V.

»Tyttö on minun.»

Suurin osa Suomen aatelistoa vietti syksyn ja talven 1593-94 Ruotsissa,

jonne kuningas Sigismund, Flemingin laivastollaan saattamana,

vihdoinkin syyskuussa oli saapunut vastaanottamaan perintövaltakuntansa

kruunua. Olipa Klaus Fleming erityisesti kehottanutkin Suomen aatelisia

perheineen saapumaan »juhlapukimissa ja muuten juhlavarusteissa» näihin

moninkertaisiin juhlallisuuksiin, -- samoihin aikoihin olivat näet

Upsalassa, vanhassa kuningaskaupungissa, vietettävät Juhana-vainajan

viralliset hautajaiset ja Sigismundon kruunajaiset. Ja omastakin

halustaan pyrkivät toki monet tähän aikaan olemaan läsnä niissä

tapauksissa, joiden kautta niin tärkeitä maata, sen hallintoa ja

uskontoa koskevia asioita oli ratkaistava; olihan sitäpaitse hyvä pysyä

nuoren hallitsijan muistossa, aina joku virka, läänitys tai muu lahja

saattoi juhlan yhteydessä tipahtaa hallitsijan armosta saapuvilla

olevalle.

Moni oli ehkä odottanut myöskin iloista hovielämää ja rattoisaa

seurustelua nuoren hallitsijaparin ympärillä, vaan siinä oli kumminkin

kerrassaan petytty. Raskas mieliala oli koko syksyn vallinnut

Tukholmassa, epäluuloja, epävarmuutta ja levottomuutta oli kestänyt

lakkaamatta ja valtiolliset ja uskonnolliset puolueet olivat käyneet

arveluttavan kireiksi ja vihasiksi. Valtiolliset ja uskonnolliset

puoluekysymykset, kuninkaan ja herttuan puolueet, katooliset ja

protestanttiset puolueet, riehuivat aateliston keskuudessa ja olivat jo

kiihottavina tunkeutuneet porvaristoon, sotaväkeen ja talonpoikiinkin

ja kun näitä arvostelukyvyttömiä ihmisiä eri tahoilta koetettiin

imarrella ja houkutella, törmäsivät erisuuntaiset joukot usein

vastakkain; tapahtui tappeluita, katukahakoita ja öisiä

rauhattomuuksia. Olipa vaarallista johtavain miesten ja heidän

perheiden liikkua Tukholman kaduillakin, sillä kansan suosio ja

epäsuosio vaihteli tiheämmin kuin tuuli suuntaansa.

Tämä yleinen epävarmuus virisi ylhäältä päin ja kehittyi alaspäin.

Hallitsija oli päätöksissään häilyvä ja muutteleva eikä voitu luottaa

mihinkään hänen lupauksiinsa. Samoin eivät alamaiset luottaneet

toisiinsakaan, kukaan ei uskonut toistaan, tuskin parasta ystäväänsä;

ei milloinkaan tietty missä oltiin ja minnepäin olot olivat

kehittymässä, -- mieliala oli sietämättömän painostava. Muutamat Suomen

herrat olivat siitä syystä jo syksyllä avoveden aikaan lähteneet pois

koko juhlapaikoilta taikka lähettäneet ainakin perheensä kaukaisten

kotien turvaan.

Yleinen kiukku oli kääntynyt kuninkaan lähimpiä neuvonantajia kohtaan,

joita syytettiin näistä alituisista vehkeilyistä ja juonista, ja Klaus

Fleming, joka tiettävästi oli vaikuttavin mies kuninkaan yksityisissä

neuvotteluissa, oli vihamiestensä värittelyjen avulla varsinkin

joutunut yleisen mielipiteen vesikiveksi. Hänen sanottiin kannattavan,

jopa kiihottavan, kuninkaan paavilaisia pyrintöjä ja yleensä, maan

eduista välittämättä, tahtovan ajaa yksityisiä harrastuksiaan ja

etujaan; ja varsinkin sen jälkeen kuin Kaarlo-herttua, johon kansa

luotti, oli joulun alla vehkeisiin kyllästyneenä vetäytynyt

pääkaupungista herttuakuntaansa, oli mieliala Klaus-herraa vastaan

vihanen. Kun marski sotavoimalla esiintyi hillitsemässä katukahakoita,

kun hän toimitteli kuninkaallisia julistuksia kansalle taikka muissa

virkatoimissa liikkui, huudettiin hänelle haukkumasanoja vasten silmiä.

Hän oli tosiaankin näihin aikoihin vihatuin mies valtakunnassa ja hän

tiesi sen itse.

Mutta tuo tieto ei olisi paljokaan lamauttanut rautasen marskin mieltä,

ellei olisi ollut olemassa vielä toinen seikka, mikä teki hänen

asemansa hänelle itselleen sietämättömäksi. Se hänet pani raivostumaan

ja synkeästi itsekseen kiroilemaan eräänäkin pakkaspäivänä

uudellavuodella 1594, astuessaan alas Tukholman linnasta ja ajaessaan

huovijoukon saattamana asuntoonsa saarikaupungin etelärannalle.

-- Niin, tietääpä sen mitä siitä voisi syntyä, jutteli hän puoliääneen,

-- kun mies on akka ja nahjus akaksikin. Ei jaksa pitää yhtä päätöstä

kahta päivää, vaan peruuttaa ja peruuttaa ja taas peruuttaa. Ja tästä

kaikesta huutaa kansa minua valtakunnan petturiksi. Sama se! Vaan kun

minut vielä pakotetaan liehakoimaan ja pyytämään anteeksi, niin -- hyi

hitto!

Marski siirrähteli suuttuneena reessään.

-- Mutta mitäs tuo taas on, huusi hän äkkiä kovemmalla äänellä

ajajalleen, kun reki ehti torin laitaan ja siellä väkitungos näytti

sulkevan tien. Sieltä kuului huutoja ja tappelua, kadun viereiset

portit ja myymälät suljettiin kiireesti, akkoja juoksi hiukset

hajallaan marskin rekeä vastaan huutaen »verta» ja »murhaa»! Klaus

pysäytti hevosensa.

-- Mikä perhana siellä on?

-- Se kuuluu olevan jatkoa tuosta toisöisestä metelistä, ilmoitti eräs

marskia seuraavista huoveista, joka muutamalla portilla oli puhutellut

porvareita. -- Paavilaiset tahtoivat juhlasaatossa viedä silloin

tapetun papin vihitylle hautausmaalle, vaan kansa on noussut sitä

estämään.

-- Kyllä minä näytän niille molemmille vihityt paikat! Ajetaan

ratsuväen luo.

Koko viikon oli Tukholmassa taas ollut melskeitä ja levottomuutta ja

riita eri uskontojen välillä, joka näihin aikoihin niin tulisesti

mieliä kiihotti, oli siihen taas syynä. Sigismundon mukanaan tuomat

johtavat katooliset, kuten paavin lähettiläs Malaspina, eivät

Tukholmassa uskaltaneet saarnata katoolista oppia muualla kuin

linnankirkossa ja Katariina Jagellottaren kappelissa, vaan silloin

tällöin esiintyi kuitenkin joitakin nuorempia, intoilevia katoolisia

pappeja, jotka ikäänkuin uhalla käyttivät kuninkaan Tukholmassa-oloa

hyväkseen taas levittääkseen Ruotsissa paavilaista oppia, vaikka sillä

vain ärsyttivät kansaa. Niin oli äskenkin eräs Justus-niminen pappi

Ritariholman kirkossa todistellut Luteruksen oppia harhaopiksi.

Tukholman luterilainen pappi, intohimoinen Eerik Schepperus, piti sen

johdosta sarjan vastasaarnoja. Tässä riidassa ei suinkaan mahtisanoja

säästetty vastapuolueen maalaamiseksi ja kansan kiihkon yllyttimeksi.

