Mutta seuraavana päivänä oli koulussa paljoa hauskempi ja helpompi olla
kuin milloinkaan ennen.
Sigrid tuli heti luo ja vei hänet erikseen, ja he istuivat molemmat
yhdessä kaupunkeja kartalta etsimään. Välitunnit he olivat myöskin
yhdessä, eikä Sigrid ollut ollenkaan muiden tyttöjen kanssa. Sitten
saattoi hän Elliä kotiin ja Elli häntä. Päivä päivältä rupesi heistä
tulemaan yhä paremmat ystävät. Ellistä ainakin siltä tuntui, ja hän
kysyi sitä Sigridiltä, ja Sigrid sen nauraen myönsi. Elli sanoi, että
nyt hänellä on paljon hauskempi olla koulussa kuin ennen. Mutta jos
Sigrid yht'äkkiä ei olisikaan enää hänen ystävänsä, niin ei hän sitten
yhtä päivää jaksaisi koulussa olla.
--No, elä sinä semmoisia ... me ollaan aina hyviä ystäviä! sanoi Sigrid
iloisesti ja pyörähytti Elliä vyötäisistä ympäri.
Ja yksissä he olivat paitsi koulussa melkein joka ilta toistensa
kotona, vuorotellen jommankumman, useimmiten kuitenkin Sigridin. Siellä
he lukivat yhdessä läksynsä, kuulustelivat toisiltaan ja toisiaan
neuvoivat. Elli se oikeastaan oli, joka neuvomista tarvitsi, Sigrid
osasi ja ymmärsi kaikki melkein kuin itsestään. Sigrid sai neuvoa eikä
kyllästynyt, vaikkei välistä millään lailla tahtonut saada tajuamaan
muutamia asioita. Ellistä tuntuikin välistä, että hän on niin hirmuisen
yksinkertainen ja melkein typerä esimerkiksi luvunlaskussa, että häntä
oikein hävetti. Ja hän valitti sitä Sigridille ja kysyi, eikö hän
hänenkin mielestään ole hyvin yksinkertainen ja typerä.
--Minun pappa sanoo, ettei kaikilla voi olla taipumusta samaan ja että
toisilla on toiseen ... ja kyllä sitä tottuu. Niin pappa sanoo... Mutta
heitetään nyt ne luvut ja haastellaan...
Siitä Elli aina rauhoittui. Ja kun Sigrid pyysi »haastelemaan» ja kun
kirjat oli pantu kiinni ja vedetty tuolit vähän kauemmaksi pöydästä,
niin silloin oli Ellin vuoro olla etevä, jos Sigrid oli ollut siihen
asti. Kun haasteltiin, niin Elli, kerran alkuun päästyään, kertoi ja
Sigrid häntä kuunteli.
--Kerro nyt taas! Kuinka se olikaan, kun sinä siellä kotona kiipesit
puuhun ja kun sinä katselit alas ... ja kun sitten ajattelit, että jos
olisit lintu...
--Niinhän se oli, mutta johan minä olen siitä kertonut.
--Entäs se, kun tulit kaupunkiin ja kun luulit ... kuinka sinä
luulitkaan, että kaupunki oli?
--Minä luulin, että se oli siellä mäellä, ja niin minä luulen aina
vielä nytkin, kun muistan sitä enkä ensin ajattele...
--Miksi sinä niin mäkiä rakastat?
--En minä tiedä...
--Onko sinun kotisi mäellä?
--Ei se ole mäellä ... se on järven rannalla, ja meillä on nuottakota
ja kaksi venhettä...
--Minkälainen on nuottakota?
--Se on semmoinen ... etkö sinä ole milloinkaan nähnyt?
--En minä ole, mutta kerro nyt...
Elli kertoi mielellään kaikesta, mitä maalla oli ja jota ei Sigrid
ollut nähnyt, ja Sigrid kuunteli yhtä hartaasti kuin Elli kertoi.--
--Voi, kuinka olisi hauska olla siellä maalla ... minä en ole
milloinkaan oikein maalla ollut...
--Tule meille ensi kesänä!
--Kyllä minä tulen ... minä tulen koko kesäksi...
Ja niin se oli päätetty varmaksi asiaksi ja siitä puhuttiin monena
iltana, ja Elli sen aina mielellään puheeksi otti. Eikä hän ollut
milloinkaan niin hyvillään kuin silloin, kun sai Sigridin siitä
innostumaan ja kyselemään ja häntä hartaasti kuuntelemaan. Silloin hän
Sigridistä eniten piti ja häneen oikein luotti.
