Talvitunteita Kuitiassa.
Sodan pelko oli koko syystalven ja joulunajan vuona 1594 pitänyt
Suomessa mieliä jännityksissä ja kaikkia oloja ja toimia epävarmalla
kannalla. Varsinkin olivat rajanpuolelaiset olleet huolissaan, minä
päivänä tahansa saattoi odottaa aseellista, hävittävää hyökkäystä
Venäjän taholta. Välirauha oli näet loppunut ja hyvin epävarmalta
näytti, saataisiinko se muutetuksi vakinaiseksi rauhaksi, sillä
rauhanehdoista oli tuiki vaikea sopia. Ruotsalaiset eivät olisi
suostuneet luopumaan valloittamastaan Karjalasta, venäläiset taas eivät
muulla ehdolla tahtoneet rauhasta puhuakaan, vaan uhkasivat tarttua
uudelleen aseisiin. Siitä syystä oli sotaväki Suomessakin ollut taas
kiireen vilkkaa asetettava sotajalalle ja muutenkin varustauduttava
vihollista vastaanottamaan.
Niissä hommissa oli marski Klaus Fleming, palattuaan syyskuussa
kuningasta Puolaan viemästä, ehtimiseen ja väsymättä matkustellut
paikasta toiseen, laivastonsa luota Pikkalasta Viipuriin, sieltä
Narvaan, jossa rauhanneuvotteluja pidettiin, taas Turkuun ja
Hämeenlinnaan, -- kelittömät ja kelilliset ajat hän matkusteli ja
puuhaili, kokosi sotaväkeä, antoi käskyjä ja hankki varoja. Hänen
hoteillaan yksin oli huolenpito Suomen asioista, ja hän tahtoikin ne
yksin pitää käsissään.
Jouluakaan hän ei ollut ehtinyt viettää kotonaan perheensä helmassa,
hänen toimensa kun pidättivät häntä rajan puolella. Ja kesken näitä
moninaisia huolia, jotka toiselle hänen ikäiselleen miehelle olisivat
olleet aivan liian rasittavia, saapui hänelle kotoa Kuitiasta
vähänväliä ikäviä ja masentavia uutisia. Hänen vanhin poikansa oli
sairastanut koko syyskauden ja viimeisten tietojen mukaan käynyt hyvin
huonoksi, jopa hänen vaimonsa, Ebba-rouvakin, oli tautivuoteen ääressä
niin rasittunut, että hänkin oli ollut vuoteen omana, ja Anna oli siitä
syystä ollut kutsuttava viimeisellä avovedellä Kastelholmasta kotiin.
Eikä muut kuulumisetkaan olleet sen hauskempia. Ruotsista pommitti
Kaarlo-herttua häntä alinomaa törkeäsanaisilla kirjeillä, haukkuen
häntä valtionkavaltajaksi ja kapinoitsijaksi, kun muka vastusti ja
viivytti rauhantekoa, voidakseen sitä paremmalla syyllä pitää sotaväen
koolla Suomessa. Ja kuninkaan luota Puolasta lähetettiin Suomeen
jesuiittoja, jotka tahtoivat käyttää Sigismundon vaikutusta
käännyttääkseen suomalaiset takaisin paavin uskoon, mutta jotka sitä
tehdessään saivat aikaan häiriöitä ja siten nostattivat maassa
tyytymättömyyttä marskia vastaan.
Helmikuulla 1595 oli marski vihdoin matkalla kotiinsa päin Viipurista,
järjestettyään asiat rajalla parhaalla tavalla. Rauhankeskustelut
Inkerissä olivat nyt nekin hyvällä tolalla sittenkuin ruotsalaiset
valtuutetut, joiden johtajana oli Arvid Ståhlarm, olivat saaneet luvan
luopua Käkisalmesta. Hyvillään voitetuista vaikeuksista ja
odotettavissa olevasta levon ajasta kiirehti nyt Klaus Fleming kotiinsa
päin, jossa aikoi kevättalven viipyä ja jonne hän jo hartaasti ikävöi.
Mutta matka oli pitkä ja tiet huonot. Myöhään eräänä iltana saapui hän
päivän ajettuaan väsyneenä ja nälistyneenä Marttilan kievariin,
jossa aikoi maata yön, ajaakseen seuraavana päivänä Kuitiaan.
Nimismiestalossa käski hän kiireesti valmistaa iltasen ja vuoteen ja
meni, sillaikaa kuin Gröning siitä piti huolta, itse vierastupaan.
Mutta täällä hän tapasi muitakin matkustajia. Turun piispa Ericus
Erici, joka kulki tarkastusmatkoillaan, astui siellä häntä vastaan ja
iloisesti häntä marski tervehti, hyvillään kun sai illan ratoksi jonkun
tarinatoverikseen, -- he eivät olleet tavanneetkaan toisiaan sittenkuin
Upsalassa. Näiden Suomen molempain mahtavimpain hallitusmiesten välit
eivät olleet erittäin hyvät; vaikka toisella vain olikin maan maallinen
hallinto huolenpitonaan, toisella sen hengellinen, joutuivat heidän
harrastuksensa usein ristiriitaan. Vaan hyvin he sillä toistensa
seurassa tulivat toimeen, joskin aina toisinaan pieniä sivupistoksia
punoutui pakinaan.
-- No, kuinka rupeavat ihmiset tyytymään siihen, etteivät saa polttaa
kynttilöitä kirkossa messun aikana? Kuulin matkoillani pahaa nurinaa
siitäkin, kun ei kirkkoon otettavia vaimoja enää pueta valkoisiin
pukuihin, ja paholaisen manausta ihmiset myöskin hyvin ikävöivät?
Riisuessaan raskaita matkavaatteitaan ja asettuen rahille lepäämään
jutteli marski näinikään Suomen kirkon ylipaimenelle. Vaan piispa ei
nyt tapansa mukaan vastapistoksella vastannut näihin marskin puheisiin,
joiden kärjen hän kyllä oivalsi.
-- Niin, vanhoja tapoja on vaikea saada karsituksi, huoahti hän vain
hiljaa ja melkein kuin hajamielisesti. Vaan marski jatkoi äskeiseen
leikilliseen nuottiinsa:
-- Ja omaintuntojen sanotaan seurakunnissa olevan pahasti huolestuneina
siitä, kun pyhä Yrjö ja pyhä Nikolai ja pyhä Henrik ovat siirretyt
kirkoista ullakoihin.
