V.

Koko ajan, kun kaupunkia kohti kulettiin, pysyi Ellin mielessä se sama

kuva, joka oli sinne unessa painunut. Kuta likemmä laiva kaupunkia

läheni, sitä enemmän rupesi mäkiä näkymään järvien rannoilla ja toiset

kauempana siintivät ja talot ja ahojen reunat iltapäivän paisteessa

hohtivat.

Elli oli monta kertaa aikonut kysyä, mikä niistä oli kaupunki, kun oli

kuullut, että kohta kaupunkiin tullaan, mutta ei hän tullut sitä

tehneeksi.

Isä oli ollut koko matkan hyvällä tuulella ja syöttänyt Ellille

makeisia ja näytellyt kaikkia.

--Nyt näkyy, Elli, kaupunki, sanopas missä kohti se on?

--Tuolla, sanoi Elli ja osoitti edessä kohoavaa komeata mäkeä, jonka

rinteiltä ja harjalta näkyi taloja ja viljapeltoja.

--Ei, ei, sanoi isä, ei sinnepäinkään! ... katsopas, täällähän se on,

mäen juuressa ... näetkös nyt, siinähän se on!

--Hy-yi!--Minkä tähden ne ovat tehneet kaupungin sinne?

--Minnekäs niiden olisi pitänyt se sitten tehdä?

--Tuonne ylös mäelle ... minä olisin tehnyt mäelle...

--Sinä olisit tehnyt mäelle, matki isä ja veti kädellään pitkin Ellin

kasvoja.

Mutta kaupunkiin tulo ei nyt Ellistä tuntunut millekään. Semmoistako se

nyt olikin ... yhtä matalaa kuin kotonakin...

* * * * *

Ei isä ollut saanut tyttöään niin hyvin sijoitetuksi kuin olisi

tahtonut. Johtajattaren luo olisi hänen Ellinsä pitänyt päästä asumaan,

mutta siellä olivat kaikki paikat jo täytetyt. Mutta johtajatar,

kohtelias, säännöllinen kaikin puolin ja tavattoman valkohampainen

nainen, oli vakuuttanut, että on aivan yhtä hyvä, jos Elli tulee

asumaan sinne, minne hän pyytää saada ehdottaa. Ja johtajatar ehdotti

erään oppilaitoksen naisopettajista. Se oli sekin yhtä kohtelias, yhtä

säännöllinen ja yhtä valkohampainen kuin johtajatarkin.

Isä oli heihin molempiin erinomaisesti mieltynyt, hän kun rakasti

sulavaa ja kohteliasta puhelua, josta ei maalla saanut koskaan nauttia.

Hän virkisti vanhoja muistoja ylioppilasajoilta ja vakuutti Ellillekin,

että harvoin saa tavata niin perinpohjin sivistyneitä ja eteviä

naishenkilöitä. Elli ei siihen puhunut mitään. Johtajatar ja tuo toinen

nainen olivat taputtaneet häntä poskelle, mutta heidän kätensä olivat

tuntuneet Eilistä niin kylmiltä, että häntä melkein puistatti.

Päivää ennen isän kotiin lähtöä muutti Elli uuden »tätinsä» luo, ja isä

oli kutsuttu päivällisille. Puheltiin taitavasti ja kohteliaasti ja

oltiin yhtä mieltä kaikissa asioissa.

Siitä saatte olla varma, herra pastori, vakuutti neiti ja kohotti

lasinsa, että me koetamme tehdä parastamme ... ja kun hän on

oppijaksonsa päättänyt ja kotiinsa palajaa, toivomme me ... maljanne,

herra pastori! ... että hän täyttää kaikki ne toiveet...

Isä kumarsi ja kilisti.

--Minä olen vakuutettu siitä ja jätän täydellä luottamuksella tyttäreni

teidän huostaanne.

Elli istui pöydässä hänkin, mutta ei hänen käynyt syönti eikä

juonti ... puhua ei onneksi tarvinnut. Kädet kankeina hän istui,

melkein tyhjälle lautaselleen tuijottaen ja itkuaan pidätellen. Tämä

kaikki oli niin ... niin ... tuntui niinkuin ei olisi tahtonut käydä

hengittäminenkään.

