Tuli syksypuoli ja sateiset säät, eikä voinut ulkona elää. Taivas
ruuhotti melkein maata myöten, raukaisi mielen ja masensi kaiken halun
olla ketään vastaan ja sitä kenellekään näyttää.
Isä ja äiti olivat lisäksi vielä erittäin ystävällisiä maisterille, isä
varsinkin. Kiitteli häntä Ellille melkein joka kerta, kun olivat
yhdessä istuneet ja maisteri oli jonnekin poistunut.
--Hän on suorittanut papintutkintonsa erittäin loistavilla
arvosanoilla, sanoi isä. Olisi hänellä ollut päätä lukea filosofian
maisteriksikin ... ja lapsena oli hänen ihanteensa tulla lääkäriksi,
mutta hän valitsi maineettomamman papin uran, kun se oli hänen äitinsä
tahto. Omilla varoillaan hän koulutti itsensä, ja nyt hän lähettää
puolet palkastaan vanhalle äidilleen.
--Kuka sitä on kertonut? kysyi Elli.
--Kukako? Hän itse ... sinä kysyt, niinkuin olisi siinä jotain
epäiltävää, että hän itse on sitä kertonut. Ei mitään! Hän on kunnon
mies, ja minä voin rauhassa antaa kaikki toimet hänen huostaansa.
--Niin, kyllä hän on suurena apuna isälle, sanoi äitikin.
Elli ei tahtonut väitellä. Mutta hän ei saanut itseään siitä
innostumaan, että apulainen oli ruvennut papiksi, vaikka olisi voinut
lukea maisteriksikin. Hän vain ompeli mitään vastaamatta ja kun otti
rihmaa kerältä, katsahti hän ulos ikkunasta jonnekin tyhjään ilmaan ja
ajatteli muita asioita.
Mutta kun isä kerran oli maininnut, että apulainen ylioppilasajallaan
usein oli nälkääkin nähnyt, silloin kohosi Ellinkin pää, ja illallista
syödessä yhdytti hän itsensä yht'äkkiä apulaista tarkastelemasta. Ehkä
on hänessä sentään jotakin omituista ja erinomaisempaa tuon tavallisen
ulkomuodon takana? Mutta jos on, miksei sitä milloinkaan sieltä tule
näkyviin? Miksei hän koskaan puhu mitään erinomaista ... miksi aina
vain sitä samaa, jota kaikki muutkin!
Kerran huomautti hän siitä äidille, ja äitikin sen myönsi, mutta sanoi,
että hänellä saattaa olla paljon yleviäkin mielipiteitä, vaikka hän ei
niistä puhu.
Elli jäi siihen, että saattaa olla, ja oppi vähitellen häntä sietämään,
niin että joskus aloitti lyhyen puhelunkin hänen kanssaan.
Mutta ikävä hänen oli kovasti niinä aikoina. Ja usein hän istui pitkät
illat katsellen ulos puutarhaan, jossa kellastuneita lehtiä karisi, ja
ulos salmelle, jossa rumat säännöttömät laineet sitä pengoskelivat...
Eikä hänkään luultavasti enää tule! Johan kesä on loppuun kulunut eikä
siis hänen matkansa sopinut enää tänne.
Kerran kun Elli taas istui ajatuksissaan, kasvot melkein
ikkunanruudussa kiinni, kuuluivat isän askelet salista. Hän raotti
ovea, ja takana seisoi apulainen valkoisessa huivissa.
--Täällä hän on... Maisteri tahtoisi puhella sinun kanssasi, Elli,
eräästä asiasta... Ole hyvä ja käy vain sisään.
Isä meni ja painoi suojelevalla hymyllä oven puoleksi kiinni.
Elli nousi ylös eikä tiennyt, mitä tehdä. Heti aavisti hän jotain
erinomaista ja aikoi mennä, mutta kumosi samassa sen sillä, että se ei
voi olla mahdollista. Ja niin hän jäi järjestämään kirjoja pöydällään.
Apulainen rykäisi pari kertaa.
--Teidän isänne suostumuksella, alkoi hän vihdoinkin, pyytäisin saada
puhua kanssanne eräästä asiasta, jonka asian ehkä aavistatte ... vai
ettekö?
--En minä tiedä, mitä te tarkoitatte!
--Isällänne ei ole mitään sitä asiaa vastaan ... eikä äidillänne
myöskään ... Minä olen miettinyt ja tullut siihen vakaumukseen, että
te ... eikä kukaan muu... se, jonka Jumala on minulle suonut ... ja jos
te itse...
Elli oli mennyt ikkunan eteen ja seisoi siinä selin maisteriin. Nyt hän
teki liikkeen lähteäkseen pois.
--Elkää menkö, ennenkuin olette vastannut, ettekö voi tulla
kumppanikseni elämän tiellä.
--Elkää kysykö ... en minä ... antakaa minun olla!
--Te ette ehkä vielä ole oppinut minua rakastamaan ... vaan ehkä
kuitenkin saan elää siinä toivossa, että joskus ... kun opimme
tuntemaan...
