III.

Kaksi viestintuojaa.

Häitä Vääksyssä kesti ajan tavan mukaan katkeamatta kolme päivää.

Toisena hääpäivänä tapahtuivat vihkiäiset. Koko juhlayleisö lähti

saattokulussa Kangasalan kirkkoon, joka oli lehväsillä vihannaksi

puettu ja johon seudun koko rahvas oli näitä muhkeita juhlamenoja

saapunut katsomaan. Tämä rahvas ruokittiin sitten vihkiäisten päätyttyä

häätalossa; kuka tahtoi, oli sinne tervetullut eikä loppunut kesken

olut eikä lihakeitto, joita Vääksyn pihoilla runsaissa mitoissa

tarjottiin. Vaan sisässä väljissä asuinhuoneissa tanssivat

morsiuspiijat ja rengit taidokasta, siroa häätanssia, huilut soivat ja

häälaulut kaikuivat. Morsiamen ja sulhasen, jotka puoliväkisin vietiin

rinnakkain istumaan häävuoteelle, oli siinä koko vierasjoukon edessä

yhteisestä hopeasarvesta juotava häämalja, jolloin Kangasalan

kirkkoherra, »isoherra», Georgius Henrici, luki sepittämänsä

latinalaisen häärunon vastanaineiden kunniaksi. Näitä häätemppuja,

joissa osaksi oli iloista ilvettä, osaksi vakavaa uskonnollista

vivahdusta, kesti iltaan saakka, jolloin morsiuspari laululla ja

soitolla saatettiin makuuhuoneeseensa. Sillävälin olivat vanhemmat ja

sukulaiset tehneet lopulliset sopimukset myötäjäisistä ja

huomenlahjoista ja Kustaa Stenbockin oli ollut nimitettävä, mitkä hänen

tiloistaan olivat hänen vaimonsa omiksi luettavat.

Tanssin hyörinässä ja talon vankkoja varusteita kulutettaessa oli niin

jo päästy kolmannen hääpäivän iltapuoleen saakka ja seuraavana aamuna

piti sekä nuoren pariskunnan että häävieraiden lähteä Vääksystä.

Kesäinen ilta oli herttaisimmillaan ja ikäänkuin oikein uhasta

käyttääkseen hyväkseen yhdessäolon viimeisiä hetkiä jatkoi nuoriso

karkeloimistaan entistään suuremmalla innolla. Ja nuorten ilot olivat

vanhoissakin herättäneet haihtuvia muistoja heidän nuoruudestaan

raikkaina henkiin ja hekin nauttivat kasvavan polven leikkejä

katsellessaan.

Siinä lähti taaskin muuan pari nuorten piiristä juoksemaan pitkin

laajaa pihanurmea. Nuoren Henrik Hornin oli pyydettävä kiinni karkuun

päässyt tyttönsä ja hän pani ilmeisesti parastaan tavatakseen edessään

nopeana lentelevän Anna Flemingin. Tyttö mutkitteli sukkelana ja

pyytäjäänsä hilpeästi härnäillen tikapuiden takana ja vinttikaivon

ympärillä, oli monasti ansaan joutumaisillaan, vaan väisti kumminkin

aina notkealla liikkeellä tavottelijansa. Hänellekin näytti jo käyneen

kunnia-asiaksi olla kiinni joutumatta, sillä koko hääyleisö, sekä

nuoret että vanhat, olivat tuota juoksua kääntyneet katsomaan.

Läähättäen paransi nuori Horn vauhtiaan.

-- Kas noin, nyt hän on vangittu, virkkoi Ebba-rouva vanhalle Hornille,

joka siinä hänen vieressään istui sukkeluuksillaan naisväkeä

naurattamassa.

-- Ei vielä, Ebba-rouva, näettekös, hän väisti. Kumpasellakin on

tahtonsa, voitto riippuu lopuksikin sitkeydestä.

-- Sitkeys on naisissa harvinainen avu, ei se Annassakaan kauan kestä.

-- Vaan kun naisella on oikkunsa, ei hän siitä vähällä luovu. Toivon

toki pojanpoikani voittavan, hänellä näkyy olevan halu harras.

-- Ja vastarinta näennäinen. Noin ... no nyt...

-- Eipä sittenkään, siinä lentää tyttö vapaana.

-- Ihme kyllä. Mutta saatte pian nähdä.

Vaikka palavissaan ja väsyneenä oli Anna vielä kerran luiskahtanut

pyytäjänsä käsistä. Nuorukainen ponnisteli hänen kintereillään.

