Tammi kaatuu, oksat varisevat.
Verkkasesti ajoi yksinäinen ratsastaja keväiseltään jo
sulautumistilassa olevain maisemain läpi iltahämärissä Perniöstä
etelään päin Pohjan pitäjää kohden. Tie, jota hän ajoi, oli musta ja
lionnut, hevosen oli siitä vaikea illan pimetessä löytää kovinta kohtaa
ja usein sillä upottikin jalka, taikka yritti se kompastumaan
kaljamalla. Mutta ratsastaja kiirehti sitä siltä yhä parantamaan
vauhtiaan.
-- Hölkkää pois, taival on pitkä...!
Tämä yksinäinen ratsastaja, joka siten usein kohottausi hevostaan
kannustamaan, oli Kaspar Gröning. Mutta sillävälin hän ratsasti pää
kumarassa ja hervotonna suitsia pidellen, ikäänkuin vaipuneena raskaita
mietteitä hautomaan. Ei hän oikeastaan tiennyt, miksi hänen mielessään
risteili niin synkkiä aavistuksia eikä mistä ne mustat mietteet nyt
olivat kotosin. Vaikuttiko siihen tuo illan yksinäinen, jylhä
hiljaisuus, jonka keskestä ainoastaan joskus kuului huokauksentapaista
huminaa, kun tuuli heilautti metsän mustina seisovain puiden latvoja,
vai syntyivätkö nuo tuumat niistä tapauksista, joiden vaikutuksesta hän
näin yksin oli tälle öiselle matkalle joutunut...? Niin, ne olivat
varmaankin lainamietteitä, tarttuneita Ebba-rouvan huolista ja
epäilyksistä ... hänen emäntäänsä olivat koko päivän synkät aavistukset
vaivanneet.
-- Pysy tiellä, ruuna, elä nuku!
Tälle yksinäiselle ratsastukselle oli Klaus Flemingin kirjuri äsken
lähtenyt Perniön kuninkaankartanosta, johon he samana päivänä
Ebba-rouvan kanssa reellä olivat saapuneet Kuitiasta. Marski, joka oli
ollut Pikkalassa, oli näet erityisen sanantuojan kautta kutsunut
vaimonsa ja kirjurinsa vastaansa tuohon Perniön kuninkaankartanoon,
jossa hän lupasi heitä odottaa. He olivat kohta lähteneet matkalle,
Ebba-rouva aivan hätääntyneenä tuosta oudosta kutsusta, ja
kärsimätönnä oli hän ikävöinyt perillepääsön hetkeä tavatakseen
miehensä. Mutta kun he, kelirikon vuoksi myöhemmin kuin oli sovittu,
saapuivat Perniöön, ei marski siellä vielä ollutkaan. Silloin oli
Ebba-rouvan levottomuus kiihtynyt äärimmilleen, hän oli itse aikonut
lähteä yötä myöten jatkamaan matkaansa vaikkapa Pikkalaan asti, kunnes
miehensä tapaisi. Vaan sellainen ponnistus olisi toki tällaisella
kelillä ollut hänelle liian rasittava ja siksi oli Gröning tarjoutunut
yksin yön läpi edellä ratsastamaan marskia vastaan, hankkiakseen
tietoja hänen viipymisensä syistä...
-- No, välemmin ruuna, meidän täytyy joutua...!
Ruuna paransi vähän vauhtiaan kun ehti aavikolle, missä tienpaikan
paremmin näki, mutta hiljenti taas, kun metsään tultiin. Ja mies
selässä jatkoi ääneti mietteitään.
Kummallinen se oli ollutkin tämä marskin kutsu, koskaan ennen ei hän
ollut tällä tavoin pyytänyt Ebba-rouvaa vastaansa ... mistä tämä
hellyys ja ikävä nyt yhtäkkiä oli kotosin...? Aina Pohjanmaanretkeltään
palattuaan oli marski ollut omituisen hiljainen ja talttunut, ikäänkuin
luontonsa olisi pehmennyt. Tuo kapina oli häneen syvästi koskenut ja
tuntuipa aivan siltä, kuin hänkin olisi jotakin varonut...? Mitävarten
hän yksin oli sinne Pikkalaan lähtenytkin, ei malttanut odottaa, kunnes
hän, Gröning, olisi Turusta mukaan ehtinyt ... ja olisihan hän hyvästi
ehtinytkin, ellei se tyttö silloin juuri olisi ottanut kadotakseen...
Kummia kujeita ... ai, ai, sinä lankomies...! Siellä se nyt marski
viipyy, mikä lie syynä...
Ilta kului, verkkaaseen edistyi matka. Hevonen oli väsynyt ja uupumus
rupesi yön lähetessä voittamaan miehenkin. Mutta ei siinä auttanut
säästää kumpastakaan, Gröning vain kiirehti ratsuaan. Lepäämättä hän
aikoi läpi yön kulkea, kunnes yhyttäisi isäntänsä, aikoi vain Pohjan
kievarista vaihtaa vereksen hevosen alleen. Marski oli hänetkin
kutsunut luokseen, siksi täytyi joutua, ja Ebba-rouvalle piti myös
viipymättä saada laitetuksi lohduttava sana ... jos mahdollista
lohduttava...