Tästä asiasta he usein olivat kiivaastikin väitelleet sekä leikillä
että todella, vaan tällä kertaa ei piispa puuttunut väittelyyn. Näytti
siltä, kuin jokin erityinen seikka tänään olisi hajoittanut hänen
ajatuksiaan. Marskikin käänsi silloin puheen toisille aloille ja rupesi
kyselemään kotipuolen kuulumisia, lähinnä omista kotioloistaan, joista
hänellä ei taas ollut pitkiin aikoihin ollut tietoja. Piispa tiesikin
kertoa, että Klaun puoliso, Ebba-rouva, oli, toivuttuaan taudistaan ja
kun hänen sairas poikakin näytti rupeavan kostumaan, joulun jälestä
matkustanut vapaaherrakuntaansa sen taloudesta huolta pitämään. Vaan
sittemmin oli nuoren Eerik Klaunpojan tila taas huonontunut. Niin,
Klaus-herralle se tieto ei ollut odottamaton, siksi hän juuri niin
hartaasti halusikin päästä kotiinsa, vielä esikoistaan hengissä
tavatakseen ja viettääkseen levon aikaa perheensä keskuudessa.
Vaan vielä muuta näytti piispalla olevan kerrottavana. Marskille oli jo
iltaruoka tuotu pöydälle, vankka ateria, ja nälistyneenä hän innolla
sen kimppuun oli käynyt. Silloin piispa hänen luokseen astui ja virkkoi
vakavasti ja hiljaisella äänellä:
-- On minulla teille eräät erityisetkin terveiset tuotavana, vaikka jo
tässä tuumiskelin, etten koko asiaan puuttuisi. Muutamia päiviä ennen
Turusta lähtöäni sain Ruotsista, Kaarlo-herttualta, kirjeen, jossa hän
pyysi minua keskustelemaan teidän kanssanne eräästä asiasta, joka
läheisesti koskee perhettänne ja sen kunniaa, -- te epäilemättä
arvaatte mistä.
Marskilla unehtui pala pureskelematta suuhun, kun hän ällistyneenä ja
kysyvin kasvoin kuunteli piispan salaperäistä puhetta.
-- En, en hitto soi arvaakaan, vastasi hän päätään puistellen. --
Perheeni kunniaa, sanotte ... herttua kirjoittaa...? Hä, tässä on
varmaankin taas joitakin uusia vehkeitä tekeillä herttuan taholta,
mutta mitä? Mitä hän sitten kirjoittaa?
Piispa mietti kotvasen.
-- Niin, lyhyesti sanoen, hän vaatii minua kehottamaan teitä
oman arvonne vuoksi vihdoinkin suostumaan siihen avioliittoon
veljentyttärenne ja erään hänen hovijunkkarinsa välillä, josta hän jo
ennen on teille puhunut.
-- Mutta, tuhat tulimaista, minä olen mielestäni kyllin selvästi
hänelle vastannut, että juuri nimeni arvon vuoksi en siihen koskaan
suostu, kuuletteko, en koskaan!
Marski viilsi vihastuneena hyvän viipaleen siankyljestä, haukkasi sen
ja joi olutta päälle, käännähtäen poispäin piispasta, ikäänkuin aivan
lopettaakseen koko keskustelun siitä asiasta. Vaan piispa jatkoi
marskin kiivaudesta välittämättä.
-- Minä ymmärrän. Nähtävästi ette kumminkaan erästä seikkaa tunne.
Laita veljentyttärenne kuuluu olevan sellainen, että ellei pikaista
avioliittoa saada aikaan, asia kääntyy häväistykseksi sekä neitoselle
että nimellenne.
Marskilla oli veitsi pysähtynyt leipään, josta hän juuri oli palaa
leikkaamassa ja hän tuijotti hetkisen ääneti puhujaa. Sitten hän
virkkoi:
-- Mitä hittoja? Herra piispa, me emme ole erinomaisia ystäviä, mutta
siltä toivon, ett'ette laske leikkiä nimeni kunniasta -- herttuankaan
käskystä.
-- En ole herttuan suosikki enemmän kuin teidänkään ja syy, miksi
ollenkaan teille tätä asiaa esitän, on pelkkä sääli -- neitosta
kohtaan. Hänen sulhasensa...
Marski hurjistui.
-- Sulhanen, -- kirottu viettelijä hän on, kavala luikertelija,
hirtehinen...!
-- Kuinka tahdotte, hän on nyt kaikissa tapauksissa Turussa, on tullut
sinne vasiten häitään viettämään, mukanaan seurue, herttualta
huomenlahjat. Minun suora neuvoni on, että kiirehditte häitä, kaikki
päättyy silloin vielä hyvin.
Marski oli kavahtanut pystöön, jättäen juuri alotetun ateriansa kesken.
-- Kiitos neuvostanne, minä olen pitävä huolta nimeni kunniasta!
virkkoi hän piispalle ja huusi samalla ovelta: -- Eenokki, hevoset heti
valjaisiin ja huovit satulaan...! Kyllä minä tässä häävuoteet
valmistan!
Äkäsin askelin käveli marski sitten edestakasin lattiata pitkin,
kysellen piispalta lähempiä tietoja tuosta häväistysjutusta. Muuta ei
piispa osannut selittää, kuin että marskin veljentytär oli mahtanut
kirjeessä sulholleen kertoa tilastaan ja pyytää tältä apua, ja herttua
oli sen johdosta nyt varustanut nuoren junkkarin häämatkalle.
Samanlaisia kirjeitä, joissa herttua kehotti taivuttamaan marskia
myöntyväisyyteen, kuuluvat muutamat muutkin ylhäiset henkilöt Suomessa
saaneen, ja itsellään oli marskilla useita kirjeitä vastassaan.
-- Se on ilmeistä, tarkotettua häväistystä, herttua koettaa masentaa
minut, äyväsi marski.
Vaan hän sai samalla kuulla piispalta vielä merkillisimpiä asioita.
Samassa seurassa, kuin Hieronymus Birckholtz, oli Turkuun saapunut
herttuan laittama lähetystö, jolla oli toimeenpantavanaan uusia
määräyksiä Suomen hallinnosta. Valtioneuvosto oli muitta mutkitta
määrännyt Suomessa olevan sotaväen päälliköksi Flemingin sialle Kaarlo
Hornin, taikka, jos ei tämä siihen suostuisi, jonkun muun Suomen
herroista, ja muutenkin tuli lähetyskunnan tarkastaa Flemingin toimia
Suomessa. Näiden määräysten johdosta vallitsi suuri levottomuus Suomen
aateliston joukossa ja lähiseudun aatelismiehiä oli siitä syystä
rientänyt Turun linnaan neuvottelemaan. Marskin poissaolo oli siellä
kaiken lisäksi vaikuttanut aivan yleistä epävarmuutta.
Marski oli näitä kuunnellessaan taas käynyt kylmäksi ja varmaksi:
-- Ja tämä kaikki vastoin kuninkaan nimenomaista käskyä ja sodan
uhatessa rajalla, virkkoi hän hiljaa ja puolittain kuin itsekseen.