Ratkaiseva hetki oli lähellä, Anna oli juuri pääsemäisillään sovittuun

suojapaikkaan, jännityksellä kaikki tulosta odottivat. Silloin pysähtyi

neitonen yhtäkkiä, veräjän ohi juuri juostessaan, kuin kivettyneenä ja

jäi seisomaan paikalleen tuijottaen kujatielle, väistämättä enää

ensinkään tavottelevaa nuorukaista.

-- Mitä minä sanoin, -- hän antautui, kehui Ebba-rouva hymyillen

Horn-ukolle.

-- Nyt on minun vuoroni ihmetellä. Mutta sanokaapa, miksi hän yhtäkkiä

pysähtyi?

-- Siksi, että hän on nainen. Ettekö ole tyytyväinen tulokseen? -- Sitä

sanoessaan vilkasi Ebba-rouva hiukan arasti miehensä puoleen, joka

istui hänen takanaan.

-- Olen kyllä, jos sitä oikein uskoisin, vastasi Horn päätään

puistellen.

Mutta kaikkien katseet kääntyivät nyt tähystämään sinne veräjälle päin,

jonne Anna yhä liikahtamatta seisoen katseli. Sieltä maantieltä oli hän

nähnyt jotakin, joka hänet oli pysäyttänyt ja ennen pitkää sen näkivät

muutkin. Taloa kohden ajoi sieltä pölynen, hiestynyt ratsastaja, vaan

jo kujalta oli Annan katse tarttunut noihin kasvoihin, jotka hän

joskus, mutta melkein kuin unessa, muisti nähneensä. Vaan tuo silmien

hilpeä hymy oli niin painunut hänen mieleensä, että kun hän sen taas

yhtäkkiä näki ilmielävänä edessään, hän aivan säpsähti ja pysähtyi,

koettaen mielessään selittää, miksi nuo kasvot häneen niin vaikuttivat.

Vaan ratsastaja saapui pihalle, viskausi veräjällä hevosensa seljästä,

sitasi sen suitsista patsaaseen kiinni ja käveli nopeasti kokoontunutta

häärahvasta kohden. Leikki oli pysähtynyt, kaikkien huomio kiintyi

airueeseen, joka virallisena virkkoi:

-- Haen marski Klaus Flemingiä, Viikin vapaaherraa, jolle mulla on

kirjeitä.

Äänettömyys vallitsi koko hääjoukossa, josta marski rivakasti astui

esiin.

-- Minulleko kirjeitä. Mistä?

-- Ruotsista, hänen ruhtinaalliselta armoltaan Södermanlannin

herttualta.

-- Seuratkaa minua.

Nopein askelin astui marski päärakennukseen ja salpausi sinne

huoneeseensa sanantuojan kanssa. Pihalle jääneet seisoivat supatellen

pienissä parvissa ja uteliaina he tarkastelivat sanantuojaa, kun tämä

kotvasen kuluttua astui ulos marskin luota, ja talonväki kiirehti

toimittamaan hänelle ja hänen hevoselleen ruokaa ja hoitoa. Vaan marski

itse viipyi vielä huoneessa, ikkunasta vain nähtiin hänen kävelevän

ankarannäköisenä edestakasin lattiata pitkin, niin että siltapalkit

soivat hänen askeleinsa alla. Mitähän on tapahtunut, minkälaisia

viestejä on marski herttualta saanut? Kyselevinä katselivat Suomen

herrat toisiaan ja eräs joukosta virkkoi hiukan ivallisesti:

-- Eikö tee kenenkään mieli lähteä kyselemään marskilta Ruotsin

kuulumisia?

Toiset hymähtivät. Suomen karhu näytti olevan vihassa, ei ollut sinne

nyt lysti mennä.

-- Näyttää siltä, kuin herttua ei olisi aivan leppoisia terveisiä

Suomeen laittanut, jatkoi tuo sama veistelijä. Mutta yleensä eivät

mielet olleet leikinlaskuunkaan taipuvaisia, epävarma jännitys rasitti

kaikkia, tuntui kuin ukkosta olisi ollut ilmassa.

Mutta hetken kuluttua näkyi toinen pölypilvi tuprahtavan maantieltä ja

häärahvas kiirehti veräjälle kummeksuen katsomaan, kun jo toinen

ratsastaja täyttä neliä lasketti pihalle, ja kysyi, ennenkuin

satulastakaan nousi, oliko marski vielä Vääksyssä.

-- Tulen Puolasta, tuon kirjeitä kuninkaalta.

Suoraa päätä vietiin tämäkin airut marskin luo ja hän viipyikin siellä

pitemmän hetken. Äänettöminä katselivat nyt toisiaan pihalla olijat

Suomen herrat, nyt ei enää supateltukaan, kukaan ei osannut arveluita

laskea. Saattoihan otaksua mitä tahansa: viestit herttualta, viestit

kuninkaalta samalla tunnilla -- mitähän myrskyä tämä taas tiesikään?

