Ystävyksien kesä oli hupainen ja lyhyt. Saimalla ja Ainolla oli
seurassaan eräs nuori talonpoika, kuin tulivat juhlalle Jyväskylään.
Tuntemattomana ritarina hän esitettiin Liinalle, vaan tuntemattomuus
oli lyhyttä laatua, sillä hiukset, kasvot ja niiden vaalea väri
muistuttivat heti ensi katsannossa liian paljon Saimaa. Odottamaton
ja arvaamaton oli sentäänkin vieraan tulo, kuin ei Ilmari enempää
kuin Kaarlokaan koskaan sanallakaan olleet maininneet Saiman
veljestä. Nuhteet siitä saivatkin kumpainenkin heti tervehdyksen
tapahduttua. Suurimman syyn sai Kaarlo osakseen ja hänelle
määrättiin yksimielisesti rangaistus. Sillä aikaa kuin toiset ovat
juhlanvietossa, täytyy Kaarlon Liina-veneellä matkustaa Pohjolan
noitien luokse ja kuulustella tarkoin kunkin tulevaisuus.
"Sekös nyt vaan oli sanominen", lausui Kaarlo ja rupesi tietäjäksi
paikalla. "Yhdestä tulee senatorin, hovioikeuden presidentin tai
jonkun muun vallan korkea-arvoisen virkamiehen rouva. Toisesta tulee
mainio, mainion miehensä tähden, joka on joku kuuluisa piispa tai
toinen Pestalozzi. Kolmannen miehellä on talo, joka kelpaa malliksi
ulkomaillekin. Kaikki tulette aikoinanne valtiopäivämiesten rouviksi
ja kaikille tulee iso pata ja paljo lapsia."
Viikonpäivät vietettiin juhlainjatkoa Tyynejärven seutuvilla.
Tanssittiin, tehtiin huviretkiä, soitettiin, laulettiin ja oltiin
iloisia. Hälyä, naurua ja elämää oli silloin Tyynejärvellä ja sen
rannoilla.
Raikkaina ja virkeinä astuivat Ilmari ja Kaarlo laivaan Syyskuussa ja
jättivät ihanan Keski-Suomen, jossa ensimmäisen ylioppilas kesänsä
olivat suruttomina viettäneet. Saaliina toi Ilmari muassaan joukon
kansansävelmiä, joita kesän kuluessa oli pyydystellyt. Hän talletti
ne huolellisesti kirstunsa pohjalle, säästäen ne huvitöikseen
tulevaisuuden varalle, ja rupesi oitis lukemaan.
"Aiotko todellakin käyttää hyväksesi isäsi antaman lahjan?" kysyi hän
Kaarlolta, nähdessään tämän ajattelevan ja tuumivan kaikkea muuta,
vaan ei lukemista.
"Aion", vastasi Kaarlo huolettomasti.
"Miten?" urkki Ilmari ja pilvi kohosi hänen otsalleen.
"No ensinnäkin menen tanssikouluun."
"Mitä joutavia? Osaathan tanssia."
"Eikös kuin mitä? Itsekin näit, kuinka ison pukin tein kansanhuveissa
franseeta tanssiessa. Se oli kolmannessa tuurissa; Liinakin punastui
ja oikein karmi sydäntäni."
"Joutavia!"
"Ja sitte minä käyn ahkeraan teaatterissa, suomalaisen seuran
iltamissa..."
"Mitä siitä kostut?"
"Jos en muuta, niin tulenhan toki käytökseltäni norjemmaksi. Ja
tottapahan vaikuttavat henkisiinkin..."
"Saat maailmanmiehen ja keikarin arvon."
"Ei haittaisi sekään. En vahingoitu siitä, että ravistelen koulupojan
tomua ruumiistani ja höylään hieman persoonaani. Ja ilman sitä,
niin tiedät, että rintani ei ole vahvimpia. Liinakin pelästyi
yskääni ja varoitti rasittamasta itseäni. Tiedät jo senkin että
viime kirjeessäni hänelle kosketin tähän lepovuoteeni... Niin, minä
katselen nyt ympärilleni ja levähdän kahdeksavuotisen työni päälle
tämän lukuvuoden."
Ilmari vaikeni. Ensi kerran elämässään olivat ystävykset erimieliset.
"Ja nyt minä lähden."