-- Niin, ajat ovat levottomat, minä en sekaannu näihin vehkeisiin,
joita en ymmärrä, huoahti piispa. -- Minun työni on rauhan työtä ja
sitä aijon harjoittaa, pysyen uskollisena valtakunnan uskonnolle ja
hallitsijalle.
Fleming istui kotvasen ääneti, kävi sitten vielä kiirehtimässä Eenokkia
ja Gröningiä matkalle ja rupesi itse taas pukeutumaan noihin
matkapukimiinsa, jotka hän äsken juuri oli viskannut päältään. Hän oli
kalpea, hänessä näkyi vielä väsymyksen jälkiä ja turkin vyötä
kiinnittäessään virkkoi hän hieman katkerasti:
-- Olinpa toivonut saavani maata rauhassa yöni, minä olin väsynyt; olin
myös toivonut saavani levätä jonkun ajan häiritsemättömänä kotonani.
Vaan minä näen, että huolta on pidetty siitä, että leponi ei saa olla
pitkä. No, olkoon menneeksi, minä en väsy kesken. Malttakaahan te
herrat siellä Turussa, kyllä minä päästän teidät levottomuudestanne,
minä tahdon hittosoi myöskin vähän neuvotella! Hyvästi herra piispa.
Hevoset olivat jo valjaissa ja päivän ratsastuksesta väsyneet huovit,
jotka myös kesken ateriansa olivat ajetut ulos, satuloitsivat
parhaallaan vähän tyytymättöminä ratsujaan. Marski istui rekeen ja
käski ajaa hevosia säästämättä.
-- Me ajamme ensiksi Kuitiaan, virkkoi hän Eenokille, kun tielle oli
päästy, ja lisäsi puolittain itsekseen: -- siellähän on herttuan
käskystä häitä kiirehdittävä! -- Klaus-herran ensi ajatus oli ollut
ajaa suoraan Turkuun ja huojentaa siellä Suomen herrain huolet, vaan
hän huomasi sittenkin, että häntä ensiksi tarvitaan Kuitiassa, --
perheen kunnia oli kaikista arin. Pakkaslumi kitisi jalasten alla ja
napsahteli omituisesti takana ajavain huovihevosten kavioissa. Ja kun
jäälle ajettiin, josta oikonen viittatie lähti viemään Paraisiin,
vongahteli aavikko kaameasti, jää paukahteli ja halkeili ja hevoset
huuriusivat yltänään kovassa ajossa. Vaan eteenpäin kävi matka
lepäämättä läpi yön, tuo mies, joka reen perällä istui, oli käskenyt
ajaa hevosia säälimättä, ja Eenokki tiesi, että silloin oli tosi
edessä. Ja vielä oli Kuitia kaukana. -- --
Iloton joulujuhla oli tänä vuonna vietetty Kuitian vanhassa,
harmaakivisessä linnassa. Isäntä oli poissa, kaksi tautivuodetta oli
ollut hoidettavana ja hoitajainkin mielet olivat apeat. Kun Ebba-rouva
syksyllä oli sairastanut, oli Anna viimeisen laivaliikkeen aikana
joulun alla tuotettu kotiin Kastelholmasta ja hänen tehtävänsä oli nyt
Kuitiassa ollut valvoa kituvan ja vähitellen näivettyvän serkkunsa
tautivuoteella. Ebba-rouvan lähdettyä vapaaherrakuntaan oli se
sairaanhoito jäänyt yksinomaan hänen huolekseen. Siellä hän oli
tautivuoteen ääressä valvonut, vaan oikein valveillaan hän ei
enimmäkseen ollut näyttänyt olevan. Tuskin sanaakaan palvelusväki oli
päiväkausiin hänen huuliltaan kuullut; potilaan toivomukset ja hoidon
hän huolellisesti täytti, mutta teki sen koneellisesti, melkein; kuin
unissaan ja sillävälin oli hän ääneti istunut eteensä tuijottaen.
Päätään puistelivat sille talon vanhat palvelijat ja ennen pitkää
rupesi heidän joukossaan kuisketta kulkemaan. Anna ei liikkunut ulkona,
ei näyttäynyt missään; ainoastaan silloin, kun hän kuuli jonkun Turkuun
lähtevän, elpyi hän virkeäksi: hänellä oli aina kirjeitä laitettava
Turkuun, talvipostilla Ruotsiin lähetettäviksi. Ja kun sanomia saapui
Turusta, silloin hän aina kiirehti kuulostamaan, olisiko hänelle
mitään. Vaan ei ollut mitään, ei koskaan. Ja taas hän vetäysi
sairashuoneeseen, poski kalpeana ja silmä kävi kuopille. Ja toisinaan
öisin kuului sairashuoneesta valittavaa nyyhkintää, josta talonväki ei
varmaan tiennyt, lähtikö se potilaasta vaiko hoitajasta.
Annan apuna potilasta hoitamassa oli vanha mestari Markkus, talon
vanhoja uskollisia palvelijoita hänkin. Mestari Markkus oli aikoinaan
palvellut sotaväessä haavansitojana, barbeerarina, ja pitkäaikaisen
kokemuksen kautta saavuttanut jonkunverran tietoja ja harjautumista
lääkintötaidon muissakin haaroissa. Nämä haavurit ne olivatkin tämän
ajan ainoita lääkäreitä Suomessa, varsinaista lääkäriä ei löytynyt
Suomessa vielä yhtään. Parastaan oli Markkus mestari koettanut,
saadakseen mahtavan isäntänsä esikoisen toipumaan taudistaan, vaan
hänen yrttisekotuksensa ja keitoksensa eivät tepsineet auttamaan sitä
hiljaista riutumusta, joka vähitellen hierti voimat nuorelta Eerik
Klaunpojalta. Tämän tila oli nyt viimeisinä viikkoina huomattavasti
huonontunut, henki hänessä jo heikkona liekkinä läähätti ja uhkasi
sammua. Oli siitä syystä lähetetty sana Ebba-rouvalle Siuntioon ja
kutsuttu häntä rientämään takaisin poikansa kuolinvuoteelle, ja nyt
odotettiin joka päivä hänen saapuvan Kuitiaan. Marskia niinikään jo
odoteltiin kotiin, vaan yhä epävarmemmalta näytti, ehtisikö
kumpanenkaan saapua, ennenkuin liekki oli kokonaan sammunut.