Mutta marski viipyi yhä huoneessaan eikä Suomen herrain uteliaisuus

tuntikausiin tullut tyydytetyksi.

Vaan kun myöhemmin tullut sanantuoja saapui ulos ja vietiin aterialle

samaan huoneeseen, jossa edellinen sitä jo lopetteli, jäivät nämä

tuokioksi sanattomina toisiaan katsomaan ja purskahtivat sitten

nauramaan.

-- Mitä hittoja, sinäkö täällä, lankomies? Mistä sinä tulet ja kenen

asioilla?

-- Ruotsista, herttuaallisena sanansaattajana. Vaan entäs sinä, mistä

sinä tänne lennät?

-- Puolasta, airueena kuninkaan luota. Vaan hittosoi, sinunhan pitäisi

olla kotonasi Saksassa opettelemassa papiksi -- ja nyt ratsastelet

täällä herttuan käskyläisenä.

-- Kuten näet. Vaan kuka opettaa nyt Turun pojille latinaa, teetkö sen

sinä ratsastusmatkojesi välillä?

-- Minä veisasin viisi latinalle ja olen nyt Flemingin väkeä, kuten

näet.

-- Väärällä tolalla, sen pahempi. Vaan eipä siitä riitaa.

-- Eipä riitaa mitään. Vaan sinä Suomessa herttuan asioissa, -- ai, ai,

lankomies: vaarallisella tiellä!

Talonväki kuunteli kummissaan ja ymmärtämättä paljo mitään nuorten

sanansaattajain keskenäisiä pakinoita ja kauan saivat nämä

toisilleenkin selitellä, ennenkuin pääsivät asemasta aivan selville. He

olivat todellakin ystävykset ja langokset, vaikka eri maista kotosin ja

nyt niin eri asioilla. Ensiksi tullut heistä, tuo hymykatseinen

nuorukainen, jonka tulo oli pysäyttänyt Anna Flemingin hänen

juoksussaan, oli syntyjään saksalainen, vaan oli kolmisen vuotta sitten

sattumalta tullut Suomeen ja löytänyt työalansa Ruotsista -- nimeltään

hän oli Hieronymus Birckholtz. Hänen ylioppilasaikanaan Heidelbergissa

oli sinne näet tullut nuori suomalainen opiskelija Kaspar

Gröning, papin poika Paraisista, joka oli osunut asumaan hänen

vanhempainsa kotiin. Gröning, tuo myöhemmin tullut sanantuoja, oli

yliopistovuosinaan niin tutustunut Birckholtzin perheeseen, että oli

sieltä lähtiessään tuonut vaimonaan mukaansa Suomeen Hieronymon

sisaren, ja olipa silloin nuori, seikkailuhaluinen Hieronymus itsekin

lyypekkiläisellä kauppalaivalla seurannut lankomiestään tämän

kaukaiseen maahan. Siellä talven viivyttyään ja maan kieliä jo vähän

opittuaan oli hän Ruotsin kautta lähtenyt paluumatkalle kotimaahansa,

vaan jäänytkin Tukholmaan, jossa Kaarlo-herttua juuri silloin tarvitsi

kielentaitoisen airueen ja kirjurin. Gröning taas oli kyllästynyt

latinan opettamiseen, johon hän ensiksi ulkomailta palattuaan Turun

lukiossa ryhtyi, ja kun Klaus Fleming, joka itse ei ollut mikään

kynämies, halusi taitavan ja luotettavan sihteerin, oli hän isänsä

välityksellä tullut siihen toimeen ja matkusteli väliin tärkeissä

asioissa marskin airueenakin.

-- Ja mitäs uusia sinä nyt Ruotsista tuot? Paljo vehkeitä tekeillä, vai

miten?

-- Niitä varokaa! Vielä joudutte herrasi kanssa lujille, minä tuon

sellaisia terveisiä. -- Entä Puolassa -- siellä kai torkutaan?

-- Elkää luottako siihen, siellä pian herätään teidän tuumia

tarkastelemaan. -- Vaan mitäs me molemmat niistä! Tässä on satuttu

häätaloon, tule, käydään hääiloa katsomaan.

Hilpeällä mielellä astuvat airueet pihalle, jossa Suomen herrat yhä

kasvavalla jännityksellä ja epävarmoina odottelivat tietoja niistä

molemmista kirjeistä, jotka äsken olivat saapuneet. Mutta Fleming

viipyi kauan huoneessaan. Kun hän vihdoin astui sieltä ulos, oli hän

kylmän tyyneen ja ankaran näköinen, niinkuin ainakin, vaan siltä

näytti, että hänellä, aatelisherrain joukkoon kuistille kävellessään,

oli pää tavallista pystömmässä ja varressa vielä entistä enemmän

arvokkuutta. Hän istahti rauhallisesti portaille ja piirteli ääneti

miekkansa huotralla kuvioita hiedikkoon. Ei kukaan virkkanut sanaakaan.