"Minne?"
"Ilmoituttamaan itseäni joko sitte tanssikouluun, tai..."
Kaarlo katkasi lauseensa ja ääni oli vähän epäröivä.
Kuin hän oli valmis lähtemään ja päällysvaatteen napit olivat kiinni
ja pieni keppi miehellä kädessä, nousi Ilmari ylös, läheni häntä ja
kysyi, laskien molemmat kätensä hänen olkapäilleen:
"Sano suoraan minulle, tunnetko rinnassasi kipua?"
"En."
"Tunnetko tarvitsevasi levähdystä?"
"En."
"Lähde sitte!"
He nauroivat molemmat ääneensä ja Kaarlo lähti.
Vasta myöhään palasi hän iloisena ja rallattaen jotakin laulunpätkää
Glunteista. Ilmari loikoi sohvalla pitkällään ja veisteli kynsiään.
Saimalle oli hän kirjoittanut ja kirje oli pöydällä valmiina
seuraavan päivän postiin. Kaarlo keksi kirjeen, otti sen käteensä,
katseli osoitekirjoitusta ja välttääkseen tutkistelua ja johtaakseen
puhetta toisaanne, virkkoi:
"Kuinka sinun käsialasi, samalla kuin se on kaunista, kuitenkin on
yksinkertaista ja vaatimattoman näköistä. Kuin minä tahdon kaunista,
niin tulee se semmoista pöyhkeilevää..."
"Aika mies ja viitsit loruta", keskeytti Ilmari. "Sano kumpi voitti,
Corpus jurisko, vaiko hyppy?"
Kaarlo ei kierrellyt, vaan vastasi suorastaan: "Hyppy", ja hyrähti
päälle: "O hvad lifvet dock är skönt."
"Voi sitä miestä!"
"Mitä sinä oikeastaan pelkäät?" kysyi Kaarlo istuutuen sohvalle ja
hypistellen Ilmarin teräksisiä kellonvitjoja.
"Luullakseni tiedät sen itsekin yhtä hyvin kuin minä. Olet
kahdeksantoista vanha, kokematon ja ylen herkkäsieluinen. Jos
levähtäisit Keski-Suomessa, niin minulla ei olisi mitään paheksumisen
syytä; mutta täällä, Helsingissä..."
"Kuinka itsepäinen sinä olet tällä kerralla! Tahdon sivistyä,
jalostua ja laajentaa näköpiiriäni. Annetaan sen asian nyt olla
sinänsä", pyysi Kaarlo ja kumartui lähemmäksi Ilmaria.
"Annetaan sitte... Vaan missä kaikissa paikoissa olet käynyt?" kysyi
Ilmari ja katsoi terävästi Kaarloa silmiin.
"Odota hiukan! Muistatko vedon jonka löin Halmelan kanssa
ylioppilastutkintoon tullessamme."
"Miksi en muistaisi? Halmela kosii ylioppilaana Helmiä. Rukkaset jos
tulla tupsahtavat, niin ostaa hän kahdenkymmenen markan keitoksen,
vaan kukkaset jos kauniisti syliin kannetaan, niin maksat sinä...
Niin päin oli muistaakseni veikkanne."
"Niin juuri... Lähdettyäni täältä tapasin Halmelan Uuden teaatterin
kohdalla. Hän maksoi viinit."
"Ahah!"
"Leipurin tytär antoi vaan rukkaset etevälle ja hyväpäiselle
ylioppilaalle, josta on suuria toiveita, ei ainoastaan hänen
omaisillaan, vaan sivullisillakin. Sinulle olisi Helmi antanut
kukkaset."
"Ja sinulle."
"Hukkaan menivät Halmelan serenaadit ja runot, sinun tähtesi.
Helmiä ihastuttivat laulut, kun olivat sinun kirjoittamiasi,
samoin serenaadit, kun sinä johdit kööriä ja sinun kirkas ja ehjä
tenorisi..."
"Sinun bassostasi ja kähäröistäsi hän piti paljo enemmän kuin
runoista ja tenorista."
"Uuden veikan löimme Halmelan kanssa Operakellarissa."
"Mistä?"
