VI.

Mikkelin päivänä oli koululla lupa ja oli päätetty tehdä yhteinen

kävelyretki sille suurelle mäelle, joka oli vähän matkaa kaupungista ja

jonka keskelle oli iso torni rakennettu.

Monta päivää ennen puhuttiin koulussa siitä, mitä kukin päällensä

panisi...

--Minä panen mustan hameen ja sinisen merimiehenpuseron...

--Minä sinisen hameen ja vihreän puseron ja kiiltovyön...

--Minä myös ja pienen puukon vyölle...

--Minä otan nahkalaukun vielä, jossa kannan makeisia...

--Mitä makeisia sinä otat? ... minä otan teeleipiä...

Elli ei osannut puuhata mitään, ei erilaisia vaatteita eikä evästä

matkalle. Koko ajan pyöri vain hänen mielessään mäki, jonne oli määrä

mennä ja joka kuului olevan hyvin korkea. Hän ajatteli Iinmäkeä, joka

näkyi kotiin kellarin katolle ja joka oli korkea sekin. Itse ei hän

ollut siellä käynyt, mutta oli kuullut kirkkomiehiltä, jotka sieltä

olivat, että sinne näkyi paljon maailmaa ja monta kirkkoakin kirkkaalla

säällä...

Yöllä hän näki unta, että rupesi kuin kotona kellarin katolta ylös

ilmaan viemään ja vei Iinmäkeä kohti halki ilman. Ja semmoista vauhtia

vei, että vihleksi sydämessä ja ojensi tukan taapäin hulmuamaan, niin

että juuresta oli tiukalla. Ja sivukin vei Iinmäestä. Ja koko Iinmäki

ei näyttänyt korkeammalta kuin kellarin katto koivun latvasta katsoen.

Sinne vei paljoa ylemmitse, pilvien sisään ja yläpuolelle niitä, niin

että tuli pelko mieleen ... ja kun siitä heräsi, oli jo aamu tullut.

Aamulla koulun pihalle tullessa olivat muut tytöt jo siellä ja

lähtemässä. Kaikilla oli niillä kauniit, sievät puvut ja he hyppelivät

toistensa kanssa ja näyttelivät itseään toisilleen. Ellillä oli

tavalliset vaatteensa, kotona tehty harmaa palttoo ja puolisaappaat,

jotka olivat vähän isot. Ei hän ennen ollut sitä niin huomannut, mutta

nyt se vähän vaivasi ja alkoi tehdä alakuloiseksi. Hänestä tuntui taas

turvattomalta ja yksinäiseltä ... eikä hänellä ollut ketään, jonka

kanssa olisi oikein ollut. Ja hänestä näytti, että tytöt silloin

tällöin häneen katsahtivat, vaikka ei kukaan mitään sanonut.

Niin kauan kuin kaupungin läpi kulettiin, vaivasi tämä yhä, mutta

tullin ulkopuolelle tultua haihtui vähitellen ikävä. Alkoi näkyä

peltoja ja niittyjäkin, ja käveltiinkin ihan oikeata maantietä myöten,

jonka oli ojat kahden puolen ja niiden takana aivan tavallista

pisteaitaa niinkuin kotona. Talojenkin ohi kulettiin, ja ne olivat

melkein samanlaisia kuin kirkonkylässä. Erääseen vei aivan semmoinen

kuja kuin lukkariin ja näkyi ihan yhdennäköinen punainen portti. Vähän

matkan päässä oli metsääkin ja metsän rinteessä aho.

Kulkiessa ja katsellessa kasvoi ilo entiselleen ja eneni yhä. Palttoo

painoi päällä, ja Elli riisui sen käsivarrelleen. Muut tytöt juoksivat

edestakaisin sinne tänne, hyppelivät ja tavoittelivat toisiaan kiinni.

Ellin valtasi sama riemu, ja hänestä tuntui, että ne nyt kaikki ovat

hänelle vanhoja tuttuja, vaikka ei hänellä koulussa vielä ollut

yhtäkään, jonka kanssa olisi ollut oikein tuttu...