Vihdoin käännähti marski katsomaan kokoontuneita herroja ja naurahti:

-- Te olette uteliaita tietämään mitä maailmalle kuuluu, eikö niin? No,

kuulumiset eivät ole mitään odottamattomia, mutta siltä varsin

hauskoja. -- Marski viivähti hetkisen, ikäänkuin tahallaan vielä

kiduttaakseen odottavia herroja, ja otti sitten poveltaan kaksi

paperikääröä. -- Tässä on kirjeitä kahdelta taholta. Lukekaa itse,

hyvät herrat, tämä mytty on Ruotsista, tämä Puolasta. Lukekaa, me emme

tahdo salata mitään.

Hän avasi paperikääröt, ojensi ne herroille ja laskeusi itse mukavasti

selkänojoon tarkastamaan, minkä vaikutuksen kumpanenkin kirje, kiertäen

kädestä käteen, teki ahmiiviin lukijoihin.

Herttuan kirjeessä vilisi uhkauksia ja syytöksiä ja haukkumasanoja,

eikä ainoastaan Flemingiä, vaan koko Suomen aatelistoa kohtaan, joka ei

ollut yhtynyt hänen Upsalan kokouksessa teettämiinsä päätöksiin, vaan

lykännyt kaikki valtakunnan hallintoa ja maan uskontoa koskevat asiat

kuninkaan kotiintultua ratkaistaviksi. Klaus herraa herttua vaati --

arvaten, ettei Stenbock ollut kyennyt vaikeaa tehtäväänsä suorittamaan,

-- luopumaan kaikista viroistaan ja vallastaan Suomessa ja »heti

paikalla saapumaan Ruotsiin vastaamaan teoistaan».

Tämä kirje pani Vääksyn vieraat miettiväisiksi. Toiset näyttivät

loukkautuneilta, varsinkin kun herttua kutsui Suomen aatelisia nimellä

»rebelles», kapinoitsijat, vaan toiset teki kirjeen jyrkkä, uhkaava

muoto aroiksi. Tuli sitten toisen kirjeen vuoro. Kuningas Sigismund

kiitti Suomen aatelisia, jotka olivat kieltäytyneet yhtymästä mihinkään

kuninkaan oikeuksia rajoittaviin toimiin ja yleensä vastustaneet

Ruotsista häntä vastaan viritettyjä juonia. Syyskesällä hän lupasi

tulla perintövaltakuntaansa itse järjestämään sen hallintoa ja kutsui

Flemingin laivastolla häntä noutamaan. Klaus herralle hän oli vielä

erityisesti suosiollinen, vahvisti hänet uudella valtakirjalla kaikkiin

hänen virkoihinsa Suomessa, käskien hänen siellä pitää sotaväkensä

koossa ja totella ainoastaan kuninkaalta suorastaan tulevia käskyjä.

Äänettöminä laskivat aatelismiehet, yksi toisensa perästä, nuo kirjeet

käsistään. He olivat ymmärtäneet niiden sisällön, vaan heidän oli

vaikea käsittää, miten ne olivat sovellettavat toisiinsa.

-- No, mitäs arvelette? kysyi Klaus herra hiukan pirullisesti kääntyen

Kurki-veljesten puoleen. -- Ne ovat hieman vastakkaisia nuo kirjeet. Te

näette, molempia emme voi totella, täytynee kai siis valita.

Neuvottomilta näyttivät aatelismiehet ja surumielisesti vastasi vanha

Laukon herra:

-- Kiista on kehittynyt liian pitkälle, voineeko siitä enää sopua

syntyäkään kuninkaan ja herttuan välillä.

Marski käännähti kärsimätönnä:

-- Mitä se meihin kuuluu. Mutta meidän on toteltava toista tai toista.

Kumpaako?

-- Siitä ei liene epäilystä, virkkoi Sten Fincke, Peipotin herra, joka

nyt katsoi turvallisesti voivansa täydelleen kannattaa marskia. --

Kuninkaan tahtohan on selvä.

-- Selvä on, selvä, matki mietteissään Anolan herra.

-- Ja selvä on herttuankin kirje.

-- Siitä herttua itse vastatkoon, väitti Sten herra -- Mutta me olemme

liian halpoja kuninkaan käskyjä vastustaaksemme.