Isän kanssa oli Elli käynyt johtajattaren luona ja sill'aikaa kun isä

oli puhellut johtajattaren kansa kahden kesken, oli Elli seisonut

käytävässä yksin. Käytävä oli pitkä ja soikea ja kaikui kuin kellari,

jos vähänkin liikahti tai rykäisi. Ovia siellä täällä kumahtaen aukeili

ja sitten ne vielä kovemmin kumahtivat kiinni. Askeleita kuului

lähenevän ja etenevän, välistä aivan pään päällä, ja kun ne olivat

toisessa päässä käytävää, tuntui Ellistä, että niitä oli koko

kirkkojoukko, jotka sieltä tulivat. Kolme neljä tyttöä niitä vain

olikin, hänen kokoisiaan, jotka hänen ohitsensa juoksivat. Kun he hänet

huomasivat, seisahtuivat ne katsomaan, supisivat jotain toistensa

korviin ja juoksivat sitten nauruaan pidätellen eteenpäin. Elliltä oli

itku päästä, kun tuntui niin surkean turvattomalta tässä yksin

seistessä.

Sama tuntui nyt taas pöydässä istuessa, vaikka kyllä oli isäkin läsnä.

Tuon vieraan neidon koko olento, säännölliset ja vaaleat kasvot,

huolellisesti kammattu tukka ja taitaviin sanoihin sovitettu puhe--

aivan niinkuin olisi kirjaa lukenut--sitten vielä laihat ja pitkät

sormet, se kaikki oli niin ikävää ja kylmää ja kolkkoa, että hirvitti

ajatellessa, kuinka tänne yksin jäisi. Kiiltävän valkoinen pöytäliina,

hopeapäiset veitset ja tarkasti leikatut leipäpalaset, niissäkin oli

jotain, joka kokonaan otti pois rohkeuden ja itseluottamuksen.

Ja illalla maata pannessa, kun isäkin jo oli mennyt, tuli Ellille,

kylmien vieraiden lakanain väliin laskeutuessa, niin surkean ikävä

äitiä, että hän pullahti täyteen itkuun ja veti peitteen korvilleen

saadakseen oikein rauhassa itkeä, ettei kukaan kuulisi. Ennenkuin hän

nukkui, tuntui hänestä itsestäänkin, että hän on semmoinen riepu, jonka

saattaisi repiä kuka tahansa eikä hän taitaisi mitään.

Aamulla noustua oli vähän turvallisempaa, mutta kouluun mentyä uudistui

entinen turvattomuuden tunne. Ei tahtonut osata mitenkään olla, ei

tiennyt, mitä tehdä, ja muut sen näkyivät tietävän kaikki. Ja kun hän

ei osannut, niin toiset tytöt katselivat häntä pitkään ja muutamat

osoittelivat sormillaan. Kaikki oli sitten ihan toisenlaista kuin

kotona, isoa, kylmää ja kulmikasta ja joka paikka niin sileäksi

maalattua. Hajukin pulpeteissa oli omituinen ja vieras.

Kotona asunnossa taas ei tahtonut lähteä ainainen arkuus. Oli yhä pelko

siitä, että liikkuessaan romahuttaa jotain tuolia tai kompastuu

mattoon. Tai pääsee puhuessa joku ääni, joka on liian kova täällä

kuulumaan, ja säännöllinen täti siitä heti häneen katsahtaa.

Maata pannessa ratkesi taas kaikki ikävä, mikä päivän kuluessa oli

sydänalaan kokoontunut, katkeraan itkuun, vielä katkerampaan kuin eilen

illalla. Eikä se nyt helpottanut vähääkään, yhä eneni vain. Ja kun näki

yksinäisen, pienen sängyn, tuli semmoinen työnnähdys sydämestä, että

piti paiskautua pöytää vasten ja painaa nyrkki suun eteen, ett'ei

pääsisi kirkahdus tulemaan. Ja kun se siinä olisi kuitenkin päässyt

ryöstäytymään, piti rientää sänkyyn ja tukehuttaa se tyynyyn.

Siinä suullaan ollessa rupesi tuntumaan siltä, että tähän paikkaan

kuolee, jos ei pääse kotiin, eikä voi elää tätä elämää yli huomisen

päivän. Pitää taas mennä kouluun, kaikki katsovat ... ei osaa olla eikä

tiedä, mihin istua ... asettelevat ja neuvovat, eikä ymmärrä, ja toiset

tytöt katsovat ja nauravat keskenään...

Ja taas tuli työnnähdys sydämestä ja tuntui, että se halkeaa...

Hän lähtee, lähtee nyt heti kohta kotiin takaisin! Hän karkaa täältä ja

kävelee jalan, ja kysyy, missä päin on koti... Mutta ulkona satoi ja

tuuli ja se rupesi peloittamaan. Ja kun silloin rupesi näyttämään,

ettei ehkä uskallakaan lähteä, niin taas työnnähti sydämessä, että koko

ruumiiseen koski...

