XIII.

Myrsky vinkumassa.

Oikein oli Hieronymo syyskesällä 1596 ennustanut, kertoessaan

kirjeessään tytölleen, että ensi suksikelillä oli Suomessa myrsky

nouseva, jonka pauhu uhkaavana oli kajahtava Suomen mahtavan valtijan

kuuluville. Joulu oli käsissä ja jo oli etäältä, ikäänkuin kaukaisesta

metsästä, sen korkeimpain puiden latvoista, soinut syntyvän rajuilman

kumeaa kohinaa, vaikka se ääni vielä pysytteli siellä aroilla ja

louhikoissa.

Myrskyä oli Turun linnassa pitkin syksyä odotettukin, odotettu sitä

lännestä päin, Ahvenanmeren puolelta. Ruotsissa oli näet herttua

ilmeisesti varustautunut toteuttaakseen uhkauksensa saapua asevoimalla

kukistamaan Klaus Flemingin vallan Suomessa, ja siksi oli Turun linnan

varustustöitä jatkettu myöhäseen syksyyn asti ja koottu sotaväkeä

leiriin Turun edustalle. Mutta syksy oli mennyt ja tullut talvi,

vakoojat olivat palanneet Ahvenanmaalta ilmoittaen, että Ruotsin

puolelta ei ollut talven kuluessa enää mitään hyökkäystä peljättävissä.

Silloin oli Flemingkin päästänyt laivastonsa, joka aina niihin asti oli

varuillaan saaristossa luovinut, talvisatamaan, antanut sotaväelle

loman talviharjoituksista ja itse päättänyt lähteä Viipuriin, johon

häntä tärkeät asiat kutsuivat. Venäjän kanssa toista vuotta sitten

tehdyn rauhan viimeinen ehto, Käkisalmen linnan luovuttaminen

tsaarille, oli näet nyt täytettävä ja marskin täytyi sitävarten itsensä

matkustaa Itä-Suomeen. Nyt juuri joulunaaton aatoksi oli matkapäivä

päätetty.

Hiukan huolestuneena hän tälle matkalle hankkiusi, -- myrskyn enteitä

oli viime aikoina kuulunut sieltä ja täältä, Savossa olivat huovit ja

talonpojat tapelleet ja Pohjanmaalla oli niinikään rytistetty; vaan

marski arveli, että ainahan sitä sellaista pientä ryminää on, kyllä kai

huovit itse puolensa nytkin pitävät. Ja niin oli hän tänä aamuna

käskenyt vetää matkareet esiin ja niihin laitteli nyt aamuhämärän vielä

vallitessa Anna Fleming linnanpihalla matkaeväitä sedälleen ja hänen

seurueelleen, keskustellen siinä serkkunsa Olavin kanssa, joka oli

määrätty marskia seuraavain huovien päälliköksi ja siinä virassa

tarkasteli satuloita ja aseita.

-- Entäpä jos täällä alkaa sota juuri teidän poissaollessa, virkkoi

Anna. -- Pohjanmaalla jo on kahakoittu.

-- Eivät uskalla käydä ilmikapinaan. Kyllä kai herttuan yllyttäjät

siellä sitä varten parastaan ovat tehneet, vaan ole huoletta, ne

kahakat päättyvät kuin entisetkin: tapellaan päivä, saadaan selkään ja

taas ollaan kilttejä.

-- Elä kehu, pohjolaiset ovat sitkeää väkeä.

-- Ovat, vaan ovat kumminkin talonpoikia hekin, nuijapäitä, moukkia.

-- Nepä ehkä juuri nuijia voivatkin. -- Vaan katso, kuinka kirkastuu

taivaanranta.

Marski itsekin oli juuri laskeutunut alas linnanhuoneista ja hän,

samoin kuin kaikki muutkin pihalla olijat, huovit ja piijat, pysähtyi

äkkiä katsomaan sitä outoa valoa, joka taivaalta leimahti. Siitä, mistä

koillinen äsken oli kelmeästi sarastanut, paistoi nyt helakanpunerva

rusko, ikäänkuin kaukaisen tulipalon heijastus. Se paloi tuokion ajan

kirkkaasti ja uhkaavasti, koko talvinen luonto punerti sen valossa,

muurit, katot, lumipeittoiset vuorenrinteet näyttivät olevan kuin

tulessa. Huovit ja piijat huudahtivat peljästyneinä ja pakenivat

seinämille ja itse marski seisoi ällistyneenä, sanattomana sitä

katsellen. Valo leimahti vielä kerran, kelmeni vähitellen ja katosi. Ja

taas oli taivas harmaja ja hämärä, kalpeana näkyi sarastus sen

ranteelta.

-- Se on veren ennettä, kuului pihalta säikähtyneitä huudahduksia.

-- Se tietää tulta ja hävitystä.

-- Se tietää Jumalan vihaa ja kostoa.

-- Se ennustaa myrskyä ja rajuilmaa, nyt ei ole hyvä taipaleelle

lähteä.

Näin selitti taikauskoinen kansa taivaan ilmeen, pelotellen itseään

vielä niillä ennustuksillaan, ja Anna, joka kalveten oli seisonut

rekeen nojaten, hoki hänkin itsekseen: myrskyä ja tulta ja verta! Vaan

niinkuin jäätyneenä paikalleen seisoi marski kauan yhdessä kohden,

saamatta silmiään irti tuolta jo kelmenneeltä taivaalta. Hän oli

taikauskoinen hänkin, kuten kaikki aikalaisensa, joksikin merkiksi

hänkään ei voinut olla tuota näkyä käsittämättä ja syvästi se häneen

oli vaikuttanut; hänenkin mielessään kajastivat nuo samat käsitteet,

joita hän ympärillään kuuli tulkittavan sanoiksi: verta, tulta,

hävitystä! Vaan mielensä jäntevyydellä tempasi hän itsensä tuosta

loihtuvallasta irti ja virkkoi tyyneesti, melkein pilkallisesti:

-- Loruja, se on nousevan päivän kajastusta, -- siinä koko juttu! Siitä

tulee pakkaspäivä, pankaa vahvasti heiniä kallokkaisiinne, miehet.

Ja ravistellen ruumistaan, ikäänkuin jo tuntien tuon pakkasen oireita,

käveli marski takasin sisälle, käskien miesten joutua murkinoimaan,

koska heti syötyä oli lähdettävä.

Hetken kuluttua istui Flemingin perhe -- se oli, kuten tavallista,

monilukuinen perhe, koska siihen kuului paljo vieraita, etupäässä

Ruotsista tulleita pakolaisia -- linnan ruokahuoneessa aamiaispöydässä,

kun yhtäkkiä ovi lennähtää auki ja luminen airut työntyy sisälle,

kysellen marskia. Märäksi ajetulla hevosella on hän yötä myöten

karauttanut pohjoisesta päin, koska hänellä on tärkeitä viestejä

tuotavana Ulvilasta, Aksel Kurjelta, Anolan herralta, marskille.

Äänettömyys vallitsee huoneessa. Marski nousee verkalleen pystöön ja

kysyy:

-- Mitä viestejä? Kerro!

-- Pojanmaan rahvas kapinassa, monituhansinen talonpoikaisjoukko

rientomarsseissa kulkemassa etelään päin, polttaen ja hävittäen, --

niin kertoo airut hengästyneenä.

Toisetkin karahtavat ruokapöydästä pystöön, miehet katselevat

neuvottomina toisiaan ja naiset rupeavat uikuttamaan; Anna yksin jää

istumaan paikoilleen, peittäen kämmenellään silmänsä. Vaan kylmänä ja

varmana virkkoo marski hetkisen kuluttua:

-- Se alkaa siis sieltä, Pohjanmaalta, no, sen jo saatoimme arvatakin.

-- Olavi, laita leiriin sana, että tuhat ratsumiestä on tunnin perästä

valmiina nousemaan satulaan. -- Eikö Aksel Kurki ole lipullisellaan

marssinut talonpoikia vastaan? kysyy hän taas kääntyen airueen puoleen.

-- Hän pelkää olevansa liian vähäväkinen ja aikoo odottaa Ulvilassa,

saadakseen täältä apua ja lähempiä käskyjä.

-- Aikoo odottaa, matkii marski ikäänkuin epäillen ja rypistelee

kulmakarvojaan. -- Hm! Mistä teillä on tietonne, kuinka suuri on

talonpoikaisjoukko ja kuka sitä johtaa?

-- Pakolaiset, jotka pohjoisista pitäjistä kauhun valtaamina ovat

saapuneet Ulvilaan, kertoivat kolmen Pohjanmaan pitäjän miesten olevan

liikkeellä, heitä on tuhansia suksimiehiä. Joukon johtajiksi mainittiin

kaksi talonpoikaa, Pentti Pouttu ja Martti Tommola, vaan sen

varsinaisena päällikkönä lienee kumminkin eräs herttuan ruotsalainen

kirjuri, joka on liikkunut Pohjanmaalla kansaa villitsemässä.