Samana iltana, jolloin marski saapui Marttilan kievariin, seisoivat
mestari Markkus ja Anna nojautuneina Eerik Klaunpoika Flemingin vuoteen
ylitse, ääneti katsellen, loppuisiko se liekki jo aivan siihen. Mestari
koetti valtasuonta: sitä tuskin ollenkaan tuntui. Ja se käsi, joka
lepäsi hänen kourassaan, oli kuin kuolleen lapsen kätönen, niin hento
ja läpikuultava. Potilas makasi jonkunlaisessa unenhorroksessa:
hengitystä ei kuulunut, jalat olivat kylmät, kaikki näytti olevan
loppumaisillaan. Markkus laski varovasti hennon käsivarren peitolle,
virkkoen alakuloisesti:
-- Siinä vanhin vesa Flemingin suurta sukua! Tarvitaanpa marskin koko
tarmo, ettei hän tästä kolauksesta taitu.
Anna istahti jakkaralle vuoteen viereen, tuijotti kauan kelmeää
serkkuaan ja huoahti sitten yhtäkkiä hiljaa, melkein kuin itsekseen:
-- Oi, jospa voisin minä vaihtaa paikkaa sinun kanssasi, Eerik!
Mestari Markkus, minkä vähän hän ihmisruumiista tunsikin, tunsi vielä
vähemmin ihmissielun syvempiä väreilyjä. Hän kääntyi aivan kauhulla
Annan puoleen kysyen:
-- Mitä? Tekö tahtoisitte kuolla?
Anna säpsähti, hän huomasi nyt vasta, että tuo huoahdus oli häneltä
tietämättään ja varkain päässyt. Vaan hän ei voinut sitä huokaustaan
kahlehtia, tuskan ryöppy syöksähti tuon Markkuksen kysymyksen johdosta
aivan valtoinaan esiin.
-- Oi niin, mestari, minä tahtoisin maata tuossa noin kylmenevänä
taikka jo kylmänä, tunnotonna ja tiedotonna, noinikään tahtoisin nukkua
pois, nukkua jo kohta ja ainaiseksi, -- oi, se olisi niin helpottavaa,
niin autuasta!
Mestari Markkus loi häneen nyt terävän, tutkivan katseen ja hänen
kasvonsa kävivät yhä suruvoittoisemmiksi, kuta kauemmin hän neitosta
tarkasteli. Vaan tämä jatkoi vielä äskeisellä kiihkollaan:
-- Miksi olisi rikos toivoa jonkun kurjan kitujan kärsimysten loppua?
Miksei saisi helpottaa ja jouduttaa sitä, minkä kumminkin kerran täytyy
tapahtua. Miksei olisi ihminen henkensä herra, kuka sen omistaisi,
ellei hän?
Mestari Markkus nousi aivan kauhistuneena pystöön.
-- Te olette väsynyt, te uneksitte, armollinen neiti.
-- Jospa se olisikin unta, jos olisi kaikki ollut unta! Enkä kumminkaan
sitä soisi, ei se on todellisuutta, mutta sitä on jo kylläksi...
Lupaisitteko olla vaiti, mestari, jos huomaisitte lääkelaatikostanne
jonkun pienen pullon kadonneen, pienen vain, -- se ei olisi tuottanut
kellekään vahinkoa, kellekään surua tai häpeää...
Markkus huomasi aavistuksissaan olevan perää, -- vielä uusi suru tässä
perheessä, entisiä masettavampi, nöyryyttävämpi. Sitä surua ja häpeää
olisi neito nyt tahtonut välttää, -- kunpa ei olisi sekin jo myöhää.
Säälien hän laski kätensä Annan olkapäille.
-- Tyttö parka, kuinka suuri tuskasi lieneekin, sinä haaveksit
mahdottomia. Elämän ja kuoleman raja on korkeampi, kuin että sen yli
niin helposti hyppää, sen olet huomaava. Tällä puolen sen rajan ovat
tänne kuuluvat kaihot kärsittävät. Vaan sinä olet sairas, tyttöni,
tässä olet potilasta hoitanut, itse tarvitset hoitoa.
-- Ei, ei, mestari, en tarvitse, huudahti Anna säikähtyneenä. -- Te
olette oikeassa, olen valvonut liiaksi, olen väsynyt, minä uneksin. Ei,
vielähän tahdon minäkin elää, rakastaa, nauttia ja tehdä
velvollisuuteni...! Kas noin, serkkunikin elpyy taas.
Kalpean potilaan hipeälle oli kuume taas ajanut hienon punan. Laiha
käsivarsi liikahti peitolla ja harhaileva katse näytti etsivän jotakin.
Anna kostutti hiukan potevan huulia, korjasi peitettä ja istahti taas
jakkaralle vartiopaikkaansa, virkahtaen vähän reippaammin:
-- Kas näin, nyt olen taas valmis serkkuani vaalimaan. Hyvää yötä,
mestari.
Mestari puisteli päätään, katsellen vuoroin hoitajaa ja vuoroin
potilasta. Vaan Annan äänessä oli ollut jotakin käskevää, jota hän ei
voinut olla tottelematta.
-- Hyvää yötä, lapseni, herätä minut, kun tarvitaan tai kun itse väsyt.
-- Vaan vielä hän ovella pysähtyi tautivuodetta katsomaan, tuumien
itsekseen: Kunhan tuottaisi toisen vaaliminen edes hoivaa omille
tuskille! Ja ääneen hän virkkoi:
-- Elä valvo liiaksi, tyttöni, tauti voi tarttua sinuunkin.
-- Ei ole hätää, mestari, kyllä minä jaksan, vastasi Anna
rauhoittavalla äänellä, mutta itsekseen hän lisäsi mestarin mentyä: --
Kunpa tarttuisi, kunpa tarttuisi pian!
Yön istui Anna ja vartioitsi potilastaan, joka hiljaa kuin nukkuen
siinä makasi, vaan aamupuoleen yötä voitti väsymys; hoitajattaren pää
vaipui vuoteen reunaa vastaan ja hän nukkui hetkisen siinä istuvallaan.
Säpsähtäen hän siitä heräsi ja katsoi serkkuaan. Tämä makasi nyt silmät
auki ja katseli häntä kysyvin silmin, joissa jo oli outo kiilto; käsi
näytti tapailevan jotakin ja huuli liikahti hiljaa. Vaan samassa vaipui
käsi alas peitolle, silmän kiilto kävi raukeaksi, himmeäksi, tummeni,
sammui pois. Heikko henki oli lähtenyt.
Vartija oli myös jo tehnyt tehtävänsä, hän oli vapaa. Hetkisen vielä
ikäänkuin kadehtien katsottuaan vuoteella lepäävää siirtyi Anna
viereiseen huoneeseen, istahti sen ikkunan ääreen ja katseli
liikahtamatta ulos autioon luontoon, jossa aamun ensi sarastus hyvin
verkalleen hälventi öistä pimeyttä. Vaan tuskan voima siinä voitti
hänen rauenneen mielen.