Se näytti olevan yleinen vaikutus saapuneista viesteistä ja, vaikka

tämä ristiriita muutamia hyvinkin arvelutti, olivat kaikki valmiit

tunnustamaan, että Klaus herraa heidän nyt ainakin vastaiseksi on

seurattava -- ei ole siinä valitsemisen varaa. Mutta ne nuoremmat

miehet, joista kaikkien suomalaisten kannan olisi pitänyt jo ennakolta

olla niin selvänä, olivat ihastuksissaan tästä uudesta käänteestä.

-- Olisipa sekin, jos me suomalaiset vasten kuninkaan nimenomaista

käskyä lähtisimme ruotsalaisten perässä juoksemaan, intoili Särkilahti

nuoremmille tovereilleen. -- He vastatkoot teoistaan, me olemme

valinneet, me olemme heistä irti!

Mutta yksin syrjässä istui sanaa puhumatta vanha Kankaisten herra

kuunnelleen näitä uutisia ja arvosteluja. Siinä oli nyt Suomen

aatelisto väistymässä yhä edemmäs siltä kannalta, joka oli hänen

sukunsa oma. Ukko tunsi, että tapaukset valmistivat ja kehittivät

mieliä Suomessa yhä enemmän Flemingin eduksi, hänen asemansa vahvistui,

hän oli nousemassa itsevaltiaaksi Suomessa, ja Kankaisten suvun

merkitys siitä samaa rintaa laskeusi. -- Mutta tämä käänne voi olla

hetkellinen, tuumi ukko toisakseen, pian saattaa taas tuulla

Flemingillekin vastaan. Suomikaan ei ole yksinomaa Suomen aatelisto, --

vielä ei ole Klaus-herran asema varma... Olipa koko joukko uhkaa ukon

varressa, kun hän nousi ja, eroten toisista herroista, yksin käveli

kuistilta pois.

Tuota katseli Klaus Fleming ja siitä taas synkistyi hänen äsken niin

kirkastunut muotonsa. Tuossa on vielä paha kanto kaatamatta; niinkauan

kuin Hornin suku on vastassa, on Flemingein valta Suomessa epävarma.

Tuo sitkeä suku täytyy kukistaa ... ellei sitä ehkä voisi voittaa

hyvällä...

Koko suureen häärahvaaseen olivat nämä äsken saapuneet uutiset, jotka

nopeasti suusta suuhun levisivät, yleensä varsin rauhoittavasti ja

rohkaisevasti vaikuttaneet. Mieliala, joka tietoja odotettaessa oli

ollut alakuloinen ja raskas, virkistyi ja keveni, kun taas tiettiin,

että kuningas oli yhä edelleen uskonut tämän maan johdon ja heidän

kaikkien turvallisuuden Klaus Flemingin varmoihin käsiin. Rauhoittava

ratkaisun tunne vallitsi siis Vääksyn vieraissa, kun illan suussa vielä

lähdettiin yhteiselle kävelymatkalle kappaleen matkan päässä talosta

olevalle kauniille Sarsakoskelle, jota myöten Längelmävesi vielä siihen

aikaan laski vetensä Roineeseen -- vasta ykstoista vuotta myöhemmin

»ilkeä Iharinkoski saattoi Sarsan vaivaiseksi».

Nuorten mieliä vain näytti jonkinlainen kaipuu painavan lähellä olevan

eron johdosta; nämä iloiset yhdessäolon päivät olivat liian nopeasti

kuluneet, ne tuttavuuden liitot, joita oli solmittu, katkaistiin nyt

taas tiesi kuinka pitkiksi ajoiksi. Sarsakosken rannalla levättäessä

haki siis kukin toverikseen sen, johon hänen mielensä näinä lyhyvinä

juhlapäivinä syvimmin oli kiintynyt, ja niinpä istuttiin enimmäkseen

parittaisin siellä kosken kuohuja ihailemassa. Nuori Hornkin lenteli

yhä vain perhosena Anna Flemingin ympärillä, kakskymmenvuotiaan

avomielisyydellä salaamatta mieltymystään ja lämmenneitä tunteitaan.

Vaan senkäänvertaista myötätuntoisuutta, jota hän edellisinä päivinä

oli luullut tytön puolelta tapaavansa, ei hän enää löytänyt. Annasta

oli taas hilpeys ja vallattomuus poissa, hän oli jälleen suljettu ja

kylmä, ja vastaili seuralaiselleen hajamielisesti, ikäänkuin omain

mietteidensä keskeltä. Nuori Henrikki ei voinut käsittää, mikä hänet

nyt äkkiä oli muuttanut, vaan, ryhtymättä sitä aprikoimaankaan,

rakenteli hän itse yhä vain suunnitelmia, miten hän kotiin tultuaan

asettaisi asiat niin, että Kankaisten ja Kuitian väet vielä tapaisivat

toisensa.