Katooliset, joita Tukholmassa oli, paitsi kuninkaan ulkomaista

seuruetta, vielä paljo ruotsalaisiakin, suuttuivat niin pappi

Schepperuksen haukkumisista, että kerran kirkossa tekivät väkirynnäkön

ja kiskoivat hänet saarnastuolista alas. Tämä oli luterilaisista

tietysti ääretön häväistys, rikos, kansa nousi ilmi kapinaan, eikä

katoolisten ollut enää ollenkaan liikkumista kaduilla. Heidän papit ja

jesuiitat varsinkaan eivät uskaltaneet näyttäytyä kansalle, joka olisi

repinyt heidät palasiksi. Yleistä kurittomuutta käytti roistoväki

hyväkseen panemalla toimeen aiheettomiakin katukahakoita, sekasorron

aikana ryöstääkseen porvarien myymälöitä. Ja tämän kaiken kestäessä

kuningas, uskaltamatta antaa ankaraa järjestyskäskyä, lymyili

linnassaan puolalaisen vartioväkensä turvissa ja harjoitti siellä

kaikenmoisia katoolisia temppuja, pesi m.m. eräänä päivänä 12:den

palvelijansa jalat, -- hyi hitto, kuinka Fleming sydämmessään halveksi

tuollaista kyvyttömyyttä!

Kuninkaan omia pappejakin kiihtynyt kansa niin ahdisteli, että näiden

täytyi valepuvussa kulkea linnaankin. Niin oli sinne pari päivää sitten

eräs pappi koettanut puikahtaa hovisoittokunnan joukossa soittajan

pukuun puettuna. Vaan hänet tunnettiin, hurjistunut kansa paljasti

valepukuisen papin ja siitä syntyneessä metelissä sai tuo pappi

surmansa. Nyt vaativat katooliset toki jotakin toimenpidettä kuninkaan

puolelta, vaan ei mitään kuulunut. Mielenosoitukseksi panivat silloin

kaikki kaupungissa olleet paavilaiset toimeen saattokulkueen kaupungin

kaduilla viedessään murhattua pappia hautaan. Protestanttinen väestö

piti tätä tietysti ärsytyksenä ja taas syntyi uusi kahakka, jonka alkua

Tukholman torilla Fleming nyt reestään oli nähnyt. Saattokulkueessa

olevat aseelliset vetivät miekkansa ja porvarit juoksivat kotiinsa

hakemaan aseita. Ilmi tappelu oli kohta valmis.

-- Vaan vielä sinne kerkeän minäkin, tuumi marski ajaessaan

ratsuväkensä luo, jota hänellä oli kaupungin laidassa varalla

kaikenmoisia odottamattomia tapauksia varten. Heti olivatkin huovit

satulassa ja niiden etupäässä karautti nyt Fleming itse puhdistamaan

katuja. Niin protestantit kuin katooliset saivat rinnan kiltisti

väistyä ja hajaantua ja kun torilla ei sittenkään tahtonut tulla

puhdasta, komensi Fleming väkensä hyökkäykseen. Ei armoa suotu

kummallekaan puolelle, porvareilta riistettiin aseet, katooliset

ruumissaattajat saivat laputtaa jalkoihinsa ja ennen pitkää oli rauha

palautettu. Ruumisreki lähetettiin muutamain huovien seuraamana

kaikessa siivoudessa hautuumaalle. Vaan kansan viha kääntyi taas

Flemingiä kohtaan, portinraoista ja ikkunoista huudettiin hänelle

haukkumasanoja ja soimattiin häntä paavin kätyriksi ja isänmaan

petturiksi.

-- Siitä viisi, tuumi Fleming, ajaessaan asuntoonsa. -- Mutta

tämmöisinään eivät olot voi kauan jatkua, tästä ei tule koskaan mitään

selvyyttä. Kun ei kuninkaaseen voi luottaa, täytynee tässä hieroa sopua

herttuan ja Hornin kanssa, vaikka se selitettäisiinkin peräytymiseksi.

Muuten on kapina maassa yleinen.

Asuntoonsa tultuaan käski marski heti panna matkareen kuntoon sekä

kutsui Gröningin puheilleen. Hänen perheensä ei ollut kotosalla, se

oleskeli Ebba-rouvan sisaren, leskikuningatar Katariinan luona

Strömsholman linnassa, jossa tämä Kustaa Vaasan kolmas puoliso piti

leskihovia ja jonne marski itsekin nyt muutamiksi päiviksi lähti, --

hän ei ollut joulupyhiksikään joutanut sinne kuninkaan luota.

-- Sinun täytyy Gröning seurata minua Strömsholmaan, jonne nyt lähden

häärääpijäisiin, virkkoi marski kirjurilleen. -- Meidän täytyy siellä

panna kokoon eräs sangen vaikea kirje, arvaappas kenelle?

-- Luultavasti Södermanlannin herttualle.

-- Niinkö luulet? Niin arvelin itsekin ensin, vaan annan kumminkin

kuninkaan itsensä kirjoittaa hänelle. Mutta meidän täytyy kirjoittaa

ystävällinen ja kohtelias kirje Kaarlo Hornille, -- rakentaa ystävyyttä

senkin kautta.

-- Syntyyköhän siitä pysyvää sopua?

-- Niin, epäilyttää minuakin. Vaan tässä ei nyt muu auta; ellei

herttuaa saada lepytetyksi, ei tule mitään hautajaisista eikä

kruunajaisista eikä valtakunnan hallinnosta, ei tule tästä muuta kuin

yleinen kapina. Kuninkaalla ei ole tarmoa käskeä, hän epäilee ja

peräytyy ehtimiseen. Herttua täytyy siis saada suositetuksi ja

saapumaan Upsalaan ja siihen häntä tuskin kukaan paremmin voi taivuttaa

kuin Horn.

-- Niin, vaan...

-- Vaan mitä?

-- Eiköhän herttua silloin anasta ohjaksia yksinomaa omiin käsiinsä?

Marski istui kotvasen ääneti. Tuo kysymys ei näyttänyt olleen hänelle

vieras, hän oli sitä ajatellut paljokin. Hän tarkasteli kirjuriaan

kauan ja virkkoi sitten verkalleen:

-- Se on luultavaa, se on varmaakin. Hän anastaa vaikutusvallan,

pakottaa veljensäpojan itseään tottelemaan, esiintyy mahtavana

majordomuksena. Me kai tulemme syrjäytetyiksi, ainakin joksikin ajaksi,

eikä herttua tule sitä tilaisuutta laiminlyömään kootakseen

vastaseksikin kaiken vallan Ruotsissa omiin käsiinsä ja masentaakseen

meidät Suomessakin. Niin, niin. Jos kuninkaalla olisi selkärankaa,

antaisimme herttuan paikata mökönturkkia Söderköpingissä, viettäisimme

kruunajaiset ja järjestäisimme hallituksen. Vaan hän ei uskalla ...

päättää ja peräypi!

Marski mietti taas hetkisen ja jatkoi sitten:

-- Ja meidän on suostuttava peräytymiseen, -- herttua saakoon vallan --

ajakseen. Kauaksi ei hän sitä saa, siksi häilyviä ollaan tuolla

kivilinnassa, ettei siellä antauduta täydellisesti peräytymäänkään.

Kuinka tahansa, tällä hetkellä on herttua lepytettävä ja Horn myös.

Klaus-herra rupesi pukeutumaan matkapukuunsa ja Gröning riensi

niinikään matkalle varustautumaan. Silloin tultiin ilmoittamaan, että

eräs nuori herra pyrkii sisälle. Kärsimätönnä käski Fleming päästää

sisään tuon »nulikan» ja jatkoi yhä matkapukuun pukeutumistaan.

Sisäänastuja oli nuori Henrik Horn. Marski katsoi pitkään ja aluksi

epäillen nuorukaista, joka siinä seisoi ujona ja osaamatta heti tehdä

selkoa asiastaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että tässä on joku

viekkaus tekeillä, että poika kulkee isänsä ja herttuan asioilla. Mutta

mitä varten herttua lähettäisi hänen luokseen tuollaisen puhumattoman

penikan, jos vakavat asiat olisivat kysymyksessä? Klaus-herra ei tullut

ajatelleeksi Vääksyn tapahtumia, vaan jo nuorukaisen ensimmäisistä,

katkonaisista selityksistä pääsi hän jälille, mistä oli kysymys.

Henrik Horn kertoi juurikään tulleensa jäiden yli Suomesta

kruunausjuhliin, joihin isänsä oli hänet vaatinut. Vaan isä oli tällä

hetkellä Södermanlannissa, herttuan luona, hänellä, Henrikillä, oli

vähän tuttavia Tukholmassa.

