X.

Keskeytetty ulkomaanmatka.

Södermanlannin herttua Kaarlo oli syksyllä 1595 lähtenyt eräällä

uudella laivallaan Tukholmasta pienelle huvimatkalle ja, kerran vesille

jouduttuaan, purjehtinutkin Itämeren yli aina Rääveliin saakka,

nauttien täten muutamain päiväin lomaa raskaista hallitushuolistaan,

jotka olivat sitä rasittavampia ja tukalampia, kun hänen asemansa

valtakunnassa olevana korkeimpana hallitusmiehenä, kuninkaan

epäluuloisuuden ja hallitusneuvosten horjuvaisuuden vuoksi, oli kovin

rajotettu ja epävarma. Hän oli matkustanut aivan yksityisesti, mutta

kumminkin melkoisen henkivartiojoukon saattamana, ja vieraili nyt

päivän vanhan tuttavansa ja sotatoverinsa, virolaisen aatelismiehen

Fitinghoffin kartanossa hiukan ulkopuolella Räävelin kaupunkia. Täällä

lepäillessään olisi hän nyt hetkeksi tahtonut päästä aivan vapaaksi

kaikista valtakuntaa koskevista ajatuksistakin, vaan eihän se hänelle

onnistunut. Loikoessaan ulkona nurmikolla puiston viileässä siimeksessä

kiertelivät hänen mietteensä yhä vain niissä hankkeissa ja tuumissa,

joita hänellä oli mielessään, vakaannuttaakseen asemansa ja

saattaakseen Ruotsin hallitusmuodon taas varmalle ja tukevalle

kannalle. Hän oli vielä täksi syksyksi omin uhin kutsunut valtakunnan

säädyt kokoon, kukistaakseen niiden avulla noiden melkein rajattomalla

vallalla varustettujen maaherrain merkityksen, joita Sigismund oli

hänen vastapainokseen joka maakuntaan asettanut ja joista Klaus Fleming

Suomessa oli mahtavin. Ja vasten tahtoaan hän siinä nytkin mielessään

harkitsi, minkälaisia edellytyksiä hänellä mahtoi olla onnistuakseen

noissa yrityksissään, miten hän aatelittomain säätyjen avulla jaksaisi

taistella kuningasta ja uppiniskaista ylhäisaatelistoa vastaan. Niitä

miettiessään olivat hänen kasvonsa käyneet vakaviksi ja ankaroiksi ja

hänen katseensa tuijotti täältä ylängöltä terävänä alas lakeikolle,

jonka takaa aamupäivän paisteessa siinsi Suomenlahden laaja ulappa.

Vaan noiden valtiollisten mietteiden sekaan pujahti aina väliin eräs

aivan erityinenkin, uusi ja varsin kummallinen mielikuva, joka häntä

joka kerralta melkein hytkäytti ja väkisinkin sitoi hänen ajatuksensa.

Hän oli yöllä nähnyt pahan unen, joka ei lähtenyt hänen mielestään;

aika oli taikauskoinen, eikä ollut tämäkään muuten ennakkoluuloton ja

tarmokas ruhtinas kokonaan siitä viasta vapaa. Tuo uni häntä kiusasi ja

vihdoin hän nousi suuttuneena ylös ja huusi mukanaan olevan

kamariherransa, Lubert Kauerin, luokseen:

-- Sinähän kehut osaavasi selittää unia, virkkoi hän tälle. -- Pane nyt

parastasi ja tulkitse mulle yksi heti paikalla.

Liehakoiva kamariherra lupasi koettaa ja herttua kertoi hänelle nyt

tuon viime yöstä mieleen painuneen unikuvansa. Hän oli ollut olevinaan

joissakin komeissa pidoissa, istuvinaan ruokapöydässä, ja silloin oli

joku ylhäinen herra, arvatenkin herra Fitinghoff, yhtäkkiä astunut

sisään ja kantanut hänen eteensä kaksi suurta maljaa. Toisessa oli

ollut Ruotsin valtakunnan vaakuna, toisessa pääkallo ja paljo

ihmisenluita. Näiden herkkujen merkitystä tahtoi nyt herttua tietää.

Tämän unen kuultuaan kamariherra vähän ällistyi: sitäpä tosiaankaan ei

ollut vaikea selittää ymmärrettäväksi ennustukseksi, herttuan

vihamiehet selittivät nyt jo unista huolimattakin herttuan menettelyn

tähtäävän juuri tuohon suuntaan. Vaan siksipä olikin kamariherra

epävarmana, uskaltaisiko hän heidän tapaansa tulkita herttuan unta,

ainakin se piti tehdä sopivassa muodossa; ja sitä hän siinä kotvasen

mietti. Vaan levottomasti heilautti herttua silloin kättään ja katkasi

rutosti tietoherran mietteet:

-- Nyt sinä mietit jotakin hyvin yksinkertaista ja tyhmää, sen näen jo

päältäsikin. Sinä tahdot selittää uneni merkitsevän, että valtakunnan

vaakuna kerran joutuu mulle, mutta että siihen vaaditaan paljo

vainajia. Se on tyhmää. Keksi parempi selitys, taitavampi.

Imarteleva kamariherra oivalsi, että tässä täytyy keksiä joku selitys,

joka on herttualle mieliksi. Ja hän luuli sellaisen keksineensä:

-- Teidän ruhtinaallinen armonne on itse keksinyt selityksen ja voi sen

arvon myös itse parhaiten punnita. Vaan oliko vaakuna niin varmasti

Ruotsin vaakuna, eiköhän se olisi voinut olla Suomen nuori

herttuallinen vaakuna ja pääkallo...

-- Klaus Flemingin pääkallo, -- niinkö? Ei hyvä ystävä, hän on liian

halpa, että me hänestä unia näkisimme. Parempi selitys, luonnollisempi!

Nyt unenlukija älysi, että tässä olikin varminta turvautua kaikkein

luonnollisimpaan selitykseen.

-- No, luonnollisin selitys on se, että teidän ruhtinaallinen armonne

eilen illalla söi tavallista vankemman aterian, jonka kuluessa

juteltiin vanhoja sotamuistoja ja juotiin vanhoja viinejä. Uni oli

rauhaton ja mielikuvitus kiihotettu.

Tällä hetkellä astui puistikkoon kartanon isäntä, herra Fitinghoff

parin aatelismiehen seurassa, ja herttua, nähtävästi viimeiseen

selitykseen tytyväisenä, huudahti kohta Fitinghoff'ille:

-- Kuules isäntä, minä olen saanut selville, että sinun on vikasi,

miksi minä viime yönä olen nähnyt pahoja unia, -- olet syöttänyt

minulle liian rasvasta lampaanpaistia! -- Näin leikillisesti virkkaen

nousi herttua ja tunsi nyt vasta, astuessaan lähemmäs isäntäänsä, ne

miehet, jotka olivat tämän seurassa. Silloin hän huudahti: -- Mutta

mitä minä näen, siinähän on Arvid Eerikinpoika, tottatosiaan, ja Yrjö

Boije, no kuka siellä Inkerissä nyt rajoja käypi, kun te täällä

virnailette?

Edellinen näistä miehistä, Arvid Ståhlarm, oli näihin aikoihin Narvan

päällikkö, urhea ja taitava soturi. Yrjö Boije taas oli Vironmaan

käskynhaltija. Molemmat olivat suomalaisia, vaikka olivatkin nyt viime

aikoina, asuen ja toimien kotimaansa rajojen ulkopuolella, joutuneet

hiukan syrjään sen riennoista ja puolueista. Jälkimmäinen näistä

vastasi:

-- Tulemme Suomesta, Kankaisista, jossa kävimme vanhan Henrik-herran

hautajaisissa, ja olemme nyt juuri matkalla rajankäyntiin.

-- Vai Suomesta! Niin, niin, vanha Hornkin on nyt lähtenyt manan

majoille, viimeisiä kunnon miehiä, joita siellä Suomessa enää on, -- --

no, no, olettehan tekin oikeastaan suomalaisia, mutta tällä kertaa

virolaisia. Mitä nyt Suomeen kuuluu, kuinka elää siellä kansa?

-- Köyhyydessä, teidän ruhtinaallinen armonne, Suomen kansa kärsii

nykyjään kovia, selitti Arvid Ståhlarm liikutetulla äänellä. -- Kuinka

lie kesään asti elää retostettukin, vaan tänä suvena ei ollut monella

siementä kaskeen panna, pellot ovat kesantona, karja lopullaan. Ja

siksi usein tapahtuukin, että kun ratsumiehet tulevat taloista

linnaleiriään perimään, tapaavat he talot autioina, ihmiset ovat

paenneet salolle.

