistuttavia kertomuksia Intian kuristajista,
Irlannin kuutamomiehistä, spiritisteistä, oman maan kummitusjuttuja
... niin ja lopuksi joku Guy de Maupassantin mieltä ylentävä kertomus
uskottomasta perheenemännästä; sitte se olisi Helsinkiläisten
hermoille terveellistä."
Puheensa lopetettuaan nousi Ilmari ylös ja valmisti itsensä lähtemään
rahanhakuun.
"Tekisi melkein mieleni uskomaan", virkahti hän kuvastimeen
katsoissaan, "että nautinto- ja rahatauti seisoo kuvattuna minunkin
kasvoissani."
Korkea otsa, kirkkaat silmät ja tahdokkaat kasvot torjuivat syytöksen
kerrassaan kauas.
"Ei sentään, ei koskaan", päätteli hän hymyillen. "Vaaksajärven väkeä
minä sittenkin olen. Ja nyt yksi ainoa ponnistus ja sitte: hyvästi
Helsinki! Ja hyvästi ijäksi!"
Näin, sanoen läksi hän ulos ... Silfverlundilta rahaa lainaamaan.
Tiellä valmisti hän puheensa ja opettelihe sen ulkoa. Hän päätti
sanoa:
"Kuules hopea veli! Minä olen satimessa, merrassa semmoisessa,
ett'en pääse pois täältä Helsingistä, joll'et lainaa minulle
kolmeasataa hopeata. Takasin Hirvelle näet tuon summan ja nyt en
saa rehtorilta erotodistustani ennen, kuin velka on maksettu.
Kotoolla odottavat minua, morsiameni odottaa, häät odottavat ja minä
en pääse paikalta... Kollegan virka, jota haen, on mulla niinkuin
hyppysissäni..."
"No tunnenhan minä sinut", keskeyttäisi Silfverlund ja vetäisi kolme
seteliä lompakostaan.
Ja sillä se olisi tehty. Sitte rahat saatuaan panisi hän toisen
äänen kelloon ja läksyttäisi Silfverlundia oikein kelpolailla siitä,
kuin tämä nuorikkonsa kanssa tänäpänä ehtoolla lähtee ulkomaan
kylpylaitoksiin huvittelemaan. Mikä ajattelemattomuus! Lähteä
vieraisin maihin tiputtelemaan rahoja, kuin omassa maassa on kyllin
ja valitsemisen varaan asti hyviä kylpylaitoksia käytettävänä ja
luonnonihanuuksia katsottavana ... niin kyllä hän lukee pitkän
epistolan ja antaa aika sarvesta, jotta kerrankin tietää saaneensa ja
kastuneensa, se ajattelematon.
"Onko herra Silfverlund kotoolla?" kysyi Ilmari hienosti puetulta ja
nuorelta rouvasihmiseltä, joka hänet otti vastaan.
"Ei", kuului lyhyt vastaus.
Ilmari nolostui, antoi nimikorttinsa ja kumartihe lähtemään.
"Feliks meni pankkiin; hän tulee kohta; olkaa hyvä ja odottakaa",
lausui rouvasihminen huonolla suomenkielellä, luettuaan nimen.
Hyvää tahtoa puhua selvästi ja kauniisti ei näkynyt puuttuvan, vaan
ainoastaan taitoa.
"Voin tavata hänet kadulla", lausui Ilmari, kumarsi uudelleen ja
läksi.
Nythän se käy kuin häissä. Kuin Silfverlund tulee häntä vastaan,
niin tekee hän kokokäännöksen ja alottaa: "kuules hopeaveljyt..." Ja
sopivampaan aikaan ei voi rahanhakija tulla, koska mies juuri tulee
pankista.
Kauan ei Ilmari tarvinnut odottaen kävellä edes takaisin kadun
vierustalla, kuin jo näki Silfverlundin astelevan vastaansa. Puettuna
uusimman kuosin mukaan, harmahtava "En tout cas" kädessä, otsakihara
hatun alta näkyvissä, viiksien kärjet huolellisesti taivutettuina
ongenkoukun muotoiseksi, käveli tämä keikarin askeleilla Ilmarille
vastaan.
He tervehtivät toisiaan ystävällisesti ja pysähtyivät
kumpainenkin. Ilmari seisoissaan siinä herrasmiehen edessä turhistui
mielessään mitättömäksi koulumestariksi, joka elää kollegana
ja kuolee kollegana, tietämätönnä muusta maailman sulosta kuin
neljännespalkoistansa ja oppikirjoista. Alottaminen ei käynytkään
häneltä niin herkästi, kuin oli luullut, ja hän aikoi juuri tehdä
edeltäkäsin mietityn käännöksensä, kuin Silfverlund veti taskustaan
valkoisella paperilla ympäröidyn, lyhyen, silinterimäisen kappaleen,
tähtäsi sillä Ilmarin vasempaan silmään ja kysyi:
"Kruunuko vaiko klaava?"
"Klaava", vastasi Ilmari tajuttomasti ja katsoi etäämmälle katua ja
näki siellä Kaarlon tätinsä seuraamana astuvan lääkäri Fürstenbergin
rappuja ylös.
Silfverlund nyppäsi tällä aikaa tangon päästä paperin rikki.