Jo aukeni vihdoin kylänpaikka esiin, siinä oli Pohjan pitäjän kirkko,
ja Gröning kannusti ratsuaan, ajaen pyrynä kievarin pihalle. Vaan
täällä hän, äkkiä pysähdyttyään, vielä tuokioksi jäi satulaan
istumaan ... hän oli tuntenut marskin matkareen pihalla. Kohta siihen
ilmestyi marskin seurassa olleita huovejakin, vanha Eenokki etupäässä
käveli verkalleen hänen luokseen.
-- Marski on siis yöpynyt tähän? kysyi Gröning kummastuneena, sillä
marskin ei ollut juuri tapana näillä matkoilla yöpyä, hän nukkui reessä
ja ajoi yhteen pohteeseen.
Eenokki nyökäytti päätään mitään vastaamatta. Gröning hyppäsi satulasta
ja uteli levottomampana:
-- Onko hän sairas, hä, mikset vastaa?
-- Hän makaa tuolla tuvassa.
Vanhan huovipäällikön ääni oli alakuloinen ja melkein kuin toivoton.
Hän, itse rautamarski, oli jäänyt sairaana makaamaan kievarin
vuoteelle, johan se tuntui kovin oudolta ja avuttomalta. Tämä ei
Klaus-herran karaistujen huovien mielestä tiennyt mitään hyvää ja siksi
he kuin turvattomina astelivat pihalla ja pirtissä, toisiaankaan paljo
puhuttelematta.
-- Milloin hän sairastui? kyseli Gröning vielä.
-- Hän oli pahoinvoipa jo Pikkalasta lähdettäissä, vaan tahtoi
kumminkin joutua rouvaansa vastaan. Mutta täältä hän ei jaksanut enää
eteenpäin.
Gröning kiirehti sisään matkustajatupaan. Huone oli puolipimeä. Lieden
ääressä, sitä pimentäen, seisoi mestari Markkus, jonka Ebba-rouva oli
Kuitiasta, huolissaan miehensä terveydestä, laittanut Klaun mukaan,
seisoi siinä kattilaa hämmentäen, nähtävästi keittäen potilaalle
joitakin lääkkeitä. Varjossa, karsinanurkassa, oli suuri vuode ja siinä
makasi Suomen mahtava marski kalpeana ja äänetönnä, silmät
miettiväisinä kattoon päin tähdättyinä. Gröning astui lähemmäs ja
silloin marski hänet huomasi; hän vilkastui kohta ja virkkoi iloisella
äänellä:
-- Olipa hyvä, poikani, että saavuit. Makasin tässä juuri ja mietin,
ehtisitkö tulla, -- sen arvasin, ettei Ebba tänne tällä kelillä joudu.
-- Hän on Perniössä, hän pyysi kohta lähettämään sanan terveydestänne.
-- Ei huolita häntä huolettaa ... ehkä jo aamulla jaksammekin jatkaa
matkaa. Taikka ellemme... No niin, istu tähän tarinoimaan, tahdon
tietää kuulumisia ... en voi kumminkaan nukkua.
Marskin ääni oli melkein kuiskaava ja siksi Gröning istahti aivan hänen
päänalusensa viereen, jotta sairaan ei puhuessaan tarvitseisi rasittaa
ääntään. Hän kertoi lyhyesti uusimpia kuulumisia Turusta ja koko
maasta: kapinan laineet näyttävät kokonaan laskeutuneen, hyvillä
toiveilla Turussa odotettiin meren aukenemista... Niitä kertoessaan hän
miltei säälien katseli, kuinka lauenneilta nyt näyttivät marskin ennen
niin voimakkaat piirteet ja kuinka syvän varjon tuuheat kulmakarvat
loivat kalvenneille kasvoille. Vaan marski viskasi peiton syrjälle
rinnaltaan, jota se tuntui ahdistavan, ja jatkoi:
-- Niin, kevät kiirehtii, meri aukiaa, meidän täytyy pian joutua
Turkuun. Onko saapunut vereksiä tietoja herttuan hommista?
-- Kelirikko on katkassut kaiken liikkeen meren yli...
-- Niin, hän voi siellä nyt salaisuudessa varustaida matkalleen. Entä
Puolasta, eikö sieltäkään kuulu mitään?
-- Ei mitään,
-- Rex crastinus! Ja kumminkin pitäisi Sigismundon juuri nyt, ei
ainoastaan julistaa saapumisestaan Suomeen, vaan myöskin saapua. Juuri
nyt! Hetki käy ratkaisevaksi. Herttuan vallanhimo, kaikki hänen salaset
hankkeensa olisivat juuri nyt muserrettavat, muuten katsokoon kuningas
valtaistuintaan. Olemme siitä hänelle selvästi kirjoittaneet. Vaan hän
ei tule ... ei saa lähdetyksi...