-- Ja Vääksyssä ollessamme lupasin käydä Tukholmassa tervehtimässä

armollista rouva Ebbaa ja hänen perhettään, joiden seurassa minulla oli

onni tehdä niin hauska ratsastusmatka.

Ahaa! ei mitään valtiollista, poika kulkee ilmeisesti lemmentuumissa

isänsä tietämättä, päätteli marski, ja se oli hänestä niin

hullunkurista, että häneltä ensiksi pääsi nauru, vetäessään

siinä poronnahkaisia kallokkaita jalkoihinsa. Mutta sitten,

huomatessaan pojan käyvän yhä enemmän hämilleen, herkesi hän melkein

ystävälliseksikin, kyseli miten jäät kestävät Ahvenanmeren yli ja

minkälainen sato Suomessa oli viime syksynä saatu. Jäät olivat tällä

hetkellä hyvät meren poikki, kertoi Horn. Vaan sato Suomessa oli tullut

huono, enimmissä osissa maata täysi kato. Niin, niin, siitä oli marski

kuullut kerrottavan, ajat eivät ole siellä iloiset.

Sillävälin oli marski jo saanut turkitkin päälleen ja seisattui nyt,

vyötä kiinnittäessään, tutkivin katsein nuorukaisen eteen.

-- Minun on nyt lähdettävä Strömsholmaan, jossa rouvani ja perheeni on,

joten en voi pyytää teitä jäämään taloon. Mutta... Hm, te olette tullut

tervehtimään minua ja perhettäni, vaikka tiedätte, että Hornein ja

Flemingein välit eivät ole hyvät.

-- Olen uskaltanut, rouvanne lupaukseen luottaen. Enkä käsitä,

mikseivät välit voisi vielä muuttua...

-- Ja ainakin toisessa polvessa parata, niin, niin, tapahtuuhan

semmoista, varsinkin jos on pieni lemmenjuttu välissä. Vaan te ette ole

puhuneet käynnistänne isällenne mitään, ettehän?

-- En ole tavannut häntä pitkiin aikoihin.

-- No hyvä. Matkustakaa te isänne luo Södermanlantiin ja kertokaa

hänelle suoraan käyneenne täällä. Ja jos hän teille luvan antaa, niin

en kiellä minä teitä vastakin käymästä veljentytärtäni tervehtimässä.

Hyvästi, nuori mies.

Henrik Horn punastui ja kalpeni, kun marski noin suoraan paljasti hänen

asiansa. Hän näytti vieläkin tahtovan jotakin selittää, vaan silloin

oli marski jo ulkona, istui matkareessään, johon otti Gröningin

viereensä ja ajaa karautti nyt aivan tyheiden katujen lävitse

kaupungista alas Mälarille, jota myöten talvitie vei Strömsholman

linnaan.

Kustaa Vaasa oli lähes 60-vuotiaana vielä mennyt kolmannen kerran

naimisiin, ottanut puolisokseen nuoren neitosen eräästä maansa

vanhimmasta ylimyssuvusta, ja tämä leskikuningatar Katariina Stenbock

eli vielä 62 vuotta puolisonsa vuonna 1560 tapahtuneen kuoleman

jälkeen, nähden monenlaisten vaiheiden ja käänteiden pilkkovan ja taas

vahvistavan puolisonsa perustamaa Vaasan kuningassukua. Hän ei ollut

nyt vielä viidenkymmenen ikäinen, pitäessään talvisin Strömsholmassa --

kesät vietti hän Kastelholmassa, Ahvenanmaalla, joka myös oli hänelle

läänitetty -- muhkeaa hovia, missä ylhäisiä vieraita, puolueisiin ja

suuntiin katsomatta, usein vieraili hänen luonaan. Tänä uudenvuoden

aikana oli Strömsholmassa varsinkin ollut paljo vieraita, -- olihan

siellä kaikilla ajan ja arvon mukaisilla juhlallisuuksilla vietetty

komeita tupaantulijaisia.

Eräs leskikuningattaren suosikki, Saksasta syntyperäisin oleva, vaan

parhaan ikänsä Ruotsissa ja Suomessa elänyt ylhäinen aatelismies,

Kristoffer Schenck, oli näet nyt joulun aikana mennyt naimisiin

valtioneuvoksen Pietari Brahen tyttären Katariinan kanssa ja upeat,

pitkälliset, loistavat häät oli ensiksi vietetty Visingsborgissa,

Brahen sukutilalla, ja sieltä oli koko komea hääseurue siirtynyt

Strömsholman linnaan, jossa Schenck korkean suosijansa luona asui ja

jossa leskikuningatar vietti taloontulijaiset. Vieraiden joukossa oli,

paitsi lukuisasti Ruotsin ja Suomen aatelisia, virallisia edustajia

myöskin itse kuninkaan ja herttua Kaarlon puolesta, jotka eivät itse

olleet voineet häihin saapua. Tämä avioliitto oli näet varsin ylhäinen,

Schenck oli saksalaista suuraatelia, joka kehui sukujuurensa ulottuvan

aina muinoisen Rooman ylimyssukuihin saakka, ja morsian taas Brahen

vanhaa, suurta, kuulua perettä.

Näiden häiden »rääpiäisiin» nyt marski Tukholmasta matkusti, lähinnä

kumminkin tervehtimään Strömsholmassa olevaa perhettään.

Kuten muu hääväki oli näet Ebba-rouva perheineen ollut saapuvilla

myöskin itse häissä Visingsborgissa ja saattanut vastavihityn

pariskunnan sieltä Strömsholmaan. Ja Anna Flemingille oli näillä

hääpyörteillä ollut aivan erityistä, hurmaavaa merkitystä.

Ilosiksi olivat hänen kasvonsa kirkastuneet, kun hän tätinsä

seurassa Visingsborgiin tullessaan oli aivan oudossa häärahvaassa,

Kaarlo-herttuan edustajain joukossa, tuntenut sen hilpeän nuorukaisen

piirteet, jotka keväästä asti alinomaa olivat olleet hänen mielessään.

Hän arvasi, ettei tuo yhtyminen ollut niin aivan satunnaistakaan ja

käytyään arkailematta Hieronymus Birckholtzia tervehtimään olikin tämä

ihastuneena hänelle kertonut erityisesti herttualta hankkineensa luvan

päästä näihin häihin, joissa hän tiesi tapaavansa marski Flemingin

perheen. Usein he sitten hyöriväin hääpitojen aikana olivat olleet

tilaisuudessa tapaamaan toisensa ja Birckholtz oli, samoin kuin suuri

osa muuta hääjoukkoa, seurannut vastavihittyä pariskuntaa myöskin

Strömsholmaan, jossa jo pari päivää oli iloisia juhlia jatkettu.

Näitä päiviä käytti nuori junkkari monella tavalla hyväkseen. Hän

lujitti yhä niitä siteitä, joilla hän Suomen-retkellään oli saanut Anna

Flemingin niin helposti verkkoihinsa käärityksi, ja hän oli nyt jo

varma, että saalis pysyi. Mutta uutterasti ja toimekkaasti puuhasi hän

myöskin valmistaakseen maaperää hyvällä alulla olevan yrityksensä

perilleviemiseksi. Iloisella luonteellaan ja hauskoilla pakinoillaan

suositti hän häissä olevia aatelisherroja puolelleen ja erityisesti oli

hänen onnistunut hierautua ylhäisen sulhasen, Kristoffer Schenckin,

suosioon. Tämä saksalainen tunsi kai jo maamiehenä myötätuntoisuutta

herttuan iloista palvelijaa kohtaan ja ennen pitkää hän, samoin kuin

monet muut häävieraista, rupesi huomaamaan nuoren seikkailijan

lemmenvehkeitä Anna Flemingin kanssa.

-- Sinä veitikka olet kiertänyt neitosen pään pyörälle, virkkoi hän

Hieronymolle eräänä päivänä naureskellen. -- Aijotko pyytää häntä

avioksi?

-- Jos uskaltaisin. Vaan mulla on vähän suosijoita ja marski on ankara

herra.

-- Tarvitset puhemiestä. No hyvä, minä rupean puhemieheksesi marskin

luona, -- tytön kanssa näyt itse sopivan parhaiten. Koetan taivuttaa

marskia myöntymään, hän kuuluu pian saapuvan tänne.