"Siitä, että jos hän uudelleen ampuu nuolensa, niin pian kuin sinun
kihlauksesi Saiman kanssa julaistaan, ja vielä sittekin saa rukkaset,
niin ostan minä viidenkymmenen markan kuumat; jos sitä vastoin Helmi
heltyy, johonka minä sivumennen sanoen olen patentti, niin Halmela
pitää uhkeat pidot."
"Sinäpä osaat katsoa omaa etuasi omalla tavallasi. Olisin minäkin
uskaltanut ruveta veikkaan sinun sijaasi."
"Seurassamme oli eräs nuori herra, Helsingin kauppiasylimyksiä ja
Silfverlund nimeltään. Perhana kuinka hieno mies, oikein gentlemanni
kantapäästä kiireesen ja sormenpäistä sydämmeen saakka. Ja niin
helkkarin hieno maku, että veljenmaljat esitteli kanssani."
"Paljonpa sinä..."
"Lopussa ollaan jo... Vanhan köörimme, Jukolan pasuunan, tahtoo
Halmela saada täälläkin henkeä täyteen. Lupasin puolestani, että
johdat sitä niinkuin ennenkin. Vahvikkeita hankimme lisää ja sitte
kajahuttelemme... Joko sait hyvän hattusi?"
"Minkäpä tässä pahalla tekee? Voisit sentään luvata minulle, ett'et
huoli kuumista etkä kylmistä ennen minun kandidaattitutkintoani."
"Vesikoppilaisenko tekisit minusta? Oletko järjilläsi?"
"Ei minulla niin suuria ole kiikarissani. Tahtoisin vaan, ett'et noin
paljosta huolisi kuin tänä iltana."
"Se on eri juttu, ja sen mä kyllä tohdin luvata."
Rauha oli sillä rakettu. Kaarlo meni pöydän luo, avasi Saiman kirjeen
ja luki sen lävitse. Viimeinen sivu oli vanhan tavan mukaan jätetty
tyhjäksi häntä varten. Hän tuhri sen täyteen, hyräillen iloista
säveltä, jolla oli tottunut saamaan ajatuksensa juoksevaksi, luki
kirjoittamansa Ilmarille ja sulki sitte kirjeen.
Koko syyslukukaudella ei sattunut sanankäännettä heidän välilleen.
Toinen huvittelihe yhtä ahkeraan kuin toinen luki. Kaarlo oli
kukkuroilleen iloinen ja sukkela. Ilmarin täytyi silloin tällöin
sulkea kirjansa ja seurata häntä milloin osakunnan juhlaan, milloin
teaatteriin, milloin mihinkin huvituksiin.
Kertaakaan ei Ilmari huomannut Kaarlon rikkoneen lupaustaan Joskus
hän "kineesasi" yötä Halmelan luona ja silloin Ilmari häntä ihan
ikävöi, tottunut kun oli nukkumaan ystävänsä pakinaan hienon maailman
uutisista, kumppanien rakkausvehkeistä ynnä muista helposti sulavista
herkkukeskusteluista. Väliin Ilmari epäili, mutta tukahdutti
epäilyksensä samalla kuin ne syntyivätkin. Halmela oli hänen
luokkakumppaninsa ja yhtä lujaluontoinen kuin eteväkin.
Kerran oli kiusaus niin suuri, että Ilmari ensin epäili ja sitte
vakoili. Kaarlo oli jo edellisen päivän aamulla lähtenyt kylään
ja Halmelan luo. Liinalta tuli kirje saman päivän postissa ja
ensi työkseen lähti Ilmari saattamaan kirjettä seuraavana aamuna
Kaarlolle. Sekä isäntä Halmela että hänen yövieraansa olivat
ennättäneet siistiä itsensä ja istuivat kumpikin lukemassa
sanomalehteänsä, kuin Ilmari ennen kello kahdeksaa astui heidän
eteensä. Kaarlon silmät olivat kirkkaat, kuten ainakin miehen, joka
on yönsä maannut rauhallisesti; kätensä eivät vavisseet vähääkään,
kuin hän kirjeen avasi ja luettuaan sen tuojalle ojensi. Ilmari
tuli iloiseksi, kun hänen ei tarvinnutkaan nähdä tyhjiä pulloja,
eikä nieleskellä viinihöyryistä ilmaa ja katsella kohmeloisia
miehiä. Häntä, harvinaista vierasta ja kylänkävijää eivät laskeneet
seurastaan ennen, kuin olivat käyneet kotimaisten taiteilijain
näyttelyä katsomassa ja Seurahuoneella päivällisillä.