Herttua rypisti synkkänä kulmakarvojaan. -- Siihen ovat siis Flemingin

elkeet jo vieneet. Vaan eiköhän niistä pian tule loppu! Tapasitteko

Flemingin Suomessa?

-- Emme. Hänen perheessään on Kuitiassa tänä syksynä ollut samanlainen

surujuhla kuin Kankaisissa. Hänen jo viime talvena kuolleen poikansa

hautajaiset ovat näet nyt vasta vietetyt, koska hän itse on koko kevään

ja kesän ollut matkoilla.

-- Niin, hänhän kuuluu tehneen siellä Suomessa oikeita

kuninkaanmatkoja, ottaneen uusia veroja ja pitäneen kuninkaankäräjiä,

-- hän esiintyy siellä kuin itsevaltias jumalan armosta! -- Herttua

vaikeni hetkeksi hilliten esiinpursuavaa kiihkoaan ja virkkoi sitten

taas tyyneemmin: -- No, valmistautuvatko suomalaiset miehissä

valtiopäiville?

Suomesta tulleet herrat katsahtivat hiukan epävarmoina toisiaan; näille

valtiopäiville, jotka eivät olleet kuninkaan, vaan herttuan yksin,

kokoonkutsumat, suomalaiset tuskin miehissä tulevat lähtemään, sen he

tiesivät, ja olivatpa omastakin puolestaan varsia epäileviä, olisiko

sinne lähdettäväkään. Yrjö Boije vastasi sen vuoksi hiukan vältellen:

-- Kankaisissa puhui Kaarlo Horn näistä valtiopäivistä, mutta muuten

näytti niistä suomalaisilla olevan hyvin vähän tietoja.

-- Vai vähän tietoja, -- siitä kai Fleming pitää huolen, virkkoi

herttua synkästi. -- Mutta saammepa nähdä, uskaltavatko suomalaiset

tosiaankin erota valtakunnan yhteisistä toimista, -- sen saamme pian

nähdä!

Keskustelu taukosi hetkeksi. Se oli livahtanut varsin aralle kohdalle

ja kun herttua ei ollut varma, millä kannalla nämä Virossa olevat

aateliset olivat tämän Suomen kysymyksen suhteen, oli hänestä

varovaisinta hillitä kiukkuaan. Arvid Ståhlarm varsinkin oli näihin

aikoihin jo ruvennut kallistumaan maamiestensä puolelle, joskin herttua

tiesi hänen yleensä vielä olevan hiukan hapuilevalla kannalla; Yrjö

Boijen laita oli melkein sama, vaikkakaan hän, Hornien sukulaisena, ei

Flemingiä suosinut. Hetken kuluttua herttua kumminkin aivan äkkiä

kysäsi:

-- Mitä aikovat suomalaiset oikeastaan, kun he meitä vastustavat? Niin,

teidän kai on siihen vaikea vastata. Minä olen lähettänyt useita

lähetyskuntia Suomeen, vaatimaan sieltä tietoja ja selvityksiä, ja ne

palaavat aina tyhjin toimin, taikka häväistyinä, sieltä takaisin. Mihin

tämä viepi? Minulla on nytkin Turussa lähettiläitä vaatimassa

selvitystä siitä uudesta verosta, jonka Fleming omin päinsä on Suomessa

ottanut. Tapasitteko näitä ja kuulitteko heidän asiansa menestymisestä?

Yrjö Boije oli puhutellut lähettiläitä Turussa. Nämä eivät olleet

tavanneet Flemingiä ollenkaan eivätkä yleensä olleet saaneet mitään

aikaan. Mutta joitakin ikäviä selkkauksia oli tapahtunut heidän ja

sotaväen välillä.

-- Mitä selkkauksia? Kerro!

-- Sotaväki kuuluu vihaavan näitä lähettiläitä sen vuoksi, että se

pelkää heidän vievän Ruotsiin ne varat, joita sotaväen tarpeeksi on

koottu. Kuuluipa sotaväki jo väliin ahdistelleen heitä heidän

asunnossaankin ja he olivat siitä syystä varsin toivottomia.

Unhottaen varovaisuutensa nousi herttua tuota kuullessaan pystöön ja

pui nyrkkiään ilmassa, käheästi puhuen.

-- Ah, minä näen tässäkin taas Klaus-herran vehkeet, hän tekee tyhjäksi

joka-ainoan meidän määräyksemme, hän pilkkaa meitä, hän kapinoipi

julkisesti, ja hallitsee itse Suomea kuin omaa valtakuntaansa! Ja mekö

emme jaksaisi häntä nöyryyttää, -- ei, tässä täytyy tapahtua jotakin,

jotakin ratkaisevaa, vaikka sitten vaadittaisiin vertakin ja ihmisen

luita! Tottatosiaan, mulle rupee asema selvenemään. Vielä koetan

minä rauhan tietä, vielä toivon alkavain valtiopäiväin tekevän

velvollisuutensa, vaan ellei se tepsi, niin tiedänpä, hitto soi, mikä

tepsii!

Herttua käveli vihasta punakkana puistokäytävää edestakaisin, vaan

huomasi kumminkin samassa puhuneensa jo liikojakin. Hän koetti

tyynnyttää mielensä, istahti taas puistopenkille ja virkkoi

rauhallisemmin, ikäänkuin selittääkseen vihaansa:

-- Meidän arvomme ei voi sallia, että hän rankaisematta vastustelee

Ruotsin hallitusta ja pahoinpitelee lähettiläitämme Suomessa, kuten nyt

on jo tapahtunut toisen ja kolmannen kerran. Eräs meidän yksityinenkin

palvelijamme on sinne kadonnut, murhattuna tai vankina, minkä lopun

lieneekin Hieronymus Birckholtz saanut hänen kavalista vehkeistään.

Tähän seikkaan tiesi Arvid Ståhlarm kertoa, ettei Suomessa luultu

Hieronymon olevan marskin hallussa; hän oli matkallaan kuullut, että

marski oli usein ja katkerasti pahoitellut sitä, että tuo mies viime

talvena pääsi hänen kynsistään pakenemaan taikka kaatumaan pienessä

kahakassa. Marskin huovit saivat tosin kiinni Hieronymon viisi toveria,

vaan itse sulhasmies jäi kadoksiin.

-- Sulhasmies, matki herttua hiukan pirullisesti, -- tanakat sillä

pojalla oli yritykset, vaan merkillisesti tuo Suomen karhu kosijoitakin

kohtelee. Entä tyttö, missä on hän?

-- Sitäkään ei tiedetä. Joulun jälestä lienee hän oleskellut

Hämeenlinnassa, vaan sittemmin luullaan marskin lähettäneen

veljentyttärensä Puolaan.

-- Hänellä on paljo liikettä sinne Puolaan, virkkoi herttua taas

kulmiaan rypistäen, ja käänsi sitten puheen toisaalle. Kotvasen

keskustelivat vielä Suomen herrat herttuan kanssa, jota olivat

ohikulkiessaan tulleet tervehtimään, ja tekivät sitten lähtöä matkaansa

jatkaakseen. Jäähyväisiä sanoessaan varotti herttua heitä vielä

saapumaan Söderköpingin valtiopäiville, vaan hiukan kierrellen

suomalaiset vastasivat:

-- Jos suinkin rajankäynnistä pääsemme.

Herttua huomasi sen epäilyksen, joka näissäkin sanoissa piili, ja istui

taas miesten mentyä hyvän hetken totisena mietteihinsä vaipuneena. Vaan

sitten hän, ikäänkuin pakottamalla vapautuakseen noista mietteistään ja

ajatellakseen muuta, virkkoi iloisemmin seuralaisilleen:

-- Sukkela veitikka se Hieronymus kaikissa tapauksissa oli, olisi

vahinko, jos hänen luunsa nyt jo märkäneisivät jossakin Suomen

suomaalla. Ja tuolla lystikkäällä kosintahommallaankin hän ainakin teki

tyhjäksi kaikki naimiskaupat Hornein ja Flemingein välillä. Mutta jos

hän hengissä on, kuten Ståhlarm luulee, niin missä hiidessä se mies

piilee, -- tahtoisimmepa vielä nähdä sen iloisen veitikan.

Silloin astui kamariherra Lubert Kauer taas esiin ja kertoi jonkun

herttuan henkivartioista maininneen tavanneensa Hieronymon aivan näinä

päivinä juuri Räävelissä. Siitä tiedosta herttua ikihyväksi ihastui ja

käski kohta ottaa selon, mitä perää noissa puheissa mahtoi olla ja jos

mahdollista hakea ja tuoda luokseen tuon kadonneen suosikin. Melkein

levottomana hän sitten noiden tiedustelujen tuloksia odotti ja kysyi

moneen kertaan päivän kuluessa, eikö Hieronymoa jo ollut löytynyt.

