Seuraavana aamuna saapui Helsingin satamaan marski Klaus Fleming
takasin Pikkalasta kolmella pulskimmalla laivallaan noutamaan
perhettään vapaaherrakuntaansa. Hän oli ajoissa ehtinyt laivastonsa
luo, herttuan ruotsalaiset viekottelijat olivat heti marskin
soutuveneen ilmestyttyä selälle hävinneet kuin tuhka tuuleen ja
laivastossa vallitsi kohta taas vanha järjestys, kuuliaisuus ja kova
komento. Fleming piti tarkastuksen laivastossa, nuhteli epäileviä
päällikköjä ja rankaisi syyllisimpiä. Mutta muuten oli hän laivastoonsa
tyytyväinen. Siinä oli nyt kohta valmiina 30 laivaa, kokonainen
suomalainen armada, jolla hän aikoi parin viikon perästä lähteä
kuningasta Puolasta noutamaan, -- laivaväkeä oli nyt vain saatava
riittävästi kokoon niihin kaikkiin. Ja tyytyväisenä hän palasi
perhettään Helsingistä noutamaan.
Helsingin satamassa siirrätti marski kohta perheensä laivoihin, vaan
muutamain kirjeiden kirjoittaminen ja asiamiesten kulku viivytti häntä
itseään vielä koko aamupäivän majatalossa. Hän käveli siellä
edestakasin huoneessaan ja saneli kirjeitä, -- paitsi Gröningiä oli
hänellä nyt, kuten usein ennenkin, apunaan kirjurina myöskin Anna, joka
marskia itseään varten teki muistiinpanoja sitä myöten kuin tämä
määräsi. Kirjeiden saneleminen näytti olevan marskille varsin
vaivaloista työtä, usein hän peruutti jo kirjotetut sanat ja käänsi
lauseen toiselle uralle. Lauseista tuli siten usein mutkikkaita ja
hajanaisia, ne olivat tarpeettoman laajoja ja sanarikkaita ja monasti
sekaantui hän joutaviin sivuasioihin kuin umpimutkaan. Mutta sisältö
noissa kirjeissä oli siltä aina hyvin mietittyä, varovaista ja
viisasta, samalla kuin se oli ytimekästä ja varmaa. Ulkopinta rosonen,
vaan ydin terästä, niinkuin marskissa itsessäänkin. Suutuksissaan
marski aina oli, kun häntä näissä kirjotustöissään häirittiin, vaan nyt
varsinkin juoksi hänen luonaan asiamiehiä ehtimiseen, kun oli tieto
levinnyt, että maaherra oleskeli paikkakunnalla, mutta aikomuksessa
lähteä pitemmäksi ajaksi koko maasta pois.
-- Kuka siellä nyt taas on? huusi Klaus-herra keskellä sanelemisiaan,
kun Eenokin harmahtava pää pilkisti sisään oven raosta.
-- Täällä on miehiä Savon puolelta, jotka ovat tulleet valittamaan.
-- Valittamaan ja valittamaan! Vieköön hitto heidät valituksineen.
Tekisivät työtä kotonaan, se olisi heille paljo hyödyllisempää, kuin
tärvellä aikaansa näillä turhilla valitusretkillä. No, käske heidät
sisälle pian.
Huoneeseen astui vitkastellen mutta päättäväisesti neljä talonpoikaa;
he tekivät kömpelön kumarruksen ja pysähtyivät lakit kourassa
ovensuuhun. Vähän arkoja ja epävarmoja he näyttivät olevan, miten
esittäisivät asiansa, vaan heidän innokkaat katseensa ja värähtelevät
kasvonpiirteensä osottivat, että heillä oli tuo ajettavansa asia
raskaana sydämmellään.
-- No, miehet, mitäpä kuuluu itämaille? Kaunis kesä. Ruis heilimöipi
parhaallaan, vai miten?
-- Heilimöipihän sillä ruis, ken viime syyssä, sodan jaloissa, sai sen
pannuksi ja keneltä se sotaväen marssiessa jäi polkematta. Mutta siitä
on pelko, ettei jää syksyyn asti eläjiä, jotka sen korjaavat, sillä
meillä ei ole mistä elää, sotaväki ryöstää kaiken, minkä päiväksemme
jaksamme ruoaksi saada.
Miehet rupesivat sitten tarkemmin kuvaamaan kansan avutonta tilaa.