Tultiin lähelle metsän rantaa, ja joku ehdotti sitä, että kuka ennen

ennättäisi sinne. Kaikki lähtivät juoksemaan, ja Elli oli kaikista

eillimmäisin. Ja hän tuli siitä niin iloiseksi, että tempasi muutamata

tyttöä kädestä ja nauroi ja pyöritti häntä ympäri.

Mutta tyttö suuttui...

--Kummako sen on juosta, jolla on niin pitkät sääret kuin vasikalla?

--Näittekö, kuinka hän harppasi kuin kurki ja palttoo hulmusi

käsivarrella kuin siipi...

--Suoraan hän kyllä osaa, mutta jos ollaan hippasilla ... ota kiinni!

Ja samassa tempasi muuan toinen tyttö palttoon hänen käsivarreltaan ja

alkoi juosta sen kanssa. Elli ei saanut häntä kiinni, eikä hänellä

ollut enää halua juostakaan, kun kaikki seisoivat ja katselivat ja

olivat tytön puolella. Vähän matkaa hän juoksi tytön jälestä, mutta se

teki niin sukkelia mutkia, että oli mahdoton häntä saavuttaa. Aikansa

Ellin edessä hypeltyään heitti tyttö palttoon aidanseipään nenään ja

juoksi itse muiden joukkoon.

Mutta Elliltä oli ilo mennyt. Hän herkesi viimeiseksi ja käveli ääneti.

Oli kuitenkin joukossa tyttö, joka häntä vähitellen läheni, kun

alettiin nousta tietä myöten ylös mäelle. Ensin se kulki hiukan edellä

ja katsahti silloin tällöin jälkeensä vähäisen, mutta ei mitään

virkkanut. Siitä vähitellen sujui rinnalle ja rupesi puhelemaan. Se oli

saman luokan tyttöjä kuin Elli ja kysyi, mitä heillä olikaan huomenna

läksynä ... hän ei itse oikein muistanut... Saksan sanoja oli ja

maantiedettä... Tyttö tarjosi Ellille makeisia laukustaan ja käski

ottaa vielä enemmän ... niin monta kuin vain tahtoi. Tytön nimi oli

Sigrid, ja Elli rupesi pitämään hänestä yhä enemmän, kuta korkeammalle

mäkeä kohottiin...

Vaikka tie kulki korkeata metsää, niin ettei voinut kupeelleen nähdä,

kuinka paljon mäki kohosi, alkoi Ellin sydänalassa yhä enemmän tuntua

tuommoinen kummallinen tunne ... välistä ahdisti sydäntä kokoon ja

toisin vuoroin avarti sitä, niin että piti uudelleen ja aina uudelleen

henkeänsä vetää. Ja silloin olisi tahtonut olla pitkä, niin että olisi

puiden latvojen yli kurkottamaan ylettänyt.

Yht'äkkiä oli siinä torni edessä, keskellä pientä aukkoa, ja se kohosi

paljoa korkeammalle kuin puiden latvat. Ne, jotka olivat edeltä

kulkeneet, ne jo juoksivat parhaillaan ylös torniin, niin että pitkissä

portaissa kumisi. Ja se ylöspäin kiertävä kumina se riipaisi sydämen

pohjasta niin mukaansa, että piti palttoo käsivarrelta maahan nakata ja

kiiruhtaa ylös muiden jälkeen... Ja niin tuntui, että jos ei juokse, ei

saa nähdäkään enää ja että muut sen ennen ottavat ja vievät kaikki...

--Odota, Elli! Elä jätä! huusi toveri jälkeen.

Mutta Ellillä ei ollut aikaa odottaa. Hän jo rappusia harppasi,

ikkunain ohitse riensi, vilkaisi kiireesti niihin ja näki niistä

jotain, joka melkein kuin lennättämällä yhä ylemmä lennätti ja

paisuttamalla paisutti sitä tunnetta, joka oli mäkeä noustessa siellä

syntynyt ja alkanut tuntua.