Mutta iltapäivällä hän vihdoin sai hyviä tietoja: Hieronymo oli

todellakin tavattu Räävelissä ja hetken kuluttua hän jo itse

ilmielävänä, tervennä ja reippaana, saapuikin Fitinghoffin hoville ja

tuotiin herttuan huoneeseen. Hän pysähtyi ikäänkuin hiukan katuvan,

vaan samalla veitikkamaisen näköisenä ovensuuhun kumartaen herttualle,

jonka kasvot hänet nähdessään kirkastuivat ja joka iloisena, vaikkakin

muka nuhdellen, virkahti:

-- No vihdoinkin, sinä uskoton ja kiittämätön palvelija! Minä varustin

ja lähetin sinut häämatkalle ja nyt olet yli puolen vuotta ollut

karussa, -- luulinpa sinun jo kerrassaan kavaltaneen herrasi. Millä

puolustat itseäsi ja viipymisiäsi?

Hieronymo vastasi nöyrästi ja katuvaiseksi tekeytyen:

-- Teidän ruhtinaallinen armonne, koko ajan olen työskennellyt sen

tarkotuksen saavuttamiseksi, jota varten viime talvena sain loman ja

matkustin Suomeen: jouduttaakseni häitäni ja mennäkseni naimisiin, vaan

siinä on ollut niin monenlaisia pikkuesteitä ja vaikeuksia.

Herttua hymähti:

-- Pikkuesteitä! -- ethän sinä kuulu päässeen mihinkään alkuunkaan. Ei,

poikani, nyt loppuu lomasi, sillä jos tätä menoa jatkat, saat

viisikymmentä vuotta puuhata avioliittoasi ja kumminkin kuolet

naimatonna. Mitä sinä nytkin täällä Räävelissä teet ja mistä tulet?

-- Suomesta, toissapäivänä saavuin tänne.

-- Ja poikamiehenä. Ei, tästä hetkestä alkaa palveluksesi taas!

Vaan nuori suosikki pyysi nöyrällä äänellä:

-- Vielä yhden päivän lomaa pyydän, teidän ruhtinaallinen armonne,

yhden päivän vain ja yön, ja silloin on koko tarkotukseni saavutettu.

-- Mitä, tarkotuksesi? kysyi herttua kummissaan. -- Oletko menettänyt

järkesikin, tyttösi ainakin olet menettänyt, hänhän on Puolassa,

luostariin suljettuna.

-- Menettänyt ... Puolassa ... luostarissa, minunko tyttöni, -- eikö

helkkarissa!

Herttua huomasi suosikkinsa kasvonilmeistä, että tämä tiesi asiasta

enemmän, ja kysyi:

-- Hä, miten on sitten neiti Flemingin laita, miten on juonesi

onnistunut!

-- Huonosti ja hyvästi. Häntä on vankina pidetty kevään ja kesän

Hämeenlinnassa, jossa ... niin, jossa meidän rakkautemme hedelmä nyt

turpeen alla lepää. Vaan hän on siltä minun, huomenna viimeistään hän

istuu näillä polvillani.

-- Sinähän puhut sekasin. Onko hän täällä, Räävelissä?

-- Ei, vaan ... vaan minä kuiskaan hiljaa: Marski Klaus Fleming

lähettää hänet juuri tänään tänne minun luokseni. Ja sitten vietetään

heti iloiset häät.

Herttua katseli epäillen suosikkiaan. Hän tunsi kyllä Hieronymon

leikkisän, veitikkamaisen esitystavan ja tiesi myös hänen kykenevän jos

joihinkin kujeisiin. Vaan tätä hän ei käsittänyt.

-- Fleming lähettää! -- teetkö sinä minusta pilaa?

-- En, herra nähköön. Vaan te tulette huomaamaan minun olevan oikeassa,

minä olen ollut Suomessa ja oppinut taikomaan! Vielä tänä iltana saatte

nähdä tuolta selältä laivan purjehtivan laitatuulta suoraan Pikkalasta

Rääveliin. Siinä tuodaan mulle morsiameni.

Vaan herttua kävi kärtysäksi.

-- Ei, nyt sinä laskettelet mulle arvoituksia taikka ilmeisiä valheita.

Sinun täytyy puhua suoraan ja puhua totta. Rangaistukseksi kaikista

laiminlyömisistäsi tulee sinun nyt tuossa paikassa valehtelematta ja

tarkalleen kertoa kaikki retkesi ja vehkeesi siitä hetkestä saakka,

jolloin katosit, aina siihen asti, kuin nyt jälleen löysin sinut, --

saamme sitten nähdä, voimmeko antaa sulle anteeksi. Istu tuohon

jakkaralle, me ryhmitymme tähän pöydän ympärille.

Ja herttua, Fitinghoff sekä pari herttuan uskotuinta miestä istahti

pöydän ympärille, johon isännän käskystä tuotiin viinimaljat ja

tupakkavehkeetkin. Herttua oli keveällä, hilpeällä tuulella, ja

uteliaana hän, lepäillen rahipatjalla, seinään nojaten odotti

junkkarinsa kertomusta. Mutta tämä vähän vitkasteli:

-- Teidän ruhtinaallinen armonne, minun täytyy Aeneaan tavoin huokasta:

Infandum dux care jubes renovare dolorem! -- ne kaikki muistot eivät

ole niinkään suloisia.

-- Ole ilveilemättä latinaksi, kyllä minä sinun tuskasi tunnen,

koiransilmän. Anna tulla vain!

Ja nuorukainen alkoi:

-- Turkuun tultuani sain selville, että marskin veljentytärtä en

kaikista huolimatta voisi saada hyvällä omakseni, vaan että mulla sen

sijaan oli tarjona joko hirttonuora tai vankityrmä. Kun kumminkin,

enemmän kuin noita kumpaakaan, rakastin hempeää impeäni, nousin

toverineni eräänä iltana Turussa satulaan, viedäksemme omin lupimme

morsiamen mukanamme. Hämeenlinnan edustalla olikin tyttö jo melkein

sylissäni, ainakin syleilin jo sitä kuomurekeä, jossa häntä vankeuteen

kuljetettiin, pitelin ohjaksia ja olin valmis ryömimään kuomuun hänen

viereensä. Vaan silloin piti juuri marskin äpäräpojan ehtiä huoveineen

niskaamme. Meitä oli kuusi, heitä toistakymmentä. Ennen pitkää olivat

toverini vankina, multa ammuttiin hevonen altani, -- kaikeksi onneksi,

sillä siinä keikauksessa jouduin itse hevoseni alle kinokseen, taikka

oikeammin, minä ryömin sinne itse aivan umpisukkeloon. Asemani ei ollut

juuri iloinen: tyttöni olin menettänyt, itse makasin hevosraatoni alla

ja pelkäsin, että minut sieltä keksittäisiin. Vaivoin pääsin, huovien

lähdettyä kahakkapaikalta, sieltä esiin; valtatietä en uskaltanut

kulkea, käännyin yöpimeässä kylätielle jäälle ja juoksin, sekä

lämpimikseni että joutuakseni, tietämättä minne.

No, ainahan sitä johonkin osuu. Erään halkokuorman päällä pääsin

seuraavana aamuna muutamaan kylään, kievarista sain kyydin ja mahtavain

suositusteni varassa ajoin pulskasti Helsinkiin. Aikomukseni oli sieltä

pyrkiä suoraan meren yli Viroon, vaan jäät eivät olleet silloin

kuljettavassa kunnossa ja siksi paneusin Helsingin majatalossa

rauhallisesti nukkumaan, -- kolmeen vuorokauteen en ollut paljo

silmiäni ummistanut. Nukuin kokonaisen vuorokauden, ja ensimmäinen

esine, joka herättyäni pisti silmääni, oli erään jesuiitan

matkakauhtana. Näitä elukoita liikkui silloin ja liikkuu yhä

tuhkatiheään Suomessa, -- he luottavat Flemingin suojelukseen --

ja kun minä kievarista läksin, olin puettu jesuiitan kaapuun, --

lämpimiksenikin sen tarvitsin.

Eteläänpäin en päässyt, länteenpäin en uskaltanut lähteä, siksi ajoin

itäänpäin ja tulin Viipuriin. Mutta ne helmikuun päivät olivat

tulipalopakkasia, jesuiitan, kehnon, vaippa oli ohut ja kulunut,

vilustuin pahanpäiväisesti reessä, ja Viipurissa sain maata kuumeessa

kuukauden vuoteen omana erään kuppariämmän luona, jolle maksoin

elatuksestani muutamia kolikoita ja lopusta posmitin vähän

munkkilatinaa, jonka hän nähtävästi käytti sielunsa ravinnoksi. Tämä

lepoaika saattoi olla hyväkin, se pani vainoojani uskomaan, että

todella olin kaatunut ja siinä uskossa lienevät vieläkin. Viipurissa

ollessani kävi marski itse siellä parikin kertaa ja olisi luultavasti

kiirehtinyt tautiani, jos olisi tiennyt minun siellä olevan.