Joululomaa vietti Kaarlo muutaman viikon enemmän kuin Ilmari ja tuli
vasta Maaliskuun alussa Helsinkiin.
"Minusta tulee koko Sant Yrjänä", tervehti hän Ilmaria, joka hikoili
kirjainsa ääressä. "Arvaatko kuin painoni lisääntyi viime lukukautena
kahdeksan naulaa ja rintakehäni laajentui likimaille kaksi tuumaa.
Saima ja isäni joutuivat ihmetyksiin, niin paljon olin turvonnut ja
kehittynyt. Sanotko sinäkin samaa?"
"Paisunut olet tosiaankin", myönsi Ilmari. "Vasta minäkin sen nyt
huomaan, oltuamme erillämme jonkun ajan."
Lukemisesta ei tullut sinä päivänä mitään.
"Avaapas tuo ja katso mitä se tytönihminen on sinne mättänyt", lausui
Kaarlo nostaessaan Liinan täyttämän pienen matkalaukun pöydälle
Ciceron päälle ja ojentaissaan Ilmarille avaimen.
Ilmari ryhtyi purkamaan täpö täyteen sullottua kapsäkkiä, veti sieltä
vetämistään esiin omenia, leivoksia, pannukakkuja ynnä monenmoisia
muita herkkuja.
"Niin sinä teet työtäsi kuin konstintekijä markkinateaatterissa",
nauroi Kaarlo.
"Ei tässä auta muu kuin herkutteleminen", pakinoi Ilmari nostaessaan
viimeksi suuren kalakukon pöydälle.
"Varta vasten olen minäkin paastonnut", lausui Kaarlo ja leikkasi
viipaleen kukosta. "Tämä on oivallista."
"Parahinta laatuansa."
"Ja Liinan leipoma."
"Ja Liinan leipoma", toisti Ilmari ja leikkasi itselleen suuremman
kannikkeen kuin ensi kerralla.
Paljaita ilahuttavia uutisia toi Kaarlo kotooltaan. Isänsä oli
ruvennut osakkaaksi tehtaasen ja kohonnut siis isännöitsijästä
patruunaksi, palvelijasta isännäksi. Jos onni on myötäinen, niin ei
hänen tarvitse ensinkään lukea leipää varten, vaan suoritettuaan
tuomarin tutkinnot, voi hän viettää häänsä ja asettua isänsä
sijalle ja ruveta monipuoliseksi mieheksi, nimittäin kauppiaaksi,
talonomistajaksi ja tehtaanisännäksi. Liinan isä, iäkäs kruununvouti
saa luultavasti kohdakkoin virkaeron ja eläkkeen.
Ilmarilla ei ollut niin suuria kerrottavia. Hänen isänsä hoiti
virkaansa ja kappalaispuustelliaan yhtä innokkaasti kuin ennenkin.
"Entä Saima? Mitä hänestä?" urkki Kaarlo.
"Saima häärii talonemäntänä."
"Mokoma veli sillä Saimalla talonisännäksi, kuin ei nai, eikä tuo
emäntää taloonsa, vaan rääkkää sisartaan... Ja Aino siskosi?"
"Hänestä ja Saiman veljestä saat kuulla näistä", vastasi Ilmari ja
otti pöydänlaatikosta neljä kirjettä, jotka oli saanut Kaarlon poissa
ollessa.
Luettuaan kirjeet ihmetteli Kaarlo:
"Vai menee Saiman veli seminariin ja siskosi opettajattareksi
kirkonkylän kansakouluun. Saima jää siis yksin ja Ainosta tulee
ruotsalaisten silmätikku. Mutta kyllä se tyttö pitelee puoliansa
siinä kuin joku toinenkin."
"Ja onhan hänellä rovastivanhus suojelijanaan."
"Ei suinkaan Saiman veli virkaa varten mene seminariin."
"Eihän toki."
"Talohan sillä on kuin pieni kartano. Taitaa olla Ainon toimia,
ainakin Saiman kirjeistä päättäen."
"Epäilemättä."
Kevät sitte teki tuloaan ja ystävykset elivät kultaisessa sovussa.
