VII.

Meren hengessä.

Eräänä helteisenä kesäpäivänä elokuun alussa pyrki keveännäköinen

soutuvene sitkeästi vastaseen ulos merellepäin Tukholman

ulkosaaristossa. Soutajat kiskoivat kiinteästi kahdessa hangassa ja

perämies avitti huopaamalla, mutta hitaasti edistyi taival, sillä tuuli

vastasi vinhasti ja mereltä tuleva korkea laineikko puski voimakkaasti

takasinpäin. Peräpuolella venhettä joutilaana istuva, nuori herrasmies

käännähteli väliin kärsimättömänä istuinlaudalla ja rypisteli

kulmakarvojaan; hänellä ei näyttänyt olevan halua eikä malttia kiintyä

ihailemaan saaristoluonnon kauneutta eikä läheisten vesakkorantain

viehkeyttä, hän vain kiukutteli matkan hitaisuutta. Kiire olisi hänellä

ollut, oli epävarmaa, tapaisiko hän enää ollenkaan niitä, joita

tavotteli... Käsi siirrähti toisinaan vaistomaisesti povelle ja samalla

hänellä ruumistakin hiukan puistatti: ehkäpä hän ennätti hyvinkin

ajoissa tuohon kohtaukseen, joka häntä odotti ja arvelutti... Hui,

siitä tulee kai taas ankara raekuuro ja ukkonen... Mutta tulkoon,

rajuilmaa kestää tuokion, sen kyllä jaksaa kärsiä, ja tulos sen

korvaa... Korvaako? No, pian kai se näkyy...! Nuorukainen hyrähti

viheltelemään jotakin iloista, yliopistoajoiltaan muistiin jäänyttä

säveltä, ja kun eivät ajatukset sittenkään vapautuneet noista

huolekkaista mietteistä, heläytti hän täydeksi lauluksi: »Gaudeamus

igitur, juvenes dum su-u-mus».

Tämä laulelija oli iloinen tuttavamme Hieronymus Birckholtz. Hän oli

taaskin isäntänsä, Kaarlo-herttuan, lähettämänä viemässä kirjeitä

kuninkaalle ja hänen läheisyydessään oleville herroille ja oli äsken

ratsastanut Södermanlannista Tukholmaan, josta hän nyt venheellä jatkoi

matkaansa saaristoon, missä kuningas, lähdettyään jo muutamia viikkoja

sitten Flemingin kuljettamalla laivastolla Ruotsin pääkaupungista

purjehtiakseen Puolaan, vielä viipyi. Sanottiin, että vastatuulet ja

tyynet ilmat viivyttivät kuninkaan laivastoa täällä saaristossa, mutta

arvattiinpa siihen viipymiseen toisetkin syyt.

Heikon ja horjuvan Sigismundon päivät eivät yleensä olleet kovinkaan

iloiset, niin kuningas kuin hän olikin kahden suuren valtakunnan.

Puolassa hänellä alinomaa oli kestettävänään vaihemielisen ylimystön ja

myrskyisten valtiopäiväin häilyviä, vastakkaisia virtauksia, joita

hänen täytyi noudattaa, jos mieli säilyttää vaalista riippuvaa

kruunuaan, ja miltei vankina eli hän siellä komeihin linnoihinsa

suljettuna levottoman ja vehkeilevän aateliston keskuudessa. Sieltä hän

vuosi sitten oli tullut perintövaltakuntaansa Ruotsiin, tuohon

tyyneeseen, pohjoiseen maahan ja kuninkaalleen vanhastaan uskollisen

kansan keskuuteen, vaan samanlaisiin vehkeisiin, levottomuuksiin ja

nöyryytyksiin oli hän joutunut sielläkin, -- oli väsynyt ja tympeynyt.

Ja nyt oli hän taas matkalla myrskyiseen Puolaan. Eipä ihme, jos hänen

tällävälin oli tehnyt mieli hetkisen vapaudessa hengähtää, syrjässä

juonista ja huolettomana monenlaisista vastustajistaan. Sitävarten oli

hän ankkuroinut laivastonsa Ruotsin ulkosaaristoon, jossa hänellä oli

uskolliset joukkonsa ympärillään ja vapaa meri hengitettävänään. Täältä

hän myöskin saattoi helpommin kuin Tukholmasta, jossa häntä häiritsivät

neuvoskunnan pykälät, herttuan ehdot ja katurahvaan rähinä, säätää

määräyksiä perintövaltakuntansa hallinnosta poissaolonsa ajaksi.

Kaarlo-herttua ei ollut täällä hänen luonaan, -- hän oli jo keväillä

vetäytynyt herttuakuntaansa huomatessaan, ettei hän kaikilla

kruunausjuhlan aikuisilla ponnistuksillaan ollut saanut mitään

pysyväistä aikaan, katoolisten verkoissa oleva kuningas kun valoistaan

huolimatta kohta taas oli langennut vanhoihin vehkeisiinsä ja

peruutteluihinsa. Mutta herttuakunnastaan pommitti Kaarlo ehtimiseen

kuningasta, neuvostoa ja Flemingiä jyrkillä kirjeillään, varotuksillaan

ja uhkauksillaan, ja hän tiesi, että hänen äänensä etempääkin kuului.

Tällaisia kirjeitä se oli Birckholtz nytkin viemässä. Venheessä

joutilaana istuessaan otti hän varovasti poveltaan pienen salkun, johon

nuo kirjeet olivat käärityt. Hän tiesi jotenkin tarkalleen, mitä niistä

kukin sisälsi. Tuo suuri kirje kuninkaalle merkitsi sitä, että jos

Sigismund matkustaa Ruotsin rajojen ulkopuolelle, määräämättä setäänsä

valtionhoitajaksi riittävällä valtuudella, ei herttua vastaa

seurauksista. Kirjeessä Kaarlo Hornille, joka myös oleskeli laivastossa

matkalla kotiinsa Kankaisiin, oli käsky seurata tarkoin hovipiirien

vehkeitä ja erittäinkin, mitä toimia ja valtuutta Flemingille Suomen

suhteen annettiin. Ja Klaus Flemingille itselleen oli vietävänä kaksi

kirjettä, suuri ja pieni. Edellisessä oli ankaroita varoituksia ja

uhkaavia kysymyksiä, mitä varten marski oli omin uhin ruvennut

varustamaan Turun linnaa ja ottamaan uusia sotilasveroja, -- sen

kirjeen tarkotus oli pelottaa Klaus-herraa rupeamasta kovin

itsenäiseksi Suomessa. Vaan se toinen kirje, se pienempi, niin, se se

oli se vihanen kipinä, joka poltteli nuoren lähettilään käsiä.

»Gaudeamus igitur...» lauleli hän taas, mutta mietti sillävälin

käännellessään kirjettä kämmenissään: siitä se on leikki kaukana!

»Juvenes dum su-u-mus...» Hyhym! Oikeastaanhan minun tästä pitäisi olla

iloissani kuin varsan, puhui hän itselleen, sillä minuahan tämä kirje

koskee, koskee tavattoman suosiollisesti ja armollisesti. Herttuallinen

kosimakirje hovipalvelijansa puolesta, mainiot puoltolauseet ja

todisteet, -- mitä muuta voisi toivoa onnensa portaaksi, hitto soi! Ja

nyt olen jo aatelismies niinkuin toinenkin, voin näyttää kilpikirjani

koska tahansa, Flemingin pitäisi olla iloissaan, kun minut vävykseen

saa... Mutta sittenkin: ne marskin kasvot, kun hän tämän lukee...!