Huolissaan Hieronymo oli tuon tuuman onnistumisesta, vaan kiitollisena

hän kumminkin vastaanotti ylhäisen herran ystävällisen tarjouksen, --

täytyihän siinä koettaa onneaan! Vaan sillävälin olivat Hieronymon ja

Annan väliset suhteet ruvenneet herättämään yhä enemmän huomiota

häärahvaassa, -- Anna salasi mieltymyksensä huonosti ja liian usein

nähtiin heidän kuhertavan yhdessä, milloin linnan syrjähuoneissa,

milloin kävelyretkillä Mälarin jäällä, milloin nuorten iloisissa

mäenlaskuissa, joita ajanvietteeksi pantiin toimeen. Aatelisherrat,

jotka Hieronymus hilpeillä jutuillaan oli voittanut puolelleen, sille

hymähtelivät, toiset ilkkuen, toiset päätään puistellen, muistaen

kuinka arka Suomen ankara marski on ylhäisestä nimestään. Vaan

aatelisrouvat pyörittelivät silmiään ja supattelivat syrjässä, -- tuo

oli heistä jo liian julkeata ja ajan ahtaita, kaavamaisia muotoja

loukkaavaa. Ennen pitkää saapuivat supatukset Ebba-rouvankin

kuuluville; hän rupesi tarkkaamaan nuoren sukulaisensa käytöstä ja

huolestui kohta huomatessaan, kuinka peittelemättä tämä ilmaisi

mieltymyksensä liehakoivaan junkkariin. Hän päätti viipymättä nuhdella

ja varottaa Annaa, ettei toki mitään puheita enää kuuluisi, kun marski,

kuten oli luvannut, ehkä jo samana iltana saapuisi Strömsholmaan.

Taas oli nuoriso huvittelemassa kelkkamäessä ja ilo raikui sieltä ylös

linnaan asti, jonka ikkunasta Ebba-rouva yhä ärtyvin mielin katseli

nuorten elkeitä. Anna, joka kotonaan tavallisesti oli suljettu ja

hiljainen, liehui siellä iloa hehkuvana ja reippaana toisten joukossa,

ja häikäilemättä hän aina istahti sen kelkan keulalle, jota herttuan

junkkari ohjasi alas, -- he näyttivät aivan kuin yhteen kuuluvilta.

Ebba-rouvan katse synkistyi, hän ei voinut käsittää, kuinka hän ei

ennen ollut huomannut tuota vaarallista peliä. Heti lähetti hän

kutsumaan Annan sisälle puheilleen.

-- Anna, virkkoi hän holhokilleen, kun tämä punakkana ja vielä iloisen

mielialansa vallassa istahti hänen viereensä, -- minä olen sinulle

nuoruudestasi pitäin opettanut, että aatelisneiden ensimmäinen

velvollisuus on olla arka nimestään, kunniastaan ja arvostaan, sillä

hän ei omista sitä yksin, se on hänelle yhteistä sukunsa ja säätynsä

kanssa. Ei leikilläkään hän saa unhottaa aateliuttaan, tieto

syntyperästään pitää hänellä olla veressään -- enkö ole sitä sulle

opettanut?

-- Olette täti, vastasi Anna hiljaa, säikähtäen tätä ripitystä. Hän ei,

antautuneena uuden ihastuksensa valtaan, ollut tullut ajatelleeksikaan,

että häntä jo niin vähästä moitittaisiin.

-- Ja sinun nimesi on Fleming, jatkoi Ebba-rouva, -- kuulut maasi

ensimmäiseen sukuun. Sinä ymmärrät minut. Täällä kuuluu kuiskeita,

että Anna Fleming on nähty sopimattoman tuttavallisesti seurustelevan

jonkun herttuan kamaripalvelijan kanssa, jonka syntyperästä ja

maineesta ei ole tietoa, tuntemattoman ulkomaalaisen onnenonkijan

kanssa. Minä uskon, että se on ollut vallattomuutta ja hetkellistä

ajattelemattomuutta, mutta siltä minua surettaa, että joku perheeni

jäseniä on voinut piloillaankaan unhottaa, mitä Flemingin nimi

merkitsee.

Annalla tuota kuullessaan ikäänkuin silmät aukenivat, hän tuli nyt

vasta ymmärtämään, minkälaiset vaikeudet hänellä tulisi olemaan

saavuttaa sen onnen, jonka hän jo mielessään oli omakseen kuvaillut.

Hän ei ollut näihin asti, antautuen rentonaan hänelle niin uuden

ilon-tunteen valtaan, vielä tarkemmin ajatellut, miten olot lähtisivät

edelleen kehittymään; nuorukaisen kanssa ei siitä ollut vielä koskaan

ollut puhetta, heidän seurustelunsa oli kyllä ollut tuttavallista ja

kuin sovittua, vaan tulevaisuudestaan he eivät olleet puhuneet. Nyt

Anna käsitti, että aika on käsissä juuri sitä ajatella ja että hänen

alun pitäin on paras asettua varmalle ja päättäväiselle kannalle,

tulkoon vastamyrsky kuinka tuimana tahansa. Ja siinä tuokiossa hän

ikäänkuin vakaantui ja kypsyi ja tyynesti hän Ebba-rouvalle vastasi:

-- Ei se ole vallattomuutta, täti, eikä pilaakaan.

-- No mitä se sitten on? kysyi Ebba-rouva ankarammin. -- Sinä päästät

oudon miehen puheillesi ja osotat hänelle huomattavaa suosiota, --

siten tietämättäsikin ehkä kasvatat hänessä mielikuvia, jotka eivät

kumminkaan koskaan voi eikä saa toteutua.

Nyt Annankin varsi oikeni suoremmaksi ja hänen ääneensä tuli terästä,

kun hän vastasi:

-- En ole seurustellut tuon miehen kanssa salaa, vaan kaikkien

nähtävästi. Enkä tiedä, mitä mielikuvia olen hänessä herättänyt, en

ainakaan sopimattomia.

-- Koko seurustelu on ollut sopimaton, enkä voi antaa itselleni

anteeksi, etten jo ennen ole sitä huomannut ja estänyt. Mutta nyt sen

tuttavuuden tuon keinottelijan kanssa pitää ollakin lopussa!

Tyyneesti mutta varmasti Ebba-rouva tämän lausui, vaan Annassa nousi

kuin luonto kapinaan tuota solvausta vastaan ja miltei kiihkosesti hän

vastasi:

-- Hän ei ole keinottelija, vaan rehellinen, kelpo nuorukainen.

-- Mitä? Aivanhan minua säikytät. Käy toisten aatelisneitosten pariin

ja käyttäydy niinkuin he... No, mitä viivyttelet?

-- Täti, minä en voi luvata, etten enää seurustele herra Hieronymon

kanssa.

-- Herra Hieronymon ... mutta minä voin luvata. On parasta että istut

tänne käsitöihisi, minä tahdon katsoa, eikö tuon nuoren herran tehtävä

tässä talossa jo ole päättynyt.

Ebba-rouva meni päättävin askelin ulos ja sulki oven takanaan. Anna

ymmärsi, että hän nyt oli vankina siksi, ettei saisi nuorta junkkaria

tavata, ja että hän itse varomattomuudellaan oli tämän aikaansaanut,

mutta hän ei saanut vieläkään oikein ajatuksiaan tottumaan siihen, että

häneltä todellakin tahdottiin riistää tuo hänen uusi ja kaivattu

onnensa. Niin rutosti oli tullut tuo kolaus sulosen innostuksen

keskeen, ettei Anna ollut sitä arvannut varoakaan.

Vaan Ebba-rouva ei sentään vieläkään pitänyt tätä pientä lemmenjuttua

niin varsin vaarallisena. Ainahan nuorten päähän tuollaisia pieniä

elkeitä ja unelmia pääsee pälkähtelemään, jotka hetken hurmaavat ja

sitten unehtuvat ja haihtuvat. Eikähän niitä sentään niin kovin

ankarastikaan tuomita. Itsehän prinsessa Anna, kuninkaan sisar,

Stegeborgissa panee huvikseen toimeen pikkuromaaneja hoviherrainsa ja

neitostensa kanssa; niille pudistetaan ensiksi arveluttavasti päätä,

mutta sitten niille nauretaan... Vaan Klaus herra ei ymmärrä leikkiä ja

siitä syystä on tämä juttu hänen veljensätyttären ja herttuan

palvelijan välillä tukahdutettava alkuunsa.

