Iltapäivällä tahtoi isä välttämättömästi näyttää kirkkoa vieraille, ja
niin mentiin sitä katsomaan.
Tapulista on avara näköala, tuli Elli sanoneeksi, kun kirkko oli nähty.
--Sinne minun täytyy mennä! huudahti ylioppilas... Minä en rakasta
mitään niin kuin avaria näköaloja ... tulkaa te minun kanssani!
Elli ei puhunut mitään siitä, rakastiko hän vai ei näköaloja, mutta oli
itsekseen siitä niin innostunut, että vapisi levottomuudesta.
Ylioppilas oli jo ennen häntä ehtinyt sinne ja avannut yhden luukun. Ja
siinä hän seisoi, pitäen luukusta kädellään, ettei tuuli saisi paiskata
sitä kiinni. Ellin täytyi kumartua hänen kainalonsa alitse, ja
seisoessaan siinä hän melkein oli ylioppilaassa kiinni.
Valoa tuntui pimeitä portaita ylös tultua tulvivan nyt sitä enemmän.
Häikäisi silmiä niin, että oli horjahuttaa ylioppilaan syliin. Ja tuli
kummallinen voimattomuus, semmoinen, ettei olisi tehnyt mieli sitä
estää.
Mutta tuuli puhalsi virkeästi, ylioppilas puhui ja innostui puhuessaan:
--Minä rakastan niin äärettömästi suuria, avaroita näköaloja!--Elli
kuuli kaikki, mitä hän sanoi, näki siintävät kukkulat toisen toisensa
takana, tuulessa väräjävät vedet lähellä ja kaukana ... tuossa aivan
alhaalla viheriän kirkkomaan ja sen suuret kuuset. Mutta enemmän hän
tunsi koko ajan, että ylioppilaan toinen käsi oli yhä hänen takanaan,
ja näki hänen toisen kätensä osoittelevan ja sen etusormessa kultaisen
kantasormuksen kimaltelevan ... ja hänen itsensä yhä puhuvan...
--Nuo suuret, laajat näköalat ne laventavat rinnan, ne povea
ponnistaa... Ja mieli kaipaa kauas, isompiin ilmamaailmoihin ...
rohkeisiin otteluihin ... pois pikkuelämän jokapäiväisistä puuhista...
Ja tuo tunne saa muodon siitä halusta, joka pyrkii yli horisontin
kukkuloiden ja yhä kukkuloiden taa... Eikö niin? Eikö teidänkin
mielestänne ole niin?
Niin, niin jotain semmoistahan hänkin tunsi. Vaan ei hän voinut siihen
vastata ... pelkäsi äänensä vapisevan. Mutta hän tunsi, että ylioppilas
lausui hänen sisimmät tunteensa. Vaan vaikka hän sen tunsi ja vaikka
sitä ajatteli ja sen ymmärsi, kulki vieressä ja sekaantui yhteen
toinenkin tunne, se, että hän oli ikäänkuin hänen syliinsä suljettu,
joka hänen takanaan seisoi. Ja kun ylioppilas päätään käänti ja antoi
kätensä liukua pitkin sinistä kaukaisuutta, seurasi silmä sitä, mutta
näki samalla valkoisen lakinkin, hulmuavan sametin ja mustan tukan,
joka oli korvan juuressa kähertynyt ja jota tuuli värisytti.
--Eikö niin ... eikö teilläkin ole samaa tunnetta?
--On ... kyllä minulla on.
--Siis ymmärrätte tuon, kuinka mieli suurissa lennähdyksissä haluaa
kukkulain yli ... aina pitemmälle ... kauas kohti kapenevaa
kaukaisuutta?
--Niin, tai kohota kuin lintu ylös pilviä kohti ja niiden läpikin ja
sieltä alas...
--Se on sama tunne ... te siis ymmärrätte sen ... harva nainen sen
ymmärtää.
Elli uskalsi katsoa häneen ja hakea silmillään kiinni hänen
silmäyksensä. Mutta ne yhä vain ahmivat suurta avaruutta, häneen
kääntymättä. Ja Elli antoi hänen katsella maisemaa edessään. Itse
tarkasteli hän salaa häntä.
Ja kun hän tarkasteli, kasvoi ylioppilas tuossa hänen silmissään,
kasvoi, jalostui ja muuttui miltei ylevämmäksi olennoksi. Oli kuin
olisi tuo raitis pohjatuuli häntä hienonnellut, sorvaillut ja
somistellut.