Marski makasi hetkisen ääneti, ja suonet hänen ohimoillaan näyttivät
pingoittuvan. Mestari Markkus tarjosi hänelle maljan höyryävää
keitostaan ja varotti häntä puhumalla kiihottamasta mieltään ja
rasittamasta voimiaan. Vaan marski viittasi häntä laskemaan syrjään
maljan.
-- Tunti sitten join kauhallisen keitostasi, kelpo Markkus. En hikoile,
en nuku. Rohtosi ovat ehkä hyvät, vaan minussa täytyy luonnon voittaa,
voittaa tai taittua.
Ja haavurin varoituksista huolimatta jatkoi hän puhettaan:
-- Vai ei mitään Puolasta ... no, ehkä emme häntä täällä tarvitsekaan.
Laivasto on ensi avovedellä valmis purjehtimaan Pikkalasta ja se onkin
nyt kelpo kunnossa. Ja Turun linnaa kestää herttuan hyvän aikaa
paukuttaa... Vaan jos kuningas nyt saapuisi, emme me täällä herttuaa
odottaisikaan. Me purjehtisimme kohastaan Tukholmaan, keräisimme
Ruotsin tyytymättömät joukkoomme ja ajaisimme parissa päivässä Kaarlon
herttuakuntaansa, -- kiittäköön onneaan, jos saa pysyä siellä. Ja
hallitus Ruotsissa uudelle kannalle...
-- Jäisittekö itse sinne? kysyi Gröning, hänkin jo marskin kuvauksista
innostuneena.
-- Minä, en, en koskaan, ei meillä ole sitä kunnianhimoa. Ei, Suomeen
me palaisimme, meillä on täällä paljo toimitettavaa ja tämän maan
hallintoon tahtoisimme käyttää viimeiset vuotemme. Näihin asti
on hallintomme Suomessa ollut kuin sotakomentoa, raudankovaa ja
armotonta ... niin, niin, se on ollut liian kovaa, vaan se on ollut
pakosta. Mutta sitten, rauhan palattua, tahtoisimme vielä katsoa, mitä
voitaisiin tehdä tämän kiusaantuneen kansan hyväksi...
Heikolla äänellä, mutta innostuneena ja tuumiinsa kiintyneenä marski
näitä kuvaili. Hän oli vilkastunut, kääntelihe vuoteellaan, poskille
kohosi veri ja silmissä paloi kuuma hehku. Vaan usein hänen täytyi
levätä väliin, henki kulki raskaanlaisesti, tuntui kuumentavan ja
ahdistavan, -- hän oli niin tottumaton tautivuoteessa makaamaan.
Turhaan mestari Markkus kehotti häntä vaikenemaan ja voimiaan
säästämään, turhaan myöskin Gröning tarjoutui poistumaan, jättääkseen
isäntänsä lepäämään. Marski viittasi kädellään häntä viipymään. Ja
hetken ääneti maattuaan hän kysyi:
-- Kuitiassako lapset ovat kaikki? Anna kai on niille siellä
emännöitsemässä, kun Ebba tuli Perniöön?
Gröning kävi vähän hämilleen tuosta äkillisestä kysymyksestä, hän
vitkasteli hetkisen ja vastasi sitten vältellen:
-- Niin, Kuitiassa ovat lapsenne, terveinä ja reippaina.
Vaan marski oli jo huomannut hänen äänessään jotakin epävarmaa; hän
käännähti päin, loi kirjuriinsa terävän katseen ja uteli:
-- Entä Anna, jäikö hän vielä Turkuun? Mitä, mikset vastaa, onko hän
vielä sairaana?
-- Ei, kyllä hän on jo terve, hän toipui kohta...
-- Mutta mitä? -- Marski kohottausi yhtäkkiä ryntäilleen vuoteellaan.
-- Mitä, onko hän kadonnut? Onko herttuan kirottu kätyri hänet
löytänyt? Ovatko he paenneet yhdessä?
Turhaan koettivat Markkus ja Gröning rauhottaa marskia ja Gröning
soimasi ankarasti itseään, ettei hän suoralla valheella ollut pitänyt
salassa noita Yläneen tapahtumia, -- tiesihän hän, millä kiihkolla
Klaus Fleming vihasi Hieronymoa, joka oli häväissyt hänen nimensä ja
tuottanut hänelle niin paljo ikävyyksiä, ja kuinka intohimoisesti hän
oli vastustanut Annan joutumista tuon miehen kynsiin. Mutta nyt oli jo
liian myöhää sekottaa pois asia, marski oli jälillä ja uteli
käskevällä, kiihkeällä äänellä:
-- Kerro kaikki, minä tahdon kuulla kaikki. He ovat siis paenneet
yhdessä. Mistä? Onko Olavi pidellyt vankiaan liian höllästi, häntä
Yläneeltä tuodessaan? Kerro!