"En pikant karl", lausui hän, pisti tangon Ilmarin päällysnutun
kauluksien väliin, ylimmäisen napin nojalle ja läksi pitemmittä
puheitta eteenpäin.
Rikkirevitystä päästä kiilsi kultaraha, kaksikymmenmarkkanen. Se
puhui selvää kieltä: hän oli pelannut kruunua ja klaavaa ja voittanut.
"Se vielä puuttui, peluri minusta vielä piti tehtämän. Voi sinuas,
Helsinki! Sata kertaa voi!"
Murrettuaan rikki voittamansa, luki Ilmari rahat; niitä oli
viisikolmatta kappaletta, siis viissataa markkaa. Häviämisen
mahdollisuus pyrki katkeroittamaan hänen jo ennestäänkin nurjaa
mieltänsä. Jos olisi hävinnyt, niin millä olisi maksanut? Millä...?
Mutta samassa muistui mieleen koti, Saima, häät ja ne karkoittivat
karvaat ajatukset.
"Täällä täytyy olla niinkuin oletetaan. Joka penni pitää
Silfverlundin saaman takaisin. Lahjoittakoon ne johonkuhun
yleishyödylliseen hankkeesen, joll'ei tahdo itse pitää. Pääasia on,
että minä maksan ne ja jok'ikisen pennin."
Kello tavoitteli yhtä Ilmarin palatessa asuntoonsa, Velka oli
maksettu ja erotodistus oli taskussa.
Postissa oli tullut kirje Saimalta ja Ainolta yhteisesti.
Aino ilmoitti kevätlukukauden loppuneen jo toissa päivänä, syystä
kuin muutama oppilas sairastui tuhkarokkoon; tapaus oli toivottava
(?) kaksinkertaisten häiden vuoksi, joiden valmistukseen ei aikaa
sittekään tule olemaan liikaa. Toissa päivänä, jolloin hän otti eron
opettajatoimestaan, selvisi vanha arvoitus pitäjässä, se nimittäin,
miksi talonisäntä kävi seminarin lävitse, palveli asevelvollisuutensa
vapaaehtoisena ja kävi vielä Mustialan maanviljelys-opistossa. Hän,
sulhasensa ja Saima toivovat häihinsä Jukolan pasuunan jäseniä niin
paljon, että vihkivirsi ja messut saadaan lauletuksi sekaköörillä
neliäänisesti. Isä ja äiti ihmettelevät miksi Ilmari viipyy niin
kauan Helsingissä.
"Tärkein uutinen", kirjoitti Saima, "on Ainon eroaminen
opettajavirasta. Nythän pääsevät yllyttelijästä. Ja arvaatko,
Aino kuin uskalsi vielä hyvästeiksi agiteerata. Maantieteen
tutkinnossa toissa päivänä antoi hän oppilaiden kuorossa vastata
kaksi ensimmäistä kysymystä: Missä maassa me asumme?... Me
asumme _Suomenmaassa_... Mitä kansaa me olemme?... Me olemme
_Suomalaisia_... Olisit nähnyt miinejä, joita näkyi noblessein
naamoilla. Posessionaatti Morgensen katsoi itsensä velvoitetuksi
huomauttamaan vieressään istuvalle rovastille: Der ha vi det nu
åter. Anstår det icke eder som prest, fridens man och ordförande
i skoldirektionen, att vidtaga åtgärder... Mot sanningen, ja, jag
tackar, keskeytti rovasti... Kesken kaikkea! Näin unia Sinusta. Olit
lähtevinäsi Kaarlon kanssa komealla höyrylaivalla Kaliforniaan,
tuomaan sieltä suuren suurta kultalohkaretta; Kaarlo oli masinistina
ja Sinä kaptenina. Et ottanut minua mukaasi, vaikka itkin ja rukoilin
Eteläsataman laiturilla; Juhani Ahon Rautatien vaan lykkäsit käteeni.
Kulta merkitsee minun unissani pahaa. Sinulla on ollut ikävyyksiä,
ihan varmaan... Täällä ikävöitsee Sinua kaikkein enin oma Saimasi."
P. S. n:o 1. "Nyt kuin Aino on täällä ja vapaana, niin kävelemme joka
päivä junakyytien ajoissa Sinua vastaan Vanhainpiikain mäelle."
P. S. n:o 2. "Vaikea on minun uskoa että näin saan Sinut, että kaikki
menee tämmöisessä autuaallisessa riemussa. Eivätkä maanjäristykset,
ruttotaudit ja sodat ehtisikään hävittämään ja autioksi tekemään...
Jo sekaantuu vähäinen järkeni; riennän järkevän Ainon luo, hän on
arvatenkin saanut arkkinsa valmiiksi ja odottaa..."
Luettuaan kirjeen loppuun otti Ilmari vasemmalla jalallaan lyhyen
askeleen eteenpäin, kuten Kaarlo oli sanonut tanssikoulussa
opetetuksi naisia suudellessa tekemään, ja painoi Saiman nimelle
viisi suukkosta, kirjainten luvun mukaan.