Siltä kannalta kuvaili Ebba sisarelleenkin tätä ikävää tapausta,

vaatien, että herttuan puolesta tullut lähetyskunta sopivalla tavalla

laitettaisiin linnasta pois. Vaan leskikuningattaresta asia ei ollut

niinkään yksinkertainen. Eihän herttuan lähettilästä muitta mutkitta

voida karkottaa talosta, väitti hän, hän on täällä kutsutun

aatelisherran arvossa ja sitäpaitse herra Schenckin erityisessä

suosiossa. Ja voikohan tämä asia muuten enää aivan suorituksetta

päättyäkään, nuo nuoret näyttävät jo liiaksi päässeen kiintymään

toisiinsa.

-- Mitä tarkotat? Juuri senvuoksihan he ovat heti toisistaan

erotettavat.

-- Kuinka tahansa, asia on kai ajettava jonkunlaiseen loppuun. Herttuan

lähettiläs aikoo ehkä pyytää Annaa avioksi.

-- Avioksi ... mitä hulluja, siitä ei saa koskaan tulla puhetta,

onneksi Annakaan ei salli asian toki niin pitkälle menevän.

-- Tiedätkö sen? Ja sitäpaitse: olisiko se niin suuri onnettomuus? Mies

on herttuan suosikki, tuntuu toimekkaalta ja kyvykkäältä ja nousee

epäilemättä vielä korkeallekin...

Nyt Ebba-rouva vasta oikein hätäysi. Tuollaista hurjuutta hän ei toki

ollut ajatellutkaan. Sehän olisi häpeä koko suvulle ja sitäpaitse ...

olihan Annalle jo katsottu aviomies, maansa parasta sukua; pitikö tämän

lemmenjuonen nyt tulla sotkemaan sitä liittoa Flemingein ja Hornein

välillä, jonka Klaus-herrakin oli suotavaksi katsonut. Ei koskaan, --

vaan miten on juttu nyt ehkäistävä? -- Ebba-rouva asteli levottomana

huoneesta huoneeseen, hän olisi heti lähtenyt pois koko Strömsholmasta,

matkustanut perheineen Tukholmaan, ellei Klaus-herraa nyt juuri olisi

odotettu linnaan saapuvaksi.

Vaan nuori Hieronymus Birckholtz seurasi katseillaan Ebba-rouvan retkiä

ja hänen levottomuuttaan melkein yhtä suurella levottomuudella. Kohta

kun Anna oli kutsuttu kelkkamäestä pois, oli hän aavistanut, että nyt

ollaan merrassa, nyt on juttu julkinen. Ja huomatessaan tyttönsä

katoavan sisähuoneisiin ja rouvain supattavan sivummassa, tunsi hän

ukkosta ilmassa. Hän oli kyllä itse sitä valmistellut, vaan ilma oli

lämmennyt pikemmin kuin hän luuli, ratkaisu läheni liian rutosti. Hän

ei ollut vielä valmis sitä kestämään ... eräs seikka hänet varsinkin

teki huolestuneeksi: hän ei ollut vielä neidolle mitään lopullista

puhunut, ei ollut kosinut Anna Flemingiä.

Tosin oli hän jo kauan ollut varma neiden suostumuksesta, mutta hän oli

itse tahallaan esiintynyt näin hienotunteisesti ja varovasti. Hän

tiesi, että hänellä tytön omaisten taholta tulisi olemaan suuriakin

vaikeuksia, siksi täytyi alunpitäin notkeasti luovia. Ja vielä oli

siihen toinenkin syy, joka Hieronymoa sekä suututti että nauratti,

mutta jolle hän ei voinut mitään, ja se juuri sekotti hänen selvän

ohjelmansa ja lamautti hänen toimintakykynsä.

Nuori saksalainen oli aluksi pitänyt koko tätä lemmenjuttua leikkinä,

huvituksena, vaihteluna, -- kuten monta muutakin. Mutta pian siihen oli

punoutunut mietteitä ja laskuja; miehelle hänen asemassaan olisi

avioliitto maan miltei ylhäisimmän aatelisperheen kanssa mahtava porras

ylöspäin ja eteenpäin, temppu, jota ei voinut jättää koettamatta,

vaikka se uskalias olisikin; -- mitäpä hän menetti, tyhjänä

ylioppilaana oli hän lähtenyt maailman seikkailuihin, vähät hän tappasi

jos tappasikin, vaan voitti paljo jos voitti! Vaan nämä laskutkin

sotkeutuivat. Seurustellessaan tuon kainon ja luonnonpuhtaan neidon

kanssa, oli hänen oma mielensäkin, niin kevyt kuin se olikin ja

huikenteleva, kietoutunut samoihin pauloihin, joilla hän Annan oli

vanginnut. Neidosta lähtevä lemmen tuoksahdus kasvatti hänessä

itsessään sellaista ujoutta, ettei hän enää itseään ymmärtänyt.

»Minustahan on tulemassa rakastunut narri, joka en uskalla tuumiani

toteuttaa», niin oli hän usein puolipilkalla hokenut itselleen, vaan ei

siitäkään lähtenyt apua.

Ja nyt hän tarkalla vaistollaan huomasi, että ratkaisu läheni, ja nyt

juuri Annaa ei näkynyt missään, nyt, jolloin kallista hetkeä olisi

ollut käytettävä.

Näissä mietteissä asteli nuori junkkari linnan huoneissa tavatakseen

Anna Flemingin, vaan turhaan, -- lopuksi hän arvasi, että Ebba-rouva

oli kai hänet salvannut lukkojen taa. Ja taas hän meni istumaan suureen

arkitupaan muitten junkkarien joukkoon, jutteli ja laski leikkiä ja

vihelteli sekaan iloisia säveleitä. Siellä kerrottiin, että marskia

odotettiin illaksi linnaan. Siitä poika kävi yhä levottomammaksi. Jos

hän saa vihiä asiasta ja puuttuu siihen, silloin... Hehei! Hän

vihelteli taas ja nauratti toisia ja lohdutti sekaan levotonta mieltään

sillä ajatuksella, että eiköhän se onni taas auta suosikkiaan!

Ja päivä kului iltaan saakka.

Pihalta rupesi silloin äkkiä kuulumaan kulkusten kilinää, linnassa

syntyi hälinää, isäntäväki riensi vierasta vastaanottamaan, --

tiettiinhän mahtavan marski Flemingin sieltä tulevan. Silloin rupesivat

Hieronymon silmät taas pälyilemään ja hän teki uuden retken

sisähuoneisiin: olisipa ihme, ellei tämän hälinän aikana saisi

silmänräpäykseltä edes nähdä neitostaan. Ja aivan oikein, eräässä

käytävässä tulee Anna Fleming arkaillen häntä vastaan, hänkin hakevin

katsein ja huolestuneen näköisenä.

-- He tahtovat lähettää teidät täältä pois, kuiskasi Anna

hätääntyneenä.

-- Ei siitä hätää. Mutta totta on, meidät tahdotaan erottaa, ratkaiseva

hetki on käsissä.

Ja nuorukainen, jossa uhkaava vastus ja hetken tärkeys viroitti

valveille kaiken hänen tavallisen toimintatarmonsa, tempasi tytön

käsipuolesta mukaansa yläkertaan vievään porraskäytävään ja virkkoi

siellä pitemmittä valmistuksitta:

-- Hetki on kiireellinen ja teidän tähänastinen ystävyytenne antaa

mulle rohkeutta. Uskallatteko ruveta halvan ulkolaisen puolisoksi?

-- Te kysytte sitä, minkä tiedätte. Tunteeni mulle vakuuttaa, että

olemme määrätyt toisillemme, ja siksi uskallan.

-- Mutta minä olen aateliton, tuntematon ulkomaalainen.

-- Minä tiedän sen.

-- Ja te olette mahtavan marski Flemingin ylpeää, ylhäistä sukua.

-- Mutta minun äitini oli porvaristyttö.

-- Minä olen herttuan väkeä, sukunne vastustajan palveluksessa.

-- Minä en anna puolueiden määrätä onneani.

