IX.

Talvisia retkiä.

Turun linnassa oli näinä päivinä monenlaisia vieraita. Ruotsalaiset

lähetyskunnat seurueineen, jotka täällä herttuan valtuuttamina

vierailivat, olivat sijoitetut ulompaan, n.s. uuteen linnaan,

suomalaiset aatelisherrat taas, jotka olivat saapuneet Turkuun maansa

hallinnon järjestämisestä neuvottelemaan, olivat saaneet asuinpaikkansa

vanhan linnan suojissa. Mutta olipa Turun linnassa tilaa vaikka vielä

useammillekin vieraille; se oli näihin aikoihin hyvässä hoidossa ja sen

kaikki rakennukset olivat asuttavassa kunnossa.

Juhanan, Suomen herttuan, isännöidessä kolmisenkymmentä vuotta sitten

Turun linnassa ja siellä nuoren puolisonsa kanssa pitäessä upeaa hovia,

olivat näet vanhan Turun linnan rakennukset kaikki korjatut ja

siistityt sisästä ja ulkoa ja senkin jälkeen oli sen rakennustöitä

myötään pidetty vireillä, sen varustuksia lisätty, sen asumuksia

laajennettu. Linna sijaitsi siihen aikaan oikeastaan saaressa, sillä

Aurajoen suun ja Linna-aukon lahden välinen niemeke oli katkastu

laajalla, vedellä täytetyllä vallihaudalla, jonka yli laskusilta johti;

aallot lainehtivat siihen aikaan vielä ympäri linnan aina muureihin

saakka, joiden juurella nyt on kuiva maa. Laskusillan ja pääportin

kautta maanpuolelta linnaan tultaessa saavuttiin ensiksi tuohon »uuteen

linnaan», jota sillä nimellä kutsuttiin, koska se oli myöhemmin

rakennettu kuin linnan sisempi, harmaakivinen, vanha osa, jonka

alkujuuria tuskin enää tunnettiinkaan. Vanhan ja uuden linnan välissä

oli korkea valli, joten linnassa oli kaksi linnapihaa. Tornit olivat

vanhassa linnassa, sen itäisessä ja läntisessä päässä. Tuossa

sisemmässä linnassa olivat myöskin kaikki linnan juhlasuojat ja

vallashuoneet, siellä oli Klaus Flemingillä oma huoneustonsa Turun

linnassa oleskellessaan ja sinne saapuneet vieraatkin majoitettiin. Oli

kumminkin uudessakin linnassa muutamia huoneita matkustajia varten

varattu ja täällä se nyt nuori hovijunkkari Hieronymus Birckholtz jo

viikon päivät oli seurueineen majaillut, viettäen uhkeata elämätä ja

kopeana nauttien hyväkseen, mitä linnalla oli tarjottavana.

Herttuan hovijunkkari esiintyi näet tällä matkallaan Suomessa aivan

toisella tavalla kuin tavallisilla pikaratsastusmatkoillaan, ja se oli

kaikki herttuan ansiota. Tämä tarmokas ruhtinas, joka suurten, laajain

suunnitelmainsa ohella oli sattumalta ja aluksi piloillaan, mutta

tavallisella kiihkollaan ja sitkeydellään, kiinnittänyt huomionsa

nuoren mielijunkkarinsa naimiskauppoihin marskin veljentyttären kanssa,

tahtoi myöskin voimalla ja arvolla ajaa ne perille. Hän ei unhottanut

sitä, että Klaus-herra tylysti ja kopeasti oli hyljännyt hänen

kosintansa suosikkinsa puolesta, se häntä ärsytti, hän tahtoi pakottaa

marskin myöntymään. Ja kun hän nyt oli Hieronymolta kuullut, millä

kannalla asiat olivat, oli hän hykeltänyt käsiään ja ilkkuen nauranut:

ahas, sinä Kuitian kopea herra, se temppu vetää, holhokkisi joutuu

sittenkin palvelijani vaimoksi ja unelmasi liitosta Hornin suvun kanssa

ovat mennyttä kalua!

Olipa vielä eräs erityinen syy, miksi herttua tuota naimiskauppaa niin

innolla harrasti. Fleming-suvun vallan ja mahtavuuden perusteina ja

tukena Suomessa olivat hänen laajat maatiluksensa, jotka Klaus-herra

osaksi oli perinyt, osaksi itse ansainnut. Mutta perittyjen joukossa

olivat myöskin ne tilukset, jotka hänen veljensä Jaakkiman kuoltua

olivat hänen käsiinsä joutuneet, vaikka ne oikeastaan kuuluivat

Jaakkiman ainoalle tyttärelle, Annalle. Jos nyt Anna saisi uuden,

herttualle uskollisen, holhoojan, joutuisi iso osa marskin tiloista ja

alustalaisista pois hänen välittömästä vaikutuksestaan, ja ainahan

sekin vähän hänen mahtavuuttaan masentaisi.

