Seuraavan aamun ensi ajatus herätessä oli vieraat siellä ylhäällä.
--Ovatko ne jo nousseet? kysyi hän palvelustytöltä.
--Ei ne vielä aivan.
--Joko veit kahvia?
--Jo minä vein yhden kupin ... tässä menee toinen.
Elli toimitti jotain ruokasalissa. Palvelija tuli vähän ajan päästä
takaisin ylhäältä tuoden toisen kupin koskematonna.
--Kuka ei juonut?
--Se, jolla on valkea lakki, se ei ottanut ... vaan maisteri joi
molemmat kupit leivän kanssa.
Ellistä oli ylioppilas hieno jo siitäkin syystä, ettei juonut kahta
kuppia. Maisteri sitä vastoin--kaksi kuppia leivän kanssa!
--Ai, ai, mamseli! tuli tyttö ovelle sanomaan.
--No, mitä nyt?
--Niin, niin ... nyt on sulhasia.
--Ole sinä...!
--Vai ei ... nuori maisteri on tullut, ja mamselille siitä tulee
sulhanen ... sulhanen...
--Maisteristako?... Elähän ole liian varma.
--No, minä olen varma.
Ohoh! ajatteli Elli itsekseen. Niin ne kaikki luulee, mutta siinä ne
suuresti erehtyvät.
Ja laulellen kävi hän järjestelemään huoneita.
Mutta aamu alkoi tuntua pitkältä. Ei ollut enää juuri mitään tekemistä
... ilma oli kaunis, ja herrat yhä viipyivät ylhäällä.
Jotain tehdäkseen lähti Elli puutarhasta kukkia noutamaan, kulki
yliskamarin ikkunan ohitse ja puheli juuri sen kohdalla muutaman
palvelijan kanssa, joka sattumalta tuli ylös rannasta. Katsahti myöskin
sattumalta ylös ikkunaan, mutta kääntyi pian pois, kun huomasi, että
siellä liikuttiin. Meni puutarhaan. Oli jo paremmalla tuulella.
Harmitteli kuitenkin sitä, että herrat aina niin kauan nukkuvat ...
herrat ylipäänsä, ja erittäin nämä.
Elli laitteli jo verannalla vihkoa kukista ja ruohoista, joita oli
pöydälle levittänyt, kun ylhäältä alettiin tulla. Ne olivat ylioppilaan
askelia ... kohta kuului maisterikin tulevan ... ja nyt ne laskeutuivat
rappusia alas. Mutta ylioppilas tuli yksin verantaan. Hän oli maattuaan
niin hauskan ja miellyttävän näköinen, kun juuri oli unen kasvoiltaan
pudistanut.
--Hyvää huomenta!--kuinka olette maannut?
--Kiitos, hyvin!--Kylläpä nyt on kirkas paiste.--Ylioppilas meni
verannan ovelle ja tarkasteli siitä ulkoilmaa. Aurinko häikäisi hänen
silmiään, niin että piti varjostaa kädellä. Siinä oli jotain
miellyttävää siinäkin.
--Eilinen ilta oli niin erinomaisen suloinen, sanoi Elli.
--Niin, minä näin, että olitte vielä ulkona kävelemässä, kun me muut jo
olimme panneet maata.
Ylioppilas tuli ja istuutui melkein Ellin viereen ja lisäsi
leikillisesti:
--Te olitte kai haaveksimassa ... kaikki nuoret tytöt haaveksivat
illalla muiden maata mentyä...
--Se ei ole totta...
--Kyllä se on totta ... tunnustakaa, että tekin olitte ajattelemassa
jotain, jota tahdoitte oikein häiritsemättä ajatella.
--Te aivan erehdytte ... aivan erehdytte...
--En erehdy ... minä en erehdy ollenkaan ... haaveksiminen on teidän
ikäisillenne elinehto.
--Hyi, kuinka te olette paha!
--Se on, että oikeastaan olen erittäin hyvä.
--Ette ole hyvä, vaan te olette itserakas, kun luulette itseänne
hyväksi...
Ja keskustelu kääntyi näin keveäksi, ja ennenkuin kutsuttiin
aamiaiselle, olivat he Ellin mielestä jo vanhat tutut.