Vuoteellani oli mulla muuten aikaa miettiä vastaista suunnitelmaani, ja

niin päätin parattuani tehdä pikaisen matkan kotiini, Saksaan. Isäni

oli siellä Heidelbergissa kuollut ja aikomukseni oli kerätä sieltä ne

isänperinnöt, mitä minun osalleni oli tullut, voidakseni rennommin ja

varakkaana miehenä ajaa kosimapuuhiani, -- tuleva appeni panee suuren

arvon maalliseen tavaraan. Vaan mitäs hittoja, -- muut perilliset

olivat siellä jo pitäneet pesäjaon ja jakaneet minunkin osuuden,

hädintuskin sain heiltä kokoonraapituksi muutamia satoja talareita,

joilla nyt senjälkeen olen herrastellut.

Aikomukseni oli palata Ruotsiin, vaan tuntuipa hiukan nololta tulla

sinne toimien noin myttyyn mentyä ja siksi päätin käyttää lomaani ja

vainajanoikeuksiani pistäytyäkseni vielä Suomessa. Tällä retkellä sain

matkatoverikseni erään omituisen miehen, joka mulle avasi sekavan

sydämmensä, -- tässä kertoja hiukan seisattui, katsahti tutkiskellen

ympärillään olevaa seuraa, ja jatkoi: -- vaan se nyt ei kuulu tähän.

Toista kuukautta sitten saavuin Saksasta takasin tänne Vironmaalle,

vedin taas esille talvella käyttämäni jesuiitankaapun ja matkustin

saaristolaisvenheessä Suomen puolelle.

Siellä oli yleinen usko se, että morsiameni oli lähetetty Puolaan, --

toiset tiesivät, että Ebba-rouva oli antanut pohjolaisten poppamiesten

noitua hänet kerrassaan kadoksiin, jonnekin kauas Jäämeren rannoille.

Vaan minä tutkin asiaa tarkemmin ja aivan oikein: tyttöni oli vielä

Hämeenlinnassa, jossa Sten Fincke häntä niin huolellisesti vartioitsi,

ettei kukaan saanut vihiäkään hänen siellä olostaan. Verukesyillä

pääsin käymään linnassa, annoin siellä runsaasti lohdutusta eräälle

kuolevalle, paavin uskoon kuuluvalle eukolle, ja tarjousin

sielunpaimenena lohduttamaan tuota langennutta lastakin. Ja luvan

siihen sainkin, vaan tyttö, höperö, ei itse tahtonut minua luokseen.

Hänelle oli kerrottu, että hänen sulhonsa oli kaatunut, eikä hän

syvässä surussaan tahtonut tavata ketään, ei edes omaa sulhoaankaan --

munkinpuvussa.

Linnassa sain urkituksi, että nyt syksyllä todellakin oli aikomus

lähettää Anna Fleming Puolaan ja, vaikka hunnutettuna, olikin hän

mukana, kun Fincken perhe tässä pari, kolme viikkoa sitten matkusti

Hämeenlinnasta Kuitiaan, ollakseen Paraisten kirkossa läsnä Flemingin

vanhimman pojan juhlallisissa hautajaisissa. Koetin matkalla ja koetin

siellä perillä tavata tyttöäni, yhä pysyen hänen läheisyydessään, vaan

turhaan, ja Flemingin huovit rupesivat minua jo läheltä katselemaan, --

ne peijakkaat eivät kunnioita enemmän paavin kuin herttuankaan

lähettiläitä. Heti hautajaisten perästä matkusti Flemingin perhe

laivalla Pikkalaan, ja minullekos tuli kiire. Mahtoi se olla näökästä,

kun minä jesuiitan puvussa ajaa karauttelin hiestyneillä hevosilla

maanteitä pitkin, niin että liepeet liehuivat ja hiekka pölisi, ja

öiseen aikaan, kun hevonen uupui, ei sittenkään auttanut muu, kuin

vaihtaa tiepuolista, aituuksista, alle talonpoikain levänneitä

työhepoja. Vaan ajoissa ennätin Pikkalaan, heittäysin ystäväksi

palvelustyttöjen kanssa ja sain heiltä ongituksi varmat tiedot, että

marski juuri tänään lähettää veljensätyttären Sten Fincken tyttären

seurassa Räävelin kautta Puolaan, jossa kuuluu olevan aikomus saada

Annalle paikka hovissa, -- he kai luottavat siihen, että koko

viimetalvinen juttu on hautautunut unhotuksiin. Hyvä, arvelin minä, kun

kerran Suomesta tulet, niin oletkin minun! Vuokrasin ensimmäisen

joutilaan kalastajavenheen, ehtiäkseni vastaanottamaan morsiantani

Vironmaalle, jonka rannassa taas pulpahdin nuorena junkkarina esiin

jesuiitankuorestani. Ja tässä olen nyt teidän ruhtinaallisen armonne

palvelukseksi, -- ainoastaan yhden lomapäivän pyydän vielä.

-- Ja tuolta kai jo tulee morsiamesi, huudahti Fitinghoff, joka yhtä

suurella hauskuudella ja mielenkiinnolla kuin herttua oli kuunnellut

nuoren seikkailijan kertomusta ja nyt oli noussut katsomaan ulos

ikkunasta. Toisetkin syöksähtivät siihen hänen luokseen. Kaukaa

ulapalta näkyikin sieltä valkonen purje, joka näytti lähestyvän Suomen

puolelta päin. Herttua, jonka mielenraskaus oli tykkänään huvennut

Hieronymon iloiseen kertomukseen, taputti reippaasti suosikkiaan

olalle, lupasi täyden anteeksiannon ja vielä kahden päivän loman, --

enempää ei.

-- Mutta miten nyt täällä aijot saada tytön käsiisi? Häntä luultavasti

ei lähetetä Puolaan ilman jommoistakin saattoväkeä?

Hieronymo huiskautti veitikkamaisena kättään:

-- Siitä on kaikesta huoli pidetty. Metsikössä, kaksi neljännestä

täältä, on tarvittavana hetkenä oleva kätkössä toistakymmentä rotevaa

miestä, jotka ovat vannoneet, etteivät laske neitosia ohi. Ja minä olen

myös jotakin vannonut, -- tällä kertaa ei loukkuni petä.

-- Ja mistä hiidestä sinä täällä vieraalla seudulla olet yhtäkkiä

löytänyt niin monta uskollista ja altista miestä?

-- Teidän ruhtinaallisen armonne henkivartioväestä.

Nuori junkkari ei voinut olla hymähtämättä eikä herttuakaan päässyt

oikein ankaran näköiseksi, vaikka kyllä parastaan koetti ja varotellen

puisti sormeaan Hieronymolle:

-- Mitä, sinä uskallat vietellä minun henkivartioitani omiin

koirankujeihisi, -- varo nahkaasi! Ja sinä siis tiesit minun olevan

täällä, etkä tullut kohta ilmoittamaan itseäsi.

-- Tiesin, vaan en tahtonut tulla teidän ruhtinaallisen armonne eteen

muuta kuin morsiameni seurassa, -- huomenna olisin jo tullut. Vaan

Räävelin kadulla tapasin muutamia södermanlantisia henkivartioita,

vanhoja tuttaviani, hyviä tovereitani. Vein heidät muutamaan tavernaan,

siihen tuli heitä pian useampia, juotiin olutta ja minä kerroin heille

asiani ja tarpeeni. Ja he olivat heti innostuneet auttamaan minua, --

luotin teidän ruhtinaallisen armonne anteeksiantavaisuuteen.

-- Hm, sinä luotat siihen paljo, vaan olkoon menneeksi. Ota

henkivartioitani kuinka monta tahdot, -- tottatosiaan, onhan meidän

pidettävä huolta, ettei lintu tällä kertaa lennä kynsistämme. --

Herttua käveli pari kierrosta mietteissään lattialla, pysähtyi sitten

ikkunan eteen ja virkahti: -- Mutta kas, laiva lähenee jo nopeasti,

sinun on riennettävä vartiopaikallesi.

-- Ei ole kiirettä, Flemingin äpärä, joka on saattamassa neitosia, on

kyllä siksi viekas, ettei hän yötä vasten lähde oudoille taipaleille.

Mutta aamun sarastaessa täytyy kumminkin olla paikalla, joten lie paras

joutua valmistautumaan.

