VI.

Kruunausjuhla Upsalassa.

Fyris-joen törmällä, vähän ulkopuolella Upsalan vanhaa

kuningaskaupunkia, keskellä rauhaisaa sisämaan maakuntaa, oli

suurenlainen sotaleiri. Kylän talot olivat kaikki ahdetut täyteen

majoitettua ratsuväkeä ja kun se ei kaikki niihin sittenkään sopinut,

oli hangelle pitkin jokivartta pystytetty telttoja, joiden edustalla

nuotiot paloivat tupruttaen savua talviseen ilmaan. Sinne oli

majoitettu Södermanlannin herttuan Kaarlon yksityinen ratsuväki, jonka

hän oli tuonut mukanaan herttuakunnastaan, saapuessaan veljensäpojan,

kuningas Sigismundon kruunausjuhlaan.

Nähdessään, ettei hän vakuutuksen tietä eikä järkisyillä voinut

taivuttaa kuningasta myöntymään niihin ehtoihin ja sitoumuksiin, joita

Ruotsin kansa hänen kauttaan vaati hallitsijaltaan uskontonsa ja

vapautensa turvaksi, oli herttua päättänyt esiintyä uhkaajana ja

pelottelijana viimeisen kerran esittäessään kuninkaalle ja

valtioneuvostolle vaatimuksensa valtakunnan vastaisesta hoidosta. Ja

Ruotsin säädyt, jotka kruunauksen johdosta olivat kutsutut kokoon,

olivat kieltäytyneet vannomasta uskollisuudenvalaa kuninkaalle, ellei

tämä hyväksyisi herttuan vaatimuksia. Se oli vihdoinkin tepsinyt.

Muutamia päiviä sitten oli ratkaiseva ottelu tapahtunut Upsalan

kuninkaallisessa linnassa. Herttua oli siellä tehnyt julkisen kanteen

kuninkaan neuvonantajaa, Klaus Flemingiä, vastaan, vaatien häntä

säätyjen tuomittavaksi hänen huonoista neuvoistaan. Kuninkaan

puoluelaiset olivat silloin koettaneet Flemingiä puolustaa, vaan

herttua ärjäsi heille, käskien heidän olla vaiti. Mieliala yltyi,

väittely oli kiivasta: eräs kuninkaan puoluelaisista oli väittelyn

kuumuudessa tarttunut vihasta riehuvan herttuan käsivarteen ja siitä

tämä niin tulistui, että uhkasi kutsua henkivartijansa pihalta sisälle.

Olipa ilmi tappelu syntymässä ja silloin oli vihdoinkin kuningas,

tuntien valtaistuimen heiluvan allaan, peräytynyt. Hän oli suostunut

allekirjoittamaan herttuan esittämät ehdot ja Fleming oli saanut

nöyrtyä ja pyytää herttualta vastarintaansa anteeksi, -- hän, marski

Klaus Fleming, oli pyytänyt anteeksi koko neuvoston läsnäollessa, se

oli nöyryytys, jota Kaarlo-herttuakaan tuskin oli voinut toivoa.

Siten oli herttua nyt ehdottomasti voitolla, ja johti näihin

juhla-aikoihin kaikki asiat Upsalassa; kuningas häntä totteli, ei

vakuutuksesta, vaan pakosta. Paavin lähettiläs Malaspina oli karkotettu

juhlain ajaksi Upsalasta, Sigismundon inhoama Ruotsin arkkipiispa oli

määrätty kruunajaisia toimittamaan ja Klaus Flemingiltä, vaikka hän oli

valtakunnan marski, kiellettiin oikeus kantaa valtakunnan miekkaa

Juhana-kuninkaan äsken tapahtuneissa hautajaisissa.

Mutta tuon näennäisen myöntymisen ohessa kiehuivat mielet katoolisten

taholla vihaisina ja siellä haudottiin kostoa. Kohta kuninkaan

peräytymisen jälkeen oli laskiaista vietetty näytelmällä linnassa,

jossa herttuakin oli ollut saapuvilla, ja tämä sai vasta jälestäkäsin

tiedon, että katooliset olivat tässä tilaisuudessa aikoneet raivata

hänet tieltä pois, vaikka salamurhaajat sitten viime hetkessä jostakin

syystä olivat tulleet estetyiksi. Ja vielä samana yönä olivat

katooliset aikoneet ottaa herttuan vangiksi hänen kotonaan, -- hän asui

silloin vielä kaupungissa, linnan vieressä. Siitä vihin saatuaan

herttua yhtäkkiä yöllä nousi satulaan ja ajoi ratsuväkensä luo: siellä

hän nyt asui puolisoineen ja komeine seurueineen kylässä olevassa

kuninkaankartanossa uskollisen väkensä keskuudessa, johtaen sieltä

valtakunnan hallintoa.

Täällä nousi herttua aikusin kuten ainakin eräänä aamuna maaliskuussa

1594 vuoteeltaan ja tapansa mukaan oli hän kutsunut kirjurinsa ja

kamaripalvelijansa Hieronymus Birckholtzin makuuhuoneeseensa. Aamusin,

verkalleen pukeutuessaan, oli näet herttua aina pirteimmällä päällään

ja ne hetket käytti hän suunnitellakseen uusia tuumiaan ja

järjestääkseen vastaisen toimintansa. Hän istuskeli puolipuettuna

lepotuolissaan, mietti ja jutteli itsekseen, aina toisinaan ikäänkuin

piloillaan kysästen kirjurinsa mieltä jostakin tuumastaan. Ja kun

suunnitelma oli valmis, sai kirjuri panna sen paperille. Södermanlannin

herttua Kaarlo oli kookas, romuluinen mies, kaljupää, kalvakkaihonen ja

lihavanläntä; hän ei ollut kasvoiltaan niin kaunis eikä vartaloltaan

niin siro, kuin olivat olleet molemmat hänen vanhemmat veljensä, vaan

koko hänen olentonsa osotti voimaa ja hänen miettivät silmänsä

kuvastivat terävää, kylmästi punnitsevaa järkeä. Tarkasti hän harkitsi

kaikkia asianhaaroja johonkin toimenpiteeseen ryhtyessään ja sitä

tehdessään hän usein varsin avomielisesti keskusteli kirjurinsa kanssa

aikeistaan.

-- Klaus Fleming on nyt nöyrtynyt ja pyytänyt anteeksi... Me olemme

lykänneet vastaseksi aikeemme syyttää häntä säätyjen edessä. Mutta

mitähän, jos lähettäisimme koko otuksen samalla tavalla kuin Malaspinan

pois kaikista näistä juhlista... Tiedätkö, miten me lopullisesti

nöyryytimme tuon kopean marskin?

-- Kansa kertoo Sigismundon säikähtäneen sitä veripeitettä, joka

Juhana-kuninkaan hautajaisten jälkeisenä yönä oli näkynyt hänen

hautapatsaallaan, ja siksi peräytyneen. Ja silloin kai hän luopui

kannattamasta Flemingiäkin.

-- Niin, kuningas säikähti uhkaavaa verta, mutta kyllä hän sen jo

lähempänä näki kuin isänsä hautapatsaalla, -- se kuva ilmestyi hänelle

meidän ratsuväkemme muodossa. Mutta Flemingille annoin viime sysäyksen

itse.

-- Tuolla kanne-uhalla?

-- Jo sitä ennen. Kopeana kuin ruhtinas tuli hän sinäkin aamuna ajaen

linnaan, reessään pyssyjä, joukko suomalaisia huoveja ympärillään.

Samalla hetkellä satuin minä ajamaan puolisoni kanssa linnaan ja tuo

marskin mahtavoitseminen minua jo suututti. Pysäytin hevoseni, komensin

hänet ylös reestä ja uhkasin erottaa hänet sekä henkivartioistaan että

hengestään, koska tuollainen saattoseurue kuuluu ainoastaan

ruhtinaallisille henkilöille. Kansaa keräysi ympärillemme siihen

kadulle ja se olisi ollut valmis pienimmästä viittauksestani repimään

Suomen karhun kappaleiksi. Siinä seisoi kopea marski edessäni kilttinä

ja äänettömänä, uskaltamatta vastata sanaakaan, vaikka kyllä parran

vinkeistä näin, että hänellä mieli teki. Uhkasin valittaa tästäkin

kuninkaalle; ja niin siinä luonto läksi Kuitian Klaulta, että hän, kun

vähää myöhemmin tavattiin kuninkaan luona, jo oli kypsä tunnustamaan

syntinsä, -- sitä oli iloisa nähdä.

-- Pyysi anteeksi koko neuvoston edessä?

-- Niin, se oli pakosta. Mutta hänen nöyrtymiseensä en luota; kun hän

kerran on tämän verran voinut hillitä itseään, osaa hän nähtävästi

viekastella. Olenpa ruvennut ajattelemaan, eikö olisi parasta laittaa

mies ajoissa täältä kotiinsa Suomeen, -- silloin on hän lopussa. Mitä

siitä arvelet?

-- Ei ainakaan minua marskin nöyryyttäminen sureta, me ei olla liian

hyviä ystäviä, vastasi nuori kirjuri, tahallaan vetäen oman asiansa

mukaan keskusteluun.

-- Vai ei sureta sinuakaan...! Herttua katseli kotvasen aikaa

veitikkamaisesti kirjuriaan ja remahti sitten nauramaan. -- Luuletko,

etten ole kuullut tuosta yhtymisestänne Strömsholmassa, -- sehän oli

lysti juttu. Sinä olit liehakoinut itsellesi marskin veljentyttären

suosion ja rakkauden ja aijoit muitta mutkitta siepata hänet

aviosiipaksesi, eikö niin? Eipä huonosti ajateltu. Mutta rukkaset tuli

niin että helähti.

-- Niin, marski kohteli minua siten, ettei mulla ole syytä hänelle

iloja toivotella.

-- Hän ei kärsi sinua siksi, että olet minun palvelijoitani. Häpäsikö

hän sinut?

-- Kuin koiran.

-- Yhyy, marski, niinkö minun edustajaani kohtelet, pannaanpa muistiin

sekin. Vaan elähän hätäile sinä, mulle johtuu jotakin mieleeni. Marski

on kopea nimestään ja sinä olet vailla aateliskilpeä ja minun

palvelijani, -- kyllä ymmärrän... Herttua vaikeni tuokioksi, näytti

miettivän, napsautti sitten sormiaan ja virkkoi: -- Minä hankin

sinulle tuon tytön marskin kiukusta huolimattakin ja juuri häntä

kiukuttaakseni, hankinpa kautta kunniani. Schenck oli huono puhemies,

minä olen oleva kaunopuheliaampi.

Nuori kirjuri nousi syvästi kiitollisena paikaltaan ja näytti olevan

aivan typertynyt siitä suunnattomasta suosiosta. Ja ujostellen hän

sammalsi:

-- Mutta minulla ei ole huomenlahjoja...

-- Niitä sulla ei pidä ollakaan, -- jos tarvitaan, kyllä niitäkin

saadaan. Mutta marskin holhokki minun palvelijani vaimoksi, -- se on

mainio tuuma, siitä näkyy arvon erotus. Onko tyttö sulle ehdottomasti

uskollinen?

