Aateliston kokous Turussa vuonna 1596.
Kylmä ja myrskyinen oli uudenvuodenpäivä vuonna 1596. Talvi oli tänä
vuonna tullut aikasin, sitä oli jo kestänyt toista kuukautta, lumi
peitti paksuna maat ja manteret ja koko laaja Ahvenanmeri oli jo kauan
ollut vankassa jäässä. Vaan nyt oli meri auki. Vähän ennen joulua
olivat rajut koillismyrskyt repineet rikki aavikon vankan jääpeiton ja
vapaana lainehti nyt meri hyisiä rantoja vastaan. Huih! -- jääkylmä,
suolanen vesi ja luminen ranta, -- se on niin viluttavaa, niin
kangistavaa. Tuuli kuljettaa kaukaisilta rannoilta irtirevittyjä telejä
ja jysäyttää niitä laivan laitoihin, taikka pinoo korkeiksi kasoiksi
tuonne etemmäs lumipeittoisen saaren kallioiselle rannalle. Ja kallion
kylkeen väsymättä loiskahteleva aalto hivelee siihen hienosen kuoren;
jokainen pisara, joka aallosta hangelle räiskähtää, jäätyy siihen kohta
ja siksi kimaltelee rantakinos pitkin pituuttaan tuhansista kirkkaista
kiteistä. Ja myrsky vongahtelee, meri kohisee. Läpi turkkien ja
takkien, läpi luiden ja ytimien tunkee tuulen jäätävä viima; ja kun
vasten tuulta katselee kuohuvalle merelle, näyttää tuo luonnonvoima
ärtyneeltä, uhkaavalta, epätoivoiselta. Se on niin musta ja synkkä, se
ikäänkuin suree ja valittaa tuota raskasta velvollisuuttaan, kun sen
täytyy siinä sulana lakkaamatta lainehtia, vaikka jo olisi aika senkin
päästä laskeutumaan lepoon, nukkumaan tasasen jääpeiton alle ja siellä
odottamaan kevään lauhkeaa, herättävää tuulahdusta.
Verkkasesti luovii purjealus siinä vinhassa vastatuulessa, kaartelee
kaukaa ulkomeren ahtojäärantaisia luotoja. Paksu jääkerros peittää
laivan kannen ja kyljet, köydet, mastot ja raakapuut, tuo jäinen
koriste on niin raskas, että se painaa laivan syvälle ja uhkaa kaataa
sen; yksin purjeetkin, joihin jääkylmä vesi roiskuu, ovat kankeat ja
siksi niitä vain harvoja uskalletaankin pitää pystössä. Ja siksi käy
kulku hitaasti yli myrskymustan Kihtiselän, jonka takaa kaukaisena
paistaa Rymättylän valkonen rannikko. Sinne laiva pyrkii, vaan pitkältä
on sinne vielä luovimista ajelehtivain jäiden ja lumisten luotojen
lomitse.
Kaksi turkkipäällistä miestä seisoo laivan kannella mastoon nojaten. He
ovat kannen alta hetkeksi nousseet hengittämään raitista ilmaa ja
katsomaan matkan verkkasta edistymistä. Kauan he seisovat ääneti,
silmät luotuina kaukaa kuumottavaan, lumiseen rannikkoon. Vihdoin
virkkoo nuorempi:
-- Niin tylyltä, niin epäystävälliseltä näyttää nyt kotimaan rannikko,
isä. Hui, jääkylmä aalto syleilee kuollutta, lumista rantaa!
-- Tylyltä näyttää, poikani, kylmältä, kolkolta, vastaa vanhempi,
turkkiaan tiukemmalle käärästen. -- Ja minä luulen, ettei se meille
aivan ystävällinen olekaan, -- on ehkä ennen pitkää aivan
vihamielinenkin. Me vieraannumme siitä, se sysää meidät luotaan.
-- Ei, isä, eihän se ole totta. Eihän meitä Suomi ole sysännyt luotaan,
olemmehan yhtä hyviä suomalaisia kuin kuka tahansa.
Kului hetkinen. Vanhempi miehistä katseli ääneti meren levotonta
laineikkoa ja puhui sitten hiljemmin:
-- Niin, tavallaan. Sydämmestähän olemme hyviä suomalaisia, sen maata
ja kansaa rakastamme ja tahdomme vilpittömästi sen parasta. Eikähän se
meitä sysääkään luotaan, sen tekevät ainoastaan sen nykyiset valtijat.
Mutta sittenkin, me olemme siitä loitonneet. Kesällä isäni
hautajaisissa huomasin jo, kuinka Suomen aateliset, joihin kumminkin
kuulumme, pitivät minua vieraana. Olosuhteet ovat kääntäneet meidät
maamiehiämme vastaan, ja totta tosiaan, haikeasti tunnen itse
toisinaan, että minä todellisuudessa kannan kilpeä synnyinmaatani
vastaan. Niin ovat olot kehittyneet. Olisiko meidän pitänyt seurata
tuon kehityksen mukana, olisiko pitänyt yhdessä heidän kanssaan ryhtyä
pelaamaan tuota korkeata peliä, -- sitä en tiedä, meidän suunta käy nyt
vain aivan vastakkaiselle taholle kuin enimpäin kansalaistemme.
-- Mutta olisiko sitten sovitteleminen ollut mahdotonta?
-- Se oli isäni unelma, hän ei hyväksynyt, että erosin suomalaisista ja
jäin Ruotsiin ja paljo on niitä tuumia ollut itsellänikin, sinä tiedät,
vielä toissa talvena Upsalassa... Vaan sukuviha, perintökatkeruus, --
se oli mahdotonta! Ja nyt, isäni kuoltua, on enää niin vähän, mikä
yhdistää meitä Suomeen, minua ainakin, ja -- niin lie sinunkin laitasi,
poikani.
Isä katsahti hiukan tutkivasti poikaansa, jonka hennonnäköisille
kasvoille laskeusi tumma varjo hänen viimeisiä sanojaan sanoessaan.
Nuorukainen käänsi kasvonsa poispäin, vaan isä jatkoi vielä hellästi ja
melkein säälivästi:
-- Olenhan huomannut, Henrik, että mielessäsi vielä kytee muisto siitä
nuoresta immestä, johon kerran olit päässyt mielistymään. Sinä tiedät,
että minä en olisi tahtonut tehdä tyhjäksi tuota liittoa, olot sen
tekivät. Ja nyt, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, on kai
sinustakin jo muistokin käynyt kelmeäksi.
Nuorukainen käännähti päin.
-- Mitä on sitten tapahtunut, -- juttuja, juorupuheita, sydämmettömän
saksalaisen valheita, siinä kaikki. Mutta oli muistoni kelmeämpi tai
kirkkaampi, tyttöni on kadonnut, ei kukaan tiedä missä hän on, -- niin,
tosiaankaan ei ole paljoa, mikä minuakaan enää Suomeen vetää.
-- Ja jos hänet vielä löytäisit...?
-- Isä, minä en ole herennyt häntä rakastamasta. Mutta ei puhuta
hänestä.
-- Niin, Flemingillä on ehkä ollut monta syytä lähettää
veljensätyttären Puolaan, sinä teet epäilemättä viisaimmin, kun et
häntä enää ajattelekaan. Me olemme nyt siinä missä olemme ja siitä
meidän on taivalta jatkettava. Flemingeistä meillä ei ole mitään
ystävyyttä toivottavana; se tehtävä, joka meille tällä matkalla on
Suomessa uskottu, tekee välit entistä kireämmiksi, meillä tulee ehkä
olemaan suuriakin vaikeuksia voitettavana.
Nuorukainenkin, tahtoen katkasta edellisen keskustelun, puuttui nyt
tähän kysymykseen ja uteli isältään:
-- Isä, miksemme purjehdi suoraan Turkuun ja äkkipikaa, antamatta
vastustajillemme valmistusaikaa, käy suorittamaan säätyjen meille
uskomaa tointa? Miksi menemme ensiksi Kankaisiin?
-- Sitä olen itsekin ajatellut, siten kai paremmin onnistuisimme. Mutta
emmehän toki tule Suomeen valloittajina emmekä anastajina, tulemmehan
sinne Ruotsin kansan lähettäminä tuomareina, joiden on käytävä käräjiä
niin ystäväin kuin vihamiesten kanssa. Meidän on kutsuttava Suomen
aatelisto kokoon Turkuun, sille esitettävä asiamme, kuunneltava sen
puolustusta ja koetettava johtaa se oikealle tolalle. Vasta sitten
saamme langettaa tuomion niistä, jotka sen ansaitsevat, -- jos voimme.
-- Vaan tule, päivä rupee hämärtämään, lähdetään kannen alle lämpimään.
Vielä saamme luovia yöhön asti, ennenkuin Rymättylän rannalle ehdimme.
Nämä molemmat keskustelijat on lukija jo varmaankin tuntenut Horneiksi,
isäksi ja pojaksi. He olivat nyt matkalla synnyinmaahansa vaikeata
tehtävätä täyttämään. Herttua Kaarlon syksyllä ominpäinsä
toimeenpanemat Söderköpingin valtiopäivät olivat taipuneet kannattamaan
herttuan pyrintöä särkeä itsenäisten maaherrain vallan Ruotsissa ja
etupäässä Klaus Flemingin mahtavuuden Suomessa. Tästä maasta ei noille
valtiopäiville ollut saapunut ketään muuta aatelista kuin Ruotsissa
oleskeleva Kaarlo Horn ja sen lisäksi Turun porvariston edustaja, ja
vaikeudetta oli siellä siis saatu toimeen päätös, ettei missään
valtakunnan osassa saisi toimeenpanna mitään, johon ei herttua,
valtakunnanhoitajana, ollut antanut käskyään tai suostumustaan; jos ken
ei tätä tottele, häntä pidetään kapinoitsijana ja isänmaan vihollisena.
Toisin sanoen: Suomen erikoisasema on kukistettava, Fleming
kannattajineen pantava kanteen alaiseksi. Ja tähän päätökseen yhtymään,
tätä päätöstä tottelemaan, oli Ruotsista nyt pahimmalla talvikelillä
lähetetyn lähetyskunnan, johon paitsi Hornia kuului pari ylhäistä
ruotsalaista aatelismiestä, pakotettava Suomen aatelisto.