Jännitys tautivuoteen ääressä ja kuoleman kanssa taistelevan sairaan
vaaliminen olivat jonkunverran viihdyttäneet hänen omia ajatuksiaan,
vaan nyt ne oman mielen mustat mietteet uudella voimalla hänessä
heräsivät vireille ja lohduton epätoivo hänet valtasi. Näihin asti oli
hän askareidensa seassa vielä hiukan toivonut sulhonsa saapuvan häntä
pelastamaan, ennenkuin setä ja täti joutuisivat kotiin, hän oli
haaveksinut vapautumista, unhotusta. Toivo oli nyt mennyt, -- ei
pelastusta, ei lohdutusta nähnyt hän millään taholla.
Niissä mietteissä hänet mestari Markkus tapasi, kun vähän myöhemmin,
tautivuoteesta vainajan löydettyään, huolestuneena lähti hoitajaa
hakemaan. Hän neuvoi Annalle lepoa, käski kumminkin hänen sitä ennen
käydä ulkona kävelemässä, saamassa raitista ilmaa, sillävälin kuin
palvelusväki kuolinhuoneessa suoritti ensimmäisen surullisen
palveluksen.
Ulos, lumiseen, vapaaseen luontoon, hiihtämään puhtoselle hangelle! --
se ajatus viehätti hetkisen Annan rauennutta mieltä ja hän tarttui
siihen kiinni kuin viihdyttävään pelastuskeinoon. Ulos hän kiirehti,
haki pihalta nuoremman serkkunsa liukkaat sukset ja jo seuraavassa
tuokiossa hän viiletti loivaa rinnettä alas selälle. Jäälle
hiihtäessään kuuli hän syrjemmältä talvitieltä tutun kulkusen kilinän,
-- Ebba-rouva palasi sieltä nyt Kuitiaan. Vaan Anna ei kääntynyt
takasin häntä vastaanottamaan, ei pyörähtänyt katsomaankaan, hiihti
vain edelleen. Hän oli saanut päähänsä uuden mielenjohdon, joka häntä
piti vireillä: hän tahtoi hiihtää Paraisten kirkolle asti, vanhan
Maunupapin luo, joka oli ollut hänen äitinsä ystävä ja jolla varmaankin
olisi joku lohdutuksen sana hänellekin hänen suuressa tuskassaan. Niin,
varmaankin oli hän sieltä saava neuvoa ja lohdutusta...
Tuo ajatus virkisti hänen mieltään ja raitis talvinen ilma, jota hän
nyt pitkästä ajasta hengitti, vaikutti kuin huumausjuoma hänen
rauenneisiin jäseniinsä, työntäen niissä hyytyneen veren vilkkaampaan
kulkuun. Hän kuvaili elävänsä vielä lapsuutensa huoletonta aikaa,
hiihtelevänsä hankea pitkin lapsen keveydellä ja hilpeällä mielellä.
Eteenpäin, eteenpäin, vapauteen, mielen tyyneyteen, pakoon tuskia ja
toivottomuutta!
Pysähtelemättä hän hiihti edelleen. Vaan kun hän oli saapunut
salmentakaiselle mantereelle, rupesivat talviluonnon hetkeksi
terästämät voimat raukenemaan, hiihto kävi raskaammaksi ja samalla nuo
tuokioksi unhottuneet mustat mietteet palasivat uudella voimalla
takasin. Hän huomasi, ettei hän jaksanutkaan hiihtää Paraisten kirkolle
asti, että hänen täytyisi palata kotiin Kuitiaan, jonne Ebba-rouva jo
oli saapunut ja marskiakin odotettiin... Ja silloin viimeinenkin
oljenkorsi katkesi ja katosi.
Väsähtäneenä hän vaipui istumaan rantakivelle pienen koivun kupeelle,
molemmin käsin sauvaansa nojaten. Vähän alempana jäällä kulki Turusta
tuleva talvitie. Hetkisen kuluttua rupesi sieltäpäin kuulumaan
aisakellon helinää, joka kasvoi ja koveni. Kukahan sieltä ajaa
Kuitiaan? se ajatus herätti Annan taas mietteistään ja hytkäytti hänen
mieltään. Saapuuko sieltä marski nyt Turun kautta kotiinsa? Vai,
vai ... onko se hänen odotettunsa, hänen pelastuksensa, onnensa...?
Monta kirjettä oli Anna kirjoittanut sulholleen Ruotsiin ja pyytänyt
häntä tulemaan Kuitiaan vapauttamaan hänet tavalla taikka toisella. Hän
oli kirjoittanut, että hän on valmis pakenemaan setänsä kodista ja
seuraamaan Ruotsiin... Vastausta ei ollut tullut, vaikka hän oli sitä
toivonut viimeisiin asti. Nytkö aivan viime hetkessä toteutuisi
todellakin tuo toivo ... niin, varmaankin hän saapuu nyt juuri tuossa.
Anna kuvaili, kuinka hän istuisi tuohon rekeen sulhonsa viereen ja
sitten he ajaisivat pois, pois, kauas, ei kukaan tietäisi minne, ei
kukaan osaisi hakea heitä mistään, hän olisi hävinnyt maailmasta,
unhottunut vähitellen, vaan nauttisi itse kätkössä täysin mitoin
unhotustaan ja kauvan kaivattuaan onnea... Kavion kopse kuului jo
läheltä. Anna nousi jännityksissä pystöön katsomaan. Tuolta hän ajaa
niemen kärjestä, yksin ajaa virkkua juoksijaa... Ja kas, hän pysäyttää
hevosen, katsoo, katsoo pitkään törmälle päin... Jo nousee reestä,
sitasee suitset jalaksen nokkaan ja lähtee kahlaamaan törmälle, -- se
on hän, -- onko? -- -- Ah, ei, ei, se on se toinen... Anna hervahti
taas takasin istumaan lumiselle kalliolle.
Ajaja, joka Anna Flemingiä kohden astui, oli nuori Henrik Horn
Kankaisista. Hän oli tuntenut törmällä istuvan tytön, ja tuli häntä
tervehtimään ja puhuttelemaan, koska hänen asiansa Paraisten puolelle
koski juuri häntä. Kesästä asti oli nuori Henrik viipynyt isänsä mukana
Kankaisissa, vaan nyt oli hän lähdössä pitemmäksi ajaksi Ruotsiin,
jatkamaan opintojaan ja harjaantumaan isänsä johdolla valtiotaitoon.
Sitä ennen oli hän kumminkin tahtonut käydä Kuitiassa, saamassa varman
vastauksen siihen kysymykseen, jonka hän jo vuosi sitten Upsalassa oli
tehnyt.