-- Siitä olen varma. Häntä tahdotaan kyllä naittaa toiselle, nuorelle

Henrik Kaarlonpojalle Kankaisista...

Tässä herttua yhtäkkiä heristi korviaan ja hypähti pystöön kysymään:

-- Mitä? Kankaisten Horneille, Kaarlo Henrikinpojan pojalle? Avioliitto

Flemingein ja Hornein välillä, onko sellainen tekeillä?

-- Se kuuluu olevan marskin puolison lempiajatus, kenties marskinkin.

Herttua tähysti tiukasti lähettilästään.

-- Vai niin, -- minä rupean ymmärtämään. Hän koettaa liittää kaikki

suomalaiset yhteen vyyhteen, voittaa Hornitkin puolelleen. Ja sitten

hän aikoo hankkia vankat valtakirjat ja hallita Suomessa kuin ruhtinas

uskollisten alamaistensa joukossa, -- rohkeat tuumat tosiaankin. Vaan

niitä tahdomme vähän lähempää tarkastella... Tietääkö Kaarlo Horn

tuosta naimishommasta?

-- Luultavasti, poika kuuluu jo kerran yrittäneen kosioretkellekin.

-- Yhy! -- Herttua vihelteli hetkisen, katsoen ulos talviseen luontoon.

Hän oli käynyt tavallista miettivämmäksi, näytti punnitsevan päässään

jotakin mietettä, jota hän ei tahtonut suosikilleenkaan ilmaista.

Kotvasen kuluttua virkkoi hän sitten tälle äskeiseen, leikilliseen,

välinpitämättömään tapaansa: -- Entä sinä, miten olet sinä aikonut

pitää puolesi tuossa epätasaisessa kilpailussa?

-- Olen aikonut odottaa vastaseksi ja antaa asian kypsyä. Ebba-rouvaa

koetan kerran vielä kauniisti puhutella, ja jos hän on yhtä äkänen kuin

miehensä, -- sitten viimeinen keino.

-- Ja mikä se on?

-- Hm, en tiedä itsekään, mutta tyttö on puolellani.

Herttua nauroi.

-- Sinä vanha veitikka! Vaan koeta sinä keinosi kaikki, kyllä minä

puhemieheksesi rupean ja Flemingin neiden sulle hankin, ole siitä

varma. -- Vaan nytpä on jo aika ryhtyä vakavampiinkin tuumiin. Kutsu

sisään Horn.

Hieronymus lähti ja ilmeinen mielihyvä säteili hänen kasvoiltaan, kun

hän etuhuoneeseen astui. Hän oli toivonut ja valmistellut tällaista

käännettä, herttua hänen täytyi saada avukseen, sen hän oli jo aikoja

päättänyt, mutta nyt tämä itse tuli pyytämättä häntä vastaan, olipa

vielä kiitollinen kun sai auttaa. Ähäs, Fleming, vielä me toisemme

tavataan, vielä tulen sulta tyttöä kysymään ja sappeasi koettamaan...

Hän napsautti ilosta sormiaan, niin että Kaarlo Horn, joka

etuhuoneessa odotti, sitä aivan ihmeissään katseli, käydessään nuoren

kamaripalvelijan ohi herttuan huoneeseen.

Tavallisuuden mukaan meni näet Horn ensimmäiseksi ja yksin yksityiseen

aamuneuvotteluun herttuan luo, kun tämä vielä makuuhuoneessaan viipyi.

Horn oli ikäänkuin herttuan omatunto ja valpas, puolueeton arvostelu,

herttua kuulusteli melkein aina, ennenkuin teki vähänkään tärkeämmän

päätöksen, tämän sivistyneen, kokeneen, selväjärkisen ja ehdottomasti

oikeamielisen miehen mieltä ja kysyi hänen neuvoaan tuumistaan ja

suunnitelmistaan. Kaarlo Horn oli näihin aikoihin tuskin 50:nen ikäinen

mies, mutta paljon vanhemman näköinen; monet elämän kokemukset ja

kärsimykset olivat hänestä aikusin harmajan tehneet. Kasvojenpiirteet

olivat hienot ja kauniit ja jonkinlaista leppeää hellyyttä osotti koko

hänen olentonsa. Lahjomattoman oikeudentuntonsa vuoksi pitivät häntä

kaikki, yksin pahimmat vastustajansakin, suuressa kunniassa.

Hän oli se mies, joka kerran Juhana-kuninkaan aikana syytettynä

valtionkavalluksesta, -- kun oli venäläisille menettänyt muutamia

Inkerinmaan linnoja, -- mieluummin tahtoi kuolla, kuin sietää

tuollaista syytöstä; siksi hän jo oli mestauslavalla seisonutkin.

Herttuan puoluelaisista oli hänellä kansan joukossa enin luottamusta ja

hän ansaitsikin täydellisesti »rehellisen suomalaisen» nimen.

-- No, Horn, asiat käyvät hyvin, me voimme turvallisesti käydä

kruunausjuhlaan tänään. Onko linnasta kuulunut mitään?

-- Klaus Fleming oli siellä illalla useita tunteja yksityisessä

neuvottelussa.

-- Sepä ei ole mikään hyvä enne, -- mitähän juonia siellä taas

punotaan! Se mies täytyy meidän lähettää siksi kauas, että hänen kavala

äänensä ei pääse kuuluville, muuten ei työmme koskaan jää pysyväksi.

Kaarlo Horn seisoi hetkisen ääneti tarkastellen kiukustunutta herttuaa

miettivin katsein. Herttua tunsi tuon katseen ja tiesi, että »omatunto»

ei ollut hänen kanssaan samaa mieltä. Hän jatkoi:

-- No, mikä sinua siinä epäilyttää? Sinulla on hieno järki, mutta

rohkeutta puuttuu.

-- Teidän armonne, vastasi Horn, minun arveluni Flemingistä eroaa

tosiaankin jonkunverran teidän käsityksestänne hänestä. Vehkeilyssä tai

viekkaudessa sitä miestä ei liene vaikea voittaa eikä ole kavaluus

hänen vankimpia puoliaan. Hän on siinä suhteessa suomalainen hänkin...

Niin vihamielisellä kannalla kuin Hornit ja Flemingit olivatkin

toisiaan vastaan, tunnusti Kaarlo Horn aina vastustajansa ansiot.

Erittäinkin näissä Ruotsin viimeaikaisissa tapauksissa oli marski

osottanut taipumusta rakentamaan rauhaa, -- olihan Hornilla tallessa se

kirje, jonka hän Strömsholmasta oli Klaulta saanut ja joka, joskaan se

ei ollut voinut johtaa mihinkään tuloksiin, kumminkin oli ollut hyvän

tahdon selvä merkki.

-- Hm. Mitä tarkotat? kysyi herttua.

-- Ettei meidän ole tarvis Klaus Flemingiä peljätä niinpaljo

koukuttelijana, kuin itsepäisenä jurottajana ja tarmokkaana isäntänsä

palvelijana. Hänellä on omat tuumansa, mutta katooliset vehkeet ovat

hänelle sivuseikkana ja senvuoksi minusta on hyvä merkki, että juuri

hän eilen oli kutsuttu linnaan.

Herttua seisoi Horniin selin ja katseli miettiväisnä ulos ikkunasta.

Joku epäilys näytti häntä rasittavan ja hän virkkoi melkein ilkkuen:

-- Sinä puhut tänään niin kauniisti Klaus Flemingistä.

Horn ei välittänyt ollenkaan pilkallisesta piirteestä herttuan äänessä,

vaan vastasi vakavasti:

-- Sen teen syystä, että me ehkä yleensä olemme yksipuolisesti asioita

arvostelleet, häntä liiaksi ja muita liian vähän.

-- Hm, tarkotat kai, että on tärkeätä aina olla selvillä siitä, missä

mikin vastus on ja minkäarvoinen se en, -- sillä voi olla puolensa.

Pitäisit siis epäviisaana, jos lähettäisimme Klaus-herran Suomeen?

-- Epäilemättä, -- Suomesta hän juuri olisi poissa pidettävä.

Kaarlo-herttua pyörähti päin. Hän näytti ymmärtävän neuvonantajansa

ajatuksenjuoksun.

-- Niinkö luulet? Niin, niin, sinne sen miehen silmät tähtäävät. Taitaa

olla sittenkin parasta leikkiä sovintoa vastaseksi Klaus Flemingin

kanssa ja pitää silmällä kuningasta. -- Herttua istahti nojatuoliinsa,

lepäsi hetken mietteissään ja nosti sitten yhtäkkiä päänsä ylös

virkkoen Hornille: -- Vaan asiasta toiseen: Sinun poikasihan kuuluu

kosivan Klaus Flemingin veljentytärtä?

Horn hyrähti nauramaan tämän oudon, odottamattoman kysymyksen

kuullessaan.

-- Teidän armonne tietää minun poikanaskalini lemmenunelmista, jopa

enemmän kuin hän itse uskaltaa uneksiakaan. Hän on vasta

kahdenkymmenenvuotias ja vielä vuosikseenkin nuori.

-- Mutta on kumminkin olemassa joitakin lemmenvehkeitä Hornein ja

Flemingein välillä? kysyi herttua vielä tiukemmin.

Horn ei voinut pidättää uutta hymyilyä, tuntui niin hullulta, kun

herttua aivan tosissaan näytti kiinnittäneen huomion moiseen

lapsellisuuteen. Sen verran mitä hän itse asiasta oli poikansa puheista

ymmärtänyt, oli koko juttu lapsellista haaveilua, -- hänen vanhin

poikansa tuumi ja haaveksi kaikenmoisia asioita.

-- Tämähän kuulostaa siltä, kuin olisi kysymyksessä aivan valtiollisia

yrityksiä. Nuo lemmenvehkeet supistunevat kumminkin siihen, että nuoret

ovat tavanneet toisensa joissakin häissä sisä-Suomessa ja siellä

leikkineet, kuten nuorten on tapana.

-- Mutta nuorten on myöskin tapana mennä naimisiin, kaiveli herttua

vielä.

-- Siitä ei minulla ole tietoa. Mutta poikani Henrik on tuolla ulkona,

seuratakseen minua kruunausjuhlaan, vastatkoon itse tuumistaan, jos

teidän armonne niille todella antaa sellaisen merkityksen.

Horn lausui tämän närkästyneenä siitä, että herttua näytti olettavan

miltei salavehkeitä olevan tekeillä, ja hän luuli tämän nyt toki

huomaavan asian joutavuuden ja jättävän sen sikseen. Vaan herttua

tarttui vilkkaasti tähän ehdotukseen kiinni:

-- Niin, niin, kutsuppas sisään se poikasi, en ole häntä vielä

nähnytkään, pitäähän minun toki tuntea, minkälaisia vesoja sieltä nyt

Kankaisten mailta on kasvamassa.