Päivällisen syötyään läksi hän valituimmille tuttavillensa sanomaan
hyvästi. Vierailut menivät pikaan kuin piti vielä ehtimän sinne
ja sinne, sen ja sen luokse. Viiden tienoissa Ilmari toistamiseen
sinä päivänä astui kotiinsa, aikoen levähtää hetken ja vasta sitte
illemmalla mennä tapaamaan Kaarloa ja tarjoomaan tälle lämpöisen
seksan ja pullon Marsalaa erojaisiksi. Aamulla sitte junaan ja
Helsinki ... hyvästi.
Mutta kuin avasi oven, niin seisoikin hänen edessään Kaarlo tuskan ja
toivottomuuden valtaamana.
Ilmari koetti näyttää haaksirikkoiselle iloista muotoa ja virkkoi
lempeän leikillisesti:
"No Herran nimeen, mitä nyt on tapahtunut? Tuletko mies tuomarin
tutkinnoilta?"
"Niin, mitäkö on tapahtunut?" toisti Kaarlo ja haravoi epätoivoisen
ja tyytymättömän näköisenä tukkaansa. "Minä olen onneton ja minun
täytyy jättää Helsinki."
"Siinäkö kaikki?"
"Minun täytyy jättää Helsinki ja minä olen onneton", jatkoi Kaarlo,
ottamatta huomioon Ilmarin ivallista muistutusta. "Isältäni
tuli kirje tänäpänä, ja kirjeessä seisoi käsky, ankara käsky,
viivyttelemättä, heti huomenna matkaamaan kotiin. Ja minun täytyy
lähteä ja jättää Helsinki."
Ilmari istui tuolille pöydän eteen ja tarjosi paperossin Kaarlolle,
jota tämä ei muistanut polttaa, kiihtynein mielin ja kiivain askelin
kävellessään edes takaisin.
"Sinun ei olisi koskaan pitänyt tuleman tänne", vakuutti Ilmari
ystävällisellä äänellä onnettomalle. "Helsinki oli sinun
onnettomuutesi ja huono ylioppilas-elämä täällä. Olisit totellut
minua ajoissa, niin..."
"Mitä minä onneton nyt teen itse kanssani?"
Kaarlon epätoivoisella äänellä lausuttuun kysymykseen ei Ilmarin
ollut helppo vastata. Hänen kävi sääli sydämmensä sisimpään. Kaarlo
oli niin surkean näköinen, että Ilmari koetti viimeiseen tippaan asti
näyttää iloiselta ja saada ystäväänsä katsomaan asiaa valoisemmalta
puolelta.
"Vai lähdet sinäkin kotiisi huomenna", lausui hän keveällä äänellä,
ikäänkuin viettelisi vastahakoista lasta.
"Minä lähden myös aamulla yhdeksän junassa. Yhdessä sitte menemme".
Kaarlo rupesi tarkkaavaiseksi. "Entä velka?" kysyi hän ja pysähtyi
Ilmarin eteen.
"On maksettu".
"Millä?"
"Rahalla tietysti."
"Miten ne sait ja keneltä ne sait?"
"Voitin Silfverlundilta."
"Nyt valehtelit."
"Ei ole tapani", vakuutti Ilmari.
Kaarlo tuli yhä uteliaammaksi.
"Missä pelasitte?" kysyi hän viehkeästi.
"Unioninkadulla."
"Oletkos hullu?"
"En."
"No pidätkö sitte minua hulluna?"
"En liioin sitäkään."
Kaarlo unhotti surunsa ja uskoi.
"Landsknihtiäkö löitte, vaiko...?"
"Ei kuin kruunua ja klaavaa."
"Peijakas. Ja voitit."
"Voitin niin."
"Paljokin?"
"Viisisataa."
"Viisisataa, voi..." Kaarlo etsi jotakin sopivaa ihmettelysanaa
varastostansa ja mittasi pariin kertaan kamarin lattian, seisattui
sitte Ilmarin eteen ja lausui paremman puutteessa: "Voi sudenkajakka
itseäsi!"
Pitemmälle, ei Ilmari häntä kiusannut, vaan kertoi tapauksen juuriaan
myöten. Moisella verrattomalla kohtauksella olisi Kaarlo elänyt isot
ajat ja ajanut sillä huolet Viron vesille, vaan nyt johti keskustelu
yhä varjokkaampiin lehtiin.
"Ja silloin menit sinä tätisi kanssa lääkäri Fürstenbergin rappuja
ylös", lausui Ilmari, jouduttuaan kertomuksensa ydinkohtaan. "Mitä
asiaa teillä sinne oli?"
"Se on hirveätä, se on kamalata..."
"Jätä laulut ja anna tulla."
"Minussa on ... viinahulluuden oireita."
Ähkäen ja puhkaen sai Kaarlo lausuneeksi karvaan totuuden.
"Etkä sittekään tahtoisi lähteä täältä."
"En, en millään ehdolla," vastasi Kaarlo, heittihe sohvalle
pitkäkseen, voihkaili ja piehtaroi siinä. "Tiedätkö, miltä tämä
aiottu lähtö tuntuu? Tiedätkö, miltä tuntuu lähteä kotiin, josta
kerran on lähdetty kultapilvissä ... haa ... haaskalle ja rapakkoihin
rypemään. Vaan, mistäpä sinä tietäisit?"
