Pakolaiset.
Joka aamupäivä, kierroksen tehtyään Turun linnan varustuksilla ja
vartiopaikoissa, kiipeää vanha Prinkkalan herra Ebba-rouvan huoneisiin
ja jää sinne tunnin ajaksi istumaan, kertoen päivän kuulumisia, noita
jännittäviä ja huolettavia, ja juoden haarikon kuumaa, vankkaa olutta,
-- kaksi haarikkoa, jos kuulumiset ovat oikein hyviä. Oluttaan
odotellessaan virkkoo silloin Prinkkalan poika tavallisesti:
-- Peijakkaan pakkastalvi tämä nykynen talvi! Ja hän ravistelee
ruumistaan, siten hienosti viitaten, että se kuuma olut saisi tulla
keittiöstä heti.
-- Niin, ajatellappa silloin niitä, joiden täytyy tämmöisillä säillä
retkeillä siellä autioilla erämailla vihamielisen kansan keskuudessa,
huoahtaa rouva vastaan.
-- No, niillä on toki siellä ruumiinliikettä sekaan, aina kun tappelu
syntyy, ja tarvittaessa sytyttävät he lämpimikseen aimo nuotion, --
joukon kapinallisten taloja!
Ebba-rouva pui sormeaan närkästyneen näköisenä pilapuheiselle
vanhukselle:
-- Hannu Eerikinpoika, hyi, kuka laskee leikkiä noin vakavista
asioista! -- Mutta katsoppas Anna, missä se olut viipyy.
Prinkkalan herra saa oluensa, juo sen pitkissä kulauksissa. Ja nyt
vasta tekee Ebba-rouva sen kysymyksensä, joka koko ajan on kuumana
poltellut hänen kielellään:
-- No, mitä kuuluu taistelutantereelta, onko saapunut mitään viestejä
sitten eilisen?
Silloin vanha linnanisäntä kertoo kaikki ne uudet uutiset, joita
taistelupaikoilta on kuulunut, joko saapuneilta airueilta tai
pakolaisilta, taikkapa vain kulkevina huhuina. Ebba-rouva ja Anna,
jotka istuvat ikkunasyvennyksessä käsitöittensä ääressä, antavat
neuleiden vaipua syliin ja kuuntelevat toinen toistaan suuremmalla
jännityksellä kertomuksia noista vaihtelevista tapauksista, joista tämä
talvi on ollut niin rikas.
Myrsky on käynyt yli Suomenmaan, tärisyttävänä ja yhä uusiutuvana,
laskeutunut pohjoisesta ja idästä sisäiseen Suomeen, riehunut siellä
kovimmillaan, talttunut ja virinnyt, vetäytynyt laidoille ja
syöksähtänyt taas keskemmäs. Siten olivat uutiset olleet Ebba-rouvalle
vuoroin rohkaisevia, vuoroin masentavia ja pelvolla ja tuskalla oli hän
joka päivä odottanut Prinkkalan herran saapumista. Eikä ollut Anna
Flemingin mieli suinkaan ollut vähemmässä jännityksessä, vaikka hänen
täytyi salata huolensa ja levottomuutensa. Mutta omituinen oli noiden
saapuneiden viestien vaikutus ollut näihin molempiin odottaviin
naisiin: Se, mikä rohkasi Ebba-rouvan mieltä ja vahvisti hänen
luottamustaan, se oli Annan mieltä masentanut ja riistänyt häneltä
palan palalta hänen toiveitaan; ja jos taas joku uutinen oli Annan
toiveita rohkaissut, oli se Ebba-rouvalta vienyt rauhan ja unen. Mutta
enimmät uutiset olivat kumminkin olleet Ebba-rouvalle mieleiset ja
hiertäneet Annan unelmat ohkasiksi ja ontoiksi, -- useampana päivänä
oli Prinkkalan herra saanut kaksi haarikkoa kuumaa olutta. Ensiksikin
oli jo, muuatta viikkoa sotajoukon lähdettyä Turusta, saapunut
Ulvilasta tieto talonpoikain rannikkojoukon palauttamisesta ja
hajoittamisesta. Se oli Turun linnassa oleville ollut iso lohdutus,
sillä olihan juuri tämä joukko ensimmäisenä linnaa uhannut. Vaan Anna,
joka tiesi sulhonsa juuri tuossa joukossa kulkeneen, oli huolestuneena
kysynyt itseltään: Mihin joutui noutajani, kaatuiko vai pakeni? Mutta
hän ei saanut mitään vastausta, Hieronymon kohtaloa ei linnassa
tunnettu eikä siitä puhuttu.
Kohta uudella vuodella oli Ebba saanut toisen ilosanoman, tällä kertaa
Pirkkalasta: marski oli ratkaisevasti voittanut kapinoitsijain
pääjoukon Nokialla ja ajanut nuijamiesten sirotetut tähteet
Hämeenkankaan yli kotiinsa. Anna oli silloin kalveten ja yhä
huolestuneempana vetäytynyt varjoon istumaan ja hänen sydämmensä oli
ruvennut valtaamaan kylmä toivottomuus. Vaan Prinkkalan herra joi
tänään kolme haarikkaa olutta ja söi päivällisensä Ebba-rouvan
pöydässä.
Sitten seuraavina viikkoina saapui sisämaasta vähäväliä tietoja uusien
kapinain syttymisestä Savossa ja Hämeessä ja aina hiukkasta niiden
jälessä toisia, jotka kertoivat näiden kapinayritysten verisestä
kukistamisesta. Monipäisenä ja turmiota syösten nousi nuijakapina Klaus
Flemingiä vastaan, vaan aina missä pää uhkaavana kohosi, siellä löivät
marskin huovit sen armotta maahan, joten jälelle jäi verinen jälki.
Helmikuulla vihdoin saapui Turkuun tietoja pohjolaisten uudesta
kapinasta, tuosta yleisestä, vaarallisesta, hurjistuneesta; marskin,
jota jo oli alettu odottaa kotiin, oli täytynyt suin päin kiirehtiä
sinne kauas Pohjanmaalle tätä koston kuohua asettamaan, ja pitkän ajan
vallitsi sen jälkeen uhkaava äänettömyys. Nämä seikat taas Ebba-rouvaa
pahasti huolettivat: moiselle vaivaloiselle matkalle, kauas tuon
ärtyneen kansan keskuuteen, kiihotetun noitajoukon loukkuihin, oli
Klaun siis täytynyt lähteä vanhalla ijällään ... hän ei odottanut siitä
retkestä mitään hyvää. Vaan Annassa virkistyi toivon sammuva kipinä:
onko Hieronymo nyt siellä uusia myrskyjä lietsomassa, saako hän ne
vielä voimakkaiksi ja voittoisiksi...?
Ne niukat kuulumiset, joita näihin saakka oli saapunut Pohjanmaan
viimeisistä tapahtumista, eivät kumminkaan olleet omiaan Annan
vironneita toiveita vahvistamaan. Varmoja tietoja ei tosin ollut
tullut, vaan humuna oli kulkenut huhuja verisistä tappeluista,
joukkomurhista, hävityksistä, paloista ... epätietoista vielä oli,
mihin huhuun sai luottaa, mihin ei, vaan yleensä nämä kulkupuheet
kaikki olivat tietäneet talonpoikain tappioista, nuijajoukon tuhosta ja
häviöstä ja Flemingin säälimättömästä kostosta.
Näistä seikoista olisivat Ebba-rouva ja Anna nyt tänäänkin, eräänä
kylmänkirkkaana maaliskuun päivänä 1597, niin hartaasti tahtoneet
kuulla lähempiä tietoja, vaan Prinkkalan herra ei osannut kertoa paljo
mitään varmaa.