Vaikea tehtävä monessakin suhteessa. Oli otaksuttava, että maan
laillinen kuningas oli julistava koko valtiopäivät mitättömiksi. Miten
saattoi näin ollen toivoa suomalaisten suostuvan sellaiseen päätökseen,
joka langettaisi tuomion ei ainoastaan Suomen mahtavasta marskista,
vaan ehkä useammistakin suomalaisista? Ja päävaikeus: mitä sanoo Klaus
Fleming itse?
Niin, mitä sanoo tästä Klaus Fleming, mitä hän tekee? se kysymys pyöri
alinomaa Kaarlo Hornin päässä, hänen maatessaan kannen alla keinuvassa
laivassa, siihen kysymykseen hän heräsi, kun laiva törmätessään
jääteliä vastaan pahasti notkahteli ja siihen hän taas kulun
tasasemmaksi käytyä nukahti. Lähin tulevaisuus kai oli antava
vastauksen tähän kysymykseen.
Yöllä tulivat laivamiehet herättämään matkustajia. Oli saavuttu
Ominaisten selälle ja kiinteä jäänrinta oli nyt kaikkialla vastassa
pitkin rannikkoa. Laivalla ei enää päässyt etemmäs, se oli
kiinnitettävä jäänreunaan ja aamun sarastaessa oli matkueen noustava
hangelle ja lähdettävä jalan pyrkimään autiota jäätikköä myöten
rannikolle päin. Ilma oli hyytävän kylmä, sakea usva peitti laajan
jäätantereen, jonka yli retkikunta, harhaillen eri suunnille ja
kierrellen railoja, koetti pyrkiä maihin päin. Iltapäivällä vihdoin
saavuttiin Rymättylän asuttuihin seutuihin, saatiin hevoset ja ajettiin
mannerta kohden. Kankaisissa, Hornein vanhassa sukukartanossa Maskussa,
jonne toisena uudenvuodenpäivänä illalla vihdoin saavuttiin, piti
retkikunnan ensiksi viipyä jonkun ajan ja sieltä ilmoittaa Suomen
herroille tulostaan ja tulonsa tarkoituksista. Marski Klaus Flemingiä
se ensiksi pyysi Turkuun puheilleen.
Virallisena ja kylmänä olikin Klaus Fleming viikon perästä lähettiläitä
vastassa Turun linnassa, otti tarkastaakseen heidän tuomat säätyjen
päätökset ja herttuan vaatimukset ja käski heidän sitten odottaa siksi,
kunnes hän oli ehtinyt kutsua Suomen aateliset kokoon Turkuun,
laatimaan yhteisen vastauksen. Horn arvasi kyllä, että marski tulisi
tätä väliaikaa käyttämään hyväkseen, mutta hän ei suinkaan ollut siltä
toivoton matkansa tuloksista. Aateliston joukossa oli paljo sellaisia,
jotka eivät sokeasti totelleet marskia. Uskalsivatko nämä nyt jyrkästi
nousta vastustamaan Ruotsin säätyjen ja hallituksen käskyä? Uskalsiko
sitä edes Klaus Fleming itse ja hänen luotettavimmat miehensä? Sitä
Horn vielä epäili. Kaikissa tapauksissa oli hänen tehtävä
velvollisuutensa ja tehtävä se niin vaikuttavasti kuin voi.
Tässä vakuutuksessa ajoi hän eräänä aamuna tammikuun lopulla molempain
vanhimpain poikainsa seurassa Maskusta Turkuun, poiketen ensiksi
toisten lähettilästoverien luo, joilla oli majatalo kaupungissa, ja
jatkaen sitten matkaansa linnaan. Täksi päiväksi oli näet Fleming
vihdoinkin määrännyt aateliston kokouksen Turussa.
Monelta taholta oli näinä päivinä ajanut rekiä Turkuun; Suomen
aateliset olivat kaikilta suunnilta, idästä, etelästä ja pohjoisesta,
sinne saapuneet, useat jo monta päivää aikusemmin, ja nämä kaukaiset
vieraat olivat kaikki saaneet majatalonsa Turun linnassa, jossa
Klaus Fleming perheineen nyt itse isäntänä oli, pitäen hallussaan
Juhana-herttuan ja Katariina Jagellottaren entisiä, komeita
huoneustoja, joissa vielä oli jälellä tähteitä kuluneesta loistosta,
vaikkakin kalliimmat esineet, huonekalut, seinäkoristeet, taulut,
kynttiläkruunut y.m. olivat Juhanan vangiksi jouduttua siirretyt
Ruotsiin. Näissä huoneissa hyöri nyt Ebba-rouva toimekkaana emäntänä
hoidellen lukuisia vieraitaan, joista monet olivat perheineen tähän
kokoukseen saapuneet ja joille osittain linnan, osittain Flemingin
yksityisistä varoista tarjottiin ruoat ja juomiset.
Vanhan linnan pääosassa, linnan molempain kirkkojen (uuden ja vanhan)
yläpuolella olevassa suuressa kuninkaansalissa, joka oli holvattu huone
kymmenellä ikkunalla ja jonka seiniä Ruotsin ja Suomen vaakunat ja
lukuisat aateliskilvet sekä teräsvarustukset koristivat, käveli Klaus
Fleming samana aamuna vakavamietteisenä edestakaisin, pysähtyen aina
toisinaan ikkunan ääreen luomaan silmäyksen yli laajalta näkyvän,
talvisen maiseman. Siinä linnan juurella lepäsi matalana
lumipeittoisessa puvussaan Suomen silloinen, pienoinen pääkaupunki.
Turun kaupunki oli jo siihen aikaan levinnyt kahden puolen Aurajokea,
jonka molempia rantoja yhdisti yksi ainoa puinen silta. Eteläisempi
puoli, jossa oli tuomiokirkko ja raastupa sekä muut julkisemmat
rakennukset, oli n.s. suuri puoli, jotavastoin pohjoisella rannalla,
Aningaisten korttelissa, asui kaupungin köyhempi väestö. Vaan kovin
suuri ei ollut Turku vielä suurella puolellakaan, se mahtui kokonaan
Mätäjärven, kirkon ja luostarin kortteleihin ja ulottui ainoastaan
pienen kappaleen jokea ylöspäin. Tämäkin kaupunginosa oli rakenteeltaan
vielä hyvin epäsäännöllinen, pääkadutkin mutkikkaat, ulkohuoneet
pistivät siellä täällä kauas kadulle, viljelyksiä ja puutarhoja oli
matalain talojen välissä, jotka tälläkin puolella vielä suurimmaksi
osaksi olivat sisäänlämpiäviä tupia ja joiden ikkunoissa vielä nahkaset
kalvot olivat yleisiä, lasit harvinaista korutavaraa. Tuulimyllyjä oli
kymmenittäin kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla ja joenrannan peittivät
rumat, aina vesirajaan asti rakennetut tavara-aitat. Tätä talvipukuun
peittynyttä pikkukaupunkia Klaus Fleming, mietteihinsä vaipuneena, tänä
aamuna kauan katseli linnan kuninkaansalin ikkunasta ja hän havahtui
mietteistään vasta, kun näki kaupungista linnaan vievää autiota,
kallioidenvälistä tietä myöten muutamain rekien jo ajavan linnaan päin.
Silloin hän astui viereiseen huoneeseen, jota hän käytti omana
työhuoneenaan, ja jossa muutamia hänen uskotuimpia kannattajiaan, kuten
Tavast, Särkilahti, Sten Fincke ja Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra,
istui tutkien joitakin papereita ja niistä väitellen. Heille hän
virkkoi:
-- Lopettakaa jo, nyt meidän täytyy olla valmiit, lähettiläät saapuvat
jo linnaan.
Varmalla ja käskevällä äänellä hän sen virkkoi, vaan hänen kasvonsa
olivat kumminkin miltei huolestuneen näköset ja hiukan levoton ilme
vilahteli silmässä. Edellisenä päivänä oli marski jo Suomen aatelisille
esittänyt sen vastausehdotuksen, jonka hän aikoi Ruotsin säätyjen
lähettiläille antaa ja hän oli koettanut karaista heidät kestäviksi ja
jyrkiksi. Useimpiin hän luottikin, vaan oli joukossa niitäkin, jotka
epäilivät, ja tämän teki vielä arveluttavammaksi se seikka, että
lähettiläiden joukossa oli se ainoa mies, joka herttuan taholta vielä
saattoi Suomen herroihin jotakin vaikuttaa, Kankaisten suvun päämies.
Juuri äskenkin oli marski siitä syystä miltei katuen muistellut, ettei
hän sittenkin ollut aikonaan koettanut kaikkea, sitoakseen tämän suvun
puolelleen, sillä nyt oltiin siinä, että toisen taikka toisen täytyi
kukistua. Tämän hetken ratkaisevan merkityksen oivalsivat täydelleen
nuo hänen uskollisimmat kannattajansakin, ja he olivat siitä syystä
siinä viime hetkessä vielä koettaneet neuvotella, olisiko mahdollista
jollakin tavoin lieventää tuota marskin jyrkkää vastausta, joka
merkitsi melkein täydellistä pesäeroa Ruotsin ja Suomen välillä.
-- Jos sittenkin muodostaisimme vastauksemme siihen muotoon, että
lykkäämme asian kokonaan kuninkaan ratkaistavaksi, ehdotti vielä vanha,
varova Prinkkalan herra, huomauttaen, että sitten siihen paremmin
kaikki epäröivätkin suomalaiset, kuten Boijet, Louhisaaren Flemingit
y.m., voisivat yhtyä.
-- Minkä me olemme kirjoittaneet, sen me olemme kirjoittaneet, vastasi
Fleming päättävästi, kooten paperit pöydältä. Ja aina tulinen
Särkilahti lisäsi:
-- Ratkaisuunhan meidän tästä kumminkin täytyy päästä, parasta puhua
suu puhtaaksi!
-- Niin, me olemme nyt sillä paikalla, josta on myöhäistä peräytyä. Ja
voi niitä Suomen herroja, jotka eivät tähän vastaukseemme yhdy, --
sillä piilosilla-olo on nyt loppunut!
-- Vaan Horn? -- hän on myös suomalainen, virkkoi Prinkkalan herra
hiljaa, vielä päätään puistaen.
-- Niin Horn, hänen täytyy kukistua. Taikka kukistun minä, -- taikka me
molemmat. Nyt se on ratkaistava. Käydään kokoussaliin, miehet!