»Post jucundam juventutem, post honestam senectutem...» Ne marskin

vihaset silmät, -- tuntuupa kuin selkäpiitäni karmisi...! »Nos habebit

hu-u-u-mus».

Nuorukainen pisti salkun taas povelleen ja koetti tyynnyttää ja

varmistaa mielensä. Miksipä marski tässä asiassa yrittäisikään

vastustaa herttuan tahtoa, liehän tuo toki siksi viisas, että

tärkeämpäin pyrintöjensä vuoksi myöntyy pikkuasioissa. Onhan asema nyt

aivan toinen kuin Strömsholmassa. Hänen isänsä, vanha Hieronymo, oli

noussut viroissa ja arvoissa, Brandenburgin vaaliruhtinas oli

aateloinut hänet ja hänen sukunsa, jopa kutsunut hänet lakitietoisena

miehenä hallitusneuvostoonsa jäseneksi, -- nuori lähettiläskään ei

ollut enää mikään ulkomainen seikkailija, vaan aatelismies,

ruhtinaallisen neuvonantajan poika, itse ruhtinaan suosikki. Ja

puhemiehenä mahtava herttua!

-- Ja sitäpaitse, tyttö on minun! hoki hän itsekseen varmuuden vuoksi.

-- Mutta hänet minun täytyy tavata, ennenkuin marskin luo menen, sillä

ei tässä hitto tiedä vielä mitä tapahtuu. No, ehkäpä siihenkin keinot

keksitään.

Jo pääsi venhe soutamaan erästä suojarantaa pitkin ja siinä sujui matka

sukkelammin. Kun niemen kären ohi päästiin, levisi esiin tyyneempi

salmi ja sen edustalla pienonen selkä, jossa laivasto makasi

ankkurissa, mikä alus levitellen purjeitaan kuivamaan, mikä purjeetonna

keinuen aallokossa. Siinä oli Sigismundon lepopaikka valtiollisten

vehkeiden väliajoilla. Salmen suussa, suojarannalla, kelluili muita

suurempi ja komeampi alus, hollantilainen laiva, joka kuningasta

kuljettamaan oli erityisesti vuokrattu. Siihen antoi Hieronymo ensiksi

ohjata purtensa.

Tuon suuren kirjeen jättäminen oli helppo tehtävä, ja kohta oli

kirjeentuoja valmis lähtemään kuninkaan laivasta. Vaan hän viivähti

hetkisen, ennenkuin lähti siitä edelleen soutamaan Flemingin

amiraalilaivaan, jonka hän tunsi ulompana selällä. Hän oli jo

tullessaan nähnyt erään niemen liepeellä kirjavia naispukuja ja tähysti

nyt tarkemmin sinnepäin. Aivan oikein, siellä vilahteli pensaiden

välissä neitoparvi, nähtävästi laivastoon kuuluva, joka sinne oli

lähtenyt marjoja poimimaan tai kukkasia keräämään. Hieronymo tiesi,

että kuninkaan mukana laivastossa oli melkein yksinomaa suomalaisia,

koko Suomen aatelisto oli Ruotsista palatessaan perheineen seurannut

Sigismundoa tänne saaristoon ja viipynyt siellä hänen luonaan, ja

hauskasti se kuului aikansa siellä viettäneenkin. Oli pidetty pitoja,

pantu toimeen metsästysretkiä ja huvimatkoja, ikävän talven jälkeen oli

siellä oikein uhasta huviteltu laivoissa ja saarten rannoilla. Joku

sellainen retki kai oli nyt tuollakin, siellä kai saa tyttönsä ensiksi

tavata... Hieronymo istahti itse peräsimeen ja ohjasi venheensä niemen

rantaa kohden.

Uteliaana pyrähti neitoparvi rannalle katsomaan, kuka sinne soutava

junkkari mahtoi ollakaan, -- ei tunnettu oman joukon väeksi. Vaan

nuorukainen kiepsahti maihin ja rupesi neitosten kanssa pitämään

hilpeää pakinaa. Hän jutteli muka olevansa merirosvo, joka oli tullut

sinne neitosta saaliikseen ryöstämään, mutta sanoi joutuvansa ymmälle,

kenen hän veisi, kun oli noin monta valita, monta kaunista ja viehkeää.

Tytöt nauraa kikattivat ja liehuivat perhosina nuorukaisen ympärillä.

Vaan Hieronymo teki mahtavan liikkeen:

-- Ei, nyt minun on valittava. Yks, kaks...

Neitoparvi juoksi nauraen ja ilkamoiden pakoon, mutta yksi jäi

kumminkin seisomaan nuorukaisen luo levottomasti läähättäen ja kysyvin

katsein astuen häntä vastaan. Ja häntä kohtaan Hieronymo kiirehti.

Vaan tyttöparvi, joka hetkeksi oli lennähtänyt hajaalleen, rupesi heti

taas keräytymään rannalle uteliaasti tirkistellen, kuinka Anna Fleming

oli jäänyt outoa tulokasta puhuttelemaan. Joku tunsikin Hieronymon,

muisti Strömsholman tarinan, ja supatusta rupesi kuulumaan neitosten

laumassa. Vaan nuorukainen nauratti heitä vielä uusilla sukkeluuksilla,

miettiessään keinoa miten saisi kahden puhutella tyttöään. Mutta

samassa ilmestyivät sisempää metsästä pensaan takaa näkyviin ankarat,

närkästyneet kasvot ja vanhanpuoleinen rouva seisoi yht'äkkiä

hihittävän tyttöparven keskessä. Tytöt pyrähtivät taas pakoon ja

nuorukaisenkin sydän hytkähti vähän säikähtyneenä: se oli Ebba Fleming,

joka, ollen mukana neitosiaan kaitsemassa, nyt kiirehti ottamaan

selkoa, mikä susi hänen karitsainsa joukkoon oli hiipinyt. Kohta hän

Hieronymon tunsi ja antaen ankaran katseen Annalle, joka melkein kuin

jähmettyneenä oli jäänyt yhteen kohti seisomaan, viittasi hän häntäkin

poistumaan toisten tyttöjen jälestä. Sitten astui hän uhkaavana nuoren

Birckholtzin eteen, lausuen:

-- Kuinka on teillä uskallusta lähennellä holhokkiani kaiken sen

jälkeen, mitä on tapahtunut. Eikö ollut Strömsholman häväistys

riittävä, vieläkö hiivitte sala-ampujana hänen ympärillään? Mikä on

tarkotuksenne?

Hieronymo oli pian toipunut ensi hämmästyksestään ja oli nyt miltei

hyvilläänkin, että oli päässyt kahden Kuitian rouvan puheille. Hän

toivoi toki naistunteiden kieliä väräyttelemällä voivansa hellyttää

Flemingin puolison mieltä suopeammaksi heidän liittoaan kohtaan. Ja

nöyränä, mutta suoraan ja avomielisesti hän vastasi:

-- Tarkotukseni, se on saada tämä nuori neitonen omakseni. Enkä hiivi

sala-ampujana, rehellisillä keinoilla tahdon häntä tavotella, -- sitä

varten aijon tänään käydä marski Klaus Flemingin puheilla, esittäen ne

suositukset, joita mulla on mukanani.

-- Mitkä suositukset? Nuori mies, teidän olisi viisainta olla Klaus

Flemingin luo menemättä. Mitä aijotte hänelle sanoa?

