Klaus Fleming mahtavuudessaan.
Kesäinen aamuaurinko, joka lämpösästi paahteli rantakallioita ja
kirkkaana pälyili veden pinnalla, leikki iloisena kullahtavissa
kiharoissa sen nuoren neitosen, joka Turun linnan alla, Linna-aukon
äyräällä, istui vesikivellä, syvälle painautuneena paperilehden yli,
joka oli hänen sylissään. Hänen kasvonsa kuvastuivat veden kalvoon,
johon hän aina toisinaan pitkään katsoi, kohautellen silmiään
paperistaan. Nuo kasvot eivät enää olleet samat pyöreähköt,
helakkaväriset immen kasvot, joihin tutustuimme, kun eräänä
kevätpäivänä saattelimme Anna Flemingiä Paraisten kirkkoon, mutta ne
eivät myöskään olleet samat harmahtavat, pettymystä ja kaihoa kertovat
naiskasvot, jotka Pikkalan rantatörmältä eräänä syyspäivänä näimme
väsyneinä tähtäävän meren autiolle ulapalle. Ne olivat kalpeat vielä
nuo kasvot, ja ohimoilla lepäsi hieno varjo, vaan samalla ne olivat
ikäänkuin kehittyneet ja hienonneet piirteiltään; niistä kuvastui
kestettyjen taistelujen jälkiä, vaan samalla luottavaa varmuutta ja
toivoa. Ja suunpielissä värähteli yhä uudistuva, nuortea, ilonen hymy,
niin raikas kuin tuo vihanta nurmiranta siinä lahden takana, ja silmät,
jotka ahmivat paperilehden tiheitä rivejä, säteilivät riemua ja
kiitollisuutta.
Hän oli saanut kirjeen sulholtaan, ensi kirjeen koko pitkänä
kihla-aikanaan, ja siinä oli riemun lähde. Olihan tosin niitä kirjeitä
ollut hänelle ennenkin tulossa, vaan ne olivat jääneet matkalle,
pysähtyneet pidättäjäin kouriin ehtimättä perille asti. Tämä oli nyt
päässyt perille. Kun Anna tänään aamusella oli lähtenyt linnasta
tavalliselle aamukävelylleen, oli sillankorvassa seisonut kolme miestä,
joista yksi oli häntä hyvin tyystin tarkastellut ja vihdoin tullut
kysymään, oliko hän marskin veljentytär, neiti Anna Fleming. Kun tyttö
kummastuneena oli myöntäen vastannut, oli talonpoika kaivanut poveltaan
pienen paperikäärön ja antanut sen hänelle. Mies sanoi saaneensa sen
kotonaan Pohjanmaalla itse lähettäjältä, joka oli hänelle neuvonut
keinot ja tuntomerkit, joiden mukaan hän osaisi antaa kirjeen suoraan
neitoselle. Samalla mies kertoi, että he, kolme pohjolaista, olivat
purjehtineet kotipitäjistään Turkuun vielä kerran pyytämään marskilta
joitakuita huojennuksia ratsuväen kovista rasituksista, ja että he
kohta linnassa käytyään aikoivat lähteä paluumatkalle, jolloin he
voisivat viedä vastauksenkin sille iloiselle nuorelle herralle, joka
sitä siellä kaukana Pohjanmaalla odotti.
Kiitollisena tuomisista oli Anna rientänyt alas rantatörmälle siellä
yksinään, rauhassa ja piilossa, kirjettään lukemaan. Siellä hän sen jo
oli lukenut kertaan ja toiseen ja yhä vielä oli se hänelle yhtä tuores
ja rakas. Hänen sulhonsa kertoi siinä hilpeästi ja hauskasti matkastaan
Pohjanmaalle, jossa vaaroja ei ollut puuttunut, mutta jossa hänen
toimensa jo olivat hyvällä tolalla. Kertoi, kuinka hän tällä matkallaan
pitkin talvea ja kevättä juuri oli valmistellut heidän kauan kaivattua
yhteistä onneaan, kuinka valoisilta tulevaisuuden toiveet nyt jo
näyttivät ja kuinka varma hän oli aikeidensa onnistumisesta. Ja näin
hän reippaasti ja luottamuksella kirjoitti kirjeensä lopussa:
»Syksy on pian käsissä, pian peittää lumi maan ja suksikeli
on parhaillaan. Silloin saatte te siellä Turussa kuulla uutisia
täältä Pohjanmaalta, silloin saat, Anna, sinäkin minusta kuulla
ja silloin ei kulu enää kauaa, ennenkuin olen luonasi. Samoihin
aikoihin sinne kuulunee paljo muutakin ryskettä, kuuluu myrskyn
ja vihurin ääniä, jotka lähtevät vinkumaan kaikilta suunnilta.
Mutta niitä elä sinä tyttöni säiky, ne ovat kaikki meille hyvän
enteitä, onnen merkkejä. Saatpa nähdä, kuinka minä sen myrskyn
keskestä kuin tuulispää pyrähdän viereesi ja vien vihdoinkin
omani omakseni. Monasti meitä ovat toiveemme pettäneet ja rauenneet
ovat parhaat yritykseni; vaan nyt olen onnistumisestani varma,
yritys on siksi voimakas, ettei se petä. Siis vielä muutamia
kuukausia eroa ja sitten minä olen koettava palkita sen kaiken,
mitä minun vuokseni olet uhrannut ja kärsinyt...»
Näin hän kirjoitti ja koko tuosta kirjeestä huokui Annaa vastaan
sellaista varmuutta, luottamusta ja lämpöä, että hän aivan kuin
onneensa sulaneena siinä istui, hänkin jo mielessään varmana unelmainsa
lopullisesta toteutumisesta.
Ylemmäs taivaalle noussut päivä paistoi jo kuumasti hänen selkäänsä,
mutta ei sekään tuntunut rasittavalta eikä hän hakenut siimestä.
Tuntuihan luonto ja ympäristökin tänään niin kauniilta ja
sopusuhtaiselta ja hän katseli iloisena, kuinka tuulimyllyjen siivet
Kakolan mäellä rattoisasti pyörivät ja kuinka lystikkään pienen
näköisinä muurarit Korpolaisvuorella rimpuilivat sinne rakentamansa
uuden varustuksen seinämillä ja keikkuivat sen tornissa. Eikä hän olisi
tältä rauhaisalta juhlapaikaltaan, jossa hänellä oli ollut niin
herttanen hetki, ollenkaan malttanut lähteäkään pois, vaan hän muisti
samalla, että hänen setänsä oli juuri tänä päivänä määrännyt perheensä
lähtemään Turun linnasta, jossa se talvesta saakka nyt yhtämittaa oli
asunut, Uudellemaalle, Pikkalaan ja Siuntioon, jonne laivasto kutsui
marskin ja taloudenhoito hänen rouvansa. Piti siis lähteä matkalle
varustautumaan. Anna nousi melkein vastenmielisesti vesikiveltään ja
rupesi astumaan kallioista rantaa myöten valtatielle päin.
Silloin hän yhtäkkiä pysähtyi. Hän näki linnasta päin vastaansa tulevan
neitosen, joka hänelle liinalla vilkkaasti viuhtoi ja jonka hän kohta
tunsi Elina-serkukseen. Juoksujalassa oli Elina pian hänen luonaan.
-- Elina, sinäkö täällä? Milloin olet tullut?
-- Illalla tulin kaupunkiin Liuksialan Kaarina-rouvan kanssa. Saavuimme
äsken linnaan, vaan sieltä sinua turhaan etsin, -- mitä täällä
lymyilet?
-- Lymyilen todellakin, minullakin on näet Elina taas salaisuuksia.
Vaan istutaan vielä hetkeksi tähän kalliolle tarinoimaan, oi, niin
paljo, paljo on mulla sulle nyt kerrottavana.
-- Entä mulla sitten! Kas noin, pääsi nojaa syliini niinkuin ennen...
Vaan kerrohan sinä ensin; näytäs, sinähän olet ilonen kuin varsa, mitä,
Anna, onko sulhosi löytynyt?
-- On löytynyt, olen tavannut hänet ja tapaan pian taas. Vaan kuulehan!
Ja pakina alkoi.
Serkukset eivät olleet taas vuoteen toisiaan tavanneet, eivät
senjälkeen kuin Pikkalassa erosivat tuon keskeytetyn ulkomaanmatkan
jälkeen. Silloin olivat molemmat olleet synkällä, masentuneella
mielellä, Anna surren kaatunutta unelmaansa ja Elina rohkeiden
tuumainsa keskeytymistä. Nyt olivat molemmilla toiveet taas rohkeammat
ja Anna varsinkin kertoi riemastuksella serkulleen onnensa
odottamattomasta käänteestä. Nyt se ei enää ollutkaan kaukana, se
pitkäaikaisten unelmain päämaali, -- muutamia kuukausia vain ja
_hän_ on täällä! Ja uhkuvalla ilolla vilautti hän Elinalle äsken
saamaansa kirjettä.
-- Mutta millä keinoilla hän tulee, mikä on hänen suunnitelmansa? kysyi
Elina epäillen.
-- Hän tulee, se on pääasia, ja se on varma. Näin hän kirjoittaa: »Sen
myrskyn keskestä minä kuin tuulispää pyrähdän viereesi ja vien
vihdoinkin omani omakseni». Hän tulee!
Vaan Elina kävi yhtäkkiä tarkkaavaksi.
-- Myrskyn keskestä, kirjoittaako hän niin?
-- Niin, niin, kuten kuulit.
-- Hm, silloin aavistan, mitä hän tarkottaa. Hän luottaa rajuilmaan, ja
aikoo käyttää sitä hyväkseen, -- ahaa! Sen oireita tuntuu kyllä
muuallakin ja sen aikana voi paljo tapahtua, -- siihen luotan minäkin.
Mutta se on vaarallista peliä.
Anna ei ollut ilonsa keskessä vielä tullut ajatelleeksikaan, mitä hänen
sulhonsa oikeastaan tuolla myrskyllä oli tarkottanut ja nyt Elinan
sanat hänet melkein säpsäyttivät.
-- Mitä, peljätäänkö sotaa?
-- Peljätään ja toivotaan, minä puolestani toivon, ja toivottava sitä
on sinunkin. Mutta -- katsoppas noita linnoitystöitä tuolla
Korpolaisvuorella --, täällä varustaudutaan myös, sitä ei vielä tiedä,
kuka sitä myrskyä tulee johtamaan.