Vähän loukkautuneena poistui Horn huoneesta ja hetken kuluttua hänen

seurassaan astui hoikka nuorukainen ujostellen voimakkaan herttuan

eteen, aivan ihmeissään, kun hänet sinne kutsuttiin. Syvän kumarruksen

tehtyään jäi hän katseet alasluotuina seisomaan ovensuuhun. Hän näytti

todellakin, kuten isänsä oli sanonut, vuosikseenkin vielä hennolta ja

kehittymättömältä; ja kun hän ei kantanut miekkaa, kuten muuten

tavallisesti hänen ikäisensä aatelisnuorukaiset, vaan oli puettuna

yksinkertaiseen, mustaan lukumiehen pukuun, näytti hän melkein

tyttömäiseltä esiintymisessään.

-- Sinä olet kaksikymmenvuotias etkä kanna miekkaa, lausui herttua ensi

sanoikseen.

Nuorukainen ei tiennyt mitä vastata näihin moitteelta tuntuviin

sanoihin, joten hänen isänsä virkkoi:

-- Vanhin poikani on mieltynyt kirjoihin ja tieteisiin ja olisi muuten

ruumiiltaankin heikko miekan mittelöihin; hänen nuoremmat veljensä

sitävastoin kasvavat pyssyjen, miekkain ja hevosten seurassa.

-- En sitä moiti, me tarvitsemme aatelistomme joukossa yhtä hyvin

kirjamiehiä kuin miekkamiehiä. -- Ja nytkö aijot mennä naimisiin

aatelisneitosen Anna Flemingin kanssa?

Nuorukainen loi kysyvän katseen isäänsä, hämmästyen tätä omituista

kysymystä. Sitäkö varten oli hän kutsuttu tänne? Mitä hänestä siis

tahdottiin? -- Hän ei saanut sanaakaan herttualle vastatuksi, ennenkuin

isänsä vielä rohkasi häntä, hiukan leikkisästi virkkoen:

-- Kerro vain avomielisesti, mitä suuria tuumia sulla on tekeillä,

herttuaa huvittavat sinun naimisaikeesi. -- Kaarlo Horn oli varma, että

hänen poikansa väittäisi leikiksi koko lemmenunelmansa ja kummastui sen

vuoksi suuresti, kun nuori Henrik nyt rohkeasti nosti päänsä pystöön ja

virkkoi:

-- Toivoni olisi todellakin saada omakseni tämä nuori neitonen ja, jos

isäni antaa luvan, olen koettava onneani.

Herttua katseli voitonvarmana Kaarlo Hornin hämmästystä.

-- Kuten näet, poikasi aikoo mennä naimisiin, ja juuri neiti Flemingin

kanssa, lausui hän Hornille. -- Ja minkälaiset sulla on toiveet? kysyi

hän taas nuorukaiselta.

-- Niin, minä tiedän, että toiveeni eivät ole suuret, vastasi Henrik

hiukan surumielisesti.

Herttua hymähti ystävällisesti:

-- Vai tiedät sen, tuli ja vesi ei sula helposti yhteen. No hyvä.

Haaveksi sinä vain ja koeta onneasi, vaan jos se pettää, hae lohdutusta

kirjoistasi. Jos miekkamies olisit, tarjoisimme sulle paikan

vartioväessämme, vaan nyt odotamme siksi, kunnes sinusta kasvaa apumies

ajattelemisessa, kuten isästäsi. Hyvästi nuori mies.

Nuorukainen poistui vielä hämmästyksensä vallassa, ja hänen mentyään

virkkoi herttua Kaarlo Hornille, ikäänkuin leikkipuheen jälkeen

kääntyen tosiasioihin.

-- Ja nyt, Horn, luokaamme vielä silmäys tämän päivän tapahtumiin, niin

ettei meitä millään odottamattomuudella hämmästytetä. Meidän on

pidettävä huoli, että kaikki tekevät velvollisuutensa, -- rakas

veljenpoikamme etupäässä.

Sittenkuin kuningas vihdoinkin oli ilmoittanut suostuvansa säätyjen ja

herttuan kaikkiin vaatimuksiin, olivat hänen kruunajaisensa nyt tänään

määrätyt pidettäviksi Upsalan tuomiokirkossa; -- kuninkaan oli

vannottava valansa ja kansan tunnustettava hänet hallitsijakseen. Vaan

kun Sigismund niin kauan oli vetänyt vastaköyttä, koettaen avata

perintövaltakunnassaan väyliä katooliselle uskolle ja paavin

vaikutukselle, jonka harras tunnustaja hän itse oli, oli peljättävä,

että hän vielä viime hetkessä koettaisi joillakin verukkeilla peräytyä.

Huhuja siitä oli myös ollut liikkeellä. Mutta herttualla oli nyt valta

käsissään ja hän päätti tarkasti valvoa, että kaikki lupaukset

tulisivat täydellisesti täytetyiksi. Kuninkaan oli ne valallaan

vahvistettava, sitten hänellä ja kansalla oli jotakin, mistä kiinni

pitää. Hornin neuvosta päätti hän nyt myös antaa Flemingin edelleen

esiintyä kaikessa arvossaan kruunausjuhlassa kuninkaan lähimpänä

miehenä, koska hänen vaikutuksensa sentään oli vaarattomampi kuin

kuninkaan katoolisten seuralaisten. Suunniteltuaan tarkalleen kaikki

antoi herttua käskyn koko suurelle seurueelleen valmistautua

loistavassa saattokulussa ajamaan kaupunkiin, ensiksi linnaan ja sieltä

saattamaan kuningasta kirkkoon.

Tunnin kuluttua herttuan seurue jo olikin matkalla kaupunkiin. Runsas

varustusväki seurasi edessä ja takana ja komeana ajoi herttua

puolisonsa rinnalla muhkeassa reessä saaton etupäässä. Vaan seuraavassa

reessä istui Kaarlo Horn nuoren poikansa rinnalla ja tässä reessä

jatkettiin nyt isän ja pojan välillä keskustelua siitä nuorukaisen

lemmentuumasta, jonka herttuan käsky nyt äsken vasta oli isällekin

oikein ilmeiseksi paljastanut. He olivat kotvasen aikaa ajaneet ääneti,

kun Kaarlo Horn virkkoi pojalleen:

-- Sinä olet kiinnittänyt ajatuksesi nuoreen neiti Flemingiin

vakavammin kuin minä olin luullutkaan. Etkö ole ajatellut, että

tällaisen liiton aikaansaaminen on tuiki vaikea sukujemme suhteisiin

nähden?

-- Olen sitä ajatellut, isä, vaan en ole pitänyt esteitä

voittamattomina, vastasi nuorukainen hiljaa. -- Mutta herttua, --

tahtooko hän estää minua saamasta Anna Flemingiä omakseni, vai miksi

hän minulta asiaa kyseli?

-- Herttua katselee asiata omalta kannaltaan, valtiolliselta, pelkää

Hornein ja Flemingein lähestyvän toisiaan. Se pelko on turha: mikään

ystävyys tai liitto ei solmiunnu koskaan meidän sukujen kesken. Eikä

herttua sentään luullakseni tule suoranaisesti asiaan puuttumaan. Mutta

sinä olet nuori, et tunne mitä on tapahtunut minun ja Klaus-herran

välillä, et, kuinka vanhat ja syvät ovat riitamme juuret, -- taikka

olet unhottanut, mitä olet tuntenut. Ja ehkä on se sulle onnellista.

Vaan sittenkin, -- vaikka tyttö onkin vain Klaun veljentytär,

voitaisiin tuollaista liittoa pitää meidän nimelle nöyryyttävänä.

Nuori Horn oli hetkisen ääneti isänsä lopetettuaan lauseensa. Hänen

päässään liikkui tuumia, joiden esittämistä hän vielä epäili. Ja

varovasti hän virkkoi:

-- Pahoin on hän teitä kohdellut, isä, tiedän sen, ja tiedän myös, että

meidän sukumme käyvät eri uria. Vaan sittenkin, isä, eikö tuollainen

lähestyminen voisi olla hyödyllinenkin, -- ovathan molemmat suvut

suomalaisia...?

Kaarlo Horn käännähti hiukan reessä ja katsoi kummastuneena poikaansa.

Suomalaisia ... mistä hän sen sanan oli saanut suuhunsa? Hän on ollut

siellä kotona suomalaisten seurassa, -- liikkuuko siellä nykyjään

sellaisia mielikuvia...? Suomalaisia, -- mutta sittenkin, poika on

oikeassa, suomalaisiahan he olivat molemmat. Ja epäilemättä olisi

olojen varmistumiselle ja rauhalliselle kehitykselle eduksi, jos he

suomalaiset edes voisivat lähestyä toisiaan ja ymmärtää toisiaan. Vaan

olisiko se mahdollista?

Niitä hän mietti katsellen tutkivasti poikansa silmiin, jotka olivat

niin vakavat ja pyytävät. Ja hän virkkoi:

-- Se voisi olla hyödyllistäkin, epäilemättä, -- jos se olisi

mahdollista. Vaan jos minäkin voisin unhottaa entisyyden, olisi

sellainen yritys luultavasti turha.

Nuorukaisen katse kävi alakuloiseksi.

-- Ettekö siis, isä, voi tehdä mitään minun onneni eduksi?

-- Onnesi, poikani, kaikkihan tahtoisin sen eduksi tehdä, enkä suinkaan

kiellä sinua tavottelemasta Anna Jaakkimantytärtä omaksesi. Mutta

suoranaisesti en voi minä esittää asiaasi Flemingille, -- minun täytyy

jättää sinut yksin onneasi tavottelemaan. Jos onnistut, olen valmis

puristamaan marskin kättä sukulaisena, ystäviä meistä ei koskaan tule.

-- Mutta te annatte suostumuksenne, isä? kyseli nuorukainen nyt

rohkaistuna.

-- En kiellä sinua, mutta muistutan vielä, että vaikeudet ovat sulla

monet. Herttuakaan ei tuota liittoa suosi, se on huono enne sekin. Entä

marski? Vaan koeta onneasi, poikani, hetki voi nykyjään olla

edullisempi kuin muulloin, jätän sulle täyden vapauden.

Saattoseurue oli jo saapunut kaupunkiin ja ajoi kunnaalla olevaa

kuninkaallista linnaa kohden, jonka edustalla jo ääretön ihmisjoukko

tunkeili juhlallisuuksien alkua odottamassa, ja jonka ympärillä,

linnamäellä, koko kuninkaan ja herttuan kaupungissa oleva sotaväki oli

riviin asetettuna. Ruhtinaalliset henkilöt ja aatelisherrat nousivat

reistään, astuivat satulaan ja lähtivät ylös linnaan, asettuakseen

siellä kukin hänelle määrättyyn paikkaan kuninkaan seurueessa, vaan

nuoriso ja naiset jäivät ulkopuolelle ja saivat ainoastaan etäämmältä

katsella kruunajaisiin lähtevää komeaa juhlasaattuetta. Siinä erosi

Hornkin pojastaan, joka jäi väkijoukkoon seisomaan syvälle mietteihinsä

vaipuneena. Hän tunsi, että hänen täytyi nyt kohta toimia, toimia

itsenäisenä ja omin päin ja se häntä huoletti, mutta samalla se häntä

rohkasikin. Hänen täytyi esiintyä miehenä ja tahtoi olla mies...