-- Aijon sanoa, että minusta on nyt, sen jälkeen kuin Strömsholmassa

tavattiin, tullut aatelismies, minulla on jo huomenlahjakin

morsiamelleni tarjottavana ja hänen ruhtinaallinen korkeutensa

Södermanlannin herttua itse pyytää minulle tätä nuorta neitosta, jonka

suostumuksen jo kauan sitten olen saavuttanut, -- armollinen rouva,

minä astun luottamuksella ja rohkealla mielellä teidän ja marski Klaus

Flemingin eteen.

Nuorukaisen reipas, avonainen käytös teki Ebba-rouvaan edullisen

vaikutuksen ja ellei samalla muisto Hornein kanssa solmittavasta

liitosta olisi palannut hänen mieleensä, olisi hänen vastauksensa

Hieronymolle ehkä ollut lauhkeampi. Nyt hän vain nuorukaisen sitkeää

itsepäisyyttä ihmetellen vastasi:

-- Te jatkatte yritystänne -- ettekä käsitä, että se ei ole ainoastaan

mahdoton, vaan sen lisäksi uhkarohkeakin.

-- En, armollinen rouva, enkä sitä ajattelekaan. Miksi mahdoton? Teillä

on sydän teilläkin, teidän täytyy ymmärtää asemanne. Mitä sillä

voittaisitte, jos väkisin onnemme estätte? Katsokaa tuota viehkeää

kukkasta, se on vielä niin tuores ja raikas. Miksi soisitte sen

kuihtuvan ja kuoleutuvan -- se kuihtuu, jos siirrätte hennon taimen

maaperään, jota se ei kärsi ja jossa se ei viihdy. Ei, te sen

ymmärrätte, rouva Ebba, kuinka kauniina taimemme kukoistaisi, jos se

saisi vapaasti versoa niin, kuin luonto sen on kasvamaan asettanut.

Nuorukainen puhui lämmöllä, puhui taivuttavalla, hellyttävällä äänellä,

eikä Ebba-rouva voinut olla häntä mielihyvällä kuuntelematta.

Tosiaankin, hänellä teki mieli tarjota äidillinen, anteeksiantava

kämmen tuolle hehkuvalle puhujalle. Mutta ei, hän ei unhottanut

asemaansa eikä velvollisuuttaan ja hän vastasi kylmästi:

-- Holhokkini on määrätty toiselle, te häntä ette koskaan voi saada. Ja

minä olen tekevä tehtäväni katsoakseni, ett'ette myöskään pääse

tilaisuuteen ajamaan hänen päähänsä turhia korupuheitanne. Niin --

toivon teidän poistuvan täältä.

Veri nuorukaisessa kuohahti, -- hän oli toki luullut voivansa vähän

sulattaa tuota jäätä, hän oli edes rouvassa odottanut tunnetta ja

armahtavaisuutta. Tuo kylmyys häntä ärsytti, hän ei voinut hillitä

kiukkuaan ja koko tulistuneen mielensä kiivaudella hän huudahti:

-- Hän ei joudu toiselle, se uskokaa, sillä hän on minun!

Ebba-rouva viittasi kädellään häntä poistumaan. Nuorukainen astuikin

venheensä luo, vaan siinä hän vielä ikäänkuin uhaten kääntyi ympäri ja

vakuutti:

-- Vaikka virittäisitte kaikki elkeenne, vaikka itse pyhä Pietari ja

paholainen liittyisivät vastaamme, hän on oleva minun!

Niin huudahdettuaan hän hyppäsi venheeseen, heilautti hattuaan

Flemingin ylpeälle rouvalle, joka siinä rannalla vielä liikahtamatta ja

ikäänkuin mietteihinsä vaipuneena seisoi. Oliko tuossa katseessa

sittenkin jotakin peräytymistä, jotakin toivoa antavaa? Ei, kasvot

olivat kankeat ja kylmät. Ja nuorukainen virkahti soutajilleen:

-- Ja nyt amiraalilaivaan, nyt Suomen karhun pakinoille! -- Sinne kiiti

venhe nopeasti ja tuokion kuluttua seisoi nuori sanankuljettaja jo

ankaran Klaus Flemingin edessä.

Virallisena ja värähtämättömin kasvoin hän siinä seisoi sanaakaan

virkkamatta, silmiään räpäyttämättä, sillaikaa kuin marski itsekseen

hienosittain kiroillen luki tuon herttuan ensimmäisen, äkäsen kirjeen.

Kun marski sitten mursi auki toisen, pienemmän kirjeen, vavahti hän

vähän, vaan terästi luontonsa kovaksi. Marski musteni kasvoiltaan tuota

kirjettä lukiessaan ja pari kertaa hänen katseensa jo kirjeestä

kohosivat ja salama singahti niistä nuorukaista kohden. Ja kun hän ehti

erääseen kohtaan, jossa herttua pyysi Flemingiä lähettämään

veljensätyttären hänen puolisonsa Kristiinan hovinaiseksi ja

holhokiksi, silloin pääsi marskilta huudahdus:

-- Niinkö luulet, parittaja!

Vaan kirjeen loppuun luettuaan seisoi marski hetkisen ääneti ja vaipui

sitten varsin tyynesti lepotuoliinsa istumaan, heilauttaen kirjettä

kädessään. Sitä vihanmyrskyä, jota Hieronymo oli odottanut, ei

kuulunutkaan ja hän rupesi jo toivomaan, että herttuan puoltosana ja

hänen nuori aateliskilpensä olivat lopuksikin tehneet marskiin

edullisen, vakuuttavan vaikutuksen. Kotvasen kuluttua virkkoi Klaus

Fleming:

-- Mistä syystä luulet herttuan oikeastaan puuttuneen tähän sinun

kosintahommaasi?

-- Hänen ruhtinaallinen armonsa kai tarkottaa sekä nuoren neitosen että

minun parasta, vastasi Hieronymo reippaasti.

-- Ole ilveilemättä, tokasi marski kärtysästi, -- hänkö suotta

puuttuisi meltomielisiin lemmenjuttuihin! Me ymmärrämme kyllä

tarkotuksen, sinä olet ainoastaan välikappale. Vaan sittenkin, sulla on

rohkeutta astua toisen kerran eteeni samalla asialla, -- etkö uskonut

ensi kerralla?

Marski istui tyyneenä, vaan hänen kulmakarvansa loivat tavallista

paksumman varjon hänen kasvoilleen ja kiihkoa näytti asuvan ankarassa

katseessa. Hieronymo koetti yhä pysyä reippaana vastatessaan:

-- Teidän armonne lupasi minun tulla, kun olen varustettu

aateliskilvellä ja huomenlahjoilla. Ja suosituksiini luottaen...

-- Sinä ilveilet liian rohkeasti, nulikka! Jos sinulla olisikin kaikki

muut edut päästäksesi Flemingin vävyksi, pelkkä se seikka, että herttua

puolestasi kosii, tekee sinut mahdottomaksi, -- sitä etkö älyä? Vaan

sinä olet halpa välikappale, mitätön syötti, -- sinuun ei kannata

kiivastua. -- Marski vaipui taas silmäilemään herttuan kirjettä, hänen

nyrkkinsä puristui, hän rutisti sen kokoon. Ja huomatessaan nuorukaisen

vielä seisovat edessään, huudahti hän: -- Mitä viivyt?

-- Mikä vastaus on minun vietävä herttualle?