Ja semmoisella vauhdilla tuli hän ylös torniin, että kaikki, jotka

siellä olivat, hänet huomasivat ja väistyivät hänen tieltään.

Ja heidän välitsensä hän näki semmoista, jota ei ennen ollut vielä

unissaankaan aavistanut ... ja se löi vastaan semmoisella kirkkaudella

ja suuruudella, että hän ihan säikähti sitä ja jäi siihen paikkaan sitä

katsomaan, voimatta hengittääkään. Ja se tuli niin yht'äkkiä ja aukeni

eteen niin suurena ja mahtavana, että sydän vei veret poskilta ja koko

ruumiissa vavahti. Ääretön joukko kimmeltäviä vesiä edessä, ja saaria,

ja salmia, ja kauempana siintäviä vaaroja!

Mutta sitten syöksi sydän ilon tulemaan ja riemun huudahdus pääsi

huulilta ja pääsi monta kertaa. Ja hän hyppi ja löi käsiään yhteen...

--Voi, voi, katsokaa, katsokaa!

Ja hän kuvitteli, että muut tytöt ovat siitä yhtä riemuissaan...

--Tytöt, tytöt!... Vo-oi! Näettekö! Katsokaa ... katsokaa!... Tuonne,

tuonne!...

--Niin, niin, no mitä sitten! sanoi ensimmäinen tyttö, jonka puoleen

hän kääntyi ja tarttui käsivarteen kiinni ja pudisti sitä...

--Eikö se ole, eikö se ole...?

--Mitä se nyt on niin erinomaista ... olen minä sen nähnyt monta kertaa

ennen. Elähän nyt sentään...

Ja tyttö irroitti olkapäitään nykäisten käsivartensa Ellin käden

puristuksesta...

Samassa tuli johtajatar Ellin luo...

--Koetahan vähän hillitä itseäsi ... sinä olet liian raju...

Johtajatar hymyili ja näytti Ellistä vähän pilkalliselta. Tytöt myöskin

hymyilivät ja katsoivat häneen samalla lailla kuin johtajatar.

Ellistä tuntui kuin olisi kylmää vettä hänen niskaansa kaadettu ... ja

hän vetäytyi syrjään.

--Voit sinä katsella, sanoi johtajatar vielä, mutta ei oikein sovi

hyppiä noin...

Ei Ellin tehnyt mieli enää katsella. Häntä hävetti niin, että oli

itkuun purskahtaa heti kohta. Niin kauan pidätti hän sitä kuitenkin,

että ehti laskeutua alas tornin katolta. Katon alla se pääsi tulemaan,

ja alimpaan kerrokseen päästyään heittäytyi hän penkille nurkkaa

vasten, ja siinä tuntui taas se surkea turvattomuuden tunne enemmän

kuin milloinkaan ennen. Hän oli innostunut ja hyppinyt ja käsiään

yhteen lyönyt ... ja muista se oli naurettavaa ... ja luultavasti ne

vieläkin siellä puhuvat siitä ja ehkä joku häntä parhaillaan matkii. Ja

se hävetti häntä niin, että hän olisi heti tahtonut vajota sillan alle

piiloon tai jonnekin pois koko paikasta... Hän hyppäsi ylös ja aikoi

juosta metsään, mutta silloin hän säikähti sitä, että ne kaikki hänet

tornista näkevät ja huutavat hänelle. Sen sijaan hän jäi taas istumaan

tornin sisään entiseen nurkkaansa. Seinään päin hän istui ja siinä oli

rako seinässä, josta näki metsään ja josta tuuli silmiin. Siinä

katsellessa jäähtyi hänen mielensä vähäisen.

