IV.

Helsingissä vuonna 1593.

Suomen nykyisen pääkaupungin paikka eli n.s. Estnäsin niemi oli vielä

kolmisen vuosisataa sitten autio, jylhä, karu kivikkokangas, jossa

kallioisten vuorten rinteillä kasvoi harvaa, huonoa näreikköä ja jossa

kukkulain välisissä laaksoissa olevain lampien matalat, liejuiset

savikkorannat vieroittivat asutusta luotaan. Meren lahtien varsilla,

siellä, missä ystävällisempi ruohokkoranta katkasi tylyn ja kylmän

kivikko-ahteen, samoin kuin suuremmissa saarissa, oli siellä täällä

kalastajain mökkejä, vaan ei ollut siihen aikaan vielä kukaan

ajatellut kaupungin rakentamista näille niemekkeille eikä mikään

tähtienlukijakaan ollut ennustanut sinne Suomen vastaista pääkaupunkia.

Asutus keskittyi yleensä noihin aikoihin jokisuihin ja jokivarsille ja

niinpä oli Vantaanjoen suistokin jo vanhastaan seutunsa asutuksen

keskustana, kaupan ja liikkeen välityskohtana. Ja siellä se oli

kertomuksemme aikoina jo nelisenkymmentä vuotta sijainnut se

kaupungintapainen, joka siihen aikaan kantoi Helsingin nimeä.

Kustaa Vaasa se oli aikoinaan tämän kaupungin sinne perustanut ja

koettanut väkisinkin luoda siitä vahvaa kauppapaikkaa, vaan Helsingillä

ei ollut Vantaan suussa minkäänlaisia edellytyksiä paisuakseen

merkittäväksi kauppakaupungiksi. Joen matala, soinen ranta ei

houkutellut asukkaita luokseen, satama joen suussa oli matala, suojaton

ja huono, etäisemmät kauppalaivat sinne harvoin uskalsivat eikä

kaupungin harvalukuisella porvaristolla ollut laajaa maakuntaakaan

kauppa-alanaan, niinkuin maan muilla kaupungeilla. Toiselta puolelta

näet Porvoo, vanha, suosittu kauppapaikka, ja toiselta Tammisaari

tunkivat sen ahtaalle alalle. Kustaa Vaasa oli tosin, tavallisen

käskijäluonteensa mukaisesti, Helsinkiä perustaessaan antanut

määräyksen, että Porvoon ja Tammisaaren asukkaiden pitäisi muuttaa

tähän uuteen kaupunkiin, jolle aijottiin suoda laajempia etuoikeuksia,

ja jotkut tammisaarelaiset olivat sen tuhmuuden tehneetkin, muuttaneet

Helsinkiin. Vaan nuo molemmat vanhemmat kaupungit pysyivät kumminkin,

kuninkaallisesta kuolinkäskystä huolimatta, pystössä ja Helsinki

riutui. Ruunun viranomaisetkin olivat jo ruvenneet huomaamaan, että

koko kaupunki oli sopimattomalla paikalla ja että se olisi siirrettävä

kauemmas merelle päin, -- olipa ehdotettu m.m. Sandön saarta nykyisen

Helsingin edustalla uudeksi kaupunkipaikaksi --, vaan vielä ei niistä

tuumista mitään tullut ja Helsingin siirtäminen lykkäytyi vielä

puolensataa vuotta tuonnemmaksi kreivi Pietari Brahen aikoihin.

Ensimmäinen Helsinki siis elää kitkutti edelleen siellä Vantaa-joen

varrella, joka nykysille pääkaupunkilaisille on tunnettu

Vanhankaupungin nimellä, mutta jossa tuskin muuta kuin muutamia

muinaisen kirkon perustusraunioita enää on vanhaa kaupunkia

muistuttamassa.