Marski nousi pystöön.

-- Hänelle vastaan itse. Vaan sinä, herttuan kätyreistä halvin, pane

mieleesi: minun talostani et koskaan naista saa, et orjatartakaan,

niinkauan kuin tämä käsi jaksaa ojentua!

Nuorukainen näki vihan laineiden olevan nousemassa Suomen marskissa,

eikä tahtonut odottaa, kunnes ne purkautuisivat esiin. Hyrskyten

lainehti hänen omakin povensa ja terävä vastaus pyöri hänen huulillaan.

Vaan hän nielasi sen, kumarsi jäykästi ja lähti nousemaan kannelle.

Marski seurasi häntä tuokion kuluttua, ja kun Hieronymo jo istui

venheessään, huusi tämä vielä kannelta:

-- Ilmota herrallesi, että hän valitkoon toisen lähettilään, kun

minulle asiata lie, sinua en enää tahdo edessäni nähdä.

Vaan nuorukaisessakin purkausi silloin jo kiukku esiin ja hän huudahti

vastaan:

-- Vielä tulen minä sittenkin kolmannen kerran, enkä odota niinkään

kauan, kunnes kätenne on kangistunut.

Tuulelta ei enää kuulunut, mitä marski siihen vastaan karjasi, vaan

kiivaana hän käsiään huitoi. Mutta syttä ja sappea oli venheessä

istujankin mieli. Olihan hän tosin aavistellut, marskin vihaa varoen,

että sieltä tulisi rukkaset, yhtä komeat kuin ensi kerralla. Vaan tuo

pöyhkeä, tuo nöyryyttävä käytös kohotteli koston kuohuja hänen

mielessään ja säihkyvin katsein silmäili hän vielä kerran taakseen

amiraalilaivaan, jonka kannella marski vielä käveli edestakaisin.

-- Ehei, sinä kopea marski, nyt on kirjeiden ja kauniiden puheiden aika

mennyt, näistä puolin ryhdytään totisempiin toimiin. Vielä olet sinä

kuuleva puhuttavan Hieronymus Birckholtzista -- enemmän kuin

tuuletkaan!

Viimeinen kirje oli lähettiläällä vielä viemättä ja sitävarten hän

ohjasi venheensä Kaarlo Hornin laivaan, joka kelluili kauempana

toisella rannalla. Sinnehän hän oikeastaan tuli niinkuin ystävälliselle

alueelle, vaan kumminkin, sielläkin hän tiesi erään häntä katkeralla

mielellä katselevan, -- olihan nuori Henrik Horn hänen kilpakosijansa.

Vaikka he usein olivat tavanneetkin toisensa Kaarlo-herttuan

hovipiireissä, ei heidän välillään näihin asti ollut koskaan ollut

sanaakaan puhetta, ei viittaustakaan, suhteestaan nuoreen Flemingin

neitoseen. Itse hän oli välttänyt siihen koskemasta, oli toivonut

nuoren Hornin, huomatessaan, ettei tyttö häntä suosi, muitta mutkitta

vetäytyvän syrjään. Vaan nyt hänen teki mieli puhua pari sanaa tuon

pojan kanssa, -- hän arvasi, että Flemingit nyt herttuan puututtua

asiaan, vielä kiihkeämmin tuota heille mieleistä liittoa kiirehtisivät.

Siitä syystä hän, jätettyään kirjeen Kaarlo Hornille, etsi tilaisuutta

puhellakseen kahdenkesken Henrik Kaarlonpojan kanssa, eikä hänen kauan

tarvinnut tällaista tilaisuutta hakeakaan. Nuorella Hornilla oli

nähtävästi sama tarkotus ja hän se juuri viittasikin lähettilään

syrjään muusta laivaväestä keulakannelle.

Täällä saaristossa Henrik Kaarlonpojalle vasta oikein oli selvinnyt

asemansa Anna Flemingiin ja syyt siihen arkuuteen, jopa kylmyyteen,

jolla neitonen häntä kohteli. Laivaston mukana oleva suomalainen

aatelisnuoriso oli näinä viikkoina, kuninkaan lähtöä odotellessaan,

viettänyt monta hauskaa, iloista päivää yhdessä, yhteisillä

huvimatkoilla ja metsästysmatkoilla saaristossa, taikka vierailuilla

toistensa luona laivoissa. Nuori Henrik oli siellä pannut parastaan

totellakseen Ebba-rouvan neuvoa: voittaakseen, valloittaakseen tuon

tytön, johon hän jo vuosi sitten Vääksyssä oli silmänsä iskenyt.

Vaan hän oli huomannut ponnistelevansa turhaan: neitonen vetäytyi

pois hänen seurastaan, oli raskasmielinen, kylmä ja arka. Nuori Horn

sitä suri, käsittämättä syitä siihen. Vaan sitten hän toisilta

aatelisnuorukaisilta sai kuulla kertomuksen Strömsholman tapahtumista

ja hän ymmärsi: Anna Flemingin tunteet olivat kiinnitetyt toiseen,

muukalaiseen mieheen, joka palvelijan asemassa oleskeli herttuan

seurueessa.

Siitä rupesi mustasukkaisuuden myrkky kalvamaan nuorukaisen sydäntä ja

ennen tuntumaton katkeruus täytti hänen mielensä. Hän rupesi

hiljaisissa mietteissään vihaamaan tuota miestä, jonka kanssa hän ennen

usein ja kernaastikin oli seurustellut herttuan hovissa, vaan jonka hän

nyt huomasi astuneen tielleen. Ja kun hän nyt yhtäkkiä näki tuon

kilpailijansa astuvan isänsä laivaan, kuohahti kätketty kiihko taas

hänen mielessään ja hän päätti puhutella Hieronymus Birckholtzia, jonka

vilpittömiä tarkotuksia Anna Flemingin suhteen hän epäili.

-- Minä tiedän, että te olette onnistuneet saavuttamaan erään

aatelisneitosen suosion, joka minullekin on kallisarvoinen.

Valloituksenne on ollut helppo, vaan oletteko ajatelleet, että leikitte

neitoseen nähden arveluttavaa leikkiä?

Kas siinä vielä yksi, joka tarkotuksiani pitää vallattomana, päättömänä

pilana! ajatteli nuori lähettiläs, kuunnellessaan kuinka Henrik Horn

loukkautuneen kiivaudella häntä nuhteli. Tekipä hänenkin jo mieli

vastata samalla mitalla, mutta hillitsemiskyky on suuri kyky, ajatteli

hän, ja lausui tyynesti:

-- Leikkiä, sanotte te, jalosukuinen ritari. Miksi leikkiä? Te tunnette

ehkä minut luonteeltani kevyeksi ja vallattomaksi, ja olenkihan minä

halpa ulkomaalainen, köyhä junkkari teidän rinnallanne. Vaan

sellainenkin voi joskus löytää murun, joka on hänelle henkeäänkin

kalliimpi ja josta hän ei luovu, vaikka sydän kiskottaisiin povesta.

Sellaisen helmen olen minä löytänyt ja sitä olen säilyttävä.

-- Mutta te tiedätte, että se on mahdotonta, Anna Flemingiä ette voi

saada puolisoksenne, häntä suotta turhilla toivomuksilla kahlehditte,

puhui nuori Horn kiivaasti. -- Jos olette jalo nuorukainen, luovutte

yrityksestänne ajoissa, -- niin minä tekisin.

