Kun Elli seuraavana aamuna nousi ylös, kohtasi hän ylioppilaan
eteisessä. Hänellä oli jalassaan pitkävartiset saappaat, ja hän
laitteli matkalaukkuaan. Elliä hän tervehti hauskasti ja
tuttavantapaisesti, niinkuin eilenkin aamupäivällä.
Samassa tuli isäkin siihen.
--No, mitäs hommia teillä on ... matkalle lähtevän näköinen?
--Niin, johan on aika lähteä.
--Minne on semmoinen kiire?
--Suureen avaraan maailmaan ... ei ole mitään varmaa määrää ... sinne
menen, minne tie parhaiten vie.
--No, mutta eihän aamiaista syömättä.
--Kiitoksia vain!
Elli ei saanut ruokapöydässä mitään kulutetuksi.
Ylioppilas puheli kaikkien kanssa iloisesti ja huolettomasti. Ja koko
ajan etupäässä siitä, kuinka hauskaa on olla vapaa ja kulkea sinne,
minne halu vetää.
Ellin täytyi kesken syöntinsä nousta ja mennä kamariinsa.
Siellä hän oli niin kauan, kun kuuli isän häntä kyselevän.
--Herra Kalm lähtee ... tule heittämään jäähyväisiä...
Ellin kasvot olivat itkettyneet, ja hän näki, että muut sen huomasivat.
Lieneekö ylioppilaskin sen nähnyt, sillä hän ei uskaltanut katsoa häntä
silmiin.
Lähtevä heitti hyvästinsä, ja Ellistä tuntui, että hän puristi hänen
kättään. Mutta ehkä hän vain niin kuvitteli.
Sitten menivät kaikki ulos. Elli taisteli kauan siitä, menisikö hänkin,
mutta ei kuitenkaan voinut olla menemättä verannalle. Ylioppilas istui
jo rattailla.
--Eikö matka sovi täältä kautta vielä tänä kesänä? kysyi isä.
--Ehkä sopii ... en tiedä varmaan ... vaan on se hyvin mahdollista.
--Jos sopii, niin terve tulemaan meille!
--Kiitos vain!
Hän kohotti lakkiaan, ja hevonen lähti liikkeelle. Jo oli pannut
lakkinsa melkein päähän, kun huomasi Ellin verannan ikkunassa. Kohotti
sitten vielä hänellekin. Hevonen kiskaisi juoksuun. Ylioppilas vähän
horjahti taapäin ja tarttui ohjaksiin. Ja kohta ei erottanut pölystä
muuta kuin valkoisen lakin ja hevosen vilkkuvat kaviot pyörien välitse.
Sitten katosivat nekin tien käänteeseen.
Ja yhteen hämärään lauttaan suli Ellin silmissä ikkuna, vihreä pihamaa,
käytävän koivut ja punainen portti.