Anna oli hetkeksi käynyt miettiväksi. Hänelle rupesi nyt vasta oikein
selvenemään, että hänen pelastuksensa ja onnensa riippuikin alkavasta
sodasta, sodasta hänen omaa setäänsä vastaan, ja sen onnistumisesta. Ja
hän virkkoi hiljaa:
-- Pitääkö siis välttämättä vuotaa verta?
-- Sitä et voine sinä estää jos tahtositkin, vastasi Elina. -- Eikä
sitä ole meidän syytä kammolla ajatella, sillä siihen meidän molempain
menestys liittyy. Kuules, Anna, näistäpuolin meidän toiveemme ja
halumme käyvät samaan suuntaan, tiet rinnakkain, päämäärät, -- niin, ne
ovat vielä kaukana. Vaan ne lähenevät, ne toteutuvat!
Tuo reipas luottamus tempasi Annankin taas mukaansa. Niin, käyköön
miten tahansa, sodassa tai rauhassa, tyyneessä tai myrskyssä, --
päämäärä toteutuu, sulho saapuu, se on kaikki! Ja hän rupesi nyt
vuorostaan kyselemään Elinalta tämän matkoja ja tuumia.
Elina oli kotoaan Hämeenlinnasta, jonne Liuksialan rouva pari viikkoa
sitten oli saapunut, lähtenyt tämän mukaan matkoille. Kaarina-rouvan
tarkotus oli pyytää marskilta lupaa saada kävästä edes Räävelissä
tervehtimässä onnetonta poikaansa, joka ei saanut tulla Suomeen edes
äitiään näkemään. Kustaa Eerikinpoika, jonka hänen palava koti-ikävänsä
jo vuosi sitten oli vetänyt Itämeren maakuntiin, oli viettänyt Riiassa
surkean talven köyhänä, sairaana ja avutonna, turhaan odottaen
pyytämäänsä lupaa saada käydä Suomessa. Tänä kesänä oli hän vihdoin
taas rohkassut mielensä ja lähtenyt luvatta tulemaan Suomenlahden yli.
Mutta Fleming, jolle oli annettu asiasta tieto, lähetti Pikkalasta
laivoja vastaan ja palautti kovaosaisen kuninkaanpojan takasin
Rääveliin. Sieltä oli tämä kirjoittanut äidilleen Liuksialaan ja
pyytänyt Kaarina-rouvaa sinne puheilleen. Kohta olikin rouva lähtenyt
matkoille ja tullut Hämeenlinnan kautta Turkuun, rukoillakseen
marskilta lupaa tuohon yhtymiseen.
-- Miksei häntä lasketa kotimaahansa? kysyi Anna ihmetellen, sillä
hänestä oli tuo heikko, surunvoittoinen mies viattomin ja vaarattomin
ihminen maailmassa.
-- Hän on kuninkaanpoika, hän on oikeutettu istumaan Ruotsin
valta-istuimella, ja siksi häntä peljätään ja vainotaan. Vaan hän tulee
kyllä tänne, ole siitä varma; sen myrskyn aikana, josta sulhosikin
kirjoittaa, tulet, toivon ma, kuulemaan korkeimpana mainittavan Kustaa
Eerikinpojan nimen.
-- Mitä, aikooko Kustaa Eerikinpoika nousta kapinaan, -- ja ketä
vastaan?
-- Hiljaa, hiljaa, me emme vielä tiedä, mitä hän aikoo. Mutta hänelle
on annettava aikeita, toimivoimaa, rohkeutta...!
-- Sitäkövarten matkustaa rouva Rääveliin?
-- Ei rouva, hän tuskin tietääkään mistään aikeista, hän pelkää liiaksi
poikaansa...
-- Vaan sinä, matkustatko sinäkin Rääveliin? Häntäkö tapaamaan?
Elina oli noussut pystöön ja seisoi suorana, juhlallisena, melkein
uhkaavan näköisenä siinä rantakalliolla, silmässä palava kiilto ja
käsivarsi ojennettuna suoraksi.
-- Niin, minä lähden noutamaan häntä Suomeen, minä tuon hänet tänne
sitä rajuilmaa johtamaan, joka puhkeava on, ja sen keskestä olen
kohottava hänet kunniaansa. Minussa on voimaa ja hänen pitää saada sitä
myöskin.
Anna katsoi ihaillen serkkuaan:
-- Oi, jos olisi minussakin tuollainen into ja tuollainen voima. Vaan
yksin, Elina, heikko tyttö --, mitä voit sinäkään? Onko sulla auttajia?
-- Koko Suomen kansa, sen saat nähdä. Vaan muista: ei sanaakaan näistä,
ei hiiskahdustakaan!
Hetken viivähtivät tytöt vielä supatellen siinä rantakalliolla, kunnes
Anna nousi, tarttui serkkuaan käsivarresta ja lähti taluttamaan linnaan
päin. Hänenhän oli kiirehdittävä valmistamaan kirjettä sulholleen,
saadakseen sen annetuksi Pohjanmaan lähettiläille, kun nämä, marskin
puheilla käytyään, lähtisivät linnasta. Pitkästi hän kirjoitti,
toivehikkaasti, luottavasti; kertoi huoltensa huojentumisesta, mielensä
reipastumisesta, kertoi rohkeana odottavansa sitä myrskyä, jonka
keskestä heidän onnensa oli sukeutuva. Ja kirjeensä valmiiksi
saatuaan lähti hän ulos pihalle odottamaan lähettiläitä, jotka vielä
olivat marskin puheilla. Ne viipyivät siellä kauan, Anna nousi
porraskäytävään, odottamaan oven takana. Vaan siitä hän äkkiä
peljästyneenä väistyi pois ja pakeni takasin alas linnan pihalle sen
pieneen puistikkoon.
Sisältä huoneesta oli näet kuulunut marskin ääni niin ankarana ja
vihaisena, ettei hän sitä sellaisena vielä ollut kuullut koskaan; jalka
oli tömissyt kiviseen lattiaan ja nyrkki paukkunut pöydän laitaan. Ja
sekaan oli kuulunut myöskin talonpoikain vakavia vastaväitteitä. Anna
arvasi, että lähettiläät olivat liikanaisella suorapuheisuudella
suututtaneet marskin noin äkäseksi ja toivoi nyt vain, että he pian
lähtisivät, ennenkuin setä vimmoissaan ryhtyisi väkivaltaisuuksiin, --
hän oli vihassaan niin peljättävä. Tuokion kuluttua narahtikin ovi,
askeleita kuului käytävästä, lähettiläät tulivat ulos, ja Anna rupesi
jo kävelemään sillalle päin heitä tavatakseen. Vaan lähettiläät eivät
menneetkään porttia kohden eivätkä sillalle, marskin huovit saattelivat
heitä pihan poikki erästä alakerran ovea kohti, jonka Anna tiesi vievän
vankityrmään. Raskas rautaovi vingahti valittavasti ja sulkeutui taas
salvaten miehet sisäpuolelleen.
Surumielin ja miettiväisnä sitä Anna katseli. Hän kyllä tiesi, että
katkera viha oli jo vuosikausia ollut vallitsemassa Pohjanmaan miesten
ja Klaus-herran välillä -- olipa se jo toisinaan väkivaltaisuuksiinkin
puhennut -- ja marskin oli hän monasti kuullut tuimasti sadattelevan
Pohjolaisten valitusretkiä Ruotsiin ja heidän niskottelemistaan hänen
virkamiehiään vastaan. Mutta miksi oli tuo viha nyt noin kiihtynyt,
miksi hänen miehekäs setänsä noin ahdisteli noita turvattomia
talonpoikia? Ja tuostako katkerasta vihasta hänen onnensa piti
sukeutua?
Erityisesti huolissaan siitä, että hänen kirjeensä nyt tuojain
vangittua jäisi lähettämättä, päätti Anna mennä marskin huoneeseen
saadakseen lähemmät tiedot asioista. Annan ja hänen setänsä vanhastaan
hyvät välit olivat taas vähitellen korjautuneet entiselleen,
Klaus-herra käytti vieläkin toisinaan Annaa apunaan ja tällä oli aina
oikeus mennä setänsä työhuoneeseen istumaan.
Marski käveli siellä, kuten hänen tapansa oli, ollessaan kiihtyneessä
mielentilassa tai erityisesti harkitessaan jotakin suunnitelmaa,
nytkin pitkillä askelilla lattiata edestakasin ja puhui, osaksi
itsekseen, osaksi kirjurilleen Gröningille, joka taas oli hänen
luonaan, palattuaan talvisen aateliskokouksen jälkeen tekemältään
Puolanmatkalta. Äskeisen myrskyn laineet olivat jo osaksi laskeutuneet,
vaan maininki kävi vielä korkeana.
-- Ei niillä ole pää tuohesta, puhisi marski siinä kiukuissaan. --
Tulevat tänne varottamaan ja uhkaamaan, ikäänkuin me emme entuudestaan
tuntisi heidän vehkeitään ja kapinahommiaan. Siellä he Pohjanmaalla
vangitsevat meidän virkamiehiämme ja pieksävät huovejamme... Eikä se
vielä mitään olisi, jos he olisivat omilla asioillaan, vaan nyt he
juoksevat toisen kätyreinä...
Marski pysähtyi hetkeksi miettimään ja jatkoi sitten:
-- He ovat reipasta väkeä, nuo pohjolaiset, mukiloivat venäläisiä kuin
vietävät eivätkä pelkää pirujakaan. Vaan hitonko me nyt teemme heidän
»oikeuksilleen». Eikö heillä ole lievemmät rasitukset kuin muilla
maakunnilla, täytyyhän heidänkin elättää omat huovinsa? Mutta nämä vain
uhkailemaan, -- ah kyllä minä ne nuijapäät tunnen, he ovat herttuan
verkoissa kaikki tyynni. Täältä he tietysti olisivat taas purjehtineet
suoraan Tukholmaan valittamaan meidän ankaruuttamme neuvostolle ja
valamaan vettä herttuan myllyyn. Vai mitä varten he tulivat tänne, hä,
Gröning?
-- Sanoivathan tahtovansa vielä kerran kuulla, onko mitään helpotuksia
toivottavissa, koska muuten eivät tiedä mitä tapahtuu.
-- Niin, sinäpä sen sanoit, -- »mitä tapahtuu» -- ilmeinen kapina-uhka.
Sitävarten siellä herttuan kätyrit ovatkin kulkeneet kiihottamassa
kansaa, -- kirottua, etteivät huovit saaneet kiinni sitä erästäkin
hirtehistä, jota lähetin heidät takaa-ajamaan -- hän on vanha kettu...!