Siksi varusti herttua mitä komeimmalla ja arvokkaimmalla tavalla

hovijunkkarinsa, tämän nyt lähtiessä melkein kuin pakolla vaatimaan

omakseen marskin veljentytärtä. Hieronymo sai seurueekseen viisi nuorta

junkkaria, joille kaikille herttuan kustannuksella teetettiin uudet,

loistavat puvut ja annettiin upeat ratsut ja kiiltävät aseet. Vielä

antoi herttua Hieronymolle, paitsi uutta suosituskirjettä, erityisen

turvakirjan, vaatien siinä kaikkia avustamaan junkkaria tämän matkalla

ja uhaten vihallaan ja kostollaan jokaista, joka uskaltaisi jollakin

tavoin häntä ehkäistä taikka ahdistella. Turun linnan päällikkö, vanha

Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra, sai käskyn valmistaa Turun

linnassa asunnon ja ravinnon Hieronymolle ja hänen seurueelleen, ja

useita vaikuttavia henkilöitä pyysi herttua vielä erityisesti

avustamaan suosikkiaan tämän yksityisissä yrityksissä.

Vanha Prinkkalan herra, Turun linnan tarkka isäntä, marskin innokas

kannattaja ja ystävä, oli varsin tyytymätön noihin herttuan käskyihin

ja hän olisi mielellään ajanut ruotsalaiset junkkarit pellolle

linnastaan mässäämästä, jos vaan olisi uskaltanut niin jyrkästi

vastustella herttuan nimenomaista käskyä. Vaan Hieronymo miehineen

osasi taas puolestaan komeasti ja korskeasti komennella esiin mitä

parasta linnassa lie ollut syötävää taikka juotavaa. Ei siinä säästetty

linnan varoja, ei viinejä, ei oluvia eikä muita herkkuja, ja linnan

palvelijat saivat kuin orjat juosta heidän käskyläisinään ja seistä

heidän juomanlaskijoinaan. Kestejä pidettiin myöhään ja varhain ja

monta yötä läpeensä olivat nuoret kosioretkeläiset siten jo hummanneet

linnan vanhoilla viinivaroilla ja vankoilla olutpanoksilla. Näitä

kuluttamaan olivat nuoret hurjastelijat toisinaan kutsuneet vieraikseen

ketä kaupungilla tapasivat, hulivilipäitä aatelisnuorukaisia,

porvareita, lukiolaisia ja sällejä, -- ei siinä valikoitu eikä ikävää

kärsitty.

Taaskin tänä iltana olivat häämatkalaiset koossa uuden linnan alakerran

suuressa holvisalissa ja joukko nuoria turkulaisia vietti iltaa siellä

heidän hauskassa, vallattomassa ja vieraanvaraisessa seurassaan. He

olivat tällä kertaa komentaneet ylös kellarista kokonaisen oluttynnyrin

ja istuivat nyt jakkaroilla sen ympärillä vuoron päältä vääntäen kranaa

ja laskien tinaisiin maljoihin tuota vaahtoavaa, vankkaa juomaa.

Seuraansa hauskuuttamaan olivat he laskeneet sisälle ovensuuhun

muutamia kierteleviä laulajia, jotka olutpalkoista kitaran säestyksellä

vetelivät iloisia lauluja, joihin juhlajuojatkin usein yhtyivät. Ja

tarina luisti sillävälin kepeästi ja vallattomasti, huoli ei näyttänyt

painavan ketään.

-- Mutta kuinka kauan näitä juhlia jatketaan? kysäsi kumminkin laulujen

ja pilajuttujen lomaan eräs Ruotsista tulleista junkkareista,

kohentaessaan ilosesti roimuavaa takkavalkeaa.

-- Mikäs jatkaessa, eikö sinun ole täällä hyvä olla? vastasi Hieronymo

huolettomasti. -- Lisää olutta, -- juo!

-- Eipä siltä, terve, veli, vaan joku päähän näilläkin menoilla täytyy

olla --, olisipa hauska tietää, minkälainen pää se on.

-- Hyvä pää, iloiset lopettajaiset, vakuutti Hieronymo toverilleen

häntä olalle taputtaen. -- Pidetään kestejä tässä linnassa, kunnes

hedelmä on kypsynyt putoamaan puusta, kunnes Kuitian herra on valmis

laittamaan häitä. Vielä hän ei ole tullut kotiinkaan, meillä ei ole

kiirettä. Ja sittenkin tarvitsee hän kai muutamia päiviä saadakseen

kiroilla ja sadatella, -- miksikä häntä hätäyttelisimme! Odotetaan

rauhassa, kunnes herttuan ja leskikuningattaren kirjeet, tytön ja

rouvan kyyneleet ja välttämätön pakko ovat tehneet vaikutuksensa.

Silloin vasta iskemme käsiksi, silloin vietetään häät ja juodaan

Kuitiassa Flemingin olusia, -- hei vain!

Vaan tuo nuori ruotsalainen oli vieläkin hiukan epäilijä.

-- Noinko varmaan uskot marskin sulle nyt tytön antavan? kysyi hän. --

Muista, miten itse olet häntä sydämmiköksi kuvannut.

-- Olkoon sydämmikkö, hänen täytyy taipua, katsos, mullahan ne ovatkin

nyt nuorat käsissäni. Vai luuletko hänen mieluummin häpäsevän nimensä

ja sukunsa, -- ei, poikani, maltahan vielä hetkinen, kunnes Flemingin

talossa rupee kiire tulemaan ja hänen nimensä juorujutuissa kulkee läpi

maailman, -- hän tulee itse häitä tarjoamaan!

Koko maailma oli muuten jo hyvällä alulla puhumaan tuosta jutusta,

johon Flemingin nimi sekaantui, sen tiesi Hieronymo ja hän piti kyllä

itsekin huolta, että maine levisi. Aina uudessa seurassa oli hän valmis

kertomaan, millä asioilla hän täällä liikkui ja kuinka hänellä oli

varmat toiveet, eikä hän vähän tuttavallisemmassa piirissä pitänyt

tarpeellisena salata, »kuinka hullusti se oli sattunut käymään».