Gröningin ei auttanut muu kuin kertoa koko tapaus, kuinka Anna oli
jäänyt kateisiin ajomatkalleen ja kuinka Olavi, seuraavana päivänä
saapuessaan Yläneen kartanoon, oli huomannut linnun lentäneeksi
tiehensä, vangin paenneen Flemingin neitosen seurassa. Oli lähetetty
huoveja hakemaan pakolaisia, vaan paikkakuntalaiset eivät olleet heitä
nähneet eikä ollut vihoissaan riehuva Olavi saanut Yläneen
typertyneiltä vuokraajiltakaan mitään osviittoja.
-- Mutta pakolaiset ovat otettavat kiinni, maksoi mitä maksoi, tuhat
huovia heidän jälilleen joka taholle! huusi marski nyt vihan
koventamalla äänellä ja hyppäsi kiihkoisena vuoteeltaan, asettuen
ylisillään uhkaavan näköisenä lattialle seisomaan. -- Me tarvitsemme
tuon miehen, ainoastaan hän voi meille todistaa herttuan syyllisyyden
kapinaan ... hän on vangittava...! Ja Anna ... ei, herttua ei saa
tuntea sitä tyydytystä, että hänen elkeensä, naittaa neitonen Flemingin
suvusta orjalleen, onnistuisi ... ei saa...!
Marski astui pari askelta eteenpäin, horjahti, pysähtyi, ojensi kätensä
tavattomalla kiukulla ja puhui kähisten:
-- Anna, Anna, sinussa oli liiaksi äitisi halpaa verta, sinä et
tuntenut nimesi arvoa!
Kauhuissaan seisoi siinä mestari Markkus katsellen riehuvaa
potilastaan, ja vaivoin sai Gröning lempeällä pakolla kiihkonsa
jännittämän, mutta kumminkin heikkouttaan huojuvan vanhuksen
laskeutumaan takasin vuoteelleen. Hän koetti marskia lohduttaa
vakuuttamalla, että Olavi, joka huovijoukolla oli pakolaisia
takaa-ajamassa, kyllä heidät tapaisi ja toisi takasin talteen Turun
linnaan.
-- Ei hän tuo, väitti marski vastaan, nyt jo talttuneemmalla,
vaimenneella äänellä. -- He ovat päässeet pakoon, he hiipivät herttuan
turviin ja hän on sittekin voittanut ... hän on nöyryyttänyt meidät,
hän on vielä kerran häpäissyt Flemingin nimen. -- Ja hiljaa,
murtuneella äänellä hän jatkoi, sammuvat katseet kattoon luotuina: --
Me olemme siis pelimme tapanneet, olemme masennetut, herttua vei
voiton...
Hetkisen hän siten hervotonna makasi, ikäänkuin masentuneen mielensä
voittamana. Vaan se häiriö, jonka tuo äkillinen mielenliikutus ja
liikanainen sielun ja ruumiin ponnistus oli vaikuttanut heikkoon
potilaaseen, näkyi pian seurauksista. Kuume kiihtyi, tuokion kuluttua
oli hän houreissa. Mutta siinäkin tilassa jatkoi sairas ja kiihtynyt
mielikuvitus vielä äskeistä kulkuaan. Säihkyvin silmin ja hosuvin käsin
oli hän ajavinaan pakenevia takaa, huudellen huovejaan kiirehtimään...
Ja hän oli näkevinään Kaarlo-herttuan ilkeän hymyn ja hän haastoi
juhlallisesti ja kovasti herttuaa kaksintaisteluun, vaati häntä
kiihkein, loukkaavin sanoin miekkasille... Hän nauraa vain pirullisesti
vastaan -- ooh! -- Marski kääntelihe vuoteellaan kuin poltteissa. Mutta
ikäänkuin voitettuna hän taas vaipui alalleen, kylpien kylmässä hiessä.
-- Ei, se on turhaa, he pääsivät sittenkin pakenemaan, kuiskaili hän.
-- Kaikki on lopussa, kaikki ponnistukset rauenneet... Ja Suomen
herrat, raukat ... mihin helkkariin te juoksette, miksi te aina
kyhmitte ruotsalaisten jälissä, te meltomielet... Ja miksi sitä muuria
revitte, jonka olen rakentanut Suomen turvaksi ... te petturit ...
te ... te ... limannuolijaiset...! Missä huovini ... minä opetan
teidät ... missä laivastoni, laivastoni! Oh, kaikki poissa; ne ovat
hukkuneet Pohjanmaalle, hukkuneet nuijamiesten kanssa samaan
avantoon...
Huolestuneina seisoivat mestari Markkus ja Gröning vuoteen ääressä,
katsellen tuota taudin äkillistä, vaarallista käännettä ja kuunnellen
hourijan katkonaisia lauseita. Turhaan koetti haavuri saada
Klaus-herraa nielemään hänen rauhoittavia rohtojaan ja syvästi katui
nuori kirjuri, että hän oli antanut aiheen tähän ärsyttävään
kohtaukseen. Vihdoin marski kumminkin rauhoittui, hourekuvat näkyivät
väistyvän pois ja potilas näytti vaipuvan virkistävään uneen.