-- Se on Birckholtz, se heittiö! huudahti marski nyt ensi kertaa

kiivastuen, ja hänen nyrkkinsä puristuivat kokoon. Sitten hän seisoi

hetkisen mietteissään, pää rintaa vasten vaipuneena, kunnes hän sen

siitä verkalleen kohotti ja virkkoi: -- Vai niin, sulla on, herttua,

siis todellakin ollut päätä sytyttää tuleen tämä rovio Suomen köyhän

kansan keskessä, -- polttaaksesi meidät siihen! Hyvä, me tulemme sen

rovion sammuttamaan verellä; mutta jos sen jälkeen ei koko laajalla

Pohjanmaalla ole jälellä muuta kuin kekäleitä ja hyytynyttä hurmetta,

niin vastaa siitä sinä Jumalan, kuninkaan ja kansan edessä, me teemme

vain velvollisuutemme.

Ja tyyneesti kysyi hän taas airueelta:

-- Turkuunko talonpojat tähtäävät?

-- Niin, kuuluvat vannoneen, että repivät vaikka hampain alas tämän

linnan. Ja kaikki aateliskartanot he aikovat matkallaan polttaa, paitsi

Kankaisten ja Liuksialan kartanoita.

-- Vai Kankaisten ja Liuksialan, -- miksi säästävät juuri

Liuksialankin? Mutta olkaa huoletta, niin kauas he eivät koskaan ehdi.

-- Lepää mies ja syö!

Pari kierrosta käveli marski lattialla, pysähtyi sitten ja virkkoi:

-- Minä huomaan, että tsaarin on pakko vieläkin hetkisen odottaa

Käkisalmea, minun täytyy itseni ensiksi lähteä tekemään puhdasta täällä

kotona. No, matkarekenipä toki on valmisna.

Hetkisen vallitsi linnassa yleinen hälinä ja hämminki, vaan

varmalla, kovalla äänellä käski marski kaikkien rauhoittua ja antoi

kylmäverisesti linnaan jääville tarkat määräykset, mitä heidän on

tehtävä, varsinkin Prinkkalan herralle linnan vartioimisesta. Ja

ennenkuin ratsuväki vielä oli leiriltä saapunut, seisoi hän jo turkit

päällään maltitonna huoneessaan valmiina matkalle. Mutta sieltä se jo

ratsuväki Olavin johdolla saapuikin; marski laskeusi linnanpihalle sitä

vastaanottamaan ja tarkastamaan. Vaan hänen sitä tehdessään karauttaa

toiselta taholta, Hämeen tieltä, kaksi ratsastajaa hiestyneillä

hevosilla linnaan ja kysyvät hengästyneinä marskia.

-- Tässä olen, mikä hätänä?

-- Kapina maassa, talonpoikaisjoukkoja Pohjanmaalta ja Savosta tulvii

Hämeeseen, ryöstäen aatelistaloja, nostattaen kansaa. Sotapäälliköt

pyytävät kiireistä apua.

Marski säpsähtää, kalpenee.

-- Hä, kapina Hämeessäkin, kapina Savossa, kapina koko maassa?

Kertokaa!

Liikahtamatta seisoo marski matkarekensä vieressä ja kuuntelee

palaviinsa ajaneiden airueiden viestejä. Huovit Pohjanmaalla ovat

tapetut tai hajotetut, pakolaisia syöksyy Hämeeseen joka taholta,

aateliskartanot palavat. Kapinallisten päälaumaa, Ilkkaisen johtamaa,

joka on tulossa Hämeenkankaan poikki, sanotaan olevan kymmenentuhatta

miestä, uusia parvia saapuu Savosta, kapinajoukko kasvaa joka päivä

sitä mukaan kuin etenee. Ja talonpoikain joukossa on myöskin Kustaa

Eerikinpoika mukana.

Marski oli istahtanut reen laidalle, pannut kätensä ristiin rinnalleen

ja kuunnellut kertaakaan keskeyttämättä airueita. Hän alkoi nyt vasta

oikein oivaltaa koko sen myrskyn laajuutta ja voimaa, joka tuolta

kaukaa Pohjanmaalta oli lähtenyt, koko sen suunnitelman avaruutta,

jonka, siitä oli hän vakuutettu, Kaarlo-herttua Ruotsista oli pannut

vireille ja jonka tarkotus nähtävästi ensiksikin oli kerrassaan

kukistaa hänet, Klaus Flemingin, ja sitten... Pirullinen suunnitelma:

ärsytetyt pohjolaiset nostavat aseisiin koko sisäisen Suomen rahvaan,

joka sekin on kiukustunut ja kiusautunut, ja tämä lumivyörynä kasvava

rahvaanjoukko syöstään sitten eri ryhmissä Turkua vastaan, jonne

herttua meren auvettua kai itse laivastollaan saapuu. Tämä juoni on jo

meneillään: villiytyneen kansan intohimot ovat lasketut irti ja niitä

johtamassa on leppymättömän herttuan sitkeä tahto, -- siinä on edessä

taistelu elämästä ja kuolemasta. Siinä on kestettävä tai kaaduttava!

Niitä Klaus-herra mietti, mutta hänen ajatuksensa takertuivat varsinkin

yhteen kohtaan, josta hän tuokion kuluttua uudelleen kysyi airueilta:

-- Kustaa Eerikinpoikako mukana, sanotte te. Oletteko hänet nähnyt?

-- Emme, vaan joukossa hän kuuluu kulkevan.

Klaus epäili. Hänkö täällä kapinanjohtajana tuo hontelo uinailija,

jonka hän pari kuukautta sitten lähetti Saksaan ... silloin kuin

Fincken tytärkin hävisi hänen matkaansa...? Hä? Onko Kaarina-rouva

näissä vehkeissä osallisena... Liuksialaa ei aijota polttaa? Ja onko

herttua todellakin tehnyt niin uhkarohkean suunnitelman, että on

kutsunut Eerik-kuninkaan varjon avukseen, syötiksi, kuvaksi,

syöstäkseen hänet sitten taas takasin surkeuteensa, heti kun hän on

tehnyt tehtävänsä, raivannut maan valmiiksi, -- se olisi todentotta

vaarallista leikkiä! Mutta onhan tämä uhkapeliä kaikissa tapauksissa...

Vielä tuokion seisoi marski reen perään nojautuneena ja hänen

ajatuksensa näyttivät tekevän voimakkaasti työtä. Mutta kun hän siitä

taas oikasihe suoraksi, oli hän jälleen entinen lujapiirteinen,

rautatahtoinen, tarmokas marski, sama heltymätön Suomen karhu kuin

ennenkin. Hän oli tehnyt päätöksensä: rahvaan kapina on kukistettava,

kukistettava nopeasti ja rutosti, ankaruudella ja julmuudella; syttynyt

tulipalo on joka kulmalta sammutettava, niin ettei kypenekään kykene

kytemään, kun herttua kevään tullen aikoo saapua sen satoja niittämään,

sammutettava koko maasta, vaikka siihen sitten vaadittakoonkin koko

kansan veri. Kevyttä sen päätöksen teko marskille ei ollut -- niin

paljo se vaati suomalaista verta! -- vaan siinä ei ollut muuta neuvoa.

Kohta kutsui Klaus Fleming kaikki ratsu- ja jalkaväen päälliköt

luokseen ja antoi heille kaikille valmiit, varmat käskyt.

-- Koko väkemme täytyy nyt lähteä liikkeelle, nopeissa päivämarsseissa

tulee meidän painua Hämeeseen tuota nuijajoukkoa vastaan, ja rutosti on

meidän siihen iskettävä, iskettävä varmasti ja syvästi. Kansa on

noussut kapinaan esivaltaa vastaan; sotaväen on tukahdutettava se

kapina ja itseään sekä herttuaa syyttäkööt talonpojat siitä, jos se

tapahtuu säälittä ja armotta! Miehet, meidän täytyy kohta olla

lähtövalmiit.

Koko pääjoukon aikoi marski itse johtaa Hämeeseen, josta hän huomasi

vaarallisimman vihurin vingahtelevan, ainoastaan muutamia satoja

huoveja päätti hän Olavin johdolla lähettää Ulvilaan, Aksel Kurjelle

rohkasuksi ja avuksi. Kaikki kiireisesti annetut käskyt täytettiin

nopeasti ja säntillisesti, marskin päättäväisyys ja kylmäverisyys

vaikutti yleistä varmuutta ja tyyneyttä, -- jokainen totteli kokenutta

päällikköä eikä epäillyt mitään.

Mutta ehtiessään näistä puuhista ylös omiin huoneisiinsa, näytti

marskista tuo mielenjäntevyys ja varmuus hetkeksi laukeavan ja hän

istahti melkein masentuneena työpöytänsä ääreen. Hän oli jo yli

kuudenkymmenen ikäinen ja isku kolahti tässä ankarasti iskun päälle. Ja

hänen mieltään karvasteli varsinkin tuota kapinoivaa kansaa

ajatellessaan: oliko hän todellakin kovuudellaan ja ankaruudellaan

ajanut sen tuollaiseen epätoivoon, olisiko hän voinut sitä hellemmin

kohdella, olisiko hän voinut tätä myrskyä välttää...?

-- Mitä olisimmekaan voineet tehdä tuolla itsetietoisella, voimakkaalla

Pohjanmaan kansalla, jos sen olisimme pitäneet puolellamme, virkkoi hän

ääneensä Gröningille. -- Mutta nyt sen täytyy masentua!