Sitenpä jo kuiskuttiinkin Flemingin neiden asiasta aatelispiireissä,

siksi sille nauroivat porvarit ja palkolliset sille hihittivät. Tämä ei

voi olla asian ratkaisuun vaikuttamatta, hedelmä on kypsymässä.

-- Entäpä jos marski pakottaa tytön kieltämään kaikki, jos sinun

oikeutesi väitetään valheeksi?

Puoleksi piloillaan tuo epäilevä nuorukainen näin vielä kiusasi

Hieronymoa. Vaan tämä remahti nauramaan.

-- Ei, kuule veli, pakollakin on rajansa. Kuitian Klaus voi riehua ja

raivoilla, voi syöstä sappea ja myrkkyä, vaan tehtyä hän ei saa

tekemättömäksi, vaikka kiukkuunsa kuolisi. Mutta sekään ei olisi

hänelle terveellistä. Ja sitäpaitse, tyttö ei ole ainoastaan

vallassani, hän on puolellani.

-- Heijaa siis, sen tytön kunniaksi juokaamme!

-- Ja kaikkien tyttöjen, -- nyt lauluksi pojat:

»In salutem virginum -- bibas!

Absentium, presentium,

Et qvotqvot venientium, -- bibas!»

Reippaasti remahti laulu hilpeässä juomaseurassa. Vaan kun laulu oli

lopussa ja sen jälkeen hetkisen äänettömyys vallitsi, silloin virkkoi

aivan vakavasti ja varmasti eräs seurassa olevista suomalaisista

Hieronymolle:

-- Oikein on, että otat asian iloiselta kannalta, vaan mikäli marskin

tunnen, en usko hänen taipuvan tuumiisi sittenkään. Miten silloin

häittesi käy?

Hieronymokin kävi tuosta tuokioksi vakavaksi ja viivähti kotvasen,

ennenkuin vastasi:

-- Sekin tapaus on otettu huomioon, silloin katkastaan juhlat hetkeksi

ja käydään toiseen leikkiin. Talven pimeimpänä yönä ajetaan Kuitiaan ja

viedään sieltä morsian holhoojan luvatta ja varkain, -- tyttö itse ei

muuta toivokaan, ensi viittauksestani on hän valmis rientämään

vastaamme. Ja häät vietetään silloin Tukholmassa tai Strömsholmassa tai

marskin tiloilla Uplannissa, komeita juhlia voidaan pitää sielläkin.

Näin Hieronymus aikeitaan kuvaili, koettaen heittäytyä leikilliseksi,

vaan näkyipä sentään, että asia ei hänestä pelkkää leikkiä ollut. Ja

tulisesti hän tovereilleen jatkoi:

-- Mutta sinä yönä täytyy ratsujemme osottaa, mihin kykenevät eikä saa

silloin miehetkään säikkyä pieniä railoja Ahvenanmerellä. Kuinka

tahansa: tyttö on tuleva täältä mukaani Ruotsiin tavalla tai toisella,

sillä hän on minun!

-- Oikein. Anna Flemingin malja!

-- Ja onnellisen sulhasen malja!

-- Ja marski Flemingin malja!

Ja taas pistettiin lauluksi. Raikkaasti kajahti linnan korkea holvi kun

nuorukaiset, yhä yltyen innossaan, vetelivät täysistä kurkuista

reippaita juomalaulujaan. Ja tinaiset maljat kalahtivat vastakkain ja

kumeasti vastasi korkea holvi:

-- Bibas!

Vaan ylhäällä vanhan linnan puolella kiukutteli vanha, ahnas ja tarkka

Hannu Eerikinpoika tuota rähinää kuullessaan ja kiroili, kun hänen

vähäväliä täytyi hellittää kellarin avaimia lähettääkseen herttuan

suosittamille vieraille uusia herkkuja. Päätään puistelivat tälle

kaikelle ne toisetkin suomalaiset aatelisherrat, jotka näinä päivinä

oleskelivat Turun linnassa, sinne kokoontuneina herttualta äsken

saapuneiden, merkillisten kirjeiden johdosta. He olivat hyvin

epäilevällä kannalla siitä, mitähän noista herttuan hommista mahtoi

syntyä, niin toisesta kuin toisestakin, ja mitä tuloksia linnassa

viipyvät lähetyskunnat lopuksikin saanevat toimeen. Herttua oli

määrännyt Kaarlo Hornin Suomen sotaväen päälliköksi Flemingin sijaan,

taikka, ellei Horn siihen rupeaisi, Aksel Kurjen tai jonkun muun. Horn,

joka tämän asian vuoksi oli Kankaisista kävässyt Turussa, oli

ehdottomasti kieltäytynyt ja lähtenyt takasin kotiinsa, sieltä pian

matkustaakseen Ruotsiin. Ja Kurki, joka vielä oli Turussa, ei

uskaltanut hänkään ryhtyä sellaiseen toimeen vastoin Flemingin tahtoa,

-- vaikka mieli olisi tehnytkin. Toiset aateliset taas vetäysivät

toistensa selän taa syrjään, nähdäkseen, miten asiat kehittyivät. He

olivat epävarmoja, marskin poissaollessa eivät he tahtoneet päättää

mitään ratkaisevaa ja niin oli asia yhä auki, vaikka herttuan

lähettiläät myötään jotakin ratkaisevaa vaativat. Ja marski viipyi

poissa. Kuinka Suomen herrat siellä Turun linnan juhlahuoneissa

neuvottelivatkaan, aina he tulivat siihen johtopäätökseen, että ilman

Klaus Flemingiä he eivät kykene mihinkään.