Virkoavilla toiveilla vartijat sitä seurasivat henkeään pidätellen.
Vaan jo tuokion kuluttua avasi marski silmänsä ja katseli levollisesti
vuoteen vieressä seisovia. Mutta voimat olivat äärettömästi
heikentyneet, hän tuskin jaksoi päätään kääntää, virkkoessaan
Gröningille:
-- Voimani ovat lopussa, hetkeni on tullut ... niin, niin, minä tunnen
sen, enkä valita...
-- Lähetämmekö hakemaan Ebba-rouvaa? Hän voi olla jo aamulla täällä.
-- Aamulla ... se on myöhää. Ja hyvähän on näinkin, rauhallisesti
kuolen... Ja hyvällä omallatunnolla.
Tuskin hengähdystäkään kuului tuvassa noiden heikkojen kuiskeiden
välillä. Vielä loi potilas raukenevan katseensa kirjuriinsa ja puhui
verkalleen:
-- Minua sanotaan vallanhimoiseksi ja itsekkääksi ja julmaksi, -- eikö
totta...? Niin, minä olen ollut julma, mutta käsivarteni ei ole saanut
olla pehmyt. Tarkotukseni tunnet ja vaikuttimeni ... sinä olet myöskin
suomalainen... Olemme koettaneet toimia niin, että tämäkin maakunta
kerran voisi, kuninkaalleen uskollisena, seistä omilla jaloillaan ja
omain miestensä varassa varttua... Suomalaiset eivät ole meitä
ymmärtäneet ... ei kansa eikä aatelisto ... ja siksi on rakennuksemme
kaatunut ... kaatunut...
Sanat tulivat katkonaisesti, vaan hyvin ne Gröning ymmärsi, -- hän
ymmärsi, että kaikki on lopussa. Siinä makaa rautanen mies, jonka
tarmoa ei mikään maailmassa ole jaksanut lannistaa ja joka
tahdonvoimallaan on hallinnut tuhansia ... makaa siinä yksin ja
avutonna, kuin rakennuksensa raunioilla, ja tekee itselleen elämänsä
viimeistä tiliä, -- maailmalle hän sitä ei tee.
-- Minä tiedän sen, jatkoi potilas vielä, -- herttua on voittava ...
niin, hän on jo voittanut... Suomen aatelisto on suuteleva
ruoskaansa... Ja syy on ehkä meidän ... me pakotimme heidät
mukaamme ... se perustus ei kestänyt ... uskoimme liiaksi olevamme
suomalaisia...
Hän vaikeni, makasi hiljaa. Yön hetket kuluivat, tuvassa ei kuulunut
muuta kuin potilaan hiljainen hengitys, joka sekin toisinaan aivan
kuulumattomiin vaimeni. Vartijat tarkkasivat, pääsisikö potilas uneen,
mutta ei, hän lepäsi silmät auki, valvovana. Vihdoin hän taas kerran
virkahti:
-- Miksi olette niin ääneti, ystävät? Markkus, lue meille kappale
hartauskirjastasi, joka on laukussasi.
Markkus meni hakemaan laukkuaan. Sillävälin kuiskasi marski hiljaa
Gröningille:
-- Tuota kirjaa kuulen kernaasti; en tiedä, onko se luterilainen vai
katoolinen, mutta se on koruton ja harras, ja minä uskon, että se on
otollinen Jumalalle... Lue, mestari, kappale...
Mestari luki. Yksitoikkoisella, laulavalla äänellä hän laski tulemaan
sivun ja toisen ja Klaus-herra näytti rauhallisesti kuuntelevan,
maatessaan siinä silmä raollaan, hengitys tuskin tuntuvana. Markkus
luki, luki edelleen... Vaan hänen lukiessaan nousi Gröning hiljaa,
tarttui marskin peitolla lepäävään käteen: Se oli kankea.
-- Mestari, sinä olet lukenut kylliksi, saneli hän harvakseen, laskien
kankean käden vuoteelle.
Markkus laski kirjansa alas, koetteli vuoteella makaajan sydäntä, ja
toisti hiljaa:
-- Klaus Fleming on kuollut! -- -- --
Aamun sarastaissa, -- huhtikuun 13 päivänä 1597 -- ajoi taas yksinäinen
ratsastaja samaa mustunutta talvitietä, jota hän edellisenäkin iltana
oli kulkenut, vaan tällä kertaa Pohjan pitäjästä Perniöön päin. Matkan
teko tuntui nyt vielä paljo raskaammalta kuin eilen. Keli oli tosin yön
aikana kovennut ja aamun koetteessa löysi hevonen paremmin tiepaikan,
vaan itse ratsastajalla oli taakka raskaampi. Hän oli nyt kuljettamassa
sanomaa, ensiksi Perniön kuninkaankartanossa odottavalle, levottomalle
rouvalle, sitten edelleen läpi maan Turkuun asti, että Viikin
vapaaherra, Suomen käskynhaltija, valtakunnan neuvos, marski ja
amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming oli kuollut. Ja sen sanoman
kuljetus oli raskasta ratsastajalle, Kaspar Gröningille.