Suuri kuninkaansali oli kohta täynnä aseellisia, juhlapukuisia miehiä,
sillä Suomen aateliset olivat lukuisasti tähän kokoukseen saapuneet ja
paitsi heitä oli Fleming sinne kutsuttanut myöskin aatelittomat
sotapäälliköt. Fleming tervehti kaikkia, koetti laskea sukkeluuksia ja
leikillistä pilaa, vaan hän tunsi itsensä epävarmaksi. Hänestä tuntui,
että hän mieluummin kuin tähän otteluun olisi käynyt miekka kädessä
vaikka kolmivertaista moskovalaislaumaa vastaan, eikä hän kumminkaan
ollut sanaotteluissakaan suinkaan kokematon.
Mutta siitä ensimmäisen päivän kokouksesta ei kumminkaan tullut mitään
ratkaisevaa. Marski otti ensiksi arvostellakseen säätyjen päätöstä ja
valtioneuvoston vaatimuksia ja tekikin sen niin perinpohjin, ettei koko
päätöskirjoitukseen jäänyt yhtään repelöimätöntä paikkaa. Hän todisti,
että juuri säätyjen päätös, eikä suinkaan suomalaisten esiintyminen,
oli kapinallista kuningasta vastaan. Lähettiläiden kävi vaikeaksi pitää
puoliaan. Mutta kumminkin pysyivät enimmät Suomen herrat ääneti, eivät
uskaltaneet asettua kummallekaan puolelle. Ja kun iltapuoli oli
käsissä, kuului vaatimuksia:
-- Mietitään vielä huomiseen.
-- Huomenna ratkaistakoon asia!
Ja huomiseen se jäi; mahdoton oli tietää, kummalle puolelle voitto
kallistuisi. Pienissä ryhmissä, empivinä ja epävarmoina, hajausivat
neuvottelijat makuuhuoneihinsa. Tyytymättömänä ja väsyneenä käveli
Flemingkin linnanpihan poikki omiin huoneihinsa.
Silloin kuuli hän vallilta nuorten iloisia ääniä ja käveli lähemmäs
katsomaan. Siellä oli hänen poikansa Juhana, 15-vuotias nuorukainen,
leikkimässä muutamain muitten ikäistensä aatelisnuorukaisten kanssa,
joista vilkkain ja puuhakkain oli Evert Horn, Kaarlon toinen poika.
Nuorisoon eivät isäin riidat olleet paljo tuntuneet; vanhempainsa
seurassa Turkuun saapuneet aatelisimmet olivat linnan arkisuojissa
olleet iloisissa kisoissa Flemingin nuorten neitosten, Katariinan ja
Heblan, kanssa, ja aatelisnuorukaiset pelihtivät ulkona reippaan,
terveen Juhana Flemingin seurassa. Tämä siitä poikajoukosta hypähtikin
isäänsä vastaan, joka kysyi:
-- Mitä te telmitte täällä, pojat?
-- Me tähtäämme tykeillä. Isä, saammeko ampua yhden laukauksen?
-- Ampua, -- tekö nalikat!
-- Niin, isä, minä kyllä osaan ja Evert myöskin! Marski katseli
mielihyvällä reippaita poikia ja samalla näytti hänelle tuuma
tupsahtavan mieleen:
-- Huomenna, pojat, huomenna saatte ehkä ampua, vaikka kaksikin
laukausta, oikein kunnialaukausta, -- jos täällä juhlat saadaan.
-- Hei, huomenna ammutaan!
Vaan samassa saapui siihen Kaarlo Horn, joka teki poislähtöä
majataloonsa ja kyseli molempia poikiaan, jotka olivat saaneet seurata
häntä linnaan. Sieltä tulikin Evert iloisena ja reippaana ja kertoi
kohta isälleen, kuinka he huomenna saavat tykeillä ampua. Isät
katselivat hymyillen reippaita poikaan, katselivat sitten toisiaan, ja
hymy katosi molempain kasvoilta. Klaus-herra kääntyi kävelemään linnaan
päin ja Horn virkkoi pojalleen:
-- Huomenna se nähtänee, joudu nyt vain rekeen. Missä on Henrik?
-- Hän on tuolla sisällä naisten seurassa, siellähän hän parhaiten
viihtyy.
-- Jossa sinä et. Vaan kutsu hänet ulos.
Samassa sieltä nuori Henrik laskeusikin portaita alas, itse Ebba-rouva
kuului saattelevan häntä portaille ja siellä virkkovan;
-- Niin, kuten sanoin, ehkä huomenna...
Vieraat läksivät ajamaan pimeältä pihalta ja Klaus-herra astui
väsyneenä ja kärtyisenä Ebba-rouvan huoneeseen, jossa hän viskausi
pitkälleen penkille. Päivä oli ollut hänelle rasittava, eikä hän
sittenkään ollut voittanut mitään, päinvastoin tuntui siltä, että Horn
pelkällä läsnäolollaan sai Suomen aateliset tavallistakin varovammiksi.
Ja hän ajatteli sitä huomispäivää, ratkaisupäivää... Huomenna,
huomenna, ne sanat oli hän kuullut niin monelta taholta, kaiken
ratkaisevan piti siis tapahtua huomenna.
Yhtäkkiä kysäsi marski rouvaltaan:
-- Mitä sinä huomiseksi lupasit Hornin pojalle?
Ebba-rouva pysähtyi touhuistaan miestään puhuttelemaan:
-- Niin, se on juttu sekin. Nuori Henrik kertoi nyt vasta saaneensa
tietää, että Anna oleskeleekin täällä kotona, ja kysyi, saisiko hän
tavata häntä, -- sinä muistat nuo Upsalanaikuiset tapaukset.
-- Hm, tuoko poika ... loruja! Etkö sinä sanonut hänelle, että hän on
hullu? Ja eikö hän tiedä, millä kannalla asiat ovat?
-- Tuntui tietävän, sadatteli saksalaista veijaria, uhaten kostaa sen,
että tämä kehtasi väärinkäyttää tytön luottamusta ja herkkyyttä...
-- Koira...! Mutta tämäkin toinen, maitomieli, taikinapää, -- eikö hän
älyä, että se on kaikki mahdotonta. Itsekö hän tuli siitä puhumaan?
-- Itse. Kertoi olleensa vuoden Suomesta poissa ja sanoi haluavansa
tavata Annan, jos mitenkin olisivat asiat.
Fleming rupesi hankkiutumaan vuoteelle, riisui takin päältään, vaan jäi
sitten taas hetkeksi mietteihinsä istumaan.
-- Tuuma ei olisi ollut tuhma, siitä olisi voinut aikoinaan suurtakin
sukeutua ... oli tosiaan vahinko, että se meni myttyyn. Vaan nyt se on
myöhästä, poika hourii turhia!
Mutta Ebba-rouva ei ollut siitä vielä aivan vakuutettu ja
taloustoimistaan päästyään meni hän vielä iltamyöhällä tyttöjen
makuuhuoneeseen. Hänen molemmat omat tyttärensä nukkuivat siellä jo
sikeästi päivän leikeistä väsyneinä, vaan Anna valvoi vielä
vuoteellaan. Siihen vuoteen reunalle istahti Ebba-rouva, ruveten Annaa
ystävällisesti puhuttelemaan. Anna katsoi kummissaan tätiään, hän
arvasi, että jotakin uutta, häntä koskevaa oli tekeillä ja siitä hänen
mielensä huolestui.
Anna oleskeli näet tavallisesti hyvin paljo yksin ja hänen omaisensa
antoivat hänen niin olla. Hän puuhasi taloustoimissa palvelusväen
seurassa, neuloi vaatteita serkuilleen ja ohjasi näiden opintoja. Vaan
vieraille hän ei koskaan näyttäytynyt, ulkonakin liikkui hän hyvin
harvoin ja siksi eivät useimmat, jotka Flemingin perheessä kävivät,
tienneet hänen olevankaan kotosalla. Viimetalviset, häntä koskevat
puheet, olivat vähitellen vaijenneet, hän oli itse jo kokonaan kuin
unehtunut ihmisten mielistä. Mitähän hänestä siis nyt vielä tahdottiin?
Aluksi peitellen, sitten aivan avonaisesti kertoi hänelle Ebba-rouva
nuoren Hornin pyynnöstä. Vaikkei Horn siitä mitään ollut puhunut, sanoi
hän olevansa vakuutettu, että tämä jalo nuorukainen, uskollisena
entiselle rakkaudelleen, tahtoi kaikista huolimatta vielä pyytää Annaa
puolisokseen, -- sitä varten hän halusi tavata Annan. Tahtoiko Anna nyt
kohdata tuon nuorukaisen vai eikö? -- Omasta puolestaan ei Ebba-rouva
kehottanut eikä kieltänyt, hän sanoi vain haluavansa, että Anna saisi
ajoissa punnita asemaansa ja tunteitaan.
Anna makasi kauan ääneti katsellen tätiään suurilla, hämmästyneillä
silmillään. Koko tämä puhe oli hänelle niin vierasta, oli kuin viestiä
jostakin kaukaisesta maasta, jonka hän jo aikoja sitten oli unhottanut.
Vaan vähitellen kävi levottomaksi silmän tyyni katse ja Anna tarttui
miltei hätääntyneenä tätinsä käteen:
-- Oi täti, minussa oli jo vakaantunut se käsitys, että olin elänyt
elämäni ja kärsinyt kärsittäväni ja päässyt rauhaan, piiloon
maailmalta. Pitäisikö minun taas astua sieltä esiin, ryhtyä elämään,
alkaa alusta kaikki huolet ja pettymykset, -- täti, multa ovat
kyyneleet kuivuneet.
-- Niin, kärsinyt olet, lapseni, enkä tahdo minä sulle uusia huolia
valmistaa. Sinä tiedät, että tämä liitto on ollut mieliajatukseni.
Kankaisten vanhan Henrikin kanssa me toivoimme siitä niin paljo
hyvää... Vaan ajat ovat muuttuneet, -- monella tavalla.
-- Vaan täti, te soisitte sen -- ja setäkö myös?
-- Niin, lapseni, liitosta voisi olla laajempaa merkitystä vieläkin.
Vaan etupäässä ajattelen kumminkin sinun onneasi; asemasi ei ole
iloinen. Mutta tee tahtosi lapseni, mieti ja päätä huomiseksi. Hyvää
yötä.