Vaan linnan pihalta kuului jo soiton säveleitä ja kohta lähti sen

väljästä portista komea saattoseurue lappamaan ulos kadulle, joka

linnasta aina tuomiokirkkoon asti oli havunoksilla peitetty.

Ensimmäisenä ratsasti osasto kuninkaan komeinta, puolalaista

henkivartioväkeä, pulskia miehiä, kookkaita hevosia, tehden tilaa

tungeskelevassa väkijoukossa, jota tien varrella riviin asetettu

jalkaväki ei jaksanut pitää alallaan. Jalan astuen, muhkeissa

pukimissa, tulivat sen jälkeen valtioneuvoston jäsenet yksitellen ja

perättäin kantaen silkkipatjoilla kuninkuuden ulkonaisia arvomerkkejä:

kruunua, valtikasta ja valtaomenaa. Mutta juuri kuninkaan edessä, hänen

lähimpänä miehenään, asteli Klaus Fleming, valtakunnan marski, kantaen

kultaista valtakunnan miekkaa korkealla näkyvissä.

Väljään, valkoseen vaippaan puettuna ratsasti kuningas kullatulla

loimella peitetyllä ratsulla henkivartio-osaston seuraamana. Hän koetti

istua siinä jäykän ja varman näköisenä ja huolettomana katsoa ympärillä

aaltoilevaa väkijoukkoa, mutta hänen elottomat kasvonsa olivat

tavallistakin kalpeamman näköiset ja hänen silmänsä pälyilivät

ehtimiseen rauhattomina ympärilleen. Sigismund teki tuossa sen

vaikutuksen, kuin hän epäillen olisi lähtenyt ottamaan päähänsä

perintövaltakuntansa kruunua. Hänen jälessään ajoi kuningatar vaunuissa

hovinaistensa seuraamana, -- he näyttivät kaikki viluisilta ja

turvattomilta tässä pohjolan talvisessa kylmyydessä.

Mutta sitten tuli Kaarlo-herttua seurueineen ja tämä ryhmä teki paljo

muhkeamman vaikutuksen kuin itse kuningas lähimmässä ympäristössään.

Herttua ratsasti valkosella ratsulla, jota hän ohjasi kultasilla

suitsilla ja itse oli hän puettu punaiseen vaippaan, joka oli edestä

auki, jättäen näkyviin valkoisen ihopuvun. Hänen joukossaan olivat myös

ulkomailta kruunajaisiin tulleet ruhtinaalliset henkilöt ja

taajalukuinen hovikunta päätti saattokulkueen.

Verkkasessa marssissa kuljettiin niin tuomiokirkkoon saakka. Sen

portilla auttoi Klaus Fleming kuninkaan alas satulasta. Vaan kuningas

piti vielä hetken marskin kättä omassaan ja katsoi häntä melkein

hätääntyneenä.

-- Sinä puolustat siis ehdottomasti, että minun on vannottava kaikki,

kuiskasi hän marskille.

-- Kaikki.

-- Vaan ... vaan minä en voi sitä valaa pitää.

-- Teidän majesteettinne on annettava ja pidettävä valansa, se on

yksinkertainen neuvoni.

Levottomana seisoi siinä heikko kuningas, koettaen turhaan saada tuolta

voimakkaalta apulaiseltaan tukea tuumalleen vieläkin peräytyä

tekemistään lupauksista. Häntä olivat katooliset neuvonantajansa

kehottaneet vielä viime hetkessä jättämään muutamia kohtia

valankaavasta pois ja siltä varalta, että hänen sittenkin pakosta

täytyisi vannoa kaikki, oli paavin lähettiläs jo ennakolta päästänyt

hänet tuosta valastaan ja vannottanut hänellä katoolisten edessä uuden

valan, että hän avaisi valtakuntaansa tien paavin uskolle. Tässä tunsi

heikko kuningas, joka kumminkin totuutta tavotteli, olevansa vaikeassa

välikädessä: hänen täytyi tehdä aivan ristiriitaiset valat, tehdä väärä

vala kumminpuolin tahansa, joko kansalle taikka uskonheimolaisilleen.

Hän oli itse antautunut tuohon umpimutkaan, vaan kärsi siitä nyt

äärettömästi. Eikä mitään keinoa ollut päästä siitä vapaaksi; turhaan

hän viime hetkessä vielä kääntyi luotettavimman tukensa, Klaus

Flemingin, puoleen. Tämäkin oli järkähtämätön. Klaus Fleming tunsi

kyllä katoolisten vehkeet, edellisenä iltana oli kuningas hänelle

paljastanut koko levottomuutensa, kaikki Malaspinan temput. Niitä ei

Fleming voinut hyväksyä: joko vastarinta tai myöntyminen, oli hän

sanonut, mutta selvä peli, muuten menettää kansa kaiken luottamuksensa

kuninkaaseen ja kuningas menettää parhaimpain miestensä kannatuksen.

Mutta niin oli heikko kuningas kietoutunut vehkeileväin ulkolaisten

pauloihin, että hänen oli niistä enää mahdoton päästä irti.

Toiset valtaneuvokset saapuivat jo saattamaan kuningasta paikalleen

tuomiokirkkoon, jossa arkkipiispa kohta alotti kruunaussaarnansa, ja

kuninkaan täytyi heitä seurata. Saarnan päätyttyä astui Sigismund

alttarin luo, valtaneuvokset asettuivat hänen ympärilleen ja herttua

seisoi sivummalla hänen edessään. Kovalla äänellä kysyi vanhin

valtaneuvoksista, Eerik Sparre, tahtoiko kuningas vannoa sen valan,

jonka hän nyt koko kansan kuullen oli julkilukeva. Kuningas nyökäytti

myöntyvästi päätään ja nosti, Sparren käydessä sanelemaan valankaavaa,

oikean kätensä pystöön. Heikolla, epävarmalla äänellä toisti kuningas

jälestä valan ja hänen pystöön nostettu kätensä näytti vapisevan. Ja

kun tultiin siihen kohtaan, jossa kuninkaan oli vannottava sulkevansa

kaikki Ruotsin kirkot paavin uskolta, aleni hänen äänensä melkein

kuulumattomaksi ja hänen käsivartensa vaipui alaspäin. Sen huomasi

herttua, astui askeleen lähemmäs ja virkkoi:

-- Käsi pystöön, teidän majesteettinne!

Ja Sigismund kohotti taas ikäänkuin suurella ponnistuksella

käsivartensa ylemmäs ja saneli valan loppuun. Ja hikipisarat pursusivat

hänen otsaltaan, vaikka talvinen päivä oli kylmä ja yleisö taaempana

kirkossa viluissaan taputti jalkojaan jäiseen kivilattiaan. Klaus

Fleming astui nyt esiin ja luki suomeksi kovalla äänellä kuninkaan

valan; vielä senkin ajan täytyi Sigismundon pitää kätensä kohotettuna

ja raskaana putosi se alaspäin, kun vala vihdoin oli lopussa.

Kruunaus toimitettiin kohta sen jälkeen tavallisilla menoilla; mutta

melkein kuin avuttomana ja tietämättä, mitä tapahtui, lepäsi kuningas

jakkaralla polvillaan, sillaikaa kuin arkkipiispa laski kruunun hänen

päähänsä, ja Klaus Flemingin täytyi auttaa kuningasta käsipuolesta

ylös, kun kuningattaren tuli vuoro astua alttarille. Menojen päätyttyä

tulivat ruhtinaalliset ja ylimmät aateliset henkilöt puristamaan

Sigismundon kättä, toivottaen hänelle onnea, ja joku pappi luki

ääneensä sepittämiään onnentoivotusrunoja. Vaan niitä ei kuningas

kuullut, häntä tuntui painostavan tuossa täpötäydessä kirkossa, tuntui

vaikealta hengittää, ja kohta kun tärkeimmät juhlallisuudet oli saatu

loppuun, kiirehti hän ulos ja ajoi henkivartiainsa seuraamana linnaan.

Linnaan lähti myöskin koko juhlayleisö, ylhäisimmille henkilöille oli

siellä komea juhla-ateria valmistettu, päivä oli näet yhtenä juhlana

vietettävä iltaan saakka. Vaan sillävälin kuin toiset lappoivat sisään

linnaan, erosi Klaus Fleming saattoseurueesta, haki rekensä ja istui

siihen ajaakseen kotiinsa. Hän oli jo väsynyt ja kyllästynyt tähän

narripeliin, hän tahtoi hetkeksikään paeta tuota hajanaista

juhlajoukkoa, tahtoi levätä kotvasen kotonaan.

Mutta juuri hänen rekeen istuessaan kulki Turun piispa, Eerik

Eerikinpoika Sorolainen, siitä ohi, tervehti marskia ja astui sangen

juhlallisesti aivan hänen viereensä, virkkoen soimaavalla, nuhtelevalla

äänellä:

-- Kuningas on vannonut, mutta, Klaus Fleming, pitääkö kuningas myös

valansa?

-- Pitää, jos seuraa minun neuvoani, vastasi Klaus tyyneesti.

-- Teidän neuvojanne, -- juuri niistä tahtosin omaltatunnoltanne

kysellä. Voitteko vastata siitä, jos kuningas on vannonut väärin, jos

kansa puolestansa, huomatessaan pettyneensä, rikkoo valansa?

-- Herra piispa, minulla on vastaamista paljosta, ja minä aijon siinä

suhteessa täyttää velvollisuuteni. Hyvästi, herra piispa!

-- Hyvästi. Vaan muistakaa, mikä rangaistus kohtaa sitä, joka

hallitsijaansa väärin neuvoo.

Marski ei tuota enää kuunnellut, hän ajoi kotiinsa, heitti väsyneenä

päältään kankeat juhlavaatteet ja viskausi työhuoneessaan patjarahille

puoleksi makaavaan asentoon, vedättäen palvelijallaan saappaat

jalastaan. Kuten tavallisesti hänen väsyksissään ollessaan, rupesi näet

hänen jalkaansa, johon hän Plissovan tappelussa oli saanut haavan,

kolottamaan. Ja hän tunsi mielensäkin niin sanomattoman väsyneeksi; hän

oli ollut masentuneena jo monta päivää, aina siitä saakka, kuin

kuningas oli pakottanut hänet kumartumaan herttuan edessä ja pyytämään

anteeksi, -- se nöyryytys oli marskin ylpeään, jäykkään mieleen tehnyt

syvän haavan. Vaan nyt nuo viimeiset neuvottelut kuninkaan kanssa, nuo

katoolisten jatkuvat vehkeilyt ja kuninkaan tavaton horjuvaisuus ja

epävarmuus, ne kaikki olivat vielä kerrassaan hänet kyllästyttäneet;

parastaan hän oli koettanut ja kumminkin juuri häntä epäiltiin... Hänen

muuten niin tarmokkaat kasvonpiirteensäkin olivat tällä hetkellä

veltostuneet ja hänen silmänsä olivat puoliummessa. Hetkisen levättyään

kutsutti hän Gröningin luokseen.