Kosken yläpuolella, kaupungin ainoan kadun varrella, kohosi tähän

aikaan komeimpana talona kaupungin yhdistetty raatihuone ja kievari, ja

tämän talon pihalla nähtiin eräänä kesäpäivänä 1593 Ebba Flemingin

raskaat, viime tapaturman jälkeen jo korjatut vaunut. Marski Klaus

Fleming oli näet perheineen, huoveineen, pari päivää sitten saapunut

tänne Vääksyn häistä, jatkaakseen Helsingistä vesitse matkaansa

Pikkalan satamaan, joka oli hänen oman vapaaherrakuntansa aluetta ja

jossa hänellä oli valtakunnan laivasto koolla. Marskin perhe ja huovit

olivatkin vielä Helsingissä, itse oli hänen täytynyt kiirehtiä edeltä

laivastoonsa.

Kohta hänen Helsinkiin tullessaan oli marskilla näet ollut pahoja

viestejä vastassaan. Hänen poikansa Olavi, Olavi Klaunpoika, ennen

hänen Ebba Stenbockin kanssa solmittua avioliittoaan aviottomasti

syntynyt, mutta hänen kodissaan siltä kasvatettu nuorukainen, oli näet

Pikkalasta rientänyt isäänsä vastaan kertomaan, että laivastossa

liikkui Kaarlo-herttuan Ruotsista laittamia lähettiläitä, jotka

koettivat houkutella laivojen päälliköitä luopumaan Flemingistä,

lähtemään Suomen rannikolta ja purjehtimaan Tukholmaan. Eikä ollut

päällikköihin paljokaan luottamista, kapina saattoi puheta minä hetkenä

tahansa.

-- Vai sellaiset vehkeet! huudahti marski synkästi kirasten tuon

viestin kuultuaan. -- Ja eikö sulla ollut laivastossa riittävästi

köyttä hirttääksesi niitä roistoja?

-- Sitä vaadin, isä, vaan mieliala on laivastossa semmoinen, etten

voinut mitään tehdä. Lähettiläillä oli turvakirjeet herttualta ja

sitäpaitse käskykirjeet tuoda laivasto Tukholmaan, josta sen muka

pitäisi lähteä kuningasta vastaanottamaan.

-- Mutta olenhan siitä minä antanut laivastolle selvät määräykset.

-- Vielä on toinenkin seikka. Laivaväki ei ole saanut palkkaansa...

-- Kyllin, minä riennän sinne itse. Vai veisit multa laivani, herttua,

parhaan tukeni, oho! On kai laivasto nyt vielä Pikkalassa?

-- Toivottavasti, jos sinne pian ehdimme.

Hätimittäin ehti marski rannalta lähettää Ebba-rouvalle terveiset, että

perhe odottaisi häntä Helsingissä, kunnes hän laivoilla tulisi heitä

noutamaan, sekä käskyn huoveille ehtimiseen ratsastella ympäristössä ja

vangita kaikki epäilyttävät kulkijat, -- marski näet tiesi, että paitsi

näitä laivaston viettelijöitä herttuan lähettiläitä oli muutenkin

maassa liikkeellä kiihottamassa kansaa häntä vastaan. Samassa hän jo

istui venheessä, soutajat kiskoivat kolmessa hangassa ja venhe kiiti

hyvää vauhtia länttä kohden.

Tällä matkallaan hän jo oli viipynyt kaksi päivää ja perhe oli

sillaikaa odottanut Helsingissä. Mutta kaikille perheen jäsenille ei

tuo odotusaika ollut käynyt kovinkaan pitkäksi. Elina Fincke, joka

vielä sai oleskella marskin perheessä kunnes tämä matkustaisi Ruotsiin,

käytti hurmaantuneena tätä joutoaikaa hyväkseen, saadakseen harjoittaa

mielityötään, ratsastella vanhan Eenokin mukana maita ja mantereita

pitkin huovien hurjimmilla hevosilla, ja hän panikin toimeen siellä

sellaisia kilparatsastuksia, että pienen Helsingin porvarit sitä

kummissaan katselivat. Ja Anna Fleming taas, hän säilytti nämä

Helsingin päivät kauan mielessään herttasimpina muistoina ilottoman

nuoruutensa ajoilta.