Vaan hän teki tehtävänsä, kertoi sanomansa ja kulon nopeudella lähti se
leviämään yli Suomen niemen, syöksähti aateliskartanoihin, pistihe
mökkeihin ja muonamiesten majoihin, kaikkialle iskien kuin odottamaton
ukkosen salama, kaikkialla herättäen hämmästystä ja monia mietteitä.
-- Klaus Fleming on kuollut!
Noihin sanoihin sisältyi niin paljo, sisältyi levottomuutta ja toivoa,
surua ja iloa, epävarmuutta ja helpotuksen tunnetta. Ihmisten oli
vaikea kohta oivaltaa tätä sanomaa. Myrsky oli käynyt yli koko maan,
jaksamatta kukistaa rautatammea. Kukaan ei tiennyt, että tammi siinä
myrskyssä oli saanut vamman, johon se tyyneen tultua itsekseen taittui.
Se oli ollut niin voimakas ja kova, se oli yksin hallinnut kaikki ja
tuntunut kukistumattomalta. Ja siksi loivat ihmiset, niin ystävät kuin
viholliset, tämän sanoman saapuessa katseensa alas ja hokivat
itsekseen:
-- Klaus Fleming on kuollut!
Ja näitä sanoja seurasi tavallisesti kysymys:
-- Mikä kaatoi mahtavan miehen?
Taikausko loi siitä kohta omat selityksensä. Pohjanmaan noidat,
nuijamiesten vihan perijät, olivat muka kostaneet Nokian ja
Santavuoren. Herttuan myrkynsekottajat olivat raivanneet pois tuon
sitkeän esteen. Vaan se, joka kuolonsanomaa kuljetti, hymähti näille
taikatuumille; hän arvasi syyt syvemmät, mutta maailmalle hän ei niitä
selittämään käynyt.
-- Klaus Fleming on kuollut! Mitä tapahtuu nyt?
Sitä ei kukaan osannut ennustella. Ihmiset katselivat huolestuneina ja
arastellen toisiaan ja puistelivat miettiväisinä päätään.
Vaan kuolon sanoman kuljettaja jatkoi matkaansa, saapui Turkuun. Mutta
kauaksi hän ei sinne jäänyt, jo viiden päivän perästä oli hän palannut
takasin Pohjan pitäjän nimismiehentaloon, vanhan Prinkkalan herran ja
muutamain muiden suomalaisten aatelismiesten kanssa noutamaan Turkuun
vainajan ruumista. Keli oli nyt aivan lopullaan, kun tämä saattokulkue
teki matkaa Turkuun päin. Paksuun, mustaan harsoon kietoutuneena ajoi
Ebba Fleming ruumisreen takana syvän surunsa masentamana, Gröning
ratsasti ääneti ja miettiväisnä siinä vieressä ja vakavina seurasivat
aatelisherrat perästä. Raskasta oli kelitön kulku, raskaita saattajain
mielet ja mietteet. Vaan jäykkänä ja kankeana istui vanha Eenokki
etummaisen reen ajolaudalla, kyyditen herraansa, kuten niin monasti
ennen. Vaan hän tiesi tekevänsä sen nyt viimeisen kerran ja kunnialla
ja huolella hän sen tehdä tahtoi, -- sittenhän hänellä ei ollutkaan
enää virkaa maailmassa.
Eräänä lauvantaina huhtikuun lopulla saapui saattokulkue vihdoin
Turkuun ja kulki verkalleen melkein lumetonta rantakatua myöten
kaupungin läpi linnaan päin. Mustaa lippua kantava airut ratsasti
edellä ja julisti hautasaaton saapumisesta kansalle. Kuolinkellot
soivat kaupungin ja linnan kirkoissa -- ne olivat jo yhtämittaa soineet
viikon -- ja sotaväki, joka kadulla seisoi kunniavahtina, oli vakavaa
ja juhlallista.
Äänetönnä seisoi väkijoukko. Siellä täällä paljastui pää ruumisreen
ohimennessä, vaan yleensä oli vastaanotto kylmää ja tunteetonta.
Miettiväisnä Gröning katseli tuota tiheää laumaa, joka rantakadun
täytti, -- Turkuun oli juuri näinä päivinä meren auettua saapunut
ensimmäinen ryhmä saaristolaisia kevätkauppojaan tekemään, olipa jo
etäisempiä aluksiakin satamaan saapunut ja toisia siitä valmistautui
lähtemään; ja siksi oli sataman partaalla Turun oloihin nähden
harvinainen väenpaljous, joka nyt seisoi ääneti ja jäykkänä, mutta
kumminkin kunnioittaen, tiepuolissa ruumissaattoa katsellen. Tuo kansa
ei ole tässä vietävää vainajata koskaan rakastanut, ajatteli Gröning,
-- ei, vihannut se häntä on, mutta se kunnioittaa kumminkin sitä
rautavoimaa, jonka se ei luullut katkeavankaan...