Linnaleiriin majoitetut ratsumiehet eivät välitä mistään heille
säädetyistä mitoista eikä määristä, vaan ottavat väkisin kaikki, mitä
taloista irti saavat. Ja lisää ratsuväkeä tulvii myötään. Kun kansalla
ei ole itsellään mistä elää, on se aivan epätoivon partaalla.
-- Ja mitä te sitten tahdotte? kysyi vihdoin marski noita kaikkia
valituksia ääneti ja miettiväisnä kuunneltuaan.
-- Että linnaleiriä helpotettaisiin, että vieras sotaväki
siirrettäisiin pois.
Klaus Fleming, jonka kasvot olivat talonpoikain puhuessa sulaneet vähän
lempeämmiksi, kävi taas ankaraksi ja kovaksi.
-- Se pyyntönne on mahdoton, ainakin tällä kertaa, kuningas on itse
käskenyt kotiintuloonsa asti pitää sotaväen Suomessa. Mutta hän palaa
nyt aivan kohta kotimaahansa, olen juuri lähdössä häntä noutamaan. Ja
silloin hän määrää kaikki, säätää, miten sotaväkikin on sijoitettava.
-- Vaan mepä tarvitseisimme helpotusta heti, me emme kestä enää. Siihen
kurki kuolee, kuin suo sulaa.
Tuosta rohkeudesta marski jo närkästyi:
-- Puhukaa oudommille, kuolematta te olette kummempiakin kestäneet. --
Vaan vielä heltyi hänen äänensä vähän lempeämmäksi, jatkaessaan: --
Tiedänhän minä, että tämä rasitus teitä kovasti painaa, vaan minkä minä
sille teen. Mihin panen tuon sotaväen, jota taas tarvitaan, kun
välirauha Venäjän kanssa loppuu. Teidän täytyy kärsiä vielä vähän
aikaa, muutamia kuukausia, muuta neuvoa en voi teille antaa. Menkää,
lohduttakaa naapureitanne sillä tiedolla, että kuningas kohta palaa
maahansa.
Masentuneina ja toivottomina lähtivät talonpojat, eikä marskikaan
voinut sitä surkeilematta katsella: tuo lohdutus, jonka hän oli heille
antanut, oli sekin niin tuiki ontto. Hän käveli rauhatonna hetkisen
huoneessaan itsekseen puhisten ja kiukutellen.
-- Sotaväkeä ei voi hajoittaa, me tarvitsemme sen täällä, sillä se on
meidän voimamme. Kansan täytyy kärsiä. -- Vai pitäisi meidän lähettää
Ruotsiin sotaväkemme, kylläpä silloin olisi herttualla valta komennella
sekä meitä että kuningasta! Ehei, kansan täytyy kärsiä, sitä on
pakotettava siihen.
Tuokion niin itsekseen tarinoituaan ryhtyi marski taas jatkamaan
kirjeensä sanelua. Vaan kauan ei hän ollut saanut tätä työtä tehdä, kun
Eenokki taas pisti pörröisen päänsä sisään ovesta.
-- Joko taas, sinä vanha konna! huudahti Klaus kiivastuneena. -- Kuka
lurjus siellä uskaltaa häiritä meitä?
-- Se on eräs pappi.
-- Pappi! Lähetä pappi alimmaisen hel--tiin, meillä ei ole hänen
kanssaan aikaa tarinoida.
Eenokki peräysi juhlallisesti ikäänkuin sanain mukaan täyttämään
herransa käskyä, vaan sillävälin ennätti jo pappi oven raosta
luiskahtaa sisälle ja alkoi kohta surkealla ja liukkaalla äänellä
ruikuttaa niin vikkelästi, ettei siihen toinen ehtinyt saada sanaakaan
rakoon:
-- Suomen kirkon seurakunnissa vallitsee sekasorto ja epävarmuus ja me
papit emme tiedä, mitä me kansalle opettaisimme. Meidän korkea-arvoinen
piispamme Ericus Erici on käskenyt meidän Lutheruksen opin mukaan
poistaa kaikki paavilaiset kuvat ja menot kirkoistamme, mutta nyt
liikkuu seurakunnissamme miehiä, omankin maan poikia, jotka tahtovat
tuoda kaikki roomalaiset kuvat ja väärät liturgiiat takasin
kirkkoihimme, ja sanovat teidän armonne sen sallivan. Ja kansa itse
suosii noita paavilaisia menoja, teidän armonne, ja Ruotsista meille
lähetetään Upsalan kokouksen päätökset allekirjoitettaviksi. Mitä pitää
meidän tekemän?