Ei ollut viikkokauteen saapunut viestejä marskilta eikä ollut kaikkiin
kulkupuheisiin uskomista.
-- Ettekö sitten tiedä minkäänlaista uutta? kysyi Ebba-rouva pettyneenä
ja kärsimätönnä.
-- En sanaksi asti. Johan pari päivää sitten kerroin, että Ilmajoella
on ollut suuri tappelu, jossa paljo talonpoikia on kaatunut, mutta sitä
en vieläkään tiedä, onko tämä taistelu ollut ratkaiseva ja onko koko
retki siihen päättynyt.
-- Mutta miehestäni, ettekö hänestä tiedä mitään. Missä hän on, onko
hän tervennä vai sairaana?
-- Tervennä kai. Viimeiset kuulumiset hänestä kertoivat, että hän
poltatti Kyrön pappilan, rangaistakseen pappia, joka oli ollut
kapinoitsijain puolella. Useita nuijamiesten johtajia hän siellä myös
hirtätti.
-- Poltatti ja hirtätti ... ettekö tiedä muuta kuin noita
kauhistuksia ... ei, tänään ette saa toista haarikkaa olutta.
Olisihan Prinkkalan herra tiennyt yhtä ja toista muutakin, jota lentävä
maine jo Turun seuduilla kauhulla kuljetti mökistä mökkiin ja suusta
suuhun, kertomuksia nuijakapinan verisistä vaiheista. Vapisuttaen ja
peljättäen kulki näet maassa kuvauksia myrskyn riehunnasta ja
tuhotöistä. Veritöitä olivat sekä kapinoitsijat että kapinan kukistajat
harjoittaneet. Avantoihin olivat talonpojat upotelleet vangittuja
huoveja ja aateliskartanoissa raa'asti raiskanneet turvatonta väkeä.
Vaan huovien kosto oli ollut vielä julmempaa. Juuri Kyröstä kertoi
nytkin äsken saapunut sanoma kamaloita juttuja, kertoi, kuinka marskin
omain silmäin edessä voitettuja ja heidän omaisiaan oli silvottu,
kuinka eräänkin kapinanjohtajan raskaana oleva vaimo oli viilletty
palasiksi, niin että sikiö oli lähtenyt ryömimään ulos, ja kuinka
lapsia oli vartaaseen seivästetty. Ilmajoella oli pappeja kolhittu
kuoliaiksi kirkonavaimilla ja jo haudattujen nuijapäällikköjen ruumiita
oli kaivettu haudoista ja vedetty hirsipuuhun... Savon puolelta saapui
sanomia, miten marskin huovit esim. olivat saaneet saarroksiin pienen
kapinajoukon ja erään kosken rannalla sitten ruvenneet yksitellen
telottamaan talonpoikia, toisten sitä katsellessa. Vaan kun telottaja
kyllästyi ja rupesi niskoittelemaan, hakkautti huovipäällikkö hänetkin
viideksi kappaleeksi ja pakotti sitten vangitut talonpojat mestaamaan
toinen toisensa, kunnes yksi ainoa jäi jälelle...
Näitä tällaisia kauhukertomuksia kulki jo viljalti yli maan, ja paljo
niistä olisi Prinkkalan herrakin tiennyt kertoa, vaan hän ei tahtonut
peljättää huolestuneita naisia. Häntä itseäänkin miltei puistatti niitä
ajatellessaan, ja siinä istuessaan muisti hän niin selvästi marskin
uhkaavat jäähyväissanat: »syyttäkööt itseään, jos se tapahtuu säälittä
ja armotta», -- hän näyttää nyt todellakin iskeneen suonta syvälle.
Hetken näin mietteissään ääneti viivyttyään ja haarikkansa pohjaan
juotuaan nousi vanha linnanpäällikkö ja virkkoi:
-- Mitähän koirat nyt niin äkäsesti kaupungilla haukkunevat, täytyy
mennä tähystämään, saapuuko ketään.
Ebba-rouva ja Anna jäivät taas kahden vastakkain istumaan
ikkunasyvennykseen ja rupesivat jatkamaan käsitöitään. Vaan hetken
kuluttua vajosi taas neule Annan syliin ja hän huoahti melkein
tuskalla:
-- Oi jos saataisiin edes joitakin tarkkoja viestejä, tämä epävarmuus
on kuolettava!
-- Niin, kun saataisiin! toisti Ebba-rouvakin, kääntäen katseensa
ikkunasta, jonne se oli ollut kiinnitetty. Vaan hetken kuluttua hän
jatkoi: -- Noinko suurella jännityksellä odotat sinäkin, Anna, tietoja
miestemme kohtalosta? Niin, niin, aika on täperä, sotajoukon täytyy
välttämättä palata, ennenkuin vedet aukiavat, sillä silloin voi herttua
minä päivänä tahansa olla täällä linnan edustalla.
Anna ei vastannut. Hänen ajatuksensa, nuo levottomat ja toivottomat,
kulkivat omaa uraansa, päinvastaiseen suuntaan kuin Ebba-rouvan, eikä
hän niitä voinut tädilleen ilmaista. Ja siitä juuri hänen
levottomuutensa aina yhä kasvoikin, kun hän ei koskaan voinut kellekään
paljastaa sydämmensä risteileviä mietteitä, huolia ja pelkoja, kun
hänen täytyi ne huolellisesti itsekseen kätkeä, voimatta kertaakaan
keventää mieltään. Ne tiedot, joita hän ikävöi, olivat niin aivan
toiset kuin Ebba-rouvan; hänen pelastumisentoivonsa oli taas suistunut,
siitä ei ollut enää epäilystä, vaan miten oli käynyt hänen sulhonsa? --
siitä Anna niin ikävällä sanomia odotti. Oliko hengissä vielä vai
kaatunutko oli, oliko päässyt pakenemaan vai kiinnikö joutunut,
hurjistuneiden voittajien vangiksi...? Löytyneekö koskaan enää?
Vaan Ebba-rouva jatkoi äskeistä ajatustaan ääneen, kuvasi, kuinka
haikealla ikävällä, melkein tuskalla, hän miestään odotti; ei koskaan
nuorena morsiamena ollut hän sellaisella jännityksellä sulhoaan
odottanut, kuin nyt tuota vanhaa ukkoa, joka jo olisi tarvinnut lepoa
ja hoitoa. Hän kukistuisi ikäväänsä, kertoi hän, ellei toki varma toivo
häntä virittäisi. Vaan Anna ajatteli itsekseen: voi, jospa minun toivon
kivenkään vielä koskaan virkistäisi!
Silloin juoksee yhtäkkiä nuori Juhana lumisena ja pohteessaan sisälle
ja ryntää äitinsä luo:
-- Maantieltä saapuu mustanaan väkeä, ratsuväkeä ja jalkaväkeä.
Katsokaa äiti, jo tähän näkyy etujoukko ... noin, äiti, kuin ratsut
korskuvat.
Ebba-rouva oli ensi hetkessä lennähtänyt kalpeaksi: oliko joku uusi
nuijajoukko sotaväen poissaollessa marskin selän takana kokoontunut ja
nyt jo hyökkäämässä linnaa vastaan? Vaan samassa hänet taas valtasi
rohkea, ilonen luottamus: ei, se on tietysti Klaus, joka palaa, sehän
täytyy olla hän! Tosiaankin, omaa väkeähän siinä on, -- tutut ovat
marskin huovit leveistä hirvennahkavöistään ja pitkistä miekoistaan...
Noin, laskusilta putoo alas, käydä linnaan omain miesten.
Ilon valtaamana juoksi Ebba-rouva portaita alas. Siinä oli tuttu
saanireki, josta kookas vanhus nousee ... tuokion kuluttua lepäsi Ebba
jo miehensä syleilyssä ja poissa oli pelko ja ikävä ja kalvava huoli.