-- Eikö voi enää kansaa saada järkiinsä?

-- Ei, se on tarttunut aseisiin, sen täytyy aseisiin hukkua. Sillä

muuten se voi tarttua aseisiin toisenkin kerran ja kolmannen, ellei

siltä isketä suonet tyhjiksi... Niin, se on julmaa, mutta se on

pakosta...

Marski saneli muutamia kiireisiä kirjeitä, jotka olivat lähetettävät

kuninkaalle ja etäisempäin sotaväenosastojen päälliköille, antoi vielä

Gröningille joukon käskyjä ja meni sitten vaimonsa puheille. Naiset

istuivat siellä tyrmistyneinä saapuneista viesteistä, vaikkeivät vaaran

koko laajuutta voineetkaan arvostella. Vaan kun Ebba-rouva näki

miehensä tulevan jäähyväisille, silloin hän säikähti: Klaus oli tänä

aamuna ikäänkuin äkkiä vanhennut ja silmässä oli sellainen omituinen,

väsynyt, alakuloinen, melkein toivoton ilme, jota hän ei siinä koskaan

ennen ollut nähnyt. Ja oudoilta soivat hänen sanansakin ja ääni oli

harvinaisen pehmeä, kun hän virkkoi:

-- Minä lähden nyt, Ebba, retkelle, joka oikeastaan kysyisi nuorempia

voimia, ja me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Ehkä emme näe

toisiamme pitkään aikaan, ehkä on kotimme hajoitettu ja hävitetty, kun

palaan, ehkä en palaakaan... Kaikissa tapauksissa, ole aina Klaus

Flemingin puoliso, kuinka vaiheet kääntynevätkin. Meidän tekojamme

tahdotaan mustata, meidän aikeitamme tullaan tulkitsemaan väärin, meitä

syytetään monista rikoksista ja epärehellisistä tarkotuksista. Sinä

tiedät tekomme ja tarkoituksemme; jos sinulle tilaisuutta ja ikää

suodaan, käytä se paljastaaksesi panettelut ja puhdistaaksesi nimemme

ja opeta lapsillemme samaa. Opeta heitä hetken vaihteista välittämättä

pysymään uskollisina kuninkaalleen ja isänsä muistolle, opeta heitä

olemaan suomalaisia, -- niin oli heidän isänsä aina. Hyvästi, Ebba...

Outoina läksivät tällaiset sanat Klaus Flemingin suusta, ne soivat

pahoilta ennustuksilta ja sulattivat Ebba-rouvan hillittömään itkuun.

Vaan reippaampana kävi Klaus Fleming hyvästelemään lapsiaan, jotka

eivät voineet käsittää syytä äitinsä kyyneleihin, -- lahtihan isä niin

usein matkoille ja olihan Eenokki ja huovit mukana. Hellästi heitä

Klaus syleili, kehotti Juhanaa, joka jo rupesi miehistymään, uutterasti

harjoittamaan tieteitä mestari Samuelin johdolla, jotta hän sitten pian

olisi kypsi aseharjoituksiin, ja tyttäriään käski näppärästi äitiään

auttamaan. Vaan kun hän sitten tuli Annan luo, hytkähti hän melkein

taaksepäin, sillä niin kummallinen, arka ja pelokas oli Annan katse, --

tyttö näytti tahtovan vetäytyä syrjään koko tästä perhekohtauksesta.

Marskin mieleen iski äkkiä muutamia muistoja ... aivan äsken oli

mainittu Hieronymus Birckholtzin nimi ... oliko Annalla vielä yhteyttä

tuon salakiihottajan kanssa, oliko hänellä mitään tietoja näistä

tapauksista...? Mutta mitä hulluja, päätti marski samassa, sehän on

mahdotonta, muuten lie tyttö vähän pökerryksissään. Ja naurahtaen

epäilyksilleen syleili marski jäähyväisiksi Annaakin, joka vapisi kuin

lehti hänen käsivarsissaan.

Vaan ratsujen kaviot tömisivät jo kuin kärsimättöminä linnan pihalla,

josta päällikköjen komentohuudot kajahtivat. Sinne täytyi jo marskin

rientää perheensä luota eikä saanut pehmeyttä eikä epävarmuutta näkyä

hänen piirteissään, kun hän väkensä eteen astui. Pikaisella,

tottuneella silmäyksellä hän tarkasti joukkonsa ja antoi sille käskyn

marssimaan. Itse hän istahti rekeensä, hän oli jo liian vanha

ratsastamaan. Vaan sillalla ajoi Olavi, joka oli Ulvilaan määrätty,

osastoineen hänen ohitseen. Hänet pysäytti marski vielä ja virkkoi:

-- Sinä tiedät, Kurjilla on horjuva luonto, siihen elä luota, vaan

toimi itse. Ja toinen asia: koeta saada herttuan kirjuri vangiksi jos

millä keinoin, hän on paras todistuksemme siitä, että kapina on

herttuan sytyttämä.

-- Olen häntä kerran ennen pyydystänyt, -- nyt hän ei luista

kynsistäni, kuten Hämeenlinnan edustalla.

-- Niin, hän on tuottanut nimellemme paljo häpeää, tuo hänet elävänä

jos voit.

-- Isä, minä olen myöskin Fleming.

-- Oikein. Ja jos kaikki hyvin käy, kiirehdi pääjoukon luo, siellä

miehiä tarvitaan.

Olavi karautti joukkoineen jään yli pohjoista valtatietä kohden ja

marski ajoi pääjoukkonsa jälestä Hämeen tielle. Ja linnan ikkunoista,

joista kyyneleiset katseet lähteviä seurasivat, ei kohta näkynyt

joukosta jälkiä muuta, kuin pehmeäksi tallattu talvitie, jota alkava

pakkastuisku jo rupesi tasottamaan.

Äänetön hiljaisuus vallitsi linnassa; piha oli tyhjä, portit suljetut,

vartijat astelivat vakavina valleilla. Ja samanlainen surunvoittoinen

äänettömyys oli sisälläkin marskin huoneissa. Ebba-rouva istui

liikahtamatta ikkunan pielessä, lapsillekaan eivät leikit maistaneet ja

Anna, hän käveli levottomana, rauhattomana huoneesta huoneeseen, kuin

vainottu kauris, pysähtyi hetkeksi miettimään ja siirtyi taas muualle,

ikäänkuin etsien paikkaa, mihin kätkeä salaiset huolensa ja

rikollisilta tuntuvat toivomuksensa.

Tämänpäiväiset tapaukset olivat taas panneet hänen mielensä kuin

kidutuslavalle. Myrsky, jota hän oli toivonut, oli puhennut,

nythän hän saattoi odottaa sen keskestä pelastuksensa hetkeä. Vaan hän

vavahti aina sitä ajatellessaan, ikäänkuin vielä tuntien setänsä

jäähyväissyleilyn; -- millaista onnea oli hän toivottanut tälle ja koko

lähtevälle sotajoukolle, miten jakoi hän perheensä, tätinsä ja

serkkujensa surut ja huolet...? Ei, ei, hän ei voinut puhtain tuntein

toivoa tuon ruhjovan myrskyn käyvän yli maan, -- ja kumminkin hänen

täytyi sitä toivoa...

Levottomuutensa viskelemänä koetti Anna mieltään viihdyttääkseen ruveta

keskustelemaan nuorimman serkkunsa, herttaisen Heblan kanssa, vaan hän

sekaantui siinäkin puheissaan, jäi hajamielisenä sanattomaksi.

-- Pelkäätkö sinäkin, kuten äiti, isälle jotakin pahaa tapahtuvan,

koska olet noin rauhaton, Anna? kysyi lapsi käyden entistään

surullisemmaksi.

-- Niin, pelkään ... eikähän toisakseen ole syytä peljätä, onhan isä

niin voimakas ja mahtava. Mutta voi jos tietäisi, miten siellä käy!

-- Niin, jos tietäisi ... jos me voisimme jotakin tehdä, voi, minä

ajaisin metsään nuo kaikki häijyt talonpojat.

-- Ja heidän johtajat, niinkö?

-- Niin, nuo ilkiöt. Mutta tiedätkö Anna, jos me oikein rukoileisimme,

että isä heidät voittaisi...?

-- Rukoileisimme ... oi, ei, ei se auta... Anna melkein pakeni

serkkunsa luota pois ja koetti hakea yksinäistä, häiritsemätöntä

lymypaikkaa, jossa voisi käydä käräjiä ristiriitaisten tunteittensa

kanssa. Päivä oli kulunut iltapuoleen, pimeäksi oli käynyt talvinen

hämärä. Levotonna harhaillessaan oli Anna joutunut pieneen, pimeään

umpihuoneeseen, jota ei nykyjään käytetty mihinkään, ja istahtanut

sinne matalalle jakkaralle. Huone oli Katarina Jagellottaren entinen

yksityinen rukouskappeli ja jakkara oli vanhan alttarin jalusta, jota

ei vielä oltu korjattu pois. Siinä hän yksin pimeässä istui ja koetti

tyynnyttää mieltään, koetti rukoilla, että Jumala johtaisi kaikki niin,

kuin sen hän parhaaksi näki... Mutta hänen mielensä kapinoi tuotakin

rukousta vastaan...