Herttua teki myöskin lähtöä Fitinghoffin hovilta, sanoi tahtovansa

maata tämän yön laivassaan, koska viime yönä maissa oli nähnyt pahoja

unia. Hetken kuluttua siis koko seurue nousi satulaan ja lähti

verkkasesti ratsastamaan ylängöltä, jossa kartano sijaitsi, alas

laaksoon, jonka peitti tiheä metsä. Ääneti ratsastettiin alkutaival,

herttua näytti olevan mietteihinsä vaipuneena eikä seuralaisetkaan

silloin tohtineet häntä lörpötyksillä häiritä. Vaan siellä metsätiellä

kutsui herttua Hieronymon rinnalleen ja virkkoi, kun he vähän olivat

erottautuneet muusta joukosta:

-- Katkasit äsken kertomuksesi puhuessasi siitä matkatoverista, joka

sinua seurasi Saksasta. Kuka oli tuo liian avomielinen mies?

-- Teidän ruhtinaallisen armonne läheinen sukulainen, vastasi Hieronymo

hymähdellen.

-- Sen jo arvasin, Kustaa Eerikinpoika siis. Onko tuolla heikolla,

haaveilijalla veljenpojallani todellakin joitakin tuumia?

-- Sekavia ne ainakin ovat ja niiden pääponsi tuntuu olevan, että

hänellä on ääretön halu ja ikävä takasin kotimaahansa ja äitinsä luo.

Suomeen hän siis kaikin neuvoin pyrkii. Olenpa jo pari vuotta sitten

hänet Suomessa tavannutkin valepukuisena, vaan silloin oli hänen

kiireesti paettava pois maasta Flemingin huoveja, ainoastaan

naisjuonilla pääsi hän vapauteen.

-- Hänellä on siis suosijoita Suomessa. Äitinsä?

-- Ehkä muitakin. Nytkin on häntä nähtävästi yllytetty käyttämään

hyväkseen kotimaansa hajanaisia, levottomia oloja, saadakseen päähänsä

isänsä kruunun, mutta häneltä puuttuu itseltään rohkeutta ja

yrittelijäisyyttä sellaisiin toimiin.

Herttua vaipui taas hetkeksi mietteisiin, hän näytti mielessään

harkitsevan tuota mahdollisuutta, että Eerik-kuninkaan puolue vielä

kohottaisi päänsä lisäämään valtakunnassa vallitsevaa yleistä

hämminkiä. Mutta tuo mahdollisuus ei näyttänyt häntä pelottavan,

puolittain leikillisesti hän virkkoi:

-- Kunpa koettaisi, minä en sitä panisi pahakseni, jos vain kujeet

Suomeen kohdistuisivat. Saisipa Fleming muutakin ajattelemista, kuin

meidän vallan vastustamista. Ja toista veljenpoikaani se pakottaisi

ryhtymään johonkin edes ratkaisevaan. Puolan kuninkaan täytyisi joko

antaa meille täyden vallan, taikka...

Herttua katkasi lauseensa, ratsasti hetkisen ääneti ja virkkoi taas:

-- Ketä hänellä voi olla apumiehiä, keneen hän luottaa? Ja missä hän

on?

-- Minusta hän jäi Riikaan, heikkona ja kivuloisena ja raskasmielisenä.

Enkä luule hänellä olevan mahtavampia auttajia ketään. Hänelle on

nähtävästi kerrottu siitä yleisestä, usein jo ilmikapinaan puhenneesta

tyytymättömyydestä, joka Suomen rahvaassa ja varsinkin Pohjanmaalla

vallitsee Flemingin valtaa ja koko nykyistä hallitusta vastaan ja josta

kyllä helposti voisi sytyttää aimo rovion. Häntä on kehotettu tulemaan

Suomeen, kulkemaan kuin isänisänsä aikoinaan rahvaan joukossa sitä

aseisiin yllyttämässä, nostattamaan koko kansan ja sen etupäässä

laskeutumaan rannikolle kukistamaan nykyiset vallanpitäjät ja

anastamaan hallitusohjat käsiinsä ensiksi Suomessa ja sitten Ruotsissa.

Eikä se tuuma kenties mahdoton olisikaan, jos olisi miestä sen

tekijäksi. Vaan Kustaa Eerikinpoika epäilee itseään ja onneaan,

ruikuttaa vain kohtaloaan ja itkee, kykenemätönnä tekemään varmaa

päätöstä ja ryhtymään toimintaan.

-- Onpa pilautunut polvi isämme ajoilta, virkahti herttua melkein

huoahtaen. Nämä mietteet eivät olleet hänellekään niin aivan vieraita,

Kustaa Eerikinpoika oli hänenkin mielikuvituksessaan useinkin pyörinyt.

Hän oli tuuminut, olisiko parempi siirtää Ruotsin kruunu kokonaan pois

Juhanan epäluotettavalta, vehkeilevältä suvulta ja antaa se takasin

Kustaa Vaasan vanhimmalle perijälle, vaikka tämä olisikin niin heikko

ja saamaton ruhtinas, kuin Eerik XIV:nen poika oli. Kylläpä valtakunta

siltä tulisi hoidetuksi niinkuin nytkin, niin, paremmin, varmemmin.

Vaan hän oli karkottanut ne mietteet mielestään ja muisteli niitä nyt

siinä ratsastellessaan ainoastaan menneinä, hyljättyinä tuumina. Vielä

hän kysyi Hieronymolta:

-- Mutta hän aikoo siis Suomeen?

-- Aikoo, mielensä palaa sinne, vaan hän ei uskalla. Hän aikoo

kaikenmoista, -- hän aikoo Ruotsiinkin.

Hieronymo katsoi tuota sanoessaan tutkivasti ja hiukan veitikkamaisesti

herttuan kasvoihin. Mutta nuo sanat eivät niihin tehneet juuri mitään

vaikutusta, herttua loi vain terävän katseen suosikkiinsa ja kohautti

olkapäitään:

-- Mitä sillä tarkotat?

-- Minä, en mitään. Mutta hän kenties haaveksii, että ehkä häntä ei

Ruotsista ajettaisikaan pois niin vihasesti kuin Suomesta.

Herttua hymähti.

-- Kyllä sinut ymmärrän, veitikan. Vaan sinä erehdyt: me emme katso

syytä olevan vaihtaa yhtä heikkoa herraa toiseen, meillä ei ole halua

ruveta Kustaa Eerikinpojan majordomukseksi. Metelöiköön Suomessa, sama

se, hänen kohtaloonsa emme puutu, meidän on valvottava Ruotsin

valtakunnan parasta -- ja omaamme. Enkä oikeastaan tiedä, olisiko

suotava hänen tulevan Suomeenkaan. Jos Pohjanmaan reipas kansa kerran

nousee Flemingin sortovaltaa vastaan, miksi pitäisi noiden kelpo

miesten vuodattaa verensä tuon heikon, saamattoman ruhtinaanpojan

puolesta, joka ei kumminkaan kykeneisi heidän etujaan eikä oikeuksiaan

puolustamaan. Miksi juuri hänen hyväkseen...?

Tämän viimeisen lausui herttua melkein kuin itsekseen, mutta huomasi

samalla, että hän sen oli suosikilleen ääneen puhunut. Silloin hän,

ravistaen varovaiset mietteet päältään, reippaammin jatkoi:

-- Minulla pyörii vielä mielessäni tuo uni, jonka viime yönä näin.

Mutta jos tässä joutuvat vaakunat heilumaan ja ihmisluut valkenemaan,

ei niin ainakaan tule tapahtumaan Kustaa Eerikinpojan hyväksi, siitä

minä vastaan.

Oli jo ratsastettu tuon pienen metsän läpi ja saavuttiin juuri sen

aavikon reunalle, joka oli Räävelin vanhan, muuritetun kaupungin

edustalla ja jonka halki tie vei tulliportille. Siihen seisattui seurue

hetkeksi katsomaan kaunista rannikkomaisemaa, satamaa, jossa joukko

aluksia kelluili ja sen takana leviävää, aavaa ulappaa. Tuolta ulapalta

laski juuri se laiva, joka hyvää laitatuulta oli tullut Suomen

puolelta, satamaan, -- saattoi nähdä, kuinka laivaväki kokoili purjeita

ja selitteli ankkurin vitjoja. Se oli Flemingin laivoja, Hieronymo

tunsi sen nyt varmasti ja tiesi samalla, että siinä nyt oli hänen

morsiamensa. Ja innossaan hän huudahti:

-- Siinä saaliini, siinä hempeä neitoni. Yökausi vielä, ja hän on

omani, ikipäiviksi!