Klaus Fleming oli palannut etujoukkoineen kukistamasta nuijakapinan,
sammuttamasta sen rovion, joka lähes kolme kuukautta sitten, joulun
alla, niin uhkaavana oli leimahtanut yhtaikaa monelta suunnalta.
Etujoukko oli rientomarsseissa palannut rantateitä myöten Turkuun ja
siksi sen tulosta ei ollut viestejäkään linnaan ehtinyt. Ja siksipä
tuntuikin nyt niin oudolta, kun taas Turun linnan rakennukset yhtäkkiä
täytenään kuhisivat isoäänistä, huutelevaa sotaväkeä, joka sinne
majoittui lepäämään ja juhlimaan onnistuneen retkensä palkaksi. Vaan
Klaus-herra kutsui voittoisat päälliköt ylös linnan juhlasuojiin ja
astui itse vaimonsa taluttamana yksityisiin huoneihinsa perhettään
tervehtimään.
Aivan entisellään ei Klaus Fleming kuitenkaan palannut. Matkan vaivat
ja mielen jännitykset olivat kyntäneet vakoja tämän rautasen miehen
kasvonpiirteisiin ja siltä näytti, kun hän portaita ylös nousi, että
hänen täytyi ponnistaa, kantaakseen vartalonsa yhtä suorana ja jäykkänä
kuin ennen. Tuo sankka tukka, joka näihin asti oli ainoastaan hienosti
harmahtanut, oli nyt käynyt melkein valkeaksi ja matkapukua mieheltään
riisuessa huomasi Ebba-rouva hänen katseessaan yhä selvemmin tuon
melkein kaihoavan ilmeen, jonka hän ensi kerran oli nähnyt, kun Klaus
lausui jäähyväisensä, lähtiessään kukistamaan talonpoikain kapinaa.
-- Rasittunut olet, ukkoseni, vaan jumalankiitos, sinä olet toki
palannut tervennä kapinan kukistettuasi, puhui Ebba-rouva hellyydellä.
-- Niin, me olemme palanneet, me olemme tehneet velvollisuutemme,
vastasi marski, asetellen aseitaan seinälle paikoilleen. Ja istahtaessa
sitten vanhalle paikalleen pöydän päähän jatkoi hän melkein suruisella
äänellä: -- Mutta soisinpa kernaasti, että tämä retki olisi tekemättä,
ettei sitä olisi koskaan tarvinnut tehdä!
-- Kuka sitä ei soisi. Vaan nythän on toki rauha palautettu, nythän
saat sinäkin levätä.
-- Ei, Ebbaseni, ei tule mulle lepoa eikä rauhaa, ennenkuin haudassa.
Se tulipalo, joka nyt sammutettiin, oli vain sivulieska, joskin
vaarallinen; päärovio ei ole vielä syttynytkään, vaan se syttyy pian.
Ja meidän täytyy kyetä sammuttamaan sekin.
Tervehtiessään lapsiaan, viiväytti hän kauan aikaa poikansa Juhanan
kättä omassaan ja virkkoi puolittain kuin itsekseen:
-- Sinä poikani ehkä saat nähdä sen haavan kasvaneen umpeen, jonka nyt
olemme kansaan iskeneet, -- minä en sitä enää saa. Ja kumminkin olisin
niin hartaasti suonut näkeväni Suomen kansan kasvavan terveeksi ja
voimakkaaksi.
Hetkisen siinä levättyään läksi marski ruhtinaansaliin, jossa Suomen
aatelisherrat, jotka olivat yhtyneet marskiin hänen retkellään ja
palanneet hänen mukanaan Turkuun, jo olivat koossa. Siellä vallitsi
ehyt ja sopusointuinen mieliala heidän keskuudessaan, veljeys
sovinnollisempi kuin ennen koskaan. Kaikki entiset epäilykset ja
arvelut olivat tänä talvena haihtuneet. Herttuan nostattama vaarallinen
kapina, joka yhtä turmiollisesti oli uhannut heitä kaikkia ja jota
yhdessä kukistamasta he nyt palasivat, oli ikäänkuin sulattanut eri
ryhmäin miehet toisiinsa ja tuota sulautumista olivat Ruotsista juuri
saapuneet viestit vielä omiaan vahvistamaan. Herttua oli viime aikoina
vieraantunut Ruotsinkin aatelistosta, jopa koko valtioneuvostosta, jota
hän jo vainosi, -- ei, nyt ei ollut enää epäilystä siitä, kenen puolta
tulisi pitää! Sama herttua varustaa parastaikaa laivastoa ja armeijaa,
tullakseen muutamain kuukausien perästä Suomeen heitä asevoimalla
kukistamaan. Tulkoon, tuumivat Suomen herrat äskeisten voittojensa
rohkaisemina, yhtenä miehenä aikoivat he Klaus-herran johdolla
viimeisiin asti häntä vastustaa ja jos mahdollista kuumilla
tervehdyksillä saatella hänet Ruotsiin takasin... He tunsivat nyt
vihdoinkin olevansa yhden pesän poikuetta, yksiä suomalaisia
aatelismiehiä.
Tällainen vahva toverimieli vallitsi ruhtinaansalissa marskin sinne
saapuessa ja osaksi innostuneina, osaksi leikillisinä, tarinoivat
herrat siellä päättyneen retken muistoista, kertoen toisilleen kaskuja
ja vaihdellen tekemiään havaintoja. Viinikippoja oli jo kannettu esiin,
kotiintulon maljoja juotiin.
-- Terveydeksenne, Suomen miehet! virkkoi marski maljaansa tarttuen. --
Jokainen on tehnyt velvollisuutensa ja tehnyt sen hyvästi, me voimme
luottamuksella katsoa tulevaisuuteen. Juokaa, iloitkaa tänä iltana, sen
te olette ansainneet!
-- Terve! rautamarskin malja, Suomen karhun malja! kuului huutoja
vastaukseksi ja tiheään tyhjenivät tinaiset pikarit. Mutta raakoja
pilkkapuheitakin kuului joukosta, vahingonilon töykeitä huutoja:
-- Ilkan malja, huusi yksi, hänen, joka nyt pelottelee variksia
Ilmajoen pelloilta!
-- Ja »talonpoikaiskuninkaan» malja, hänen, joka meille koko nämä
lystit laittoi. Olkoon nyt tervetullut Turkuun!
-- Ja Kustaa Eerikinpojan malja, -- hänhän se on haahmollaan koko
kapinaa johtanut!
Toiset nauroivat ja tähän iloseen tapaan jatkettiin tarinoita
ehtimiseen. Vaan marski istui ääneti pöydän päässä leukaansa
käsivarteensa nojaten. Hän hymähti, kun kuuli jonkun sattuvan
sukkeluuden, vaan kävi kohta taas vakavaksi ja miettiväksi. Eikä hänen
maljansa tyhjennyt tiheään kuin ennen. Anna Fleming, joka emännän
apulaisena kulki pöydän ympärillä täytellen maljoja, viivähti usein
ihmeissään setänsä takana, kun tämän maljaan ei enää syvennytkään
täyttämisen lovea.
Anna viivähti siinä miesten juomapöydän seutuvilla tosin muistakin
syistä. Emäntätoimissa touhutessaan seurasi hän suurimmalla
jännityksellä herrojen puheita ja varsinkin heidän kaskujaan
talonpoikaisjohtajista ja näiden kohtaloista. Siinä puhuttiinkin niistä
paljo, puhuttiin Ilkasta, Poutusta, Krankasta ja muista, kerrottiin
pilajuttu toisensa perästä, vaan sitä nimeä, josta hän niin hartaasti
olisi halunnut kuulla, ei mainittukaan. Näytti aivan siltä, kuin hänen
sulhonsa ei olisi ollutkaan mukana kapinijoukossa ... taikka oliko hän
niin aivan huomaamattomana kaatunut ja huvennut, ettei kukaan ollut
välittänyt hänen kohtalostaan ottaa selkoa? Ja kumminkin tiesi hän
Hieronymus Birckholtzin nimen kapinan alussa merkinneen hyvinkin
paljon.