-- Vaan teitä tahdotaan naittaa toiselle.

-- Minä en suostu, sillä -- sydämmeni on valinnut.

-- Te sanotte sen. Silloin olette minun, vaikka teidät teljettäisiin

vuorien onkaloon!

Kättä kerkesivät nuoret kerran puristaa kiireisen liittonsa

vahvikkeeksi, muuta eivät ehtineet, sillä samassa kuului askeleita

alhaalta ja heidän oli erottava. Mutta ennenkuin he ehtivät alas

eteiseen, seisoi jo turkkipäällinen mies heidän edessään. He

säpsähtivät molemmat, pysähtyivät, luullen hämärissä tapaavansa jo itse

marskin. Vaan nuortealla, veitikkamaisella äänellä virkahti tulija:

-- Joko taas, -- noin teidät viimeksikin näin yhdessä. Ai, ai,

vaarallista leikkiä, marski tulee.

-- Sinäkö Gröning, terve lankomies, huudahti Hieronymus iloisena, Annan

rientäessä takasin naisten huoneisiin. -- Tulkoon nyt vaikka itse

pääpiru, tyttö on minun!

-- So, so, hiljemmin ja varovammin.

-- Ei tarvis. Vaan mistä hitosta sinä taas lennät tänne minun

matkoilleni?

-- Herrani kumppalina tulen, -- hänen miehenään pitäisi minun

oikeastaan ilmiantaa sinut, joka tunkeudut meidän alueelle

vaarallisissa vehkeissä.

-- Ole huoletta, asia kyllä itsensä ilmiantaa. Jo tänä iltana, ellen

erehdy, tulee siitä tulinen tora, kirousta ja kauhistusta, vaan minä

olen valmis kaikkeen, marskisi ei voi mulle mitään.

-- Köykänen olet Klaus-herran käsissä, lankomies. Sitäpaitse, tyttöä

hommataan luullakseni jo kihlata toiselle, siellä kävi meillä jo

kosijoita Tukholmassa.

-- Ketä, -- Horneja?

-- Niin, nuori, ylhäinen aatelismies.

-- Sitä olen varonut, vaan nyt se on myöhää; tulkoon vaikka viisi

sarvipäätä, mulla on vankat varusteet, sillä tyttö on minun, kuuletko,

minun.

-- Kuulen, kuulen, vaan elä nuolase ennenkuin tipahtaa. Ja näytä mulle

nyt se huone yläkerrassa, johon minut käskettiin asumaan, -- totta lie

marskin kirjurille laitettu parhaita huoneita.

-- Sama kuin muillekin, kuin herttuan edustajalle. Tule, nouse.

He nousivat sinne nuorille miehille varattuun makuuhuoneeseen molemmat

ja jatkoivat tarinoimistaan. Hieronymus oli reippaimmalla ja

vallattomimmalla tuulellaan, mutta aina toisinaan palasi kumminkin

mieleen muisto siitä myrskystä, jonka hän itse oli ennustanut vielä

samana iltana ilmipuhkeavan. Eikä hän ollutkaan ennustanut väärin.

Tuskin tunnin ajan oli hän jutellut lankomiehensä kanssa, kun hänelle

tuotiin sana, että marski Klaus Fleming kutsuu hänet puheilleen.

-- Ka niin, tässä sitä nyt ollaan, virkahti hän langolleen hieman

kalveten. -- Puhemies on esittänyt asian ja nyt on sulhasen itsensä

käytävä tuleen.

-- Poika parka, enpä tahtoisi olla housuissasi, vastasi Gröning melkein

säälien. Mutta sitä ei nuori saksalainen enää kuullut, hän oli nopeasti

sukassut tukkansa ja lähtenyt laskeutumaan alas portaita linnan suureen

juhlatupaan, niin reippaana kuin voi. --

Marski Klaus Fleming oli saapunut linnaan. Hän oli tullessaan ollut

harvinaisen hilpeällä mielellä. Olihan hän nyt muutamiksikaan päiviksi

päässyt irti noista tuskastuttavista valtiollisista vehkeistä ja

loppumattomista neuvotteluista, päässyt pakoon pääkaupungin

katukahakoita, vastustajain pilkkapistoksia ja roistoväen

sadatushuutoja. Hän, tuo ankara, juro, jäykkä mies, joka pelkillä

silmäkulmillaan saattoi pelottaa väriseväksi miehisenkin miehen, hän

oli kotioloissaan, perheensä ja lastensa keskuudessa, usein lempeä ja

leikkisä isä, joka saattoi pitkät puhteet istua kertomassa kaskuja

taikka leikkimässä lastensa kanssa. Häntä sanoivat hänen vihamiehensä

raa'aksi, jopa epäsiistiksi, ja totta olikin, ettei Klaus Fleming,

kuten useat muut aikalaisensa aateliset, ollut nuoruudessaan tullut

omistaneeksi silloisia puolihienostuneita ulkonaisia käytöstapoja eikä

sievisteleviä puheenparsia. Hän oli kasvanut Suomessa maalla, ankaran

isänsä Eerik Jaakkimanpojan sotaisessa komennossa, ja hänen seuranaan

olivat olleet huovit ja suksimiehet ja hylkeenpyytäjät. Siksi hän

kaikenlaisia muotoseikkoja ja temppuja halveksi eikä häikäillyt

jossakin hienossa aatelisseurassa julkisesti loukata niitä. Niin

saattoi hän käyttää saapasvarsiaan nenäliinanaan ja kun hän joltakin

ankaralta ratsastusmatkaltaan tomusena saapui hyvästi katetun

ruokapöydän ääreen, ei hän salannut ruokahaluaan, vaan ahmi

arastelematta vatsansa täyteen. Ebba-rouva torui häntä väliin tuosta

hänen käytöksestään, vaan teki sen enemmän leikillä kuin tosissaan,

sillä hän kyllä tiesi, että Klaus-herra kaiken karkeutensa ja

maalaismaisuutensa ohessa osasi olla lempeäkin ja sävyisä.

Nytkin marski nälkäisenä matkalta saavuttuaan ahmasi linnassa vankan

aterian ja rupesi sen jälkeen tarinoimaan lastensa kanssa, joita hän ei

ollut pitkiin aikoihin nähnyt ja jotka tapansa mukaan keräytyivät hänen

ympärilleen. Siinä oli, paitsi hänen vanhinta poikaansa Eerikkiä, joka

oli kalpea ja sairaloisen näköinen, hänen toinen poikansa Juhana,

14-vuotias, terve, reipas poika, isänsä ylpeys ja toivo, sekä molemmat

tyttäret, Katariina ja Hebla, jotka olivat Juhanaa nuoremmat. Iloisina

tavatessaan isänsä niin pitkästä ajasta kietoutuivat nämä Klaus-herran

ympärille ja tämä kertoi heille tarinoita alkavista komeista

kruunausjuhlista, joita jo valmisteltiin, sekä tapahtumista Suomesta,

josta hän oli saanut terveisiä. Mutta yhtäkkiä kääntyi Klaus

Ebba-rouvan puoleen ja kysäsi:

-- Missä on Anna, häntähän en vielä ole nähnytkään ja hänelle mulla

juuri on tuoreita terveisiä?

Seurassa istujat, joita oli, paitsi leskikuningatar ja herra Schenck

nuorikoineen, vielä muutamia aatelisherroja ja rouvia, kävivät nyt

varsin tarkkaaviksi ja Ebba-rouva säpsähti ilmeisesti. Häneltä oli

tyttö lemmenvehkeineen jo hetkeksi unhottunut ja nyt häntä pelotti,

että marski saisi linnassa liikkuneista puheista tiedon. Hän koetti

kumminkin vastata varsin tyyneesti:

-- Anna lienee jäänyt naisten huoneeseen, hän ei tainnut olla oikein

terve ... tulee kai kohta sinua tervehtimään.

Mutta siksiverran taisi Ebba-rouva kumminkin sekaantua sanoissaan, että

marski jäi häntä epäillen katsomaan ja kysyi:

-- Mitä, eikö terve, ja mulle ei puhuta mitään. Taikka mitä sinä

sotket, Ebba?