Heidän siitä juuri neuvotellessa kaikui äkkiä kavioiden kopsetta

sillalta, suurenlainen huovijoukko kuului sieltä ratsastavan linnaan.

Vanha Prinkkalan herra heristi hetkisen korviaan, kuunteli uteliaasti

ja tuntijan tavoin ja sitä tehdessään hänellä kasvot kirkastumistaan

kirkastuivat ja veitikka leikki hänen silmässään, kun hän

neuvotteleville herroille virkkoi:

-- Minä luulen, että asiat pian selvenevät. Odottakaahan hetkinen.

Ja avopäin juoksi vanhus ulos vastaanottamaan tulijoita. Vaan

kokoontuneet aatelisherrat istuivat ääneti ja katselivat toisiaan.

Tuliko taas uusi käänne ja mihin suuntaan kävi se?

Tuokion kuluttua aukeni ovi taas ja Hannu Eerikinpojan saattamana astui

marski Klaus Fleming huoneeseen. Valo häikäsi hetkeksi hänen pimeään

tottuneita silmiään, joten hän pysähtyi keskelle lattiata, heti

tuntematta, ketä huoneessa oli. Vaan vielä turkit päällään, lakki

päässä, astui hän peremmäs ja kysyi jyrisevällä äänellä, tervehtimättä

yksityisesti ketään:

-- Kuka se herroista on, joka täällä on asetettu sotaväkemme komentoon

ja Suomen käskynhaltijaksi?

Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Marski seisoi hetkisen paikoillaan,

leväytti sitten turkkinsa auki, pani kädet lanteille ja virkkoi

ystävällisemmin:

-- Minähän näen tässä vain tuttua väkeä. Sanokaa pois, kellä on nyt

komento Suomessa?

Ei kuulunut vieläkään vastausta salin perällä istuvain herrain

joukosta. Silloin virkahti vanha Prinkkalan herra koruttomasti:

-- Eiköhän komento lie sillä, jolle kuningas sen on uskonut.

Ja Kurkikin, joka oli noussut ja käynyt marskia vastaan, ehätti nyt

todistamaan:

-- Siitä ei lie epäilystä.

-- No, se on totta puhuen minunkin käsitykseni asiasta, lausui marski,

viskatessaan turkit päältään. Hän tervehti nyt aatelisherroja

yksitellen, jatkaen puhettaan: -- Terveeksi miehet, joka mies. Minä

olen jo vanha ja olen paljo mukana ollut, enkä viitsi koristella

tuumiani. Tässä maassa en ole mihinkään komentoon pyrkinyt enkä sitä

rukoillut, vaan on sen kuningas mulle tehtäväksi antanut. Ja niin kauan

kun hän mulle vallan tässä maassa uskoo, en siitä luovu, eikä sitä

multa riistetä, ellei ase kädessä. Te olette täällä kuulemma jo kauan

neuvotelleet ja vaivanneet päitänne. Se on ollut turhaa. Meidän ei pidä

neuvotella, meidän ei pidä hapuilla, meidän pitää vain jokaisen täyttää

velvollisuutemme ja horjahtamatta totella laillista esivaltaamme.

Meidän pitää olla suomalaisia!

Ne miehevät sanat olivat jo Suomen herroista riistäneet kaiken

epäilyksen. Hyväksyviä ääniä kuului joukosta:

-- Se on miehen puhetta!

-- Muuhun päätökseen emme ole mekään voineet tulla.

Ja Aksel Kurki lisäsi:

-- Niin, täällä herttuan lähetyskunta odottaa vastausta. Vaan teidän

asia on, ei meidän, vastata herttualle.

-- Me vastaamme kaikesta, meillä on se raskas velvollisuus ja siihen

olemme jo tottuneet, puhui marski istahtaen pöydän ääreen lepäämään. --

Herttua tahtoo meidät pois, koska olemme esteenä hänen tuumilleen.

Mihin asti nuo tuumat tähtäävät, sitä ei ole meidän arvosteltava eikä

se meidän menettelyämme muuta, vaikka ne tähtäisivät itse Ruotsin

kruunua. Me pysymme paikoillamme. Ja me vastaamme hänelle kaikesta,

kunnioittaen ja siivosti vastaamme, mutta järkähtämättömästi,

poikkeamatta hiuskarvaa siitä, mitä oikeaksi katsomme ja mitä kuningas

on käskenyt. Te olkaa huoleti!

Eikä ollut Suomen herroilla siihen mitään väittämistä. Hetkinen siinä

vain keskusteltiin vielä asiasta, ja täysi selvyys oli taas palautettu.

Silloin kääntyi marski vanhan linnanpäällikön puoleen:

-- No, sinä ahnas Prinkkalan poika, itseäsi et ole koskaan

säästänyt, mutta linnan kellareita säästät aina niin tarkasti, kuin ei

viini olisikaan juotavaksi luotu. Vieläkö sulla on jälellä sitä

Juhana-herttuan aikuista hyvää espanjalaista?

-- Vielä on tynnyri koskematonna tallessa, en ole sitä antanut, vaikka

tässä viime päivinä kyllä korkeammat käskyt ovatkin kellareitamme

komentaneet ja tyhjennelleet.