Jo matkalla Hämeestä Helsinkiin oli sitä pikaista tuttavuutta, minkä

hän Vääksyn pihalla oli tehnyt herttuan sanansaattajan, nuoren

Hieronymon kanssa, salasesti jatkettu ja Annan herkkä mieli, joka

Paraisten selällä kerran oli nuorukaisen hymyileviin katseisiin niin

omituisesti kiintynyt, oli sen jälkeen yhä lämmennyt ja sulamistaan

sulanut. Hieronymus Birckholtz oli aikansa oloihin nähden ja varsinkin

Suomen puolisivistyneeseen aatelistoon verraten oppinut ja hieno mies,

oli saanut kotonaan huolellisen kasvatuksen ja oli itse maailman

koulussa, pitkillä matkoillaan ja seikkailuillaan, oppinut tuntemaan

ihmisiä ja kohtelemaan heitä. Hänen isänsä oli oppinut mies,

lakitieteen tohtori Heidelbergin yliopistossa ja oli antanut pojalleen

huolellisen kasvatuksen. Suvun sanottiin kuuluvan johonkin sivuhaaraan

Meklemburgilaista aatelistoa, mutta vanha Hieronymus oli siirtyessään

yliopiston opettajaksi toiseen valtioon tiedemiehen halveksumisella

laiminlyönyt valvomasta aatelisoikeuksiaan Brandenburgin

vaaliruhtinaskunnassa, ja siksi ei nuorella Hieronymollakaan ollut

aateliskilpeä. Mutta miellyttävällä persoonallisuudellaan ja runsailla

lahjoillaan oli Hieronymo Ruotsissa pian osannut voittaa ylhäistenkin

suosion ja hän nautti jo Kaarlo-herttuan erityistä luottamusta, ollen

hänen kamaripalvelijansa. Hänellä oli hyvä pää ja iloinen mieli, kaksi

ominaisuutta, joita herttua piti suuressa arvossa, hän oli sukkela ja

leikillinen ja valloitti niillä avuillaan helposti ihmisten suosion.

Niillä hän pian oli voittanut Anna Fleminginkin taipuvan mielen ja,

huomatessaan tehneensä neitoseen tavallista syvemmän vaikutuksen, pani

hän parastaan sitä vaikutusta yhä vahvistaakseen. Se huvitti hänen

seikkailijaluonnettaan ja hilpeästi virkkoi hän Gröningille, joka

väliin varottaen puisteli hänelle sormeaan:

-- Miksi emme valloitteleisi aatelisneitosia, onhan se niin hauskaa

ajanvietettä ikävillä pikaratsastusmatkoilla ja viatontahan se myöskin

on.

-- Viatonta -- panna hulluja tuumia neitosten päähän.

-- Mitä hulluja, mulla on rehelliset aikeet!

-- Sinun aikeesi...!

Mutta leikin sekaan tuli Hieronymon mieleen pian todempiakin tuumia;

nuori seikkailija rupesi miettimään valloitustaan ja ne mietteet

valtasivatkin hänen mielensä. Odotuspäiviään Helsingissä käytti hän

tavatakseen neitosen niin usein kuin suinkin, eikä se vaikeata

ollutkaan. Annan serkku, nuori Eerikki, oli vähän sairaana ja

Ebba-rouva oleskeli siis enimmäkseen huoneessa häntä hoitelemassa.

Sillävälin tapasivat aatelisneito ja nuori airut usein toisensa

Vantaajoen varsilla ja kävelivät ahdetta myöten pitkiä matkoja

keskustellen ja leikkiä laskien. Hieronymo esiintyi koko ajan

käytökseltään nöyränä, alamaisena ja kunnioittavana, niinkuin vennon

ylioppilaan sopi ylhäistä aatelisneitoa kohtaan, kertoili hauskasti

matkoistaan ja seikkailuistaan ja kuvaili sattuvasti valtiollisia

henkilöitä ja luonteita, jotka hän jo pohjoismaissa tunsi melkein

kaikki. Ja aina väliin levättiin törmillä, piirrettiin nimiä koivun

runkoihin ja ihailtiin sydänkesän kauneutta.