Yhtäkkiä Gröning ikäänkuin havahtui näistä mietteistään. Hän oli tuossa
saaristolaisjoukossa ollut vilaukselta tuntevinaan omituisesti tuttavat
kasvot ... niin siinä ne taas olivat nuo silmät, jotka hänelle
veitikkamaisesti tervehdykseksi iskevät. Se on nuori saaristolainen,
vieressään talonpoikaistyttö... Kuka voisi se olla...? Gröning katsoo
vielä kerran ja tuntee ... sehän on Birckholtz, hänen rakas lankonsa,
tottatosiaan, se parantumaton veitikka... Gröning nyökäyttää hänelle
vastaukseksi päätään ja ilosesti viittaa nuori saaristolainen laivaan
päin, jossa juuri nostetaan purjeita. Nyt Gröning ymmärtää asian, nyt
hän arvaa jo senkin, kuka tuo tyttö tuossa vieressä on.
Ruumisreki vierii verkalleen sataman ohi pitkin lumetonta katua. Vaan
kun saapuu seuraava reki, jossa Ebba-rouva istuu, vaaleana ja syvän
surun ilmeet kasvoillaan, mutta siltä suorana ja arvokkaana, ja hänen
vieressään nuori Juhana Klaunpoika kalvakkana ja vakavana, silloin
tarttuu talonpoikaispukuun puettu tyttö suonenvedontapaisesti
vieressään seisovan nuorukaisen käsivarteen, ikäänkuin turvautuen
siihen, ja silmille vedetyn huivin alta näkyy kyyneleitä vierähtävän
hienoselle poskelle. Se tunteiden ristiriita, joka niin monesti oli
Anna Flemingin mielessä riehunut, on taas saanut hänessä vallan. Tuota
vanhusta, joka nyt kylmänä makaa arkussaan, on hän ihaillut, jopa
rakastanutkin, tuossa surevassa perheessä on hän lapsuutensa ja
nuoruutensa viettänyt ja sen ilot ja surut ovat olleet hänen omiaan.
Hän on siinä kärsinyt, vaan se on siltä ollut hänen kotinsa... Tuossa
pitäisi hänen nyt olla, lohduttamassa isättömiksi jääneitä ja
lieventämässä lesken surua. Vaan sen sijaan hän kiittämättömänä
karkurina seisoo siinä kylmäin syrjästäkatsojain riveissä, tuotettuaan
tällä paollaan taaskin vereksen lisäsurun omaisilleen...
Annassa herää hetkeksi halu juosta esiin siitä väkijoukosta, viskautua
tätinsä eteen rekeen ja huudahtaa: tässä olen, rangaiskaa minut...!
Vaan hän säikähtää sitä ajatustaan, tarttuu sulhonsa käsivarteen...
-- Miksi vapiset, tyttöni? kysyy Hieronymo. -- Ja kyyneleitä! -- tuossa
perheessä olet luullakseni jo itkenyt kylliksi.
-- Olen, vaan he olivat kumminkin kasvattajani, ja huonosti heitä
palkitsen.
-- Huonostiko, -- no, pesäero on nyt kerran tapahtunut; päämies on
kuollut, ja siitä kuolemasta meidän elämä alkaa. Heitä viimeiset
jäähyväiset, Anna, nyt Klaus Flemingin perheelle, ja sitten laivaan...!
Laiva, jossa tuo nuori saaristolaispari oli varannut itselleen paikat
Ruotsiin matkustaakseen, olikin jo purjehduskunnossa, valmiina
lähtemään joensuusta merelle, ja hautasaaton ohimentyä talutti
Hieronymo morsiamensa sen kannelle. Hetken kuluttua ruvettiin siinä jo
köysiä maista irrottamaan ja kääntämään alusta laiturista. Vaan se ei
päässyt kumminkaan vielä kääntymään, eräs toinen laiva, lyypekkiläinen
kauppalaiva, joka juuri saapui satamaan ja pyrki laituriin, oli sen
edessä ahtaalla joella, ja siinä syntyi, laivoja köysin hinattaessa,
vielä hetkisen viivykki. Anna Fleming seisoi joenpuoleiseen kaidepuuhun
nojauneena ja katseli, kuinka saksalaisessa laivassa miehet köysillä
varppailivat. Mutta yhtäkkiä hän näkee tuon laivan kannella tutut
kasvot ... hän ei voi olla hiljakseen huudahtamatta, sillä sehän on
Elina Fincke tuo, joka maston juurella noin pää kumarassa seisoo...