-- Mitkä hiton korkeammat käskyt?

-- Herttuan käskyt, lähettiläät, ja ... ja sitten, vielä nuo kirotut

kosiomiehet, jotka ovat matkalla Kuitiaan.

Marski kävi yhtäkkiä vakavaksi ja hänellä oikesi vartalo suoraksi.

Tuokioksi oli hän unhottanut tuon toisen osan matkansa tarkotuksesta,

vaan nyt hän olikin heti valmis siihen puuttumaan. Ankarasti hän lausui

Prinkkalan herralle:

-- Tuota heti tänne se viheliäinen vehkeilijä ... no, etkö ymmärrä, se

herttuan kätyri, joka täällä linnassa kuuluu rehmivän. Heti! Vaan

malta: kenen luvalla olet täällä majoittanut ja kestinnyt tuota

rosvojoukkoa?

-- Vastahakoisesti sen olen tehnyt, vaan heillä on herttualta sekä

turvakirjat että nimenomaiset käskyt.

-- Hannu Eerikinpoika, sinä olet hyvä soturi, vaan sinä ajattelet

lyhyeen. Sinun ei tule ottaa vastaan käskyjä keltään muulta kuin

kuninkaalta tai minulta. -- Tuo tänne se heittiö!

Prinkkalan herra meni, vaan palasi hetken kuluttua tyhmistyneenä ja

hätääntyneenä ilmoittamaan, että linnut olivat lähteneet lentoon.

Ruotsalaiset vieraat, jotka äsken vielä niin äänekkäästi hoilasivat

uudessa linnassa, olivat kohta marskin saavuttua nousseet satulaan ja

ratsastaneet linnasta ulos.

-- Ahaa, hän pelkää jo, hän pakenee, raukka, huudahti marski puolittain

ilkkuen, puolittain kiivastuen. -- Vaan me palautamme hänet takasin

Turun linnan kesteihin, vaikkapa vasten tahtoaankin, sen lupaan.

Ja itse laskeusi marski linnanpihalle, jossa hänen huovinsa parhaallaan

harjasivat ja apettivat hiestyneitä ratsujaan, ja huusi kovalla

äänellä:

-- Hei, huovini, satulaan teitä heti kymmenen miestä. Sinä Olavi saat

lähteä johtajaksi, osota nyt olevasi nopsa ja taitava.

Nämä viimeiset sanat virkkoi hän huovien joukossa olevalle

nuorukaiselle, äpäräpojalleen Olavi Klaunpojalle, joka näihin aikoihin

oleskeli Turun linnassa aseharjoituksia suorittamassa ja nuoren

hurjastelijan innolla paloi halusta päästä juuri tällaisille

seikkailuratsastuksille. Tuossa tuokiossa oli Olavi taluttanut ratsunsa

linnantallista ja kiipesi satulaan. Vaan marski antoi hänelle vielä

muutamia neuvoja ja osviittoja. Pakoonlähteneiden jälille piti Olavin

miehineen rientää ja tuoda heidät linnaan takasin jos mahdollista

hengissä. Sitä varten tuli hänen ensin kaupungissa ja sitten matkan

varrella tiedustella, mitä tietä junkkarit olivat ajaneet, ja viilettää

perästä, vaikka pitäisi viikon ratsastaa. Parilla sanalla hän vielä

viittasi, mistä syystä hän niin hartaasti halusi Birckholtzin käsiinsä

ja tämä viittaus yhä kiihotti nuorukaisen intoa.

Taas tömisi piha ja laskusilta, kun kymmenen huovia karautti sen poikki

kaupunkiin päin, ja marski nousi takasin linnan juhlasuojiin jatkamaan

seurusteluaan Suomen herrain kanssa, varmana ennen pitkää saavansa tuon

vihaamansa junkkarin tutkittavakseen. Olavi oli kyllä tekevä parastaan,

sen hän tiesi.

Tältä kumminkin vierähti kaupungissa kappale kallista aikaa, ennenkuin

hän sai varmat tiedot, että junkkarit olivat ajaneet Hämeen tietä

sisämaahan päin. Silloin hän karautti jälestä minkä huovien väsyneet

ratsut jaksoivat. Mutta ruotsalaiset junkkarit olivat jo päässeet hyvän

matkan edelle ja heillä oli levänneet, nopsat hevoset.

Se sama kavioiden kopina, joka oli pannut Prinkkalan herran heristämään

korviaan, oli näet jo ensiksi kuulunut uuden, portinpuoleisen linnan

suureen holviin, jossa Hieronymo toveriensa kanssa oli iloinnut ja

juopotellut. Mutta hän oli juhlahuumauksessakin aina varovainen ja

tarkka ja kohta hän, aavistaen marskin tulevan, oli kiirehtinyt ulos

tietoja urkkimaan. Hän näki marskin nousevan reestä, tunsi Gröningin

hänen rinnallaan ja riensi kohta hälinän kestäessä tätä kuiskien

puhuttelemaan. Gröning se hänelle ensiksi hätäillen virkkoikin:

-- Nyt, lankomies, kiirehdi Ruotsiin, ellet erityisesti rakasta

hirttonuoraa.

-- Enkä rakasta ensinkään, vaan onko tosiaankin ukko niin vihassa? No,

onhan mulla herttuan turvakirja.

-- Se ei auta, tällaisena en ole ukkoa ennen koskaan nähnyt. Eikäpä tuo

ole kummakaan...