-- Mitä uusia, poikaseni?

-- Posti Suomesta.

-- En jaksa ruveta sitä nyt lukemaan. Onko siinä mitään erityistä?

-- Pohjanmaan vouti Erkki Olavinpoika valittaa, että pohjolaiset eivät

tahdo kärsiä linnaleiriä.

-- Sehän on tavallista. Muuta?

-- Kirje Sten Finckeltä Peipotista. Pyytää suositustanne saadakseen

Hämeenlinnan komentajan viran.

-- Kirjoita hänelle ja käske hänen itsensä tulla Ruotsiin. Tätänykyä

minä en suosita ketään. Muuta?

-- Käkisalmen linnan isäntä valittaa, että venäläiset käyvät

levottomiksi, -- rauhaa olisi kiirehdittävä.

-- Niin, Käkisalmi, Karjala, se lienee meiltä mennyttä! Ja se on Suomea

sekin... Siihenkö loppui posti?

-- Ulvilassa ovat talonpojat puolikapinassa, kun papit kieltävät heitä

kirkossa polttamasta kynttilöitä messun aikana. He väittävät siitä

rangaistukseksi nälän ja kaikkinaisten rasitusten vaivaavan maata.

-- Niin, sitä ne saavat nuo papit aikaan uskonkiihkollaan ja karsimalla

kaikkia vanhoja menoja, joihin kansa on tottunut. Mutta se asia ei

kuulu meihin, pitäköön Ericus Erici siitä huolen, -- vaan hänkin

rakastaa virua täällä Ruotsissa huutamassa sutten kanssa ja syyttämässä

meitä isänmaan pettureiksi! -- Marski lepäsi hetkisen silmät ummessa ja

virkkoi taas tyyneemmin: -- Kuule, minkälainen on jääkeli nykyjään

Suomeen?

-- Railoja oli ollut Ahvenanmerellä, jalan ja venheitten avulla oli

sanantuoja kumminkin päässyt tänne.

Kotvasen vielä mietittyään saneli marski verkkaan:

-- Mitä sanoisit siitä, jos me tehtäisiin herttualle eräs hyvin suuri

palvelus ... jos lopetettaisiin nämä juhlat täällä ja matkustettaisiin

kotiin Suomeen? Mitäs arveleisit? Sukset vain joka miehelle, naiset

vedetään reessä... Hä, mikset vastaa?

Gröning oli tutkiskellen tarkastanut isäntäänsä tämän verkalleen näitä

puhuessa. Oli jotain tuiki outoa tuossa äänenpainossa ja itse tuumassa

vielä enemmän.

-- Ja kuka silloin järjestäisi valtakunnan hallitusasiat kuninkaan

poissaoloajaksi? kysyi hän vihdoin.

-- Järjestäkööt ... kuningas itse ja Kaarlo-herttua ja Malaspina ja

Horn, -- siitä kai syntyy ehyt ja ihana hallitus. Miks'emme voisi

sieltä kotoa, rauhallisesta Kuitiasta, katsella kuinka mainiosti kaikki

tämä järjestyy.

-- Kuningas ei varmaankaan laskisikaan...?

-- Kuninkaalla ei ole valtaa meitä pidättää, jos me olemme vanha ja

väsynyt ja vehkeisiin kyllästynyt. Nythän me olemme nöyrtyneet ja

saaneet armon, -- nythän sopii vetäytyä syrjään. Meitä syytetään

valtionkavaltajaksi, me muutumme ehkä sellaiseksi, jos meidän kauan

täytyy tällaisissa oloissa olla kuninkaan neuvonantajana. Nyt jo tahtoo

herttua jättää meidät kätyriensä tuomittavaksi, s.o. hirsipuuhun, ja

meidän oma piispamme uhkaa meitä helvetin rangaistuksella. Ja entä

kuningas-raukka? Herttua ja säädyt kirjoittavat hänelle ehtoja ja

pykäliä hyväksyttäviksi ja pakottavat häntä uhkauksilla niitä

allekirjoittamaan. Ja kuningas kirjoittaa alle ja panee samalla

vastalauseen omaa allekirjoitustaan vastaan, hän vannoo ja vakuuttaa

kansalle kirkossa, ja paavin lähettiläs vapauttaa hänet jo ennakolta

valastaan ja teettää hänellä linnan salasopukoissa vastakkaiset valat

paaville... Tämähän on narripeliä -- ja meitä pakotetaan siinä

ilveilemään mukana!

Marski oli kiihtyneenä omista puheistaan noussut istumaan, vaan

laskeutui nyt taas makuulleen, painaen päänsä patjoihin. Nuori kirjuri

seisoi hetken miettiväisenä vieressä, vaan virkkoi sitten hiljaa:

-- Vaan kuinka käy silloin Suomen?

Marski nosti päänsä patjoista:

-- Suomen, sanot. Noiden talonpoikain, jotka valittavat ja kapinoivat

ja haukkuvat meitä nokinenäksi ja läskinvarkaaksi, vai noidenko

suomalaisten aatelismiesten, jotka vaanivat, mikä puolue kulloinkin on

voiton puolella, rientääkseen sille »hyvää» huutamaan, -- hyi hitto! --

Vaan ... vaan sinä olet ehkä sittenkin oikeassa; kaikista huolimatta on

meidän ajateltava Suomea... Ei, nyt minä olen väsynyt, -- viskaa nuo

vällyt minun päälleni, nyt tahdon nukkua, tuumitaan sitten levänneinä

mielinä. Mutta siihen asti ei sanaakaan koko asiasta.

Gröning lähti varpaillaan ja kunnioittaen poistumaan huoneesta, vaan

kääntyi kumminkin ovella vielä kerran katselemaan makaavaa herraansa.

Näin masentuneena ja väsyneenä ei hän ollut häntä koskaan nähnyt,

nukkuessaankin oli hän tavallisesti varman ja voimakkaan näköinen,

ikäänkuin hänellä unissaankin olisi elänyt sama luja usko ohjelmaansa,

joka johti hänen toimintansa ja määräsi hänen kantansa. Paremmin kuin

kukaan muu, paremmin kuin itse Ebba-rouva, tunsi tämän ohjelman

Gröning, jonka seurassa marski niin usein oli tarinoinut tuumistaan.

»Meidän on sittenkin muistettava Suomea», niihin sanoihin sen ohjelman

ydin jo sisältyikin; vaikka kaikki muu väsyttäisi ja tympäseisi, sitä

ohjelmaa ajaessaan ei hän kesken taitu...

Gröning ei ollut vielä ehtinyt ulos ovesta, kun tämä aukeni ja Anna

Fleming astui huolestuneen näköisenä sisään häntä vastaan ja kysyi,

oliko marski jo kotona. Gröning viittasi makaavaan vanhukseen.

-- On, vaan hän on väsynyt.

-- Väsynyt, setäkö väsynyt? kysyi Anna kummissaan. Silloin liikahti

marski vuoteellaan, syrjäytti vällyn lievettä ja virkkoi hieman

naurahtaen:

-- Tuleppas tänne, tyttöni. Olisiko se niin kummallista, jos setäkin

kerran olisi väsynyt? Vaan sinä itse, miksi noin olet huolestuneen

näkönen?

-- Niin, setä, kun siellä on vieras!

-- Vieras? Kysyykö hän minua?

-- Ei, vaan, vaan...

-- Vaan sinua, ahaa, ja siitä olet hätäissäsi. Kuka se on?

-- Oi setä, mitä on tämä, minä en ymmärrä. Se on Kankaisten nuori

herra, hän on Ebba-tädin luona ja puhuu minusta.

-- Hän on tullut kosimaan, niinkö luulet?

-- Setä, setä, onko se teidän tahdostanne, onko siitä mitään päätetty?

Marski katseli pitkään ja miettiväisenä veljentytärtään. Vaikka Annan

ja hänen kasvatusvanhempainsa välit yleensä olivat olleet kylmänlaiset,

olivat marski ja hänen veljentyttärensä kumminkin oppineet hyvin

ymmärtämään toisiaan; Anna oli aina ihaillut tuota voimakasta setäänsä

ja väliin saanut syvemmältäkin silmäillä hänen tuumiaan ja hän tunsi

hyvin, kuinka katkera viha oli vallinnut Kankaisten ja Kuitian sukujen

välillä. Kun nyt kasvava vesainen Kankaisista lähenteli Flemingin

sukua, ei se voinut tapahtua muuta kuin marskin suostumuksella, --

Klaus Fleming luki tytön huolestuneista silmistä hänen tehneen

tällaisen johtopäätöksen. Mutta hänen omissa mietteissään risteili

joukko mielikuvia, jotka niissä ennenkin joskus olivat pistäytyneet ja

häntä miellyttäneet, ja hän viivytti niitä punnitessaan kauan aikaa

vastaustaan.

-- Minunko tahdostani? Tiedäthän lapseni, ettemme me Hornin kanssa

liikoja neuvottele ja tiedät kai paremmin kuin minä, mistä on lähtösin

Kankaisten nuoren herran käynti luonamme. Vaan jos ajattelet, voit

toiselta puolen oivaltaa, että minulla ei ole syytä ajaa häntä

talostani; tuo lähenteleminen voi päinvastoin olla meille suomalaisille

eduksikin. Meidän asema on tukala, on viime aikoina ollut kireämpi kuin

luuletkaan. Vaan Hornit ovat myöskin suomalaisia: me olisimme

vankemmat, ellemme vetäisi aina aivan eri tahoille.

-- Kuuluuko tämä käynti todellakin siihen? kuiskasi Anna hiljaa.

-- Kuuluu ja ei, -- sinä kyllä ymmärrät minut. Hornein täytyy joko

tulla puolelleni, taikka kukistua, taikka... No niin, ehkä on tämä

kaikki turhaa kuvittelua, satua... Vaan miksi noin vapiset, etkö suosi

nuorta Hornia, vai ... vai...? Niin, sen ikävän jutun, joka

Strömsholmassa tapahtui, se on sinun jo täytynyt unhottaa?

Anna ei vastannut mitään, hän seisoi uunin kupeeseen nojautuneena

setänsä vieressä ja katseli tätä aivan säikähtyneillä silmillä. Vaan

marski painautui takasin makuulleen ja jatkoi välinpitämättömämmin:

-- Niin, minun kantani nyt tunnet, asiaan en sekaannu. Mene sinä

vieraasi luokse ja kohtele häntä niinkuin sinun tulee. Minä tahdon

levätä, iltapuolella meidän kaikkien taas täytyy olla linnassa

juhlimassa.