Silloin kuuli hän oven hiljaa avautuvan ja joku astui huoneeseen.

Tulijalla oli kynttilä kädessään, hän sytytti pienen lampun, joka

riippui alttarin yläpuolella, vanhan, jo mustuneen, mutta aikoinaan

nähtävästi kallisarvoisen jumalanäidin kuvan edessä, huomaamatta Annaa,

joka istui matalalla seinän vieressä. Se oli mestari Samuel, Samuel

Staben, lääketieteen ja filosofian tohtori, oppinut ja syväaatteinen

mies, joka uskonsa takia Ruotsista karkotettuna oleskeli täällä Turun

linnassa marskin vieraana, hänen kotilääkärinään ja hänen ainoan

poikansa opettajana. Hän oli harras katooliuskoinen ja tänne

hyljättyyn kappeliin hän lukutöittensä lomissa usein pistäysi

yksinäisyydessä polvistumaan jumalanäidin kuvan edessä.

Ruvetessaan nytkin laskeutumaan polvilleen alttarin eteen huomasi hän

Annan siihen lyyhistyneenä.

-- Mitä, lapseni, sinäkö täällä jumalanäidin jalkain juuressa? Onko hän

siis saanut harhailevan karitsan kuljetetuksi kotiin?

Mestari Samuel, samoin kuin useat muut Ruotsista karkotetut

paavilaiset, sekä papit että maallikot, harjoitti hiljaisuudessa, mutta

sitä kiihkeämmin, katoolista käännytystointa Suomen protestanttisten

asukkaiden joukossa, ja oli hän Flemingin perheessäkin koettanut tehdä

parastaan, vaikka Ebba rouva, joka oli kasvatettu luteeriseen uskoon ja

samaan oppiin lapsiaankin kasvatteli, olikin sen kieltänyt, -- Klaus

itse ei näihin asioihin puuttunut. Mutta Anna ei, omien mietteidensä

valtaamana, kohta oikein käsittänyt tohtorin tarkoitusta, vaan vastasi

hiljaa huoahtaen:

-- Oi, minä etsin lohdutusta, neuvoa, selvyyttä, ja siksi olen paennut

tänne yksinäisyyteen.

-- Niin, etsi sitä täältä, tähän polvistu alttarille ja avaa sydämmesi,

silloin löydät tasapainon ja selvyyden.

Vaan Anna katseli viisasta tohtoria tuokion ääneti ja hänen ajatuksensa

saivat omituisen suunnan ja muodon. Yhtäkkiä hän kysäsi:

-- Kuulkaa tohtori! Jos omaiseni kaikki, vanhempani ja holhojani, ovat

luterilaisia, jos minua on tähän uskoon kasvatettu ja opetettu ja minun

siis oikeastaan pitäisi auttaa sen edistymistä, -- olisiko silloin

rikollista, jos toivoisin katoolisen uskon voittoa ja työskenteleisin

sen hyväksi?

-- Ei suinkaan, se on päinvastoin velvollisuutesi, jos tämän uskonnon

totuuksia olet päässyt rakastamaan.

Anna oli hetkisen vaiti. Sitten hän alkoi taas:

-- Vaan jos omaiseni lähtevät taisteluun vaarallista vihollista

vastaan, taisteluun, joka on ratkaiseva onneksi tai turmioksi kaikkien

niiden, jotka ovat tehneet mulle hyvää, onko silloin rikollista, jos

toivon vihollisen voittavan?

Mestari Samuel hymähti huomatessaan, miten oppimaton neitonen yritti

kietoa hänet, tottuneen väittelijän, dialektiseen soppeen. Vaan samassa

hän kävi vakavaksi ja kysyi:

-- Ja miksi toivoisit vihollisen voittavan?

-- Ei, en tiedä toivonko, vaan jos ... jos esimerkiksi olisin päässyt

mielistymään johonkin viholliseen?

Oppinut tohtori puisteli päätään:

-- Puhut mulle arvoituksia, tyttöni, mitenpä olisit päässyt

mielistymään johonkin nuijamiesten talonpoikaisjohtajista! Vaan huomaan

kaikesta, että sydämmessäsi riehuu joku taistelu eri tunteiden välillä,

joku velvollisuuksien ristiriita. En tahdo asiaasi udella, sellaisessa

taistelussa eivät syrjäisen neuvot auta. Polvistu alttarille, rukoile,

ano jumalanäidiltä selvitystä, hän sen sulle antaa. Polvistu, rukoile

yksin...

Tohtori poistui varpaillaan ja Anna polvistui kuin käskystä alttarille,

rukoili, anoi jumalanäidin apua ja neuvoa. Ja hän lepäsi siinä kauan,

hartaasti rukoillen. Vaan hän ei löytänyt selvyyttä, ei tyydytystä, ja

hänen mielensä oli yhtä levoton, tunteensa yhtä ristiriitaiset, kun hän

illan yöksi vaihtuessa vihdoin poistui Katarina Jagellottaren

rukouskappelista ja laskeutui vuoteelleen.

Hän oli väsynyt, hän nukkui kohta. Mutta kiihottunut mielikuvitus teki

unissakin työtä. Hän näki sulhonsa talvisessa metsässä hiihtävän

talonpoikaisjoukon etupäässä, voimakkaasti ponnistavan etelää kohden.

Vaan silloin ryntää aseellinen sotaväenosasto heitä vastaan, hän tuntee

siinä rautasen setänsä, joka kohottaa raskaan miekkansa, antaakseen

hänen sulholleen auttamattoman surmaiskun. Hän on itse olevinaan siinä

saapuvilla, hänen pitäisi juosta esiin, seisauttaa setänsä uhkaava

käsi, syrjäyttää isku, vaan hän ei voi, ei pääse paikaltaan

liikahtamaan... Ja raskas säilä laskeupi jo alaspäin... Anna parkasee,

herää, tuskan hiki otsallaan...

Hän ei ollut enää epätietoisuudessa, mitä hänen tuli toivoa, hän pani

kätensä ristiin ja rukoili hiljaa: »Jumala, suojele sulhoani, hänelle

voitto anna, johdata perille myrsky! Sääli rakkauttani, Jumala, sen

takia olen jo niin paljo kärsinyt...»

* * * * *

Vaan linnasta lähtenyt sotaväki kulki eteenpäin nopeissa

rientomarsseissa.

Sillävälin kuin Klaus Fleming itse johti hyvin varustettua ja

harjoitettua pääjoukkoaan itään päin, Huittisten pitäjän kautta

Pirkkalaa kohden, jossa talonpoikain päälauman luultiin yhtyneen,

puotteli Olavi Klaunpoika keveällä ratsuväellään pohjoista valtatietä

pitkin Ulvilaan päin, yhä kiirehtien, kuta enemmän taival katkesi.

Matkalla tuli näet vastaan kuormittain aatelisrouvia ja perheitä, joita

vietiin Turkuun hurjia talonpoikaisjoukkoja pakoon, ja nämä pakolaiset

kertoivat nuijajoukon jo olevan leirissä Ulvilan kirkolla, jossa Aksel

Kurki oli sen kanssa ruvennut neuvotteluihin. Ne viestit nuorta Olavia

epäilyttivät, hänen täytyi joutua perille, pakottamaan Kurjen selvään

peliin. Ja illalla myöhään jouluaattona Olavin huovilipullinen jo

kuurasena ja märkänä ehtikin Anolaan, Kurjen tilalle, johon tämä jo oli

omankin, komennossaan olevan, ratsuväkensä kerännyt.

Klaus Fleming oli aavistanut oikein: talonpoikaisjohtajain tuumana oli

ollut koettaa houkutella Aksel Kurki väkineen nuijamiesten puolelle ja

siitä nyt neuvotteluja pidettiin, -- Anolassa oli parastaikaa

talonpoikain lähettiläitä. Kurki kertoi Olavi Klaunpojalle ryhtyneensä

näihin neuvotteluihin voittaakseen aikaa, pysäyttääkseen talonpojat ja

kootakseen lipullisensa, vaan tätä väliaikaa olivat pohjolaisetkin

omasta puolestaan käyttäneet hyväkseen, nostattaakseen Satakunnankin

talonpojat heidän retkeensä yhtymään. Eikä Olavi ollut Kurjesta varma:

Hän oli ainoastaan pakosta viime aikoina ruvennut Flemingin mieheksi;

oliko hän nyt todella miettinyt asettua talonpoikain etupäähän,

heidän avulla tullakseen Turkua piirittämään ja valloittamaan sen

Kaarlo-herttuaa varten, jossa tapauksessa Suomen käskynhaltijanvirka

herttuan ja kansan suosion nojalla olisi siirtynyt hänelle? Vai oliko

hän tehnyt talonpoikain kanssa kauppoja ainoastaan pelastaakseen oman

tilansa hävityksestä...? Miten tahansa, Olavin tulo katkasi nyt kaikki

ne kaupat. Vaan vieläkään ei Kurki tahtonut antautua ilmitappeluun, hän

tahtoi vielä tiedustella talonpoikain aikeita ja voimaa.