Mutta hän kirjoittaa äidille kotiin, että äiti tulee tänne ja ottaa

pois ... eikä hän, ennenkuin äiti joutuu, lähde kouluun eikä liiku

minnekään tästä huoneesta eikä syö mitään. Hän on tässä näin ... vaate

päällä ... siihen asti...

Elli itki itsensä nukuksiin ja nukkui vaate päällä aamuun saakka. Ja

yöllä hän näki unta, että oli kotona äidin sängyssä ... sen selän

takana seinän puolella ... pienessä kyttyrässä koko tyttö, pää äidin

tyynyn nurkalla. Ja niin hän näki pitkään sitä unta, että aamulla

herätessä ensin oli kotona olevinaan. Eikä selvittyä tahtonut pitkään

aikaan muistaa, missä oli. Mutta kun silmä sattui ikkunaan, niin näki

tädin kävelevän ulkona aamupuvussa kukkiaan katsellen. Ja siitä muisti

taas kaiken muunkin. Itku oli pulpahtamaisillaan, mutta samassa tuli

pelko, että jos täti tulee ja näkee, että on vaate päällä maannut ja

ehkä on siitä vihainen. Sillä Ellistä tuntui siltä, että se semmoisesta

on vihainen, eikä hän tiennyt, kuinka olisi ollut, jos olisi hänelle

joku vieras ihminen ollut vihainen.

Koulussa oli sinä päivänä vähän parempi, osasi jo neuvomatta istua

paikalleen ja tiesi, milloin pitää nousta ja vastata. Ei tullut

itkukaan, eivätkä ne niin enää katsoneetkaan. Sitten kävivät vielä

kaikki ne tytöt, jotka istuivat samassa huoneessa kuin Elli,

voimistelutunnilla kävelemässä ja Elli sai nähdä kaupunkia.

Niin että, vaikka illalla vieläkin rupesi itku pullahtelemaan, ei se

kuitenkaan pitkälle päässyt. Ja kun väsytti, niin nukkuikin ennen.

Päiviä myöten sitä vähitellen alkoi tottua siihen elämään. Ja kun tuli

työtä ja läksyjä pantiin kotona luettaviksi, niin ei niin joutanut

ikävätäänkään enää ajattelemaan. Ei itku kuitenkaan kaukana ollut, ei

kurkkua alempana. Siellä se vielä monet viikot asusti ja pulpahti aina

vähän väliä esille koulussa ja muualla, välisti yht'äkkiä ja tietämättä

aivan.

Muutamia viikkoja oltuaan rupesi Elli jo kuitenkin vähän ympärilleen

katselemaan ja silloin tällöin tulla hypähti naurukin muutamista

somista asioista, ja itku oli laskeutunut ihan kuiviin. Koulussa oli

muutamia hauskoja tyttöjä, ja niille piti väkisinkin nauraa, kun ne

ilveitään tekivät, silloin kun opettajat eivät olleet näkemänsä.

Niillehän ne ilvehtivätkin juuri ja niitä matkivat. Piti nousta oikein

paikoiltaan välitunneille välistä ja mennä niitä katsomaan. Ihan

osasivat ne sillä äänellä panna kuin opettajat ja olla aivan kuin ne.

Ja kun Elli heitä vähän aikaa katseli, tuntui hänestä, että hänkin

osaisi tehdä samalla lailla. Ja kotona hän matkikin, itsekseen

kamarissaan, mutta koululla ei uskaltanut. Peloitti se, että kaikki

kokoontuisivat ympärille ... ja se se juuri peloitti.

Ja kun mieli sitä mukaa keveni, rupesi Elli ajattelemaan olojaan ja

katselemaan enemmän ympärilleen. Somaahan oli tämä elämä täällä

koulussa ja aivan toisenlaista kuin kotona. Ei sitä olisi semmoiseksi

osannut luulla, ennenkuin näki. Huoneetkaan eivät olleet semmoisia kuin

siellä pappilassa, saleja ja kamareja vain, eikä yhtään pirttiä.

Ruuatkin aivan erilaisia, voita ei saanut joka ateriaksi ja maitoa vain

yhden lasin kerrallaan. Mistähän ne senkään saivat, kun ei näkynyt

lehmiä missään?

Siitä kirjoitti Elli äidilleen ja muista asioista myöskin...

Se lukeminen se oli täällä kaikilla työnä, ja kun ne eivät sitä

tehneet, niin olivat jouten. Kaikki lukivat, aikaihmisetkin, eikä

tätikään paljon muuta tehnyt...