Näitä hän siinä neitosen edessä hangella seistessään tälle lyhyesti ja
ujosti kertoi ja lisäsi sitten rohkeammin ja päättävämmin:
-- Suora kysymys ansaitsee suoran vastauksen, ja siksi tahdon vielä
kerran esittää asiani marski Flemingille ja hänen rouvalleen. Mutta
minä tiedän, että lopullinen päätös kumminkin riippuu teistä, neitini,
ja siksi pyydän teiltä itseltänne ensiksi kuulla tuomioni.
Anna kuunteli nuoren Hornin puhetta ikäänkuin aivan outoa, taikka
äärettömän kaukaista ja jo mennyttä asiaa, eikä hän ensiksi oikein
jaksanut käsittää, mistä kysymys olikaan. Mutta kuta pitemmin
nuorukainen puhui, sitä enemmän tuo asia rupesi häntä pelottamaan ja
huolettamaan. Hän kuiskasi läähättäen:
-- Ei, jalo nuori herra, elkää menkö Kuitiaan. Tarjouksenne on mulle
kunniaksi, vaan se on mahdoton.
Nuorukaiselle ei tämä vastaus näyttänyt olevan odottamaton. Hän jatkoi:
-- Olen tullut huomaamaan, että en ole teidän suosiotanne onnistunut
voittamaan eikä ole minulle tietämätöntä sekään, että eräs toinen on
ollut minua onnellisempi. Vaan kumminkin: minun täytyy, ennen Suomesta
lähtöäni, vielä esittää teille asiani. Sydämmenne valitsemaa ei teille
sukunne anna; minun silmämääräni olisi tehdä teidät onnelliseksi.
Ettekö voi antaa mulle vastaiseksikaan toiveita?
Neitosta puistatti, tämä kohtaus talvisella hangella oli tapahtunut
niin odottamatta, hänen kiihotetun mielensä ollessa aivan toisaalle
kiinnitettynä. Vaivoin hän itselleen sai asian selvitetyksi.
-- Se on totta, sopersi hän vastaan, minä uskon teitä, te olette
jalomielinen ja hyvä, vaan se on sittenkin kaikki mahdotonta, kaikki...
Minä kuulun toiselle ja sitäpaitse ... niin, te tulette sen huomaamaan,
-- ei, elkää menkö Kuitiaan. Oi, minä pyydän teitä, jos olen ollut
teille jonkunarvoinen, elkää menkö!
-- Neiti Fleming, minulla on asiaa Kuitiaan ei ainoastaan itseni vaan
isänikin puolesta, vastasi nuorukainen hetkisen kaihomielellä neidon
kiihkoa tarkastettuaan. -- Minun on siellä ilmoitettava, että isäni ei
suostu ottamaan vastaan sitä ylipäällikkyyttä Suomessa, jonka
Kaarlo-herttua tahtoo riistää marski Flemingilta ja tarjoo isälleni.
Tämä päätös merkitsee sitä, että Kankaisissa ei tahdota asettua
leppymättömälle riitakannalle Kuitiaa vastaan, että isäni suostuu
unhottamaan, rakastaa rauhaa...
-- Minä ymmärrän ... vaan...
-- Vaan kiellätte minua menemästä Kuitiaan?
-- Oi, te olette tehneet niin paljon minun arvottoman vuoksi. Mutta
säälikää minua, minä rukoilen teitä, armahtakaa minua, sillä minä olen
onneton!
Nuorukainen näki sen tuskan, mikä kuvastui neidon rukoilevista
katseista ja oivalsi, että tässä on tosi kysymyksessä. Hän on onneton,
hän kärsii, -- sen tunteen edestä oli hän valmis väistymään. Ja
sanaakaan lisäämättä aikoi hän poistua, kumarsi jo jäähyväisiksi ja
astui pari askelta, vaan pysähtyi kumminkin vielä ja virkkoi:
-- Surunne on haikea, sen näen, ja siksi teitä tottelen, -- vaan
keveällä mielellä en lähde kotimaastani. Hyvästi, neiti Fleming. Jos
joskus mielenne tyynnyttyä, olojen muututtua, kaipaatte ystävän neuvoa
tai apua, löydätte aina minusta ystävän, vaikka vielä mitä tapahtukoon.
Kiilsipä kuin kiitollinen vilaus Annan rauenneessa katseessa, hänen
jäähyväisiksi nyökäyttäessään päätään lähtevälle, mutta se katse vaipui
taas alas, eikä kotvaseen kohonnut. Hän kuuli, kuinka taas kavioiden
kopse lähti loittonemaan samalle taholle, josta se äsken oli
lähestynyt, kuuli vielä hetken aisakellon helinää ja taas oli kaikki
äänetöntä talvisessa luonnossa. Anna nojasi päänsä koivun kylmää kylkeä
vastaan ja koetti itkeä, vaan kyyneleet eivät juosseet. Hän ajatteli
tuota äkillistä, lyhyttä kohtausta hangella, joka sekin vielä oli
lisännyt hänen mielensä kaihoa. Hän oli karkottanut tuon kelpo
nuorukaisen... Kuinka huolettoman elon ja rauhaisan kodin hän olisi
voinut hänen rinnallaan saada, suruista vapaan; siinä hän olisi voinut
vaikuttaa muidenkin onneksi, yhdistää maansa molemmat mahtavat suvut ja
aikaansaada sopua ja rauhaa. Hän olisi ollut rakastettu ja
arvossapidetty... Kaikki hän oli menettänyt, kaikki mestannut
tavotellessaan tuota pikkuista onneaan, jota hän ei kumminkaan
tavannut. Mitä oli hänellä siitä jälellä: muisto keltakiharaisesta
nuorukaisesta, joka ehkä ei ollut häntä koskaan todenperäisesti
rakastanut, muisto hymyilevistä huulista, joiden petolliset valat
olivat syösseet hänet häpeään, -- sen hän oli unelmillaan
saavuttanut!... Mutta sittenkin! Jos tuossa tulisi ajaen se solakka
poika, tempaisi häntä käsipuolesta ja lähtisi viemään: oi, oi, millä
innolla ja kiitollisuudella hän tarttuisi tuohon käsivarteen, riippuisi
siitä hellittämättä kiinni -- ja kaikki oli sovitettu, kärsimys ja
häpeä... Vaan se on kaikki turhaa, ei ole toivoa enää, ei rahtuakaan.
Anna puristi suonenvedontapaisesti koivun hoikkasta runkoa ja jäi sen
varaan rauenneena makaamaan.