-- Te, Henrik Horn, saatte valita Suomen aatelistosta neitosen minkä

tahansa, kaikki teille lähtevät, sillä te olette Kankaisten suurta

sukua. Minulla on yksi ainoa aarre, vaan se on mulle sitä kalliimpi.

Tyttö on itse mulle sydämmensä antanut, -- kumman meistä on

syrjäydyttävä?

Nuori Horn ei voinut kieltää, että hänen kilpailijansa todistelussa oli

perää, ja masentuneena loi hän katseensa alas laivan laidan yli

leikkivään aallokkoon. Niin, niin, neitosen sydän on valinnut, jalointa

olisi alistua sen vaalin alle, syrjäytyä, luopua koko rakkaaksi

käyneestä unelmasta... Mutta sittenkin, nuori Horn ei tahtonut heretä

taistelusta, jossa hän mielestään taisteli tyttönsäkin onnen puolesta.

Ja hetken kuluttua hän virkkoi:

-- Te teette onnettomaksi sen neitosen, joka mulle on rakas, teidän

pelinne ei ole puhdasta. Vaan minä olen elkeitänne seuraava, ja

muistakaa, minä voin käyttää miekkaanikin, vaikka en ole soturi, jos

hänen onnensa taikka kunniansa puolesta tarvitsen taistella.

Katkerasti hymähti nuori lähettiläs:

-- Taistellaan vain, valmis olen siihen minäkin, tähän taisteluun

kaikki pyrintöni kohdistuvatkin. Vaan se tietäkää: jos taistelu mulle

on vaikea, on se teille toivoton, sillä neitonen on minun!

Uhkausta oli molempain kilpailijain sanoissa, jopa liikkeissäkin, kun

he näin erosivat, heittäen toisilleen leppymättömän jäähyväiskatseen.

Vaan nuori sanantuoja laskeusi venheeseensä ja istahti keskiteljolle

miettimään, venheen kulkiessa salmen suuta kohden. Tottatosiaan, tämä

päivä oli jättänyt hänelle sangen vähän toiveita jälelle. Joka taholla

kiivas, vihanen vastarinta, taistelua kaikkialla, minne hän vain

kääntyikin, taistelua, jossa hän ymmärsi olevansa heikommalla,

huonommalla puolella ja johon hänen kävi vaaralliseksi pitemmältä

puuttua... Ja mitä varten hän oikeastaan tätä toivotonta sotaa kävi,

miksi potki hän tutkainta vastaan, hän, joka aina oli tottunut

sukkelalla käännöksellä väistämään vastuksia ja huuhtomaan ikävyydet

mielestään uusilla ilveillä ja hauskuuksilla? Miksei hän nytkin

pyörähtänyt tieltä, hyljännyt koko hommaa ja hakenut uutta,

kiitollisempaa seikkailua muilta markkinoilta? Niin, miksei?

Turhaan hän sitä kyseli, vastausta ei hän löytänyt, hän vain tunsi,

ettei hänellä nyt, kuten ennen, ollut valitsemisen varaa. Venhe

souti juuri sen niemen ohi, jossa hän pari tuntia sitten oli

tyttöään puhutellut; vielä olivat siellä venheet rannassa, ehkei

huviretkeilijöitä näkynyt. Vaan nuorukainen näki sittenkin kuten äsken

edessään tuon neitosen niin hellänä, niin huolestuneena, niin

rakastavana, melkein kuin rukoilevana lapsena... Se rukous kohdistui

häneen ja suli yhteen hänen omain mielikuvainsa kanssa.

-- Soudetaanko vielä tänä iltana kaupunkiin takasin? kysyivät soutajat,

kun pienen kalastajakylän ohi lähdettiin kulkemaan aavemmalle selälle.

Nuorukainen heräsi. Kaupunkiin? Tukholmaan, mitä hänellä oli siellä

tekemistä? Ei, sotaa on jatkettava, suunnitelma laadittava, tässä ei

ole aikaa hukata. Ja hän virkkoi päättävästi soutajille:

-- Ei, laskekaa tuohon kylän rantaan, minä jään tänne te, saatte palata

milloin tahdotte. -- --

Seuraavana päivänä oli aamusta asti liikettä ja hyörinää kuninkaan

merileirissä Tukholman ulkosaaristossa. Laivoja asetettiin lähtökuntoon

ja laivavenheet soutelivat ehtimiseen aluksesta toiseen toimittelemassa

asioita eron edellä. Kuninkaan laivasto oli näet saanut käskyn

päivällisen aikaan nostaa ankkurit lähteäkseen purjehtimaan edelleen ja

Suomen aatelisto, joka täällä jo viikkokausia oli viipynyt kuninkaan

luona, valmistautui sekin jo vihdoinkin purjehtimaan Ahvenanmeren yli

kotiin Suomeen. Mutta useiden Suomen aatelisherrain piti vieläkin Klaus

Flemingin mukana seurata kuningasta Puolaan saakka ja heittivät he siis

nyt täällä jäähyväisiä omaisilleen ja maamiehilleen.

Suomeen lähtijät kävivät juhlallisilla jäähyväistervehdyksillä myöskin

kuninkaan luona ja hyvillä mielin, kuninkaalleen kiitollisina ja

kuninkaan miehinä he sieltä palasivat; mikä oli saanut uuden

läänityksen, mikä viran taikka lahjan, -- ilman ei sieltä palannut

kukaan, yksin Kaarlo Hornkin sai täällä uusia läänityksiä. Tämä oli

kaikki Klaus Flemingin vaikutusta, hän tahtoi kiinnittää suomalaiset

yhä lujemmin kuninkaaseen ja sen kautta itseensä ja hän osasi

käyttää vaikutustaan jalomielisestikin. Iloisia jäähyväis- ja

onnentoivotushuutoja kaikui siitä syystä kaikkialta aluksista ja niiden

lomissa puikkelehtavista laivavenheistä.

Klaus Flemingin amiraalilaivassa oli myöskin eron hetki käsissä,

Kuitian perheen piti näet matkustaa kotiin Suomeen, marskin itsensä

jäädessä seuraamaan kuningasta Puolaan. Vaan siellä ei ollut mieliala

iloinen, tuo herttualta eilen saapunut pieni kirje oli myrryttänyt

marskin mielen ja jättänyt myrskyn enteitä ilmaan. Aamusella jo oli

marskilla ollut pitkä, yksityinen keskustelu rouvansa kanssa ja Anna

Fleming oli oivaltanut, että tämä keskustelu oli koskenut häntä. Ja nyt

kutsuttiin Anna itse setänsä luo kuulemaan päätöksistä.

Arkaellen astui Anna setänsä eteen, mutta samalla hän tunsi

tyynnyttävää varmuuttakin mielessään. Hän oli eilisestä saakka, jolloin

hän niin odottamatta oli sulhasensa tavannut, ollut omituisen

vaihtelevassa mielentilassa. Nuorukaisen reipas, luottava katse oli

valanut iloa ja rohkeutta hänen mieleensä, vaan uusia huolia oli siitä

yhtymisestä myös hänen mieleensä tunkeutunut. Hän tunsi setänsä

järkähtämättömyyden pienimmissä asioissakin ja pelkäsi varsinkin tuota

herttuan puoltosanaa, jonka hän arvasi setänsä mieltä ärsyttäneen.