Ebba-rouva sipsutti kynttilä kädessä hiljaa pois huoneesta ja yksin jäi
Anna yöpimeässä miettimään sitä uutta käännettä, joka vieläkin, vastoin
kaikkea mitä hän oli ajatellut, saattoi hänelle tarjoutua. Hän oli
koettanut taistella sen puolesta, jota hän kerran oli onnekseen
käsittänyt, oli vannonut valansa sen perille päästäkseen ja pitänyt
valansa. Se oli nyt kaikki hukkunut, oli lopussa, piste oli pantu sen
tarinan perään; hänen sulhonsa oli kuollut, kuollut tai muuten
kadonnut, hänen unelmansa päättynyt. Itselleen ei hänelle enää ollut
elämästä iloa, vaan voisiko hän vielä olla hyödyksi muille, voisiko hän
sovittaa sen häpeän ja harmin, jonka hän omaisilleenkin oli tuottanut,
voisiko edistää sopua ja rauhaa kansalaistensa kesken...? Oi, hän ei
sitä uskonut, hän tunsi itsensä niin karreksi palaneeksi. Vaan
semmoisenakin, miksei hän voisi tyyneellä mielellä tavata tuon kelpo
nuorukaisen...?
Niitä hän maatessaan mietti, eikä hän varmaan päätökseen päässyt.
Ratkaiskoon sallima hänen kohtalonsa, siihen hän aina lopuksi pysähtyi,
hän tahtoi jättää kaikki huomiseen ja rauhallisena odottaa, mitä se toi
mukanaan.
Huomiseen -- --.
Huomispäivä, tammikuun 31:nen päivä 1596, sarasti kylmänä, sumuisena,
raskaana talvipäivänä. Melkein puolille päivin täytyi aatelisherrain
kokoushuoneessakin polttaa käryäviä talikynttilöitä ja pystyvalkea
loimusi pitkin päivää linnan suojien kookkaissa, avonaisissa uuneissa.
Raskaasti ja kaartelemalla sujuivat Suomen herrain keskustelutkin,
käsittelyt edistyivät hitaasti ja vaivaloisesti kuin kelirikkotiellä,
kun siinä koetettiin laatia yhteistä vastausta valtiopäiväin ja
herttuan vaatimuksiin. Laajasanaisesti ja pitkissä puheissa puolusteli
Klaus Fleming sitä jyrkkää ja päättäväistä vastausta, jonka hän jo
ennakolla oli Suomen herroille esittänyt, vaan nämä sitä epäilivät ja
jarruttivat vastaan. Toisena hetkenä kannattivat he kyllä Klaus-herraa
vakuuttaen, että he eivät voineet ryhtyä säätämään rajoituksia
kuninkaan eikä hänen valtuutettujensa toimivallalle, vaan toisena
jo taas yhtyivät Horniin, joka tasasella ja tyyneellä käytöksellään
ja muodollisestikin kauniilla esiintymisellään vaikutti heihin
syvemmin kuin Fleming kiivaudellaan ja pitkillä, syrjäseikkoihin
uppoavilla selityksillään. Asema rupesi Flemingistä tuntumaan yhä
tuskallisemmalta, vaatimuksistaan hänen näytti kaikissa tapauksissa
pitävän peräytyä, ja jos tätä menoa jatkui, istui hän piankin
syytettyjen penkillä. Tuo huomio Klaus-herraa yhä enemmän kiukustutti
ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä kuumemmiksi ja kärtysemmiksi
kävivät väittelyt. Ankaroita sanoja ja teräviä pistoksia singahteli
vastakkain ja päivällisajan lähetessä oli mieliala jo aivan täyteen
liekkiin tulistunut, ilmeinen rikkoutuminen näytti olevan välttämätön.
Silloin saapui kutsu päivällisille, jotka Ebba-rouva taas oli
valmistanut maukkaat ja komeat linnan ruhtinaansalissa, ja se kutsu
saapuikin oikeaan aikaan, ennenkuin kiihtyneessä mielentilassa
mihinkään ratkaisevaan ryhdyttiin. Pienissä ryhmissä, posket
punasina ja silmät palavina, laskeusivat herrat yhä keskustellen
ruokahuoneeseen. Boijen veljekset ja Louhisaaren Flemingit, joilla oli
vanhaa kaunaa mahtavampaa Fleming-haaraa vastaan, kiistelivät siinä
Knuutti Kurjen kanssa, joka vielä tahtoi välittää, ja vanha Prinkkalan
herra koetti todistaa Särkilahdelle, Tavastille ja Finckelle, että nyt
ovat asiat hukassa, ellei peräydytä. Ja noista väittelyistä välähti
päivällisen kestäessä äänekkäämminkin muutamia pirstaleita esiin. Niin
huudahti kerran Särkilahti viinimaljaan tarttuessaan:
-- Hei, kaikkien niiden suomalaisten malja, jotka vielä ovat
kuninkaalleen uskollisia ja uskaltavat tunnustaa itsensä suomalaisiksi!
Tämä malja lensi kuin kipuna kiihtyneisiin mieliin; toiset sen hurraten
joivat pohjaan, toiset viskasivat nuristen pikarit syrjälle. Ja tuokion
kuluttua kohotti toinen Kaarlo Hornin mukana oleva, Ruotsista saapunut
lähettiläs, Erik Ribbing, pilkallisesti ja selvällä voitonvarmuudella
äänensä, virkkoen:
-- Juon kaikkien niiden maljan, joille vielä isänmaa ja sen eheys on
jostakin arvosta, -- muut sen jättäkööt juomatta!
Nämä ristiriitaiset maljat antoivat aihetta vielä useammille
maljapuheille. Miesjoukosta kuului huudahduksia:
-- Kuka ei juo hänen majesteettinsa kuningas Sigismundon maljaa ja
niiden miesten, joille hän on valtakunnassaan vallan antanut?
Ja taas toisia:
-- Kuka ei juo valtakunnan hoitajan, herttua Kaarlon maljaa ja Ruotsin
säätyjen maljaa?
Vaan syrjemmässä näistä kiihkoisista ryhmistä istuivat marski Klaus
Fleming ja Kaarlo Horn kumpainenkin omassa päässään suurta ruokapöytää
äänettöminä ja rauhallisen näköisinä, mutta siltä jännityksellä
seuraten noita mielipiteiden leimahduksia. Aterian kuluessa mieliala
kumminkin jonkunverran tyyntyi ja tasaantui ja siinä ruokapöydän
keskikohdalla muodostui vähitellen kummaltakin taholta tulleista
miehistä pieni keskusryhmä, joka näytti intohimottomasti ja vakavasti
harkitsevan uutta ehdotusta aseman selvittämiseksi. Siinä olivat
Knuutti ja Aksel Kurki, Savonlinnan viisas ja viekas päällikkö, rampa
Götrik Fincke, Sten Fincken veli, ahnas ja viekasteleva Pentti
Syöringinpoika Juusten sekä Henrik Tott, joka kumminkin, keskusteluihin
puuttumatta, vain kuunteli valmista. Nämä herrat keskustelivat siinä
supattaen kauan ja tulivat vihdoin siihen johtopäätökseen, että oli
vielä yksityisesti koetettava järkisyillä sovittaa noita molempia
jyrkimpiä ryhmiä ja varsinkin kehotettava niiden edustajia, Hornia ja
Fiemingiä, kumpastakin taholtaan, suostumaan myönnytyksiin. Sillä
ilmeistä, lopullista hajaannusta suomalaisten kesken nämä sovinnon
miehet toki vielä tahtoivat välttää.
Ensiksi ne puhuttelivat Kaarlo Hornia, joka vähän syrjällä muista
pöydän päässä oli yksityisessä keskustelussa vanhimman poikansa kanssa
ja joka erityisesti näytti tahtovan osottaa, että hänen tyyntä mieltään
toisten mielialan kiivaus ei voinut järkyttää, mutta joka siltä hänkin
oli silminnähtävästi hajamielinen ja levoton. Horn kuunteli
ilmeisellä mielihyvällä sovittajamiehiä ja sanoi puolestaan olevansa
myöntyväisyyteen kernas, niin pitkälle kun hänen valtakirjansa ulottui,
vieläpä etemmäskin, sillä syvästi häntä suretti, kertoi hän, että suuri
osa hänen maamiehistään oli aivan erkanemaisillaan yhteistoiminnassa
muun valtakunnan kanssa ja että hänen täytyi ruveta heidän
päällekantajakseen. Sillä hän oli jo varma siitä, että tämä tulisi
olemaan käsittelyjen tulos ja niiden jälkeen hänen raskas
velvollisuutensa.
Fleming sitävastoin, istuessaan siellä pöydän toisessa päässä
sapekkaana ja synkkänä, otti varsin pilkallisesti ja katkerasti vastaan
välittävät herrat. Hän oli toki toivonut tässä tilaisuudessa saavansa
repästyksi rikki ne näennäiset siteet, jotka vielä alistivat Suomen
Ruotsin valtioneuvoston alle, eikä hän voinut salata kiukkuaan siitä,
että Suomen herrat näin raukkamaisesti tahtoivat jättää hänet herttuan
kateille alttiiksi ja tehdä tyhjäksi hänen monivuotisen työnsä.
-- Peräytymään, myöntymään, sanotte te, -- mitä te olette koskaan
tehneet muuta kuin peräytyneet ja myöntyneet, aina sen edestä, jonka
kullakin hetkellä arvostelette väkevimmäksi? Ja nyt te vaaditte
minuakin luikertelemaan ja matelemaan.
-- Mutta ajattelehan toki itseäsikin, huomautti Anolan vanha herra
toverillisesti, -- mitä hyötyä sulle siitä lähtee, että pingoitat
jousen kireämmälle, kuin sen selkä kestää. Ja kenelle teette te, sinä
ja miehesi, itsepäisyydellänne palveluksen, kenelle vahingon?
-- Te ette tiedä, kuinka paljo jousenselkä kestää, kun se on oikean
miehen jousi, vastasi Klaus uhkaavalla äänellä. -- Ja oletteko te
näihin asti näin osaaottavasti huolehtineet, missä minulle tulee
vahinkoa, missä ei? Koko käytöksenne tässäkin kokouksessa osottaa, että
kernaasti soisitte minun joutuvan herttuan tuomittavaksi. Vaan jos
tällä hetkellä sattuisi saapumaan Puolasta se sanantuoja, jota odotan
ja joka epäilemättä ilmoittaa, että kuningas on julistanut koko
Söderköpingin valtiopäivät laittomiksi, silloin taitaisi jo tulla
toiset äänet torviin ja kuulua toisia välitystuumia. Vaan me emme
antaudu tuulten viskeltäviksi, vielä on meillä maata jalkojen alla.
