Maisterin kanssa täytyi Ellin olla yhdessä niinkuin aina ennenkin, ja
kun maisteri ei enää koskaan pyrkinyt häntä aluksi puhuttelemaan ja kun
hän, jos sattuivat kahden kesken joutumaan, aina lähti pois jonnekin,
niin Elli vähitellen tähän tilaansa tottui. Illalla oli hän kyllä usein
aivan varma siitä, että hän huomenna aamulla sen sanoo, mutta aamun
tultua oli niin valoisaa, että pelkäsi punastuvan ja hämmentyvän, ja
kaikki kävisi silloin niin kankeasti ja ehkä loukkaavastikin. Ja niin
ei hän olisi tahtonut sitä sanoa ... vaan hienosti, varovaisesti ja
lempeästi, mutta samalla varmasti ja päättäväisesti pitäisi sen
tapahtua. Sillä maisteri oli tullut surullisemmaksi ja muuttunut
ikäänkuin hienommaksi. Niin että Ellin tuli häntä välistä melkein kuin
säälikin, kun tapasi hänet istumassa pää käsiin painettuna; ja katse
oli silloin arka ja pelkäävä, miltei nöyräkin, kun hän päänsä nosti.
Eikä Elli olisi mitään niin sydämestään suonut, kuin että hän olisi
tullut onnelliseksi ja tyytyväiseksi--jonkun toisen kanssa.
Eräänä pyhänä oli Elli ehtoollisella, ja maisteri piti rippipuheen.
Elli häntä tarkasteli koko ajan. Oli siinä hänen mielestään jotain
vakavaa ja juhlallistakin, kun hän seisoi musta kauhtana päällä vasten
valkeaa alttariliinaa.
Ja kun hän ehtoollista jakoi, kulki arvokkaasti ja sivulleen katsomatta
miehestä mieheen ja sanoi jakamissanat kullekin rippivieraalle syvällä
rintaäänellä, niin vaimot Ellin kahden puolen ääneensä itkivät, ja
hänelle itselleenkin tietämättään ilmaantui kyynel silmään. Ja sillä
kertaa näytti maisterista kadonneen tuo tavallinen jokapäiväisyys, joka
hänessä Elliä eniten kaikesta vaivasi.
Päivällistä syödessä samana pyhänä tarjosi Elli hänelle yht'äkkiä
leipäkorin. Maisteri katsahti häneen ikäänkuin kummastuen, ja Elli
hämmästyi ja punastui siitä.
Tähän asti hän oli aina koettanut osoittaa niin vähän ystävällisyyttä
ja kohteliaisuutta kuin suinkin.
Isä sen sijaan kantoi melkein käsillään maisteria. Ja nimitteli heitä
toisilleen ja kohteli niinkuin puoleksi kihlatuita. Juotti heillä
sinun-maljankin. Maisteri kutsui sen jälkeen Elliä nimeltä ja Elli
koetti välttää kutsumasta maisteria miksikään.
Talvi tuli, tuli lunta, pakkasta ja helisevä keli. Isä oli ostanut
kauniin hevosen ja mukavan reen ja toimitti maisterin ja Ellin kahden
kesken ajamaan. Elli meni ajamaan, mutta kummasteli joka kerta, kuinka
hän todellakin oli voinut mennä. Mutta niin se aina tapahtui, ettei hän
isän mieltä pahoittamatta ja ikävyyksiä aikaan saamatta olisi voinut
kieltää. He ajoivat hauskaa maantietä, jonka molemmin puolin levisi
sileät hanget ja kohosivat huurteiset koivut. He ajelivat pitkät
matkat, ja silloin oli pakko jotain puhella. Matkan varrella olevien
esineiden ympärillä se kuitenkin vain liikkui, koski taloja, hevosta ja
vastaan tulevia ihmisiä.