Kaarlo viipyi väliin päivittäin kylässä Halmelan seurassa ja oli
väliin päivittäin kotoolla jalallaankaan astumatta kaupungille. Zolan
ja Strindbergin teoksia hän silloin tavallisesti luki ja tutustutti
Ilmarinkin niiden sisällykseen kevyissä iltakeskusteluissa. Oli
hänellä joskus semmoisiakin kirjoja, joita ei lainkaan näyttänyt
ystävälleen, vaan luettuaan istumalla ja katsellen ne kiihkeästi
lävitse, läksi kiireimmiten saattamaan niitä omistajalleen, jolta
lainannut oli. Lainaaja oli useimmiten Silfverlund tai joku muu ensi
luokan arvoinen henkilö. Ilmari ei pitänyt häntä erittäin tarkalla,
mutta huomasi kummakseen sittekin, että Kaarlo, joka ennen sieti
niin paljon, tuli lasista ja kahdesta puolihumalaan. Hän ei kyennyt
ratkaisemaan arvoitusta ja huomautti leikillään Kaarlolle eräissä
kotokekkereissä, että tämä heikontui ja vahvistui yhdellä tiellä.
Eräänä Huhtikuun päivänä putosivat suomukset Ilmarin silmistä. Hän
oli lukenut ahkeraan monta päivää pääksytysten ja tunsi itsensä
raukeaksi. Kello lähenteli kahdeksaa iltasella ja Kaarloa, joka
päivällisen syötyä oli lähtenyt Halmelan luo, ei kuulunut kotiin
tulevaksi. Ilmari päätti lähteä heidän luokseen vilvoittelemaan.
Hänen päätänsä hieman kivisti, kuin hän tuli kadulle, mutta pian
kivistys lakkasi ja hän rupesi voimaan hyvin; veri virtasi poskille
ja keuhkot oikein ahmimalla hengittivät puhdasta kevätilmaa. Kuin hän
sitte muisti mainion ulkomaalaisen laulajattaren par'aikaa antavan
konserttia yliopiston juhlasalissa, niin muuttikin päätöksensä
siinä varmassa vakuutuksessa, että Halmela ja Kaarlokin olivat
menneet etevää laulajaa kuulemaan, ja suunnitteli kävelymatkan
Observatorivuoren kautta takaisin kotiin.
Ehdittyään Robertinkadun päähän hiljensi hän käyntiänsä; hänen
ruumiinsa oli lämmin ja hermonsa rauhoittuneet. Siinä ajoi hänen
editsensä issikka, reessään kaksi civistä; ruumiin koosta ja
hartioista luuli hän tuntevansa toisen Halmelaksi, vaikka ei osunut
kasvoja näkemään; toista ei ehtinyt tarkkaamaankaan, sen vaan
näki, että Kaarlo se ei ollut. Ilmari ei hevin ajatellut pahaa
kanssaihmisistään; sen enempää asiaa miettimättä asteli hän edelleen,
mutta kuulikin samassa etäämmältä takaansa räyhyä ja laulua ja tunsi
Kaarlon äänen tuon räyhyn ja loilotuksen seasta. Hän pysähtyi ja
katsoen taakseen näki Kaarlon ja erään mustaverisen ylioppilaan
ajavan Halmelan jälkeen Robertinkadulle, molemmat täysihumalassa.
Ilmari hyppäsi ensimmäisen issikan rekeen, jonka tapasi.
"Annetaan mennä noiden perään", käski hän ja viittasi Robertinkadulle
päin.
Ajuri lähti ajamaan ja hosui hevoistaan.
"Ei kiireempää kuin keväilläkään", kielsi Ilmari, "kuin emme vaan
eksy noista."
Ajaja nauroi romeata naurua ja lausui pitkäveteisesti.
"Kyllä ne löydetään."
Hoilaamista ei kuulunut sitte enää kuin edellä ajajat pääsivät pois
näkyvistä Fredrikinkadulle. Kolmen portin kohdalla seisautti issikka
Punavuorenkadulla ja tarkasteli pihaa; vasta neljännessä seisoi
harmaa hevonen, jonka perässä olivat kulkeneet.
Kuumeentapaisella kiireellä nousi Ilmari rappuja ylös etehiseen.