Tavallista kiivaammassa mielentilassa Klaus-herra olikin, kun hän

holhokilleen virkkoi:

-- Sinä et ole totellut minua, Anna, vastoin kieltoani olet tavannut

tuon vehkeilijän, jolle jo Strömsholmassa annoin matkapassin, niin,

niin, minä tiedän sen, muuten hän ei olisi uskaltanut toista kertaa

eteeni tulla. Sano, mikä sulla on tarkotus, aijotko todellakin

vastustella _minua_?

Anna ei osannut vastata mitään, hän katsoi kysyen Ebba-rouvaan, joka

siinä miehensä vieressä istui, keksiäkseen hänen katseistaan jotakin,

joka hänelle selvittäisi mihin nyt oikeastaan pyrittiin. Vaan

Ebba-rouva oli itsekin ikäänkuin murheellinen ja levoton, näytti siltä,

kuin aviopuolisojenkin kesken äsken olisi joku erimielisyys ollut

olemassa. Klaus-herra jatkoi:

-- Sinua on kosinut jalosukuinen nuorukainen Henrik Horn. Hänelle et

aijo mennä avioksi -- niinkö?

Niin ankarasti tähysti marski Annaa silmiin, että häneltä väkisinkin

laskeusi katse alaspäin. Vaan hän kohotti sen taas ja päättävästi

nyökäytti hän päätään.

-- Se on vallassasi, siihen en puutu, vaikka voisinkin muitta mutkitta

sulle aviomiehen määrätä, virkkoi marski kohauttaen olkapäätään. --

Vaan minä olen sulle ilmoittanut, että tuon herttuan rengin puolisoksi

et myöskään joudu, niinkauan kuin minun kädessäni on vaikkua, ja sinä

tiedät, että minä en riko sanojani.

Marski käveli pariin kertaan yli laivahuoneen lattian ja pysähtyi taas

Annan eteen:

-- Sinulla on huonoja taipumuksia, sinä olet perinyt äitisi aatelitonta

verta ja hänen kevytmielistä luonnettaan. Isäsi teki häpeällisen

naimiskaupan, joka sukumme nimeä halvensi, vaan ole varma, minä olen

pitävä huolta, ettet sinä pääse tilaisuuteen tätä häväistystä

uudistamaan. Minä pidän siitä huolen, kuuletko...

Niin uhkaavana, niin ankarana hän seisoi siinä tuo kookas,

teräväkatseinen mies, -- ei ollut epäilystäkään, ettei hänen sanansa

olleet järkähtämättömät. Hän oli yhtä hievahtamaton, olipa kysymyksessä

pienet asiat tai suuret. Sen Anna oivalsi, ja vaikka hän koetti karasta

luontonsa, ei hän voinut estää kyyneleitä virtaamasta esiin, -- olihan

viimeinen toivo, että hän saisi holhoojansa suostumuksen haluamalleen

avioliitolle, nyt mennyt. Ja Ebba-rouvakin suojasi silmiään

kämmenellään, näytti siltä, kuin hänelläkin olisi kyynel pyrkinyt

esiin. Sitä marski katsoi ja rypisti kulmakarvojaan tyytymättömänä.

-- Te tiedätte, että minä en pidä vetistelemisestä, kyyneleet eivät

koskaan päätöksiini vaikuta. Me eroamme nyt, te matkustatte ensiksi

Kastelholmaan ja Anna jää sinne niinkauaksi, kuin minä sen

tarpeelliseksi katson. Leskikuningatar tulee sinua siellä pitämään

silmällä. Vaan se muista, jos kuulen vielä hiiskahdustakaan uusista

lemmenvehkeistä tuon herttuan kätyrin kanssa, toimitan sinut vielä

turvallisempaan paikkaan, luostariin sinut salpaan tai rautaristikkojen

taa. Sillä tässä on Flemingin nimi kysymyksessä, perheeni arvo, ja sitä

et tahraa, sen vannon... Saat mennä.

Vaan Anna ei lähtenyt, hänen ruumiinsa vapisi, hänen polvensa

notkistuivat ja kuin rukoillen vaipui hän polvilleen ankaran setänsä

eteen. Oliko kaikki noin lopussa, eikö armon kiventä ollut tuossa

muuten niin jalossa miehessä, oi, osaahan hänkin toki sääliä... Ja

hiljaa Anna nyyhkytti:

-- Setä, setä, antakaa pieni toivon murunen.

-- Ei sanaakaan enää. Saat mennä.

Silloin nousi Ebba-rouva, astui miehensä luo, laski kätensä hänen

olalleen ja kuiskasi, häntä silmiin katsoen:

-- Klaus, tästä ei tule mitään hyvää. Olen ollut kanssasi samaa mieltä,

vaan nyt, minä pelkään...

Vaan Klaus-herra nykäsi itsensä kärsimättömänä irti ja katkasi rouvansa

lauseen:

-- Te matkustatte Kastelholmaan ja tottelette käskyjäni.

Anna oli jo noussut. Hänen vartalonsa oli taas suora ja hänen kasvonsa

tyyneet, kun hän poistui. Hänenkin sydämmensä oli nyt tehnyt valan,

hiljaisen, äänettömän valan, vaan yhtä järkähtämättömän kuin se, jonka

hänen setänsä oli vannonut. Hän oli voittava onnensa, voittava sen

kaikesta huolimatta, vaikkapa hän vetäisikin päälleen setänsä vihan ja

vaikka hänen nuoruutensa kulukoon sitä odotellessaan.

Tunnin kuluttua oli Suomeen lähtevä laivasto jo liikkeellä, ja

kuninkaankin laivastossa nostettiin ankkurit samaan aikaan. Tämän

jälkimmäisen sanottiin nyt vihdoinkin vievän kuninkaan Puolaan; vaan

vieläkin se, muutamia tunteja purjehdittuaan, pysähtyi ja jäi ankkuriin

makaamaan -- pariksi viikoksi. Kuningas tahtoi vielä nauttia vapauttaan

meren hengessä. Mutta suomalainen laivasto painoi yhtämittaa itää

kohden ja oli jo ennen illan tuloa Ahvenan saaristossa.

Siinä erosi yksi laiva toisten joukosta; Ebba Fleming perheineen laski

näet Kastelholmaa kohden, vieraillakseen tässä pienessä, vanhassa

linnassa muutamia päiviä sisarensa, leskikuningattaren luona.

Vanha oli näet silloin jo tuo korkea, pyöreänmuotoinen, umpinainen

kivilinna, joka sijaitsi Ahvenan mantereen itäisellä rannalla, pitkän,

kapeanlaisen salmen partaalla. Jo yli kaksisataa vuotta sitten oli

mahtava Bo Juhonpoika Grip tässä linnassa toisinaan asuskellut ja oli

se siitä pitäin aina ollut varustettuna ja sisältänyt pienen

vartioväen, mutta harvoin sitä vihollisen lauma oli lähestynyt; linnan

ainoita merkkihetkiä oli ollut se, kun Juho Folkenpoika v. 1434

Engelbrektin kapinan aikana sen valloitti tanskalaisilta. Nyt siellä

isännöitsi leskikuningatar Katariina Stenbockin vouti muutamain

palvelijain kanssa, ja kuningatar itsekin asusti siellä usein suviset

ajat. Ja niinkuin linnassa ainakin pidettiin Kastelholmassa portit

visusti suljettuina, muurin rinteillä olevat vanhat tykit olivat

käyttökunnossa ja yöt päivät kuljeskeli vartijoita valleilla ja

tornissa linnan turvallisuutta vartioimassa. Metsä linnan ympäriltä oli

raivattu pois laajalta alalta ja ainoastaan salmen toisella puolen

näkyi kyliä ja ihmisasuntoja.