-- Monenko viikon perästä olette te Kuitiassa? kysyi hän

harvasanaiselta neitoselta, jota hän ei oikein saanut mukaan tuumiinsa.

-- Tuskinpa tänä kesänä ollenkaan. Me matkustamme sedän mukana syksyllä

Ruotsiin, kuninkaan kruunajaisiin.

-- Oh, sepä vahinko, olin jo pian aikonut purjehtia veljieni kanssa

Paraisiin. Vaan sama se, me tavataan Ruotsissa, minä tulen myös

syksyllä sinne, isäni luo.

-- Tavataanko? Missä?

-- Missä tahansa. Ei Tukholma niin suuri ole, ettei siellä toisiaan

löytäisi, jos tahtoo.

-- Niin, olette oikeassa, tässä maailmassa kyllä löytää sen, jonka

tahtoo.

Anna lausui sen entistä vilkkaammin, mutta nuoresta Hornista tuntui

sittenkin, ettei se ollut hänelle oikein rohkaisuksi sanottu. Näytti

siltä, kuin Annan silmät olisivat jotakin hakeneet, ja ensimmäisten

parvessa lähtikin hän jo paluumatkalle Sarsakoskelta, yhtyen Elina

Fincken seuraan.

Vaan Ebba-rouva, joka miehensä rinnalla siinä takana asteli, virkkoi

veitikkamaisesti tälle:

-- No, mitä arvelet noista valtiollisista vehkeistä?

-- Hm, lasten ilveitä. Eikä Anna näytä liioin rohkaisevan

liehakoitsijaansa.

-- Kas, sinä et tunne kaikkia naisten metkuja.

Kävelyretkeltä palattua lausuttiin jo yleiset jäähyväiset; marskin

perheineen piti näet jo aamun koitteessa lähteä matkalle laivastonsa

luo, jonka kuntoonpanoa nyt täytyi kiirehtiä, ja toisten etelään päin,

Hämeenlinnaan ja Helsinkiin matkustajain, kuten Finckein ja Tottien,

tuli seurata heitä. Turkuun päin kulkijat aikoivat äskenvihityn

pariskunnan seurassa lähteä päivemmällä. Aikusin hankkiusi siis tänä

iltana koko Vääksyn hääseura levolle, kukin hänelle määrättyyn

suojaansa.

Anna ja Elina sanoivat myös jäähyväiset häävieraille ja astelivat

yhdessä pihan poikki siihen suureen vaateaittaan, jossa yhteinen

sisarvuode oli laitettu kaikille morsiustytöille. Vaan tällä lyhyellä

taipaleella heille molemmille vielä ehti jotakin merkillistä tapahtua.

Pihalla tulivat näet ensiksi vastaan molemmat päivällä saapuneet

airueet ja näistä toinen tervehti heitä kohteliaasti, toivottaen hyvää

yötä armollisille neitosille. Eihän siinä mitään outoa ollut, vaan

Annan poskille se tervehdys kumminkin nosti helakan punan eikä hän sitä

kätkiessään voinut vastata mitään. Vaan Elina vastasi ystävällisesti:

-- Hyvää yötä teillekin. Joko huomenna matkustatte takasin Ruotsiin?

-- En. Marski on käskenyt minun seurata mukanaan, saadakseni

vastauksen.

-- Tervetullut siis matkatoveriksi.

-- Niin, tervetullut matkatoveriksi! sai nyt Annakin sanotuksi,

silmäillen vielä taakseen, kun Elina jo oli kääntynyt poispäin. Vaan

hänen äänessään oli tavallista hellempi kaiku, joten Elinakin kääntyi

ympäri katsomaan, ja näki nyt veren liekkivän serkkunsa poskilla ja

veitikan näki hymyilevän tervehtivän nuorukaisen silmästä.

-- Mitä, tunsitko sinä entuudestaan tuon airueen? Mikä on hänen

nimensä?

-- En tiedä, en tosiaankaan...

-- Vaan sinä tunsit hänet kumminkin, tunnusta pois.

-- Tunsin ja en. Kerran olen hänet nähnyt, silloinkin kaukaa. Ensi

kerran hän nyt minua puhutteli.

-- Ja kumminkin...! Osaako vakava Anna Flemingkin seikkailla? Vai mitä?

-- Elä kysy, Elina, en tiedä mitään, en ainakaan vielä. Tule!