-- So, so lankomies. Siinä tapauksessa ajan minä Kuitiaan, sehän sopii

hyvin, kun karhu on pesästään poissa.

-- Sieltä et mitään löydä, aja vain suorinta tietä Ruotsiin.

-- Mitä, onko Anna lähetetty pois? Minne, minne?

-- Sitä ei kukaan tiedä, sisämaahan päin häntä kuljetettiin samalla

kuin me Kuitiasta lähdimme, ehkä matkalla Viipuriin, ehkä Vironmaalle,

ehkä Puolaan...

-- Hyvästi, lankomies, tyttö on minun!

Enempää ei häntä Gröning ehtinyt varottaa, sillä poika oli jo

pyörähtänyt tiehensä, juuri samassa kuin marski nousi rappusia myöten

ylös linnanpäällikön huoneisiin. Hän oli komentanut juhlivat toverinsa

kaikessa hiljaisuudessa satulaan ja itse oli hän eellimmäisenä

ratsastanut kaupungin läpi Hämeen tielle. Hänen kasvoillaan oli ollut

hiukan ilkkuva piirre; hän oli todellakin toivonut, että marski olisi

olojen pakosta taipunut, vaan huomatessaan lankonsa säikäyksen, oli hän

oivaltanut, että niin ei ollut laita. Ja silloin oli hän päättänyt

ryhtyä toiseen keinoon, -- sama se, kunhan hän tytön omakseen saa, ja

sen hän saa ja marskin hän nolaa, -- siitä hän itsekseen ilkkui. Mutta

sitten oli hän taas käynyt vakavaksi muistaessaan, että marski häntä

luultavasti pian ajattaisi takaa ja hän oli kannustanut ratsunsa hyvään

vauhtiin, vaatien tovereitaan tekemään samoin. Nämä seurasivat sangen

kummastuneina mukana ja hiukan tyytymättöminäkin, kun iloiset pidot

noin äkkiä oli pitänyt keskeyttää, ja he utelivat pisteliäästi

Hieronymolta, mitä tämä öinen huviratsastus nyt merkitsi.

-- Tätä huviratsastusta tulee ehkä jatkettavaksi vielä päivälläkin,

seuratkaahan mukana vain, kehotti Hieronymo.

-- Ja minne asti sitä sitten ajetaan?

-- Sitä emme vielä tiedä. Mutta parantakaa vauhtia, meillä on kiire

monesta syystä.

Hieronymolle oli kohta lankonsa puheista selvinnyt, että hänen täytyi

kiireesti liikkua tavatakseen tyttönsä, jota nähtävästi oltiin johonkin

piilopaikkaan viemässä, -- sitä ennen oli hän pelastettava ja vietävä

turvaan, joko Viroon tai Ruotsiin. Aikaa ei ollut hukata ja siksi piti

viipymättä ponnistaa. Onneksi hän jo tunsi tiet ja seudut Suomessa,

eikä hänellä siitä syystä pimeässäkään ollut epäilystäkään matkan

suunnasta, ajaessaan Hämeen valtatietä eteenpäin minkä vain ratsut

pääsivät lumisella maantiellä.

Turun-Hämeen vanhan valtatien varrella asuvat ihmiset olivat näihin

aikoihin usein tottuneet näkemään suurempia ja pienempiä ratsujoukkoja

niin talvella kuin kesälläkin kulkevan tätä tietä edestakaisin, heillä

oli monasti liiankin paljo tietoa ja kokemusta noista vallattomista,

kurittomista huovijoukoista, jotka matkoillaan talonpoikain tuvissa

kestityttivät itseään ja ottivat eväikseen ruokia ja juomia, mitä vain

irti saivat. Mutta ihmetellen katselivat nyt kumminkin tienvartelaiset,

jotka seuraavana aamuna seurasivat maantieliikettä, niitä

ratsastusseurueita, jotka peräkkäin heidän ohitseen vilahtelivat.

Aikusin aamulla tuli rannikon taholta ensiksi umpinainen kuomureki

puolenkymmenen huovin seuraamana, pyrkien hyvää vauhtia itään päin.

Tämän matkueen kulku oli kumminkin paljo hitaampaa kuin sitä seuraavan,

joka päivemmällä vilisti ohi, ja tämä seurue se juuri talonpoikiin

tekikin oudon vaikutuksen. Nämä ratsastajat eivät näet olleet

varsinaisia huoveja, vaan hienopukuisia herrasmiehiä, jotka siroilla

ratsuillaan ja ohkasissa asuissaan näyttivät varsin köykäsiltä tuossa

kylmässä, lumisessa talviluonnossa. Päitset olivat kullatut, ohjasten

helat välähtelivät ja korskuen polkivat ratsut pehmyttä lunta, vaan

raskasta se näytti olevan. Vielä tuntia, toista, jälemmin karautti

samaa maantietä pitkin parvi karkeapartaisia, lyhyviin turkkeihin

puettuja ratsastajia, joilla oli pienet, märiksi ajetut hevoset ja

jotka paikkakuntalaiset kohta tunsivat Flemingin huoveiksi. Ja he

olisivat oivaltaneet nämä eri matkueet tavalla tai toisella toisiinsa

kuuluviksi, joskaan eivät ratsastajat aina kylän paikoilla olisi

pysähtyneet kyselemään, toinen parvi, oliko ensimmäinen siitä

kulkenut ohi, ja kolmas, oliko ja milloin toisen parven näköistä

ratsastajajoukkoa huomattu.