Vaan koettakootpa pohjolaiset ... me muserramme heidät! Nostakoot
päänsä laillista esivaltaa vastaan, ja siitä syntyy verilöyly, jota
heidän jälkeläisensä vielä kymmenennessä polvessa hirmustuvat, -- jos
heiltä yleensä jää jälkeläisiä! Silloin ei ole armoa, sillä se kapina
ei ole ainoastaan meitä vastaan tähdätty, sen tarkotus on siirtää ruunu
pois Juhana-kuninkaan suvulta ... ah, kyllä minä sinun kavaluutesi
käsitän, sinä Södermanlannin vallanhimoinen herttua! Vaan Suomi on
oleva sulle sitkeä pala, sen minä takaan.
Marski istahti hetkeksi selkänojaan pöytäänsä vastaan, käännähti sitten
ja pyysi Gröningiltä sitä kirjettä, jonka he äsken Suomen aateliston
nimessä olivat Ruotsin valtioneuvostolle -- taikka oikeastaan yksin
herttualle -- lähetettäväksi kirjoittaneet. Hän silmäili sen läpi, veti
ristin sen yli ja virkkoi:
-- Tämä on liian imelätä, liian nöyrää. Meidän pitää kirjoittaa samalla
tavalla kuin he meille, tässä ei ole tarvis luikerrella. Kirjoita näin:
Me tunnemme kyllä ne monenlaiset, valtakunnan sisälliselle rauhalle
vaaralliset vehkeet, joita te tässä maassa, Suomessa, harjoitatte;
mutta tietäkää, me tulemme olemaan varuillamme vastataksemme samalla
mitalla. Suomen on kuningas meidän käsiimme uskonut ja teidän
vehkeitänne täällä tulemme siis kohtelemaan kapinayrityksinä kuningasta
ja esivaltaa vastaan, jommoisia ne ovatkin...
Gröning pysäytti epäillen kynänsä, vaan marski tiuskasi hänelle:
-- Mikset kirjota? Mitä mietit?
-- Minä mietin, että tämä merkitsee sotaa.
Fleming nousi taas kävelemään.
-- Sotaa, niin, mitä se muuta merkitseisi? Mitä tämä on ollut viime
talvesta saakka muuta kuin sotaa? Herttua varusteleikse Ruotsissa
valloitusretkelle Suomeen ja yllyttää Suomen ymmärtämätöntä rahvasta
kapinaan, me varustaudumme täällä suistamaan kumoon niin toisen kuin
toisenkin yrityksen. Se on sotaa. Vai suottako luulet meidän keräävän
väkemme leiriin tänne Turun edustalle ja suottako veistetään
sotalaivoja Pikkalassa...? Se on sotaa, tässä on turha leikkiä
piilosilla. Kirjota! -- Vaan jos eivät Suomen herrat kirjota alle?
-- He kirjoittavat nykyjään jo minkä alle tahansa. Sinä palasit
otolliseen aikaan Puolasta, tuoden kuninkaan kirjeet, -- hän lupaa itse
tulla Suomeen ja antaa meille siihen asti täyden valtuuden. Kukapa
uskaltaisi nyt enää niskotella: Kurjet tottelevat pakosta, Hornit ovat
kukistetut... Kuule, tapasitko Viron kautta tullessasi Kaarlo Hornin?
-- En, hän kuuluu asustavan tiloillaan, Boije on määrännyt hänet
jonkinlaiseen kotiarestiin.
-- Miksei Boije ole sulkenut häntä vankeuteen, kuten kuningas on
käskenyt? Ne vehkeilevät siellä, nuo herrat... Ei, meidän täytyy
itsemme poiketa Pikkalanmatkaltamme Rääveliin ja järjestää tuo asia.
Gröning kirjoitti kirjeen valmiiksi ja ojensi sen marskille. Klaus
Fleming ei kumminkaan siihen nyt enää katsonutkaan, hän näytti
vaipuneen muihin mietteisiin. Ja äkkiä hän terästäen katseensa
Gröningiin virkkoi:
-- Kuningas lupaa tulla tänä syksynä valtakuntaansa, ensin Suomeen,
niin hän kirjoittaa, niin kerrot sinä. Mitä luulet? Tuleeko hän...?
Niin, niin, tietysti sinulle Varsovassa on virallisesti ilmoitettu,
että hän tulee ja me toitotamme sitä kyllä koko maailmalle, -- luulet
itse, yksityisesti?
Hymy leikki Gröningin suupielissä, hän ymmärsi niin hyvin, mitä hänen
herransa tarkotti, ja hän vastasi ainoastaan kaksi sanaa:
-- Rex crastinus.
Fleming rupesi taas kävelemään.
-- Niin, niin huomispäivän kuningas, aina vastaseksi lykkäävä, aina
aikaansaamaton, aina sama Sigismund. Hänen lupauksiinsa emme saa
luottaa, emme saa yleensä luottaa mihinkään muuhun kuin omaan
voimaamme, meidän täytyy yksin olla varustettu ja kaikkea kestämään. Ja
se onkin varminta... Eenokki, kutsuppas sisään Prinkkalan herra.
Vanha linnanisäntä saapui kohta tehden marskille nöyrän kumarruksen, --
Suomen aatelit olivat tänä talvena ruvenneet häntä yhä suuremmalla
kunnioituksella kohtelemaan. Mutta marski talutti vanhuksen
ystävällisesti istumaan ja kertoi vielä samana iltana aikovansa lähteä
laivoillaan Pikkalaan, valvomaan laivaston varustamista. Linnan hoito,
sen korjaus- ja varustustyöt, jäivät nyt siitä syystä Prinkkalan herran
huoleksi, joka tehtävä näihin aikoihin oli tavallista vastuurikkaampi.
Marski kehotti ukkoa pitämään kiirettä, hankkimaan lisää muurareita,
lisää tykinvalajia, mutta erityisesti pitämään silmällä, ettei ketään
asiaankuulumatonta pääse linnaan. Ja vielä hän jätti vanhalle
linnanpäällikölle erityiseksi toimeksi valvoa, ettei ketään
kansankiihottajaa Ruotsista pääse Suomeen eikä suomalaisia valittamaan
Ruotsiin, -- kaikki tuollaiset retkeläiset ovat otettavat kiinni ja
pantavat talteen.
-- Parastani koetan, vastasi Prinkkalan herra, -- mutta valitusretkillä
kulkijoista käy pian mahdottomaksi pitää lukua. Taas äsken ovat
saaristovartijat ottaneet kiinni erään jahdin, joka syrjäväyliä oli
pyrkimässä Ruotsiin.
-- Hyvä, pistäkää vain valittajat tyrmään tyyntymään.
-- Vaan se on pian täynnä talonpoikia.
-- Täynnä ... sulloutukoot ahtaammalle! Oma syynsä, miksi vehkeilevät
esivaltaa vastaan; niitä täytyy rautakourin kohdella, ei auta...
Marskin otsalle oli laskeutunut tumma varjo ja hän seisoi tuokion
rypistellen tuuheita kulmakarvojaan. Vaan sitten hän huiskasi
kädellään, antoi vanhalle linnanpäällikölle merkin, että hän saisi
lähteä ja virkkoi Eenokille:
-- Ketä siellä on tänään odottamassa puheilleni pääsöä? Otamme heidät
kaikki vastaan nyt heti, koska iltapuoleen jo matkustamme pois, mutta
käske heidän puhua asiansa lyhyeen.
Paljo niitä oli taas asiamiehiä, -- ensimmäisenä tuli lähetyskunta
hämäläisiä talonpoikia valittamaan veroista ja linnaleiristä. Nämä
asiamiehet olivat nyt vuosikausia olleet melkein jokapäiväisiä, vaan
viime aikoina olivat ne käyneet harvinaisemmiksi, -- talonpojat olivat,
turhaan käytyään marskin puheilla, ruvenneet salaa marskin vartijoilta
puikahtelemaan herttuan puheille Ruotsiin, saamaan sieltä lohdutusta,
vaikka Fleming olikin ankarasti kieltänyt nämä tällaiset retket. Marski
kyllä oivalsi, että rasitukset kävivät kansalle sitä raskaammiksi, kun
katokin nyt kolmena, neljänä vuonna peräseltään oli maata vaivannut, ja
hän tiesi, että puute ja kurjuus oli ajanut kansan aivan epätoivon
partaalle. Vaan hän ei voinut helpottaa rasituksia. Jos hän edellisinä
vuosina vielä oli koettanut joskus edes tasotella ja keventää taakkoja,
oli se nyt, kun sodan uhka oli edessä, mahdottomampaa kuin koskaan, --
täytyihän päinvastoin varustuksiin ja sotaväen jalkeillepanoon
kirjoittaa yhä uusia veroja.
-- Kuningas on sen määrännyt, sotaväen täytyy saada elatuksensa, --
tähän masentavaan, apua lupaamattomaan selitykseen hänen vastauksensa
nytkin, kuten lukemattomia kertoja ennen, supistui. Vaan nyt hän
kumminkin, ikäänkuin lohduttavammin, lisäsi: -- Mutta kuningas tulee
nyt itse tänne Suomeen, me olemme juuri äsken saaneet häneltä siitä
varmat lupaukset; parin, kolmen kuukauden perästä on hän täällä. Hän
sitten toivottavasti helpottaa, missä helpottaa voi, siihen asti
koettakaa kärsiä, -- kääntykää sitten hänen itsensä puoleen.
Marski tiesi, että tämäkin lohdutus oli ontto ja perätön, ja hänen
suoraa luonnettaan karmasi, kun hän sitä kansalle toitotti. Ja hän
huomasi kyllä, että avunhakijatkaan eivät tuollaisesta lupauksesta
ottaneet kostuakseen: he seisoivat siinä yhtä lohduttomina ja
sopersivat:
-- Meillä ovat pellot kesantona, lapsemme kuolevat nälkään, millä
ruokimme enää kaksikaan kuukautta ruunun ryttäreitä?
-- Ruokkikaa millä tahdotte, ratsuväen täytyy elää. Menkää!
Mutta hämäläisten talonpoikain poistuttua, päät retkottavina ja
toivottomin katsein, jäi marski pitkäksi ajaksi seisomaan pienen
kulma-ikkunan ääreen katsellen ulos ulapalle. Huoneessa vallitsi
täydellinen äänettömyys, uhkaava ja painostava, joka Annankin
mieleen aivan lamauttavasti vaikutti. Hän aikoi jo, katkastakseen
äänettömyyden, kysyä sedältään jotakin, vaan tämä kääntyi, ikäänkuin
arvaten hänen ajatuksensa, hänen puoleensa, ja virkkoi:
-- Kansa kiusautuu äärimmilleen, se ärtyy meitä vastaan, mutta ei auta.