Silloin puuttui sulhasmies, herra Schenck, puheeseen, käveli marskin

luo ja virkkoi hänelle puolittain leikillä, puolittain juhlallisesti:

-- Tässä taitaakin nyt olla minun vuoroni selittää, koska olen siihen

toimeen pyydetty ja asia nyt joutuu puheeksi. Eihän se parane

viivyttämällä. Niin, marski Klaus Fleming, sinä olet veljesityttären,

Anna Jaakkimantyttären, holhooja. Häntä pyydetään sulta nyt

avioliittoon ja minä olen saanut toimekseni esittää sinulle tämän

pyynnön, virallisesti ja juhlallisesti. Minä olen puhemies ja kosin

neitosta.

Klaus Fleming hämmästyi ensiksi, vaan vastasi sitten samaan

puolileikilliseen tapaan:

-- Äsken olet oman onnesi löytänyt, Schenck, ja tahdot nyt jo toimittaa

toisille samaa, -- kyllä ymmärrän, että olet valmis puhemieheksi. Ja

Annasta näkyy tulleen hyvin haluttu tavara. Mutta nimitä toki kosija,

vai oletko niin kiihkoinen, että tahtosit minun umpisilmin myövän

holhokkini. Täällä on saapuvilla useita jaloja aatelismiehiä, kenet

heistä on Annamme täällä sinun ilopäivinäsi kietonut lemmen pauloihin?

-- Tuttavuus on jo tätä juhlaamme vanhempi. Nuoren miehen, joka nyt

holhokkiasi vaimokseen pyytää, olet Suomessa nähnyt; hän on lupaava,

kelpo mies, vaikka kuuluukin herttuan väkeen.

Marski katseli epäillen puhemiestä ja rouvaansa. Oliko tässä kysymys

nuoresta Hornista, niin, tottakai hänestä, vaikkei marski oikein

ymmärtänyt, miten se oli mahdollista.

-- Mitä, Ebba, onko hän ollut jo täälläkin? Hän kävi luonamme

Tukholmassa juuri lähtiessäni, syvästi rakastuneena.

-- Mutta täällähän hän on ollut jo monta päivää ... eli kenestä puhut?

kyseli Schenck vähän ällistyneenä. Vaan Ebba-rouva istui siinä aivan

hätääntyneenä kuin tulisilla hiilillä, hän oivalsi nyt vasta oikein,

kuinka pitkälle asia oli mennyt. Schenckin kosinta tuli kuin iskuna

hänellekin ja hän arvasi, miten marski siitä kiivastuisi. Levottomana

hän vastasi:

-- Täällä näkyy olleen ikäviä salajuonia tekeillä.

Vaan marski, joka ei vielä ollenkaan älynnyt, mistä oli kysymys,

kiivastui ja lennähti pystöön.

-- Mitä hittoja, tehän laskettelette minulle arvoituksia ja ongelmoita.

Niistä en huoli, suorat ja selvät puheet, se on tunnussanani. Schenck,

kuka on aatelismies, jonka puolesta kosit?

-- Hänen sukunsa on kyllä aatelista, joskaan hän ei itse tällä hetkellä

kanna kilpeä ... niin alkoi puhemies.

Vaan Klaus-herra kävi yhä maltittomammaksi ja tarttui Schenckin

käsivarteen:

-- Kuka on mies, vastaa suoraan?

-- Se on herttua Kaarlon kamariherra ja edustaja näissä häissäni,

Hieronymus Birckholtz. Ulkomainen syntyjään, niinkuin olen itsekin,

vaan maahan jo perehtynyt, kyvykäs nuorukainen.

-- Jo riittää, minä ymmärrän, virkkoi marski ja katseli tuokion ajan

puhemiestä tutkivasti, syvän äänettömyyden vallitessa huoneessa. --

Kutsutko sinä Schenck, jota aina Juhana-herttuan ajoilta Suomesta olen

pitänyt ystävänäni, minut häihisi tehdäksesi minusta pilkkaa,

kosiaksesi holhokkiani herttuan halpasyntyiselle palvelijalle?

Unhotatko, että hänenkin nimensä on Fleming?

Schenck herra hölmöstyi tästä hiukan, hän ei ollut ajatellut marskin

käsittävän asiaa toki noin ankaralta kannalta. Ja menettelyään

puolustaakseen rupesi hän selittämään, kuinka Birckholtzin etevä suku

oli Saksassa aateloittu ja kuinka Kaarlo-herttuakin epäilemättä oli

suosikilleen kilven hankkiva. Liitto ei siis ollut hänen mielestään

niinkään päätön, Hieronymon isänkoti ei ole hetikään varaton, hän voi

helposti hankkia 10,000 talaria huomenlahjaksi...

-- Onpa hän sinuun juttuja syöttänyt tuo vehkeilijä; kylläpä

taitaisivat hänen huomenlahjansa supistua kymmeneen talariin ja

aateliskilpi samaan arvoon, vastasi marski vihaisena ja halveksuen. --

Missä on Anna, miten ovat nämä vehkeet päässeet vireille? Kuinka olet

sinäkin, Ebba, voinut päästää tämän häväistysjutun näin pitkälle?

Turhaan koettivat leskikuningatar ja saapuvilla olevat aatelismiehet

lauhduttaa marskia, kuvaten kuinka lemmenliitto oli nuorten kesken

salaa syttynyt ja kehuen kosijan hyviä puolia. Marskista oli leikki ja

hilpeys poissa ja ankarasti käski hän kutsua Annan eteensä.

-- Sinä olet holhokkini, Anna, lausui hän tyynesti, mutta

päättäväisesti, -- ja minulla on oikeus vaatia, että minua isänä

tottelet. Eikä ole vaatimukseni liikanainen kun käsken, että sinä tästä

hetkestä luovut kaikista lemmenvehkeistä tuntemattoman saksalaisen

seikkailijan kanssa. Sinä olet ymmärtänyt minut.

Vapisevana oli Anna leskikuningattaren saattamana astunut sisään, koska

hän arvasi ukonilman puhenneen, ja kainosti ja arasti oli hän luonut

silmänsä alas, kun setänsä häntä terävillä katseillaan tarkasti. Hän

oli odottanut pitempää tutkimista ja tunnustusta. Vaan setänsä lyhyet,

päättäväiset sanat ikäänkuin palauttivat rohkeuden hänen mieleensä ja

varma, peloton oli taas hänen silmänsä, kun hän sen loi auki ja hiljaa

virkkoi:

-- Sitä en voi, setä.

-- Voit, minä tahdon. -- Hetkisen salamahti marskin silmä. -- Vai

aijotko vastustaa minun tahtoani: muista, että minä olen musertanut

voimakkaampiakin tahtoja kuin sinun!

Anna älysi, että tässä oli turha vastustella mahtavan sedän käskyä ja

vetäysi äänetönnä pois naisten huoneisiin. Raskas ja alakuloinen oli

hänen mielensä, vaan hänen silmänsä ei vuotanut kyyneliä eikä hänen

tahtonsa ollut masennettu. Tuo isku oli ollut ankara, vaan hänen

unelmaansa se ei jaksanut musertaa.

Annan mentyä kutsutti marski heti Hieronymus Birckholtzin eteensä.

Huoneessa olijat katsoivat vähän rauhattomina toisiaan, peljäten, että

suuttuneen marskin kiivaus herttuan edustajaa kohtaan menisi

liikanaisuuksiin. Uhkaavan ja synkän näköiset olivatkin hänen kasvonsa,

kun hän näki edessään tuon viekkaannäköisen nuorukaisen, jota hän jo

kerran Suomessa muisti epäilleensä, -- vaikkei hän silloin osannut

epäillä häntä tällaisista vehkeistä. Vaan hän nähtävästi hääseurueen

vuoksi ja arvokkuuttaan ylläpitääkseen koetti hillitä kiihkonsa ja

virkkoi verrattain tyynesti kalvakalle nuorukaiselle:

-- Te ette ole voineet olla oivaltamatta, että avioliitto teidän ja

minun veljenityttären välillä on mahdoton. Kuinka olette niin ollen

uskaltaneet minun poissaollessani panna toimeen sellaisen juonen, josta

minulle täällä tänä iltana on kerrottu?