Anna teki taas kierroksen pöydän ympäri ja saapui marskin istuimen taa,
ruveten täyttämään hänen maljaansa.
-- Ei mulle enää, tyttöni, minä olen väsynyt...
-- Taasko tuntuu Plissovan haava? kysyi Anna sedältään.
-- Ei enää Plissovan haava, muut haavat ovat jo pahemmat.
Ja marski viittasi Olavin luokseen:
-- Ole sinä isäntänä täällä, minä olen vanha, tarvitsen jo päästä
levolle.
Hän rupesi jo nousemaan pöydästä. Vaan samassa tuli vanginvartija
sisään tiedustelemaan marskilta, miten tuodut vangit olivat linnaan
sijoitettavat, -- niitä oli tutkittavaksi tuotu koko joukko, jotta
selvä saataisiin kapinan todellisista syistä. Anna kuunteli sitä
jännityksellä, henkeään pidätellen ... vaan ei nytkään mainittu hänen
sulhonsa nimeä... Marski antoi määräyksensä ja vartija poistui. Mutta
samassa käännähti marski Olavin puoleen:
-- Entä sinun Ulvilasta tuotu vankisi, onko hän jo täällä?
-- Birckholtzko, -- ei, hänhän on Yläneellä, jonne hänet joulunpyhinä
jätin.
-- Liekö se niin varma säilytyspaikka, tuo vanha huuhkaimenpesä. Hae
mies sieltä jonakin päivänä tänne talteen, me tarvitsemme hänet
kumminkin, kun tästä kuulustelu alkaa.
Varkain ja epätäydellisesti kuuli Anna nämä sanat, joita isä ja poika
hiljaa olivat vaihtaneet, vaan tuo lyhyt keskustelu ilmaisi hänelle jo
kaikki, mitä hän niin kauan ja kiihkeästi oli halunnut tietää. Hänen
sulhonsa oli siis vankina, oli ollut jo joulusta saakka hänen siitä
tietämättä, suljettu yksin sinne vanhaan maahoviin kuin elävältä
haudattuna. Tuohon tyrmään olikin siis päättynyt hänen toivorikas
retkensä, -- näin kauan oli hänkin toivonut ja odottanut turhaan. Mutta
Anna ihmetteli itse, että tämä sanoma nyt ei häntä masentanut eikä
lannistanut, hänessä päinvastoin kasvoi siitä omituinen, ennen
tuntumaton, tarmo ja päättäväisyys ja kun hän siirtyi pois siitä pöydän
kulmalta, johon hän hetkeksi oli jäänyt mietteihinsä seisomaan, hoki
hän jo hiljaa itsekseen:
-- Hän on pelastettava, ja se on minun tehtävä!
Kaiken sen iloisen ja rattoisan mielialan keskessä, joka tänään
vallitsi Turun linnan sekä vallashuoneissa että huovien tuvissa, kulki
Anna yksin miettiväisenä ja huolekkaana huoneesta toiseen, yhä harkiten
sitä yhtä ainoata kysymystään: vanki Yläneeltä on vapautettava,
vapautettava nyt, ennenkuin hän tuodaan Turkuun, mutta miten? Mistä saa
hän apulaisia, mistä saa hän neuvoja, kenelle voi hän uskoa
salaisuutensa? Ei ketään ole hänellä uskottua ystävää ... oi jos Elina
edes olisi täällä ... oi, jospa hänellä olisi orpanansa toimintavoima
ja päättäväisyys! Ja vielä vuoteellaan maatessaan ja kuullessaan, aina
kun ovissa käytiin, ruhtinaansalista juhlivain äänekkäitä puheita ja
iloisia lauluja, toisteli hän hiljaa mielessään: sen täytyy tapahtua,
mutta miten, miten? -- --
Marski viipyi nyt retkeltään palattuaan ainoastaan pari päivää Turun
linnassa ja lähti sitten perheensä seurassa Kuitiaan, siellä hiukan
levätäkseen ja jatkaakseen sieltä vielä rekikelillä matkaansa
Uudellemaalle, Pikkalalaan, -- vielä kerran tahtoi hän tarkastaa
laivastonsa, johon hän alkavassa ottelussa niin paljo luotti --; ensi
avovedellä täytyi hänen taas olla Turussa, valppaana ja varmana
vastaanottamassa sitä hyökkäystä, joka tulossa oli. Vaan Anna ei
tahtonut, ei voinut seurata setänsä perhettä Kuitiaan, hän tekeysi
lähtöpäivänä sairaaksi ... hän olikin melkein sairas.
-- Mikä sinua näihin aikoihin oikein vaivaa, Anna, kysyi marski
kummissaan. -- Oletko kysynyt tohtori Samuelilta neuvoa?
-- Oi en, niin sairas en ole, olen vain vähän väsynyt. Tulen hiukan
myöhemmin Kuitiaan.
-- No, jää sitten lepäämään; voit tulla Kuitiaan muutamain päiväin
perästä Gröningin kanssa, joka tänne vielä jääpi kirjeitämme
valmistamaan, -- hän seuraa sitten minua Pikkalaan.
Ebba-rouva suostui vastenmielisesti tuohon tuumaan, hänestäkin oli
Annan käytös viime aikoina ollut niin kummallinen; vaan Anna oli tällä
kertaa päätöksessään hievahtamaton. Hän tunsi välttämättömän pakon
toimittaa jotakin suurta, tärkeätä, ratkaisevaa, ja vaikkei hänellä
vielä ollut aavistustakaan, miten hän sen suorittaisi, oivalsi hän,
että nyt hän ei täältä voinut lähteä. Ja kohta marskin matkustettua
perheineen linnasta ryhtyi hän tuumiaan toteuttamaan. Hän aikoi ensiksi
epätoivossaan uskoa huolensa Gröningille ... olihan tämä Hieronymon
lanko ja olihan hän aikoinaan melkein ollut heidän liittolaisena.
Kautta rantain hän senvuoksi kerran Gröningiltä kyseli Hieronymosta,
vaan hän huomasi heti, ettei hänen ollut tämän eikä kenenkään muunkaan
apuun luottamista.
-- Sääli iloista miestä, lankoni hän on ja paljo hänestä aikoinaan
pidin. Mutta syyttäköön itseään ... hän lähti alunpitäin väärälle
tolalle -- siitä häntä varotin -- ja rupesi vaaralliseen peliin, --
siitä hän nyt palkkansa saa.
-- Ja mikä se palkka on, -- hirttoköysi?
-- Niin, kapinankiihottajan palkka, -- sääli hilpeää miestä...
Anna vetäytyi lohdutonna yksinäisyyteensä miettimään. Silloin kuuli hän
eräänä aamuna Olavin kertovan Prinkkalan herralle, että hän, koska keli
rupee huononemaan, huomenna lähtee pienellä huovijoukolla noutamaan
Yläneeltä erään kalliin vangin Turkuun ... valmistettakoon sille
otukselle varma paikka asunnoksi. Tuskan hiki nousi Annan ohimoille ja
hän virkahti puoliääneensä: nyt, taikka se on myöhää!