Hänen voihkiessaan ja käännellessään pistihe kiiltävä revolverin suu
lakkarista näkyville.
"Tämän sinä annat minulle", lausui Ilmari, ja otti surma-aseen
käteensä.
"Ota se", myönsi Kaarlo. "Junan alle kuoleminen", lisäsi hän sitte ja
käänsi kasvonsa seinään päin, "lienee yhtä pikainen ja lyhyt".
"Kaarlo, älä laske niin hirveätä leikkiä noin kevytmielisesti."
"Jos jään elämään, niin on se sinun ansiosi, Ilmari. Sinä olet
koittanut pelastaa minua alkutiestä saakka, onnistumatta. Soisin,
oi kuinka mielelläni soisin, että onnistuisit tällä viimeisellä
silmänräpäyksellä. Jos elän kahta päivää vanhemmaksi, niin jään
elämään. Kahden päivän kuluttua on esirippu vedetty 'Tuhlaajapojan
kotiintulon' eteen. Liina-vene odottaa minua Lahdessa ja sillä lasken
kotini rantaan. Maa polttaa jalkaini alla, sieluani polttaa, sillä
muutamassa sekunnissa rutistaa seitsemän vuoden synnit ja rikokset
omaatuntoani yhtä aikaa, niinä sekunteina, jolloin avaan oven ja
polvistun isäni eteen."
Ilmarin otsa kirkastui.
"Kuule, Ilmari! Ne sekunnit ovat kovat. Toisin hetkin en uskalla
ajatellakaan niiden elämistä."
"Liinan tähden sinun täytyy elää ne. Koska olet saanut häneltä
viimeiseksi kirjeen?"
"Eilen."
"Ja mitä hän kirjoittaa?"
"En ole avannut Liinan kirjeitä ... kahteen vuoteen."
"Oih sinuas!"
Kaarlo itki.
"Ole nyt mies," lohdutteli Ilmari. "Ethän sinä ole muille pahaa
tehnyt kuin omalle itsellesi. Itsehän kärsitkin..."
"Mutta Liina, Liina... Hän ei anna anteeksi enää, eikä hänen saa
antaa... Oi ... voi..."
"Kellosi?" uteli Ilmari, päästettyään Kaarlon takin liepeet auki.
"Pantissa."
Pahempi epäluulo heräsi Ilmarissa. Hän tarttui Kaarlon vasempaan
käteen. Kihlasormus oli poissa.
"Sekin ... niinkö?"
"Niin."
"Ja samassa paikassako molemmat?"
"Niin."
"Kuinkas sinä Liinan sormusta...? Voi sinuas... Helsinki! Tuhat
kertaa voi!"
Kaarlo häpesi huonouttansa.
"Minä en ansaitse osanottavaisuuttasi," lausui hän surullisesti.
Ilmari rupesi laskemaan rahojansa. Monta ovea oli hän aikonut avata
ennen lähtöänsä. Saimalle olisi hän ostanut Vegashaalin ja Langletin:
"Perheen emännille", isälleen uuden nuuskarasian, äidilleen Funcken
uusimman teoksen, Ainalle Suomi-vihot, sekä "talonpojalle" ja
itselleen uusimpaa suomalaista kaunokirjallisuutta, mutta nyt,
Kaarlon kultakello, jonka isältään sai rippikoulu-lahjaksi, ja Liinan
sormus, ne olivat lunastettavat kaiken mokomin.
"Ylös, pesemään kasvosi", komensi hän Kaarloa, luettuaan rahansa,
"niin menemme lunastamaan ne heti."
"Yksi asia ennen: Sano, Ilmari olisinko minä yhtään parempi, jos
minulla olisi ollut äiti ja sisar, tahi vain toinenkin."
"Olisit, ihan varmaan olisit", vastasi Ilmari empimättä ja
sydämmellisesti.
Pian olivat ystävykset panttilainaajan juutalaisen vaatepuodissa.
"Ei tämä ole se sormus, jonka panttasin", lausui Kaarlo katsellessaan
kulunutta ja ala-arvoista sormusta, jonka juutalainen hänelle antoi.
Kaarlon sormus oli paksumpi ja parempaa kultaa.
"Ooja", vastasi hävytön juutalainen, "sama on. Katso nimitemppeli ja
kaikki on sama. Ette muista, olitte niin..."
Sormukseen oli todellakin piirretty Liinan nimen alkukirjaimet
petoksen onnistumisen vuoksi.
Ilmari ei tärttänyt enempää, vaan purki Helsinkiläisvihansa
Israelilaiseen.
"Uskallatko sinä senkin ryökäle väittää, että tuo on sama sormus,
kuin olet ottanut tältä herralta pantiksi", ärjäsi hän ja ravisti
juutalaista kauluksesta.
"Sama on, sama on. Mitäs hätäilette?"
Ilmari hyppäsi kadulle hakemaan poliisia.
Juutalainen otti sormuksen Kaarlolta, katseli ja pyöritteli sitä
sormissaan ja antoi sen sitte takaisin virkkaen:
"Sama on, katso nyt. Mitäs hätäilette?"
Kaarlo katsoi sormusta. Se oli oikea. Vaihtaminen oli käynyt niinkuin
silmänkääntäjältä ainakin.