Itkun välistä vilahti yht'äkkiä mieleen, mitä hän oli tornista nähnyt,

nyyhkiminen taukosi, ja henkeään pidätellen hän sitä muisteli. Mutta

sitten taas ne pilkalliset katseet ja tyttöjen pidätetty nauru ... ja

itku voitti uudelleen vallan. Väliin taas kuohahti mielessä niinkuin

kotona silloin, kun isä oli pilkannut, ja hän oli ylös hyppäämäisillään

ja torniin rientämäisillään... Ja siellä hän vaatii ne herkeämään,

käskee olemaan vaiti ja kieltää heidät häntä katselemasta ja hänestä

puhumasta...!

Mutta hetkellinen kiukku suli uuteen itkuun, ja sen sijaan alkoi

peloittaa, että jos ne kohta sieltä tulevat ja kuinka hän ... minne hän

sitten...?

Ja yht'äkkiä rupesivatkin ne sieltä tulla romistamaan alas. Säikähtäen

hyppäsi Elli ylös, aikoi juosta jonnekin, mutta ei tiennyt minne, ja

painautui lopuksi yhä tiukemmin nurkkaansa vasten, silmät kiinni ja

nenäliina suun edessä. Kuului, kuinka jalkojen kopina läheni yhä ja

kierti yhä alemmaksi. Ja kun ne olivat pään päällä toisessa

kerroksessa, tuntui aivan, että koko lattia putoo päälle ja rutistaa

alleen. Eikä tahtonut saada huutoa estetyksi tulemasta.

Alasillalle tultuaan juoksivat tytöt ensin ohitse, mutta sitten

luultavasti hänet huomasivat, koska tuntuivat seisahtuvan selän taa.

--Tuossa hän on tuo tyttö ... mitä varten hän siinä on? kuuli Elli

takanaan kuiskattavan. Hän tunsi, että hänen olisi pitänyt nousta pois

tästä, mutta kuitenkin hän jäi siihen liikkumatta paikoilleen. Hän

kuuli, että tytöt alkoivat yhä kovemmin puhella toisilleen hänestä, ja

muuan sanoi: »Katsokaa, katsokaa!--näin!» Ja luultavasti matki hän

häntä, koska tytöt purskahtivat nauramaan...

Mutta silloin kuuli Elli, että joku alkoi heitä torua ja käski heidän

mennä pois. Se oli Sigrid, ja Elli uskalsi kohottaa päätään. Samassa

kuului opettajain askeleita ylhäältä, ja tytöt alkoivat mennä ulos...

--Tule pois, Elli ... elä huoli heistä mitään ... lähde nyt, ennenkuin

opettajat tulevat ... tässä on palttoosi...

Elli nyyhki vielä kauan aikaa alas mennessään, mutta rauhoittui

kuitenkin vähitellen. Koko matkan kotiin saakka he kulkivat yhdessä ja

puhelivat keskenään ... kouluoloista ja minkä lukeminen mistäkin tuntui

vaikeimmalta. Ja söivät Sigridin makeisia... Sigrid osaa soittaa

pianoa, mutta Elli sanoo, ettei hän ole milloinkaan ... eipä paljon

kuullutkaan soitettavan.--Hänen pitää tulla Sigridin luona käymään,

niin saa kuulla... Onko Ellillä veljiä?... Sigridiltä on aivan hänen

ikäisensä veli, ja hän pitää hänestä äärettömän paljon ... eikö Elli

ole häntä nähnyt ... hänellä on ruskea palttoo ja kähärä musta tukka...

Sillä lailla kului matka hauskasti ja nopeasti, ja erotessa käski

Sigrid Ellin käymään hänen luonaan. Ellistä tuntui niin kummallisen

keveältä, että hän Sigridistä erottuaan teki hyppyaskeleita ja

hyrähteli lauluun. Mutta siitä hän säpsähti, että jos joku sen oli

nähnyt, ja muisti taas, miten hänelle oli käynyt tornissa. Maata

pannessa ja sängyn nurkkaan kyyristyessä tuntui aivan, että hän oli

samalla paikalla tornin nurkassa ja että ne sieltä tulla romistivat

alas ... ja rupesi siitä sydän ja koko ruumis vapisemaan ja vapisi,

kunnes hän nukkui.