Vaan herttua katseli mielihyvällä reippaan nuorukaisen iloa, tuumi

tuokion ja virkkoi:

-- Miksi yökausi, miksei jo heti? Meillä on riittävästi miehistöä

mukanamme, me miehitämme Flemingin laivan ja otamme sen mukaamme

Ruotsiin. Se on valtakunnan laivoja, joita Klaus herra omin lupinsa ja

vastoin kieltoani pitää Suomessa, käyttäen niitä omiin tarkotuksiinsa,

meidän on velvollisuuskin ottaa se talteemme. Ja laivaväestä otamme

mukaamme ketä tahdomme.

-- Ainakin neitosista toisen. Vaan eihän teidän ruhtinaallinen armonne

tee minusta pilaa?

-- En, se on päätetty, seuraa sinä vain mukana. Vielä tänä iltana

tahdon laivassani viettää sinun kuuliaisesi ja vahvistaa teidän

yhteenmenonne. Nyt vain työhön!

Seurue ratsasti kaupunkiin ja herttua antoi henkivartiainsa päällikölle

muutamia käskyjä. Kaupungissa viivyttiin hetkinen, otettiin mukaan

herttuan matkatarpeiksi varatut eväät ja sinne jääneet henkivartijat ja

ajettiin sitten tuon keskiaikaisen, tiilikattoisen kaupungin kapeita,

mutkittelevia katuja myöten rantaan päin. Kaupungin asukkaat, jotka

olivat asunnoistaan syösseet ulos katsomaan tuota komeata seuruetta,

tungeskelivat ahtailla kaduilla ja hidastivat vähän kulkua, joten

tunnin aika ehti livahtaa, ennenkuin saavuttiin kaupungin

rantaportille, josta oli muutamain minuuttien matka alas satamaan. Vaan

portin läpi tultuaan seurue yhtäkkiä hämmästyneenä pysähtyi kuin

yhteisestä käskystä ja kaikki katsoivat ihmeissään ulapalle päin.

Tuo laiva, joka äsken jo oli laskenut ankkurinsa ja riisunut purjeensa,

liiteli nyt sataman ulkopuolella purjeet pystössä vankassa tuulessa

merelle päin ja laivaväki näkyi siinä yhä lisäävän purjeita. Nuorelta

junkkarilta pääsi kirmas huudahdus: hän katsoi laivaa, katsoi herttuaa,

osaamatta sanoa mitään. Vaan herttuankin äsken niin kirkas otsa

synkistyi ja häneltä pääsi vihanen kirous.

-- Niille on haiskahtanut käry, heittiöille, ne livistävät taas

kynsistämme, -- kirous ja kuolema! Poika parka, kaikki ponnistuksesi

olivat siis taaskin turhat!

--Sotivatko kaikki manalan vallat vastaani, virkkoi Hieronymo

masentuneena. -- Ja kuka on ilmaissut juoneni Olavi Klaunpojalle?

-- Ah, hän on Flemingejä hänkin, varova ja liukas. Mutta maltahan

vielä!

Herttua tuumi hetkisen lähettää oman, nopeakulkuisen laivansa pyytämään

kiinni pakenevaa alusta, vaan laivan päällikkö vakuutti, että se olisi

turha yritys. Laivan purjeet olivat koossa, ankkuri pohjassa, iso osa

miehistöä maissa, -- ja Flemingin laiva pyyhki jo yhä paranevaa vauhtia

aavalla merellä. Ei siinä auttanut nuorukaisen muu kuin talttua ja

alistua kohtaloonsa. Mutta surkutellen katseli herttua nuorta

suosikkiaan, tuota äsken vielä niin hilpeämielistä, vallatonta,

luottamusta täyteläistä veitikkaa; hän oli nyt aivan kukistettu, näin

nolostuneena ja masentuneena ei herttua ollut häntä ennen koskaan

nähnyt. Ja tuohon sääliin sekaantui oma kiukkukin; olihan herttua jo

mielessään niin nauttinut Flemingin nolaamisesta. Hän seisoi hetkisen

luoden uhkaavia silmäyksiä etenevään laivaan ja virkkoi sitten

ikäänkuin lohdutellen suosikkiaan:

-- Sulla on naimayrityksissäsi huono onni, ja niin on mullakin

puhemiehenä. Vaan ole huoletta, tässä ryhdytään pian toisiin

taivutuskeinoihin. Kärsivällisyyttä ja rohkeutta, poikani! -- ole

varma, me pakotamme Flemingin mielisuosiolla antamaan sulle morsiamesi.

Sillä me tahdomme kukistaa hänet, meillä on tuumat vireillä ja jos

nekään eivät auta, niin jo perhana tiedänkin mikä auttaa: nuijat ja

tykinkuulat! Hänen täytyy kukistua, me sytytämme sellaisen rovion, että

hän palaa omaan pesäänsä, -- Pohjanmaalla on tervaksia tarpeeksi!

Malttia vielä vähän. Sinä seuraat nyt mukanani Ruotsiin, jossa annan

sulle mielesi viihdykkeeksi sopivia toimia, kunnes hetki on tullut. Ja

nyt: alas laivaan!

Seurue laskeutui rantaan, jossa venheet olivat valmiit viemään

matkustajat alukseen. Vaan yksin, viimeisenä ja sanattomana kulki

Hieronymo pää kumarassa ja jäsenet rauenneina. Hänen sisässään taisteli

taas suru ja kiukku, kiivaina ja tulisina molemmat. Taas oli hänellä

ollut tyttönsä tuossa juuri kuin kämmentensä välissä, silmukka oli

ollut niin tarkka ja luja, -- ja tuolla loittoni laiva Suomen rannalle

päin! Pitikö hänen nyt jättää kaikki ja seurata herttuata Ruotsiin, --

se oli lannistavaa, se oli toivotonta! Ja siksi jäi Hieronymo, kun

toiset jo olivat nousseet venheisiin, vielä yksin epävarmana laiturille

seisomaan.

-- No, mitä mietit, virkkoi herttua. -- Astu venheeseen vain, ei nyt

ole muuta neuvoa.

Hieronymo läheni venhettä, vaan virkkoi vielä ennen siihen

nousemistaan:

-- Mutta yhden suosion pyydän vielä teidän ruhtinaalliselta armoltanne.

-- No pyydä pois, kai sen myönnämme suuren surusi takia. Mikä on

mielessäsi?

-- Että saan edelleen Ruotsissakin nauttia niitä oikeuksia olla

vainajain kirjoissa, joista mulla Suomessa on ollut niin paljo hyötyä.

-- Ole kirjoissa missä tahansa ja minkänimisenä haluat, käytä

valetukkaa ja vaikka naamaria, siitä en välitä, kunhan luonani olet. Ka

niin, venheeseen nyt!

* * * * *

Räävelin satamasta lähtenyt laiva kiiti hyvää laitatuulta Suomen

rannikkoa kohden. Sen perässä, ruorimiehen vieressä, seisoi nuori mies,

joka loi ivallisia katseita loittonevalle rannalle, jonne hän näki

suurenlaisen, komean seurueen kaupungista laskeutuvan. Nuorukainen oli

Olavi Klaunpoika ja hän arvasi, että tuo seurue oli Södermanlannin

herttuan matkuetta. Ja hän puhui siinä puoleksi itsekseen, puoleksi

ruorimiehelle:

-- Ehei, herttua kulta, ei Flemingin laivoja niinkään kaapata, --

tuleppas ja ota, jos ylettyy käsivartesi! Pikkalasta et taida

kumminkaan tulla laivaamme hakemaan.

Hän käveli sitten keskikannelle ja käski laivamiesten vielä lisätä

muutaman välipurjeen, jotta vauhti yhä siitäkin paraneisi; hän näet

vielä vähän varoi, että herttua uudella laivallaan koettaisi ajaa häntä

takaa. Mutta samalla hän huomasi, että se pelko oli turha; Räävelin

satamassa makaavassa laivassa ei nostettu purjeitakaan. Tultuaan siitä

vakuutetuksi, siirtyi Olavi puhuttelemaan kahta neitosta, jotka

kaidepuihin nojaten surumielisesti katselivat loittonevaa rannikkoa.

-- Elkää surko nyt enää tytöt, hiiteen happamet kasvot! Pääsettehän te

tästä Suomenlahden yli toisen kerran, minä päivänä tahansa, kunhan

valitaan sopivampi hetki. Nyt on laiva vietävä turvaan Pikkalaan, eihän

siitä pääse mihinkään.

-- Voi jos olisit laskenut meidät maihin, Olavi, meidät yksin! Kyllä me

rantaan olisimme päässeet ja ominpäin jatkaneet matkaa, miksi kuljetat

meidät Suomeen takasin? -- Niin virkkoi harmistuneena ja silmät

säkenöivinä pienempi, vikkelämpi tytöistä ja käännähti samalla

suuttuneena selin Olaviin.