Hän juoksi edeltä aittaan, -- eikä Elina tullutkaan jälestä. Anna näki

Liuksialan rouvan tarttuvan toverinsa käteen ja taluttavan hänet

keskustellen rannalle päin. Ja kauan viipyi Elina poissa yhteiseltä

sisarvuoteelta. Siellä nuoret tytöt vallattomina vielä hetken

pelihtivät ja kertoivat toisilleen naureskellen pikkusalaisuuksiaan,

kunnes yksi toisensa perästä vaikeni ja hymy huulillaan vielä nauruunsa

nukahti. Vaan Anna makasi valveilla odotellen serkkuaan rinnalleen ja

mielessään uudistellen sitä sanatonta, salaista tarinaa, joka

hänelläkin oli muistonaan vietävänä näistä upeista Vääksyn häistä.

Vihdoin saapui Elinakin sisarvuoteelle, hiipi hiljaa Annan viereen.

Vaan nyt paloivat hänelläkin posket kuten äsken Annalla ja hänen

äänensä värähti kuiskatessaan serkkunsa korvaan:

-- Anna, nyt olen keksinyt unelmaini ruhtinaan. Nyt on minulla

tilaisuus tehdä jotakin suurta ja sankarillista...!

-- Ja mitä sitten?

-- Se on salaisuus, suuri salaisuus, suurin maailmassa. Mutta tehkäämme

eräs luja liitto, Anna, ... sinulla on myös salaisuutesi ... onhan?

-- Salaisuusko -- en tiedä. Vaan tehdään liitto.

-- Liitto, että säilytämme toistemme salaisuudet kuin omamme --

tehdäänkö?

-- Ja autamme toisiamme, -- tehdään, Elina.

Peiton alla puristivat serkukset toistensa kättä. Vaan vielä kauan

makasi Elina valveilla, ajatellen suurta salaisuuttaan, ja hänen

rinnallaan lepäsi Anna omaan pikku salaisuuteensa vaipuneena, -- muut

aatelisneitoset uinuivat jo aikoja sitten sisarvuoteella vaateaitassa

nuoruuden tervettä unta, hääilojen muistoja uneksuen.

Yön hiljaisuus vallitsi pian suuressa häätalossa. Vielä kuului

kumminkin askeleita päärakennuksen suurimmasta vierashuoneesta, johon

Klaus Fleming puolisoineen oli sijoitettu. Ebba-rouva oli jo käynyt

vuoteelle, vaan marski mitteli vielä pitkin askelin lattiata, pysähtyi

väliin, virkkoi jonkun sanan itsekseen ja käveli taas. Kulunut päivä

oli ollut hänelle tärkeä päivä, hänen asiansa oli harpannut reippaammin

eteenpäin, kuin hän koskaan oli voinut aavistaakaan. Herttuan ja

kuninkaan kirjeiden saapuminen yhteen aikaan oli ollut onnen oikku,

mutta hänelle erittäin edullinen, varsinkin siksi, että hän

kokoontuneelle aatelistolle oli saattanut näyttää nuo molemmat kirjeet.

Asema oli selvennyt, ohjakset kokoontuivat yhä kiinteämmin hänen

käsiinsä, eikä Suomen aatelisto pian voinut muuta, kuin seurata häntä.

Muutamat tosin vielä epäilivät ... yksi on paha solmu -- Hornin suku.

Sillä on vielä paljo vaikutusta aatelistoon, sillä on kansan suosio ja

se käyttää vaikutuksensa aina Flemingejä vastaan... Marski pysähtyi

tuokioksi, nosti käden otsalleen, -- mutta riuhtasi seuraavassa

tuokiossa taas käsivartensa suoraksi... Se on ruhjottava tuo suku, sen

täytyy taipua, lisää rautaa vain...!

Vaan sittenkin -- marski seisattui taas, -- voisiko sen sovinnolla

suosittaa? Viha on vanha, katkera ja syvä. Vaan jos se suku tahtoo

pysyä suomalaisena, on sen käytävä toisten kanssa sovintoon... Marski

sukasi pari kertaa levottomasti sormillaan sankkaa, harmahtavaa

tukkaansa ja seisattui sitten yhtäkkiä rouvansa eteen vuoteen reunalle:

-- Arveletko todellakin, Ebba, että naimisliittoa voisi syntyä Annan ja

Kankaisten pojan välillä?

-- Kas noin, johan olet sinäkin kääntänyt huomiosi tuohon minun

valtioviisauteeni. Päivällä vielä puistelit päätäsi.

-- Niin, katsos, sillä voisi olla merkityksensä. Tuo suku tulisi sen

kautta meitä lähemmäs, ikäänkuin sidotuksi ... ainakin näennäisesti ...

olisi häitä ja sukulaispitoja ... muuta ei paljoa tarvittaisikaan.

-- Ja Anna on järkevä tyttö, -- kunhan vain suostunee, lisäsi

Ebba-rouva, nyt hän vuorostaan vähän epäillen.

-- Jos minä tahdon, täytyy hänen suostua. Minä tarvitsen Hornit, niiden

täytyy joko olla puolellani taikka kukistua.