Eikä ole meidän pakko säikkyä sitä, jos muutamat Suomen herrat ovat
raukkoja, -- tuomarina olo jää kyllä taas meidän tehtäväksi, meidän,
joista nyt tahdotaan tehdä tuomittavia, -- ja katsokoot silloin
kiemurtelijat eteensä! Kaarlo Horn ei ole vielä langettanut meistä
tuomiotaan, vielä vähemmin saanut sen käytäntöön.
Vaan näin pelotellessaan välittäviä herroja tunsi Fleming kumminkin
koko ajan maan pettävän jalkainsa alla ja hän vainusi, että jos hän ei
suostuisi myönnytyksiin, olisivat enimmät suomalaiset jo kohta herttuan
puolella. Ja vaikka hän luonteeltaan ei voinut kärsiä häilyväisyyttä
eikä epävarmuutta, oli hän kumminkin pitkällä valtiollisella
taipaleellaan oppinut edulliseksi arvostelemaan sen saman keinon, jota
hän hylkeitä viskinkeihäällä pyytäessään Itämeren autioilta luodoilta
oli tottunut käyttämään: kun vastarinta kävi kovin sitkeäksi, oli paras
antaa köyden juosta kelalta, jotta otollisella hetkellä sitä vinhemmin
saisi lapetuksi simaa venheeseen. Ja hän vastasi Kurjelle, kun tämä
lähemmin rupesi selittämään välitysehdotustaan:
-- No, laatikaa ehdotus, saammehan sitten nähdä, mikä siitä kelpaa.
Asia on kaikissa tapauksissa alistettava kuninkaan lopullisesti
ratkaistavaksi, omasta puolestani koetan myöntyä niin pitkälle kuin
asemani sallii.
Useat lähellä olevat herrat olivat jännityksellä seuranneet tätä
keskustelua ja jonkunlainen helpotuksen tunne heidät valtasi,
kun he kuulivat marskin lopuksikin taipuvan tekemään myönnytyksiä.
Ebba-rouvakin oli emäntätouhuistaan hetkeksi pysähtynyt miehensä
viereen hänen loppuvastaustaan kuulemaan. Naisten puolella
arkihuoneissa olivat näet nämä miesten tärkeät käsittelyt myös olleet
keskustelunalaisina ja eri mielipideryhmät olivat sielläkin
jysähdelleet vastakkain ja kangistaneet mielialat. Jännitys koko
linnassa oli yleinen, jonkunlaista räjähdystä varottiin. Varsinkin oli
Ebba-rouva, joka muutenkin tarkoin seurasi hetken valtiollisia
vaihteita ja tunsi tarkalleen olot ja asemat, ollut pitkin päivää
huolissaan ja jonkunlaisella kiitollisella hyväksymisellä taputti hän
nyt senvuoksi, välittäjäherrain poistuttua, miestään olalle, virkkoen:
-- Kiitos, Klaus, oletpa järkevä taas. -- Ja hän kuiskasi lisäksi: --
Minä tiedän myös jotakin, joka ehkä lieventää katkeruuden.
Vaan kylmästi, päätään puistaen, vastasi marski:
-- Ei, Ebba, nyt et ole oikeilla jälillä. Näistä ei tule mitään,
toisenlainen on ratkaisu oleva, sen olet pian näkevä. Meidän täytyy
kestää tai taittua.
Ja päättäväisin askelin hän lähti kävelemään kokoushuoneeseen, johon
enimmät herrat, aterian päätyttyä, jo olivat menneet. Täällä alkoivat
käsittelyt nyt aluksi paljo tyyneemmin ja sovinnollisemmin. Kurki
esitti hätimittäin laatimansa välitysehdotuksen Suomen herrain
vastaukseksi, ja sen alkupuolisko, jossa kiivaimpia kiistakohtia
vältettiin, hyväksyttiin kohta kohdalta suuremmitta vaikeuksitta,
Flemingin tai Hornin ollenkaan puuttumatta keskusteluun. Tultiin niin
herttuan ja valtiopäiväin vaatimukseen, että korkein vetoomispaikka
tuomioasioissa koko valtakunnassa olisi valtioneuvosto Ruotsissa eikä
enää kuningas Puolassa. Tässä katkasi Fleming äänettömyytensä. Tämä
kohta oli ilmeinen hyökkäys juuri hänen omaa turvallisuuttaan vastaan,
sitä hän ei voinut hyväksyä, ellei mieli kierasta silmukkaa omaan
kaulaansa. Purevasti hän tätä salasilmukkaa arvosteli, syyttäen ankarin
sanoin niitä, jotka täten tahtoivat käydä rajoittamaan laillisen,
voidellun kuninkaan oikeuksia.
-- Tekö herrat Kurjet ja Hornit ja Boijet katsotte olevanne jättiläisiä
riistämään kansalta sen ikivanhan oikeuden kääntyä kuninkaansa puoleen
ja kuninkaalta hänen yhtä vanhan oikeutensa ylimmäisenä tuomarina
ratkaista alamaistensa asioita, armahtaa ja vapauttaa heitä harkintansa
mukaan, -- ei, siihen te olette kääpiöitä. Ruotsin vanhaa lakia,
kuninkaan ja kansalaisten kalliinta oikeutta, ei niinkään rikota eikä
poljeta; sitä tulen ainakin minä puolustamaan, jos vaaditaan, vaikka
viimeiseen veripisaraani.
Tämä kohta oli arka muillekin kuin Flemingille, kaikki suomalaiset,
halvasta talonpojasta ylimpään aatelisherraan asti, olivat vanhastaan
tottuneet pitämään kalliimpana oikeutenaan viime tingassa kääntyä
valituksineen tai armonanomuksineen suoraan kuninkaan puoleen, kun
oikeuden laita alemmilla asteilla useinkin oli niin ja näin. Syystäpä
tässä kohden Suomen aatelisto kokonaisuudessaan olikin Flemingin
puolella, yksin Kurkikin nousi kohta ja ilmoitti, ettei hän tässä voi
kannattaa lähettilästen vaatimusta, ja Horn jäi sitä yksin
puolustamaan. Mutta tämä sama kohta oli hänellekin aivan ratkaisevasti
tärkeä ja arka, juuri tästä seikasta oli herttua mitä sitkeimmin
pitänyt kiinni ja hän muisti omastakin kohtalostaan, kuinka kuninkaan
mielivalta voi viedä viattomankin miehen vaikka mestauslavalle, silloin
kuin tämä ei satu olemaan kuninkaan suosiossa. Hän koetti siis
puolustaa herttuan vaatimusta, huomauttaen kuinka vaikea Puolassa
olevan kuninkaan oli seurata ja tuomita kaukaisen kotimaansa asioita.
Vaan hän ei saanut keneltään kannatusta, hän näki, kuinka Fleming sai
tästä sivujoesta viljalti vettä myllyynsä ja se häntä suututti; ja ensi
kerran nyt koko kokouksen aikana tyyni ja varova Kaarlo Horn menetti
malttinsa, joka oli ollut hänen paras apuneuvonsa. Keskustelun kuluessa
hän Flemingin pistoksista kuumeni ja kuvaili varsin terävästi ja
räikeästi, kuinka marski tässä muka omaa nahkaansa ajattelee. Ei apua,
ei kannatusta keltään. Silloin hän tulistui ja jatkoi:
-- Te olette sokeat, miehet. Kuinka voitte ajatellakaan kuningas
Sigismundon, ollessaan puolalaisten neuvonantajainsa kynsissä, voivan
oikein arvostella niitä kaukaisia asioita, joita hänen olisi
tuomittava; siinä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että hän tuomitsee
ne väärin. Ja onhan se nähty; syyttömät ovat joutuneet mestauslavalle
ja syylliset saavat läänityksiä. Niin on käynyt nykysen kuninkaan
aikana, niin on käynyt edellisen, niin tulee käymään vastakin, kun
kansalaisten omaisuus ja maine ja henki lie kuninkaan oikun ja
mielivallan, satunnaisen suosion tai vihan, vallassa!
Tämän kiivaan lausunnon lopussa, jonka kuluessa useat Hornin
kannattajat olivat kalvenneet, oli Klaus Fleming jo karahtanut pystöön
ja tulipunaisena hän siinä tuokion seisoi tapaillen turhaan sanoja.
Hänen Juhana-kuninkaan huoneelle uskollista mieltään loukkasi tuo
syytös kovasti ja samalla hän kohta oivalsi, että Horn oli
kiivaudessaan lausunut suuren varomattomuuden, jota hän nyt saattoi
käyttää hyväkseen, ruhjoakseen perinpohjin vastustajansa. Ja
jyrähtävällä, vapisevalla äänellä hän puhui:
-- Kylliksi, kylliksi jo solvausta maan laillista kuningasta ja
kuningasvainajan muistoa vastaan. Ei sanaakaan enää, Kaarlo
Henrikinpoika, tässä linnassa, joka vielä vastaseksi on minun,
kuninkaan määräämän käskynhaltijan, hoidossa. Sen vallan ja valtuuden
nojassa, jonka kuningas Sigismund on minulle tässä maassa uskonut ja
jonka olen kuninkaan, enkä kenenkään muun, käsiin jättävä, kiellän minä
juhlallisesti ja järkähtämättä Kaarlo Hornia enää näihin neuvotteluihin
osaaottamasta. Kaikki ovat siitä todistajina, hän on itse itseltään sen
oikeuden riistänyt. Te olette, hyvät herrat, kuulleet hänen törkeän
syytöksensä kuninkaallista majesteettia vastaan; jos teidän joukossanne
on yhtään, joka vielä kauemmin tahtoo neuvotella Kaarlo Hornin kanssa,
olen pakotettu heti lopettamaan tämän kokouksen.