Viipymättä käski hän valjastaa hevosen, -- sanoi Olaville lähtevänsä
virkistyksekseen ajelemaan -- ja ajajakseen hän valitsi tuhmimman ja
juopoimman rengin, minkä linnassa tunsi. Pienen mytyn hän varusti
rekeensä ja lähti niin enempää ilmoittamatta ajamaan ulos kaupungista.
Hän ei enää osannut arastella mitään, omituinen pakko ikäänkuin
ehdottomasti ajoi häntä toimimaan... Eikä hänellä kumminkaan ollut
vielä ensinkään selvillä, miten hän oli suorittava tehtävänsä, hän
tiesi vain, että nyt se on suoritettava; Yläneellä on hänen sulhonsa
vankina, sinne hänen on päästävä häntä vapauttamaan... Hepo juoksi,
neljänneksiä kului; ajaja kääntyi aina toisinaan kysyvin katsein
neitoseen päin, vaan tämä ei virkkanut mitään. Vihdoin mies kysyi:
-- Minne asti sitä ajetaan?
-- Yläneen kartanoon.
-- Yläneelle asti ... eikä otettu appeita hevoselle!
-- Sieltä saadaan, aja vain...
Mies nyökkyi unisena reen keulalla, vaan sitä jännittyneempänä istui
reen perässä neitonen, rauhatonna käännyskellen vällyjen välissä; hänen
jäntereensä olivat pingoittuneet, hänen hermonsa tuntuivat polttavan,
sitä enemmän, kuta lähemmäs saavuttiin vanhaa herraskartanoa.
Iltapuoleen oltiin vihdoin perillä... Anna antoi ajajalleen pari
vaskikolikkoa, käski hänen ostaa itselleen olutta ja viettää iltansa
miten parhaiten osasi. Ja niin tämä siitä luvasta riemastui, että
tuskin hevosen malttoi valjaista päästää.
Oudoksuen ja ihmetellen, mutta samalla liehakoitsevana, otti kartanon
viirusilmä emäntä vastaan harvinaisen vieraan; vuosikausiin ei ollut
sitä kummaa sattunut, että isäntäväen, Flemingin, perheestä ketään oli
käynyt tätä syrjäistä kartanoa katsomassa, ja siksi tahtoi emännöitsijä
esiintyä niin edukseen kuin mahdollista.
-- Eikö sieltä muita tule, kun kerran lähdettiin, kyseli hän
tutkistelevasti Annalta.
-- Tulee, huomenna tulee toisiakin. Meidän on täällä katsastettava,
voidaanko näitä huoneita vielä panna asuttavaan kuntoon, sillä marski
tuumaa lähettää perheensä tänne sisämaahan kesäksi, koska se ei näinä
sotaisina aikoina ole rannikolla turvassa.
Anna lausui tämän hätävalheen, joka juuri siinä tuokiossa hänen
päähänsä lensi, sellaisella varmuudella, ettei akka osannut siitä
mitään epäillä, vähän vain ihmetteli, miksi armollinen neiti näin yksin
ennakolta oli tälle asialle lähtenyt. Mutta hänen huomionsa kiintyi
kumminkin kokonaan siihen mahdollisuuteen, että Yläneen kartanokin
kerran saisi marskin perheen luokseen. Ja hän rupesi Annalle kertomaan,
kuinka herrasväet Eerik vainajan, marskin isän, aikana usein olivat
täällä Pyhäjärven rannoilla rakastaneet asua, ja muistelemaan, ketkä
Flemingit juuri täällä olivat syntyneetkin.
Vaan Anna ei kuullut hänen kertomuksiaan; hän seurasi melkein
vaistomaisesti eukkoa sisälle vanhaan, ränstyneeseen päärakennukseen,
oli tarkastelevinaan sen seiniä ja kattoja, mutta hänen ajatuksissaan
pyöri koko ajan yksi ainoa selvä mielle: täällä hän on, täältä hän on
pelastettava!
-- Armollinen neiti kai jääpi yöksi, on ehkä pantava joku huone
lämmitä, kysyi akka paapatustensa sekaan.
-- Niin yöksi ... tietysti on huone pantava lämmitä...
He kulkivat siten huoneesta huoneeseen, eukon kertoessa niiden ikää ja
merkillisyyksiä, ja tulivat vihdoin eräälle ovelle, jonka edessä oli
luja munalukko ja paksu puomi. Anna säpsähti; hän arvasi kohta, mikä
huone siinä oli, arvasi, että siellä, honkasen loukun takana, oli hänen
sulhonsa vangittuna, ja hänen täytyi koota kaiken malttinsa, voidakseen
välinpitämättömällä äänellä kysyä:
-- Mitä teillä tuossa huoneessa on?
-- Siinähän se on vielä se talvella tuotu vanki; Olavi-herra sitä käski
pitää täällä, kunnes hän tulisi noutamaan, mutta eipä häntä ole
kuulunut. Tahtooko armollinen neiti katsoa sitäkin huonetta?
-- Oh, en välitä, -- taikka ehkä kumminkin. -- Anna tunsi polvensa
notkahtavan ... hänen äänensäkin varmaankin värähti ... vaan hän
pakotti sen taas vakavaksi, kun hän, eukon selitellessä avainkimppua
vyöltään, jatkoi:
-- Olavi lienee unhottanut vangin tänne, nythän on kapina jo aikoja
sitten lopussa.
Puomi putosi alas, rautanen telje narahti ja ovi käännähti
saranoillaan. Annalla melkein päätä pyörrytti, hän tunsi jalkansa
horjuvan ja pelkäsi, ettei hän voisi mielensä malttamattomuutta
hillitä. Ja siksi hän oven auetessa vetäysi silmänräpäykseksi pielen
suojaan; vaan jo seuraavassa tuokiossa astui hän esiin, painaen sormen
suulleen äänettömyyden merkiksi.
Raskas, ummehtunut, kostea ilma tulvahti vastaan puolipimeästä
huoneesta, eikä Anna ensi silmäyksellä voinut erottaa muuta, kuin
joukon olkipahnoja nurkassa ja niillä lepäävän ryysykasan. Vasta silmän
totuttua huoneen hämärään näki hän kalvakan, kuihtuneen miehen nousevan
seisalleen vuoteelta, laihat raajat, kuopille painuneet, likaset kasvot
ja omituisesti syvältä kiiltävät silmät, -- vaivoin tunsi hän iloisen,
verevän, reippaan sulhonsa piirteet. Kovasti hän puristi kädellään
ovenpieltä, johon hän nojausi, eikä puhunut kotvaan aikaan mitään. Ja
kalvakka nuorukainen, jonka kasvoille ensiksi niin vilkas ilme oli
välähtänyt, huomasi myöskin heti hillitä itsensä ja seisoi siinä pää
kumarassa, äänetönnä ja nöyränä. Vaan Annan silmä tarkasti huoneessa
olevaa siivottomuutta ja ryysyjen likaisuutta, hän kauhistui
ajatellessaan, että ihmisen oli tuossa kopissa kuukausia täytynyt virua
ja, kääntyen eukon puoleen, lausui hän suuttuneen kiivaudella:
-- Onko Olavi käskenyt kiduttaa vankia tällaisessa liassa ... ei, sitä
hän ei ole tehnyt. Hyi, miksi ette ole ihmisiksi hoitanut vankianne?
Eukko säikähti tuota ankaraa, nuhtelevaa ääntä, -- moisia nuhteita hän
ei ollut odottanut, päinvastoin kiitosta Olavilta. Ja hän rupesi nyt
anteeksipyytävänä selittämään:
-- Olavi-herra käski niin tarkoin vartioida vankia, ettei ole
uskallettu päästää häntä ulos. Ja joka päivä on odotettu, että joku
tulisi vankia noutamaan.