Mutta nuori Olavi oli malttamaton ja paloi seikkailuintoa. Yön

maattuaan Anolassa läksi hän jo aikusin joulupäivän aamuna pimeän vielä

kestäessä pienen ratsujoukon seuraamana tarkastelemaan talonpoikain

leiriä ja hankkimaan tietoja heidän lukumäärästään. He ajoivat

valtatietä pitkin kirkolle päin. Vaan vähän oli nyt tänä jouluaamuna

rahvasta matkalla kirkolle, monet arvelivat kai varovimmaksi näinä

rauhattomina aikoina pysyä kotona, talotkin tien varrella olivat siitä

syystä pimeät ja ikäänkuin väettömät. Lähempänä kylää näkyi kumminkin

reki siellä, toinen täällä ajavan kirkolle päin, korkea tervassoihtu

vanhan tavan mukaan reen sepipuoleen pistettynä tietä valaisemaan, ja

kirkonmäen näkyviin saavuttuaan huomasivat ratsastajat jo tiheässä

tällaisia soihtuja ja kirkon vieressä kinoksessa paloi niitä jo suuri

rovio, -- siihen heittivät saapujat aina tervaksensa läjään. Näiden

liehuvain tulien valossa kuumotti ja häilyi kirkonmäellä mustia varjoja

ja etäämmälle metsänrintaan kuulivat ratsastajat puhetta ja äänten

surinaa. Väistyttyään hiukan syrjään tieltä pysäytti Olavi joukkonsa

siihen ja läksi itse parin miehen seuraamana jalan lähempää

tarkastamaan, mitä siellä mäellä tapahtui. Pimeän suojassa pääsivät he

aivan nuotion ympärille kertyneen väkijoukon keskelle.

Kohta siinä Olavi älysi, mistä kysymys oli. Siellä toimittiin

vilkkaassa värväystyössä. Joukko nuijamiehiä ja heidän johtajiaan

koetti näet siellä yllyttää Ulvilan kirkkorahvasta nousemaan aseisiin

Kuitian Klaus-herran sortovaltaa vastaan, yhtymään heihin ja yhdessä

joukossa rientämään Turkua kohden. Siitä tarinoitiin yksityisestikin

pienissä parvissa, vaan muuan pohjolaisten johtajista oli noussut

kivelle tuohustulen partaalle ja piti siitä varsinaista puhetta

kansalle. Hän oli puettu talonpoikaispukuun, niinkuin muutkin, turkkiin

ja kallokkaisiin ja sompanen sauva oli hänellä kädessään. Vaan

tavallinen talonpoika hän nähtävästi siltä ei ollut, siksi olivat hänen

piirteensä liian hennot ja hänen liikkeensä liian vilkkaat ja hän mursi

ruotsinvoittoisesti suomenkieltä puhuessaan. Olavi katseli häntä

tuokion uteliaisuudella, mutta samassa hänessä muisto selveni ja hän

virkahti tovereilleen:

-- Siinä on miehemme!

Puhuja oli Hieronymus Birckholtz. Hän oli nyt vuosikauden tässä

ammatissa liikkunut Pohjanmaan kansan keskuudessa, oppinut sen kielen,

perehtynyt sen ajatustapoihin ja osasi kosketella rahvasta sen arimpiin

kohtiin. Yhä enemmän kansaa keräytyi hänen ympärilleen hänen puhuessaan

ja hyväksymishuutoja kuului aina vähän päästä. Hän huitoi käsillään ja

huusi:

-- Onko aitoissanne varastoja, että jaksatte lapsinenne elää talven

yli? Onko teillä rukiit pantuna ensi kesäksi, onko teillä siementä

toukoviljaksi, onko teillä rahoja ruununveroihin? Ei, ei, vastaatte

te. No, millä aijotte sitten maksaa ne uudet verot, joita Kuitian

noki-Klaus myötään kirjoittaa ja joista hän ei koskaan tee tiliä

kuninkaalle? Niin, kyllä kai vouti ne teiltä sittenkin perii, viepi

keittokattilanne ja viimeisen hiehonne. Mutta millä te silloin ruokitte

marskin huoveja -- ja ne eivät ruokkoaan rästiksi jätä!

Kuului nurinaa joukosta. Vaan puhuja lietsoi yhä virittämäänsä tulta:

-- Hä, sanokaa, onko teillä mahdollisuutta päästä hengissä talven yli

ja maksaa voudille saatavansa?

-- Ei, kirous ja kuolema, me emme tätä kestä, -- sellaisia ääniä rupesi

jo kuulumaan kirkkorahvaasta.

-- Niin, mekään emme sitä enää kestäneet siellä Pohjanmaalla ja siksi

annoimme matkapassin voudeille ja huoveille ja lähdimme kysymään

oikeuttamme. Mutta Klaus-herralta emme saa oikeutta, emme helpotusta,

emme armoa, -- tyrmään hän valittajamme sulkee ja käskee ryttäriensä

kiskoa kahta hurjemmin. Ainoa, joka meitä voi auttaa, on Kaarlo-herttua

Ruotsissa, talonpoikain ystävä, kuningas Kustaan oma poika, -- hän on

luvannut hankkia meille oikeutta, hän on luvannut päästää meidät

linnaleiristä, hän vapauttaa meidät ryttäreistä, hän huojentaa veromme,

-- jos me nimittäin itsekin autamme itseämme. Mutta sitävarten on

Kuitian Klaun valta särjettävä, murrettava julmain, tylyjen herrain

mahti, noiden aatelisherrain, jotka meitä ruoskivat ja ryöstävät...

-- Herrat helvettiin, tuleen aateliskartanot, hirteen huovit! -- niin

kiihkoili sekaan joku toinen nuijajoukon johtajista kansaa

karastakseen.

-- Aateliskartanot jo palavat, Hämeessä on kymmenentuhatta talonpoikaa

kulkemassa Turkua kohden, ja me sinne syöksemme täältä rannan puolelta.

Eikä pidä olla puutetta saaliista, ei leivästä eikä lihasta, vaan

kullat ja hopeat kootaan aatelispesistä ja tuodaan kotiin, -- meiltähän

ne ovat ryöstetytkin. Yhtykää joukkoomme, ja yhtykää heti, tuurat ja

heinähangot aseiksi...

-- Jo hitto, siihen leikkiin minäkin lähden!

-- Ja minä, -- tässä on jo meidänkin aika päästä saaliinjaolle ja

syömään herrain ruokia...!

Vaan toiset vielä epäilivät, varsinkin naiset olivat arkoja ja

varottelivat itkien miehiään ryhtymästä noihin hurjiin tuumiin, josta

vain uusia kärsimyksiä lähtee. Siinä väiteltiin hämärällä hangella

häilyväin tuohustulten valossa, kiisteltiin kiivaasti ja todisteltiin,

huudettiin akkoja vaikenemaan ja varoteltiin hurjastelevia nuoria

miehiä. Mutta puhuja kalliolta terästi vieläkin mielialaa:

-- Yhtyköön joukkoomme kuka tahtoo, kuka haluaa, että herttua hänelle

verot helpottaa ja hankkii siemenjyviä, kellä tekee mieli Turun

linnasta tuoda talviruokiaan. Mutta kuka ei joukkoomme yhtyne, kuka

herrojen puolta pitänee, se syyttäköön itseään, jos hänenkin talonsa

höyrähtää tuleen, -- hakekoon sitten palovahinkoja Kuitian Klaulta, kun

tämä roikkuu hirressä Turun portilla...

Olavi oli kuullut kylliksi, hän vetäysi miehineen syrjään väkijoukosta,

joka yhä kiivaampana jo vakuutteli lähtevänsä mukaan pohjolaisten

retkelle. Kirkonmäeltä laskeuduttuaan kiirehti Olavi miehineen

juoksujalassa metsän rintaan hevostensa luo. Kuohumaan oli tuo kohtaus

ja nuo yllytyspuheet panneet Olavin nuoren veren eikä häntä nyt olisi

mikään varovaisuus saanut palaamaan takasin Anolaan, kuuntelemaan

Kurjen kuhnailevia metkuja ja odottamaan, kunnes koko Satakunnankin

rahvas olisi kapinassa. Kiireesti komensi hän miehensä satulaan. Heitä

oli vain piiskuinen joukko, muttei ollut aseellisia nuijamiehiäkään

kirkonmäellä monta, rahvas oli aseetonta, pimeänpäässä se ei ollut

kykenevä mihinkään vastarintaan. Äkkiryntäys siis kirkonmäelle --

nähdäänpä, kellä kirkkoväestä vielä tekee mieli Turkuun tulla!

-- Ja tuo, joka kivellä saarnaa, on juuri pyydettävämme otus, se

nuoriin! Ja eteenpäin!