-- Ettekö tunne ikävätä kotimaahanne, kysyi Anna eräänä iltapäivänä,

kun he yhdessä olivat istahtaneet joen rannalle pienen putouksen

kohdalle katselemaan veden vaahtoavia leikkejä, saman putouksen, jonka

viattomia kevättulvia katsomaan sen jälkeen niin monet sukupolvet

helsinkiläistä nuorisoa on kokoontunut.

-- En. Jos minua koti-ikävä vaivaisi, en olisikaan se mikä olen, vapaa

ja huoleton luonnonlapsi, aina ilonen ja tyytyväinen missä olenkaan.

Luulenpa, että voisin elää ikäni aivan yhtä onnellisena Suomessa kuin

Saksassa, -- niin, ehkä paljo onnellisempanakin.

-- Viihdytte siis meidän kylmässä maassamme?

-- Ei ole kylmä -- nuorukainen kuivasi hattuaan, joka äskeisellä

kävelyllä oli hiestynyt -- enkä muuten tiedä, viihdynkö erityisesti

täälläkään. Kun ensi kerran tänne tulin, tuntui siltä, että johan

joutunenkin jäisten peikkojen maahan. Vaan täällä olen tavannut

parhaita ystäviäni; -- eihän onnellisuus riipu paikasta, vaan siitä

mitä siellä löytää, niistä vaikutuksista, niistä ihmisistä, joita

kussakin paikassa tapaa. Ja minä olen varma, että mulle olisi

onnenmaani Suomi...

-- Josta ehkä huomenna lähdette, tuskin koskaan enää palataksenne.

-- Monasti, neitiseni, monasti palaan vielä. Tännepäin on aina asioita

ja onneni on, että ne asiat tavallisesti koskevat marski Klaus

Flemingiä. Ja sitäpaitse...

Nuorukainen keskeytti lauseensa, hiukan epävarmana, uskaltaisiko hän

sitä jatkaa siihen suuntaan, johon oli aikonut. Vaan neitosessa ei

näkynyt minkäänlaista suuttumuksen eikä vierottavaisuuden merkkiä. Hän

siis jatkoi rohkeasti:

-- Ja sitäpaitse: tehän seuraatte marskin mukana Ruotsiin,

kruunausjuhliin, eikö niin?

-- Niin on aikomus.

-- Silloinhan en tarvitse Suomeen tullakaan... Ei, elkää suuttuko

suoruuttani, korkea-arvoisa neiti. Mutta sen luvan minä pyydän, että

saan nähdä teidät sielläkin.

Anna loi auki suuret, vakavat silmänsä.

-- Miksi suuttuisin, te sillä minulle ilon teette.

-- Hei, tuohon käteen: me olemme ystävät sielläkin, niinkö?

-- Niin...

Poski hehkui jo nuoren neitosen ja povi kohoili, vaan hän ei

tahtonutkaan sitä salata eikä peitellä, avonaisesti hän katsoi

nuorukaista silmiin ja nautti siitä, että sai antaa tunteensa rentonaan

valloilleen. Hän ei ajatellut, miten muut aatelisneitoset hänen

sijassaan olisivat tehneet, miten he olisivat nousseet loukkautuneina

pystöön ja sanaa puhumatta jättäneet tuon röyhkeän muukalaisen. Ei, hän

ei liikahtanut paikoiltaan, ei sysännyt syrjään tarjottua kättä. Miksi

olisi hän omaa onnen tunnettaan kahlehtinut? Olihan hän aina saanut

kätkeä kaihonsa ja tunteensa, saanut kokea kylmyyttä ja tylyyttä ja

löytänyt myötätuntoisuutta ainoastaan kuin armosta... Ei, hän ei

tahtonut karkottaa lämpöä, kun se kerran vilpittömänä ja suorana, kuten

hän luuli, lehahti häntä vastaan, hän tahtoi siitä nauttia, vaikkapa se

tulisikin halpasyntyisen pikaratsastajan taholta.