Syvä, uhkaava äänettömyys vallitsi suuressa kuninkaansalissa, kukaan ei
puhetta pyytänyt, ei rykässyt, ei jalkaansa liikauttanut. Ja, seisten
siinä voimakkaana, säihkyvänä, hallitsevana, antoi Klaus Fleming tuon
hautamaisen hiljaisuuden jatkua pitkän ajan, ennenkuin taas itse
matalammalla äänellä ja tyyneemmin, mutta samalla käskevällä
päättäväisyydellä, virkkoi:
-- Pöytäkirja tästä kokouksesta on heti laadittava ja tarkastettava. Se
lähetetään kuninkaalle, loukkaus on häntä vastaan julkisessa
kokouksessa tapahtunut, hänen siitä on tuomittava, me olemme siihen
liian halpoja. Vaan me vaadimme Kaarlo Henrikinpojan kohta poistumaan
tästä kokouksesta ja tästä kuninkaallisesta linnasta, kuninkaan
uskollisilla alamaisilla ei ole hänen kanssaan mitään neuvottelemista.
Ei kukaan virkkanut sanaakaan vastaan. Kaarlo Horn, tyynyttyään ensi
typerryksestään, yritti selittämään sanojaan, vaan Fleming kielsi
sen Suomen aateliston nimessä, eikä hänen Ruotsista tulleet
lähettilästoverinsakaan uskaltaneet häntä puolustaa. Kului vielä tuokio
hiljaisuudessa. Kaarlo Horn seisoi kalpeana paikoillaan katsellen
ympärilleen. Kaikki välttivät hänen katsettaan, kaikkien kasvot olivat
värähtämättömät. Silloin hän kylmästi kumarsi, kääntyi oveen päin ja
poistui verkalleen ja arvokkaasti kansalaistensa joukosta, joista ei
yksikään noussut hänelle jäähyväisiä sanomaan.
Fleming oli voittanut, voittanut pienellä, yksinkertaisella kepposella,
vaan voittanut perinpohjin. Hän olisi nyt huoletta voinut sanella
kokoukselle sen päätökset, vaan varovaisena ja viisaana antoi hän yhä
edelleen Suomen herrain keskustella, vaatimatta enää ehdottomasti
alkuperäistä, jyrkkää vastaustaan hyväksyttäväksi. Siten tuli, asiasta
suuressa ruhtinaansalissa edelleen tasaisessa hiljaisuudessa
keskusteltaessa, vähitellen hyväksytyksi sellainen ylimalkainen
lausunto, joka jätti kaikki Söderköpingin valtiopäiväin päätökset
kuninkaan ratkaistaviksi. Ja Klaus Fleming tyytyi siihen. Sillä hän oli
keikauksellaan saavuttanut paljo suuremman, varmemman edun: Suomen
aatelisto oli taas kokonaisuudessaan hänelle kuuliaana ja hänen
johdettavanaan, se oli jälleen hänelle varmana selkätukena,
taistellessaan edelleen sen suomalaisen kannan toteuttamiseksi, johon
hänen ohjelmansa tähtäsi. Vaarallinen vastustaja, joka jo oli yrittänyt
sysätä hänet syytettyjen istuimelle, oli nyt itse tähän asemaan
joutunut ja varmana ja turvallisena saattoi hän taas lujalla kädellä
hoitaa Suomen ohjaksia.
Vaan Kaarlo Hornin puoluelaiset vetäysivät allapäin kokoussalin
soppeen, siellä hiljaa supatellen. He olivat vielä aivan hölmöstyneitä
äskeisestä äkkikäänteestä.
-- Herttua on taas nolattu. Mikä on tästä kaikesta lopuksi tuleva,
kysyi Boije päätään puistellen.
-- Tästä tulee lopuksi -- sota, vastasi Louhisaaren Fleming, katsahtaen
arasti voittoisaan orpanaansa.
Ja Erik Ribbing lisäsi:
-- Niin, siitä ei päästä mihinkään, tästä koituu sota.
Vaan syvälle mietteihinsä vaipuneena, yhä itsekin ihmetellen sitä
varomattomuuttaan, joka oli antanut hänen muuten kömpelölle
vastustajalleen tilaisuuden viskata hänet kerrassaan alakynteen, oli
Horn verkalleen laskeutunut kokoushuoneesta alas, tietämättä oikeastaan
minne hänen oli mentävä ja mitä hänen oli tehtävä. Hänen luottamuksensa
maamiestensä joukossa oli lopussa, hänen jo varma voittonsa kumossa,
itseään häntä luultavasti odotti herttuan epäsuosio Ruotsissa tai ehkä
-- vankityrmä Suomessa....
Näissä mietteissään kerroksen laskeuduttuaan pysähtyi hän hetkeksi
porraskäytävältä, vanhan kirkon edustalta, ulkonevalle pienelle
parvekkeelle, siinä ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan. Alhaalta
linnanpihalta kuului kavion kopsetta ja ääniä; joku airut näytti
juurikään saapuneen linnaan ja Hornista kuulosti, että se kyseli juuri
häntä; aivan oikein, airut lähti jo kohta nousemaan portaita ylös
suureen kuningassaliin, jossa Hornin oli kerrottu olevan. Horn säpsähti
ja astui airutta vastaan, pysäyttäen hänet siihen ja kysellen hänen
asiaansa. Airut oli tullut Ruotsista, tuonut hänelle kirjeen
Kaarlo-herttualta. Kiireesti riuhtasi Horn kirjeen auki ja rupesi
lukemaan sitä siinä puolipimeällä parvella. Mutta sen sisällys oli niin
merkillistä, hän silmäili uudelleen sen läpi, vaan ei voinut sitä kohta
tajuta. Ja tarkemmin lukeakseen kirjettään kiirehti hän lähimpään
huoneeseen, missä näki tulta olevan, ja asettui, tarkastamatta ketä
huoneessa oli, uunissa roimuavan takkavalkean ääreen ahmimaan herttuan
viestiä. Hän luki sen kahteenkin kertaan ja jäi sitten vielä äskeistä
kalpeampana seisomaan yhteen kohti, tuijottaen kädessään olevaan
paperiin.
Kuului silloin pimennosta, ikkunansyvennyksen luota huoneen perältä,
hämmästynyt huudahdus:
-- Isäni!
Horn kääntyi katsomaan ja näkikin nyt vasta poikansa Henrikin seisovan
siellä nojallaan tuolin selkään, jolla tuolilla istui nuori neitonen,
kalvakka ja solakka, jota hän ei ensiksi tuntenutkaan. Hän astui
lähemmäs ja silloin hänelle asema rupesi selvenemään: tuolilla istuja
oli neiti Fleming, Anna Jaakkimantytär, jonka hän viimeksi pari vuotta
sitten oli Upsalassa nähnyt, silloin vielä kukoistavana ja verevänä.
Tämän neitosen kättä piti nuori Henrik omassaan, piteli sitä varmasti,
vaikka neitonen puolittain näytti tahtovan vetää sen pois.
-- Sinäkö poikani täällä! Tule, meidän täytyy nyt heti rientää linnasta
pois ja Kankaisiin.
Vaan nuorukainen viittasi isälleen hymyillen neitosta, joka hänen
edessään istui, ja virkkoi:
-- Ei, isä, ei nyt vielä pois. Te näette, minä en voi lähteä.
Melkein säikähtyneenä vilkasi isä poikaansa, joka siinä niin
hymyilevänä ja onnellisen näköisenä seisoi, ja hän jäi tuokioksi
sanattomana katsomaan tuota kohtausta.
Nuori Henrik oli vihdoin päivällisen jälkeen tässä huoneessa tavannut
Annan ja saanut hänen kanssaan kahdenkesken keskustella. Siinä
ikkunasyvennyksessä hän oli kertonut neitoselle, ettei hän pitkällä
eroajalla, ei koettelemalla, ei taistelemallakaan, ollut saanut hänen
kuvaa mielestään. Ja niinkuin hän vuosi sitten oli luvannut Paraisten
rannalla, kun neitonen kiihtyneessä mielentilassa oli kieltänyt häntä
Kuitiaan menemästä, niin tahtoi hän nyt neitoselle uudistaa silloin
tekemänsä kysymyksen. Menneisyys oli, sanoi hän, haudattava unhotuksiin
ja alettava uusi elämä uudella pohjalla ja uudella rohkeudella.
-- Matkustakaamme Suomesta pois, asettukaamme isäni tiloille
Vironmaalle, jossa uudessa ympäristössä, uusissa oloissa, entiset surut
kyllä häipyvät, -- siellä voitte vielä elää tyytyväisenä, ehkä
onnellisnakin. Minulle ainakin siellä onnen taivas aukeaisi.
Anna ei ollut vastannut mitään, vaan nuorukaisen lempeät sanat ja hänen
luottamusta-antava ystävällisyytensä oli ikäänkuin tuudittaen ja
tyynnyttäen häneen vaikuttanut. Tuntui, kuin olisi jostakin kaukaa
lehahtanut lauhkea, tuorentava tuulahdus pitkän tyyneen ja kuivuuden
perästä ja se kyynel, joka salaa hänen silmästään vierähti, tuntui
kepenevän kaihon kyyneleeltä. Vaan samalla ahdisti rintaa, tuntui
syyttävä poltto sydämmessä ja ääni hänessä kuului huutavan: ei, ei, ei,
se olisi petosta, se olisi valan rikkomista... Hellästi ja lämpösästi
tarttui nuorukainen hänen käteensä ja piti sitä omassaan; neitonen
tunsi, että hänen täytyi se vetää siitä pois, mutta hän ei voinut sitä
rajusti riuhtaista, vaikka hänet valtasikin tuskallinen tunne, kun se
siinä lepäsi. Kiivaana kävi taistelu hänen sisässään; hän tiesi, että
hänen elämänsä oli autio korpi, vaan hänestä tuntui, ettei hänellä
ollut oikeutta sitä enää viljellä. Vaan nuori Henrik, jonka mielessä
tuo sanaton suostumus kypsytti kauan kyteneitä toiveita, osotti
hurmaantuneena isälleen sitä kättä, josta hän yhä vielä piteli kiinni.
Mutta Kaarlo Hornille oli asema kohta selvänä: tämä liitto on nyt
mahdoton, mahdottomampi kuin koskaan. Nythän hänen oli lähdettävä
karkotettuna linnasta pois, rikollisena ja häväistynä sieltä paettava,
ja hänen poikansa täytyi seurata häntä, täytyi katkasta kaikki siteensä
Flemingin perheestä -- se oli pakosta. Vielä tunti sitten olisi asia
voinut olla aivan toisin, -- nyt oli Hornin nimi tahrattu, nyt olisi
tuo kosinta ollut matelevaisen nöyryytystä.
-- Mahdotonta, poikani, -- se on liian myöhää. Meidän täytyy jo tänä
iltana olla poissa Turusta ja niinpian kuin mahdollista poissa koko
Suomestakin. Tule!