Ukko vetäsi vällyt korvilleen ja nukkui jo tuokion kuluttua. Anna hiipi

verkalleen ja hiljaa pois setänsä huoneesta mennäkseen suureen

arkihuoneeseen, jossa Ebba-rouva piti seuraa vieraalle. Vaan eteisessä

hän pysähtyi, hän ei voinut mennä sisälle, hänen täytyi koota

ajatuksensa, valmistautua ehkäisemään sen vaaran, joka uhkasi turmella

hänen onnensa. Oliko tämä tosiaankin mahdollista, hän ei sitä vieläkään

voinut ymmärtää: liittyvätkö toisilleen vihamielisimmätkin harrastukset

yhteen, ruhjoakseen hänen unelmansa pirstaleiksi? Ja pitikö hänen

uhrata oma onnensa tuota liittymistä palvellakseen -- ei, tässä on joku

erehdys, tämän asian täytyy luonnollista tietä selvetä. Nuoren Hornin

täytyy tulla huomaamaan, että hän juoksee sopimattomilla asioilla...

Vaan miten? Oi, jospa hän saisi tavata sulhonsa, jota hän ei ollut

sittenkuin Strömsholmassa nähnyt. Mutta siihen asti: täytyy olla luja!

Vieras viipyi kauan Ebba-rouvan luona ja ahdistetuin mielin odotti Anna

etuhuoneessa. Oven takaa hän kuuli kappaleita sisällä olevain

keskustelusta. Ebba-rouva kuului siellä selittävän, että

kysymyksenalainen asia on tavallisuuden mukaan omaisten ja holhoojain

kesken sovittava, mutta hän ei uskonut, että Klaus-herra puolestaan

panisi vastaan, jos Anna itse suostuisi.

-- Te epäilette sitä? kuului nuorukainen kysyvän.

-- En tiedä, nuorilla on usein omia tuumiaan ja on niitä ollut

Annallakin.

-- Ah, hänellä on siis...?

-- Vaan ne ovat mahdottomia tuumia ja sellaiset ovat tavallisesti

helposti mielestä huuhdottavissa. Valloittakaa hänet, voittakaa hänet,

se on varmin keino, -- ja tuskin vaikeakaan...

Anna kuuli tuon keskustelun ja se häntä melkein rohkaisi, -- hän

vannoi, että se tie tulisi Hornille olemaan vaikea ja mahdoton. Vaan

vieras teki jo lähtöä, Ebba-rouva saattoi häntä eteiseen, jossa he

tapasivat Annan.

-- Tämä jalosukuinen nuorukainen on tehnyt sinulle, Anna, hyvin

kunnioittavan tarjouksen, virkkoi silloin Ebba-rouva. -- Hän pyytää

sinua puolisokseen, -- saat nyt miettiä tätä ehdotusta. Kenties käy

kumminkin niin, ettei täällä Ruotsissa, näinä levottomina aikoina,

ehditä mitään lopullista päättää, vaan onpa teillä molemmilla aikaa

odottaa, kunnes taas Suomeen saavutaan.

Siinä seisoivat molemmat nuoret vastakkain, niin sanattomina, niin

ujoina kumpanenkin, vaan aivan erilaiset mietteet risteilivät heidän

mielissään; molemmilla tykytti sydän valtavasti, vaan eri

vaikuttimista, vastakkaisista toiveista. Nuori Horn, johon aamunen

keskustelu herttuan ja isänsä kanssa oli ajanut uuden innon ja

toimintatarmon, oli tehnyt rohkean päätöksen viivyttelemättä ilmaista

Flemingin perheelle aikeensa; ja nähdessään marskin ajavan

kruunauskirkosta kotiinsa, oli hän karaissut luontonsa ja kävellyt

jälestä -- kosimaan. Nyt oli hän jo puhuttavansa puhunut, ujona ja

hämillään oli hän asiansa Ebba-rouvalle esittänyt, ja kun hän nyt oli

lähdössä Flemingin asunnosta, oli hänellä mielestään hyvät toiveet

mukanaan vietävänä. Vanhempain taholta ei tarvinnut kieltoa peljätä ja

tuon tytön, sen hän oli voittava ja valloittava, siitä hän oli varma.

Hän sopersi jotakin toivovansa, ettei Annakaan ollut unhottanut sitä

tuttavuutta, jonka he Suomessa olivat tehneet.

Vaan Anna oli aivan kuin hätääntyneenä, hänen olisi tehnyt mieli juosta

nuorukaisen luo ja huudahtaa: luopukaa tuumastanne, joka ei voi

toteutua, unhottakaa minut, poistukaa!... Vaan hän ei uskaltanut, sana

ei lähtenyt suusta, hän seisoi siinä ääneti tuskissaan. Ebba-rouva

virkkoi silloin lähtevälle nuorukaiselle:

-- Tarjouksenne oli Annalle kovin odottamaton, hänen täytyy sitä

miettiä. Mutta teillä tulee kyllä olemaan tilaisuus häneltä siitä

lähemmin kysellä. Hyvästi, Henrik Kaarlonpoika, hyvästi!

Vieras lähti ja Ebba-rouva saatteli hänet ovelle, vaan Anna jäi vielä

seisomaan paikalleen, katseet maahan luotuina, syvä soimaus sydämmessä:

hän ei ollut tehnyt, mitä hänen olisi pitänyt, hän oli raukkana

jättänyt nuorukaisen mieleen turhia toiveita. Vaan Ebba-rouva tarttui

lempeästi hänen käsipuoleensa ja talutti hänet sisälle.

-- No, sinä olet niin miettiväinen, Anna. Miksi? Onhan kunniakas

sinulle tämä tarjous, on monta syytä siihen suostua.

-- Ei täti, ei siitä voi koskaan tulla mitään.

-- Emme tiedä vielä, se riippuu siitä, miten setäsi voi sopia

Kankaisten isäntäin kanssa. Meidän naisten täytyy alistua ja tyytyä, se

on ollut meidän vanhempain laki, sen olet sinäkin Anna kyllä vielä

parhaaksi huomaava. Mutta sitä sulla on vielä aikaa miettiä. Nyt on

riennettävä pukeutumaan, meidän on ajoissa jouduttava linnaan, ensiksi

turnajaisiin ja sitten tanssiaisiin. Kas niin, iloiset kasvot nyt vain

tyttöni!

Pukuhuoneeseen meni Anna, valikoi esille niitä hienoja juhlavaatteita,

joita hänellekin erityisesti näitä kruunausjuhlia varten oli teetetty,

ja ryhtyi pukeutumaan. Vaan sitä tehdessään unhottui hän usein pitkäksi

hetkeksi mietteihinsä istumaan, kädet syliin vaipuneina. Sitä hän siinä

mietti, missähän lie se hilpeäkatseinen nuorukainen, jolle hän niin

täydellä innolla ja lämpösellä kädellä oli sydämmensä luvannut. Ei hän

epäillyt itseään, ei hetkeäkään, vaan sitä hän surumielin ajatteli,

minkälaisiin ikävyyksiin ja nöyryytyksiin tapausten kehitys hänet vielä

vieneekin, ennenkuin hän vihdoinkin onnensa tapaa. Olihan hän tyytynyt

niin vähään, ainoastaan kipenettä rakkautta hän elämältä vaati, vaan

juuri hänelle piti tämänkin vähän, jota hän niin hartaasti ikävöi, olla

niin lujassa ja maksaa niin paljo.

-- Vaan maksakoon vaikka mitä, minä tahdon sen itselleni voittaa,

virkkoi hän vihdoin ryhtyessään päättävästi viimeistämään pukuaan, --

minä olen myöskin Flemingin sitkeää sukua!

Kohta olivatkin marskin hevoset odottamassa portaitten edessä ja Klaus

ajoi ennen pitkää perheineen linnaan, jonne kaikki juhlassa olevat

Ruotsin ja Suomen aateliset, hengelliset mahtimiehet ja aatelittomain

säätyjen edustajat olivat kutsutut katsomaan turnajaisia, joita

kruunauksen johdosta vanhaan keskiaikaiseen malliin oli toimeenpantu

linnan väljällä pihalla. Vaikka ruudin käytäntööntulon jälkeen raskaat

rautavarustukset ja niiden mukaiset aseharjoitukset jo olivat joutuneet

käytännöstä pois, vietettiin kumminkin vielä silloin tällöin suurten

juhlain aikana vanhalta muistilta tuollaisia keskiaikaisia leikkisotia,

joissa aseiden loisto, kilpien kiilto ja kypärätöyhtöjen huojunta

viehätti silmää, ja sellaista oli nyt Upsalan linnanpihallakin

nähtävänä. Ruotsissa ei tällaisia leikkisotia kumminkaan pitkiin

aikoihin oltu pantu toimeen, itse turnaustaitokin oli jo unhottunut ja

olivat nyt turnaajat tätä juhlaa varten olleet erityisesti

harjoitettavat; mutta sittenkään niistä ei oltu saatu aivan taitavia

ammatissaan. Sitävastoin oli turnajaisiin ilmoittautunut eräs

puolalainen ratsumies, joka jo nuorena oli tämän taidon oppinut, ja

vaikeudetta hän siis voitti ruotsalaisia turnareita toisen toisensa

perästä. Siitä kävi taistelu jännittäväksi ja mielet kiihtyivät

katsojain parvilla. Ruotsalaiset pitivät häpeänä ja loukkauksena, että

kaikki palkinnot lankesivat tuolle yhdelle puolalaiselle, joka aina,

sysättyään uuden vastustajan satulasta, itserakkaana astui katsojain

parven edustalle kumartamaan ja vastaanottamaan hovinaisilta

seppeleitään. Saapuvillaolevat puolalaiset sitävastoin olivat

innoissaan ja laskettelivat ääneensä pistosanoja ruotsalaisista.

Mieliala kiihtyi, kuta useammat parit esiintyivät areenalla. Aina kun

uusi pari ratsasti esiin ja asettui taisteluasentoon, hyökkäsi parvella

oleva yleisö lähemmäs reunaa paremmin nähdäkseen. Istuinpaikkoja ei

riittänyt kaikille, toiset, varsinkin nuoremmat miehet, tungeskelivat

käytävillä ja penkkien välissä. Kun uudet turnarit siis hyökkäsivät

vastakkain, syntyi parvella liikettä ja hälinää, jota aina, kun

puolalainen oli suistanut uuden vastustajan, seurasi nurinaa ja

vihellystä toisilta, ja hyvähuutoja toisilta tahoilta.

Metelöiväin nuorten ruotsalaisten junkkarien joukossa tungeskeli siellä

parvella myöskin herttuan kamaripalvelija Hieronymus Birckholtz, joka

oli seurannut herraansa näihin juhliin. Mutta hän ei tällä kertaa

paljoa välittänyt turnajaisten menosta, hänellä oli toiset metkut

mielessään hyöriessään siellä toisten joukossa. Jo alussa oli hänen

hakeva silmänsä erään etupenkin päästä keksinyt Anna Jaakkimantyttären,

jota hän ei ollut tavannut sittenkuin Strömsholman pidoissa, ja hänen

pyrintönsä oli nyt koettaa väkijoukossa päästä tuon penkinpään

tienoille, edes ohimennen ja varkain saadakseen suihkasta pari sanaa

kaipaamalleen neitoselle. Näissä pyrinnöissään hän ennen pitkää

onnistuikin -- koko yleisön huomio oli kiintynyt areenalle -- ja sai

salavihkaisella merkillä heitetyksi tervehdyksen tytölleen, jonka

silmät siitä kirkastuivat. Kohta seisoi hän turnajaisista jännittyneen

yleisön keskessä Anna Flemingin selän takana ja sai kuiskatuksi:

-- Me voimme huoletta hetkisen tarinoida, kukaan ei meitä huomaa. Nyt

ovat toiveemme taas paranneet, mulla on mahtava puhemies, herttua aikoo

puoltaa liittoamme.