Marski oli kärsivällisyydellä, jota Gröning ja Anna suuresti
ihmettelivät, kuunnellut tätä sanatulvaa, mutta nyt se kärsivällisyys
jo olikin lopussa ja hän pani jyrkän sulun tuolle tulvalle.
-- Jo riittää, jo riittää, jo tuhattulimmainen riittääkin! No kanan
villat! Pitäisikö meidän tässä vielä puuttua neuvomaan, mitä kuvia te
saatte pitää kirkoissanne ja mitä ette. Jos ette siitä muuten pääse
selville, kantakaa aina joka toiseksi pyhäksi kuvat kirkosta ulos ja
joka toiseksi taas sisään. Ja minun puolestani saarnatkaa mitä oppia
tahdotte, Saksan tai Rooman, sama se, mutta niihin elkää koskeko, jotka
toista saarnaavat, sen minä vaadin.
-- Mutta siitä syntyy omientuntojen ristiriita.
-- Ei sanaakaan enää! Opettakaa kuvilla taikka kuvitta, mutta jättäkää
omattunnot rauhaan! Menkää!
Eenokki autteli vähän pappia, joka vieläkin vitkasteli ja marski jäi
taas tapansa mukaan hetkeksi itsekseen porisemaan:
-- Papitkin tässä! Itse eivät tiedä tämäntaivaallista erotusta tämän
taikka tuon opin välillä, vaan heitä Ruotsista lusikalla syötetään,
heitä ärsytetään ja heidän kauttaan kansaa meitä vastaan. Mutta vielä
minä niille liturgiiat laitan... Niin, mihin me jäimmekään tässä
kirjoituksessamme, Kaspar Gröning?
Taas jatkettiin kirjettä kotvanen aikaa, kunnes oven takaa jälleen
kuului ääniä ja väittelyä. Eenokki ei nähtävästi tahtonut laskea sisään
uusia pyrkijöitä. Vaan nuo äänet kiusasivat marskia, hän tyrkkäsi oven
auki ja huusi:
-- Ketä siellä taas on?
-- Pohjolaisia valittamassa samasta asiasta kuin äsken savolaiset,
selitti Eenokki. Vaan yksi miehistä, joita hän hääteli ulos, huusi
ääneensä:
-- Meidän kuninkaan turvaamia oikeuksia loukataan, kun laitetaan
majotusväkeä Pohjanmaalle.
Marski oli nyt kiukusta kiivaana:
-- Vai valittamassa taas tekin Pohjanmaan miehet, Pohjanmaan, jota aina
on lellitellen kohdeltu ja jolle aina on erityisiä vapauksia muiden
rinnalla suotu! Ja aina te kumminkin olette kärkkäimpiä juoksemaan
valitusretkillä. Mutta nyt se laupeus onkin jo lopussa; viisisataa
ratsumiestä lisää minä teille lähetän, sen te tarvitsette, sillä te
olette paljo helpommalla kuin muut ja teidän niskanne ovat liian
jäykät. Juoskaa sitten taas ruikuttamaan herttualle Ruotsiin!
Marski löi äkäsesti oven kiinni ja ryhtyi heti taas
sanelemaan kirjettä. Nyt se olikin käsillä viimeinen kirje, kirje
Kaarlo-herttualle, äkänen ja pureva vastaus tämän vihaseen kirjeeseen.
Marski saneli vielä loppulauseen ja otti itse kynän allekirjoittaakseen
ja sinetillään varustaakseen kirjeen.
-- Kutsukaa sisälle herttuan lähettiläs!
Anna säpsähti ja painoi päänsä papereihinsa, sillävälin kuin Hieronymo
tuotiin sisälle. Marski katseli hetkisen äänettömänä nuorta
lähettilästä. Tämä teki häneen sen vaikutuksen, että siinä on liukas ja
epäiltävä mies, joka tietää asioita enemmän kuin tavalliset
pikaratsastajat, ehkä liiankin paljo. Marski tuli ajatelleeksi niitä
kiihottajia, joita laivastossa oli liikkunut ja sitä vankia, jonka oli
täältä yön aikana kerrottu karanneen, -- kunhan ei tällä veitikalla
olisi osaa noissa elkeissä.