Mutta pinnistys ja jäykkyys Ellin puolelta sen johdosta kuitenkin
vähitellen poistui. Ja reen liukuessa eteenpäin ja aisakellon hauskasti
helistessä tuli hetkellinen reippaus mieleen, niin että melkein halusi
jotain ratkaisevaa saadakseen heittäytyä tuohon elämään, joka
luultavasti kuitenkin kerran tulisi elettäväksi ja jota välistä
ikäänkuin odotti saadakseen nähdä, mimmoista se olisi. Tulla yht'äkkiä
rouvaksi, papin rouvaksi, ehkä ruustinnaksikin, sitä hän silloin
tällöin hassuuden vuoksi kuvitteli, ja suukin meni sitä ajatellessa
hymyyn.
Mutta ei maisteri suoraan tästä asiasta koskaan puhunut, välistä vain
kaukaisesti viittaamalla. Eikä kukaan muukaan puhunut. Mutta kaikista
kuitenkin näkyi, että he hänen suhteensa pitivät jotain ikäänkuin
päätettynä asiana. Vastaantulijatkin tervehtiessään hymyilivät
merkitsevästi.
Ja kun tultiin kotiin sellaisilta retkiltä, hymyili isä salaperäisesti
ja kyseli, missä _he_ olivat olleet ja oliko _heillä_ ollut hauska.
Kun Elli tuon otti mitään virkkamatta vastaan, tuntui siltä, että
häneltä päivä päivältä katosi oikeus kieltää, jos häneltä jotain vielä
vaadittaisiin.
Tuollaisina kirkkaina talvi-aamupäivinä, kun sitten noin oli ajelemasta
tultu ja astuttu ruokasaliin, jossa kahvipöytä odotti hauskoine
valkoisine kattimineen ja jossa isä tyytyväisenä keinutuolissaan istuen
piippuaan poltti ja äitikin miltei iloisen näköisenä sukkaa kuteli,
semmoisina hetkinä herahti mieli yht'äkkiä helläksi ja rakastavaiseksi.
Hän tarjosi iloisesti kahvia kaikille ja istuutui huolettomasti pienen
sohvan toiseen nurkkaan, jonka toisessa nurkassa istui maisteri.
Mutta päivällisen jälkeen ja illan alkaessa riutua surulliseksi ja
ikäväksi täytti kalvava suru rinnan. Oli kuin olisi ollut ikäänkuin
kala kierrettynä suureen apajaan, joka hyvin hiljalleen supistui yhä
ahtaammaksi. Olisi pitänyt hypätä yli jostain, mutta kun alkoi etsiä
sitä kohtaa, mistä mennä, ei rajaa näkynyt, eikä tiennyt, mistä
hypätä...
Semmoisina iltapäivinä istui Elli pitkät hetket kamarinsa ikkunassa ja
katseli ulos kylmään ilmaan, jokin kirja lukemattomana polvellaan.
Paljon oli lunta puutarhassa, ja sieltä täältä harrotti vain muutamia
karviaismarjapensaiden ja vatun varsia hangen alta. Venheet oli pantu
kumolleen nuottakodan kupeelle, vahva nietos päällään. Salmella ajaa
kituutteli joku viluinen matkamies. Päivä pilkotteli laskemaisillaan,
ja kylmän keltainen puna jäi siitä vähäksi aikaa etelään, yhä heiketen.
Sitä vastaan kuusien latvat toisella puolen salmen näyttivät mustilta
ja jäätyneiltä. Ylempänä taivaalla harhaili yksinään joku kylmän
haalakka pilvi, jota laskeva päivä vielä valaisi. Semmoisia pilviä
Ellin silmä aina etsi, ja niitä hän katseli, kunnes pimeni.
Eikä hän juuri mitään ajatellut eikä mitään tuntenut. Koko olennon
valtasi herpoontuminen ja välinpitämättömyys kaikesta siitä, mikä oli
ollut ja aikoi tulla. Olisi voinut ottaa vastaan mitä hyvänsä ... kun
ei kuitenkaan elämässä tainnut toinen olla toistaan parempaa.
Hipumalla hipui mieleen kuitenkin tunne siitä, että jos _hän_ olisi
täällä, tuo, jonka matkat eivät tänne toista kertaa osuneet ja joka
jossain riensi, missä lienee rientänyt, jos hän sattumalta tulisi ja
ilmaantuisi!--niin vaikkei hän välittäisikään sen enempää ... niinkuin
tietysti ei välittänytkään ... mutta kunhan vain saisi nähdä hänet,
niin pelastuisi...