Pyrynä karautti pieni ratsujoukko metsänrinnasta maantietä myöten

kirkonmäelle ja päästi sen rinteellä, keskelle rahvasjoukkoa

syöstessään, rämäkän huudon. Siinä syntyi tavaton sekasorto ja

hämminki. Huovit niskassa, ratsuväki kintereillämme, nyt on surma

käsissä! -- niin kiljasivat akat ja huudahtivat miehisetkin miehet. Ja

peljästyneet rahvaanjoukot juoksivat hätääntyneinä suksilleen, naiset

huusivat ja huppelehtivat kinoksessa, lankeillen hevosten jalkoihin;

siinä töykittiin, juostiin toistansa päällitse, sysäyttiin toisinaan

vastaan, -- pakoon, pakoon vain piti kaikkien päästä! Eikä ällistyneet

pohjolaisetkaan ehtineet ruveta vastarintaan, he eivät käsittäneet mitä

tapahtui ... oliko Kurki heidät pettänyt ... hekin typertyivät ja

koettivat lymyillen pelastua kirkkorahvaan pakoonsyöksyvissä joukoissa.

Vaan ratsumiehet iskivät kiinni niihin, joiden näkivät aseissa olevan,

seivästivät toisia ja toisia vangitsivat.

Mutta Olavi Klaunpoika oli kohastaan porhaltanut kivellä seisojan

kimppuun, joka siitä vielä puhetta piti ja jonka hän hyvin tunsi

murtavasta suomenkielestään. Vikkelästi ojensi nuorukainen

keihäskärkisen sauvansa, vaan Olavin hevonen syöksi hänet samassa

kumoon kinokseen ja tuossa tuokiossa oli Olavi jo itse Hieronymon

kimpussa, karasten ilveksenä hänen kurkkuunsa.

-- Nyt et livistäne kynsistäni ... tänne kalvosesi ... ne ovat

pihdeissä...!

Olavi painoi polvellaan nuorukaista hartioista kinokseen ja sitoi hänen

kätensä lujasti, itsekseen sitä tehdessään jupisten:

-- Hä, kuka se roikkuu hirressä Turun portin päällä...?

Hieronymo tunsi olevansa avuton, hänen liittolaisensa, pohjolaiset,

olivat haihtuneet kuin akanat tuuleen hänestä välittämättä eikä

tervasrovion ääressä enää näkynyt ketään muuta kuin muutamia

ratsumiehiä, jotka nauraa hohotellen palasivat peljästynyttä

kirkkorahvasta takaa-ajamasta. Mutta hän ei tiennyt, kenen käsiin hän

oli joutunut ja kysyi siksi sitojaltaan:

-- Ja kuka olet sinä ... miksi minut sidot...?

-- Minä olen Fleming -- eikö tunnu se jo kouristani?

Ja silloin Hieronymo huoahti raskaasti:

-- Ab ungve leonem, -- niin, niin, kynsistäänhän se jalopeuran suku

tunnetaan. -- Siis lopussa sekin leikki! lisäsi hän hiljaa itsekseen.

-- Lopussa se nyt on leikki! matki Olavi ivallisesti, nousten vankiaan

sitomasta. -- Heh, kellippäs siinä, et taida enää usutella rahvasta

Kuitian Klausta vastaan.

Ja hän silmäili ylpeänä ympärilleen. Kirkonmäki oli autiona, rahvas oli

säikähtyneenä paennut aamupimeään metsään, josta kukin koetti

metsäteitä hiljaa hiipiä kotiinsa. Vaan pitäjän pappi kuului ajavan

kylätieltä kirkolle, saapui kai jumalanpalvelusta alottamaan; hän

pysäytti rekensä kirkon edustalle, katsoi kummissaan kirkkoon: se oli

typötyhjä. Hän astui mäelle, jossa kansan ennen kirkonmenoa aina oli

ollut tapana olla koossa kaupustelemassa ja tarinoimassa: sielläkin oli

nyt ainoastaan kymmenkunta ratsumiestä ja muutamia vankeja, joita

huovit parastaikaa sitoivat talutusköysiin. Ja ällistyneenä pappi

soperteli:

-- Mi-missä on seurakunta?

-- Seurakunta on juossut metsään, selitti Olavi, -- parasta kun menet

itse jälestä ja koetat sitä asettaa tyyneesti alallaan elämään,

esivaltaa vastaan kapinoimatta. Mutta meidän joukko eteenpäin.

Ratsastajat viskausivat satulaan ja lähtivät ajamaan takaisin Anolaan

päin, vangit saivat köysiin sidottuina juosta perästä; ja yksin jäi

pappi autiolle kirkkomäelle ihmettelemään outoa jouluaamumessua. Mutta

rohkeana onnellisesta kaappauksestaan ja luottaen siihen pelkoon, jonka

hän kansan mieleen oli iskenyt, vaati Olavi nyt Aksel Kurkea heti

ratkaisevaan toimintaan ja tämä suostuikin vihdoin tekemään hyökkäyksen

nuijamiesten leiriä vastaan. Heidän johtajiaan oli nyt useita vankeina,

he olivat peljästyneet tuosta aamusesta kahakasta ja paikkakunnan

rahvas ei nyt enää uskaltanut heihin yhtyä, -- hetki oli siis

otollinen. Koko ratsuväellään ja Olavin osaston avustamana teki Kurki

hyökkäyksen pohjolaisten leiriä vastaan, josta nämä lyhyen, joskin

kiivaan ottelun jälkeen lähtivät pienissä joukoissa epäjärjestyksessä

eri tahoille pakoon. Kurki ajoi nuijajoukkoa takaa Pohjanmaan rajalle

saakka ja monet talonpojat saivat sillä pakomatkalla surmansa, joskin

useimmat suksillaan pääsivät pelastumaan sydänmaille. Talonpoikain

rannikkojoukko oli siten muutamissa päivissä kukistettu ja hajotettu,

sen suunnitelma oli tehty mitättömäksi.

Vaan viitsimättä pitkälle ajaa takaa pakenevia talonpoikia, palasi

Olavi Klaunpoika miehineen Ulvilan kirkolle ja lähti sieltä viipymättä

viemään isälleen tätä iloista sanomaa sekä yhtymään miehineen marskin

pääjoukkoon. Vangitsemansa talonpoikaisjohtajat jätti hän Anolaan

Kurjen huostaan, vaan Hieronymon otti hän mukaansa, -- se oli liian

kallis otus tänne jäädäkseen, hän aikoi viedä herttuan kirjurin

mukanaan isänsä luo. Ja siksi sai Hieronymus Flemingin huovien lomassa

nyt ratsastaa nopeissa rientomarsseissa ja lumisia oijusteitä myöten

kaakkoa kohti, tietämättä itse minne.

Mutta yhdenkin vangin kuljetus ja vartioiminen hidasti nopeaa

matkantekoa ja siksi päätti Olavi, kun hän miehineen ehti isänsä

omistamaan Yläneen kartanoon Yläneen pitäjässä, jättää vankinsa sinne

vartioittavaksi. Tähän syrjäiseen kartanoon Pyhäjärven rannalle, jonne

kulkijoita harvoin poikkesi, kätki hän vankinsa niin salaa, että hänen

omat huovinsakaan eivät tienneet, mihin mies oli joutunut. Yläneen

kartanoa hoiti marskille eräs hänen vanha palvelija eukkoneen ja näiden

käsiin uskoi hän vankinsa tarkoin tallennettavaksi, kunnes hän itse

tulisi hänet sieltä noutamaan. Itse valitsi hän Hieronymolle

vankityrmäksi pienen, melkein umpinaisen huoneen vanhassa, autiona

olevassa ränstyneessä päärakennuksessa, haetti siihen kuvon olkia

pahnoiksi, kytki vangin vitjoilla seinään ja lyötti puomin ovelle lukon

vahvikkeeksi. Ja jättäessään Hieronymon siihen makaamaan, virkkoi hän

pilkallisesti:

-- No, nyt saat jäädä asumaan Flemingin kartanoon, olethan aina

pyrkinytkin Flemingin kotivävyksi. Olit ehkä nytkin matkalla viettämään

häitäsi serkkuni kanssa, -- no, nähdä hänetkin vielä saat, kun sinut

täältä Turkuun vien, hänet, jonka kavalasti raiskasit... Mutta siihen

asti suvainnee herra pysyä siivosti täällä.

Ja kääntyen eukon puoleen, jonka toimeksi hän vangin vartioimisen

erityisesti jätti, virkkoi hän ankarasti:

-- Akka, se muista, jos tämä mies täältä häviää, häviät sinäkin elävien

ilmoilta.

Ja eukko ymmärsi, hän pani kätensä puuskaan ja vastasi:

-- Hän pysyy.

-- Siitä vastaat sinä ja miehesi.

Suomatta joukolleen pitempää lepoa jatkoi Olavi yhtämittaa

ratsastustaan Hämeeseen päin. Vaan nuori hovijunkkari, herttuan

suosikki, äsken vielä niin virkeä ja reipas talonpoikain kiihottaja ja

johtaja, jäi yksin makaamaan kylmään, kosteaan soppeensa, jonne valokin

vain säästäin tunkeusi ylhäällä olevan ikkunakalvon kautta ja jossa

hänellä vuoteenaan oli tukko homehtuneita olkia. Siinä hän siis oli

tuomittu yksin päivänsä viettämään, näkemättä elävää olentoa muuta,

kuin tuon ilkeän, viirusilmäisen akan, joka kerran päivässä toi hänelle

vähän ruokaa ja vettä, ja joka aina lähtiessään niin varmasti salpasi

ovet. Siinä hän makasi ja mietti; aluksi oli hän matkan rasituksista

niin väsynytkin, että hän ei asemataan edes oikein voinut

arvostellakaan, vaan kun hän nukuttuaan heräsi siihen kurjuuteensa,

yritti hänen hilpeä luontonsa jo kokonaan lannistumaan.