Molemmat vaipuivat he katselemiseen ja olivat kauan aikaa vaiti. Tuuli
vain yhtämittaa humahteli tapulin rakennuksissa.
--Oletteko huomannut, sanoi sitten Elli, kuinka yht'äkkiä, kun avaroita
näköaloja katselee, ei tee mieli puhua, vaan ikäänkuin väsyy ja vaipuu
äänettömyyteen? Eikä henno lähteä pois ... on vain ja katsoo.
Ylioppilas ei näyttänyt kuuntelevan, mitä Elli sanoi. Mutta Elli tunsi,
että hän olisi voinut sanoa paljon ja selvästi siitä samasta tunteesta
... ja sanoilla, jotka sattuivat ja tarkalleen kuvasivat sitä, mitä hän
tunsi.
Ylioppilas veti pitkän henkäyksen, ojensihe ja vei kätensä ulospäin
avaruutta kohti.
--On se sentään hauskaa ... äärettömän hauskaa!
--Mikä?
--Olla vapaa ylioppilas, vapaa kuin taivahan lintu ... tulla milloin
tahtoo ja taas lähteä, kun haluttaa, eikä mikään sido. Rientää ulos
avaraan maailmaan ... ulos avaraan maailmaan! Eikö niin? Ettekö
ymmärrä, kuinka hauskaa se on?
Elli ei siihen vastannut. Mutta hänestä tuntui, että hän ikäänkuin
heräsi hyvästä unesta. Ja hänen ilonsa ja innostuksensa oli samassa
mennyt. Tapuli luhistui maan tasalle. Kaikki ympärillä pieneni ja
litistyi. Hänestä itsestään tuntui kuin olisi ollut kahle jalassa.
--Eikö jo mennä, sanoi hän raukeasti.
--Niin, mennään vain ... johan olemme tämän nähneetkin... Ja laulellen
alkoi ylioppilas panna luukkuja kiinni.
--Milloin te jo lähdette? kysyi Elli pois kulkiessa. Ei voinut
pidättäytyä sitä kysymästä.
--En tiedä, ehkä jo huomenna ... täytyy käyttää kesää hyväkseen ... se
on lyhyt, kovin lyhyt ... täytyy siis siitä oikein nauttia.
Elli ei puhunut siihen sanaakaan, mutta ylioppilas yhä jatkoi samaan
suuntaan.
--Te ette voi käsittää, kuinka hurmaavaa on matkustaa ja nähdä maailmaa
yhä uusissa muodoissa edessään... Ettekö ole koskaan matkustanut?
--En muuta kuin täältä kaupunkiin.
--Ei se ole mitään sen rinnalla kuin minä ... minä en muuta haluaisi
maailmassa kuin yhä olla rientämässä ... minusta ei voisi olla
onnettomampaa kuin täytyä kaiken ikänsä yksissä paikoin asua.
--Vaan kun täytyy...
--Jokaisen ihmisen pitäisi kuitenkin koettaa edes jonkun kerran
elämässään päästä irtautumaan. Muutoin kaikki mielikuvitus, kaikki
tunteet kuihtuvat ja kutistuvat ja kuolevat.
Kun Elli oli ääneti, vaikeni ylioppilaskin. Ja niin he tulivat mitään
puhumatta pihaan.
Herrat istuivat verannalle totia juomaan.
Elli nouti ompeluksensa, ja hänkin tuli siihen vähän loitommalle
istumaan. Hän kuuli isän ja herrain puhelua, mutta ei itse ottanut
siihen osaa. Ylioppilas ei lähdöstään puhunut, vaan kertoi siihen
sijaan entisistä matkoistaan. Nauroi vähän väliä ja innostui. Elliä ei
mikään naurattanut. Yht'äkkiä hän oli tullut välinpitämättömäksi ja
melkein veltoksi kaikesta. Kaikki oli nyt jotenkuten ikäänkuin värinsä
muuttanut. Tai oikeammin oli entinen harmaa väri tullut takaisin joka
esineeseen. Niissä oli ollutkin semmoinen omituinen loisto näinä
päivinä. Ei hän jaksanut kuulla herrojen puheita. Jätti työnsä
istuimelleen ja meni hitain, raskain askelin kamariinsa ja katseli,
ohimo käden varassa, kauan ulos puutarhaan ja rantaan. Istui siinä
liikkumatta, kuinka kauan lienee istunut.