-- Tahdotko siis, että puhun asiasta Annalle?

-- Ei sanaakaan, ei kellekään, muista se, Ebba, huudahti marski melkein

kiivastuen. -- Antaa asian kehittyä, -- enkä ole vielä varma, olisiko

se edes viisasta. Ja nyt on meillä ensiksi suuremmat tuumat

kysymyksessä; ensiksi on kiirehdittävä laivaston luo Uudellemaalle,

sieltä kuningasta vastaanottamaan ja sitten Ruotsiin... Niin,

Ruotsissa, siellä tulee vielä kuumasti oteltavaksi, oteltavaksi

tuimasti ... mutta malttia vain, me ollaan sitkeitä suomalaisia.

Näin monenlaiset mietteet ja suunnitelmat päässään laskeutui marskikin

vihdoin vuoteelleen.

Vaan sittenkin vielä kuului Vääksyssä ääniä, kuului ullakkokamarista

juuri marskin huoneen yläpuolelta. Airueille oli sinne laitettu yösijat

ja nämä, jotka jo iltapäivällä olivat ensi väsymykseensä ottaneet

pienet unet, keskustelivat siellä nyt vuoteillaan yhteisistä

muistoistaan.

-- Etkö käynyt tullessasi meillä Paraisissa sisartasi tapaamassa? kysyi

Gröning.

-- Sekös hitto olisi joutanut, vastasi Birckholtz. -- Tyyneet ilmat

pidättivät laivaamme monta päivää siellä saaristossa ja kun vihdoin

Turkuun päästiin, kuulin, että marski jo oli matkoilla. Mutta sitä ei

kukaan uskonut, että hän täällä olisi, Stenbockin häissä. Vihdoin sain

siitä toki varmuuden ja silloin ei muu auttanut, kuin nouse hevosen

selkään ja aja synkimpään Hämeeseen. Vaan niitä matkavaivojani en enää

kadu, kuuletko lankomies, en kadu...

-- Kunhan ei vielä sittenkin tule katuminen, -- ajelet herttuan

asioilla Suomessa! Etkö sinä huomaa, että herttua turhaan niskottelee

laillista kuningasta vastaan; me pidämme kuninkaan puolta ja meidänhän

siis täytyy voittaa. Tule pois Suomeen, taikka matkusta kotiisi

Saksaan!

-- En tee kumpastakaan, olen päässyt onneni kynnykselle ja nyt multa

kaikki luistaa kuin lipeässä. -- Ja »tekö» muka voitatte ... teillä ne

juuri ovat yritykset vaaralliset. Olette nyt kuninkaan puolella, vaan

luulenpa, että »te» puuhailette päästäksenne irti ensiksi yhdestä ja

sitten toisesta, -- tiedättehän »tekin», että laillinen kuningas voi

pian olla perintömaastaan varsin löyhässä... No niin, mutta samahan se

meille on, ollaan ystävykset siltä ja langokset. Minä tulen usein

Suomeen, siihen päätökseen olen nyt tullut, olen keksinyt täällä

mainion aarteen ja se on oleva minun, minun, minun...

-- Minkä aarteen? Elä sinä vain vehkeile täällä meidän selän takana,

vähemmästä tässä maassa on aatelismiehiäkin hirtetty.

-- Ei meitä niinkään hirtetä, meillä on täällä hyviä puolustajia ... on

meillä...

Nyt Gröning vasta keksi, mitä hänen lankonsa tarkotti. Olihan hän

nähnyt, kuinka Anna oli Birckholtzin tervehtiessä punastunut, vaikkei

ollut siihen silloin suurempaa merkitystä pannut. Mutta nyt hän

puolittain halveksuen, puolittain säälien naurahti.

-- Voi poika parka, miten haaveksitkaan, yhteen silmäniskuun rakennat

kokonaisia ilmalinnoja ja kuvittelet mahdottomuuksia. Varo vain, ettet

vedä päällesi marskin vihoja.

-- Ehei, lankomies, meistä tulee marskin kanssa hyvät tuttavat ja ehkä

vielä muutakin, -- ehei, lankomies! Mutta se mulle lupaa: elä käy ennen

aikojasi kieliä kantelemaan, jos mitä huomaatkin.

-- Minä en lupaa mitään, mutta sinä hupsit, lankomies, vai unissasiko

puhut?

-- Perästä kuuluu, miten minä hupsin. Meidän pojilla on suuret aikeet

ja hyvät toiveet. Vaan ei nyt puhuta -- nyt nukutaan.

-- Nuku pois houreet päästäsi, lankomies, parasta on.

Niin vaipuivat viimeisetkin valvojat Vääksyssä uneen.