Näin katkerasti oli tämä viimeinen ja varminkin toivo hänet siis

pettänyt. Hän oli ponnistellut niin toimekkaasti tuon myrskyn

puhkeamista jouduttaakseen ja rohkeilla toiveilla, muita rohkasevalla

reippaudella, oli hän itse yhtynyt johtajaksi siihen joukkoon, jonka

ensimmäisenä piti ehtiä Turkua ahdistamaan. Niin varmaa hänestä oli

ollut, että Klaus Fleming, jota koko kansa vihasi eikä sotaväkikään

rakastanut, oli tähän myrskyyn suistuva, niin luonnolliselta oli

hänestä tuntunut, että hän tuon suuren lankeemuksen hävityksestä

korjaisi palkkansa, kuin kypsyneen hedelmän... Ja nyt! Hän ei ollut

ehtinyt olla myrskyssä mukanakaan, jo ennen sen alkua hän kaatui

pienessä vihurituulessa, kaatui toiveineen... Talonpoikain kesytön

lauma oli peljästynyt ja paennut, ja vaikka pääjoukon onni olisikin

parempi, oli hän itse kätketty, unhotettu vanki, tuomittu nääntymään

tähän lokeroon, taikka kuolemaan häpeällä hirsipuussa, -- sehän on

kapinankiihottajan varma palkka... Ja tyttö, joka Turussa häntä odotti

myrskyn keskestä, odotti hartaasti ja ikävällä...! Tosiaankin, siinä

oli vuosikautisten ponnistusten hedelmä...

Mikähän oli näin muuttanut hänen entisen hyvän onnensa, sitä hän siinä

ihmetteli. Miksi oli hän, tuo entinen, iloinen veitikka, ollenkaan

antautunut näihin vaaroihin ja rasituksiin? Tuoko tyttö ... tuo, jota

hän ensiksi piloillaan hienosteli ja sitten marskin kiusaksi rupesi

omakseen vaatimaan ... tuoko tyttö hänet oli näin saattanut uhraamaan

hauskan, huolettoman elämänsä ... toivehikkaan tulevaisuutensa,

onnensa, vapautensa, henkensä, kaikki...?

Jopa vierähti ensimmäisinä vankinaolon päivinä ja pitkinä, pimeinä öinä

jokunen kuuma kyynel salaa kostealle olkivuoteelle. Vaan sitten hän

tyyntyi, rupesi puhumaan itselleen järkeä. Mitäpä olikaan, kysyi hän

itseltään, hänen elämänsä näinä viime vuosina ollut muuta kuin

alituista kiertokulkua hirsipuun ympärillä, retkeä vaarasta vaaraan,

seikkailusta seikkailuun, aina vain onnensa varassa. Ja se onnensa oli

hänet näihin asti aina pelastanut ja auttanut ... ehkä se auttaa

vieläkin, auttaa varmaan. Niinkauan kuin henkeä on, on aina toivoa,

miksikäs onnen tähti hänet nyt juuri pettäisi...?

Ja nuori junkkari tapasi jo taas jonkun iloisemman säveleen vanhoista

varastoistaan, vihelteli sitä ensiksi hiljaa ja sitten kovemmin, niin

että kajahti autio herraskartano, vaipui sekaan miettimään kohtalonsa

ynseyttä ja vihelteli taas. -- -- --

Vaan Olavi Klaunpoika, isänsä pienoiskuva, isänsä altis ihailija,

ratsasti, saatuaan kalliin vankinsa varmaan säilöön, tuiskun ja

pakkasen läpi pysähtelemättä Hämeeseen, pääleiriä kohden, ja läheni jo

vanhan vuoden viimeisenä päivänä Pirkkalan pitäjää, jonka leveiksi

poljetuilla talviteillä ehtimiseen eteensattuvat kuormastot,

ratsuväenosastot ja pakolaisjoukot osottivat, että oltiin sotaisen

leiripaikan seutuvilla. Pirkkalan kirkon tienoilla olivatkin jo

molemmat viholliset leirit vastakkain; talonpojat Nokiassa, marskin

joukot järven takana Pirkkalan kirkolla. Siinä selällä oli samana

päivänä tapahtunut kahakka; marski oli tehnyt hyökkäyksen talonpojan

leiriä vastaan, vaan huomannut sen vankemmaksi kuin oli luullutkaan ja

sen jälkeen ruvennut heidän kanssaan hieromaan sovintoa, saadakseen jos

mahdollista sodan verettömästi päättymään. Siksi vallitsi nyt aselepo

järven molemmilla rannoilla, ja Olavin saapuessa Pirkkalan kirkonkylän

taloihin makoili sotaväki siellä mukavasti pirteissä, ja päälliköt, eri

tahoilta kokoonrientäneet suomalaiset aatelisherrat, pitivät kokousta

pappilassa, nauttien terveydekseen, mitä talolla oli tarjottavana.

Heihin Olavi yhtyi, kertoen uteliaille kuulijoille talonpoikain

rannikkojoukon nopeasta kukistamisesta.

Tämä sanoma rohkasi mieliä ja kiihotti toimintaan. Aina tulinen

Särkilahti huudahti kohta tovereilleen:

-- Niin pitäisi meidänkin täällä toimia, rutosti ja rivakasti!

Talonpoikia täytyy säikyttää, silloin he hölmöstyvät ja ovat hukassa.

-- Se olisi sitäkin tarpeellisempaa, kun kapinan laineet vyöryvät

vastaamme sekä Savosta että Hämeestä, joten pohjalaisista olisi ensiksi

selville päästävä, toisti Abraham Melkiorinpoika, joka, Pohjanmaalta

myrskyä paennut vouti, nyt oli puuhakkaimpia miehiä marskin leirissä.

-- Vaan marskillapa on toiset tuumat, hän tahtoo saada talonpojat

sovinnolla palaamaan, hän vaatii ainoastaan heidän päällikkönsä; siitä

olimme äsken Nokiassa neuvottelemassa, ehkäpä talonpojat siihen

suostuvatkin.

Niin puhui vanha Laukon herra, Knuutti Kurki, joka, oltuaan jo väkineen

nuijalaumaa paossa, sittemmin oli yhtynyt marskin sotajoukkoon.

-- Siitä ei tule mitään, eikä Klaus Fleming sitä tosissaan aijokaan,

hän tahtoo vain saada selville, onko Kustaa Eerikinpoika todellakin

nuijamiesten joukossa, vakuutti Särkilahti tietävästi. Ja keskustelu

kääntyi nyt taas tuohon jännittävään kysymykseen, oliko Erik XIV:n

poika kapinajoukossa vai eikö.

Sitkeä, monipäinen, yhä uudistuva huhu tiesi näet vieläkin aina

vain kertoa, että Kustaa Eerikinpoika, vaikkakin valepukeisena,

oleskeli talonpoikain leirissä Nokialla. Hänen yhtymisestään

talonpoikaisjoukkoon kerrottiin useita toisintoja. Toiset arvelivat,

että Kaarlo-herttua muka jo edellisenä syksynä oli salaa tuottanut

hänet Danzigista Ruotsiin ja sitten lähettänyt hänet Länsipohjan kautta

Pohjanmaalle. Vaan toiset tiesivät maanpakolaisen kuninkaanpojan,

saatuaan jonkun naisen kautta viestejä Suomen rahvaan kapina-aikeista,

Viron ja Viipurin kautta saapuneen Savoon. Mutta kukaan ei ollut häntä

nähnyt ja vangiksi otetuilta talonpojiltakin oli saatu varsin

ristiriitaisia tietoja.

Marski oli silloin päättänyt ottaa asiasta varman selon, -- se oli

hänestä hyvinkin tärkeää. Jos näet Kustaa Eerikinpoika oli

nuijajoukossa, oli kapinalla aivan toisenlainen, paljo laajempi

merkitys, silloinhan se ei enää ollut rahvaan kapinaa yksityistä

kuninkaan virkamiestä vastaan, vaan vehkeilevän puolueen yritys

syrjäyttää Juhana-kuninkaan suku valtaistuimelta ja nostaa sinne

toinen, Eerikin suku, tai -- Kaarlo-herttua. Jos talonpoikajoukko

ominpäin kapinoi, oli se hajotettava ja rangaistava, jos kapinalla oli

valtiollisia mullistusaikeita, oli hänen tärkeintä saada johtaja

käsiinsä, -- siihenhän kapina silloin päättyisikin. Juuri siksi oli

Klaus rauhanehdoksi pohjolaisille määrännyt, -- luvaten heille vapauden

linnaleiristä --, että he jättäisivät johtajansa hänen käsiinsä. Vaan

sitä ennen hän tahtoi saada varmuuden, oliko hänellä tuosta hinnasta

todella mitään voitettavana.

-- Mutta missä on isäni, missä? kysyi Olavi innolla, kun ei marskia

alkanut kuulua herrojen kokoukseen.