Mustaverisen ylioppilaan tölmäsi hän tieltään pitkäkseen ja tarttui
käsivarteen Kaarloa, joka juuri veti oven auki. Väkevä oluen ja
portterin haju töytäsi huoneesta. Kaksi herraa istui pöydän lähellä,
kaksi naista ja pulloja edessä.
"Pois ... kotiin", murahti Ilmari ja tempasi Kaarlon muassaan kuin
hansikkaan pihalle.
"Anna mennä", tiuskasi hän hämmästyneelle issikalle, "ja kahden
edestä."
* * * * *
Seuraavan syyslukukauden ja osan kevätlukukautta luki Ilmari
kotoollaan. Kerran kuukaudessa sai hän säännöllisesti Kaarlolta
kirjeen. Entinen avomielisyys ja luottamus oli niistä kadonnut,
kaksimielisyys ja peitteleväisyys piileksi jokaisessa lauseessa,
niinkuin ainakin silloin, kuin ohjeena on, että ihmiselle on annettu
puheenlahja ajatusten salaamista varten. Vasta monikertaisen
unhottamisen perästä muisti Kaarlo vihdoinkin Ilmarin jokaisessa
kirjeessä uudistettuun kysymykseen vastata asuvansa Halmelan kanssa.
Ilmari suuttui silmittömästi, mutta ei kerinnyt kirjoittamaankaan
vihaansa, kuin sai Kaarlon ja Liinan kihlakortin ja tiedon, että hyvä
alku on tehty ja kameraalitutkinto siepattu.
"Ehkä mä olen väärässä", ajatteli Ilmari ja viha lauhtui.
Että pojat Helsingissä muistivat muutakin tehdä kuin lukea, sai
Ilmari kohta kokea. Nelihenkinen seura istui Maarianpäivän ehtoona
Vaaksajärven pappilassa, kuin Ilmarille tuotiin kirje saman päivän
postista. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Saima avasi sen ja
luettuaan lennähytti sen vasten silmiä Ilmarille.
Ilmari luki hätä hätää kirjeen; se oli Helmiltä ja täpö täynnä
loukattua rakkautta, huudahdusmerkkejä ja harvennuksia.
Se alkoi kuorosäkeellä:
"Unhottaa, heittää, päivän on tapana".
Ja loppui soolo-osalla:
"Ain' Herran käsi laupias
Sun kulkus johtakoon;
Ja taivaan isä armias
Sun työsi siunatkoon.
Siis hyvästi!..."
Saima oli kuohuksissa ja vaati selitystä. Ilmari ei ollut hullua
harmaampi ja häntä nauratti kuin Saima itki. Kohtaus tuntui
kokonaisuudessaan hänestä niin koomilliselta, ett'ei hän suostunut
antamaan pienintäkään selitystä, vaan erosi ilmiriidassa ja
uskottoman kirjoissa Saimasta.
Kaarlo ja Halmela tulivat juuri luennoilta kuin Ilmari meni heitä
tervehtimään Helsinkiin tultuansa.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän molemmilta ja antoi Helmin kirjeen
Kaarlolle.
Tämä luki sen ääneen ja rupesi sitte nauramaan.
"Katsos sitä kultalintua", lausui hän Halmelalle ... "ja samana
päivänä präntätty..."
Halmela ei ollut tuonansakaan kirjeestä.
Ilmari uudisti kysymyksensä, vaan kumpikaan ei halunnut vastata
siihen.
"Huoli sinä niistä", virkkoi Kaarlo kotvasen kuluttua, "täällä on
muuta parempaakin huolehdittavaa."
Sitte hän levitti Ilmarin eteen kolmensadan markan velkakirjan ja
käski:
"Vedäppäs filoloogi nimes tuohon alle."
Ilmari luki velkakirjan, vaan viivytteli allekirjoitusta.
"Älä nyt vaan rupea tentteeraamaan", pyysi Kaarlo. "Minä tarvitsen
tuon summan ylihuomiseksi vaikka silmästä. Eikös ole pätevä syy?"
"On, pätevä on", myönsi Ilmari, kirjoitti takuumieheksi ja painoi
sinettinsä alle.
Sitte hän jutteli enemmän laveammalta Helmin kirjeestä.
"Det var horribelt dumt", lauloi Kaarlo ja antoi kaksi korttia
muistikirjastaan Ilmarille. "Tässä on apparaati joukossa."