-- Olethan järjetön, orpana, teidätkö olisin yksin jättänyt sinne

kulkemaan vieraita maita. Olisittehan jo heti joutuneet herttuan ja

hänen miestensä kynsiin.

-- Siitä me kyllä olisimme suoriutuneet, laivasi olisit saanut viedä,

koska siitä noin turhanpäiten olet arka.

-- Ei, Elina, juuri teidänkin vuoksi on tärkeää, että kiirehdimme

Pikkalaan. Tiedäthän, kuinka halukkaasti herttua laivojamme himoitsee,

mutta yhtä kärkäs olisi hän epäilemättä viemään Annan mukanaan

Ruotsiin, sellaisia vehkeitä hänellä jo kauan on ollut mielessään.

Mutta pitkän nenän hän tällä kertaa sai. Ja te, tytöt, kyllä te vielä

ennätätte sinne Varsovaan Puolan herrain hienosteltaviksi, kiirehditään

nyt vain aamiaiselle kotiin.

Tyttöjen oli tyytyminen, vaikka se vaikeaa olikin, Elinasta varsinkin.

Tätä matkaa oli hän jo kauan suunnitellut ja siihen niin paljo

rakentanut. Ja hän oli jo mielestään ollut kuin tarkotuksensa perillä,

kun laiva oli asettunut ankkuriin Räävelin satamassa. Vaan siellä oli

Olavi, joka jo kohta oli epäillen katsellut erästä satamassa olevaa,

uutta ja komeaa alusta, ensiksi itse soutanut maihin ja hetken kuluttua

palannut sieltä antamaan kiireistä käskyä paluumatkalle lähdöstä. Hän

oli näet rannassa kuullut Kaarlo-herttuan olevan Räävelissä ja silloin

hän kohta vainusi pahaa: Flemingin laivaa ei ole turvallista jättää

noin lähelle herttuan miehitettyä alusta, paras siis kiirehtiä Suomeen

takasin. Ja siitä se oli riippunut, että neitosten ulkomaanmatka jo

Räävelin rannassa oli keskeytynyt.

Aamun valjetessa laski laiva jo Pikkalan lahteen ja suuntasi sen väljää

satamaa kohden. Siellä oli pitkin väylän vartta ja saarien lomissa

laivoja ankkurissa, suuria ja pieniä, ja satamaan tultua näkyi pitkin

rannikkoa vilkasta toimeliaisuutta ja liikettä; keskentekoisia

laivankehiä kohosi telakkapuilla toinen toisensa vieressä ja niiden

reunoilla ja korkeiden kaaripuiden välissä kuhisi kuin muurahaisia

uutteroita kirvesmiehiä, joiden veistäntä kajahti laajalti yli

lahdelman. Korkeita kasoja erämaan vankkoja petäjiä oli sinne

rakennusaineiksi vedätetty ja lauttamiehet varppasivat uusia lauttoja

selältä. Siinä oli Klaus Flemingin laivaveistämö, jossa rantamaan

taitavat laivanrakentajat ehtimiseen hänelle uusia laivoja veistivät ja

vanhoja korjailivat. Rannalle tämän laivatelakan ympärille oli syntynyt

kokonainen kylä pieniä työväenmökkejä, vaan vähän etempänä maan

puolella, kauniin metsikön keskellä, oli marskilla itsellään suuri,

komea asuinrakennus, jossa hän, näitä rakennustöitä valvoessaan,

mielellään majaili laivastonsa luona, joka oli hänen, vanhan amiraalin,

mielikkilaitos.

Tänne päärakennukseen nousivat tytöt verkkaan ja vitkastellen rannasta

ja Olavi kiirehti sinne myös tekemään isälleen selkoa, mikä hänet oli

pakottanut kesken katkasemaan matkansa. Mutta marski ei nyt ehtinyt

koko tälle seikalle suurta huomiota osottaa, hänellä oli taas niin

monet raudat tulessa; lähettiläitä, jotka olivat tuoneet viestejä

taikka odottivat sellaisia, lennättääkseen niitä ympäri maan, istui

rivittäin hänen eteisessään ja itse hän heille jakeli käskyjä ja saneli

sekaan kirjeitä Gröningille, jonka hanhensulka sai tavallista vinhempää

vauhtia riipostella karkeita papereita. Hiukan hajamielisenä kuunteli

hän Olavin kertomusta ja hyväksyi hänen toimenpiteensä täydelleen.

-- Vaan herttuan viipyminen Räävelissä ei tule olemaan pitkäaikainen,

selitti Olavi. -- Tuleeko minun siis muutamain päiväin perästä taas

lähteä saattamaan tyttöjä matkalle?

-- Eikö mitä, jätetään koko matka, mitäpä ne tytöt oikeastaan siellä

Puolassa tekevätkään, puhui marski puuhainsa lomaan. -- Annan mieli

tasautuu kyllä täällä kotonakin ja minä olen pitävä huolta, että tuo

pieni törkyjuttu unhottuu, -- arveluttavampikin olisi hänen olonsa

heikkoine taipumuksineen siellä ventojen parissa. Ja sitäpaitsi, meillä

ei ole nyt aikaa sellaisiin tuumiin, meidän täytyy nyt taas aivan pian

palata Kuitiaan, voidaksemme lähempää seurata ja johtaa näitä hetken

tärkeitä asioita, ja silloin tarvitsen minä sekä sinut että laivasi.

Tytöt saavat kiltisti seurata mukana sinne.

Ja marski kiintyi taas noihin moniin touhuihinsa, jotka häntä tällä

hetkellä innostivat. Hänelle oli aivan äsken saapunut sekä Ruotsista

että Suomesta kuulumisia, jotka vaativat koko hänen huomionsa. Herttua

puuhasi Ruotsissa, ilman kuninkaan lupaa, valtiopäiviä, joiden

tarkotuksen marski vallan hyvin oivalsi suunnatuksi suorastaan itseään

vastaan, hänen valtansa kukistamiseksi, ja näille valtiopäiville koetti

herttua tietysti houkutella niin paljo suomalaisiakin kuin mahdollista.

Kaarlo Horn oli isänsä hautajaisissa ollessaan kehottanut Suomen

aatelisia saapumaan Söderköpingiin ja herttuan yksityisiä lähettiläitä

liikkui samaa tarkotusta varten Suomessa. Nyt piti marskin

saada vastavirran toimeen, hänen täytyi panna liikkeelle koko

vaikutusvoimansa, estääkseen suomalaisia lähtemästä Ruotsiin, jossa

olisivat joutuneet antamaan kannatustaan herttuan vehkeille.

-- Saadaanpa nähdä, moniko Suomen herroista Ruotsiin matkustaa, virkkoi

hän ilosella varmuudella pojalleen, palatessaan huoneeseensa

lähettämästä taas erään viestinviejän matkoille. Sitten hän istahti

hetkeksi lepäämään ja jatkoi: -- Ne aikovat panna meidät

kanteenalaiseksi säätyjen edessä Ruotsissa ja tuomita meidät, muitta

mutkitta, hirteen, -- ei niillä olekaan pienet aikeet!

-- Tuomita, vastoin kuninkaan lupaa? -- kysyi nuorukainen ihmeissään.

-- Ovatko he näihinkään asti kuunnelleet kuningasta? Siitä ilveilystä,

jota nyt pitkät ajat on näytelty, täytyy kumminkin kerran tulla loppu

enkä pane minä pahakseni, että herttua nyt kerrankin osottaa, millä

kannalla välit oikeastaan ovat. Mutta mikä siitä on oleva seuraus?

Marski käveli pari kierrosta huoneessaan ja lihakset hänen kasvoissaan

näyttivät pingoittuvan lujasta päättäväisyydestä. Hän oli kevätkesällä,

ollessaan laivastollaan liikkeessä Viipurin puolessa, sairastellut ja

muutenkin ollut mieleltään hiukan masentunut, vaan nyt hän oli taas

täydessä jäntevyydessään ja voimassaan, väsymätön puuhissaan ja

ponnistuksissaan ja mieli pirteä ja tarmokas. Asiat kehittyivät

ratkaisuaan kohden ja silloin oli hän oleva mies paikallaan. Ja hän

jatkoi:

-- Olivatpa seuraukset minkälaiset tahansa, valmistautumattomina ne

eivät tule meitä kohtaamaan eikä äkkiarvaamatta typerryttämään!