Anna huomasi eukon peljästyneen ja sen hän samassa oivalsi keinoksi
pelastaa onneton nuorukainen. Hän oli nyt vankemmalla puolella, oli
käskijä, -- ja siitä tuokiosta hänen ohjelmansa olikin valmis. Varmalla
ja ankaralla äänellä, jota hän itsekin ihmetteli, nuhteli hän eukkoa:
-- Teidän ei ole käsketty harjoittaa täällä ihmisrääkkäystä, varokaa
vain, etten anna teidän siitä marskin edessä vastata. Nyt on vanki heti
siirrettävä toiseen huoneeseen, hänelle on annettava vettä
peseytyäkseen ja puhtaat vaatteet, minä käsken sen Klaus Flemingin
nimessä. Tällä tavalla te tapatte vangin, joka on marskille niin
kallisarvoinen. No, käskyni ovat heti täytettävät!
Ja hän käännähti inholla vankihuoneen ovelta, ikäänkuin hän itse tuosta
ryysysestä miehestä ei vähääkään välittäisi, -- mutta hän oli jo nähnyt
nuorukaisen silmästä, että tämä oli hänen tarkotuksensa oivaltanut.
Vaan eukko juoksi hätääntyneenä hakemaan miehensä avukseen, vanki
siirrettiin toiseen, suurempaan huoneeseen, jonka ovella ei ollut
telkeitä, ja hänen päälleen puettiin vuokraajan omat juhlavaatteet; ja
kahle, jolla hän komerossaan oli ollut seinään kytketty, jäi siihen,
joten Hieronymo pääsi vapaana liikkumaan uudessa huoneessaan. Pönkän
varasi eukko lähtiessään huoneen ovelle lukon vahvikkeeksi, kun ei
ehtinyt siihen saada puomia sovitetuksi.
Anna ei ollut näitä puuhia enää huomaavinaankaan, hän hankkiusi muka jo
itse levolle huoneessaan rakennuksen toisessa päässä, vaan hän seurasi
kumminkin tarkoin kaikkia talonväen toimia ja harkitsi sillaikaa
mielessään suunnitelmansa yksityiskohtia myöten valmiiksi. Hänen
sielunsa oli kuin äärimmilleen pingoitettu, jokainen risaus pani hänet
hypähtämään. Ja tuskalla hän odotti, että joutuisi yö, -- yö, pimeä ja
hiljaisuus.
Ilta tuli, huhtikuun leppeä, kuutamaton ilta ja Anna sulkeusi hänelle
valmistettuun vierashuoneeseen, sammutti tulet ja odotti. Vaan
makuulleen hän ei ruvennut ... hän istui ja kuunteli, hänen
kuuloaistinsa tuntui yhtäkkiä kehittyneen äärettömän teräväksi, hän
kuuli etäältäkin pienimmänkin liikauksen. Tuvasta hän kuuli
oluttajuovain miesten sekavaa porinaa, kuuli, kuinka siellä sitten
vähitellen kaikki kävi hiljaiseksi. Tallista hän kuuli hevosten
kavioiden kopsetta, vaan sekin vaikeni, eikä kohta enää kuulunut muuta,
kuin joskus päärakennuksen toisesta päästä joku pehmyt, varovainen
askel. Silloin Anna hiljaa puki päälleen mukanaan tuomansa
palvelustytön puvun, hiipi kuin kissa varpaillaan ulos ja seisoi kauan
liikahtamatta kinoksessa. Ei tuulenkaan henkäystä kuulunut. Hän terästi
mielensä, meni talliin, riisui tiuvut längistä, valjasti hevosen, --
siihen hän oli toki lapsena oppinut, mutta ihmeteltävällä varmuudella
ja taitavuudella hän sen nyt suoritti --, ajoi sen hiljaa tielle ja
kiirehti takasin sisään... Hän toimi kuin varas, nopeasti, päättävästi,
varman suunnitelman mukaan, ja kumminkin hän mielestään toimi kuin
unessa, vaistomaisesti, jonkin välttämättömän pakon ajamana...
Jo seisoi hän pönkitetyn oven takana, tarttui pönkkäpuuhun...
Siltapalkki narahti... Anna hytkähti, oli pudottaa romauttaa raskaan
malon lattialle. Vaan hän keräsi vielä kerran kaiken malttinsa ja
voimansa. Lukko risahti, ovi aukeni pimeään huoneeseen, -- vaan samassa
Anna tunsi käsivarsiparin syleilevän itseään ja vetävän häntä varovasti
ulos...
Paluutie oli vapaa, ei ollut hetkeäkään hukata. He oikasivat hangen yli
maantietä kohden, juoksivat kuin vainotut; siinä tie, siinä reki, sen
perässä he jo istuvat ja hepo lähtee hölkkäämään eteenpäin, Hieronymon
vielä hakiessa ohjaksia käsiinsä. Hän tempoo suitsista, virkku juoksija
parantaa vauhtinsa. Vaan Anna ei tätä enää huomaakaan, hänen voimansa,
hänen neuvokkuutensa on lopussa, hän makaa siinä kuin tiedotonna ja
avutonna. Mutta yhtäkkiä hän havahtuu:
-- Minne päin?
-- Länteen, länteen, pois Suomen mantereelta. Meidän on ennen aamun
valkenemista oltava merellä.
Ja Hieronymo kiirehtii yhä hevostaan, joka jo panee parastaan. Keli on
pehmyt, kevät on jo pitkälle ehtinyt ja sää on suojanen. Lauhkea on yö,
metsä pimiä ja äänetön ja äänetönnä rekikin edelleen vierii.
Reessä istujatkaan eivät katkase sitä äänettömyyttä, he eivät ensi
aluksi puhu toisilleen mitään, sana ei lähde suusta, he vain katselevat
pimeään, pilviseen yöhön. Mutta yhtäkkiä Hieronymo kohoo reessä,
käännähtää tyttönsä puoleen ja päästää hiljasen naurun:
-- Tottatosiaan, kuiskaa hän, sinä olet soma talontytön puvussa, Anna.
Entä minä, vuokraajan väljissä juhlavaatteissa ja ilman lakkia, --
minkälainen olen minä?
Tosiaankin, mies oli ilman lakkia. Sitä ei ollut eukko hänelle uuteen
huoneeseensa hankkinut eikä ollut Annakaan sitä arvannut mukaansa
varata. Tuo hullunkurinen havainto yhtäkkiä vapautti heidät siitä
jännittyneestä mielentilasta ja juhlallisesta hiljaisuudesta, jossa he
näihin asti olivat kulkeneet, ja he ratkesivat molemmat lapselliseen,
herttaseen, helpottavaan nauruun, joka kuin taikavoima tuntui
sulattavan heidän mielensä hilpeään, keveään iloon. Olipa kuin kaikki
muut huolet, kärsimykset, pelot ja jännitykset olisivat yhtäkkiä
karanneet, eivätkä he sillä hetkellä näyttäneet muistavan enää muuta,
kuin että nuorukainen ajoi avopäin, ilman lakkia, keväisessä yössä.
-- Missä lakkisi ... avopäin ... sinähän vilustut, puhui Anna naurunsa
sekaan.
-- Siitä ei hätää ole, yö on lauha ja mulla on vielä vankka tukka,
vaikka sitä kyllä jäikin Yläneelle. Ja sitäpaitsi, saadaanhan me
lakkikin ... noin, tietysti ukolla on äimä peräsimineen takkinsa
liepeessä ja olisipa kumma, ellei reen pohjalta löytyisi kirvestä, --
sehän on aina mukana.
-- Lakki äimästä ja kirveestä...?
-- Niin, pidä suitsia tuokion, tyttöni, aja nopeasti.