Toisessa kortissa seisoivat nimet Saima ... ja Ilmari Aarnio,
toisessa Helmi ... ja ... Halmela.
"Joko ymmärrät nyt?" kysyi Kaarlo.
"Jo, mutta miksikä tämmöistä...?"
"No se on ekonomia-politikia", selitti Kaarlo. "Katsos, Halmela
tarvitsee rahaa niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Helmin isä on rikas,
miksikä siis tulevan vävyn pitäisi suotta kärsimän puutetta ja
köyhyyttä? Me joudutimme täällä asiain menoa siten, että minä tilasin
näitä sinun lahjakorttejasi ja Halmela lähetti yhden eksemplaarin
Helmille kosimakirjeensä kera. Ensin sieltä tuli kukkaset Helmiltä
ja sitte tuli puolituhatta rahaa isältä ja toista ja enemmän
luvattiin... Kuule Halmela! eikös me niin tehty?"
"Se oli tehtäväkin", sanoi Halmela ja tarjosi kuudenkymmenen pennin
sikaarin Ilmarille.
"Selvitäppäs vyhti nyt", käski Ilmari Kaarloa.
Kaarlo rupesi hyräilemään: "Ainoni, Ainoni muinoin sä mua lemmit" ja
kirjoittamaan Saimalle.
"Tästä ei pääse vähällä", lausui hän saatuaan ensimmäisen arkin
täyteen, "nyt olen vasta keskipaikoilla."
Lyhyen ajan viipyi Ilmari yliopistossa ja lähti sitte Inkerinmaalle.
Kaarlo ja Halmela saattoivat hänet asemalle. Kahden kesken eivät
ystävykset olleet koko aikana hetkeäkään. Kaarlolla oli aina Halmela
seurassaan milloin kävi Ilmarin luona, Halmela oli aina kotosalla
Ilmarin käydessä heidän luonaan. Päihtyneenä ei kumpaakaan nähty;
kyläilemisensäkin olivat vähentäneet koko lailla. Kuitenkin näki
Ilmari, kerran näkemään ruvettuaan, heidät lävitse. Asemalla vei hän
Kaarlon syrjään ja virkkoi surullisesti:
"Joll'et nyt heti lähde täältä vuodeksi tai kahdeksi kotiisi, niin
olet mennyttä miestä."
"Ei, ei se käy laatuun", änkytti Kaarlo ja hänen kätensä vapisi
Ilmarin kädessä.
"Miksikä ei?"
"Liinan tahdon se ei käy..."
Aseman kello soi kolmannen kerran ja Ilmari kiiruhti vaunuun.
"Hyvästi sitten!"
Kuvaa, mitenkä pojat läheisimmässä ravintolassa juovat hänen
läksiäisiään, ei Ilmari voinut karkoittaa mielestään.
Erhettyikö hän kuvan suhteen? Ei. Virta vei Kaarlon muassaan ja
Ilmari ei saanut häneltä enää kirjeisiinsäkään vastausta. Kaarlo ei
julennut ystävälleen puhua totta, valehdella ei kehdannut, vaan oli
ennemmin vaiti.
Vasta Marraskuussa palasi Ilmari matkaltaan kotiinsa Vaaksajärven
pappilaan. Sieltä hän taaskin kirjoitti Kaarlolle Helsinkiin, mutta
turhaan odotti hän vastausta. Jouluna Ilmari kirjoitti Liinalle ja
katsoi velvollisuudekseen lausua suoraan pelkonsa Kaarlon harhateille
joutumisesta. Liina vastasi heti. Hänen kirjeensä oli täynnä
kyyneleitä ja toivoa. Kaarlo oli hurjistellut koko syyslukukauden ja
kietoutunut Halmelan kanssa rumaan häväistysjuttuun, josta mainingit
ulottuivat aina Tyynejärven tienoille saakka. Anna täti muuttaa
asumaan Helsinkiin Tammikuussa, Kaarlo tulee asumaan hänen luonaan ja
alkaa uutta elämää. Verho vedetään menneiden yli ja kaikki kääntyy
hyväksi.
Syvä huokaus pääsi Ilmarin rinnasta hänen taittaissaan kokoon Liinan
kirjettä, jossa jokainen rivi huokui uskoa, toivoa ja rakkautta.