Mutta toisin ajoin oli Sigrid vallattomalla päällä, ja silloin ei Elli
hänestä hetikään niin paljon pitänyt. Kerrankin he taas juttelivat, ja
Sigrid kuunteli hartaasti...
--Muistatko sinä, kun sinä ensi kerran tulit tänne meille.. ~
--Niin, ja pelkäsin niin, etten millään lailla tahtonut tulla sisään
illalliselle...
--Mikset?
--Siksi, että minä en millään lailla olisi rohjennut ... siellä olisi
ollut sinun isäsikin, ja se on minun mielestäni niin korkea ... enkä
minä vieläkään...
--Etkö vieläkään uskaltaisi tulla sisään?
--En, en vaikka mikä olisi...
Silloin Sigrid hyppäsi ylös ja juoksi oven luo...
--Elli, minä menen sanomaan papalle, että hän tulisi tänne sinua
tervehtimään ... menenkö?
--Mitä sinä ... kuule! ... minä menen heti paikalla pois, jos sinä...
Sigrid kiikkui lukossa ja nauroi...
--Ja minä sanon hänelle sitten, että hän on sinun mielestäsi niin
korkea...
--Sigrid! ... jos sinä vain...!
--Minä olen jo sanonut, minä olen jo sanonut hänelle sen...
Elli purskahti itkemään, ja Sigridin täytyi tarttua häntä käteen ja
heittää ympäri huonetta ja pyörittää siksi, kunnes hänen vielä
itkiessään täytyi ruveta väkisinkin nauramaan.
--Suotta, suotta, suotta!
Mutta silloin ei Sigrid Ellin mielestä ollut ollenkaan se sama Sigrid
kuin muuten. Ei _hän_ ainakaan olisi saattanut sillä lailla Sigridiä
peloitella, vaikka olisi osannutkin.
Ja kun Sigrid tuli semmoiselle päälle, oli hänellä useampana päivänä
peräkkäin halu tehdä samanlaista kiusaa.
Kun oli luettu ja haasteltu, vei Sigrid tavallisesti Ellin saliin,
silloin kun ei ollut kotona ketään muita. Siellä oli piano, ja Sigrid
soitti sitä, ja Elli kuunteli. Elli nojasi pianoon ja katseli Sigridiä
ja välistä hymyili. Hän ihmetteli eikä voinut käsittää, kuinka Sigrid
noin taisi ... sai kaikenlaisia ääniä ... ei katsellut sormiinsa eikä
näyttänyt sitä ajattelevankaan... Itsestään se tuli, kovemmin ja
hiljemmin, välistä poukahtaen ja sitten heti kohta hiljalleen
liritellen. Elli oli oppinut tuntemaan muutamia lauluja, joita Sigrid
useimmin soitti, ja niitä hän aina pyysi soittamaan...
--Soita nyt sitä...
Sigrid soitti ja aloitti sitten toista...
--Mikä se on tuo?
Mutta useinkaan ei Sigrid silloin vastannut, soitti vain ja katseli
Ellin ohitse jonnekin salia pitkin. Elli kysyi jotain muutakin, mutta
toinen ei näyttänyt kuulevankaan. Ja vasta herettyään kysyi hän:
--Mitä sinä sanoit ... eikö se ollut kaunista?
Ei Elli tiennyt, oliko se ollut kaunista, ei hän ollut sitä kuunnellut
... saattoi kyllä olla ... mutta silloin hänelle aina tahtoi tulla paha
mieli, ja hän oli Sigridin rinnalla mielestään niin kovin vähäpätöinen.
Toisin ajoin tuli iloisia lauluja. Sigrid nyökäytteli päätään pianon
takaa, hymyili Ellille ja soitti niin kummasti, että hypähti Ellin
sydänalassa.
--Se on polkkaa, se on polkkaa ... tanssi nyt, Elli, minä soitan...
--Niin, mitä varten sinä niin sanot, kun tiedät, etten minä kuitenkaan
osaa...
--No, minä opetan...
Ja Sigrid koetti opettaa Elliä asettamaan jalkojansa sen mukaan kuin
hän itse asetti omiaan ja rallatti. Ja Elli koetti myöskin rallattaa ja
asettaa jalkojaan. Mutta ei se häneltä onnistunut, ei hän tahtonut
oppia, eikä Sigridkään viitsinyt sitä kauan. Sen sijaan Sigrid
itsekseen hyppeli ja rallatti ja väikkyi pitkin huonetta.
--No, Elli, mikset sinä tanssi ... tanssi nyt niinkuin minä ... anna
minä vien ... ole sinä daami, minä olen kavaljeeri.
Elli koetti, mutta hän tunsi itsekin, kuinka kömpelösti hän hyppi.