-- Hän lähti äsken ajamaan Liuksialaan, puhuttelemaan Kaarina-rouvaa ja

kyselemään Kustaa Eerikinpojasta, -- kelläpä hänestä varmemmat tiedot

olisi, kuin itse äidillä.

-- Lähti itse sinne?

-- Niin, hän tahtoo saada asiasta varmuuden, -- ottaa kai rouvan

lujille.

Olavi päätti silloin heti lähteä isänsä jälestä Liuksialaan, -- hänellä

oli juuri varmat tiedot tuosta asiasta, jota hänen isänsä niin

hartaasti tiedusteli.

Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla tällä matkalla. Poltettuja

aateliskartanoita, ryöstettyjä sotilasasuntoja tien varsilla, tiellä

särkyneitä valjaita, rekiä ja tavara-arkkuja, joita pakenijat siihen

olivat jättäneet, kun hädissään ja kiireissään olivat painuneet

eteläänpäin. Aatelisten perheet ja muut herrasväet olivat äsken koko

Hämeestä paenneet Hämeenlinnaan, sen muurien turviin, heidän miestensä

rientäessä aseissa yhtymään sotajoukkoon. Koko Hämekin oli näet jo

kiehumustilassa, senkin rahvas kohottelihe kapinaan. Mutta Liuksialasta

eivät olleet väet paenneet, Kaarina-rouva oli turvallisesti jäänyt

kartanoonsa, hän oli saanut nuijamiehiltä varmat viestit, että häneen

ja hänen omaisuuteensa ei ole kukaan uskaltava koskea.

Marski oli saapunut Liuksialaan vasta vähää ennen kuin hänen poikansa.

Hän oli matkapuvussaan, turkeissa ja kallokkaissa, astunut suoraan ja

ankarana Kaarina-rouvan eteen ja kysynyt:

-- Missä on poikanne, Kaarina Maunontytär? Mitä tiedätte hänestä?

Rouva oli säpsähtänyt ja kalvennut.

-- Poikani, se onneton, onko hän sitten todellakin näissä kauheissa

meteleissä mukana? Onko hän täällä?

-- Siitäpä on kysymys, kuka sen paremmin voisi tietää kuin te.

Tunnustakaa! -- Marskin ääni jyrisi uhkaavana. -- Viisaasti teette, jos

ilmoitatte kohta kaikki, kaikki mitä tiedätte. Minä en enää tahtoisi

kuljettaa kuningas Eerikin puolisoa vankilaan.

Itkien vakuutti rouva täydellisen tietämättömyytensä. Hän ei ollut

saanut pojaltaan mitään viestejä, sittenkuin he kesällä olivat

tavanneet toisensa Räävelissä. Huhuna oli hän kuullut, että hänen

poikansa sanottiin olevan kapinajoukossa, vaan ei sitä uskonut.

-- Se on mahdotonta, hän on siksi liian heikko, liian horjuva ja

päättämätön.

-- Niin minustakin, todisti marski hieman pilkallisesti, vaan kävi taas

vakavammaksi. -- Mutta sittenkin, voisihan olla mahdollisuuksia... Te

ette siis ole täällä nähnyt poikaanne?

-- En, en koskaan.

-- Ettekä tiedä huhujen syntymisestäkään mitään?

-- En mitään.

Marski oli jo rauhottunut, mutta vieläkin eräs epäilys kalvoi hänen

mieltään. Hän astui Liuksialan rouvan eteen ja virkkoi:

-- Ja sittenkin tiedätte jotakin. Minä autan muistoanne. Kun me

palattiin Räävelistä poikaanne tapaamasta, jäi sinne eräs nuori

neitonen, joka ei ole vieläkään kotiinsa palannut. Mitävarten jäi hän

sinne?

Kuningatar joutui hämilleen, tuota kysymystä hän ei ollut odottanut.

Hänellä oli kyllä tieto Elinan rohkeista aikeista ja unelmista, --

tyttö ei ollut malttanut olla niistä hänelle kertomatta --, eikä hän

ollut hennonut eikä tahtonutkaan niitä vastustaa. Mutta hän ei ollut

uskonut, että kukaan muu olisi niistä mitään aavistanut, ja siksi

marskin kysymys häntä pelotti.

-- Niin, minä tiedän sen. Hän on haaveksiva tyttö, hän aikoi uhrautua

sairaloiselle pojalleni hoitajattareksi, tahtoi viihdyttää hänen

kaihojaan ja rohkaista hänen lannistunutta mieltään.

-- Ja taivuttaa hänet tulemaan Suomeen, jossa kapinan kiihko kansassa

kiehui, -- eikö niin?

Kaarina-rouva huoahti:

-- Niin, hänellä oli suuria unelmia, uhkarohkeita haavekuvia, mutta, te

tiedätte sen, -- turhia unelmia. Heikko poikani ei rohkeneisi käydä

niitä toteuttamaan, vaikkapa hänellä olisi voimakkaampikin tuki, kuin

yksinäinen, köyhä, haaveileva tyttö.

Marski oli käynyt miettiväksi, käveli pari kierrosta lattialla ja

puisti päätään epäilevästi:

-- Puhutte ehkä totta; jos poikanne olisi täällä, olisi hän

voimakkaamman avulla tänne saatu. Mutta sittenkin ... tuo sitkeä huhu,

josta kapinoitsijat elävät ... ei, minun täytyy saada varmuus: onko

Kustaa Eerikinpoika täällä vai eikö?

Sillä hetkellä astui Olavi Klaunpoika huoneeseen, käveli suoraan isänsä

luo ja ojensi hänelle erään paperin. Marski katsoi kummastuen

poikaansa, silmäili paperia ja luki puoliääneen:

»... Teidän ruhtinaallisen armonne lie huvittava kuulla, että

sekä kapinaväessä että yleensä koko maassa kerrotaan suurella

varmuudella Kustaa Eerikinpojan olevan talonpoikain joukossa,

heidän johtajiaan. Mistä juttu on alkunsa saanut, sitä en tiedä,

vaan innokkaasti olemme me puolestamme sitä levitelleet, koska

se kiihottaa talonpoikain rohkeutta ja vaikuttaa huolettavasti

vastustajiin. Mutta juttu on tietysti aivan perätön, teidän

ruhtinaallinen armonne tietää, että Kustaa Eerikinpoika ei ole

Suomessa...»

-- Mistä sinulla on tämä kirje, kysyi marski pojaltaan, kirjeen

luettuaan.

-- Hieronymus Birckholtzin taskusta, -- tuossa on hänen nimensä alla.

Kirje on tarkotettu Södermanlannin herttualle, mutta jäi lähettämättä.

-- Birckholtzilta, mutta sitten siihen voi luottaa. Milloin olet hänen

taskussaan käynyt, Olavi?

-- Kuusi päivää sitten Ulvilan kirkolla.

-- Hän on vankina, niinkö, missä?

-- Yläneen kartanossa.

-- Ja talonpoikain rannikkojoukko?

-- Hajotettu, kukistettu; Aksel Kurki on ajamassa sen tähteitä

Pohjanmaalle.

Innostuneena astui marski askeleen lähemmäs, huudahtaen:

-- Hei, Olavi, sinussa on Flemingin verta, sinä ansaitset kantaa

nimeni. Ja Birckholtz, onko hän varmassa tallessa?

-- Varmassa.

Klaus Fleming seisoi hetkisen sanaa puhumatta, mutta hänen äsken vielä

ankarat, huolestuneet kasvonsa sulivat iloiseen, tyytyväiseen,

puolittain ilkkuvaan hymyyn. Hän kääntyi Kaarina-rouvan puoleen ja

virkkoi:

-- Kiittäkää onneanne, rouva, poikanne ei ole Suomessa, muuten hän

olisi tuottanut suuria ikävyyksiä sekä teille että meille. Meidän

uinaileva, maanpakolaisia prinssejä haaveksiva sukulaisemme, Elina

Fincke, on todellakin haaveksinut turhaan, -- onneksi hänellekin!

Ja marski vetäsi vyön, jonka hän äsken puhuessaan oli irrottanut, taas

kiinteämmin turkkinsa ympärille, pujotti lammasnahkaiset rukkaset

käsiinsä ja lausui:

-- Me voimme lähteä, Olavi, -- jääkää hyvästi armollinen rouva! Vyyhti

rupee selvenemään. Myrsky vinkuu, vaan vinkuu turhaan, nyt vain sitä

asettamaan.

Nyt ei enää neuvotella, ei tingitä eikä lupailla, -- nyt tapellaan!

Marski istahti rekeen, Olavi ratsasti hänen rinnallaan, saattojoukko

seurasi perästä ja kiireesti niin painettiin takasin Pirkkalan kirkolle

päin. Iltayö oli pimeä ja kylmä, revontulia vain liekihti taivaalla.

Tunti oli niin ajettu, kun marski virkkoi pojalleen:

-- Muistatko tuota tulen hohdetta, joka tässä aatonaattona leimahti

taivaalla, kun me teimme Turusta lähtöä Viipuriin? Sen sanottiin

tietävän tulta ja verta, -- se tiesikin todella tulta ja verta. Vielä

tänä yönä hyökkäämme me Nokialle.