Hän istui siinä liikahtamatta niin kauan, kunnes kylmän väreet
rupesivat hänen ruumiistaan puistattamaan. Silloin hän nousi ja käänsi
suksensa taas Kuitiaan päin. Kotiin, sinne harmajalinnaiseen vankilaan,
odottamaan mitä tuleva oli, -- kohtalonsa varaan oli hänen
antauduttava, muuta neuvoa ei enää ollut. Vaan niin raskaasti lipuivat
nyt sukset salmen tasaista pintaa pitkin ja niin pystyltä tuntui tuo
loiva rinne kotisaaren rannan noustessa Kuitian kohdalla. -- --
Marski Klaus Fleming oli, yötämyöten ajettuaan Marttilan kievarista,
saapunut kotiinsa muuatta tuntia myöhemmin kuin hänen rouvansa
Siuntiosta. Pihalla vastaansa rientäviltä nuoremmilta lapsiltaan oli
hän jo kuullut vanhimman poikansa kuolemasta ja kaihomielellä oli hän
rientänyt sairashuoneeseen, missä hän tapasi vaimonsa itkemässä nuoren
vainajan vuoteella. Pää kumarassa, väsymyksestä rauenneet kasvot
kalpeina oli hän kauan seisonut siinä Ebba-rouvan rinnalla nuorukaisen
kuihtuneen ruumiin vieressä, ja siltä oli hetkisen näyttänyt, että
hänenkin partanen leukansa vähän oli väkättänyt. Vaan sitten oli hän
vetänyt palttinan poikansa kasvoille, kääntynyt ja lähtenyt
työhuoneesensa, jossa hänellä oli vastassaan monen viikon kirjeet ja
postit. Tyyneesti oli hän siellä työskennellyt, rauhallisesti antanut
Gröningille käskyjä, mitä erinäisten, kiireellisimpäin asiain johdosta
heti olisi tehtävä, olipa itsekin kirjoittanut muutamia lyhyviä
vastauksia. Viimeksi ryhtyi hän tuohon herttualta äsken tulleeseen
postiin, jota avatessaan hänen kätensä vihasta vavahtivat. Ja sen
luettuaan jäi hän pitkäksi ajaksi kirje kädessään istumaan ja
miettimään.
Vihdoin näkyi hän tehneen päätöksensä. Hän kutsui mestari Markkuksen
puheilleen ja lähti, tuokion neuvoteltuaan hänen kanssaan, ulos
työhuoneestaan. Kirjeiden joukossa oli ollut myöskin eräs kirje
Ebba-rouvalle tämän sisarelta, leskikuningattarelta, joka
Kaarlo-herttuan käskystä hänkin oli kirjoittanut Annan asiasta ja
vilkkaasti kehotti sisartaan suostumaan Annan avioliittoon herttuan
kamarijunkkarin kanssa, sekä taivuttamaan miestäänkin siihen. Klaus
meni Ebba-rouvan huoneeseen, ojensi hänelle tämän kirjeen ja istui
ääneti vieressä katsellen vaimonsa hämmästystä hänen näitä uutisia
lukiessa.
-- Ja mitä nyt arvelet? kysyi hän hiljaa rouvaltaan, joka, ollen
äskeisen, haikean surunsa valtaamana, ei vielä oikein voinut toipua
käsittämään tuon lukemansa kirjeen sisältöä.
-- Mitä, onko tämä totta? Tämäkö suru vielä äskeisen lisäksi, sopersi
kyyneleitään kuivaava rouva.
-- Me emme saa menettää malttiamme, -- tosia kirjeessä kerrotaan. Nyt
on vain päätettävä, mitä on tehtävä, päätettävä heti.
-- Päätettävä, -- onko neuvottelemisen tilaisuutta? Annan täytyy
tietysti heti mennä naimisiin, -- oi, jo syksyllä aavistin minä pahaa.
Vaan sinä et silloin tahtonut taipua; nyt on suostuminen välttämätön.
Marskin silmässä leimahti kuin salama ja hänen nyrkkinsä kohosi
pystöön. Häntä tahdotaan pakottaa syömään sanansa, tuo ajatus saattoi
hänet hurjistumaan. Herttua oli yhdessä liitossa tuon kurjan
viettelijän kanssa, ja nyt he olivat ilkeydessään vieneet asian niin
pitkälle, että hänen, marski Flemingin, joko muitta mutkitta oli
suostuttava tuohon vihaamaansa avioliittoon, joka ei ollut hänen
nimelleen arvokas, taikka vedettävä nimelleen ja suvulleen vielä
suurempi, ilmeinen häpeä. Suo siellä, vetelä täällä. Ah, kuinka herttua
nyt mahtoi nauttia siitä pulasta, johon hän marskin oli saattanut,
nöyryyttääkseen hänet tässäkin kohden, marski saattoi kuvailla
mielessään, kuinka hän siitä itsekseen ilkkui. Vaan malta, herttua,
hoki hän sapekkaassa mielessään, vielä ei ole asia päättynyt sinun
mielesi mukaan, -- ei hetikään!
-- Ja siinä arvelet siis, että me täällä rupeamme valmistamaan häitä,
pakosta ja herttuan käskystä?
-- Niin, -- näin kohta poikamme kuoleman jälkeen, se ei ole hauskaa.
Vaan mihinkä siitä pääsemme, onhan tehtävä, mitä häpeän estämiseksi
voi. Taikka lähetämmekö Annan vihittäväksi Strömsholmaan, kuten
sisareni ehdottaa?
Marski nousi kalpeana ja päättäväisenä pystöön. Hän oli itse jo aikoja
sitten tehnyt päätöksensä.
-- Ei koskaan. Sitä nautintoa emme herttualle suo. Jos olisi kysymys
mistä muusta tahansa, niin minä suostuisin, vaan tässä on herttualla
tarkotus persoonallisesti nöyryyttää minut, ja silloin olen minä
rautanen.
-- Suostut mieluummin häpeään. Vaan ajattele toki, miten siitä Anna
kärsii, emme ainoastaan me. Klaus, sinun rautatahtoasi olen aina
ihaillut, nyt sitä pelkään, -- sinä olet julma!
-- Minä olen julma, minut pakotetaan sellaiseksi. Mitä häpeän
salaamiseksi tehdä voi, siitä olen huolta pitävä, ja viettelijän
kurittamisesta myös, -- muusta ei ole puhumistakaan.
Vaan Ebba-rouva rukoili aivan kiihkeästi:
-- Ei, ei, Klaus, asia siitä vain pahenee. Taipukaamme tämä ainoa
kerta, eihän tämä pieni nöyryytys toki paljoa merkitse.
-- Se merkitsee kaikki, -- elä pyydä, Ebba, nyt vain toimiin ryhtymään.