Se hänen oma lukemisensa oli semmoista, että piti joka päivä kotona

oppia määrätty määränsä ulkoa, ja joka ei osannut, sen piti lukea

erikseen uudelleen, ettei mitään unohtuisi. Ennenkuin kaikki osasi

ulkoa, niinkuin katkismuksen, ei saanut liikahtaakaan pöytänsä nurkalta

minnekään. Täti tuli aina vähän päästä luettamaan, ja jos ei osannut,

niin hän sanoi, että täytyy pitää ajatuksensa koossa eikä antaa niiden

muualla kulkea, mutta ei sitä tahtonut kuitenkaan sen paremmin oppia.

Sitten vasta sai mennä ulos pihalle, vaikka se oli hyvin pieni ja

ahdas, ja keskellä oli pyöreä penkki, jossa oli keltaisia ja punaisia

kukkia. Kadulle ei saanut mennä, joka oli leveämpi kuin maantie, mutta

ei ollut ojia, ei portistakaan katsomaan, vaikka olisi sinne vähän

näkynyt huoneiden yli sitä suurta mäkeäkin, jota oli ensin luullut

kaupungiksi. Mutta kaupunki oli hyvin alhaalla...

Joka keskiviikko ja lauantai oli lupa jälkeen puolenpäivän ja täti

lähti kävelemään kadulle ja puistoon ja otti mukaansa. Puistossa oli

nurmikkoa vähäisen, mutta ei saanut kulkea kuin tietä myöten. Täti

käveli aina hyvin hiljaa, että tahtoi väsyttää rinnalla kulkiessa. Ei

saanut juosta eikä hyppiä, vaikka olisi välistä mieli tehnyt, ja piti

astua lyhempiä askelia kuin siellä kotona ja pitää tätiä kainalosta

kiinni... Se oli niin hassua, kun sitä ajatteli.

Lauantaina jälkeen puolenpäivän, kun hyvästi jouti, kirjoitti Elli

näistä äidilleen ja ajatteli viimeistä kirjoittaessaan, että kun äiti

sen lukee, niin eiköhän naura vähäisen, ja mitähän ajatellee.

Mutta äidiltä rupesi tulemaan niin kummallisia kirjeitä. Ei ollenkaan

näkynyt, että se äidistä olisi ollut hassua, minkä Elli oli luullut

olevan. Ja sitten hän käski Ellin olemaan opettajilleen kuuliainen eikä

suinkaan hänen matkia, joskin muut matkivat. Ja jos oli ikävä, niin sen

sai parhaiten karkoitetuksi sillä lailla, että luki Jumalan sanaa, ja

hyvä oli siihen tottua jo pienuudesta pitäen. Piti rukoilla Jumalalta

apua myöskin läksyjen oppimiseen, niin kyllä ne sitten osasi... Sitten

äiti kirjoitti muista asioista väliin ja lopussa taas samaa, mitä

ensin.

Mutta ei Elli sitä kirjettä ymmärtänyt, eikä hän tullut enää

kouluasioista äidilleen kirjoittaneeksi.

Sitä mukaa kuin oli ja asettui elämään, sitä mukaa siihen yhä enemmän

tavastui, ja kun rupesi koulussakin paremmin käymään, niin tottui

niihin suuriin kaikuviin huoneisiinkin ja kulmikkaihin pulpetteihin ja

omituiseen hajuun, mikä joka aamu sisään astuessa lemahti vastaan.

Ikävin oli aamusella herätessä. Mutta ajoittain oli halukin kouluun, ja

se oli silloin, kun tiesi, että opettaja tuo maanpallon luokalle ja

sitä siellä näyttelee. Se oli suuri pyöreä pallo ja siinä koko tämä

maailma, kaikki maat ja vuoret, ja opettaja pyöräytti sitä kädellään ja

sanoi, että niinkuin hän sitä pyörittää, niin pyörii koko maailmakin...

Ja se kävi yhtenä vilinänä ja viilsi niin kummasti rinnassa, kun sitä

katsoi. Hirvitti melkein, kun ajatteli, että koko maailma ... hui! ...

mutta kuitenkin teki mieli katsoa. Ja kun pallo oli luokalla, seisoi

Elli välitunnit sen ääressä, katseli joka taholta ylhäältä ja alhaalta,

pyöritteli sitä lakkaamatta, hiljemmin ja kovemmin, ja unohti kaiken

muun. Kerran vilahti mielessä omituinen ajatus, että pyörittääköhän

Jumalakin oikeata maailmaa näin ja mistähän kohti aina antaa kädellään

vauhtia, kun rupeaa seisahtumaan. Mutta vaikka se oli niin hullu

ajatus, että piti sille itsensäkin naurahtaa, niin tuli ajatus aina

kuitenkin eikä tahtonut lähteä. Mutta kun pallo vietiin muille

luokille, niin oli Ellillä sitä ikävä monta päivää.