Hieronymo löysikin kirveen reen pohjalta. Hän kohotti esiin
karhuntaljan lievettä, jolla he istuivat, iski siitä kirveellä irti
tarpeellisen viipaleen karvaista nahkaa ja istui sitten rauhallisesti
pimeän päässä ompelemaan itselleen lakkia. Ja lakki siitä syntyi, tosin
ei mitään hienoa tekoa, vaan tarkotuksensa täysin vastaava.
Tuo pieni juttu oli katkaissut pakotunteen kahlehtivan lumousvoiman ja
siitä pitäin lähti tarina kepeästi luistamaan reen perällä, sitä
vilkkaammin, kuta enemmän matka kului ja kuta kauemmas jäi Yläneen
kartano. He pääsivät reippaalle, rohkealle tuulelle, Hieronymo
varsinkin oli vallaton kuin poika. Tuo terve, raitis ilma, jota hän nyt
ensi kerran hengitti kolmeen kuukauteen, nousi hänelle kuin päähän, tuo
vapauden helpottava tunne, jota hän niin kauan oli kaivannut, hänet
hurmasi ja huumasi. Ja Annassakin oli tuo riuhtova mielen jännitys, tuo
sielun hätä ja tuska, muuttunut autuaaksi tunteeksi siitä, että hän
sittenkin, kaikista vaikeuksista huolimatta, oli löytänyt pitkällisten
unelmainsa päämäärän, elämänsä kaihotun onnen. Ja siksi tuntui tämä yö
molemmista kuin onnen ja autuuden yöltä.
Vaan sen tunteen seassa piili vielä pelkoakin, joka vähäväliä pulpahti
esiin.
-- Olemmeko turvassa, jos takaa-ajajilta pääsemmekin merelle asti?
kysyi Anna huolissaan.
-- Me olemme nyt jo turvassa. Sinä olet paljo minun vuokseni
uskaltanut, Anna, se, mikä on jälellä, se on vain leikkiä.
-- Sinä tiedät, mikä minulle on voimaa antanut, niin, se antaa sitä
kyllä vieläkin.
-- Sitä pidä vireillä, se meidät auttaa perille.
Ja he kertoivat toisilleen vaiheitaan ja taisteluitaan ja mieltensä
toivottomia ponnistuksia koko siltä pitkältä ajalta, jonka he olivat
erossa olleet, aina siitä elokuun illasta asti, jolloin he Kastelholman
edustaisella luodolla olivat kauaksi unhottuneet jäähyväissyleilyynsä.
Pienin paloin, yksityisin piirtein he tarinoivat merkillisimpiä
muistojaan, -- muistoja, jotka melkein kaikki olivat katkerat ja
synkät. Mutta monta yötä he tuntuivat tarvitsevan, ennenkuin ehtisivät
kertoa toisilleen kaikki.
-- Mutta nyt hiiteen mustat muistot ja raskaat mietteet! huudahti
Hieronymo äkkiä, teivien tyttöään vyötäreiltä. -- Hei, Anna, me ollaan
taas vapaita, olkoon mielemmekin kepeä kuin lentävän linnun. Sarastavan
toivomme valossa kalpenevat pian vaivojemme muistot, -- olemmehan taas
yhdessä. Ajatelkaamme tulevaisuutta, suunnitelkaamme se armaaksi ja
kauniiksi, -- noin, sinä hymyilet, sinä luotat jo onneemme sinäkin.
Riemu täytti todella Annankin mielen ja innolla hänkin antautui noita
tulevaisuuden tuumia suunnittelemaan.
Mutta tunteja kului, aamu jo sarasti ja taas palasi huoli neitosen
mieleen:
-- Oi, minne ajamme, missä voimme piillä setäni vihaa? Huovit ovat jo
ehkä kintereillämme!
-- Ei vielä, ei hetikään, lohdutti häntä nuorukainen. -- Onni on, ettei
marski itse ole Turussa. Ja meillä on nyt voitettuna yö ja ehkä
päiväkin, -- minun viirusilmä emäntäni ja sinun juoppo renkisi tuskin
niin väleen toipuvat hämmästyksestään. Sillaikaa me ajamme kauas,
ajamme Ahvenaan saakka, jossa jo olemme puoleksi turvassa, ja sieltä
Ruotsiin.
-- Vaan luuletko jäitten kestävän, kevät on pitkälle ehtinyt, ilma on
leuto?
Tätä seikkaa oli Hieronymo jo itsekseen huolehtinut. Hän vaikeni
hetkeksi ja virkkoi sitten:
-- Juuri siksi meidän on merelle riennettävä. Vielä kestää jää
lähimmässä saaristossa, ajetaan, niin pitkälle kuin ehditään,
kävellään, jos ei ajaa voi, -- aina olemme turvallisempia siellä kuin
mantereella. Ja kun kerran saaristossa olemme, loppukoon kernaasti
keli; jos se estää meitä kulkemasta, estää se myös hakijoitamme. Mutta
katsoppas tuossa, siinä on jo meri edessämme, taaksemme jää Suomen
manner.
He olivat ajaneet oijusteitä rannikolle Maskun pitäjän kautta,
pohjoispuolitse Naantalin vanhan luostarikylän, ja laskivat nyt aamun
vaietessa salmen yli Merimaskuun, -- hyvin tunsi Hieronymo monilta
retkiltään nämä tiet ja osasi vältellä valtamaanteitä. Eikä heitä
kyläpaikoissakaan ollut kukaan huomannut, ihmiset nukkuivat vielä ja
elävää näkemättä he pääsivät aavemmankin meren partaalle. Mutta siellä
täytyi jo lepuuttaa hevosta, joka rupesi uupumaan. Saariniityn ladosta
haki Hieronymo heinäsylen, antoi hevosen haukata hetkisen, -- kauan ei
maltettu. Ja taas he painoivat länttä kohden. Keli kesti, saaret
siirtyivät jälelle ja näkymättömiin häipyi manner. Päivemmällä
tapasivat he tiellään useita suuria railoja ja iltapuoleen heidän
täytyi poiketa muutamaan taloon Velkuan saaristossa, tiedustelemaan
matkan turvallisuutta, syöttämään hevosta ja itsekin ravintoa saamaan.
-- Minne vieraat kulkevat? -- siihen tavalliseen kysymykseen, joka aina
ja harvoin kuljetuilla teillä varsinkin on matkustajaa vastassa, saivat
pakolaisemmekin nyt vastata ja Hieronymo oli jo edeltäkäsin
varustautunut siihen rauhallisesti vastaamaan:
-- Kotiin Ahvenaan, -- niinkauan kuin tässä vielä keliä riittää. -- Ja
hän koetti olla hyvin kodikkaana Yläneen vuokraajan väljässä
juhlapuvussa, vaan Annan oli oudompikin liikkua lainamekossaan.
-- Vai ahvenalaisia, mistä sieltä?
-- Kastelholmasta, leskikuningattaren kartanoväkeä. Palaan Suomesta,
naimasta.
-- Hoo, siinähän onkin näppärä nuorikko!
-- Pitäspä sen olla, ettekö tunne Kankaisten sievimpiä tyttöjä?
-- Eipä ole nyt äsken käyty Kankaisissa. Milloin te jo tästä sinne
matkustitte?
-- Johan siitä on toista viikkoa ... kulin Turun kautta silloin ...
vaan nyt täytyy kiirehtiä suorinta tietä kotiin, kun kevät rupesi näin
joutumaan.
Saaristolaiset eivät epäilleet mitään, kulkihan siitä aina meren poikki
kaikenlaista väkeä, mikä milläkin asioilla, Hevonen sai ruokaa,
matkustajat myöskin, ja illan suussa hankkiusivat nämä taas
taipaleelle. Jäitten kestävyyttä saaristolaiset kyllä epäilivät, mutta
olihan siitä eilen vielä kulkenut Turusta palaavia ulkosaaristolaisia
ja tyyni oli ollut ilma... Iniön aukko oli ainakin vielä kuljettavassa
kunnossa.