Keskustelu taukosi hetkeksi. Maantieltä kuului kavion kopsetta ja he

irroittivat kätensä, jotka tuokion olivat toisiaan puristaneet. Samassa

he näkivät Elinan täyttä laukkaa karauttavan vaahtoavan ratsun selässä

kaupungista päin. Elina huomasi heidät myöskin, pysäytti vauhdin ja

ajoi huolestuneena kohti.

-- Oletteko nähnyt Eenokkia, oi, teidän täytyy tulla auttamaan minua,

muuten tapahtuu suuri onnettomuus.

Anna ja hänen toverinsa kiirehtivät hätääntyneinä Elinan luo.

-- Mitä on tapahtunut, mikä hätänä?

-- Niin, kun huovit ovat vanginneet erään miehen, luullen häntä

ruotsalaiseksi kiihottajaksi. Vaan hän on viaton, minä tunnen hänet,

hän on viaton, hän on ulkomaalainen.

-- Mitä ihmeitä tarinoit, Elina? kysyi Anna, voimatta ymmärtää

serkkunsa hätääntyneitä selityksiä. -- Ovatko huovit vanginneet jonkun

sinun tuttaviasi? Ja mistä tiedät, että hän on viaton?

-- Minä tiedän... Oi, elä kysele, minä kerron sitten myöhemmin. Hän on

vapautettava, vaan huovit eivät laske häntä minun pyynnöstäni vapaaksi.

Anna, tule sinä puhuttelemaan Eenokkia.

Anna arvaili nyt ystävättärensä salaperäisyyden olevan yhteydessä juuri

tuon Elinan Vääksyssä mainitseman »suuren salaisuuden» kanssa, eikä sen

vuoksi kysellyt enempää. He lähtivät hakemaan Eenokkia ja löysivätkin

hänet nukkumasta muutaman pensaan juurelta joen rannalla, -- ukko oli

väsähtänyt ja antoi nuorempain huovien ratsastella maanteitä myöten

itse nauttien pitkiä ettoneita.

Vaan kun ukko sai tiedon, mistä oli kysymys, ei hän enää ollutkaan

uninen.

-- Hä, mieskö vangittu, huudahti hän hypähtäen pystöön ja puisteli

päätään, kun Anna pyysi häntä vangittua päästämään. Eenokki, marskin

huovien päällikkö, oli harmahtunut Flemingin palveluksessa, kuului

Kuitian vanhoihin alustalaisiin ja oli erityisesti kiintynyt

Flemingsuvun varsinkin nuorempiin jäseniin, jotka siellä ikäänkuin

hänen suojeluksessaan olivat syntyneet ja kasvaneet. Kuitia oli

aikoinaan ollut Annan isän, Jaakkiman, oma ja oli Eenokki siis ollut

tämänkin palvelija ja muisti erityisellä hellyydellä Annan äitiä,

lempeää Agda-rouvaa. Ja Annaa itseä, joka orpona oli siellä kasvanut

ankaran marskin perheessä, oli hän lempilapsenaan suosinut eikä

raskinut hänen pyyntöjään kauan vastustaa. Vaan nyt: asia oli arka ja

arveluttava.

-- Mutta tässä on tullut erehdys, koetti Anna selittää, -- vangittu

mies on eräs Elina-neiden tuttava, ulkomaalainen herra eikä mikään

vehkeilijä.

Vaan ukko katseli epäillen Elinan levottomuutta ja virkkoi hiukan

pistelijäästi:

-- So, so, tästä täytyy ottaa selko. Vai armollisen neiden ystävä ja

ulkomaalainen herra eikä vehkeilijä, -- mikähän otus se oikeastaan

onkaan?

Mutta Elina ei huomannutkaan pistoksia vanhuksen puheissa, hän pyysi

vain yhä hartaammin:

-- Oi, hän on vapautettava, ennenkuin marski palaa ... muuten siitä

selkkauksia sukeutuu.