Tiedätkö mitä me tarvitseisimme, ollaksemme mahtava ja kukistumaton
Suomessa, -- hä?
-- Kansan suosiota, vastasi Anna hiljaa.
-- Ei, sitä me emme tarvitse, emme välitä siitä! Vaan varoja, täydet
varastot ja rikkaita alamaisia, viljaa ja vaskea, niitä me
tarvitseisimme. Mikä mahti uskaltaisi meitä vastustaa, jos meillä olisi
rahaa, -- silloin me kyllä olisimme kansan suosiossakin. Vaan meillä ei
ole varoja olla kansan suosiossa; maa on köyhä, varastot tyhjät, meidän
täytyy olla ilman rahvaan suosiota, täytyy verottaa sen köyhyyttä ja
niittää sen katkeruutta ja tulla toimeen sittenkin. Ja siksi meidän
täytyy olla rautasia ja taas rautasia...! -- Eenokki, kutsu sisään
seuraava.
Sieltä saapui Turun porvariston lähetyskunta ilmoittamaan Flemingille,
nyt erottaneensa virastaan sen pormestarinsa, joka, ollen porvariston
edustajana Söderköpingin valtiopäivillä, oli allekirjoittanut näiden
päätökset. Lähettiläät pyysivät alamaisesti ja nöyrästi Flemingiltä
anteeksi, että he ymmärtämättömyydessään ollenkaan olivat lähettäneet
edustajan noille valtiopäiville, -- olivat valmiit sopivalla tavalla
korvaamaan tuon erehdyksen.
Fleming kohteli lähetyskuntaa kopeasti, nuhteli porvareita, jotka
olivat kuunnelleet muiden kuin kuninkaan ja hänen käskyjään, ja vaati
jonkunlaiseksi rangaistukseksi Turun porvaristoa luovuttamaan kaikki
laivansa hänen käytettävikseen, koska hän niitä tarvitsi lähtiessään
kuningasta vastaanottamaan. Nöyrästi lähetyskunta sen lupasi ja poistui
alamaisesti kumarrellen.
-- He ovat nyt niin nöyriä, etten heihin ollenkaan luota, virkkoi
marski porvarien lähdettyä, -- moiset kumaraniskat voivat pian olla
käppyrässä toisenkin edessä. Ja laivat ovat pantavat talteen, ne he
muuten sopivassa hetkessä voisivat antaa herttuan käsiin, -- heitä ei
osaa taata. -- Marski naurahti: -- Hm ... varsin lempeänä
anteeksiantajana he eivät minua pitäne, vaan sama se ... oderi ...
kuules Gröning, miten se olikaan tuo lauseparsi, sinä vanha
koulumestarihan osaat latinaa.
-- Oderint dum metuant, -- sitäkö tarkotatte?
-- Sitä. Vihatkoot vain, kyllä me pidämme huolen, että he meitä myöskin
pelkäävät.
Eenokki tuli nyt ilmoittamaan, että hänen korkea-arvoisuutensa, piispa
Ericus, tahtoi tavata marskin. Silloin Klaus-herra hiukan ivallisen
näköisenä sukasi sormin tukkansa ja partansa, korjasi vyönsä kohalleen
ja oikasi lyttyyn painuneet saapasvartensa suoriksi.
-- Soo, meillä tulee siis taas pieni uskonnollinen keskustelu opeista
ja harhaopeista ja kirkon kynttilöistä ja kuvista. Antaapa tulla vain.
Piispa valitti, eikä se tapahtunut ensi kertaa, että hänen oli vaikea
saada kansaa tottumaan luterilaisiin kirkonmenoihin ja Upsalan
kokouksen säätämiin kirkkotapoihin, niinkauan kuin Fleming salli
kaikenmoisten Ruotsista paenneiden katoolilaisten ja jesuiittain kulkea
maassa saarnaamassa. Niin oli kansa äskenkin eräässä seurakunnassa,
jonka papisto oli poistanut katooliset kirkonmenot, siitä kiukustuneena
ja nähtävästi jonkun salakulkijan jesuiitan kiihottamana, viskannut
luteerilaisen papin alas kirkon aidan yli.
Fleming naurahti;
-- No voi veitikat ... vai viskanneet papin aidan taa! Mutta siihen en
tiedä muuta neuvoa, kuin että hän viskataan takasin ja vielä
voimakkaammin.
Totuudessaan toimivan, hurskaan ja hartaan piispan haahmo muuttui,
tuota pilaa kuullessaan, harmajaksi ja silmä muljahti pahasti. Vaan
Fleming ehätti nyt kirkonruhtinaalle vakavampana ja tyynnyttävällä
äänellä selittämään:
-- Teidän korkea-arvoisuutenne, te tunnette periaatteeni: hoitakaa te
paimenenne ja karjanne, hoitakaa oppi- ja menoasianne miten parhaaksi
näette, minä en tahdo niihin puuttua. Te riistätte kuvat kirkoista ja
kynttilät ja poistatte vanhat kirkonmenot, joihin rahvas on tottunut,
-- no, hyvä, todistakaa kansalle, että nuo kuvat ja menot ovat
kerettiläisiä, ovat vääriä, -- minä tottatosiaan en rupea siitä asiasta
vakuuttamaan kenellekään sitä enkä tätä.
-- Sitä en pyydäkään. Pyydän vain, että kieltäisitte katoolisten
liikkumasta maassa. Mutta nyt suositte niitä omassa perheessännekin,
mestari Samuel, kotilääkärinne, on tunnettu paavin asiamies...
Fleming kävi kärsimättömäksi.
-- Herra piispa, täällä Suomessa on koko teidän pappilaumaanne vastassa
muutamia pakolaisraukkoja, jotka ovat joutuneet tänne siitä syystä,
että heitä herttua Ruotsissa heidän uskonsa takia vainoo. Jos te ette
pappinenne jaksa vakuuttaa kansalle enemmän kuin nuo harvat
ulkomaalaiset pakolaiset, niin, tottatosiaan, minä en sitä voi auttaa.
-- Te siis suoraan tahdotte kannattaa katoolilaisten kiihotusta
Suomessa?
-- En. Meidän, teidän ja minun, alamme ovat aivan syrjässä toisistaan.
Te pidätte huolta sielunhoidosta maassa, minä sen valtiollisesta ja
taloudellisesta hallinnosta. Tehkäämme, Ericus Erici, sellainen
sopimus, ettemme tunkeudu toistemme toimialoille, -- tehdäänkö?
-- Minulla on kirkollinen elämä ainoana toimialana.
-- Hyvä, siihen minä en tahdo tunkeutua enkä luule tehneeni sitä
näihinkään asti. Minä en ole rakastanut enkä vihannut ketään hänen
uskonsa takia ja yksityinen asiani on, ketä pidän perhelääkärinäni.
Teidän pappinne sitävastoin, varsinkin Pohjanmaalla, tunkeutuvat minun
alueelleni, he harjoittavat valtiollista yllytystä ja ärsyttävät kansaa
minua ja laillista esivaltaa vastaan. En usko, että se tapahtuu teidän
käskystänne, sillä teillä ei pitäisi olla mitään erityistä syytä juosta
Södermanlannin kalvinistisen herttuan asioilla, vaan varottakaa
pappejanne, herra piispa, varottakaa ajoissa, sillä muuten voi
tapahtua, että ei ainoastaan yksi pappi lennä aidan taa, -- muuten
täytyy minunkin puuttua teidän toimialaanne. -- Niin, kiitos
käymästänne herra piispa, minä puolestani olen ilonen, että tämä asia
tuli selville...
Piispa läksi, ja seuraava asiamies, joka astui sisään, oli Liuksialan
emäntä, Kaarina Maununtytär. Hän astui hiljaisena ja nöyränä, mutta
samalla kuningattaren arvokkuudella Suomen mahtavan käskynhaltijan
eteen esittämään pyyntöään. Viimeiset vuodet, senjälkeen kuin hänet
näimme Vääksyn häissä, olivat varistaneet hopeaa hänen tukkaansa ja
hänen silmistäänkin olivat onnettoman pojan vuoksi vuodatetut kyyneleet
himmentäneet osan niiden entistä kiiltoa. Vaan hänen vartalonsa oli
vieläkin suora ja juhlallinen eikä ollut ijän hammas kyennyt hänen
kasvoiltaan riistämään kaikkea niiden entistä kauneutta.
-- Te tahdotte tavata poikanne Räävelissä, armollinen rouva, virkkoi
Fleming käyden kuningatarta vastaan, -- kuulin siitä jo vaimoltani. Sen
suon teille mielelläni; jos haluatte, saatan teidät omalla laivallani
Rääveliin, koska juuri olen lähdössä purjehtimaan sinne päin.
-- Siitä olen kiitollinen, koska ei onneton poikani kumminkaan saane
palata kotimaahansa.
-- Niin, sitä meidän on mahdoton sallia. Ei senvuoksi, että pelkäisimme
hänen puoleltaan, taikka teidän, mitään yritystä laillista kuningasta
vastaan. Vaan hän on kumminkin Eerik-kuninkaan poika ja näinä
levottomina aikoina voisi hänen oleskelunsa maassa synnyttää
ymmärtämättömissä ihmisissä hulluja mielikuvia, pelkoa ja epäilystä.
Siksi täytyi meidän palauttaa hänet mereltä, kun hän kuukausi sitten
oli tulossa Suomeen, ja te teette viisaasti, jos tavatessanne hänet
Räävelissä kehotatte hänet luopumaan kaikista sellaisista yrityksistä.
-- Hän on siis ijäkseen tuomittu maanpakolaisuuteen?
-- Niin, vaan se on hänellekin varminta. Siellä hän voi elää
turvallisna, synnyinmaassaan häntä uhkaa vaara aina.... Siis
iltapäivällä tavataan amiraalilaivassa.
Ikävöivä äiti vastaanotti kernaasti tämän marskin kutsun, vaikka hän
kyllä oivalsikin, että marski, itse häntä Rääveliin saattaessaan,
tahtoi pitää tuota yhtymystä silmällä. Kaarina-rouvan poistuessa käski
Klaus Annan saattaa hänet vaimonsa luo ja siellä varustautua matkalle,
hän oli itse, sanoi hän, jo kohta töistään vapaa.