Ebba-rouva viipyi linnassa ainoastaan muutamia päiviä, vaan Anna jäi

hänestä sinne jälelle Klaus-herran määräysten mukaan. Silloin huomasi

Anna olevansa vankina. Hän oli saanut asunnokseen saman pienen,

ristikko-ikkunoilla varustetun huoneen, jossa kuningas Eerik XIV:ttä

23 vuotta sitten oli veljensä käskystä pidetty vankina, ja hänen

liikkeitään linnan alueella ja sen lähimmässä ympäristössä pidettiin

silmällä. Ilottomat, yksitoikkoiset ajat hänelle nyt alkoivat;

leskikuningatar ja palvelusväki vartioitsi sekä häntä että kaikkia

linnaan tulijoita ja tuskallinen, painostava tunne siitä syystä Annaa

rasitti, missä hän vain liikkuikaan. Siksi istui hän enimmäkseen yksin

huoneessaan, silmäillen sen ikkunasta yli salmen ja läheisen rannikon,

jonka takaa Sundin pitäjän korkean kivikirkon tornit yli metsän

kuumottivat. Hän oli kohta älynnyt, että täällä linnassa ei hän saisi

sulhoaan tavata, jos tämä hänen olinpaikastaan tiedon saatuaankin hänen

puheilleen pyrkisi, ja turhaan hän mietti, miten hän saisi

nuorukaiselle viestin laitetuksi. Ja viikkoja kului, illat pimenivät,

syksy oli käsissä.

Oih, niin ikävä oli Annan olla, niin toivotonta, niin yksinäistä; ei

ketään ollut, jolle hän olisi voinut kertoa huoliaan ja risteileviä

tunteitaan. Yksin hän käveli usein pitkät ajat linnan vallilla,

katsellen kaunista salmimaisemaa edessään, ja hänen silmänsä

tähystelivät ja hakivat niin hartaasti siitä ympäröivästä luonnosta

jotakin, jota eivät löytäneet. Venheitä purjehti linnan edustalla ja

ruuhia souti ohi -- oi, eikö niissä missään ole se hymykatseinen

nuorukainen, jota hänen sydämmensä niin hartaasti kaipasi? Ei tullut

viestiä vastaan.

Mutta yksi noista venheistä rupesi kumminkin herättämään hänen

huomiotaan. Se ei ollut oikein kalastajavenheen näköinen, tyhjiltään se

aamusin kulki merelle päin, yksi mies vain perässä, ja tyhjiltään se

taas iltasin palasi. Ja kun se salmen suussa olevan luodon taa ehti,

katosi purje ja venhe, -- näytti siltä, kuin purjehtija olisi tuolle

luodolle laskenut. Tuota venhettä hän rupesi masentumaisillaan jo

olevan mielensä koko kiinnolla tarkkaamaan ja ensimmäiset, arat toiveet

kasvoivat vähitellen varmuudeksi. Eikö viittonut tuo venhemies

purjeensa alta kädellään juuri hänelle, eikö purjehtinut hän joka päivä

juuri häntä varten siitä ohi? Varmaankin, tuossa venheessä istui hänen

sulhonsa, joka purjehti autiolle luodolle salmen suuhun tyttöään

puheilleen odottamaan.

Silloin rupesi Annakin keksimään keinoja vesille päästäkseen. Hän oli

jo ennen usein linnan valkamassa istunut venheen perässä onkivapa

kädessä tuntikausia synkissä mietteissään, oli joskus työntänyt venheen

uloskin rannasta ja soutanut salmelle -- se huvitus oli toki vangille

suotu. Vaan nyt hänestä tuli aivan uuttera onkija, hän souti joka päivä

rantoja pitkin linnan näkyvissä kaislikon rinnasta toiseen, ja palasi

aina tunnin tai puolen perästä takasin, joten näitä kalamatkoja ei

kukaan epäillyt eikä kieltänyt. Vaan eräänä päivänä, jolloin hän linnan

vallilta taas oli nähnyt purjevenheen viilettävän luodolle, meloi hän

ohi viimeisenkin linnaan näkyvän kaislikon, kierrätti pienen

niemenkärjen ja rupesi sen suojaan päästyään voimansa takaa soutamaan

salmen suuta kohden. Hänen voimansa kasvoivat moninkertaisiksi,

käsivarret olivat jäntevät kuin rauta, kuohuna kohisi vesi keulan

edessä. Oliko hänen aavistuksensa ollut oikea, nyt se oli näkyvä.

Tuossa luoto, pieni, lepikköä kasvava -- autiolta se näytti. Jo törmäsi

venhe hiekkaselle ahteelle, soutaja nousi pystöön venheessään.

Vaan samassa oli jo siimeksestä juossut nuorukainen tempaissut venheen

maalle ja tytön syliinsä, -- ensi kerran lepäsi Anna Fleming sen miehen

käsivarrella, jolle hän hehkuvan lempensä oli antanut ja jonka

morsiameksi hän itsensä oli vannonut, ensi kerran hipasi tuo kihara

hänen poskeaan ja ensi kertaa tunsi hän noiden hymyileväin huulien

hakevan omiaan... Se oli kaikki käynyt silmänräpäyksessä, ei ajatusta

ollut Anna ehtinyt ajatella. Hänen sielunsa, tuo kauan kiusautunut ja

kärsinyt, tunsi vihdoinkin kerran elävän onnen lehahtavan lävitseen ja

uhkuva riemu pulpahti kerrankin hänen lempeä niin kauan kaihonneeseen

sydämmeensä. Ja hän nautti siitä täysin siemauksin, sulhonsa sylissä

nyt hervotonna leväten, ja sulaneen kaihon kyyneleitä olivat ne, joita

nuorukainen hänen poskeltaan suuteli.

Siihen he istahtivat rinnakkain kallion kielekkeelle lepikon

siimekseen, katselivat toisiaan silmiin ja kertoivat katkonaisin sanoin

yhteisistä vaikeuksistaan, aikeistaan ja toiveistaan, -- tuhansia

heillä tuntui olevan asioita toisilleen tarinoitavana. Nuorukainen

kertoi jo viikon väärällä nimellä viipyneensä Ahvenassa, jonne hän,

saatuaan vihiä Annan olosta siellä, oli tullut suomalaisessa laivassa,

ja Sundin kirkolla asuen yrittäneensä jos jotakin tavatakseen

lemmittyään. Turhaksi oli hän huomannut linnaan pääsemisen, siellä oli

vastassa portit ja vallit ja vahtimiehet, mahdottomaksi myös löytää

yhtymäpaikkaa kylässä tai maan puolella. Silloin oli hän päättänyt

piirittää meren puolelta, ja se olikin onnistunut. Hän oli valloittanut

linnan ja löytänyt aarteensa, jota häneltä tahdottiin riistää. Ja hän

oli löytävä sen vielä vastakin.

-- Ole varma, Anna, viekkaus voittaa väkevyyden. Vielä minä sinut

omakseni osaan saada, osaan pakottaa mahtavan marskinkin!

-- Oi, ei, ei, hän on rautanen, hän uhkaa lähettää minut luostariin,

hän panettaisi minut kahleisiin, jos tietäisi minun luonasi olevan.

Vaan nyt olet sinä tuossa vieressäni, -- muuta en ajattelekaan!