Yht'äkkiä joku soitti eteisessä.
--Soitettiin, soitettiin ... joku tulee, Sigrid...!
Mutta Sigrid ei päästänyt Elliä irti. Pyöritteli ja heitteli ympäri
salia...
--Päästä, Sigrid, päästä irti ... se on sinun isäsi...!
--Ei se tee mitään. Eikä se ole isä ... se on minun veljeni... Niin,
Elli, sinä et ole nähnytkään vielä Arthuria...
Sigrid herkesi pyörittämästä.
--Ei, ei, en minä nyt ... mennään sinun kamariisi...
--Oletko sinä hullu?... Arthur, tule tänne tanssimaan!
--Voi, voi, minkätähden sinä ... en minä... Mutta Arthur tuli sisään,
ja Sigrid veti Elliä kädestä häntä vastaan.
--Tässä on minun veljeni ... ja minun paras ystäväni. Se on Elli... Ei
sinun tarvitse, Elli, niiata ... ei näin isot tytöt enää niiaa...
Yhdenikäisille pojille saa kumartaa päätään niinkuin vanhat ihmiset ...
näin!
Elli oli aivan hämillään. Mutta sittenkin täytyi hänen nauraa väkisin,
kun Sigrid tarttui hänen vyötäisiinsä ja pyöräytti ympäri. Sigridin
velikin hymyili.
Sigrid kiersi kätensä Ellin selän taa ja kääntyi Arthurin puoleen.
--Jahah, Arthur, teepäs tili, mistä sinä tulet?
--Koulustahan minä tulen ... etkö sinä näe, että minulla on kirjat...
--Osasitko läksysi?
--Kas, kas, kuinka sinä olet huolenpitäväinen...
--Tietysti et osannut...
--Minä osaan aina, mutta sinä et milloinkaan...
--Sanopa, Elli, enkö minä osaa ... todista hänelle...
--Osaako hän?
--Osaa.--Ja siitä tuli Elli vähän rohkeammaksi, kun sen sanoi. Mutta ei
hän vielä olisi uskaltanut katsoa Arthuria silmiin.
--Niin, no, nyt sen kuulit...
--Te tietysti olette yhdestä puolin.
Arthur meni salin yli toiseen huoneeseen, ja Elli katsahti hänen
jälkeensä. Hänellä oli kähärä tukka ja semmoinen nuttu kuin suurilla
herroilla. Sen oli Elli jo äsken nähnyt, että hänellä oli kaulustin ja
rusetti ja kellonvitjat. Ja niin hän käveli kuin aikamiehet herrat.
--Eikös se ollut nätti poika, Elli ... mitä?
--En minä tiedä ... minun pitää nyt mennä kotiin...
--Etkö tiedä? Kuinka sinä et sitä tiedä ... etkö sinä nähnyt?
--Kyllä kai hän on...
Mutta silloin purskahti Sigrid hillittömään nauruun...
--Kyllä kai hän, kyllä kai hän on! Ja sen sinä sanot niin kauhean
totisena, että ihan... Kyllä kai hän on! Ei, en minä osaa, mutta sano
nyt vielä ... kuinka sinä sanoitkaan?
--Ei, no, Sigrid, hyvästi nyt, minun pitää nyt mennä.
--Minnekä sinulla on semmoinen hätä ... jäisit vielä tänne.
--Ei minnekään ... mutta kyllä minun täytyy mennä kotiin...
--Miksi sinä olet niin nolo? kysyi Sigrid Elliltä etehisessä.
--Enhän minä ... hyvästi nyt!
Sigridiä jokin hämärästi vaivasi, kun Elli oli mennyt, mutta hän
pudisti sen pois ja meni Arthurille kertomaan, kuinka koomillisesti
Elli oli sanonut: »Kyllä kai hän on».
Ennen maatapanoaan Elli sinä iltana vähän itkeä nyyhkytti. Ei hän
tiennyt itsekään oikein, mistä syystä, mutta hänestä tuntui, että se
oli sentähden, että hänelle tuli yht'äkkiä ikävä kotiin. Mutta sitten
ei hän nyyhkiessään enää vähän ajan päästä sitä asiaa ollenkaan
ajatellutkaan.
Hän muisti, että Sigrid taas oli ollut tuommoinen kummallinen, eikä
hänestä oikein välittänyt... Ja sitten oli hän niiannut ... eikä hän
ymmärtänyt, mitä niin naurettavaa siinä oli ollut, jota hän oli sanonut
Sigridin veljestä ... se ehkä oli ollut tyhmää... Mutta ei hän
kuitenkaan luullut, että hän siitä syystä itki.