Ja Elli meni puutarhaan ja kuukistui karviaispensaiden kupeelle niitä
puhdistelemaan. Taitteli kuivia varsia ja antoi okaiden revellä
käsiään. Tahallaan ei varonut ja melkein nautti siitä, että pisti. Oli
osaksi suloistakin ajatella tuota, että hän näin painautuu maata
vasten, ei katsokaan taivaalle eikä huoli sen korkeudesta ... rupee
muurahaiseksi. Ja mitä ne silloin liikuttavat häntä taivaan korkeudet
ja avarat maailmat ja ne, jotka siellä rientävät? Rientäkööt! Hän on
luotu sinne, missä on, ja siellähän hänen täytyy olla...
»Ihminen on maan myyrä ja nainen on työjuhta.»--Se oli sanottu jossain
kirjassa, jonka hän joskus oli lukenut. Totta kai se oikein oli, koska
kirjassa niin sanoi?
Ja siis hän penkoo, tahtoo tahallaankin maata vasten painua! Sehän on
hänen--kutsumuksensa!
Siinä oli jo ivaa tuossa, ja se kasvoi, ja sitä keräytyi yhä tiukempaan
sydämen alle. Sitä enemmän raastoi ja repi Elli marjapensaita.
Portti narahti, ja maisteri tuli hiljaa kävellen sinnepäin, missä Elli
kitki. Hän oli tarkastelevinaan lavoja ja kukkasia. Taittoi
herneenpalon ja kuului sitä pureskelevan. Elli kuuli hänen lähenevän.
Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut tulla puhelemaan. Mutta Elliä ei
mikään tällä kertaa niin vähän haluttanut. Mitä heillä olisi toisilleen
puhumista? Ei mitään, ainakaan ei hänellä.
Elli kääntyi niin poispäin kuin mahdollista eikä ollut huomaavinaan
maisterin rykimisiä.
--Neiti on ruvennut maantyöhön ... enkö minä voisi olla missään
suhteessa avullisena?
--Tekö? Mitäs te voisitte?
--Ehkä olisi jotain ... minä rakastan kovasti puutarhatyötä ...
neuvokaa nyt minulle jotain.
--En minä tiedä mitään ... kysykää äidiltä.
--Eikö tuo käy kipeästi käsiin, kun noin revitte varomattomasti?
--Mitäs se kävisi...
--Pidättekö karviaismarjoista?
--En.
--Viinimarjat ovat minustakin parempia.
Siihen ei Ellin mielestä tarvinnut välttämättömästi vastata. Koko
aikana ei hän päätään kääntänyt ja koetti yhä asettua niin, että tuli
selin maisteriin.
--Enkö saa noutaa päivänvarjoa ... aurinko paahtaa teitä niin kovasti.
--Eihän se paahda, kun on kohta laskemaisillaan.
--Laskemaisillaanko? ... eihän se vielä ole hetikään ... katsokaa,
kuinka paljon se on ylhäällä vielä!
Monta kertaa oli ollut pitkänlaisia äänettömyyksiä. Nyt tuli muita
pitempi, ja Elli toivoi maisterin jo lähtevän.
--Näistäkö kukkasista te aina laitatte kukkavihkoja?
--En minä laita mistään.
--Vaan laitoittehan te...
Elli nousi lähteäkseen, kun huomasi, ettei kysymyksistä loppua tullut.
Maisteri tuli vähän aikaa harhailtuaan hänkin pois.
* * * * *
Samanlaista tuttavuuden tekoa kesti tästä lähtien melkein joka päivä.
Maisteri tunkeutui Ellin seuraan kohteliaisuuksillaan ja kysymyksillään
ja neuvoillaan. Neuvot koskivat etupäässä niitä kirjoja, joita hän näki
Ellin lukevan.
--Saanko luvan kysyä, mitä kirjaa neiti lukee?
Elli ei vastannut heti, ja maisteri kumartui lukemaan kirjan selkää.
--Walter ... Scott ... »Talis ... maani», tavaili hän. Walter Scott on
hyvä kirjailija, etenkin nuorisolle ... minä olen lukenut useita hänen
romaanejaan ... tätä en ole lukenut ... onko tämä hyvä?
--En tiedä.
--Mutta mikähän siihen on syynä, että kaikissa romaaneissa ja
kertomuksissa puhutaan niin paljon rakkaudesta ... ja ne päättyvät aina
naimisilla ... saa olla varma siitä, että kun kaksi nuorta esiintyy,
tyttö ja poika, niin ne kohta rakastuvat ja lopulta niistä tulee pari.
Onkohan todellisessakin elämässä sillä tavalla?
Maisteri katsoi syrjästä Elliin ja hymyili toisella silmällään. Elli
nousi taaskin ja muutti johonkin toiseen huoneeseen. Ja kun maisteri
vähän ajan kuluttua käveli jälessä, täytyi Ellin mennä jonnekin ulos
lukemaan. Mutta maisteri ei mitään epäkohteliaisuuksia huomannut, eikä
Ellikään lopulta välittänyt mennä. Istui paikoillaan, luki ja antoi
hänen puhua aikansa. Vastasi, jos viitsi, useimmittain oli vaiti.