-- Vai juuri ennen -- sehän tässä onkin arin kohta! Katsotaan,

tutkitaan!

He saapuivat kievariin, jossa huovit olivat lukinneet mukanaan tuomansa

miehen erääseen aittaan. Huovit kertoivat hänet tavanneensa Porvoon

tieltä, hänen pukunsa oli heitä epäilyttänyt ja sitten hän vielä oli

lähtenyt tiepuoleen lymyilemään. Ja kun hän ei osannut tehdä selkoa,

mikä hän oli ja minne hän kulki, olivat he nipistäneet pojan kiinni ja

tuoneet tänne, vaikka kyllä Elina-neiti vastaan tullessaan oli

rukoillut häntä vapaaksi.

-- Hyvä on, katsotaan, kenties tässä on tullut erehdys, puhui Eenokki,

ottaen huoveilta aitan avaimet.

Siellä istui kumotun nelikon päällä pitkä, kalvakka, synkkäkatseinen

mies. Hänen kasvonsa, vaikka väriltään kellertävät, olivat piirteiltään

kauniit, mutta niistä kuvastui kärsimystä ja veltostumista, ja hänen

katseensa, kun hän ne maasta verkalleen kohotti oven avaajiin, olivat

väsyneet ja välinpitämättömät. Samaa raukeata väsymystä kertoi koko

hänen kokoonpainunut vartalonsakin: kädet lepäsivät hervottomina

polvilla, kylki nojasi hinkalon laitaan ja pää retkotti veltosti

sisäänvaipunutta rintaa vastaan.

-- Vai tämä tässä, virkkoi Eenokki hiukan halveksuen neitosille,

astuessaan aittaan tutkimaan vankia. Hän kyseli suomeksi, kyseli

ruotsiksi, vaan ei saanut vangilta ymmärrettävää vastausta; mies puhui

hänelle outoja kieliä, eikä näyttänyt hänen puheestaan tajuavan muuta

kuin muutamia ruotsalaisia sanoja.

-- Mikä perhana olet sinä miehiäsi, oletko ruotsalainen

kansanyllyttäjä, hä?

Vanki puisti päätään ja viittasi kädellään meren puolelle.

-- Vai Vironmaalta. Mitä sinä täällä sitten kuljeskelet? Tunnetko tätä

neitosta?

Eenokki viittasi Elinaa. Vanki puisteli päätään.

-- Hä, etkö tunne? Mutta hän tuntee sinut. Vai... Ukko katseli hyvin

epäilevästi Elinaa, -- vai mitä hittoja tämä on? Teettekö te tässä

minusta ilmeistä pilkkaa?

-- Ei, hyvä Eenokki! Tämä mies on virolainen aatelismies, joka on

käynyt isäni kodissa Peipotissa, muttei muista enää minua. Saanko

kysellä häneltä saksaksi?

Fincken perheessä, kuten muutamissa muissa suomalaisissakin

aatelisperheissä, annettiin jo tähän aikaan tyttärillekin jonkunlainen

kasvatus. Elinan vanhempi sisar Katarina, joka nyt oli naimisissa Ivar

Tavastin kanssa, oli varsin oppinut nainen ja Elinakin oli etenkin

kieliä saanut oppia.

-- Hitto ties, te ehkä vehkeleitte tässä, tuumi Eenokki, voimatta

käsittää, mitä varten neitoset niin harrastivat juuri tämän vangin

vapauttamista. -- Vai häh...? Olisiko sattunut siipeen ... pulska,

nuori mies ... hm ... vaikka vähän laiha ja laiska. Puhutelkaa häntä

vain, ei tuo mikään kansanvillitsijä voi olla, siksi hän on liian

tyhmä, eikähän tuo osaa meidän kieliäkään.

Elina ilmoitti silloin vangille niin tyynellä äänellä kuin saattoi

tuntevansa hänet ja tahtovansa pelastaa hänet, vaan kehotti nuorukaista

heti sen jälkeen palaamaan takasin meren yli, koska hänen nykyhetkenä

on vaarallista oleskella Suomessa.