Tämä kuulee myös tutun äänen, kohottaa päänsä, tulee lähemmäs ja niin
kauan erossa olleet serkukset tervehtivät yhtäkkiä toisiaan ilostunein
kasvoin ja vilkkain liikkein sen kapean juovan yli, joka erottaa laivat
toisistaan. Tuokion he ääneti seisovat, ikäänkuin tapaillen sanoja ja
hämmästyneinä odottamattomasta tapaamisesta, vaan samassa heille
molemmille asema selviää. Ja hymy kangistuu heidän huulilleen.
-- Sinä olet matkalla toteuttamaan unelmaisi onnea, Anna, lausuu Elina
miltei katkerasti. Hän on käynyt kasvoiltaan kalvakaksi, hän on tänä
yhtenä vuonna paljo vanhennut ja hänen silmissään on raukea pettymyksen
ilme.
-- Niin, minä olen sen saavuttanut, -- vihdoinkin. Vaan sinä, -- sinä
palaat yksin?
-- Minun unelmani on särkynyt, kaikki on lopussa.
-- Et saanut häntä Suomeen?
-- Hän ei luottanut itseensä, ei tulevaisuuteensa, hän pakenee
kutsumustaan, pakenee minua...
-- Siis hyljätty -- serkku parka! Unelmasi kai oli, Elina, liian suuri.
-- Niin, minä haaveksin suuruutta, mainetta, tapailin liian korkealle,
siksi olen pudonnut alas. Sinä, Anna, haaveksit pikkusta onnea ja
taistelit sen puolesta, -- olkoon se sulle täyteläinen!
Annan silmään kierähtää kyynele, hän ei saa sanaa suustaan; häntä niin
säälittää serkkunsa pettymys ja suru, joka hänen koko käytöksestään,
jopa äänen värähdyksestäkin, ilmenee, ja hän sille surulle kyllä arvon
osaa antaa. Vaan hän ei löydä sanoja tulkitakseen tunteitaan. Hänen
tekisi mieli omaa onneaan valaa lääkkeeksi ystävättärensä kirvelevään
haavaan, vaan hän tietää, että siihen ei lääke tepsi...
Jo on laituriin saatu vapaa kohta, lyypekkiläistä laivaa ruvetaan
hinaamaan sinne ja matka serkusten välillä pitenee. Silloin kysyy vielä
Anna:
-- Ja mitä aijot nyt, Elina?
-- Hämeenlinnaan, vankina elämään, ja muistelemaan unelmaini
kaatumista, -- ijäksi. Jää hyvästi!
Laivat ovat jo etäällä toisistaan, purjeita laskeutuu väliin,
orpanukset eivät näe enää toisiaan. Anna vetäytyy kyynel silmässään
pois kaidepuun vierestä; serkulla vankeus, hänellä vapaus edessään ...
liian puolueellinen oli sittenkin kohtalo! Vaan muuttaa sitä ei voi,
seurata vain sen johtoa! -- Siinä heidän laivaa juuri loitonnetaan
laiturista ... ja siinä hänen sulhonsa... Hieronymo seisoo
rannanpuoleiseen kaidepuuhun nojaten keskustelussa jonkun rannalla
seisovan tuttavan kanssa ... niin, sehän on Gröning, joka linnasta on
kiirehtinyt takasin rantaan lankomiestään tapaamaan. Anna kuulee vain
viimeiset lauseet siitä heidän hiljaisesta keskustelustaan.
-- Sinä olit väärällä puolella, lankomies, sitähän sulle aina sanoin,
väitti Hieronymo. -- Näet nyt!
-- En tiedä, olinko väärällä, vaan minun täytyi olla sillä puolella.
-- Miksi täytyi?
-- Sitä et ehkä sinä ymmärrä. Mutta katsos, minä olen suomalainen...
Laiva loittoni rannasta, purjeet alkoivat saada tuulta ja hiljaa lipui
alus joen suuta kohden. Kaupunki häipyi näkyvistä saarten taa,
joiden rantametsä jo kainosti vihannoi hienolla hiirenkorvalla ja
joissa nurmi pälvipaikoissa, nietosten lomissa, teki ensimmäistä
nukkaa. Ja vähän ulompana selällä näkyi taas hienoja utuaaltoja
liitelevän vedenpinnalla, kun keväinen aurinko lämmitteli talviseltaan
kylmiä syvänteitä. Sitä sumukon hilpeää tanssia katseli kauan laivan
kaidepuuhun nojautuva tyttö. Hänen mieleensä palasi niin elävästi eräs
keväinen veneretki, jolloin kaksi neitosta oli tuon utuaallokon
heiluvasta hypystä ennustellut vastaisia vaiheitaan ja suunnelmoinut
tulevaisuutensa unelmia ja toiveita. Ja hän tunsi kiitollisuutta
sydämmessään, noita kevään kepeitä hengettäriä katsellessaan, niin
syvää kiitollisuutta: sillä hänelle ne olivat hänen pienen onnensa
taikoneet...
Vaan etäämpää rannan puolelta näkyivät vielä Turun linnan ja kirkkojen
tornit, ja kirkoista kumahteli myötätuuleen kellojen soitto. Siellä
hautakelloja soitettiin.