Kellon ja sormuksen otti Ilmari talteensa, palattuaan poliisin
kanssa. Yht'äkkiä rupesi juutalainen kiroilemaan, sylkemään ja
huutamaan vimmatusti:
"Huut ulos, huut ulos!"
Kaarlo oli taasenkin ylioppilas ja veitikka ja näytti juutalaiselle
palkinnoksi hänkin tempun tekemällä päällysnuttunsa kulmasta
siankorvan ja letkuttelemalla sitä raivostuneelle juutalaiselle ja
ääntelemällä öh, öh, öh.
"Tule jo," lausui Ilmari, naurettuaan kylliksensä ja veti Kaarlon
ulos.
"Ollaan vielä ylioppilaita tänä iltana," virkkoi Kaarlo.
"Ja kaiken edestä", lisäsi Ilmari.
Anna tädille poikkesivat ilmoittamaan huomisen lähtönsä ja ottamaan
häneltä jäähyväistit. Häneltä Kaarlo myöskin sai matkarahat. Kapsäkin
lupasi täti tuoda asemalle aamulla, kuultuaan, että Kaarlo jää yöksi
Ilmarin luo. Täti jäi seisomaan keskelle lattiaa kuin he lähtivät
käsikädessä. Kaarlo tuntui horjuvan askeleissaan, mutta pian käynti
vakaantui ja hän tervehti vastaantulijoita naistuttavia kohteliaasti
ja keveällä iloisuudella niinkuin ainakin kavaljeeri, joka tietää
miellyttävänsä.
Illan viettivät ystävykset kahdenkesken, yhtymättä
ylioppilastuttaviin, joita oli kosolta liikkeellä. Kaarlo pysyi
hilpeänä ja iloisena, eikä päihtynyt, vaikka tyhjensi lasin toisensa
jälkeen. Kappelin pyöreässä huoneessa he viimeiseksi istuivat ja
Kaarlo jutteli paraillaan jotain rakkauskepposta kuin musiikki alkoi
puhaltaa "Kerjäläis-Ylioppilasta". Vanhat muistot heräsivät ja
Toukokuunpäivä, seitsemän vuotta sitte, astui elävänä hänen eteensä.
Kaarlo taukosi äkkiä kertomasta.
Viimeinen päivä ylioppilaana oli eletty iltaan.
"Minä en enää ole juonut muuta kuin unhotusta varten", lausui Kaarlo
murtunein mielin, kuin Toukokuun kauniina yönä käsitysten astelivat
Esplanaadikatua.
Ilmari nukkui niinkuin veteen vuoteelle heittäydyttyään, vaan Kaarlo
ei saanut unta rahtuakaan. Rauhattomana käveli hän ja poltteli
paperossit loppuun, koetti taas nukkua sohvalle, jossa tyyny oli
päänaluisenaan, vaan minuutin, kahden päästä hypähti hänen ruumiinsa,
niinkuin sähköiskun saanut.
Kello viisi puki hän ylleen ja lähti ulos kaupungille, viipyi
hetkisen Nikolainkirkon rappusilla katsellen heräävää Helsinkiä
ynnä tyyntä Eteläsatamaa, jonka aamuauringon säteet kultasivat:
Kauppatorin kautta kiersi hän kotiin takaisin ja herätti Ilmarin
puolikahdeksan vaiheilla, sanoen:
"Nouse jo ylös. Muistatko mitä Topelius lausuu semmoisesta
herrasväestä, joka tämmöisenä ihanana kevätaamuna...?"
"Muistan, muistan", vastasi Ilmari ja nousi istualle. Sitte
hän riisui kehykset ja koristeet Kaarlon puheesta lisäämällä:
"Tarkoitat kai, että päätäsi pakottaa ja että nyt olisi aika lähteä
Villensaunaan aamukahville ja aamutärähdyksille."
Kaarlo nauroi.
"Kyllä se suomennettuna niin kuuluu," myönsi hän.
"Voisit tarjota hai'ut."
"Ei ole."
"Jäihän niitä..."
"Minulla oli pitkä yö ja poltin ne kaikki. Olen nähnyt tänä aamuna jo
sataman, kauppatorin ja..."
"Vai oli sulla pitkä yö. Nouskaamme sitte."
"Ja lähtekäämme täältä."
Kaarlo oli hajamielinen ja mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa.
"Pääni on sekaisin kuin Haminan kaupunki", virkkoi hän täyttäissään
Ilmarin kapsäkkiä pienillä tavaroilla.
Ilmarin ajatukset olivat kaukana Vaaksajärven tienoilla, joten ei
hän tullut huomanneeksi taistelua, joka riehui hänen ystävänsä
rinnassa ja joka aivan odottamatta syöksähti näkyville. Kello
puoliyhdeksän astelivat he asemalle ja silloin pysähtyi Kaarlo äkkiä
Rautatientorilla, hellitti kapsäkin kantimesta ja virkkoi kolkolla
äänellä:
"Ei, minä en lähde kotiin, en..."