-- Mitä tehtäviä on herttua määrännyt sinun Suomessa suorittamaan?
kysyi hän kylmästi Hieronymolta.
-- Viemään kirjeen teidän armollenne ja tuomaan vastauksen takasin.
-- Eikä mitään muuta? Etkö tunne niitä miehiä, jotka ovat laivaväkeämme
olleet yllyttämässä kapinaan? Etkö sattumalta tiedä, millä tavalla
meidän huovien vangitsema maankulkija on yön aikaan päässyt pakenemaan
lukitusta aitasta, etkä mihinkä hän on joutunut?
Veitikka kimalsi nuoren lähettilään silmässä; hän tiesi tosin
»sattumalta» vähän tuosta karanneesta vangista ja arvasi loput ja hänen
kieltään kutkutti tehdäkseen jurosta marskista vähän pilkkaa. Vaan hän
katsahti samassa Annaan ja vaikeni, puistellen vain päätään. Marskista
tuossa kumminkin oli jotakin epäilyttävää ja hän lausui ankarasti:
-- Te herttuan kätyrit vehkeilette ja kiihotatte täällä ymmärtämätöntä
kansaa laillista esivaltaa vastaan, -- kuka siitä sitten vastaa, jos
onnettomuus tapahtuu. -- Tuossa, vie tämä vastaus herrallesi. Mutta jos
sinut tavataan tällä puolen meren kansaa tai sotaväkeä yllyttämässä,
niin muista, että nikamat ovat niskassasi löyhät.
Nuorukainen kumarsi ääneti ja kääntyi poispäin, mutta nurkkasilmällä
hän heitti vielä pöydän ääressä punehtivalle tytölle hymyilevät
hyvästit.
Samassa teki marskikin lähtöä laivoihinsa. Kansaa oli runsaasti
keräytynyt Vantaan varrelle katsomaan, kun tämä mahtava ja peljätty
mies käveli rantaan; siellä olivat nuo kansan lähettämät
valittajamiehetkin, eivätkä he leppein silmin Suomen karhua katselleet.
Vaan otsa pystössä, vartalo suorana, päätään pitempänä kaikkea muuta
kansaa käveli marski väkijoukon lävitse venheelleen, joka odotti
putouksen alla, viedäkseen matkustajat ulompana satamassa oleviin
laivoihin, jotka jo levottomina pullistivat purjeitaan. Ennen pitkään
niistä ankkurit nostettiin ja laivat lähtivät soljumaan aavalle
merelle.
Johtajalaivan kannella seisoi Anna Fleming kauan katsellen rannalle,
josta väkijoukko jo oli harvennut ja huvennut. Vaan vielä viipyi siellä
törmällä eräs nuorukainen, joka aina toisinaan heilautti
sulkaniekkahattua. Ja tyttö laivan kannelta vastasi varkain viuhkaansa
heilauttamalla. Elina Fincke, joka seisoi taaempana maston luona,
huomasi sen kyllä, vaan ei siitä huolinut, hänellä oli omia mietteitään
kyllältä. Vasta kun manner katosi saarien suojaan ja Helsingin pienen
kirkon tornikin häipyi näkymättömiin, astui hän orpanansa luo ja
virkkoi:
-- Sinnekö jäi Flemingin Annan ihanne? Vai liekin se vain hetken
unelma: aateliton, aseeton, outo muukalainen!
-- Ei ole hetken unelma, vastasi Anna melkein loukkautuneena. -- Mitä
minä aatelisista ja aseista, niitä olen tavannut usein ja kyllältä;
minä janoon tunnetta ja lämpöä ja onnea, ja sen olen tavannut vasta
nyt.
Tuota Elina tuskin kuunteli, hänen ajatuksensa kulkivat omaa uraansa ja
hän virkkoi:
-- Niin, Anna, olet oikeassa, -- raivatkaamme onni itsellemme kukin
omalla tahollamme. Katsos tuota venhettä tuossa, taikka tuota
etäisempää purjetta, joka pyrkii Viron rannalle. Kenties
jommassakummassa niistä matkustaa minun »suuri salaisuuteni»
tuntematonna, piilotettuna, syrjäytettynä ja halveksittuna. Vaan minä
paljastan kerran maailmalle sen salaisuuden, minä nostan sen kunniaan
ja korkeuteen ja voitan päämääräni. Sillä minäkin luotan onneeni.