Elli oli seisonut siinä niin kauhistuksissaan, että oli vähällä ollut
kirkahdus päästä tulemaan. Mutta kurkkua kuristi samalla niinkuin
kouralla.
Puhuessaan hän tunsi apulaisen häntä takaapäin lähenevän, ja hänestä
oli, niinkuin olisi tuo tahtonut tehdä hänelle jotain sanomattoman
pahaa.
--Sallikaa minun kuitenkin toivoa, että edes vuoden päästä ... tai
vaikka kahdenkin...
Ääni oli aivan korvan juuressa, ja samassa tarttui lämmin, hikinen käsi
Ellin oikeaan kalvoseen, jolla kädellä hän puristi tuolin selustinta.
Hän riipaisi sen kiivaasti irti ja kiiruhti ulos saliin ja sieltä
keittiökamariin. Aivan voivuksissa vaipui hän täällä tuolille, ja koko
hänen ruumiinsa vapisi. Mutta kun hän kuuli isän ja apulaisen äänet
isän kamarista ja kun hän oli kuulevinaan, että ne sieltä tulivat,
pakeni hän toista tietä takaisin omaan huoneeseensa.
Ensin ei hän oikein käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Mutta kun hän
kaiken muisti, kuinka oli käynyt ja kuinka hän oli ollut, rupesi häntä
harmittamaan hänen oma käytöksensä. Miksi hän oli ollut niin hullu ja
niin tyhmä, ja miksei hän rauhallisesti ja kylmästi sanonut, että se on
mahdotonta ... ettei siitä voi tulla mitään ja että hän suorastaan
kieltää...
Mutta nyt hänen pitää mennä ja sanoa se ... heti kohta! Ja hän nousi
mennäkseen.
Mutta silloin tuli äiti huoneeseen. Elli näki, että hän tuli tästä
asiasta puhumaan.
--Onko maisteri sinulle jotakin puhunut?
--On.
--Mitä sinä vastasit?
--En minä juuri mitään ... minä olin hullu, hassu, mieletön ... vaan
nyt minä menen ja sanon hänelle heti paikalla!
--Kuule, Elli, miksi sinä olet niin kiihkoissasi ... mitä sinä aiot
hänelle sanoa?
--Mitäkö! Minä tietysti sanon, etten voi häntä koskaan rakastaa ... en
koskaan ... ja nyt minä menen!
--Odotahan nyt ... elä mene ... rauhoituhan ensin ja istu tähän
tuolille.
Elli istuutui väkinäisesti ja punoi lakkaamatta nenäliinaa käsissään.
--Mutta miksi sinä et voi häntä rakastaa? sanoi äiti vähän ajan
perästä.
--Siksi, etten voi!
--Mutta ehkä aikaa myöten voit ... eikähän sillä niin kiirettä olekaan.
Jos rukoilisit Jumalaa, että hän sinua opettaisi hänestä pitämään.
Onhan hän hyvä ja kunnollinen mies. Ja mitä sinä sitä paitsi muutakaan?
Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä naimisiin ja saada
turvaa maailmassa.
--Jos menen naimisiin, niin menen jonkun kanssa, jota oikein rakastan.
--Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa hyvin harvoin tyttö saa
sen, jota oikein rakastaa ... usein hänen täytyy tyytyä siihen, jota
voi sietää.
Elli herkesi punomasta nenäliinaansa, ja kädet vaipuivat
liikkumattomina helmaan. Hänellä ei ollut niin paljon kokemusta kuin
äidillä, mutta hänestä tuntui kuitenkin, kuin äiti olisi ollut oikeassa
... siinä, näet, että tyttö harvoin saa sen, jota oikein rakastaa.
--Ehket sinä vielä päätä sinne etkä tänne ... ehkä mietit vielä...
--Mutta kuinka voi elää naimisissa, jos ei rakasta?
Äiti hymyili surullisesti...
--Saa luvan voida ... ja näkyy sitä vain voivan.
Äiti lähti, ja Elli jäi siihen aivan sekaisin kaikesta.
Vähän päästä raotti isä salin ovea ja tuli sisään. Hän hymyili ja
taputti Elliä päälaelle:
--Elä ole noin onnettoman näköinen ... se ehkä tuli liian odottamatta,
mutta elä ole milläsikään, kyllä se menee ohi ... maisteri sanoi, ettet
hänelle mitään varmaa vastausta antanut, mutta eihän sillä kiirettä
olekaan. Nuorihan sinä oletkin vielä, ja kyllä hän mielellään suostuu
odottamaankin ... niin todellisesti hän sinua rakastaa, lapsukaiseni.
Isä käveli pari kertaa tyytyväisenä lattian yli ja meni sitten saliin
takaisin ja sieltä omaan kamariinsa. Elli tunsi, että nyt hänen olisi
pitänyt sanoa se ja pyytää isää puhumaan maisterille. Mutta hän ei
saanut sanoja suustaan, ennenkuin isä jo oli salissa. Ja niin se jäi
sanomatta sinä päivänä.
Eikä ollut rohkeutta tehdä sitä seuraavinakaan päivinä. Asian ratkaisu
siirtyi yhä kauemmaksi, ja sitä mukaa kävi sanominen yhä vaikeammaksi.