-- Niin olen, ja voimattomiksi käyvät lopuksi marskinkin vihat, sen

saat nähdä. Jos en sinua marskin suosiolla saa, otan väkisin.

-- Mitä tarkotat ... karkaammeko?

-- Miksemme voisi sitäkin tehdä? Tuolla on venhe rannassa, me

purjehtisimme meren yli, rientäisimme herttuan luo, sinne ei marskin

viha ulotu... Vaan ei vielä, lemmittyni, vielä on meillä muitakin

keinoja, ehkä kääntyvät olot piankin meille suosiollisiksi. Herttua ei

aijo suvaita setäsi valtaa Suomessa, hän kukistaa hänet ja meidät hän

jo on luvannut toisillemme. Malttia vain ja rohkeutta!

-- Rohkeutta, sitä saan aina, kun luonasi olen, vaan yksin ollessani se

pettää.

-- Siksipä olenkin usein luonasi...

Vilahtamalla kului tällaisissa tarinoissa tuntinen ja Annan täytyi

kiirehtiä takasin; sydän palpattaen juoksi hän venheelleen ja pikaisten

jäähyväisten jälkeen oli hän taas soutamassa linnaan päin. Vaan iloa

säteilivät samalla hänen kasvonsa ja mieli oli taas kevyt kuin linnun.

Hän oli saanut tavata sulhonsa, sai tavata vielä vastakin, -- laulellen

nousi hän törmälle. Ja hänen mielensä oli sitä onnellisempi, kun hän

linnassa huomasi, että hänen poissaoloaan ei siellä ensinkään epäilty.

Eikä hänen venheretkiään seuraavinakaan päivinä huomattu, kun hän

onkivapa mukanaan souti selälle päin ja sitten pistäysi autioon luotoon

Ahvenanmaan kallioisen rannan kätkössä. Ne olivat Annalle onnen päiviä,

hän eli kuin huumauksessa, siunaten setänsä päätöstä jättää hänet

Kastelholmaan vangiksi.

Vaan niitä onnenpäiviä ei kestänyt kauan. Hieronymo ei voinut

epäluuloja herättämättä kauemmin viipyä Sundin pitäjässä; hän oli

sanonut siellä odottavansa erästä Suomesta tulevaa laivaa,

matkustaakseen takasin Tukholmaan, ja nyt se oli tullut. Hänen oli

vielä tänä iltana matkustettava Ruotsiin, palatakseen herttuan

palvelukseen. Sen tiesi Anna ja raskaalla mielellä hän siitä syystä

tänään souti tuohon rakkaaseen yhtymäpaikkaan jäähyväisiä sulholleen

sanomaan. Kävi kovanlainen tuuli, mereltä nousi salmensuuta kohden

korkea laine, taivas oli harmajissa pilvissä. Työlästä oli sounti

tänään ja aivan lämmenneenä ja hengästyneenä saapui Anna vihdoin luodon

rannalle.

Nuorukainen oli siellä taas häntä vastassa, mutta hiukan kalvakka ja

levoton oli hänkin tänään, hänenkin reippaan ja iloisen mielen oli kai

eron ikävä himmentänyt ja omituisen hermostuneesti puristi hän Annan

kättä, kun tämä sen hänelle venheestä tervehdykseksi ojensi. Anna

huomasi kohta nuorukaisen katseesta tuon rauhattomuuden ja hänen kävi

poika parkaa sääli; omista kaihoistaan huolimatta rupesi hän nyt

vuorostaan sulhoaan lohduttamaan ja hälventämään pilveä hänen

otsaltaan.

Niin he istuivat vierekkäin sammalpeittoisella penkereellä, vaan tarina

luisti vaikeasti tänään, oli kuin jokin sulku olisi estänyt heitä

sanoin tulkitsemasta toisilleen sitä, mitä tunsivat. Ilmakin oli

hiottavan lämmin ja ikäänkuin painostava tuossa heidän kätketyssä

notkossa, johon ei tuuli ulottunut, sekin tuntui heidän mieliään yhä

matalammas masentavan. Hetkisen ääneti istuttuaan ja katseet maahan

luotuina virkkoi nuorukainen yhtäkkiä:

-- Jos ei sittenkään erottaisikaan, Anna. Miksi eroaisimme, miksi

antautuisimme taas tämän kaihon ja ikävän valtaan, joka meitä molempia

näin rasittaa. Laivassa on tilaa meille molemmillekin, soudetaanko

siihen?

Anna nojausi melkein ilolla nuorukaisen olkapäätä vastaan ja kuiskasi:

-- Jos tahdot, minä olen valmis. Sinuun luotan.

Vaan nuorukainen mietti taas ääneti hetkisen, hänessä näytti

jonkunlainen taistelu riehuvan, tunne ja järki kamppailevan keskenään.

Ja rohkeampana hän taas nosti päänsä pystöön.

-- Ei, meidän on sittenkin erottava, erottava vielä kerran, muuten

turmelemme yrityksemme ja onnemme. Ollaan järkeviä; mutta vaikeaa on

olla järkevä, kun sinusta on erottava.

Ja taas he istuivat sanaa puhumatta rinnakkain, ikäänkuin masentuneina

siitä päätöksestä, johon olivat tulleet. Lepän lehti lepatti tuulessa

ja lepän takana kuului meren loiva laine raskaasti loiskahtavan

rantaan, muuten oli kaikki luonnossakin äänetöntä, ikäänkuin

alakuloiseen hiljaisuuteen vaipunutta. Tuo alakuloisuus heitä molempia

rasitti, he olisivat tahtoneet sen keskustelulla katkaista, vaan eivät

raskineet, sehän olisi ollut kuin jäähyväisten merkki ja niitä he eivät

tahtoneet kiirehtää. Ja siksi he vaikenevina istuivat, melkein

toistensa katseitakin karttaen, ja kuuntelivat, kuinka meri raskaasti

huokui, ikäänkuin jäähyväishenkäystään sekin.

Vihdoin Anna mietteistään heräten säpsähti, nousi, ja ojensi kätensä

nuorukaiselle mitään virkkamatta.

-- Nytkö jo?

-- Olen jo viipynyt liian kauan.

-- Ei, vielä hetkinen, viivy, vielä viimeinen haihtuva hetkinen!

Ja hän veti tytön polvelleen ja katsoi häntä suoraan silmiin. Tuossa

katseessa oli jotakin niin tulista, niin intohimoista, niin

hekkumallista, Anna sitä melkein pelkäsi, vaan siitä samalla

sanomattomasti nauttikin. Ja hän jäi siihen sulhonsa syleilyyn

istumaan, antautuen hänkin koko rakastavan sydämmensä kiihkolla

nauttimaan tuon viimeisen jäähyväishetken suloutta ja katkeruutta. Hän

tiesi, että tuo viipyminen oli vaarallista, että häntä jo linnassa

kaivattiin, ehkä pian käytiin hakemaan, ja tiesi myös, mikä seuraus

siitä oli. Vaan hän ei siitä välittänyt, hän unhotti kaikki pelot ja

vaarat: kahlehtikoot hänet sitten vaikka rautoihin, sulkekoot

luostariin, -- vielä tuokion hän tahtoi autuaana elää, vielä muutamia

siemauksia juoda sitä onnea, jota häneltä niin ahnaasti koetettiin

kieltää. Hän viipyi.

Vaan raskaasti huokui meri ulapalla ja tasasesti loiskahti sen loiva

laine luodon kallioiseen rantaan.