-- Koettaa täytyy ainakin, tuumi Hieronymo, -- mikä siinä on muu kuin
palaaminen, jos meri aukiaa vastaan.
Vaan palata hän ei aikonut missään tapauksessa ja arvelematta he
ajoivat edelleen, aina vain länttä kohden, -- tuonne etäältä
kuumottaviin saariin heidän ainakin täytyi yöksi päästä ja ne
lähenivätkin jo lähenemistään. Mutta railoja vilkkui myös jo aivan
läheltä tietä ja vaivoin he muutamain ylitse pääsivät. Tuuli virisi
illan kuluessa ja pari tuntia ajettuaan kuulivat reessä istujat
yhtäkkiä hulahduksen ... jää oli erään halkeiman reunassa murtunut
hevosen alta ja tämä upposi korskahdellen siihen aventoon, vetäen rekeä
perässään. Nuolena lennähti silloin nuorukainen jään reunalle, tempasi
tytön syliinsä reestä, joka jo sekin oli veteen vaipumassa, ja kantoi
kiinteälle jäälle. Sitten koetti hän auttaa hevosta ylös, vaan siihen
hänen voimansa eivät riittäneet; hevonen kangistui kylmässä vedessä,
vaipunut reki veti sitä alaspäin, se painui, ponnisti vielä -- ja
katosi.
-- Hukkui tuo kelpo eläin, pelastajamme!
-- Rauha sen haudalle. Vaan meillä on nyt itsellämme tosi kysymyksessä.
Pimeä ehtii, tuuli kiihtyy, railoja aukenee, -- kiirehdittävä on meidän
maata kohden, tuonne lähimmälle rannalle. Kestävyyttä, Anna, rohkeutta,
-- tänne kätesi!
Ja reippaasti kävellen lähtivät he taivaltamaan maata kohden. Päivä
pimeni, yö tapasi, pitkäksi kävi taival ja Anna yritti väsymään.
Leveitä railoja oli kierrettävä, uusia syntyi myötään. Tuuli näet
kiihtyi kiihtymistään, vinkui pitkin aavikkoa ja rynnisti jäitä
vastakkain; kaamealta kuului kumea kohina ulohtaalta auvenneelta
selältä ja jään pauke oli pelottava. Vaan sitä vinhemmin he
puolijuoksussa ponnistivat maata kohden ja siinä olikin edessä jo tumma
piiru, kallioinen rannikko. Sinne he syöksivät ja heidän saaren alle
saapuessaan tuntui jo jää alla notkuvan ja heiluvan...
Vaan he olivat maissa, joskin väsyneinä ja märkinä, ja kappaleen rantaa
kuljettuaan he löysivät kalastajamökin ja pääsivät sisälle lämpimään.
Saari oli pieni pirstale Iniön saariryhmää, jossa näihin aikoihin
pelkkiä kalastajia asui, eikä tällä saarella ollut kalastajamökkejäkään
kuin kaksi. Ystävällisesti otti mökin väki pakenijat vastaan,
osanotolla kuunnellen heidän kertomusta vaarallisesta seikkailustaan
halkeilevalla jäätiköllä. He saivat ruokaa ja yösijaa ja nukkuivat
kohta uupuneen syvää unta.
Mutta kun pakolaiset aamulla herättyään kävelivät rantaan, oli öinen
myrsky jo tehnyt ihmeitä; heidän tiensä, jota he olivat tulleet, oli
kateissa, laajoja jäälauttoja ja korkealle kasaantuneita jäävuoria
uiskenteli vaahtopäisten laineiden lomassa ja aallokko repi parhaallaan
auki etäämmällä olevan, vielä kiinteän jään reunaa. He olivat saapuneet
viime hetkessä, muutamia tunteja myöhemmin olisivat he saaneet jakaa
hevosensa kohtalon.
Nyt he olivat taas vankina, mutta se ei heitä pelottanut; he olivat
armeliaan luonnon vankeja, vankeja yhdessä, vankeja vapaudessa. Ja
turvassa he myös tiesivät olevansa. Mökin väki kohteli heitä hyvin, ja
rauhallisesti he siis asettuivat odottamaan meren lopullista
aukenemista, päästäkseen sitten johonkin laivaan, joka heidät veisi
suoraan Ruotsin rannalle.
Vaan verkkaseen aukeni meri, etäältä kuultava sisäsaaristo näkyi vielä
kauan olevan jään peitossa, ja koko sen ajan oli kaikki liike katkaistu
Iniön saariin. Kului viikko, kului toinen, -- vaan ikäviksi ne eivät
pakolaisille käyneet. He viettivät täällä kuin kuherruskuukausiaan,
seuraten keväiseltään heräävää luontoa ja kävellen saaren louhisilla
rannoilla. Alusta ei näkynyt tulevaksi Suomesta päin, jolla he olisivat
päässeet meren yli. Vihdoin he eräänä päivänä näkivät ulompana merellä
purjeveneen, joka näytti luovivan Ahvenaan päin. Hieronymon pyynnöstä
läksi kalastaja soutamaan sen luoville ja kysymään, ottaisiko
purjehtija kahta matkustajaa mukaansa. Kalastaja palasi, purjehtija
jatkoi luoviaan.
-- Hän siis ei ottanut pysähtyäkseen? Kuka se oli?
-- Se oli sananviejä, joka kertoi matkansa kiirehtivän, hänellä oli
vietävänä tärkeitä viestejä Ruotsiin.
-- Mitä tärkeitä viestejä?
-- Semmoisia, että Klaus Fleming on kuollut...
Nuoret pakolaiset hytkähtivät, he eivät voineet pidättää hämmästyksen
huudahdusta. Kalastaja katseli aivan kummissaan, kuinka valtavan
vaikutuksen tämä uutinen teki noihin talonpoikasiin ihmisiin, -- sehän
näytti heihin aivan mieskohtaisesti koskevan. Mutta mitäpä se häneen
kuului, hän rupesi korjaamaan venettään rannalla. Kauan pysyivät
pakolaiset ääneti, Anna istuen rantakivellä, leuka käteen nojauneena,
Hieronymo vieressä seisten ja miettiväisenä katsellen ulapalle. Vihdoin
nuorukainen virkkoi:
-- Anna, nyt me lähdemme Turkuun, meillä on siellä asioita ajettava,
ennenkuin Ruotsiin joudamme.
-- Turkuun, kuinka uskaltaisimme?
-- Turvallisesti voimme sinne nyt lähteä, saatamme huoletta riisua
valepuvutkin pois, mutta voimmehan ne varoiksi pitääkin. Klaus Fleming
on kuollut, runko on taittunut, koko maa on neuvotonna ja päätönnä, --
meitä ei nyt kukaan ahdistele, ei kenkään uskalla enää nostaa kättään
herttuan airutta vastaan. Niin, me lähdemme Turkuun, minun täytyy
sieltä herttualle viedä tästä merkkitapauksesta tarkemmat viestit ja
Turustahan pääsemme parhaiten ruotsalaiseen laivaan.
Ja kääntyen kalastajan puoleen, joka siinä syrjemmässä venheensä
ääressä puuhasi, virkkoi Hieronymo:
-- No, nyt lähdette meitä viemään Turkuun, ei täältä muuten näy
pääsevän Ahvenaan. Ja onhan sieltä jo teidänkin tuotava suolat ja
jauhot.
Se oli totta sekin, kalastaja suostui ehdotukseen. Ja hän rupesi kohta
panemaan suurta silakkavenettään kuntoon Turkuun lähteäkseen.