Helsingin elämä oli täydessä vilkkaudessa; Toukokuun aurinko yhdessä
haalean etelätuulen kanssa lumosi sen himoittavaksi. Kuorma-ajuri
arkitamineissaan näyttihe yhtä onnelliselta kuin herrasmies
uuden uutukaisessa puvussaan, jalanastuja päiväpalkkalainen yhtä
tyytyväiseltä kuin mukavuuksien nauttija vaunuissaan. Olemassa olo
näytti elämänpuun hedelmältä, josta jokainen kilvan tahtoi saada
itselleen suurimman osan. Hetki oli omiansa herättämään oman tuvan,
oman luvan toiveita raukimmankin rinnassa.
"Ei, minä en lähde kotiin", toisti Kaarlo. "Minä olen tuuminnut ja
pohtinut asiata koko yön. Isäni jyrkkä käsky merkitsee samaa kuin
olisi hän sanonut: Minä olen vararikon partaalla, minä olen köyhtynyt
mies..."
"Sitä suurempi syy sinulla on mennä kotiisi jakamaan yhdessä
kovanonnen päivät isäsi kanssa", sai hämmästynyt Ilmari vihdoin
lausutuksi.
"Isä konkurssitilassa ja poika hunttioimena... Ei, minä en lähde
kotiin. Minun rangaistukseni on suurempi kuin..."
"Minne sitte menisit? Tätisihän muuttaa tällä viikolla."
"Minä menen vaikka minne, menen vaikka Sörnääsiin; tottahan
kameraalitutkinnon suorittanut ylioppilas voi leipänsä ansaita. Anna
tänne kello ja sormus, sillä minä en..."
Ilmarin kärsivällisyys loppui.
"Mene sitte," lausui hän vihaisella äänellä, "vaan kelloa ja sormusta
en anna, sillä ensimmäiseksi työksesi juot ne ja sitte..."
"Ja sitte?"
"Majaudut Antipoffiin."
"Hyvästi, hyvä herra! Kuin joudut Helsingissä käymään, niin älä
unhota pistäytyä Antipoffissa."
Kaarlo läksi.
Ilmari katsoi hänen jälkeensä, katsoi ja katui silmänräpäyksessä
vihastumistaan. Nytkö vasta, viho viimeisellä hetkelläkö raukeaisivat
kaikki hänen ponnistuksensa?
Hän jätti kapsäkkinsä torille ja kiiruhti ystävänsä jälkeen.
"Kaarlo, erkanemmeko näin?" virkkoi Ilmari puoleksi rukoilevalla
äänellä ja asettui ystävänsä tielle.
Kaarlo ei katsonut häntä silmiin.
"Kaarlo älä mene; tottele nyt minua."
"Kello ja sormus."
"Ne saat paikalla. Vaan kuule nyt ensin minua. Isäsi kutsuu nyt
sinua kotiin, kutsuminen on sama kuin anteeksianto. Ajattele nyt
edes vähäsen, ennenkuin hylkäät kutsunnan, ennenkuin käännät selkäsi
isällesi, ennenkuin menet kohti turmiotasi. Älä pahastu kuin sanon,
ett'et kykene muuhun kuin naisien mielistelemiseen ja rahojen
tuhlaamiseen. Uskon kyllä, että sinulla nyt on vakaa ja kaunis
aikomus elää kättesi työllä, vaan ensimmäisessä vastoinkäymisessä
menee aikomuksesi pirstaleiksi. Täällä Helsingissä tarvitsee ihminen
yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia käytännöllisyyttä, täällä ei
eletä mielenjaloudella. Jos tänne jäät, niin perikatoon ja kurjuuteen
mielit. Kurjuuteesi totut pian, lohduttelemaan kuin pystyt itseäsi
kruunupäiden ja suurten henkilöiden vaipumisella. Jos ei isäsi
kaksinkertaisesta surustaan kuole ja jos sinä kerran palajat kotiisi,
niin, kuule nyt ja usko minua, sinä tulet pimeänä ja kuuttomana yönä,
repaleisena ja kalpeana..."
Halmela ja mustaverinen ylioppilas, jonka kerran ennen olemme
nähneet, ajoivat samassa kauempana ravintolaan päin. He pidättivät
hevoisensa ystävyksien kohdalle, huitoivat ja viittoilivat käsillään
Kaarloa tulemaan mukaan.
"Kuule nyt, Kaarlo, minua ja tottele nyt..."
Ilmari voitti.
"Pahahenkikö minua riivaa?" lausui Kaarlo puoleksi kiukkuisella
äänellä ja katsoi ystäväänsä silmiin. "Pahahenki... Tekee melkein
mieleni uskomaan, että olen luotu hampuusiksi ja määrätty elämään
loassa ja saastassa. Ilmari, veljeni, ystäväni, kiitos sinulle. En
ansaitsisi tuommoista veljeä kuin sinä olet. Menkäämme jo. Tätini
tulee tuolta..."
He läksivät asemalle. Siellä virkkoi Kaarlo:
"Halmela suoritti eilen lakitieteen kandidaattitutkinnon, antoi
tänään Helmille rukkaset ja huomenna julaistaan hänen kihlauksensa
kymmentä kertaa rikkaamman tytön kanssa kuin..."
"Ja Helmi?"
"Saa rahansa ja sormuksensa takaisin."