Saatettuaan tämän viimeisen asiamiehen ulos, vaipui marski tavallista
syvempiin mietteisiin. Häntä jo hiukan väsytti ja tuo kukistunut
kuningatar oli käynnillään herättänyt hänessä vireille niin monta
puoleksi jo hälvennyttä muistoa. Hänelle palasi niin selvästi mieleen,
kuinka hän kolmisenkymmentä vuotta sitten oli Tukholman linnassa nähnyt
tämän saman naisen nuoruutensa vehmaimmassa kukoistuksessa, rikkaana
kuninkaan suosiosta, lempeänä ja onnellisena; palasi mieleen, kuinka
hän oli seisonut kunniavahtina ritariholman kirkossa, kun Kaarina
Maununtytär upeilla juhlallisuuksilla ja komean seurueen saattamana
kruunattiin Ruotsin kuningattareksi. Vaan monta toisenkinlaista muistoa
virisi senjälkeiseltä ajalta hänen mieleensä, -- omituisesti sattuma
aina olikin johtanut juuri hänet vaikuttamaan tämän vaiheiden
viskelemän naisen kohtaloihin. Hän näki vielä selvästi kuin edessään
sen suistetun kuningattaren, joka tässä samassa Turun linnassa koetti
lempeydellään ja lauluillaan viihdyttää vangittua, raskasmielisyyteensä
vaipunutta puolisoaan, näki hänet vaalivana vaimona seuraavan miestään
Turun linnasta Kastelholmaan ja Gripsholmaan, jonne hänen, Klaun, oli
käsky siirtää Eerik XIV; näki hänet taas tuona hetkenä, jolloin hän
polvilleen vaipuneena ja kyynelissään kylpien turhaan rukoili
saadakseen seurata synkkämielistä miestään, kun hänen, Klaun, jälleen
oli kuljetettava Eerik XIV Gripsholmasta Örbyhusiin, josta tämän ei
enää tarvinnut siirtyä. Ja selvimmin hän muisti, kuinka syvä ja haikea
tuon kuningattaren suru oli ollut, kun hän, Klaus, Juhana-kuninkaan
käskystä taas oli ollut pakotettu riistämään silloin 5-vuotisen
kuninkaanpojan äitinsä hoidosta ja läheisyydestä. Juuri tuota
kuninkaanpoikaa he nyt siis olivat lähdössä tervehtimään, -- ja taas
oli hänen, Klaun, tehtävä kuljettaa Kaarina Maununtytärtä tälläkin
matkalla.
Näissä muistoissa marski kauan liikahtamatta viipyi. Gröning, joka
syrjässä pöydän takana istui, katsoi häntä siihen useita kertoja
tutkiskelevasti, -- hän luuli Flemingin ajatusten suuntautuvan
eteenpäin, uusiin suunnitelmiin, eikä taaksepäin, vanhoihin muistoihin.
Ja hän virkahti kysyvästi:
-- Te mietitte jotakin, marski?
-- Niin, muistelin jotakin, vastasi marski havahtuen, ja kääntäen
kasvonsa kirjuriinsa päin. Silloin hän huomasi Gröningin katseissa
ilmeen, joka hänet pani puoleksi naurahtaen huudahtamaan: -- Vaan mitä,
-- ei poikani, nyt sinä olet aivan erehdyksissä, ei me niitä mietitty,
ei ensinkään. Sinä luulit minun miettivän, pitäisikö meidän sittenkin
ottaa kuningas Eerikin poika armoihin, kutsua hänet tänne Suomeen
vastaisten tapausten varalle, -- etkö arvellutkin niin, tunnusta pois?
Gröning nyökäytti melkein häpeissään päätään.
-- Ei, ei, jatkoi marski vakuuttavasti. -- Joskus se ajatus ehkä on
lentänyt minunkin pääni läpi, tässä takavuosina, kun asema oli
kireimmillään eikä kuninkaasta pitkiin aikoihin mitään kuulunut. Vaan
se olisi hulluutta, järjettömyyttä. Meillä on kuningas, Juhanan sukua,
häntä meidän on puolustettava, vaikka hän olkoonkin kaukainen ja
huomispäiväinen. Ja vaikka vielä miten käyköön, se vain on varma, että
kyllä Eerikin äpärä saa ikänsä tyhjäntoimittajana virua vieraalla
maalla, ellei Kaarlo-herttua ota häntä armoihinsa, -- jota hänkään ei
tee, koska se olisi tuhmuutta.
Mutta Gröningillä pyöri vielä äskeinen ajatuksensa mielessään.
-- Vaan entä jos joskus asiat kääntyisivät niin, että kuningas
Sigismund ei voisi säilyttää perintövaltakuntansa kruunua päässään?
-- Ja sen tulisi siirtyä Vaasan suvun toisille haaroille, niinkö? Me
emme sittenkään kutsuisi Suomeen Eerikin poikaa, yhtävähän kuin
Södermanlannin herttuaa, -- tulkootpa ja ottakoot tämän maan!
-- Vaan jos Sigismund ei voisi eikä tahtoisi pitää Suomeakaan, vaikka
se hänelle säilytettäisiinkin?
-- Sinä otaksut liian paljo. Vaan sittenkin, -- tulkoonpa Kaarlo ja
ottakoon tämän maan! Ja Kustaa Eerikinpoika, -- ei koskaan! Mitä varten
tarvitseisimme tänne jonkun tyhjän nuken, heikkomielisen haaveilijan,
pelkän varjon Vaasan sukua, kun niin kauan olemme tulleet toimeen ilman
sellaistakin? -- Mutta mitäs niistä, kuningas elää ja hänelle meidän on
säilytettävä hänen valtansa ja kruununsa ja varustauduttava siihen.
Käy, anna käsky, että amiraalilaivassa nostetaan purjeet, me olemme
valmiit lähtemään.
Osa Suomen laivastoa makasi ankkurissa Auran suulla Turun linnan
edustalla, erityisesti sinne saapuneena noutamaan amiraalia
Uudellemaalle. Ennen pitkää levittivät nämä laivat jo valkosia
purjeitaan ja nykkivät levottomina luovien ankkurivitjojaan, ikäänkuin
ikävöiden merelle. Vaan komeimpana kellui siinä korkea amiraalilaiva,
jonka suurmaston huippuun juuri vaakunalippua nostettiin merkiksi, että
amiraali itse tuli kulkemaan laivassa. Matkatavaroita kuljetettiin
venheillä linnan meriportista laivaan ja marski seisoi itse jo
lähtövalmiina linnan pihalla antamassa viimeisiä määräyksiään
jatkuvista varustuksista ja sotaväen elatuksesta, sekä odotellen
perhettään, jonka piti lähteä mukaan.
Sieltä tulikin jo Ebba-rouva alas naisten puolelta ja käveli vakavan
näköisenä suoraan miehensä luo. Hänen luonaan oli taas käynyt itkeviä
ja armoa pyytäviä naisia, joiden asioita hänen oli ankaralle miehelleen
esitettävä. Lempeästi laski hän kätensä Klaun olkapäälle ja virkkoi
rukoilevasti:
-- Hennommeko tästä linnasta lähtiessämme jättää vankilan tyrmiin
nääntymään niin monta suomalaista talonpoikaa, joiden rikos kumminkaan
ei ole ollut sen suurempi, kuin että ovat koettaneet hankkia lievitystä
omiin ja naapuriensa tukaliin oloihin?
Klaus-herran silmäkulmat rypistyivät, -- hän ei pitänyt siitä, että
naisväki sekaantui hänen hallitustoimiinsa, ja vaikka hän rouvansa
esirukouksista oli taipunut moniin anteeksiantoihin ja moniin
helpotuksiin, tapahtui se aina murahtelemalla. Nytkin hän vastasi
varsin äkäsesti:
-- Joko sinulle taas on käyty vetistelemässä? Sinä tiedät, että
asemamme ja olot vaativat meiltä ankaruutta. Kelle nyt olisi armoa
tarvis?
-- Noille Pohjanmaan miehille, joihin aamulla pääsit suuttumaan...
-- Ja jotka uhkaavat nostaa meitä vastaan kapinan, -- kauniita
suosikkeja sulla tosiaankin on!
-- Heillä on vaimonsa mukanaan, jotka venheissään epätoivoisina
odottavat linnaan jääneitä miehiään. Pohjolaiset ovat rohkeilla
puheillaan sinua ärsyttäneet, vaan ajattele: heidän perheensä
tarvitsevat kyllä tukensa kotonaan, hankkimaan elatusta näinä ahtaina
aikoina. Menettäisimmekö mitään, jos laskisit heidät vapaiksi?
-- Hm, menettäisimmekö! Ehkä menettäisimme vähän sitä pelkoa, jota tuon
uppiniskaisen kansan täytyy tuntea valtaamme kohtaan.
-- Vaan ehkä voittaisimme sijaan kiitollisuutta, kenties hiukan
suosiotakin.
-- Ei, sitä emme voita emmekä sitä tarvitse, -- huonosti osottavat he
meille kiitollisuuttaan, jos heidät vapaiksi laskemme, sen tiedän.
Tuota kansaa täytyy teräspihdeillä pidellä, jos sen mieli pysyä
alallaan ... ja se kapinoipi sittenkin. Vaan me emme pelkää sen
vihoja, -- tapahtukoon tahtosi, -- Eenokki, laske irti vangitut
pohjolaiset lähettiläät! Menkööt matkoihinsa, menkööt valittamaan
Ruotsiin ja joutukoot sieltä kotiinsa kapinaa valmistamaan, -- sitä
pikemminpä solmu selviää ja ratkaisu lähenee! -- Tule, Ebba, riennetään
laivaan!
Lempeän kiitollisuuden katseen sai marski rouvaltaan heidän rinnakkain
astuessa linnan rantaporttia kohden, jossa riviin asetettu vartioväki
teki marskille kunniaa. Vaan Anna Fleming, joka edellisen keskustelun
aikana oli seisonut tätinsä rinnalla, jättäysi jälemmäs ja odotti,
kunnes vangitut pohjolaiset olivat kiivenneet esiin linnankellarin
pimeistä, kosteista vankityrmistä, jonne jo olivat luulleet olevansa
ijäkseen haudatut. Kiireesti he astuivat vapauttaan kohden, linnan
sillalle päin. Vaan kun vanhin joukosta meni Annan ohi, pisti tämä
salaa pienen kirjekäärön hänen kouraansa, kuiskaten ohimennen lämpöset
terveiset. Mies nyökäytti hymyillen päätään ja samalla Anna tunsi
punastuvansa, arasteli linnan pihalla seisovaa miehistöä ja juoksi
hänkin kiireesti rantaan, portin pielessä jo odottavaan venheeseen.