-- Ja tuon »suuren salaisuutesi», joko nyt sen mulle uskallat ilmaista?
-- Sulle uskallan, muille en. -- Elina oikasihe suoraksi ja virkkoi
juhlallisesti: -- Se on Kustaa Eerikinpoika Vaasa.
-- Nuorukainen, joka oli vankina kievarin aitassa?
-- Se oli kuninkaaksi syntynyt nuorukainen, Eerik XIV:nen ja hänen
kruununsa laillinen perillinen, Vaasasuvun päämies, Ruotsin toivo.
-- Onneton prinssi! Mistä sinä tunsit hänet?
-- Tuosta.
Elina veti poveltaan pienen luuhun piirretyn muotokuvan, joka
silkkirihmasta riippui hänen kaulassaan. Se oli nuorukaisen kuva,
muutamia vuosia nuoremman näköisen kuin tuo väsynyt mies, jonka Anna
oli aitassa nähnyt istuvan nelikon pohjalla hinkaloon nojaten, vaan
silmistä ja kasvojen piirteistä saattoi siltä erehtymättä tuntea miehen
samaksi.
-- Sinä sait tuon kuvan Vääksyssä?
-- Ruotsin entiseltä kuningattarelta.
Ja siinä laivan kannella, istuen vierekkäin laivatykin jalustalla,
kertoi Elina, hienon maatuulen kulettaessa laivaa länteen päin,
orpanalleen kuiskien sen »suuren salaisuuden», joka viime päivinä oli
niin kokonaan hänen mielensä täyttänyt ja, kuten hän sanoi, muuttunut
hänen elämänsä päämääräksi.
Huomatessaan Vääksyssä Elinan erityisellä myötätuntoisuudella seuraavan
hänen onnettoman poikansa kohtaloa, oli Liuksialan emännässä, Kaarina
Maununtyttäressä, herännyt halu hänen kauttaan lähettää viestin
pojalleen, jonka hän tiesi samana kevännä tulleen Saksasta Viroon ja
sieltä Suomenlahden yli Porvoon tienoille. Jo pari vuotta aikasemmin
oli Kaarina pyytänyt Juhana-kuninkaalta lupaa pojalleen, joka
kiihkeästi ikävöitsi äitiään tervehtimään, tulla Suomeen, vaan kuningas
oli silloin jyrkästi kieltänyt. Valepuvussakaan ei Kustaa siitä syystä
uskaltanut lähteä Liuksialaan asti, vaan toivoi äitinsä tulevan
tapaamaan häntä Porvoon tienoille; kirjoittaessaan äidilleen siitä
Virosta oli hän ehdottanut Löfkosken kartanon Porneesin pitäjässä
yhtymäpaikaksi. Vaan Kaarina ei, poikansa henkeä ja vapautta peljäten,
uskaltanut tälle retkelle lähteä; hän tiesi, että häntä pidettiin
tarkoin silmällä ja varsinkin Vääksyn häissä oli hän huomannut Klaus
Flemingin, joka oli Juhana-kuninkaan suvun uskollinen puoltaja,
epäluulolla varovan kaikellaisia vehkeitä Eerikin perillisten ja
ystäväin taholta. Nyt matkusti tuo ankara marski huoveineen juuri
samoille seuduille, jossa hänen onneton poikansa piiloili, -- häntä
piti siis varottaa, vaan Kaarina-rouvalla ei ollut luotettavaa,
kielentaitoista miestä lähettää tälle matkalle, -- Kustaa Eerikinpoika
oli jesuiittikoulussa oppinut kuutta kieltä, vaan unhottanut
kotikielensä, ruotsin ja suomen. Silloin turvautui hän Elinaan, jonka
isän koti, Peipotin kartano, oli juuri niillä tienoin. Pikemmin kuin
luulikaan, oli Elina nyt ollut tilaisuudessa tapaamaan valepukuisen
prinssinsä ja pelastamaan hänet joutumasta Flemingin vangiksi.
-- Mitä luulisit tapahtuneen, jos sinä et ajoissa olisi häntä tavannut?
kysyi Anna.
-- Hän olisi kai saanut kuolla tyrmään kuten hänen isänsäkin. Vaan
minun täytyy tavata hänet vieläkin, minun täytyy antaa hänelle elämän
rohkeutta, sillä sitä häneltä puuttuu, sen ovat tahallaan häneltä
riistäneet.