-- Oi jospa se auttaisi, vaan isosti sitä epäilen. Meillä on käynyt

vieraita juuri tänään.

-- Ketä? Nuori Horn -- ahaa, hän on saanut asiasta vihiä...

Vaan keskustelu katkesi siihen, kun parvelta taas rupesi kuulumaan

kiihkeitä, äänekkäitä huutoja: »Hän härnää meitä, tuo konna!», huusivat

ruotsalaiset, ja puolalaiset kiljuivat: »oikein, suista vielä yksi!»

Puolalainen turnari oli näet areenalla suistanut viimeisen ruotsalaisen

vastustajansa ja astui taas komeillen esiin haastamaan ottosille ketä

tahansa vielä haluttaisi hänen kanssaan kamppailla. Ei tullut ketään ja

parvella kävi ruotsalaisten nurina ja puolalaisten ilkunta yhä

äänekkäämmäksi. Vaan yhtäkkiä suhahti sitten kuin humina yli katsojain

rivien ja täydellinen äänettömyys vallitsi samasta tuokiosta parvella.

Uusi turnari oli totellut puolalaisen haastetta ja ratsastanut aituuden

sisäpuolelle. Suurimmassa jännityksessä tarkastelivat kaikki katsojat

alas hiedikolle: tämä uusi turnari oli aivan outo henkilö, ei kuulunut

niihin, joita turnajaisia varten erityisesti oli harjoitettu. Kukahan

oli tuo outo, rohkea mies ja mitenkähän hän mahtoi onnistua? --

heikolta ja hintelolta hän näytti! Halveksuen kohotti voittoisa

puolalainen hänelle olkapäitään, asettui välinpitämättömänä

hyökkäysasentoon ja ojensi peitsensä. Katsojat pidättivät hengitystään,

niin jännittävä oli hetki.

Vaan nuori junkkari, joka tytön selän takana oli saanut paikan, ei

katsellut areenalle päinkään, hän nojautui alaspäin ja kuiskasi:

-- Ja minkälaisen vastauksen sai Henrik Kaarlonpoika käydessään

Flemingin perheessä?

-- Häntä ilmeisesti suositaan, siinä on kai valtiollisia harrastuksia

mukana. Setääni hän ei tosin tavannut, vaan jommoisillakin toiveilla

hän läksi, enkä saanut minäkään niitä häneltä riistetyksi.

-- Hm, tosiaankin, puhemieheni täytyy nähtävästi viipymättä ryhtyä

toimeensa. Vielä kai ei mitään varmaa ole päätetty?

-- Ei, asia on lykätty, kunnes tullaan Suomeen.

-- Hyvä, siksi ehtii paljo tapahtua.

Taas liikahti jännityksessä odottanut katsojajoukko parvella ja sen

joukosta kuului hämmästyshuutoja ja kehotuksia. Ratsastajat olivat

peitset ojossa karauttaneet vastakkain; puolalaisella oli tulinen

vauhti ja siltä näytti, että tuo hento vastustaja jo sillä ensi

yrityksellä oli tuomittu kaatumaan. Vaan juuri kun hyökkääjän peitsi

oli hänet tapaamassa, sujautti hän notkealla liikkeellä vartalonsa

syrjään ja puolalainen oli iskeä keihäänsä vastassa olevaan

rakennukseen. Tämä jo ruotsalaisia innosti ja he huusivat

kehotushuutoja notkealle turnarille. Uusi asento, uusi hyökkäys. Nyt on

oudolla turnarillakin täysi vauhti; hän nojautuu eteenpäin satulassa,

niin että puolalaisen peitsi ainoastaan hipasee hänen olkapäätään, vaan

hänen oma sysäyksensä sattuu puolalaista niin taitavasti kylkeen, että

tämä horjahtaa, on menettää peitsensä ja sitä tapaillessaan suistuu

suulleen satulasta.

Ääretön riemuhuuto kajahtaa ruotsalaisten taholta katsojain parvelta,

käsiä taputetaan, »Victoriaa» huudetaan: ylpeä puolalainen on sittenkin

nolattu, siellä hän seisoo maassa tavotellen hevostaan, hennon

vastustajan tanakasti istuessa satulassa. Kuka on tuo voittaja, miksei

hän riisu kypäriään eikä ratsasta esiin saamaan palkintoansa? Hän

lähtee jo peitettynä ratsastamaan aituuksesta ulos, -- ei, ei, sitä

eivät ruotsalaiset salli, »kypäri pois!» ulvovat he parvelta ja

vartijat areenan portilla palauttavat turnarin takasin pihalle.

Vaan tämän äänekkään metelin aikana jatkuu kuiskaileva keskustelu

kenenkään huomaamatta tuossa penkin päässä; nuorukainen koettaa siellä

rohkasta neidon lannistuvia toiveita.

-- Ei ole mitään syytä epätoivoon. Nuori Horn tekee yrityksensä ja kun

hän huomaa sen turhaksi, luopuu hän siitä. Ja olot voivat pian muuttua

meidän eduksi; kun herttua esiintyy minun puolestani, niin marski

tuskin uskaltaa aivan sitkeästi vastustaa, -- hänelle kyllä hankitaan

muuta ajattelemista.

-- Vaan minä jään taas yksin sinne kauas Suomeen, kuinka jaksan siellä

vastustaa ankaran setäni käskyjä?

-- Rohkeutta vain tyttöni, ajat paranevat. Minä tulen itse pian Suomeen

varustettuna aateliskirjalla ja myötäjäisillä...

-- Oi, te ette tunne setääni.

-- Tunnen tarpeeksi; jos en voita häntä muussa, niin voitan

viekkaudessa. Koko elämäni olen pyhittänyt voittaakseni teidät, minä

tunnen siinä onnistuvani, minun täytyy onnistua! Luottamusta, tyttöni,

sitä vain tarvitaan ja reipas mieli! Haen pian taas tilaisuuden teitä

tavata, -- nyt on aika vetäytyä syrjään.

Väkijoukko rupesi nousemaan paikoiltaan kiihkeämpänä ja äänekkäämpänä

kuin koskaan; sadatushuudot kuuluivat nyt puolalaisten taholta ja

ilkkumiset ruotsalaisten. Tuntematon, voittoisa turnari oli vihdoinkin

ratsastanut keskelle areenaa ja silpassut kypärän päästään. Yleinen

hämmästyshuuto oli silloin katsojajoukosta kajahtanut: kypärin alta

ilmestyivät nuorteat neidon kasvot ja pitkä naistukka hulmahti esiin

valahtaen haarniskoiduille olkapäille. Ruotsalainen nainen oli siis

voittanut puolalaisten sankarin, -- mikä häväistys näille

jälkimmäisille, mikä tyydytys edellisille! Uteliaina kaikki kyselivät:

kuka oli tuo reipas tyttö? Ei kukaan tiennyt; hän oli jo ratsastanut

areenalta pois ja hävinnyt.

Vaan aika oli kiirehtiä sisälle linnaan, jossa juhlallinen illanvietto

oli toimeenpantu; juhlasaatossa lappoi jo yleisö sinne. Annakin löysi

Ebba-rouvan ja setänsä, joista hän turnajaisiin tullessaan oli jäänyt

vähän syrjemmäs istumaan, ja heidän rinnalla hän käveli linnan suureen

saliin, jossa itse kuningas Södermanlannin herttuattaren kanssa juuri

alotti illanvieton hienolla, tasaisella ja hyvin aistikkaalla

puolalaisella tanssilla, jommoiset jo siihen aikaan alkoivat tulla

tavallisiksi Ruotsinkin ylimmissä piireissä. Ja toiset, ruhtinaalliset

henkilöt ensiksi, sitten muut, seurasivat jälestä juhlallisesti,

kaavamaisesti, äänettömästi.

Täysi sovinto tuntui taas vallitsevan kuninkaan ja hänen setänsä

välillä ja siltä näytti, että he sydämmellisellä seurustelullaan nyt

oikein tahtoivat osottaa, kuinka valtakunta taas pitkistä ajoista oli

saanut ehyen hallituksen ja kuinka riitaisista kysymyksistä ja

väittelyistä lopuksikin oli päästy hyvään ja kaikkien toivomaan sopuun.

Mutta myöskin linnan sivuhuoneissa, jonne aateliset ja muut ylhäiset

vieraat, molempiin puolueisiin kuuluvaiset, olivat sijoitetut, vallitsi

tavallista sovinnollisempi mieliala, jopa hyvinä ystävinä keskustelivat

siellä toistensa kanssa nuo vastakkaisten puolueiden miehet, jotka

vielä muutamia päiviä ennen olivat olleet valmiit miekka kädessä

hyökkäämään toisiaan vastaan. Tosin juteltiin vähäpätöisistä

arkiasioista, arkoja kohtia varoskeltiin, mutta salaviittauksia ja

ivallisia letkauksia, jotka noina valtiollisten kinastusten aikoina

olivat niin tavallisia, ei tänään kuulunut. Yhteisiä maljoja juotiin,

ja niihin ottivat kaikki osaa, niin vanhukset, jotka istuivat pitkäin

pöytäin ääressä, kuin nuoremmat, jotka seisoivat seinänvierustoilla ja

ovipielissä. Oli kuin yhteisestä sopimuksesta olisi päätetty ainakin

tämän juhlan ajaksi unhottaa vanhat kinat ja riidat.

Joukko Suomen herroja oli siten keräytynyt tarinoimaan erään erityisen

pöydän ympärille ja siinä olivat samaan seuraan joutuneet Klaus Fleming

ja Kaarlo Horn. Kauan siitä oli aikaa, kuin nämä Suomen mahtavimpain

sukujen päämiehet näin olivat yhdessä istuneet sovinnollisessa

seurustelussa. Usein he kyllä hovissa ja kuninkaan neuvotteluissa

olivat tavanneet toisensa, mutta silloin aina seisoneet vastakkain ja

vihamiehinä, milloin toistensa syyttäjinä, millon kilpailijoina; eipä

ollut siitä vielä monta viikkoa, kuin Kaarlo Horn oli herttuan ja

kuninkaan edessä julistanut, että kansa vaatii Klaus Flemingiä

tuomittavaksi valtionkavaltajana, -- samaa Flemingiä, joka 4 vuotta

aikusemmin oli Hornille valmistanut teloituslavan. Mutta nämäkin vihan

syyt näkyivät nyt hetkeksi unhottuneen, he mahtuivat nyt hekin samassa

seurassa keskustelemaan.