Tuokion kuluttua oli amiraalilaivan ankkuri jo nostettu ja se lipui
hiljaa Ruissalon rantaa pitkin merelle päin.
Tätä ohiliitelevää rannikkoa katsellen istui Anna kauan yksin
mietteissään, joissa toisen vuoron liiteli iloisia kuvia ja raikkaita
toiveita, vaan jotka taas toisena hetkenä painuivat vakaviksi ja
huolekkaiksi. Kulunut päivä oli hänelle opettanut paljo ja varsinkin
setänsä huoneessa oli hänelle monta ennen outoa asiaa selvennyt. Hän
käsitti nyt, kuinka jyrkässä ristiriidassa kaikki hänen toiveensa ja
pyrintönsä olivat hänen tarmokkaan setänsä ja koko hänen sukunsa ja
koko Suomen aateliston harrastusten kanssa, ja se häntä suretti ja
huoletti. Jos se myrsky, jonka keskestä Hieronymo oli luvannut vihurina
syöksähtää, oli kyllin voimakas kumoamaan marskin vallan, silloin
kykeni se myös valmistamaan hänelle kauan kaihotun onnen, -- vaan
silloin suistui Flemingin mahti Suomesta ja Suomen merkitys itsenäisenä
osana Ruotsin rinnalla. Mutta marski toivoi myöskin tuon myrskyn
joutuvan, oli vakuutettu jaksavansa masentaa nousevat laineet, hajottaa
hyrskyjen syöksyt, voidakseen sitten niille kukistetun rajuilman
raunioille luoda vallan, lujan kuin paaden, horjumattoman kuin vuoren.
Ja hän on terästä... Mutta silloin olivat mytyssä Annan onnen toiveet,
hänen vapautensa, hänen elämänsä, hänen pitkä-aikaisten ikäväinsä
unelmat... Oi, eikö ole mitään välitystietä, eikö ole muullainen
ratkaisu mahdollinen...? Hän oli pienuudestaan pitäin niin innoten
ihaillut tuon voimakkaan, miehevän setänsä rautaista tarmoa, hänen
tointensa varmuutta ja tahtonsa lujuutta; nytkö täytyi hänen toivoa
tuon tahdon taittumista, tuon voiman murtumista...? Taikka omanko onnen
suistumista...? Oi, ei, myrskyn voittoa hänen tuli toivoa, sen
rajuutta, sen kukistusvoimaa, vaikka se haudatkoonkin kaikki alleen,
sillä siitä hänen onnensa riippui, tuo monasti pettänyt; hän oli jo
kärsinyt liiaksi, hänellä ei ollut enää varaa uhrata unelmainsa
toteutumisesta mitään...
Mietteet vierivät kiertokulussaan, eri vaikuttimet syöksähtivät esiin
toisiaan voimakkaampina ja taas toistensa tieltä väistyen, vaan tähän
pohjukkeeseen ne aina ajausivat. Ja siksi hän melkein arasti ja
soimaavalla omallatunnolla katseli setäänsä, joka juhlallisena siinä
pitkin askelin käveli laivansa kannella, ja nuoria serkkujaan, jotka
siellä suurmaston juurella hilpeästi leikkivät. Vaan laivan
vastapäisellä laidalla istuivat Kaarina-rouva ja Elina Fincke
liikahtamatta yhdessä supatellen ja Anna arvasi, että heidän pakinansa
koskivat samoja ristiriitoja, joita hänen ajatuksensa aprikoi. Ja niin
kului myöhäseen kesäinen ilta, päivä kätkeysi piiloon laineiden taa ja
sen helakka ruskotus läntisellä taivaalla tuntui ennustavan verta ja
myrskyä.
Navakka merituuli kesti läpi koko yön ja seuraavana iltapäivänä
rupesivat jo Räävelin korkeat kirkontapulit ja vanhat linnoitustornit
etelästä päin kuumottamaan harmahtavaa taivaanrantaa vastaan. Kauan
kyteneen kaipuun intohimolla katseli niitä Liuksialan Kaarina-rouva,
katseli levottomuudella ja toivolla. Nuo tornit lähenivät niin
verkalleen, rannikko pysyi kuin kiusalla niin kauan näkymättömissä, ja
nuo viimeiset tunnit, ennenkuin satamaan saavuttiin, tuntuivat hänestä
sietämättömän pitkiltä, loppumattomilta. Vihoviimeinkin näkyivät
sentään Räävelin muurit ja katonharjat ja siinä oli edessä satama
laitureineen ja ranta-aittoineen.
Oli sovittu, että Kaarina-rouva saisi viettää kaksi kokonaista päivää
poikansa seurassa, mutta kolmantena päivänä tahtoi marski jo joutua
paluumatkalle ja Kaarinan täytyi silloin seurata mukana Suomeen.
Tarkoin tahtoi ikävöivä äiti käyttää nuo kalliit hetket ja siksi hän
vielä sataman lähetessä toivoi, että tuuli olisi myrskyn tuimuudella
puhaltanut purjeisiin ja nuolena kiidättänyt laivan rannalle.
Jo nirskuivat ankkurivitjat ja purjeita ruvettiin korjaamaan, ja
samassa souti venhe maihin noutamaan Kustaa Eerikinpoikaa äitinsä
puheille. Kauan ne kaipaavan rouvan mielestä hakijatkin viipyivät
tuolla matkallaan, vaan kun he vihdoin kaupungista palasivat, nähtiin
heidän mukanaan olevan pitkän, hoikkasen miehen, joka keinuvin, melkein
horjuvin askelin astui rantaan päin. Kun venhe laski rannasta laivaa
kohden, seisoi odottava äiti jo kädet ojossa laivan sivulle laskettujen
köysiportaiden vieressä vastaanottamassa poikaansa.
Jonkinlainen juhlallinen äänettömyys vallitsi laivassa, jossa
matkustajat olivat mikä minnekin vähän syrjään vetäytyneet.
Peräkannella seisoi Klaus Fleming ja katseli uteliaisuudella saapuvaa
vierasta: tuossako siis oli se kuninkaanpoika, jota hän, samoin kuin
koko Ruotsin ja Suomen kansa, kerran oli määrätty tottelemaan ja
palvelemaan, vaan joka nyt hänen, Klaun, armosta sai hetkeksi pistäytyä
suomalaiseen laivaan. Mutta kohtalo on varmankin tässä kohden osunut
oikeaan, päätteli marski tarkastustaan jatkaessaan. Se syrjäytti
näyttämöltä pois tämän heikon vesan Vaasan sukua, eihän tuossa
vetelässä varressa, tuossa rauenneessa katseessa, tuossa läpeensä
väsyneessä miehessä, varmaankaan olisi ollutkaan sitä terästä, jota
kansojen johtajilta kysytään, -- jos ei liikoja lie silläkään, jonka
sama kohtalo on hänen paikalleen nostanut. Ei, entistään varmempi oli
marski, että Eerik-kuninkaan suku ei tule koskaan enää Ruotsin kruunua
kantamaan.
Vielä kolmas silmäpari seurasi erityisellä jännityksellä ja intohimolla
syrjästä laivan kannelta nuoren ruhtinaanpojan tuloa. Ne silmät olivat
Elina Fincken. Hän näki jo etäältä, että tämän, hänen unelmainsa
nuorukaisen, kasvot olivat vielä kalpeammat, silmät vielä sameammat ja
varsi vielä kumarampi kuin kolme vuotta sitten, hänen päästessä
vapaaksi Helsingin majatalon aitasta. Vaan tuo näky ei häntä
masentanut, se häntä päinvastoin vahvisti ja terästi: nyt hän juuri
aikoi saada tuon heikon miehen kokonaan vaikutuksensa alaiseksi, nyt
juuri opettaa häntä luottamaan itseensä ja kutsumukseensa, nyt juuri se
hänelle oli onnistuva. Elina seisoi syrjässä, näkymättömänä, mutta
hänellä oli ohjelmansa valmis: Hän ei tahtonut tavatakaan
kuninkaanpoikaa muiden läsnäollessa eikä niinkauan kuin äiti oli
Räävelissä. Vasta sitten, kun Flemingin laiva oli lähtenyt, kun
nuorukainen taas oli yksin, turvatonna ja surevana ja ikävöivänä, vasta
silloin alkaisi hänen tehtävänsä, hänen suuri sankarityönsä...
Jo lepäsi maanpakolainen kuninkaanpoika äitinsä, syrjäytetyn
kuningattaren, sylissä ja hiljaisuudessa katseli kannella seisova
saattojoukko tuota pitkää, harrasta syleilyä, johon tuntuivat
sulautuvan yli kahdenkymmenen vuotisen, raskaan eron, kaipausten ja
kärsimysten, haikeat tuskat. Se oli sanaton tervehdys, niin syvä, niin
sisältörikas. Vaan äkkiä äiti hetkeksi irtautuu syleilystä, katsoo
poikaansa, katsoo pitkään silmiin, peljästyy, peräytyy hän ei tunne
enää lapsuuden muistoilta noita kasvoja, hänellä on mielessään pyöreät,
pehmeät lapsen piirteet, nuo kalpeat kasvot tuossa, nuo väsyneet
piirteet, ovat niin oudot, niin vennot. Ja melkein hätääntyneenä
kääräsee hän kaulustan auki nuorukaisen kaulalta, hakee ja löytää:
siinä on syntymämerkki, pettämätön merkki, jonka hän niin hyvästi
muistaa. Nuorukainen hymähtää sille ja nyt tuntee äitikin tuon
surumielisen hymyilyn, tuntee siitä ja silmän synkästä kiillosta Eerik
XIV:n kaihoavan, raskasmielisen katseen. Ja taas he painuvat uuteen
syleilyyn. Se on ollut näihin asti äänetöntä tervehdystä. Vaan kun he
rupeavat sitä sanoin tulkitsemaan, kohtaa heitä outo este: äiti ja
poika eivät ymmärrä toisiaan, eivät saa selvää toistensa puheesta.
Kustaa Eerikinpoika on viime vuosina ulkomailla yhä enemmän unhottanut
lapsena oppimansa ruotsinkielen ja Kaarina-rouva ei osaa muuta kuin
ruotsia ja suomea. Säälien läsnäolevat katselevat, kuinka äidin ja
pojan täytyy tulkin avulla toisiaan puhutella, voimatta ilmaista
tunteitaan suoraan sydämmestä sydämmeen ja voimatta kahdenkesken
toisilleen kertoa kärsimyksiään ja huoliaan ja aikeitaan ja toiveitaan.