Ja kuuntelematta edes mitään enempää lähti marski rouvansa luota,
kutsui Eenokin puheilleen ja antoi hänelle muutamia käskyjä, varottaen
häntä tarkasti ja huolellisesti niitä tottelemaan. Silloin juuri palasi
Anna hiihtomatkaltaan ja pysähtyi, kohdatessaan eteisessä setänsä,
liikahtamatta paikoilleen. Siinä vaihdettiin vaan yksi silmäys sedän ja
veljentyttären välillä, vaan se silmäys sanoi kaikki. Tervehtimättä
neitosta, tutkimatta ja nuhtelematta häntä, virkkoi marski kylmästi ja
varmasti:
-- Sinä pukeudut Anna heti matkapukuun, Eenokki tulee sinua saattamaan.
Ennen puolen tunnin kuluttua täytyy sinun olla matkalla.
Anna kuunteli tuota ääneti kuin tuomiotaan ja totteli. Hän ei tiennyt
minne hänen tuli matkustaa, ei mikä marskilla oli mielessä, vaan hän ei
kysellyt, se olisi ollut tarpeetonta. Ja hiljaa hän lähti matkalle
varustautumaan. Vaan marski itse antoi palvelusväelle joukon
määräyksiä. Nuoren Eerikin hautajaiset olivat lykättävät siksi, kunnes
hän joutui takasin matkoiltaan, joille hän taas lähti. Huovit olivat
vaihdettavat, vereksiä miehiä hän käski varustaa kolmekymmentä
seuralaisikseen, Eenokin piti ottaa mukaansa viisi huovia. Ja
viipymättä piti kaiken olla valmisna.
Nämä määräykset annettuaan meni marski taas työhuoneeseensa, jossa
Gröning työskenteli kirjeiden ääressä, viskautui patjarahille
makaamaan, ja virkkoi:
-- Jaksatko lähteä matkalle taas, poikani? Ota nuo työsi mukaasi, Turun
linnassa voit niitä valmistella.
Gröning katseli säälien, vaan samalla ihaillen, isäntäänsä. Surut ja
vastukset lisäsivät vain hänen tarmoaan ja voimaansa, eikä hän
väsymykselle antanut valtaa. Sellainen luja päättäväisyys ja
toimintavoima kuvastui nytkin hänen kasvoiltaan, ettei olisi luullut
häntä kuuskymmenvuotiseksi mieheksi, joka juurikaan oli pitkältä,
rasittavalta matkalta palannut.
-- Minä olen nuori, vastasi kirjuri, vaan te rasitatte itseänne
liiaksi. Ettekö suo itsellenne päivän lepoa?
-- Muut eivät suo mulle, eivät anna aikaa suremaan poikaani eikä
nukkumaan kotonani. Vaan niin on ehkä parasta, siten viihtyy mieli. Käy
aterialle poikani, hevoset ovat heti valjaissa.
Tuokion kuluttua ajoikin kaksi rekeä linnan portaitten alle.
Ensimmäinen oli kuomureki, jonka ajajanlaudalla Eenokki tyyneenä ja
vakavana istui; siihen tuotiin Anna Fleming, peitettiin vällyihin ja
kuomun uutimet laskettiin eteen. Ei kukaan tiennyt, minne se reki oli
määrätty lähtemään. Marski oli näet jo Marttilassa arvannut, että
herttuan junkkarilla ehkä oli aikomus, jos ei hän sittenkään saisi
tyttöä mielisuosiolla, koettaa viedä hänet varkain Ruotsiin, eikä hän
Annaan siinä suhteessa ensinkään luottanut; ja siksi hän näin
salaperäisesti lähetti tytön pois Kuitiasta. Eenokki yksin tiesi, minne
tyttö oli vietävä, mutta syitä ei tiennyt hänkään. Vaan jotakin
omituista hänestä tässä kyydissä oli. Monta kertaa oli hän tätä samaa
tyttöä ollut saattamassa, mutta niin hänestä tuntui, kun hän hiukan
unisena ja väsyneenä ohjasi hevosiaan ulos linnanportista, että
tällaisella asialla hän ei ennen ollut Flemingin neitosta kyydinnyt.
Heti jälestä lähti toinenkin reki liikkeelle. Siinä istui marski ja
hänen rinnallaan Gröning, joka hänkin, samoinkuin koko talonväki,
ihmetteli, mikähän tuon ensi reen päämäärä mahtoi olla. Hän oli tosin
marskin käytöksestä ja puheista ruvennut aavistelemaan, että hänen
lankomiehensä ja aatelisneiden välit olivat kääntyneet hullulle
tolalle, vaan koko asianlaitaa ei hän vielä älynnyt. Kotvasen ajoivat
molemmat reet peräkkäin, vaan kun ehtivät tienhaaraan, mistä talvitie
vei suoraan Turkuun, näki Gröning kuomureen kääntyvän mantereelle päin,
sille tielle, jota he juuri äsken marskin kanssa olivat tulleet. Siihen
asti oli marskikin ääneti istunut. Nyt hän asettui makaavaan asentoon
reessään, ja virkkoi:
-- Pidä huoli, Gröning, että vauhti pysyy hyvänä, minä tahdon nukkua
hetkisen. Turussa emme heti jouda nukkumaan, siellä kuuluvat Suomen
herrat neuvottelevan, kuka on tuleva Suomen käskynhaltijaksi, ja me
tahdomme siitä myös jonkun sanan sanoa.
-- Siksi siis on näin kiire Turkuun?
-- Vielä muistakin syistä on kiire, poikani. Meidän täytyy siellä vielä
tavata eräs sulhasmies, joka komeasti kuuluu seurueineen asuvan Turun
linnassa, täytyy pitää huolta, ettei hänen kesken sieltä tarvitse
lähteä. Vaan nyt me nukumme.
Marski painautui turkkeihinsa reen pohjalle ja kuorsasi jo hetkisen
kuluttua. Vaan nuori kirjuri oli hänen puheistaan ymmärtänyt sen, minkä
jo oli ennakolta melkein aavistanut. Ja hän mietti itsekseen, siinä
ulappain jäitä pitkin ajellessaan:
-- Ai, ai, lankomies, sinä et taida olla omalla asiallasi, kun »me»
Turkuun ehdimme. Oma syysi, et uskonut kun sanoin: väärällä tolalla!
Vaan sääli sinua on, jos nyt jo hirteen joudut, sääli hilpeää miestä!
Ja hän mietti siinä kauan itsekseen, tekisikö hän rikoksen isäntäänsä
vastaan, jos antaisi pienen viittauksen ja varotuksen lankomiehelleen
ja lähettäisi hänet kiireimmän kautta Ruotsiin takaisin. Olisikohan
siitä jälestäkäsin omatunto paha?
-- Hm, mitä se tämä kaikki minuun kuuluu, pelastakoon mies niskansa
miten voi, päätteli hän vihdoin. -- Vaan jos paikalle satun, niin
senverran toki sukulaisuuden vuoksi hänelle sanonen, että: nyt luiki
jalkoihisi ja pysy kaukana tästä maasta!