Anna Fleming oli, tämän keskustelun kautta ikäänkuin havahtuneena
jostakin kiduttavasta unesta, äkkiä vetäytynyt nuorukaisen vierestä
syrjään ja Henrikin oli täytynyt hellittää se kätönen, jota hän jo
omanaan oli pitänyt. Hämmästyneenä kysyi hän isältään:
-- Miksi, isä, mitä on tapahtunut?
-- Paljokin, poikani. Pääasia: me olemme karkotetut tästä linnasta,
nimemme arvo vaatii meidät kohta poistumaan.
Vaan nuorukainen katsahti siimekseen vetäytynyttä neitosta, astui
askeleen häntä lähemmäs ja virkkoi:
-- Isäni, oli tapahtunut mitä tahansa, minä jään, sillä minua ei ole
karkotettu.
-- Ja kumminkin seuraat minua.
Varmana asiastaan katseli isä nyt säälien poikaansa ja tunsi samalla
soimuuta sydämmessään. Nuo muutamat varomattomat sanat, jotka hän
kiivastuneena oli päästänyt huuliltaan, olivat siis musertaneet hänen
poikansakin kauan kaihotun onnen ja särkeneet sen liiton, jota hän
itsekin aikoinaan oli toivonut. Ilman noita sanoja olisi kaikki voinut
olla toisin, kiistojen jälkeen olisi ehkä saatu sointuisa sovintojuhla,
hän olisi voittajan oikeudella voinut osottaa Flemingille suosiota. Hän
olisi rakentanut rauhan kansalaistensa kesken ja uudella liitolla
vahvistanut sen, välittämättä herttuan rankaisemiskäskyistä ja
siitäkin, mitä hän nyt vielä tässä äsken tulleessa kirjeessään
kirjoitti...
Niin, tuo kirje, se oli tuokioksi hänen mielestään unehtunut, vaikka se
vielä oli auki hänen kädessään. Sitä muistaessaan hän nyt säpsähti,
riensi ovelle ja kutsui hätääntyneellä äänellä airueen sisään.
Se oli näet vaarallinen kirje tuo, jota hän vieläkin kuin peljästyneenä
silmäili. Herttua käski siinä Kaarlo Hornin kohta, jos osakaan Suomen
herroista olisi Flemingiä vastaan, ripeällä kaappauksella vangita
marskin ja ottaa linna haltuunsa herttuaa varten... Tuo käsky jos
joutuisi marskin tietoon, olisivat he surman omia kaikki, ja siksi tuo
kirje hänen kynsissään niin poltteli.
-- Tunnetteko tämän kirjeen sisällön? kysyi hän airueelta, joka oli
jäänyt ovensuuhun seisomaan.
Lähettiläs nyökäytti päätään.
-- Siitä ääneti kuin kivi, jos henkenne on teillekin kallis! -- Näin
sanoessaan viskasi Horn kirjeen roimuavaan takkavalkeaan, jossa se
kohta hiiltyi.
-- Mitä, käyvätkö täällä niinpäin asiat?
-- Niinpäin, -- pelastakoon itsensä ken voi.
Lähettiläs oli astunut askeleen lähemmäs, joten heijastus
takkavalkeasta sattui hänen nuorteaan vartaloonsa, joka omituisen
levottomasti värähti, kuin hän pettymystä kertovalla äänellä virkkoi:
-- Siis taas kaikki kumossa! Viimeinen keino on enää jälellä,
tiedättekö sen?
Horn ei ehtinyt tähän airueen salaperäiseen kysymykseen vastata, sillä
pimennosta, ikkunasyvennyksestä kuului hiljainen kirkaus ja neitonen,
joka siellä koko ajan ääneti oli istunut, syöksähti esiin takkatulen
valoon, huudahtaen:
-- Hän elää, se on hän...!
Ja hän tarttui intohimoisesti ja voimakkaasti nuoren airueen
käsivarteen, katsoi tutkivasti hänen silmiinsä ja jatkoi iloa
uhkuvalla, raikkaalla äänellä:
-- Sinä elät, olet täällä!
Ja airut viskasi syrjään tuuhean, mustan tekotukan, jolla hän oli
peittänyt keltaset kiharansa, korkean otsansa ja kasvonsakin osaksi,
tarttui neitosen ojennettuihin käsiin ja vastasi hilpeästi:
-- Elän, jumalankiitos, elän, elän yksinomaan sinua varten ja sinun
vuoksesi olen täälläkin.
Hornit, isä ja poika, seisoivat sanattomina ääressä aluksi
oivaltamatta, mikä neitoseen oli lentänyt. Vaan tekotukan alta tunsivat
hekin kohta airueen, -- se oli Hieronymus Birckholtz -- ja silloin
hekin ymmärsivät, mikä neitosen oli vienyt äsken tulleen airueen syliin
ja miksi hän siinä niin autuaana huoahti:
-- Jumalankiitos, siis elän minäkin!
Vaan Kankaisten nuoressa herrassa kuohautti tämä näky äsken vielä niin
sopusointuisia tunteita; hän kalpeni tuokioksi, vaan sitten syöksähti
veri kuumana hänen kasvoihinsa ja hän tunsi luontonsa hurjistuvan.
Näkihän hän tuossa edessään sen kelvottoman keinottelijan, joka oli
kietonut verkkoihinsa hänen nuoruutensa lemmikin ja unelmainsa immen,
joka oli väärinkäyttänyt neidolta saavuttamansa luottamuksen ja sitten
katalana paennut ... näkihän hän hänen siinä edessään nytkin syleilevän
tuota neitosta, jonka hän itse juuri ikään luuli vihdoinkin omakseen
voittaneensa ja morsiamekseen kihlanneensa... Hänen nuori verensä
kuohahti ja hänen mielensä raivostui; hän astui uhkaavana esiin ja
paljasti vimmastuneena miekkansa. Airut syrjäytyi askeleen, laski
neidon kädestään ja tapaili hänkin miekkansa kahvaa...
Vaan Kaarlo Horn oli siinä samassa saapuvilla, tarttui lujasti poikansa
ojennettuun käsivarteen ja virkkoi ankarasti:
-- Onneton, sinä seuraat minua, ja heti! Taistella et täällä saa, sulla
ei ole syytä taistella eikä oikeutta. Miekkasi tuppeen!
Nuori Henrik seisoi siinä toivottomana ja epävarmana, katseli
hehkuvilla silmillään vuoroin isäänsä, vuoroin airutta. Vaan tämä
jälkimmäinen astui tyynesti ja kunnioittaen Hornien eteen ja virkkoi
reippaasti ja vakavasti:
-- Monasti on henkeni tämän neitosen vuoksi jo ollut alttiina ja
monasti se on niin oleva vieläkin, enkä sitä karta, sillä hän on
morsiameni, hän on puolisoni, hän on kaikista huolimatta oleva vihitty
vaimoni. Katsokaa häntä, jalosukuinen nuorukainen, ja te huomaatte
viisaammaksi seurata isäänne. Sillä tottatosiaan, tässä ei ole
kaksintaistelupaikka eikä meidän kahden varsinkaan ole tässä
taisteltava.
Nuori Henrik katsahti Annaa, jonka silmät niin palavina olivat
airueeseen kiintyneet, ja hän ymmärsi, että hän tosiaankin tässä oli
joutilas. Vaan se tuntui niin raskaalta, hän ei voinut olla kysymättä:
-- Poisko ... ijäksi...?
-- Pois, poikani, pois ijäksi, vastasi isä taluttaen nuorukaista ovea
kohden. Ja tämä seurasi mukana, saamatta jäähyväiskatsetta neitoselta,
laskeusi pihalle, astui isänsä rinnalla rekeä kohden. Pihalla leikki
hänen veljensä Evert iloisena ikäistensä äänekkäässä parvessa. Kaarlo
Horn kutsui hänetkin sieltä pois ja hämmästyneenä, tyytymättömänä erosi
Evert ilosesta leikistä ja kysyi kummissaan isältään:
-- Kotiinko jo, isä; mutta meidänhän piti tänä iltana saada ampua
tykeillä?
-- Suokoon taivas, etteivät tykit täällä pian todenperästä rupeaisi
paukkumaan, vastasi isä miettiväisenä, rekeen istuessaan. Ja samassa
ajoikin jo Hornein perhe laskusillan yli pois Turun linnasta.
Hetkisen viivähti sisälle jäänyt airut siellä vielä, mutta kauan ei
ollut hänenkään siellä turvallista viipyä. Jos hänet tässä linnassa
olisi tunnettu, olisi hirsipuu varmaan ollut hänelle varattu, sen hän
tiesi ja siksi hän huolellisesti taas peitti kasvonsa. Neitonen seisoi
vielä sanatonna siinä uuniin nojautuneena, johon airut hänet äsken oli
jättänyt, seisoi siinä liikahtamatta, kasvot nuorukaiseen kiintyneinä,
puolittain ilosina, puolittain syyttävästi kysyvinä. Hieronymo tarttui
hänen käteensä ja virkkoi:
-- Meillä olisi paljo puhumista, mutta tässä ei ole tilaisuutta
selityksiin. Meidän on ollut taisteltava voimia vastaan, jotka ovat
olleet meitä väkevämmät. Mutta ratkaisun hetki lähenee, minä olen
matkalla sitä valmistamaan. Rohkeutta, Anna, kestävyyttä, me löydämme
vielä onnen, joka kärsimyksemme korvaa.
-- Erotaanko taas? kysyi neitonen arasti.
-- Vaan ainoastaan hetkeksi. Huomaa: kun myrsky rupee pauhaamaan,
silloin olen minä jo lähelläsi. Vaan nyt hyvästi!
Yksi syleily, yksi kädenpuristus, ja nuori airut syöksi Hornein jälestä
alas linnanpihalle ja kiirehti rekeensä. Jo olikin aika, askeleita
kuului jo portaissa, Suomen herrat laskeusivat jo alas kokoushuoneesta,
ja juuri kun Hieronymo ajoi ulos linnan portista, kuuli hän äänen,
jonka hän liiankin hyvin tunsi ja jossa oli korskeaa kajannetta,
huutavan:
-- No, nyt saatte kohta ampua, pojat, nyt on hetki tullut. Ja
liukkaasti liikkeelle kaikki linnan naiset, sillä tänään tässä talossa
juhlitaan!