Matkalla huvittelivat kumpikin omalla tavallaan. Kaarlo tahtoi
naisten vaunuun ja siellä ei ollut kuin yksi ainoa penkki tyhjänä
matkustajista, sillekin oli nostettu pitkulainen koppa. Vastapäätä
istui lihava talonemäntä hienokaiseen ja rimssuiseen pukuun puetun
tyttärensä kera. Kuin ystävykset tulivat heidän kohdalleen, niin
teki Kaarlon valkoinen lakki vaikutuksensa ja koppa siirtyi pois
kunniasijaltaan. Kursailematta alotti Kaarlo keskustelun avaamalla
vaunun akkunan ja kysymällä, saisiko hän polttaa ulos. Pyyntöön
suostuttiin.
Ilmari läksi ulos jättäen Kaarlon juttuamaan heidän kanssaan.
Kaisaniemi rupesi jo jäämään ja katoamaan.
"Hyvästi nyt vaan, Helsinki," mutisi Ilmari ja kosketti oikean käden
peukalolla nenänsä päätä. "Ei nyt muuta kuin morjens vaan, Helsinki.
Sinä päivänä nousee aurinko lännestä ja laskee itään, kuin tapaamme
toisemme, Helsinki."
Vasemman käden peukalo liittyi oikean pikkusormeen ja hyvästijättelyä
jatkui:
"Pehmein palvelijasi nyt vaan, Helsinki. Nyt mennään hurautetaan
vaan, etkä sinä, Helsinki, voi mitään. Paneppas nyt puntti eteemme,
heitäppäs nyt silmukka kaulaamme, -- Helsinki."
Ilmari nauroi vahingon-iloista naurua. "Hyvästi, hyvästi, Helsinki.
Voi hyvin!" Konduktööri, joka samassa tuli pilettiä pyytämään,
ajatteli miljoonaa ja Lappviikkiä, vuorottain ja häilyvästi
kumpaistakin.
Kaarlo tutustui sill'aikaa talonemäntään ja tyttäreen. He
matkustivat kotiinsa Länsisuomeen, Harakkalan rustholliin. Neidin
veli kävi Helsingin alkeisopistoa ja he olivat tehneet huvimatkan
pääkaupunkiin. Laivalla olivat tulleet, vaan mamma sairastui
meritautiin, jonka tähden nyt ajoivat junalla. Helsingissä oli ollut
hauskaa, niin paljon ylioppilaita ja sirkuksia, että oikeen. He
kehoittivat Kaarloa tulemaan runonkeruulle sinne Turun puoleen ja
antoivat vihjauksen, että Harakkalassa on uhkea vierastenpytinki,
lavea näköala joka puolelle.
Kaarlo määritteli sen tarkemmin keskeyttämällä:
"Toivottavasti nisupeltoja ja tuulimyllyjä silmänkantama."
"Niin, vallan paljo", varmensi neiti.
Pientä ja iloista ikävyyttä kertoi neiti parhaillaan, kuin Ilmari
tuli vaunuun ja istui Kaarlon viereen. Veli hommasi siskolleen
serenaadin. Ensiksikin laulajat erehtyivät akkunasta ja lauloivat
sipuliryssälle, joka asui viereisessä huoneessa: "Miks' kaukana
niin olet?" Mamma käski hänen ottamaan valkeata ja sitte laulajat
hoksasivat. Mutta sitte homahtikin kartiini tuleen ja mamma kiljahti
ja laulajat joutuivat pois tahdista. Ja se oli niin ikävää.
"Ikävää niin", puuttui Kaarlo puheesen. "Mutta, kasvatetaanko siellä
Harakkalassa puhvelihärkiä?"
"Ei."
"Hyvä juttu."
"Puskevatko ne?"
"Puskevatko? Siihen ne ovatkin koko hirmuja."
"Uijui. Puskevatko ne teitä?"
"Niin nähkääs, ne ahdistavat minua unissani."
"Kuuletteko, mamma? Puhveli härjät..."
"Kuin vaan menen luennoille, niin oitis on lauma perässäni. Viime
yönäkin ajoivat minua takaa Senaatintorille asti."
"Uijui."
"Ja silloin en pääse juoksemaan, enkä saa huudetuksi vosikkaa, ja se
on niin vietävän ikävää."
Neidin äiti otti sitte sananvuoron ja alkoi kertomaan, mitenkä
hän moniaita vuosia sitte paransi Harakkalan isännän jokseenkin
samanlaisesta taudista keittämällä voidetta seitsemästä eri lajista:
kyntysenrasvasta, ketunleivistä...
Ilmari ei sietänyt kuunnella loppuun, vaan läksi ulos, nojasi
laitakankeen ja nauroi niin, että sydänalaansa piteli. Ohimenevä
konduktööri, joka näki hänet nauruun pakahtumaisillaan, ajatteli
tällä erällä ainoastaan ja varmasti Lappviikiä.
"Et tee oikein", torui Ilmari Kaarloa, joka kotvasen kuluttua tuli
ulos, "kuin tuollalailla huvittelet toisten maksolla."
"Matkalla pitää olla hupaista," vastasi tämä, "ja siitä minä viisi,
kuka huvit kustantaa."
"Ett'et nyt jäisi heistä mokomaan yksipuoliseen ja väärään
käsitykseen, niin anna minun aloittaa keskustelu heidän kanssaan,
niin saat kuin saatkin kuulla, että voimme puhua järkeviäkin."