-- Mutta kuinka te...?

-- Elkää kyselkö, sittemmin ilmotan. Sanokaa vain olevanne virolainen

kuljeskelija.

Vanki nyökäytti ihmettelevän näköisenä päätään; hänen vetelään

vartaloonsa tuli toki pikkusen pirteyttä ja sameaan silmään hiukkasen

kiiltoa, kun hän puhutteli outoa, ystävällistä neitosta.

-- Niin, häntä odottaa venhe Porvoossa, hän tahtoo heti purjehtia

takasin kotiinsa, -- siten oli Elina tulkitsevinaan keskustelun

Eenokille. -- Laskettehan hänet, Eenokki?

-- Hm, mikä lie veitikka. Vaarallinen tuo ei näy olevan -- virkkoi

vanha palvelija aitasta ulos astuessaan kovemmalla äänellä huovienkin

kuullen --, vaan olkoon siellä tallessa, kunnes marski palaa.

Ja hän väänsi oven lukkoon. Vaan Elina hätäysi ja kävi toivottomaksi.

-- Ettekö siis tosiaankaan laske häntä?

-- En minä, jos eivät muut... Sen hän oli sanovinaan hyvinkin

päättäväisesti, vaan vilkasi samalla veitikkamaisesti ylöspäin ja

köpitti sitten avaimineen tiehensä. Anna tunsi vanhuksen elkeet,

seurasi hänen katsettaan ja -- ymmärsi. Heti kahden jäätyään kertoi hän

kovin levottomalle serkulleen havaintonsa, palauttaen Elinassa taas

uuden toivon. Annakaan ei tosin ymmärtänyt, mistä syystä Elina niin oli

kiintynyt tuon oudon ulkomaisen kohtaloon, vaan hänestä oli aivan

luonnollista, että hänen piti auttaa ystävätärtään. Mutta kiitollisena

kuiskasi Elina Annan korvaan: »Sittemmin kerron sulle kaikki, -- se on

nyt se suuri salaisuus!» Ja hän oli melkein ylpeän näköinen sitä

sanoessaan.

Ilta oli käsissä. Päivän ratsastuksesta väsyneet huovit laskeusivat

ennen pitkää huolettomina levolle, välittämättä vangistaan, joka ei

kuulunut olevan vaarallinenkaan, ja itse Eenokki jatkoi pian äskeistä

kuorsaamistaan. Tytöt olivat myös käyneet makuuhuoneeseensa,

kievariraatihuone lepäsi ennen puoltayötä sikeimmässä unessaan, kuten

koko silloinen piiskuinen Helsinkikin; ainoastaan Vantaan putouksen

hiljainen lorina ja kesannolla märehtiväin kaupungin lehmäin kellojen

kalke katkoili kesäyön täydellistä hiljaisuutta.

Mutta juuri yön pimeimmillään ollessa hiipi Elina majatalosta ulos ja

Anna seurasi häntä jälempänä pihalle asti, vähän huolestuneena

serkkunsa rohkeista tuumista. Ketteränä kiipesi Elina ulkoapäin

noustavia pystyportaita myöten aitan parvelle, josta ullakon ovi oli

salvalla avattavissa, katosi hetkeksi sinne sisälle, vaan tuli jo

tuokion kuluttua sieltä ulos taluttaen käsipuolesta alas tuon

salaperäisen vangin. Se oli kaikki hiukan hullunkurisenkin näköistä

eikä Anna voinut pidättää pientä hymyilyä, kun näki nuoren, hentosen

Elinan taluttavan katveita myöten kadulle tuon pitkän miehenroikaleen,

joka seurasi mukana kiltisti kuin lapsi. Mutta Elinalla oli siinä

työssään täysi tosi ja hän huoahti helpommin, kun he olivat ehtineet

rakennusten edustaiselle törmälle.

-- Mitä syytä teillä, neitonen, on näin armahtaen kohdella minua,

ventovierasta? kysyi siellä kuiskaten lukon takaa päässyt mies.

-- Minä tunnen teidät, minulla on kuvanne.