Illan suussa lähtivät laivasta kaikki maihin. Kaarina sai oleskella
kaupungissa poikansa luona ja Fleming asettui perheineen Räävelin
vanhaan linnaan, jonne hän kutsutti kokoon lähiseudun aateliset,
neuvotellakseen heidän kanssaan ajan polttavista kysymyksistä. Hän
tahtoi näet saada selville, millä kannalla Viron aatelisto oli siinä
kuninkaan ja herttuan välisessä riidassa, joka jo koko valtakunnassa
oli ilmeinen ja joka piankin oli huippuunsa kehittyvä. Hän huomasi,
että Viron herroilla ei vielä ollut aivan tarkkoja tietoja uuden
emämaansa oloista ja että he yleensä pysyivät kuninkaalle uskollisella
kannalla; vaan oli joukossa niitäkin, joissa jo selvästi oli
havaittavana samoja tuumia, samoja epäilyksiä Juhana-kuninkaan sukua
kohtaan, jotka jo Ruotsissa alkoivat olla yleisiä. Marski vainusi tässä
Kaarlo Hornin vaikutusta; tämä mies oli nyt puolen vuotta asunut täällä
Virolaisten joukossa ja vapaasti heidän kanssaan seurustellut, vaikka
hän kuninkaan käskystä oikeastaan olisi ollut pidettävä vankina niiden
sanojen johdosta, joita hän Turun aatelistokokouksessa oli lausunut
kuninkaallisesta majesteetista. Mutta Flemingille oli vastaisten
tapausten varalta tärkeää, että Vironmaa joko oli täydellisesti hänen
puolellaan taikka ainakin puolueettomana, ja siksi häntä suututti, että
varsinkin Vironmaan käskynhaltija, Yrjö Boije, täydellisesti näytti
antautuneen Kaarlo Hornin opetuslapseksi.
Kohta aatelistokokouksen päätyttyä kutsutti marski senvuoksi Yrjö
Boijen puheilleen ja varotti häntä varsin ankarasti ja uhkailemalla
pysymään erillään herttuan ja Ruotsin neuvoston vehkeistä.
-- Onhan teillä kuninkaalta selvä valtakirja, mitkään muut näkökohdat,
mitkään muut käskyt, eivät tässä saa tulla kysymykseen. Mutta minä olen
kuullut, että te ette vielä ole täyttänyt kuninkaan käskyä Kaarlo
Henrikinpojankaan vangitsemisesta. Olette kai sen saanut?
-- Olen, vaan olen vastaseksi odottanut tarkempia tietoja.
-- Odottanut mitä? Kuningas käskee teidän pitää Kaarlo Horn täällä
vankina, kunnes hän itse saapuu tutkimaan ja rankaisemaan niitä
loukkauksia, joita hän on kuninkaallista majesteettia vastaan tehnyt.
Mitä siinä on odottamista, miksi vitkastelette?
-- Olen luottanut Kaarlo Henrikinpojan kunniasanaan, että hän pysyy
täällä alallaan omilla tiluksillaan.
-- Te luotatte hänen sanoihinsa liian paljo, kuuntelette kovin
uskollisesti herttuan kätyreitä. Siitä varokaa itseänne itsennekin
vuoksi, -- herttua kuuluu luopuneen hallituksesta, hän ei tule teitä
puolustamaan. Mutta kuningas on kirjoittanut Kaarlo Hornin asiasta
minullekin, ja siksi vaadin, että Kaarlo Henrikinpoika on vielä tänään
tuotava eteemme tänne linnaan.
Boije kumarsi kylmästi, mutta syvästi, niinkuin mahtavalle
hallitsijalle, ja poistui täyttämään Flemingin käskyä. Vastenmielisesti
hän sen teki, hän oli sydämmessään Hornin ihailijoita, mutta hän ei
uskaltanut niskotella. Ja iltapäivällä jo tuotiinkin Kaarlo Horn
sotilassaattueen seuraamana linnaan ja vietiin Klaus Flemingin eteen.
Ylpeästi ja mahtavasti otti Fleming, lepotuolissaan istuen, vastaan
vanhan kilpailijansa, jonka hän antoi seistä ovensuussa ja siitä
vastata tekemiinsä kysymyksiin. Keskustelu oli muuten hyvin lyhyt ja
virallinen. Fleming kysyi, oliko Horn sopivalla tavalla kääntynyt
kuninkaan puoleen, pyytääkseen anteeksi sitä törkeää loukkausta, jonka
hän koko Suomen aateliston läsnäollessa oli kuninkaasta lausunut, ja
yleensä käytöstään Juhana-kuninkaan huonetta kohtaan. Horn vastasi
sanojensa mainitussa tilaisuudessa ei tarkottaneen loukkausta
kuningasta vastaan, -- sen hän oli valmis selittämään, mutta muuten hän
ei voinut pyytää käytöstään anteeksi, koska hän ei tiennyt koskaan
käyttäytyneensä rikollisesti kuningastaan eikä isänmaataan vastaan.
-- Entä oletteko nyt luopunut kaikista Ruotsissa liikkuvista,
esivallalle ja isänmaalle turmiollisista neuvoista, juonista ja
vehkeistä?
-- Valtiollisista toimista olen joutunut syrjään, kuten tiedätte, mutta
juonista ja vehkeistä en ole voinut luopua, koska en sellaisissa
koskaan ole ollut mukana.
Klaus herra jäi hetkiseksi sanattomaksi. Hänen täytyi sydämmessään
myöntää, että Hornilla oli syytä noin avoimin, rehellisin kasvoin
tuolla tavoin vastata, hän oli tosiaankin ollut elämänsä pitkän
vehkeistä vapaa. Vaan hän oli asettunut väärälle kannalle ja siksi oli
hänen täytynyt kukistua.
Verkalleen kääntyi Klaus-herra tuolillaan, otti pöydältään paperin, --
sen saman, jonka he Gröningin kanssa olivat Suomen aateliston nimessä
kirjoittaneet herttualle lähetettäväksi --, ojensi sen Hornille ja
virkkoi:
-- Tässä on lausunto, johon koko Suomen aatelisto yhtyy. Te olette myös
suomalainen; allekirjoittakaa se, tulkaa Suomeen, yhtykää joukkoomme
vilpittä laillisen kuninkaan puolta pitämään, -- teille on siihen vielä
tilaisuus.
Vaan Horn ei ottanut käteensä paperia, ei katsonut siihen. Hän virkkoi:
-- Lukematta tunnen lausuntonne siksi, että tiedän, etten niihin voi
yhtyä. Vakuutukseni isänmaamme, Ruotsin ja Suomen, onnesta on aina
ollut toinen kuin Suomen aateliston enemmistöllä, sen te tiedätte, ja
teidän pitäisi myös tietää, etten nyt vanhana enkä voitettunakaan tuota
vakuutustani muuta, -- en teidän käskystä enkä uhkauksesta, enkä edes
kuninkaankaan.
Fleming karahti punaseksi kasvoiltaan, hypähti pystöön ja huudahti:
-- Siis kumminkin tunnustatte vastustavanne laillista kuningasta ja
vehkeilevänne hänen käskyjään vastaan.
-- En. Maani ja kansani parasta olen aina vilpittömästi pitänyt
silmällä ja niin teen nytkin; jos sitä sanotaan vehkeeksi kuningasta
vastaan, niin sille en mitään voi.
-- Enkä minäkään. Tässä on keskustelu tarpeeton.
-- Niin minustakin.
-- Hyvä. Ehkä suvaitsette niin ollen joksikin ajaksi asettua tähän
linnaan, kunnes kuningas itse saapuu »vakuutuksianne» tutkimaan ja
ratkaisemaan, -- se on hänen käskynsä. Jos teillä sitä ennen on
kartanoissanne tai perheessänne jotakin tärkeää toimitettavaa, voitte
käydä sen toimittamassa, vaan aamuksi toivon teidän ehtivän tänne
takasin. Ratsuväen osasto tulee siihen asti teitä seuraamaan.
Horn oli käynyt kalpeaksi, hän ei olisi kumminkaan uskonut Flemingin
uskaltavan mennä noin pitkälle, varsinkaan täällä Vironmaalla, jonne
hänen valtansa oikeastaan ei ulottunut. Mutta hän uskalsi, ja vielä
kerran oli tuo mies siis sulkeva hänet vankilaan, -- ehkä vievä taas
mestauslavalle saakka... Syvällä, syvällä ovat vihan juuret... Horn
seisoi tuokion liikahtamatta, kumarsi sitten jäykästi ja poistui. Ja
ratsujoukon saattamana lähti hän kohta ajamaan linnasta tiloilleen.
Vaan hieman levottomana ja hajamielisenä astui marski perheensä luo,
joka kylläkin tiesi, kuka vieras hänen luonaan oli ollut. Ebba-rouva ja
Anna tiesivät näet marskilla olleen aikomuksen vangita Hornin, mutta
olisivat hartaasti suoneet, ettei hän olisi tuohon tekoon ryhtynyt,
jota koko valtakunnassa olisi paheksittu. Arastellen kysäsi Ebba-rouva:
-- Matkustiko Kankaisten herra pois? Siis et tahtonut häntä kumminkaan
sulkea vankilaan?
-- Se ei ole sanottu, huomenna se nähtänee.
Kuten tapansa oli, ollessaan kärtynen ja eperöivä, meni marski aikusin
nukkumaan, -- uni hänelle aina epäilyttävät tuumat selventi ja vahvisti
hänen tarmonsa, jos se rupesi horjumaan.
Vaan aamulla herätti marskin ensimmäiseksi Suomen puolelta yötä myöten
purjehtinut pikalähetti, joka toi hänelle sanoman, että Ruotsista
kuuluu epäilyttäviä uutisia. Prinkkalan herra oli kohta marskin
lähdettyä Turusta saanut Ruotsin saaristossa olevilta Flemingin
vakoojilta viestin, että ruotsalainen laivasto teki liikkeitä Tukholman
edustalla, valmiina lähtemään merelle, ja ne enteet olivat vanhasta
linnanisännästä olleet siksi huolettavia, että hän lähetti siitä sanan
Flemingille itselleen. Marski puisteli viestin saatuaan epäillen
päätään, mietti kotvasen, mutta päätti sittenkin kohta palata Suomeen,
hänkin laivastonsa luo... Turun edustallapa sitten yhdyttänee... Hän
lähetti lähtökäskyn laivaansa, kaupunkiin majoitetulle miehistölleen
sekä Kaarina-rouvalle, jonka siis piti vuorokautta aikusemmin kuin
alkujaan oli sovittu katkasta yhtymisensä poikansa kanssa.