Ja taas ryhtyi marski töihinsä, tällä kertaa valmistamaan käskyä

kaikkien Suomen linnojen päälliköille tarkasti valvomaan, että

varustukset ovat hyvässä kunnossa ja ettei keitään epäiltäviä

henkilöitä pääse niihin nuuskimaan. -- --

Vaan neitoset, joiden matka ulkomaille nyt oli kokonaan kuivunut,

istuivat alakuloisina kahden kuusikon katveessa erään läheisen

kallioniemen käressä, josta saarien lomitse Suomenlahden aava ulappa

siinti, ja tarinoivat siinä surunvoittoisesti katkenneesta matkastaan

ja muista kaatuneista toiveistaan. Anna istui tyyneempänä sammaleisella

kalliolla, nojaten päätään käsivarteensa, eikä hänen kasvoistaan

ilmennyt niinkään paljo pettymystä, kuin raukeaa väsymystä. Kulunut

vuosi oli jättänyt syviä jälkiä hänen kasvoihinsa, ne olivat nyt

kalvakat ja jäykät ja teräväksi oli käynyt tuo piiru suun kupeella. Ja

mieleltäänkin hän oli ikäänkuin taittunut; hän askaroitsi niinkuin

ennenkin, oli nöyrä ja tottelevainen, vaan teki sen kaiken ikäänkuin

vaistomaisesti, puolella tajunnalla. Kun hän Hämeenlinnassa oli

kuullut, että hänen setänsä oli päättänyt lähettää hänet Puolaan, oli

hän vastaansanomatta siihen suostunut, mutta iloitsematta siitä

erityisesti. Hän oli vain käynyt jättämässä jäähyväiset pienelle

hautakummulle linnan hautuumaalla, oli itkenyt siinä syksyisen illan,

eikä senjälkeen ollut itkenytkään. Ja kun hänelle nyt taas

ilmoitettiin, että tuo matka oli peruutettu, tyytyi hän nurkumatta

siihenkin. Joskin hän tuolta matkalta oli toivonut jonkunverran

viihdytystä, niin olihan hänelle oikeastaan yhdentekevää, missä hän

oli: hänen sulhonsa oli kuollut, hänen rakkautensa kuollut, hänen

unelmansa kuollut, itse oli hän jälellä kuin varjo entisyydestään, kuin

kesän alussa kellastunut koivu, jonka lehdet hervottomina lepattavat ja

vähitellen tippuvat pois.

Vaan Elinan mieli oli kuohuksissaan tuon rauenneen matkan johdosta. Hän

säilytti vielä oman unelmansa ehyenä ja kirkkaana ja sitä

toteuttaakseen hän juuri olikin pikkuvehkeillään punonut koko

matkasuunnitelman kokoon. Sydänkesällä oli Liuksialan rouva eräänä

päivänä käynyt Hämeenlinnassa, matkalla tyttärensä luo Kirkniemeen, ja

pitkä, yksityinen keskustelu oli taas ollut hänen ja Elinan välillä.

Elina oli saanut kuulla, että Kustaa Eerikinpoika, jonka kohtaloita

hänen mielensä niin kiihkeästi oli takertunut seuraamaan, taas oli

matkalla Saksasta kotiinsa päin, ja olipa Kaarina-rouva uskotulleen

kertonut niistäkin rohkeammista tulevaisuuden suunnitelmista, joita

tällä haavaa pyöri hänen maanpakolaisen poikansa päässä. Eerik XIV:nen

poika oli vihdoinkin päättänyt lähemmältä ruveta seuraamaan tapausten

vaihteita isänsä valtakunnassa, mutta hän oli niin heikko, valitti

äiti, niin horjuva, niin vailla selkärankaa ja itsensä luottamusta, ja

etupäässä vailla uskottua auttajaa ja rohkaisijaa...

Nuo tiedot olivat taas sytyttäneet ilmituleen Elinan vilkkaassa

mielikuvituksessa jo kauan kyteneitä tuumia. Hän päätti hakea käsiinsä

tuon nuoren miehen, puhutella häntä, virittää hänessä uutta rohkeutta

ja jäädä hänen auttajakseen. Vaan sitävarten täytyi hänen päästä

ulkomaille, siksi oli hän houkutellut ankaran Klaus-herran lähettämään

veljensätyttären Puolaan ja isänsä laskemaan hänet itsensä mukaan.

Kaikki oli jo ollut valmiiksi harkittua ja aivan toteutumaisillaan, kun

sattuma näin katkasi hänen tuumansa.

-- Oi kuitenkin, kun tässä täytyy olla nainen, tällainen heikko, avuton

aatelisneiti! -- niin tuskitteli hän siinä rantakalliolla, luoden

ahnaita silmäyksiä ulos syksyseltään aaltoilevalle ulapalle ja takoen

kiukustuneena kivellä kallion harmajata kylkeä. -- Jospa olisin mies,

kylläpä tietäisin tempun! Ensimmäisen purjeveneen päästäsin valkamasta,

nostasin purjeen ja viilettäisin Viron rannalle. Ja sieltä hakisin tuon

heikon ruhtinaanpojan ja omalla käsivarrellani hänet auttaisin

kunniaan, -- sen tottatosiaan tekisin!

-- Jos olisit mies, et olisi noin uhraavainen.

-- Uhraavainen, en tiedä olenko uhraavainen. Omaa kunniaani siinä

tavottelen, omat intohimoni minua kannustavat, oma kuolemattomuuteni.

Unelmani esineenä ei ole itse mies, enhän ihaile tuota heikkoa raukkaa,

näen hänessä ainoastaan kuninkaanpojan, jonka juuri minun pitäisi

nostaa loasta, kuuletko minun, -- sitten hän saisi hyljätä minut, sama

se, minä olisin kumminkin tehnyt jotakin suurta ja mainiota!

-- Ja mitä nyt aijot, -- luopuako unelmastasi sinäkin?

-- En koskaan. Vahdin ensi tilaisuutta päästäkseni Riikaan. Ja minä

pääsen hänen luokseen, ole varma siitä, ja viritän uudelleen hänen

lannistuneet toiveensa, -- mulla on hyviä uutisia hänelle vietävänä. Ja

minä matkustan vaikka ympäri mannermaan keräämään hänelle auttajia ja

varoja, minä pakotan hänet itsensä taivuttamaan ruhtinaita puolelleen.

Ja ennen kaikkia, minä puhallan häneen uskoa itseensä, kuninkaalliseen

syntyperäänsä, korkeaan kutsumukseensa... Oi, en tiedä, mitä kaikkia

tekisin, vaan minä uskon, että onnistuisin, -- ja minun täytyy

onnistua.

Anna istui liikahtamatta nojaten päätään käsivarteensa ja kuunnellen

ystävättärensä luottamusta ja rohkeutta uhkuvaa sanatulvaa; hän ihaili

tuota kukistumatonta toivoa, vaan ihmetteli samalla itsekseen, että

joku vielä saattoi odottaa elämältä noin paljoa, odottaa edes jotakin.

Hänen katseensa harhaili kauas ulapalle ja kotvasen äänettömyyden

jälkeen virkahti hän hiljaa:

-- Onnellinen sinä!

Elina käännähti kummastuneena hänen puoleensa.

-- Miksi onnellinen, kun tuumani taas meni myttyyn?

-- Onnellinen siksi, että vielä rohkenet toivoa ja suunnitella

tulevaisuuden kuvia; onnellinen siksi, että sulla edes unelmissasi

vielä on tulevaisuutta, -- minulla ei ole enää.

Elina hypähti paikoiltaan ja hiipi istumaan aivan Annan viereen,

teivien häntä vyötäreiltä.

-- Niin, serkku, minä olen todellakin onnellinen, sillä minä tunnen

itsessäni voimaa toteuttaa toiveeni. Ja minä teen sen ja tempaan sitten

sinutkin mukaani tuohon uhkuvaan onneeni ja kunniaani.

-- Minua et, sillä multa on usko kuollut. Vaan sinä, Elina, toivo,

toivo, niinkauan kuin vielä voit...!

Annan sanoissa ja koko käytöksessä oli jotakin niin syvästi kaihoavaa

kajannetta, että Elinakin oivalsi, että siihen on kaikki lohdutus

tehoton. Ja siksi hän jäi ääneti istumaan, katsellen tuonne saarien

lomitse aukenevalle, rajattomalle selälle, jonka etäisyydessä taas eräs

purje näkyi, laivan luoviessa vastaseen, luodetta kohden, Ruotsin

rantaan päin. Niinkauan kuin se näköpiirissä pysyi, olivat Annankin

katseet siihen kiintyneet, vaikkei hän tiennytkään, että juuri tuo

laiva kätki hänen toivonsa ja rohkeutensa ja elämänsä, jotka hän jo

luuli hukkuneiksi, että juuri tuon purjeen alla matkusti hänen

kuolleeksi luultu sulhonsa Kaarlo-herttuan seurueessa Räävelistä

Tukholmaan.