Yhtä hauskaa mielialaa kesti vielä aamiaisen jälkeen. Ylimmilleen se
nousi silloin, kun tuotiin lapsi kastettavaksi ja maisteri toimitti
kasteen. Elli ja ylioppilas katselivat oven raosta ja palasivat aina
toiseen huoneeseen nauramaan. Elli oli iloonsa menehtyä, kun ylioppilas
nosti silmiään niinkuin maisteri ylös kattoon, pani kätensä ristiin ja
asetti suutaan samalla lailla. Tuo yhteinen ivailu teki heidät niin
tutuiksi, että Ellistä tuntui oudolta teititellä ylioppilasta.
Toimituksensa tehtyään tuli maisterikin verannalle. Hän oli vähän vielä
taannoista tointaan juhlallisen näköinen.
--Sinä olet vielä arvokas äskeistä kyytiä, sanoi ylioppilas.
--Kuinka niin?
--Niin, niin, minusta vain näyttää, että sinä tunnet yhä vielä
ruumiissasi kastaneesi lapsen.
--Kenellekä te, neiti, valmistatte tuota kukkasvihkoa? kysyi maisteri
Elliltä eikä ollut kuulevinaankaan toveriaan.
--En juuri kenellekään.
--Vai niin, sanoi ylioppilas ja iski silmää, ettekö muista, että
lupasitte antaa sen minulle?
--Niin, se on totta se ... suokaa anteeksi ... ottakaa vain, tuoss' on!
--Saisinko luvan pyytää teitä valmistamaan minullekin sellaisen?
--Ei näistä enää taida tulla.
--Ja sitä paitsi, eihän sovi papille kantaa kukkasvihkoa.
--Neiti saa itse ratkaista... Sopiiko teidän mielestänne?
--En minä tiedä ... vaan jos luulette sopivan, niin tehkää itse, tässä
on kukkia.--Mutta eikö mennä katselemaan puutarhaa ja rantoja?
Ylioppilas ja Elli menivät. Maisteri jäi seisomaan verannalle.
--Te pujahditte läpi oikein naisen vaistolla, sanoi ylioppilas
puutarhan portilla.
--Niin, vaan emme saa olla hänelle niin pahoja.
--Ei se haittaa mitään ... tuskin tuollaiset teologit edes ymmärtävät,
että heistä tehdään pilaa.
--Vaan hänhän on teidän toverinne.
--Ei hän oikeastaan ole minun toverini... Helsingissä olimme kyllä
usein yhdessä, ja nyt minä tapasin hänet viime majatalossa ... hän
pyysi minua tulemaan tänne, ja minä tulin. Mutta emme me ole koskaan
olleet mitään hengenheimolaisia.
--Ettekö olisi muuten tullut?
--En tiedä ... vaan kyllä kai kuitenkin olisin.--Se on hyvä, että
tulitte... Mennään nyt soutelemaan!
Ja hehkuvin silmin hyppeli Elli taapäin ylioppilaan edellä. Sitten hän
juoksi ottamaan aitovarrelta heinikosta airoja.
--Tulkaa te ottamaan mela!
--Tekö siis soudatte ja minä pidän perää!
--Niin, minä soudan, ja pitäkää te perää!
Vaikka puhuttiin näin aivan tavallisia asioita, oli niissä kuitenkin
jotain salaperäistä ja kummallista. Ikäänkuin olisi jotain tarkoitettu,
vaikka ei sanottu. He alkoivat soutaa.
--Tuolla kävelee maisteri puutarhassa ja katselee tänne.
--Mitähän hän ajattelee, kun emme ottaneet häntä mukaan?
Siinäkin oli jotain salaperäistä. Varsinkin siinä: »kun emme ottaneet
häntä mukaan».
Tekivät pienen kierroksen ja palasivat takaisin rantaan.
--Muistatteko, kun eilen kurkotitte minua melalla maalle ... minun
olisi tehnyt mieleni heittää airolla vettä päällenne.
--Miksette heittänyt?
--Nyt minä kyllä heittäisin.
--Miksi te nyt?
--Sillä te ette enää ole niin juhlallinen...
--Enkö ole enää juhlallinen?
--Ette ole ... ette ollenkaan.