Pian kohisikin taas liikettä linnan juhlasuojissa, palvelijat juoksivat
edestakaisin juhlan valmistustouhuissa ja vieraat ryhmittyivät suureen
ruhtinaansaliin täytettyjen maljojen ääreen. Vaan tuota vilkasta touhua
huomaamatta, kuulematta, kuinka ovet paukkuivat ja askeleet narskuivat
portaissa ja käytävissä, seisoi Anna Fleming vielä kauan paikoillaan
uunin katveessa sen kylkeen nojautuneena, silmässä riemuava, vilkas
loiste ja kasvoilla onnellinen hymy.
Olihan hänelle tuo äskeinen tapaus kaikkine vaiheineen vielä kokonaan
kuin unta, kuin pikaisesti ohilentänyt häilyvä unelma, alusta niin
painostava ja synkkä ja sitten niin kirkas ja kevyt kuin kesäinen
päivä. Hän eli, hän toivoi vielä... Kuinka olisi hän sitä voinut
vielä äsken uskoa, kun hän murtuneen mielensä heikkoudessa taisteli
siitä, minkä muodon hänen oli annettava vastaisille, ilottomille
kohtaloilleen. Silloin leimahti salama ... kuului ääni, joka kajahti
tutulta, josta oli mahdoton erehtyä, ja tuossa seisoi se iloinen poika,
joka oli tuottanut hänelle niin paljo kaihoa ja kyyneleitä, mutta joka
ainoa saattoi puhaltaa henkeä hänen jo riutuneeseen elämäänsä. Hän eli,
hän rakasti, hän valmisti väsymättä heidän yhteistä onneaan, -- oi,
muuta ei Anna tarvinnutkaan tietää, siitä hetkestä hänkin jälleen eli
ja toivoi. Hän oli levännyt siunatun silmäyksen sulhonsa sylissä -- ja
»rohkeutta, kestävyyttä!» sitä ei häneltä nyt tullut puuttumaan.
Näitä Anna nauttien muisteli, yhä vielä seistessään silmät kirkkaina ja
povi aaltoilevana hiiltyvän takkatulen ääressä uunin reunukseen
nojautuneena. Siitä hänet Ebba-rouva taloustoimissa juostessaan tapasi
ja tuli uteliaana puhuttelemaan:
-- No, Anna, sinä näytät virkulta tänään. Miten päättyi yhtymisenne
nuoren Hornin kanssa?
-- Hornin, hänenkö...? -- Tämä nuorukainen oli jo melkein joutunut
unhotuksiin Annan muistoista ja tädin kysymys herätti hänet nyt
muistamaan tuota äskeistä kohtausta kuin jotakin hyvin kaukaista
asiata. -- Hornin, niin, hänen isänsä pakotti hänet lähtemään pois.
-- Siis liian myöhään, eilen olisi kaikki vielä voinut käydä toisin.
Mutta nyt, -- niin, tosiaankin mahdotonta. Ja sinä näytät siitä
päätöksestä olevan iloinen, ehkäpä se siis parasta olikin, -- kunhan
vain aina olisit tähän tulokseen yhtä tyytyväinen!
-- Olen, täti, olen aina...
-- No hyvä, hyvä, ei puhuta siitä enää. Joudu sinäkin nyt meitä
auttamaan, täällä tulee tänään suuret juhlat, kokous on päättynyt ja
päättynyt hyvin, setäsi on saavuttanut loistavan voiton. Tule!
Annan täytyi melkein ravistaa ruumistaan, päästäkseen palaamaan
muistoistaan ja mietteistään arkielämän todellisuuteen. Vaan kun hän
sitten taloustoimiin ryhtyi, sujuivat ne häneltä keveästi ja hilpeästi,
hän heläytti laulunkin lomaan, joten palvelusväki, joka oli tottunut
näkemään hänen liikkuvan kuin aaveen ääneti ja hiljaa, sitä aivan
ihmeissään katseli.
Samallainen reipas, kahleistaan vapautunut, hilpeä mieliala vallitsi
tänään yleensäkin linnassa, jossa juhlamaljat tiheään kiertelivät ja
juhlakulut kajahtivat, sekä ylhäällä linnan herrashuoneissa että
alhaalla linnueen asunnoissa. Tulia sytytettiin illan kuluessa tornien
huippuihin palamaan ja juhlalaukauksia ammuttiin valleilta. -- --
Vaan niissä kahdessa reessä, jotka tänä iltana peräkkäin ajoivat Turun
linnasta valtatietä myöten pahjoiseen päin, oli mieliala vakava ja
huolekas. Edellisessä näistä, jossa kaksi henkeä perällä istui ja
ohjaksissa nuori poikanen, ei koko matkalla puhuttu mitään, ennenkuin
Maskussa käännyttiin valtatieltä rannikolle vievälle poikkitielle, joka
ohjasi Kankaisten tilalle. Tässä vasta lausui vanhempi reen perällä
istuvista:
-- Niin, poikani, epäystävälliseltä näytti kotimaan rannikko meidän
tänne tullessamme. Sinä näet, se sysää meidät sittenkin luotaan.
Ja nuorempi lisäsi huoahtaen:
-- Niin, isä, se sysää meidät luotaan. Siksi siitä pois, pois...!
Ja taas ajettiin hetkinen syvässä äänettömyydessä läpi lumisen
talviluonnon. Silloin tärähti yhtäkkiä hienosti jäinen maa,
lumihiutaleita putosi puiden oksilta ja kaukainen, kumea jysähdys
kuului. Reen ajolaudalla istuva poikanen heristi tuota kuullessaan
korviaan, käännähti vilkkaasti päin reessä istuvain puoleen ja huudahti
innostuneena:
-- Isä, isä, nyt ne ampuvat linnassa tykeillä. Nyt ne paukkuvat
ilolaukaukset.
-- Niin, kai siellä on syytä iloon. Mitä se laukaus sitten
ennustaneekin! -- Mutta kiirehdi hevosta, Evert, kiirehdi! -- --
Jälempänä ajavassa reessä, joka jatkoi matkaansa suoraan pohjoiseen
päin Poria kohden, istui perällä yksinäinen nuorukainen, joka usein sai
neuvoa kulkua ajajalle, joka näytti olevan outo näillä mailla. Tässä
reessä ajava nuori airut oli jo kulkenut pitkän matkan ja suorittanut
jo tärkeän ja vaarallisen tehtävän, vaan vielä pitempi matka hänellä
oli edessään, tehtävä vielä tärkeämpi ja vaarallisempi. Hän oli
henkensä kaupalla ajanut talvikelillä Ahvenanmeren poikki Turkuun,
viedäkseen säätyjen lähettiläille herttuan käskyä muitta mutkitta
vangita Klaus Fleming ja lähettää hänet Ruotsiin. Herttua oli tahtonut
tehdä jutun uppiniskaisen marskin kanssa niin lyhyeksi kuin mahdollista
ja katkasta äkkikaappauksella kaikki pitkät neuvottelut. Siihen hän oli
tarvinnut taitavan airueen. Ja vaikka tämä toimi erityisesti Hieronymo
Birckholtzille, jota marski niin kiihkeästi vihasi, olikin hyvin
vaarallinen, oli tämä mielellään sen ottanut vastaan, -- hän tahtoi
olla saapuvilla, jos kepponen onnistuisi, samalla kaapatakseen
Flemingin pesäjaosta omankin osuutensa, morsiamensa.
Vaan kepponen ei ollut onnistunut, herttua oli laskenut väärin,
luottanut liiaksi Hornin vaikutusvaltaan, joka tosin oli ollut suuri,
mutta joka silloin juuri pahimmoilleen oli saanut kuolonkolahduksen.
Mutta siltäkin varalta, että näin tulisi käymään, oli herttua uskonut
airueelle tärkeitä toimia. Hänen oli siinä tapauksessa, että lähetystö
ei voisi kukistaa Flemingiä Suomessa, matkustettava Satakunnan ja
Pohjanmaan läpi aina Peräpohjaan saakka ja matkallaan lietsottava sitä
tulta, jonka herttua tiesi siellä jo kytevän. Katkera viha vallitsi
koko Suomessa ja varsinkin Pohjanmaalla Flemingin rautaista hallitusta
vastaan, talonpojat miettivät kostoa. Kaatukoon Fleming siihen omaan
kasvattamaansa katkeruuteen, ellei häntä muuten saada kaadetuksi, --
niin oli herttua arvellut --, sytytetään kipuna, lasketaan kosto
valloilleen. Sitä valmistaakseen oli nyt herttuan airueen käytävä
talonpoikain luona, poikettava talosta taloon, puhuteltava,
neuvottava...
Se ei ollut leikin retki, sen tiesi se nuorukainen, joka yksin ajeli
valtatietä Turusta pohjoiseen päin, hän tiesi, ettei hänen henkensä
maksanut paljoa, jos hänet ja hänen asiansa keksittäisiin. Vaara siihen
oli myötään tarjona, kun hänen tuli tällaisia asioita ajaa maakunnassa,
jossa jo ilmeinen sotakanta vallitsi rahvaan ja majotetun sotaväen
välillä, jossa jokainen ratsumies oli oikeutettu ja halukas pistämään
vartaaseen salakulkijan, joka yllytti kansaa kieltämään ratsuväeltä
ruoan ja asunnon, ja jossa sen lisäksi Flemingin käskyläiset, voudit ja
kirjurit, erityisesti pitivät epäiltäviä matkustajia silmällä. Ja
hirttonuora olisi ollut hyvin ikävä kapine juuri nyt, jolloin onnen
ratas vihdoinkin oli kääntymässä...
Vaan eipä siitä surua -- liukkaasti vain ja vikkelästi, se oli
Hieronymon tunnussanana, ainahan vikkelä mies nahkansa pelastaa. Ja hän
vihelteli reessä iloisia säveleitä, muistellessaan tyttöään, jonka hän
äsken oli tavannut, vaipui sitten taas miettimään tehtäväänsä,
miettimään sitä roviota, jota hän oli lähdössä sytyttämään ja sitä
palkkiota, minkä hän siitä itse oli saava. Hänen mielensä painui aina
vakavaksi, kun hän ajatteli tuota veristä kylvöä, jota hän oli
kylvämässä, -- mutta sitten hän taas ajatteli satoa, ja taas hän
vihelteli iloisia säveleitä, yhä matkatessaan pohjoiseen päin.