Linnassa syntyi myös hälinää ja liikettä; marskilla oli vielä ennen
lähtöään erinäisiä asioita toimitettavana ja hän käski perheensä
odottaa lähtövalmiina, kunnes hän joutuisi. Siksi istuivat
Ebba-rouva ja Anna sinä aamupäivänä matkapuvuissaan naistenhuoneen
ikkunasyvennyksessä, josta näköala oli pihalle päin, katsellen kuinka
linnaväki siellä kiireissään juoksenteli edestakasin marskin asioilla.
Yhtäkkiä siellä avautuu linnanportti selälleen ja ratsujoukko ajaa
pihalle. Ikkunassa olevat naiset vavahtavat, he tuntevat kohta nuo
kaksi aatelisherraa, jotka huovien keskessä ratsastavat. Toinen on jo
ikämies, kasvoiltaan kalpea, vaan ryhdiltään jäykkä, toinen on
hoikkanen nuorukainen, jonka kasvoista ja vartalosta kuvastuu katkera
suru. He laskeutuvat satulasta, seisattuvat pihalle: siinä on Kaarlo
Horn, vankilaan suljettavaksi saapuneena, ja hänen poikansa Henrik,
joka on lähtenyt saattamaan isäänsä tälle surulliselle matkalle.
Yrjö Boije rientää heitä vastaanottamaan, tervehtii alakuloisesti ja
lähtee heitä saattamaan pihan perälle. Vanha Horn kävelee varmoin
askelin, ryhti suorana, vaan hänen poikansa askeleet tuntuvat
horjahtavilta. Raskas rautaovi narahtaa saranoillaan, Kaarlo Horn
kääntyy vielä poikansa puoleen, hyvästelee häntä hellästi, puhuu
muutamia sanoja ja astuu sitten pää pystössä sisään vankilaan, jonne
vartija hänet saattaa. Ovi suljetaan, -- raskasta näyttää Yrjö Boijen
olevan vääntää kiinni tuota lukkoa, -- ja nuori Henrik Kaarlonpoika jää
tuokioksi yksin seisomaan sen edustalle. Sitten hän kääntyy ja lähtee
kävelemään portille päin. Mutta kulkiessaan sen ikkunan ohi, josta Ebba
ja Anna Fleming tuota näytelmää seuraavat, osuu hän nostamaan maahan
vaipuneen katseensa ylös ... hän pysähtyy, hän hytkähtää, melkein
horjuu... Ja juosten kiirehtii hän siitä hevosensa luo, viskaupi
satulaan, painaa kannukset ratsun kylkiin ja karauttaa ulos portista.
Kyyneleet ovat kierähtäneet molempain ikkunassa istuvain naisten
silmiin, he välttävät toistensa katseita ja Anna peittää kämmenellään
silmänsä, nojaten päätään käsivartta vasten. Hänellä tuntuu ahdistavan
rintaa, mieltä kaivaa soimaava tunne... Nuo repeytyneet Suomen
molempain ensimmäisten sukujen välit olisi hän ehkä voinut korjata,
olisi voinut lepyttää tuon karvaan katkeruuden, rakentaa sovinnon ja
rauhan, ja elää sen rauhan ylläpitäjänä hänelle alttiin, häntä
rakastavan nuorukaisen rinnalla. Vaan nyt: hän ei rakentanut rauhaa,
hän kiihotti nousevaa myrskyä, ärsytti koston vihasia valtoja. Hän ei
korjannut repeämiä, ei, hän tahtoi silpoa palasiksi kaikki, niistä
pirstaleista sitten luodakseen itselleen oman pienen onnensa... Oi, se
oli itsekästä, halpamaista, -- ja minne hän sen myrskyn mukana itsekin
vihdoin joutuneekaan...? Vaan hän ei ole voinut muuta, ei voi nytkään,
hänen täytyy seurata myrskyä...
Kului hetkinen. Ebba-rouva virkkoi silloin hiljaa:
-- Anna, paljo olisi toisin, jos vanhan Henrik Hornin tuumat olisivat
toteutuneet, jos sinä et olisi hyljännyt Suomen jaloimman suvun
kosintaa.
Mutta Annan katseet olivat taas varmat ja piirteet tyyneet, kun hän
nostaen käden kasvoiltaan vastasi:
-- Niin täti, vaan minä en ole voinut tehdä muuta, kuin minkä olen
tehnyt.
Pitkään ja tutkivasti katsoi häntä silloin täti, puisteli epäillen
päätään ja matki melkein ankarasti:
-- Et olet voinut ... ja mitä olet nyt voittanut?
Vaan samassa tuli Klaus-herra sisään hattu päässä ja väljissä
ratsusaappaissa. Nähdessään naiset kyynelsilmäisinä, pysähtyi hän ja
kysyi tyytymättömänä:
-- No, mitä nyt?
Ebba-rouva nousi ja astui hänen luokseen:
-- Klaus, ne sulkivat kumminkin Kaarlo Hornin tuonne, -- vankilaan.
-- Sulkivatko jo ... niin, niin, se oli tarkotuskin ... eikä meillä nyt
ole aikaa siitä vetistelemään... Sulkivat sinne, -- no, miksi sitä
itket, Ebba, on kai parempi, että siellä on Kaarlo Horn, kuin että
siellä olisi Klaus Fleming?
-- Parempi, niin, vaan miksi kumpanenkaan?
-- Siksi, että meistä täytyi toisen kukistua. -- Ei, nyt laivaan ja
kiireesti.
Rannassa, satamalaiturin partaalla, seisoi Flemingin perheen sinne
saapuessa Kaarina-rouva jo heittämässä viimeisiä jäähyväisiä pojalleen,
jonka kanssa hänen seurustelunsa oli käynyt niin lyhyeksi. Ne olivat
olleet nuo toista päivää kuin pieni ilon välähdys noiden herkkien,
tunteellisten, toisiaan niin kaihoavasti ikävöiväin ihmisten elämässä,
pikainen välähdys, joka nyt jo oli lopussa. Heidän oli taas erottava,
luultavasti ijäkseen. Kaarina kaivoi vielä taskustaan ne viimeiset
helmet ja kultakoristeet, jotka hänellä olivat säilyneet jälelle
suistuneen loistonsa ajoilta, ja antoi ne pojalleen, -- ne vähät rahat,
jotka hän Liuksialassa säästelemällä oli saanut kootuksi, oli hän jo
ennen tälle antanut. Pitihän pojan taas yksin ja mierona lähteä
vaeltamaan maailman kylmää, koditonta taivalta, maanpakolaisen ilotonta
vaellusta, jossa hän sai puutetta kärsiä, hänen hyväkseen oli sureva
äiti valmis uhraamaan kaikki... Ja taas he vaipuivat pitkään syleilyyn.
Marski seisoi siinä vieressä ja antoi Yrjö Boijelle juuri viimeisiä
käskyjä, kuinka hänen piti huolellisesti vartioida Hornia, kunnes
kuningas saapuisi, sekä toimittaa Kustaa Eerikinpojan kohta taas
Vironmaalta takasin Saksaan. Sitten astui hän venheeseen, johon hänen
perheensä jo oli asettunut, istui siinä kärsimätönnä tuokion, odottaen
Kaarina-rouvaa, ja virkkoi sitten, kun tämä ei tuntunut irtautuvankaan
poikansa syleilystä, käskevästi:
-- No, nyt se riittää, meillä on kiire Suomeen.
Kuningatar nousi huoaten venheeseen ja yksin jäi kuninkaanpoika
kaihoovin katsein viittomaan rannalle.
Amiraalilaivan keula kääntyi pohjoista kohden, purjeet pullistuivat ja
alus kiiti taas vinhaa vauhtia pois Viron rannalta, liian vinhaa sen
surevan äidin mielestä, jonka silmistä yhä hämärämmäksi häipyi rannalla
viittova olento, tuo yksinäinen, orpo ja turvaton...
Illalla laski laiva jo Pikkalan lahteen, josta kajahti vastaan
kirveiden kalske ja sahojen järinä, miesjoukon veistäessä Flemingille
lisää laivastoa. Vasta siellä, laivasta noustaessa, huomasi Ebba-rouva,
että yksi matkueesta oli kateessa. Elina Finckeä ei löytynyt laivasta
mistään. Hän oli Räävelissäkin kulkenut omia teitään ja Ebba-rouva oli
luullut hänen istuvan laivassa jossakin kannen alle piiloutuneena,
haaveiluihinsa vaipuneena, kuten hänen tapansa oli. Kyseltiin: ei
kukaan ollut häntä nähnyt, hän oli jäänyt Rääveliin. Anna Fleming yksin
arvasi asian, mutta hänkään ei puhunut siitä mitään. Tavotelkoon
Elinakin onneaan, niin hän ajatteli, kun muut hätäilivät ja kyselivät,
tavotelkoon ja löytäköön, jos voi ja luokoon ehyeksi unelmainsa
kuvan, -- jos voi. Olihan hän itse yhtäläisessä asemassa ja soi
ystävättärelleen samaa, jota itselleen toivoi.
Pikkalasta lähetettiin kyllä purjevene Rääveliin tiedustelemaan
kadonnutta neitosta, vaan häntä ei sieltä enää löytynyt. Hän oli
huvennut tietymättömiin, kadonnut pois samoihin aikoihin kuin Kustaa
Eerikinpoika, joka äitinsä lähdettyä oli Virosta matkustanut Saksaan.
-- Kumma juttu, tuumi marski usein rouvalleen, vaan ei ehtinyt siihen
seikkaan sen enempää huomiota kiinnittää, -- hänellä oli taas suuremmat
kysymykset ratkaistavina. Pikkalaan palattuaan oli marski pian saanut
varmat tiedot, että Prinkkalan herran epäilykset olivat olleet turhat,
vaan tuo viesti terästi häntä kumminkin yhä tarmokkaammaksi
valmistamaan varustuksiaan.
-- Vielä ei uskaltanut herttua liikahtaa, vaan sitä ei tiedä, millä
hetkellä hän lähtee purjehtimaan. Tulkoon! Täällä tulee pian tuntumaan
tuulta ja myrskyä; silmät auki nyt vain, jotta kohta keksitään, mistä
se alkaa, ja siihen heti isketään tuikea vastamyrsky, -- tulkoon,
tulkoon vain!