-- Minun kuvani?

-- Niin, olen saanut sen äidiltänne. Hän tiesi teidän piiloilevan isäni

tilan läheisyydessä täällä Lahen ja Löfkosken kartanoissa, oli saanut

viestinne ja uskoi mulle koko salaisuuden. Nyt ette voi tavata täällä

äitiänne, se maksaisi vapautenne, ehkä henkenne, eikä siskonnekaan

Kirkniemellä uskalla ottaa teitä suojelukseensa. Koko maa vilisee

täynnä Flemingin huoveja ja hänellä on vihiä teidän olostanne Suomessa.

Palatkaa Saksaan ja odottakaa otollisempaa hetkeä, -- ehkä äitinne voi

kuninkaalta hankkia teille luvan tulla Suomeen.

Aivan hengästyneenä kertoi tyttö näitä nuorukaiselle heidän nopeasti

kävellessä sillalle päin, -- häntä pelotti, hän tahtoi kiirehtiä vankia

pois. Mutta tämä seisattui ja kyseli:

-- Te olette tavannut äitini?

-- Muutamia päiviä sitten ... tuossa teille häneltä kirje... Hän itkee

kohtaloanne, vaan luottakaa te itse siihen, silloin se paranee, olkaa

rohkea!

-- Minun kohtaloni on tähdissä kirjoitettu.

-- Ei, te erehdytte, lukekaa ne uudelleen. Vaan rientäkää, koettakaa jo

tänä yönä päästä Suomenlahden toiselle puolelle.

-- Siis äitiäni tapaamatta... Ja te neiti, kuka olette te...?

-- Sitä ei teidän ole tarvis tietää. Rientäkää ja luottakaa onneenne,

se on välttämätöntä, sillä teillä on vielä maailmassa paljo tekemistä.

Ja teillä on ystäviä, muistakaa se.

Nuorukainen olisi vielä tahtonut kysellä ja tiedustella, vaan Elina

melkein työnsi hänet sille kapealle hirsisillalle, joka siihen aikaan

vei Vantaajoen poikki. Siinä kiitollinen nuorukainen tarttui Elinan

käteen, vaan tämä riuhtasi sen melkein säikähtyneenä pois, kuiskaten:

-- Ei, ei, rientäkää, pelastukaa! -- Ja hän lähti juoksemaan takasin,

mutta pysähtyi vielä kerran, katsellen kuinka kalpea varjo joen

toisella puolella vähitellen häipyi öiseen kuusikkoon. Hänen rintansa

aaltoili mielenliikutuksesta ja hänen suonensa tykytti melkein

kuultavasti. Olihan hän astunut ensimmäisen askeleensa suuren

elämänkutsumuksensa alalla; varmaan oli sallima hankkiva hänelle

vastakin tilaisuutta vielä vaikuttavammin puuttumaan tuon heikon

nuorukaisen kohtaloon ja auttamaan häntä sorrosta ja alennuksesta

kunniaan. Hän luotti onneensa -- kunpa tuo toinenkin tekisi samoin!

Päättäväisenä ja voitonvarmana astui hän portilla odottavan Annan luo,

tempasi hänet vyötäreiltä ja vei niin sanaa puhumatta makuuhuoneeseen.

Vaan tyttöjen mentyä hiipi vieläkin eräs varjo esiin vaunujen takaa

kievarin pimeältä pihamaalta, pysähtyi siihen tuokioksi miettimään,

naurahti ja virkkoi itsekseen:

-- Rohkeita neitosia, toinen vehkeilee päivillä, toinen öillä. No, se

on kaikki hyvä tietää, jos tässä maassa joskus kiikkiin jouduttaisiin.

Mutta kukas hitto oli tuo mies, oliko se todellakin ... ja noinko

mitätön...?

Tuo tuumija oli Hieronymus Birckholtz, joka oli neitosten kujeita

huomatessaan hiipinyt ulos niitä tarkastamaan, vaan vielä ei ollut

niistä selvillä, ei ainakaan kuin puoleksi.