Eräänä sellaisena iltana tuli isä ruokalevoltaan ja kertoi haukotellen
tietävänsä uutisen.
--Minkä uutisen? kysyi Elli edelleen ulos katsellen.
--Sanomissa seisoo, että se ylioppilas Kalm ... joka täällä kävi mennä
kesänä ... että se on matkustanut useammiksi vuosiksi ulkomaille.
Elli ei kysynyt, minne eikä mitä varten? Vapiseva, pidätetty huokaus
pusersi vain rintaa, ja pari kertaa kierrähti kyynel silmässä ja kuivi
siihen. Tuntui, kuin olisi pitänyt äärettömästi itkeä, mutta että
kyyneliä puuttui.
Eikö sitten häntä kukaan ajattele eikä hänestä välitä? Eikö kukaan koko
avarassa maailmassa?
Isä oli kävellä köpästellyt takaisin muihin huoneisiin. Jonkun ajan
kuluttua kuuluivat maisterin askeleet isän huoneessa liikkuvan ja
sieltä lähenevän salin yli Ellin kamarin ovea kohti... Elli ne kuuli ja
tunsi ne eikä noussut ylös. Oli, kuin olisi hän melkein niitä
odottanut...
Muita kun maisteri avasi oven, liikahti mielessä lyhyeksi hetkeksi
ajatus kalasta, jonka ympärille nuotta on niin kireälle kiertynyt,
ettei juuri muuta ole jälellä kuin heittäytyä pohjukkaan ja antautua.
Se ajatus katosi kuitenkin samassa kuin tulikin.
Mutta kun tuo asia oli tapahtunut, ilmaantui sama ajatus uudelleen
siinä muodossa, että nyt oli antautuminen tapahtunut. Eikä se ajatus
tahtonut niinkään pian kulua tuntumattomaksi.
Vähän päästä tuli siihen äiti. Maisteri oli mennyt, ja Elli istui yhä
entisellä sijallaan.
--Täällä oli maisteri ... oliko puhetta siitä?
--Oli.
--Uudistiko hän siis kysymyksensä?
--Uudisti...
--Ja mitäs sinä?
--Minä suostuin.
--Vaan rakastatko sinä häntä siis todellakin oikein? kysyi äiti arasti.
--Tehän sanoitte, äiti, kerran, että tytön täytyy tyytyä siihen, jota
voi sietää...
Äiti loi tyttäreensä pitkän tutkivan katseen. Olikohan noissa hänen
sanoissaan jotain ivaa? Äidistä tuntui, että niissä ainakin oli joku
salainen syytös häntä kohtaan. Hän aikoi kysyä, oliko tyttö ottanut nuo
hänen sanansa silloin todeksi, vai suottako hän ne vain nyt kertoi. Ei
hän kuitenkaan saanut mitään kysytyksi.
Mutta ovessa mennessä häntä omatunto löi jostain hämärästä synnistä.
Vaan samassa sanoi toinen ääni, että ehkä niin kuitenkin on parasta,
kuin on. Jos vain olisi tiennyt, mikä oli oikein. Mutta siitähän hän ei
koskaan pääse selville.
Ehkä Elli itse sen sentään parhaiten tietää, mikä hänelle on
onnellisinta. Hän onkin viime aikoina niin muuttunut ... tullut aivan
aikaihmiseksi. Tuo oli äidin viimeinen lohdutus. Vaikka se tuntui hyvin
horjuvalta.
Äidin mentyä jäi Elli yhä edelleen istumaan entiselle sijalleen.
Istui kauan ja katseli eteensä lattiaan...
Mitä hän miettii?--Kuka sen tietää, mitä ihminen silloin miettii, kun
hän kädet helmaan hervonneina ilman mitään määrää eteensä yhteen kohti
tuijottaa. Vaikea on sitä toisen tietää. Ei hän sitä aina itsekään
tiedä.