Ja Elina kertoi vielä, kerran alkuun päästyään, serkulleen piirteitä
onnettoman kuninkaanpojan elämänvaiheista, joista oli hänen äidiltään
kuullut. Kaksikymmentä vuotta sitten oli pieni Kustaa määrätty
katoamaan ihmisten ilmoilta, mutta helläsydämminen aatelismies, kreivi
Eerik Sparre, jonka hoidossa hän silloin oli, pelasti hänet varkain ja
omalla uhallaan Saksaan, jossa poika pantiin jesuiittikouluun.
Varattomana jätettiin hän sinne oman onnensa nojaan ja kuninkaanpoika
sai kouluaikanaan henkensä pitimeksi öisin harjata matkustajain kenkiä
ja ruokkia heidän hevosiaan. Luostarissa ollessaan harjaantui hän jo
myöskin alkkemiaan, tuohon aikansa suosittuun, salaperäiseen
tieteeseen, ja se oli hänen suurin onnettomuutensa, koska hän oli
tähdistä lukevinaan ilottoman ja maineettoman kohtalonsa ja senvuoksi
menetti kaiken luottamuksensa elämäänsä ja onneensa ja lankesi synkkään
alakuloisuuteen, joka jo oli muuttunut hänen luonteensa pääpiirteeksi.
Mielipiteiltään hän oli ankara katoolinen, tavoiltaan puhdas, mutta
häneltä puuttui yritteliäisyyttä ja uskallusta. Hänen tarkotuksensa oli
ollut saada joku hengellinen virka jossakin katoolisessa maassa ja sitä
varten oli hän kuusi vuotta sitten käynyt toivioretkeilijän puvussa
Roomassa. Jesuiittakolleegion suurmestari Claudius Aqvaviva olisikin
hänelle sellaisen viran antanut, vaan Ruotsin kuninkaan Juhanan kiellon
vuoksi ei hän uskaltanut ja Ruotsin lähettilään vaatimuksesta
karkotettiin Kustaa Eerikinpoika pois koko Roomasta. Kerjäläisen
puvussa oli hän seuraavana vuonna saapuvilla, kun hänen serkkuaan
Sigismundoa, Puolan kuninkaaksi valittuna, juhlallisesti
vastaanotettiin Krakovaan. Hänen sisarensa Sigrid Vaasa, joka prinsessa
Annan hovinaisena oli juhlallisuuksissa saapuvilla, tunsi hänet silloin
ja toimitti hänelle Sigismundolta rahoja ja vaatteita. Sen jälkeen eli
Kustaa muutamia vuosia itävallan keisarin Rudolfin vieraana, joka myös
oli taipuvainen alkkemismiin. Mutta sitten valtasi hänet voittamaton
halu tavata äitiään. Turhaan koetettuaan luvallisilla keinoilla päästä
tämän luo oli hän nyt koettanut sitä varkain, mutta nytkin -- turhaan.
Elina vaikeni. Hän oli puhunut itsensä aivan lämpimäksi, niin syvästi
oli hän kiintynyt tähän »suureen salaisuuteensa». Hän huoahti kerran,
vaan virkkoi sitten toivehikkaasti ja päättävästi:
-- Vaan tuon synkän katseen pitää vielä kirkastua ja nuo väsyneet
piirteet elpyvät, sinä saat sen nähdä, Anna!
Anna, joka oli ääneti kuunnellut serkkuaan, katsellen alas meren
loivasti loiskivaan aallokkoon, nosti nyt päänsä ja virkkoi:
-- Toivon luottamuksesi kestävän, toivon onnistuvasi. Se on suuri
tehtävä ja kaunis ja sinulle se sopii. Mutta jos onnistutkin, en
koskaan sinun unelmaasi kadehdi, enkä tahtoisi vaihtaa omaani siihen.
-- Me emme toisiamme kadehdi emmekä vastusta. Vääksyssä tekemämme
liitto on luja.
-- Luja, luja.
Laivat olivat jo ehtineet ohi puolen matkan, Porkkalan kalliosärkät
kuumottivat jo edestäpäin ja ne suuret purjeet, jotka sieltä täältä
näkyivät Porkkalan selältä, olivat Flemingin komennossa olevan Suomen
laivaston purjeita.