"Enhän minä sitä ole väittänyt, enkä siitä lähde kaksintaisteluun.
Puhele vaan. Voit alottaa esim. siitä, kuinka ilmanala Auran
rannoilla on ihmeellisen sopiva keuhkotautisille hiehoille aiottua
parannuslaitosta varten. Vaan ... anna kelloni ja sormukseni,
etteivät unhotu."
Ilmarin hyvät aikeet turmeli Kaarlon kihlasormus. Neiti kätki
kasvonsa mammansa olan taakse, kuin ystävykset, Kaarlo edellä,
tulivat hänen lähelleen.
"Voitteko pahoin?" tiedusteli Ilmari.
"Äkkinäinen hampaansärky vaivaa Ainaa ajoittain," vastasi
äiti tyttärensä edestä, nosti kopan penkille, kaivoi sieltä
hokmanni-pullon käsiinsä, josta tipahutteli nenäliinansa kolkkaan
moniaan tipan ja kääntyi sitte tyttärensä puoleen.
Kaarlo ja Ilmari seisoivat siinä heidän edessään hetkisen, mutta
pitkulaista koppaa ei enää nostettukaan pois paikaltaan. Kaarlo
yritti ryhtyä toimiin kopan suhteen, vaan Ilmari ehti vetää hänet
sivulle ja sitte kanssaan ulos.
Juna pysähtyi minuutiksi ja erojaishetki löi. Kaarlon käsi oli
Ilmarin kädessä. Silmät eivät rävähtäneet. Aika riensi linnun
siivillä ja juna vihelti. "Hyvästi, Kaarlo!"
"Hyvästi, Ilmari."
"Hyvästi!"
"Hyvästi!"
Ilmari jäi seisomaan aseman kivisillalle. Juna poistui kauemmaksi
savuineen, savun vieressä seisoi Kaarlo pyörittäen valkoista
lakkiansa. Ilmari kuuli hänen lausuvan hyvästi vielä sittekin, kuin
enää vaan epäselvästi näkyivät juna ja savu.
Kuin ne tykkönään katosivat näkyvistä, astui Vanhainpiikain mäki
elävänä Kaarlon eteen ja hän sai polttavan kiireen hevosta hakemaan
ja eteenpäin rientämään. Neljättä peninkulmaa oli sinne matkaa ja
niin mäkistä kaupanpäällisiksi, että jyrkkä otti kuin toinen jätti.
* * * * *
Liina ja Kaarlo tulivat kaksinkertaisiin häihin Vaaksajärven
pappilaan. Ensinmainittu ei ollut vielä silloin päättänyt sinne eikä
tänne ja kihlasormus oli viimemainitun sormessa.
Häittensä jälkeen läksi Ilmari opettajaksi erääsen maamme pienoiseen
sisäkaupunkiin.
Sinne sai hän kirjeen Kaarlolta. Kuin tämän isä teki konkurssin,
niin teki Liinakin päätöksensä ja määräsi hääpäivän. Tyynejärvi sai
jälleen nähdä vanhat vieraansa ja sen rannoilla oli silloin yhtä
iloista elämää kuin kahdeksan vuotta sitte.
Kaarlon isä teki kunniallisen vararikon. Maatila jäi pientä velkaa
vastaan hänen omakseen ja hän rupesi palvelemaan isännöitsijänä
jälleen. Kaarlosta tuli talonisäntä, lautamies ja mylläri.
Ilmari palveli ensin kollegana ja pääsi sitte lyseon lehtoriksi.
Rovastin kuoltua huusivat pitäjäläiset vanhan kappalaisensa
harvinaisella yksimielisyydellä kirkkoherrakseen.
Talonemännästä tuli valtiopäivämiehen rouva.
"Tuskin meistä tuleekaan," kirjoitti Ilmari Kaarlolle.
Halmela rikastui uuden morsiamensa kautta Muun muassa tuli hänestä
viinatehtaan isäntä. Viinatehdas paloi ja Halmelata syytettiin
murhapoltosta. Hän pelastui lain kourista taidollaan, etevillä
asianajajilla eikä häntä voitu vangita, vaan ympäri avaran
Suomenmaan, missä vaan sanomalehtiä luettiin, hänen viallisuuttaan
uskottiin ja nimeänsä morkattiin.
Ilmaria, ahkerata säveltäjätä, ynnä hänen perhettänsä pyysi Kaarlo
tulemaan luoksensa Keski-Suomeen ja viettämään siellä yhden kesäloman.
"Tule meille", kirjoitti hän, "myllärin kotiin, ensi kesäksi. Täällä
jaksamme hyvin, ja ilo ei ole harvinainen vieras meillä. Näet kuinka
peltoni kasvavat hyvin ja myllyni käy ahkeraan; renkini laulaa Sulle
kansanlauluja, uusia ja vanhoja, surullisia ja ikäviä, mitkä vaan
paremmin maittavat ja vaimoni... hän laittaa niin hyvää kalakukkoa."
"Me tulemme", kirjoitti Ilmari vastauksessaan.
"Ja niin mielellämme", lisäsi Saima kirjeesen itsensä ja pikku Väinön
puolesta.