Hieronymo vastasi avonaisesti ja varmasti:

-- Minun juoneni ei ole tavattomampi kuin kahden nuoren ihmisen

molemminpuolinen mieltymys yleensä. Ja jos nykyinen asemani estäisi

minua saamasta tätä jalosyntyistä neitosta omakseni, tahdon asettaa

niin, että minulla on aateliskilpi ja riittävät huomenlahjat tullessani

häntä pyytämään.

Marski naurahti ivallisesti.

-- Niin, sitten kuin aateliskilpi ja huomenlahjat ovat hankitut, olisi

aika ollut pyytää herra Schenckiä puhemieheksi. Mutta siihen taitaa

kyllä kulua aikaa ja silloinkin on herttuan palvelijan kosinta

Flemingin nimelle häpeäksi. Painakaa mieleenne nuori mies: minä en anna

häväistä nimeäni, ja jos vielä teette yrityksenkin siihen, suuntaan, on

se oleva teille kallis.

Marski käveli pari kertaa lattian poikki, aikoi nähtävästi vielä sanoa

jotakin jyrisevää, vaan hillitsi mielensä, leväytti seposeljälleen sen

väljän oven, joka vei suureen arkihuoneeseen, missä palvelijat hyörivät

puuhissaan ja nuoret aatelisherrat nauttivat linnan olutvaroja. Hän

viittasi sinnepäin ja virkkoi:

-- Tätä tietä, kosija! -- Ja kun Hieronymo vielä vitkasteli, teki

marski uhkaavan liikkeen jalallaan, huudahtaen: -- Tätä tietä!

Etuhuoneessa remahti äänekäs nauru, kun Hieronymo sellaisilla eväillä

sieltä laputti ulos. Vaan marski sulki oven paukkeella ja virkkoi

salissa ääneti istuvalle häärahvaalle:

-- No, nyt se juttu on selvä. Nyt on aika mennä levolle, aamulla täytyy

kääntää huomio tärkeämpiin asioihin. -- Ja hiljaisuudessa, ikäänkuin

helpotuksen tunteella, hajausi Strömsholman juhlasalissa istunut

häärahvas makuuhuoneisiin. Vaan nuoren Hieronymon korvissa soi tuo

ilkkuva nauru lakkaamatta hänen kiirehtiessään takasin yläkertaan;

hänen vertansa kuumenti ja hänen jäsenensä värähtelivät. Eikä hän,

astuttuaan Gröningin luo, pitkiin aikoihin saanut sanaa suustaan.

Marski oli palvelusväen edessä häntä pilkannut ja häväissyt, -- sitä

hän ei ollut suotta tehnyt, sen pilkan hän vielä oli itse syövä, oli

tottatotisesti, niin vannoi kiihtynyt nuorukainen. -- Tuo ivallinen

nauru! -- kaikkea muuta hän olisi voinut sietää, sitä ei.

-- No, sinä lensit korkeammas kuin siipesi kantoivat, eikö niin? kysyi

Gröning mielenliikutuksessa olevalta langoltaan. -- Olisit pysynyt

maaperässä.

Hieronymo istui vielä hetken puhumattomana, vaan lennähti sitten

pystöön ja virkkoi:

-- Mutta ne siivet kasvavat, usko pois, lankomies, ne kasvavat vielä.

Ei, sinä kopea marski, ei me vielä viime kertaa toisiamme tavattu, ei

hetikään. Sinä häpäsit minut palvelijaisi edessä, hyvä, katsotaanpa,

kuka tässä vielä viimeksi nauraa. Sillä tyttö on minun -- ymmärrätkö,

mitä se merkitsee?

Gröning katseli hymyillen lankomiehensä kiukkua ja virkkoi:

-- Herkeä pois, enhän sinua enää tunnekaan vanhaksi, iloiseksi

velikullaksi. Kun et saanut tyttöä Flemingin suvusta, niin viisi siitä,

eihän sulla ole tytöistä ennen ollut puutetta.

-- Eipä siltä, vaan juuri se tyttö minun täytyy saada, ja minä otan

hänet, saatpa nähdä. Vaan olet oikeassa, minun täytyy taas ruveta

iloiseksi ja reippaaksi ja nauraa naurulle, muu ei auta. Tule,

lähdetään alas arkitupaan.

Siksi oli kumminkin nuorelta lähettiläältä luonto lamautunut, että hän

käski kohta valjastaa hevosensa, päätti vielä tänä yönä ajaa pois koko

Strömsholman linnasta. Vaan sillävälin oli hän taas iloinen ja vallaton

nuorten aatelisherrain seurassa arkituvassa, jossa nämä vielä

olutmaljojen ääressä viettivät iltayötä, ja vastasi leikillä heidän

pilkkaansa, joten hän kohta taas oli voittanut heidät puolelleen.

-- Ei tainnut olla lysti karhun kynsissä. Kiitä onneasi että sillä

kunnialla pääsit, jos tyttösi menetitkin, veisteli eräs pilkkakirves

joukosta.

-- Mitä menetin, kysyi Hieronymo kummissaan. -- Päinvastoinhan karhu

mulle lupasi holhokkinsa, kunhan tulen aateliskilpi toisessa ja

huomenlahjapussi toisessa kourassa kosimaan. Silloin saa Schenck tehdä

uuden yrityksen.

-- Schenck tuskin siihen kauppaan toista kertaa käypi, hän lie jo

vahingosta viisastunut.

-- No, silloin otetaan joku vielä mahtavampi puhemies, sama se. Marski

ujostelee muka kutsua minua vävykseen, mutta kyllähän minä varsinaiset

syyt tiedän: hänen veljensä, Jaakkimavainajan, omaisuus, jonka perijä

tyttöni on, taitaa olla tilittämättä ja siksi hän tahtoisi jättää tytön

kyöpeliin; mutta olisihan vahinko noin verevää impeä. Ja vielä me ne

tilitkin tehdään, tehdään ne, näettepähän.

-- Elä uhkaile, Fleming on arvostaan ylpeä.

-- Ylpeä, niin, hänen ylhäisyytensä dominus admirabilis, hän on ylpeä.

Hieno aatelisherra, joka ei kuukausiin pese silmiään ja jolle jo

talonpojatkin ovat antaneet nimeksi »nokinokka». Suoraan sanoen, minua

vähän ilettääkin joutua hänen sukuunsa, sillä rakkaalla appiukollani

ovat tavallisesti kasvot ja vaatteet sellaisessa siivossa, että hänen

rouvansakaan ei laske häntä luokseen kuin kerran viikossa,

lauvantaisin, ja silloinkin lähettää hän miehensä ensiksi saunaan.

Mutta tytön vuoksi tuohon sukulaisuuteen vielä täytynee suostua,

uhrautua kaikkeen, sillä tyttö on nyt kerran minun.

Herrat purskahtivat nauramaan näille nuoren veitikan selityksille ja

joivat kaikin »dominus admirabiliksen» maljan. Tämä oli marskilla

tunnettu liikanimi, hänen töykeän ja karkean käytöksen vuoksi olivat

puolalaiset hovimiehet, hänen Puolassa käydessään, antaneet hänelle

tämän nimen (ihmeteltävä herra), kun muuten olisi ollut sanottava

»dominus admiralis», herra amiraali.

-- Ja sinun maljasi myöskin, iloinen veitikka, jonka mieli ei masennu,

ehdotti eräs. -- Olkoon vain tyttö kerran vielä omasi!

-- Mutta hänhän on omani, tyttö on minun.

Kotvanen jatkettiin yöhetkien kuluessa tätä iloista, huoletonta

seurustelua ja Hieronymo piti sukkeluuksillaan koko seuran parhaalla

tuulella. Mutta hänen sisässään kävi aallokko hyrskyten, kiukku ja suru

siellä kamppailivat keskenään ja haikeasti hän ajatteli, että hänen nyt

tällaisissa oloissa oli jätettävä tyttönsä, jätettävä jäähyväisittä, --

milloin tavanneekin hänet taas? Ja kun hetken kuluttua tultiin

ilmoittamaan, että hänen hevosensa oli valjaissa, käveli hän varsin

masentuneena pukeutumaan matkapukuunsa ja hiipi sitten hiljaa portaita

alas pihalle. Vaan ajaessaan erään linnan päätypuolessa olevan tuttavan

ikkunan ohi, josta vielä tuli loisti, reipastui hänen mielensä vielä

kerran ja hän huudahti aivan ääneensä:

-- Tyttö on minun, ijäti minun!