Lyhyviä levähdyshetkiä pitäen kulkivat matkueet siten eteenpäin koko

päivän, yhä lähennellen toisiaan, eivätkä malttaneet kauaksi

yölepoonkaan jäädä. Ja kun seuraava iltapäivä rupesi hämärtämään, ei

montakaan neljännestä enää ollut niiden väliä. Silloin oltiinkin jo

Hämeen sydämmessä, lähellä tuota Birger Jarlin vanhaa linnaa, joka jo

ammoisista ajoista oli ollut sisä-Suomen keskustana, sen hallinnon, sen

sotaväen ja sen kaiken toimeliaisuuden keräyspaikkana. Tätä linnaa

kohden ohjasi ensimmäinen matkue kulkunsa ja sen jälestä toiset, yhä

parannellen vauhtiaan. Hieronymo näet rupesi arvaamaan, että marskilla

oli aikomus tänne sisämaan linnaan kätkeä ja haudata veljentyttärensä

ja tahtoi siis kaikin mokomin saavuttaa kuomureen, ennenkuin se ehtisi

linnan muurien sisäpuolelle, jossa Sten Fincke, jonka Sigismund vuosi

sitten oli määrännyt Hämeenlinnan päälliköksi, marskia miellyttääkseen

kyllä tulisi tyttöä tarkoin vartioimaan. Hevoset olivat väsyneet ja

kompastelivat lumessa ja liian vähän levänneet ajajatkin uupuivat niin,

että väliin torkahtelivat satulassa. Vaan ei auttanut, junkkarein

johtaja kannusti hevostaan ja toisten täytyi seurata perästä.

Takaa-ajajista he sitävastoin luulivat olevansa turvassa, niin vinha

oli ollut heidän vauhti.

Jo kuumottivat, heidän harjua ajaessaan, etäältä Hämeenlinnan pyöreät

tornit illan harmajaa taivasta vastaan ja se kiihotti Hieronymoa yhä

vieläkin. Ilta pimeni, esineet kävivät epäselviksi. Vaan eräässä

alamäessä oli hän näkevinään jotakin liikettä edessään, ja aivan

oikein, tuokion kuluttua hän jo tunsikin kuomureen ja sen ympärillä

viisi huovia. Vaan jo oltiinkin aivan linnaa ympäröivän metsättömän

aukon partaalla. Silloin hän pani kiirettä tovereihinsa; yhdellä,

äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä hän tahtoi hajoittaa huovit ja

anastaa kuomun haltuunsa. Siinä olivatkin jo kaikki toverit koossa.

-- Nyt myrskynä eteenpäin! komensi Hieronymo.

-- Vaan takaakin kuuluu kavioiden kopsetta, huomautti yksi jälempänä

tulleista.

-- Kuulukoon mitä tahansa. Tuiskuna kuomun kimppuun, se otetaan mukaan

ja yhtä höyryä porhalletaan siitä Vanajaveden jäälle ja sitten

eteenpäin Helsinkiin.

Pyrynä laskettikin junkkariparvi myötämaata edellä kulkevan joukon

niskaan, juuri kun se oli ehtimässä metsästä aavikolle. Kuomua

seuraavat huovit kuulivat kummissaan kumua takanaan, vaan kun he

kääntyivät katsomaan, oli jo parvi outoja ratsastajia heidän

kimpussaan. Yksi niistä tarttui rekeä vetävän hevosen kuolaimiin,

toinen tyrkkäsi Eenokin päistikkaa reestä kinokseen ja muut häätivät

huoveja tieltä pois syvään hankeen, jonne näiden säikähtyneet hevoset

selkää myöten hulahtivat. Huovit koettivat kiroillen ja sadatellen

saada ratsujaan sieltä ylös tielle ja ne, joille se onnistui,

ryntäsivät paljastetuin asein muukalaisten kimppuun, jotka jo olivat

ruvenneet ajamaan rekeä eteenpäin. Ankara kahakka syttyi siinä

ahtaalla, pimeällä tiellä; siinä lasketettiin peräkkäin, sysäyttiin

vastakkain, iskuja vaihdettiin, huutoja kuului ja kirouksia.

Mutta samalla kajahti se kavioiden kopse, joka yhä selvemmin takaapäin

oli kuulunut, nyt aivan viereisestä näreiköstä ja tuossa tuokiossa

pyrähti kymmenkunta uutta ratsastajaa mellastuspaikalle. Olavi

Flemingin huovit olivat viime hetkessä tavanneet takaa-ajettavansa ja

ryntäsivät vimmastuneina joukkoon. Nytkö siinä vasta syntyi hämmennys

ja sekasorto. Kuomua saattamassa olleet huovit eivät ensiksi pimeän

päässä tunteneet omia tovereitaan, vaan rupesivat heitäkin mukiloimaan,

ja junkkarit yrittivät jo päästä pakoon luiskahtamaan. Vaan pian sai

Olavi aseman selvitetyksi ja kaikin käytiin nyt noiden hienopukuisten

herrain kimppuun, joita heidän oli määrä jos mahdollista elävinä saada

pyydystetyksi. Kuomikin pysäytettiin, vanha Eenokki, joka jo oli

ryöminyt esiin kinoksesta, juoksi rekensä keulalle, tarttui suitsiin ja

ajaa karautti nyt täyttä neliä linnaan. Ratsastajain välistä taistelua

kesti vielä hetkisen pahaksi tallatulla talvitiellä, vaan pian olivat

junkkarit voimattomina. Huovit sitoivat heidät heidän omiin

ohjasvarsiinsa ja lähtivät viemään poikia, joista millä oli pää

verestävänä, millä muut luut kolhittuina, talteen linnaan, jonne ei

enää ollutkaan kuin neljännestunnin ratsastus.