Oikeastaan olivat Suomen herrat ryhmittyneet Klaus Flemingin ympärille,

ja se oli hetken merkkiä sekin. Näinä vehkeilyjen aikoina olivat he

näet olleet varsin epävarmalla kannalla, tietämättä kenen joukkoon

olisi liityttävä, ja Flemingiä olivat useimmat kartelleet -- olihan hän

niin yleiseen vihattu. Vaan nyt olivat herttua ja Fleming sopineet ja

taas uskalsivat suomalaiset tunnustaa Klaus-herran johtajakseen ja

luottamuksella kokoontua hänen ympärilleen. Olihan sitäpaitse yksi ja

toinen juhlan yhteydessä saanut läänityksen taikka viran ja tiesi, että

hänen oli siitä Flemingiä kiittäminen. Tulipa Turun piispakin, joka

päivällä vielä antoi Klaulle niin ankaran varotuksen, hänelle

ystävällisesti kättä paiskaamaan, -- hän oli juuri äsken Sigismundolta

saanut vahvistuskirjan Suomen molempain hiippakuntain piispanvirkaan ja

Ericus Erici osasi panna arvoa hyvän viran varmaan omistamiseen.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne ei minua siitä tuomitse? kysyi Fleming

vähän pisteliäästi.

-- Ei tule tuomita ketään. Iloni on, kun vanhat olot jälleen rupeavat

vakaantumaan.

Muuten keskustelivat Suomen herrat kotimaansa oloista, kovasta talvesta

ja riehuvasta eläinrutosta, joka siellä näytti hätää asukkaille,

venäläisten partioretkeilijäin hyökkäyksistä, -- kukin kertoi

kuulumisia omalta kulmaltaan. Venäläiset olivat ruvenneet esiintymään

uhkaavina; välirauhaa kesti tosin vielä, vaan se loppui ensi kesänä ja

kaikki olivat sitä mieltä, että se oli muutettava vakinaiseksi

rauhaksi, -- se oli Suomelle aivan välttämätöntä.

-- Ja raja on silloin käytävä täsmällinen ja varma, että noista

ainaisista rajarettelöistä vihdoinkin päästään, virkkoi Tavast, joka

kotipuolestaan Karjalasta tiesi, kuinka harmillista tuo rajojen

sekavuus oli.

-- Niin, Karjalasta ja Käkisalmesta siinä tulee riita, huomautti

Fleming päätään puistellen, -- pelkäänpä, että meidän sittenkin täytyy

siitä luopua, vaikka se vaikeaa on. Se on pitkän sodan miltei ainoa

valloitus ja on yhtä Suomea sekin.

Nyt puuttui Hornkin puheeseen.

-- Luovutaan siitä, heitetään herran nimessä tuo köyhä

raakalaismaakunta, jotta vihdoinkin valtakunnalle saadaan pysyvä rauha.

-- Niin, köyhä on Karjala, niinhän on koko Suomi. Mutta täytynee uhrata

tämä osa Suomea, jotta muu Suomi taas pääsisi kostumaan.

Siitä punousi ensin sovinnollinen keskustelu Flemingin ja Hornin

välillä. Jälkimmäinen myönsi, että oli viime aikoina vieraantunut

kotimaansa oloista, vaan aikoi nyt pian taas tulla Kankaisiin, jota hän

ei niin pitkiin aikoihin ollut nähnyt. Fleming puolestaan väitti jo

tänä yhtenä talvena saaneensa Ruotsista enemmän kuin tarpeeksi ja

hartaasti odottavansa vesien aukenemista, päästäkseen taas laivastoonsa

ja kotiinsa, -- hylkeitä pyytämään ja syömään talkkunaa! Täällä hän

tunsi vanhenevansa ja väsyvänsä.

-- Sinne se vetää luonto, niinkuin tikan puuhun, jatkoi Fleming sitten

puhettaan suomeksi. Keskustelu oli näihin asti käynyt ruotsiksi, vaan

tuntuipa nyt siltä, kuin olisi jouduttu tutummille, kodikkaammille

aloille, kun taas kaikui oman maan kieli.

-- Ja kaikkihan me ollaan suomalaisia, jos meitä tuuli missä

väliaikoina ajellee, lisäsi Horn hiukan surunvoittoisesti, muistellen,

kuinka hän tavallaan oli viime aikoina joutunut maamiestensä piirien

ulkopuolelle.

-- Niin, siitä ei päästä mihinkään, se on veressä. Oli kuin joku

salainen tunne olisi pakottanut nuo vastaisten leirien miehet tällä

hetkellä ystävällisiksi toisilleen ja se teki erittäin hyvän ja

rauhoittavan vaikutuksen läsnäoleviin aatelismiehiin. Juotiin maljat

kotiseudulle ja kun siitä hetken kuluttua taas noustiin jalottelemaan,

kävelivät Horn ja Fleming vielä yhdessä linnan suureen saliin, jossa

tanssia jatkettiin, yhä suomeksi sovinnollisesti keskustellen. Fleming

mainitsi kotitalonsa, Kuitian, nimen ja siihen virkkoi Horn:

-- Olen vähän unhottanut matkat ja reitit siellä kotona, vaan vanhin

poikani sanoo tehneensä sellaisen havainnon, ettei matka olekaan kovin

pitkä Kankaisista Kuitiaan.

Fleming katseli hiukan tutkivasti vanhaa vihamiestään ja tämä, sen

huomattuaan, naurahti ja viittasi, selittääkseen sanojaan, saliin,

jossa nuori Horn parhaallaan tanssi Anna Flemingin kanssa.

-- Kas tuossa!

-- Niin, sillä tavalla voi taival käydä lyhyeksi, vastasi Klaus-herra

samoin leikillisesti. Näytti siltä, kuin olisi molemmilla tehnyt mieli

sitä keskustelua jatkaa pitemmältikin, vaan luonto ei kumminkaan

sallinut niin paljo heltyä. Hetken he seisoivat ääneti tanssia

katsellen; tuo pari, jota he molemmat silmillään seurasivat, pysähtyi

hetkeksi huokasemaan, vaan lähti kohta taas uudelleen lattialle.

Silloin Klaus-herra virkkoi:

-- Taas alusta ... olin aikonut jo lähteä kotiin, vaan seurueeni näkyy

olevan kiinni.

-- Niin näkyy, -- minun laitani on sama. Vaan olkoon meidänkin vuoro

kerran totella nuorisoa.

Ja vielä kotvasen he siinä ääneti rinnakkain seisoivat. He eivät

huomanneet, kuinka salin alapäästä, ovensuusta, palava silmäpari

vihaten katseli vuoroin heitä, vuoroin lattialla tanssivaa nuorta

paria. Siellä seisoi Hieronymus Birckholtz, tehden havaintojaan ja

punniten niitä. Se, minkä hän näki, oli omiaan lannistamaan hänen

mieltään ja pilkkomaan hänen toiveitaan. Säihkyvänä hänen katseensa

seurasivat sillalla tanssivaa paria, vaan vielä vihasemmin ne

leimahtivat, kun oven puoleen kääntyivät: tuo Flemingin ja Hornin

ystävällinen seurustelu häntä varsinkin arvelutti ja hampaitaan purren

murisi hän itsekseen:

-- Tuo vielä puuttuisi ... silloin olisi kaikki hukassa! Vaan ei toki,

se ystävyys ei kestä, siitä minä pidän huolen, pidän kautta kunniani.

Pikkusen uutta myrkkyä maljaan, -- ja sitä kyllä saadaan, sitä valuu

itsestään. Kun vain neitosessa sitkeys kestäisi...

Vaan hetken kuluttua Klaus Fleming jo näkyi kävelevän hakemaan rouvansa

ja Annan ja he lähtivät ajamaan kotiinsa. Heitä Hieronymon katseet

seurasivat. --

Vaan marskin kasvoilta oli äskeinen väsymyksen piirre jo aivan poissa,

kun hän huoneeseensa astui, jossa Gröning kirjeitään kirjoitti, ja

reippaasti hän tälle virkkoi:

-- Ei, Gröning, me emme lähdekään talvikelillä Suomeen.

-- Sitähän minäkin. Jäät ovat heikot.

-- Niin, ja meillä on tässä maassa vielä jotakin tekemistä. Jo taas

näyttää siltä, kuin Suomen herrat vielä olisivat suomalaisia.

-- Joko uskaltavat?

-- Jo. Ja kunhan tässä minä saan käteni vähän vapaammaksi, niin minä

heidät kyllä pidänkin suomalaisina... Hornkin ... hän on suomalainen

oikeastaan hänkin.

-- Kaarlo Henrikinpoika?

-- Niin, taikka hänestä pitäisi tehdä suomalainen! Jos voisi unhottaa

kaikki vanhat ... ei, ei, se on mahdotonta...! -- Marski mietti

hetkisen aikaa ja virkkoi sitten: -- Mitäs siitä ... onhan keinoja!

Enemmän terästä!... Gröning, meidän täytyy Suomessa sotaväkemme

tarpeiksi ottaa pieni apuvero. Kirjoita jo kohta kiertokirje Suomen

voudeille.

-- Uusi apuvero -- ominpäinkö?

-- Niin, tietysti, kenen se olisi tehtävä. Kirjoita sinä vain.

»Kiertokirje...»

Marski saneli illan kuluessa ja yön jo alkaessa vielä useampia

kirjeitä, antaen taas uudella tarmolla määräyksiä Suomen hallinnosta,

esiintyen sen hoitajana ja isäntänä. Hän oli taas entinen, jäntevä,

toimikykyinen Suomen Klaus Fleming.

Vaan seinän takana, naisten makuuhuoneessa, istui Anna Fleming kauan

vuoteensa reunalla, ja hänen mietteensä olivat, päinvastoin kuin

setänsä seinän takana, alakuloiset ja masentuneet. Hän oli hänkin

huomannut setänsä ja Hornin ystävällisen keskustelun ja suuresti oli se

häntä huolettanut. Puhuttiinko siinä hänestä, päätettiinkö siinä

hänestä, päätettiinkö, ja mitä? Ja linnasta lähtiessään oli hän

väljässä käytävässä nähnyt eräät kasvot, jotka muuten tavallisesti

olivat iloa säteilevät ja rohkasevat, nyt surumielisinä ja synkkinä ja

hän oli jäähyväisiksi saanut katseen, jossa oli, paitsi huolta,

soimausta ja epäilystä. Oi, kuinka hänen olisi tehnyt mieli juosta tuon

syrjästä tervehtijän luo, sivellä pois pilven hänen otsaltaan ja nyt

vuorostaan valaa häneen rohkeutta ja luottamusta... Miksei ollut hän

sitä tehnyt? Niin, hän oli liian heikko ja kykenemätön, hänessä ei

ollut terästä taistellakseen onnensa puolesta, jota nyt kaikki vallat

liittyivät ruhjomaan; -- pitikö hänen siten sittenkin menettää elämänsä

kaihotun unelman...?

Ja hän painoi päänsä patjaa vastaan ja kyyneleet, joiden tulvaa

ahdistetun mielen tokeet koko päivän olivat teljenneet, lähtivät

ensiksi verkalleen ja sitten yhä rajummin virtaamaan yön yksinäisessä

hiljaisuudessa.