Vaan kun Olavi vihdoin linnaan saavuttuaan rupesi vankejaan lukemaan ja

tarkastamaan, huomattiinkin, että yksi otuksista oli kateissa, vieläpä

paras saalis, juuri se, jota hän oli ollut pyydystämässä. Nuorukainen

kiroili ja sadatteli, voimatta käsittää, miten tämä oli tapahtunut.

Palattiin tappelupaikallekin, jossa kaatuneita hevosia, aseita,

satuloita, saappaita ja lakkeja virui hujanhajan poljetulla hangella,

vaan ei löytynyt kadonnutta sieltäkään. Oliko Hieronymus Birckholtz

kaatunut kahakassa ja uponnut hankeen tai polkeutunut kinokseen, oliko

päässyt pakenemaan rähinän aikana, -- siitä ei saatu selvää. Sulhasen

saattoseurueen vain saattoi Olavi viedä isälleen vankina, itse

seikkaileva sulhanen oli hävinnyt.

Mutta sillävälin oli linnan pihalla umpinaisesta kuomureestä nostettu

matkavaatteihin kääritty, puolipyörtynyt ja pelosta aivan typertynyt

tyttö, joka melkein kantamalla oli ollut ylös linnaan saatettava. Anna

Fleming ei, kahakan syttyessä maantiellä, ollut aluksi voinut käsittää,

mitä siellä tapahtui. Hän oli kuullut huutoja ja kirouksia, hän oli

tuntenut rekeään vuoroin pysäytettävän ja vuoroin taas ajettavan

eteenpäin, aseiden kalsketta ja ratsujen töminää oli hänen ympärillään

kaikunut ja silloin hän oli älynnyt, että joku mahtoi koettaa ryöstää

juuri hänet saattajain käsistä. Ja hänen sydämmensä oli siitä

sykähdellyt toivon ja pelon vaiheilla. Oliko siellä hänen sulhonsa,

joka koetti häntä vapauttaa, onnistuuko se hänelle vai joutuuko hän

alakynteen, vangiksi, ehkä kaatuu kahakassa? Hän oli suuressa

levottomuudessaan koettanut pyrkiä pois kuomista, vaan se oli suljettu,

hän ei päässyt. Ja kun kahakka kiihtyi, kun hän huomasi uusien

tulokkaiden saapuvan otteluun, oli hän niin kiihkeästi rukoillut, että

hänen vapauttajilleen suotaisiin voitto ja hän oli jo ollut varma, että

hänen rukouksensa oli toteutunut. Huutojen joukosta oli hän ollut

tuntevinaan tuttuja ääniä, sulhonsa äänen, Olavin äänen ja vanhan

Eenokin äänen, vaan kun rekeä taas ruvettiin ajamaan eteenpäin, ei hän

tiennyt, kuka niistä oli perinyt voiton, kenen hallussa hän nyt kulki.

Reki pysähtyi, kului tuokio. Joku saapui avaamaan kuomun esivaatetta...

Oliko se hänen sulhonsa, oliko hän pelastettu...?

Ei, outoja kasvoja ilmestyi hänen eteensä, hän saatettiin korkeita,

kosteita kivirappusia myöten ylös johonkin outoon linnaan ja oudot

kädet rupesivat siellä hänen matkapukujaan riisumaan. Missä hän oli,

kenen hoteilla? Hän ei sitä tiennyt, mutta ei voinut myöskään kysyä,

istui vain äänettömänä ja melkein kuin tylsänä jakkaralla takkavalkean

ääressä, johon hänet oli saatettu istumaan. Vihdoin aukeni ovi ja

sisään astui Sten Fincke varsin kummastuneen näköisenä ja virkkoi

Annalle, äsken avattu kirje kädessään:

-- Setäsi on lähettänyt sinut, Anna, tänne meidän huostaan, kätköön

maailmalta. Tässä linnassa on siis kotisi nyt vastaseksi oleva, täällä

valmistamme sulle hiljaisen sopukan, jossa saat rauhassa, kenenkään

häiritsemättä elää.

-- Vankina? kysäsi Anna kuiskaten.

-- Niin, minulla on käsky sinua vartioida. Vaan pidä linnaamme

kotonasi, silloin et tunne itseäsi vangiksi.

Ja hän käski palvelusväen saattaa Annan siihen huoneeseen, joka oli

tuleva hänen asunnokseen ja vankilakseen. Vaan kun hän siellä vuoteensa

reunalla yksin istui ja tuijotti eteensä, aukesi ovi hiljaa ja joku

hiipi huoneeseen. Anna kääntyi päin: se oli hänen ystävättärensä Elina,

joka heittäytyi hänen kaulaansa ja painoi kasvonsa hänen rinnalleen.

Pitkään aikaan he eivät sanaakaan vaihtaneet, istuivat vain sylikkäin

ja ääneti, kunnes hieno nyyhkytys kohosi kumpasenkin rinnasta ja hiljaa

virtaamaan lähteneet kyyneleet sulivat yhteen vastakkain painuneilla

poskilla.