II.

Häät Vääksyssä.

Uteliasta kylänväkeä aherteli ja tungeskeli niiden puisevain, jykeäin

vaunujen ympärillä, jotka ilman etupyöriä keulallaan kehottivat tien

varrella erään Pirkkalassa, Pyhäjärven rannalla, olevan talon kohdalla.

Useimmat noista maalaispojista ja eukoista näkivät nyt ensi kerran

pyörillä kulkevat ajopelit ja ihmettelivät sen vuoksi suuresti niiden

rakennetta, niiden valjaita ja niiden mukavuutta. Mutta mitään neuvoa

tapahtuneen tapaturman auttamiseksi he eivät osanneet antaa, särkyneitä

ajopelejä ei sanottu voitavan korjata.

Käsittämättöminä ja neuvottomina seisoivat matkustajat vähän

syrjemmässä tien varrella. Ebba rouva, -- tuo vanhempi,

lihavanpuoleinen, kookas nainen, joka seisoi siinä ojan partaalla

jäykkänä kankeassa pystykaulustassa ja ruumiinmukaisessa umpipuvussa,

jonka pussihihat palloina pullottivat, oli näet Ebba Fleming, --

katseli jommoisellakin levottomuudella tuota kihisevää väkijoukkoa,

jonka pakinoista hän oli ymmärtävinään huonosti peitettyjä

pistopuheita, ja huovien ja talonpoikain välillä vaihdetut

kiihkeänlaiset sanansutkaukset tekivät hänet vieläkin rauhattomammaksi.

Hän tiesi etteivät talonpojat lempeillä silmäyksillä katselleet Klaus

Flemingin perhettä eikä huoveja. Ja suutuksissaan hän sen vuoksi

lohdutuksekseen toruskeli vanhaa, uskollista Eenokkia, joka kyllä oli

viaton sattuneeseen tapaturmaan, mutta joka ei hänkään keksinyt, miten

tästä nyt olisi matkaa jatkettava.

-- Minä varotin jo lähdettäessä, -- niin puolusteli vanha

huovipäällikkö itseään --, näillä raivaamattomilla, kuoppaisilla

teillä tuskin lie ennen koskaan muuta pyöräpeliä kulkenut kuin

sotilaskuormastoja. Niinpähän viskasi nyt tuossa mäessä eräs kannon

kärki etuakselin poikki.

-- Niin, niin, vaan meidän täytyy päästä matkaa jatkamaan, emmehän me

tänne voi jäädä noiden pahansuopain talonpoikain luo, riiteli

Ebba-rouva. -- Ja Vääksyssä alkavat häät huomenna, meillä on sinne

vielä kolme peninkulmaa, sinne meidän täytyy tänä iltana ehtiä vaikka

miten.

Kuitian mahtava emäntä, joka muuten ei ollut niitä naisia, jotka

vähällä joutuvat neuvottomiksi, tunsi nyt olevansa ikävässä pälkäässä.

Hän oli kiukuissaan itselleen siitä, että hän, kun ratsastaminen oli

hänen ijälleen ja lihavuudelleen jo työlästä, oli vastoin vanhan

palvelijansa neuvoa lähtenyt matkalle vaunuillaan, joilla hän

tavallisesti kulki Turun ja vapaaherrakuntansa väliä. Mutta vahinko

oli nyt kerran tapahtunut...

-- Jos teidän armonne suvaitseisi nousta ratsun selkään, olisi täällä

yksi vanha, puinen naissatula, -- se oli Eenokin ainoa neuvo.

-- Yksi vanha puinen! -- ja miten Anna sitten kulkee, miehen

satulassako? Ja mistä otat ratsuhevoisia, näilläkö talonpoikain

laiskoilla koneilla minun pitäisi lähteä ajamaan, vaiko huovien

hurjilla hevosilla? Olisipa sekin arvokas tapa Klaus Flemingin puolison

saapua veljensä häihin.

Ebba-rouva oli selvillään siitä, että hänen tuli esiintyä kaikella

sillä arvokkuudella, jonka hänen miehensä asema Suomen käskynhaltijana

vaati, nyt varsinkin enemmän kuin koskaan. Juonia oli vireillä, joilla

tahdottiin syrjäyttää Klaus Fleming hänen asemastaan Suomesta, niitä

viritettiin Kaarlo-herttuan, kuninkaan sedän, toimesta Ruotsista päin

myötään, olipa herttua aivan äsken määrännyt hänen oman veljensä,

Kustaa Stenbockin, Klaus herran sijaiseksi, eikä Ebba vielä tiennyt,

miten tämä riita oli sovittu. Ja talonpojissa kiehui kiehumistaan

tyytymättömyyttä marskin ankaruuden takia. Näihin asti oli Klaus

Fleming jäntevyydellään ja kuningas Sigismundon suosioon nojaten

hajottanut nuo vehkeet, mutta juuri sen vuoksi täytyi sekä aatelisiin

että talonpoikiin arvokkuudella vaikuttaa, sen Ebba-rouva hyvin

oivalsi.

-- Sinäkin Anna istut siinä niin tyyneesti, kuin ei mistään olisi

kysymys, pauhasi rouva kääntyen neitosen puoleen, joka oli istahtanut

ojan reunalle odottamaan. -- Etkö ole kysellyt noilta ihmisiltä neuvoa,

sinä, joka heidän kieltään puhut? -- Anna näet osasi paremmin suomea

kuin Ebba-rouva, joka oli Ruotsista kotosin.

-- Olen. He sanovat, että osan taipaleesta pääsisi venheelläkin, vaan

sitten on taas maamatkaa.

-- Venheellä ja maitse, -- siitä ei tule mitään.

-- Täytyy kai sitte jäädä tänne odottamaan.

-- Tänne odottamaan, sehän se juuri on mahdotonta. Täällä ei ole meidän

turvallistakaan kauan viipyä, etkö tiedä, että talonpojat ovat

vihamielisiä meille. -- Ebba-rouva tunsi, kuinka kovasti kansa kärsi

hänen miehensä määräämän sotaväenmajoituksen takia, tiesi sen siis

syystäkin napisevan, ja siksi vielä soimaava omatuntokin lisäsi hänen

kärsimättömyyttään ajatellessaan, että hänen täytyisi vuorokausiksi

jäädä tänne tuon kansan armoille. Hän polki jalkaa vihasena ja kääntyi

taas Eenokkia torumaan.

Pari tuntia oli niin jo neuvottomina tuumailtu sinne ja tänne, kun taas

kylän pojat, jotka olivat keräytyneet siihen töllistelemään vieraita ja

heidän ajopelejään, yhtäkkiä päästivät uuden ihmettelyn huudahduksen.

Tien käänteestä näkyivät näet ajavan toiset samanlaiset parihevosten

vetämät vaunut ja se oli jo jotakin kovin merkillistä näillä mailla.

Väkijoukko syöksähti uusia tulokkaita vastaan, jotka myös pysähtyivät

talon kohdalle, ja uteliaina katselivat heitä Flemingin vaunujen

matkustajatkin, arvaten, että siinäkin tuli muitakin Vääksyyn

menijöitä, vaan ketä?

Äkkiä kävivät Ebba-rouvan katseet, jotka saapuvan avun toivosta jo

olivat vilkastuneet, taas kylmiksi ja ankaroiksi ja hänen vartalonsa

oikeni entistään jäykemmäksi. Hän oli tuntenut Kankaisten kilven

vaunujen kyljessä; saapujat olivat siis Horneja, tuota Fleming-suvun

kilpailijaa, mahtavaa heimoa, jonka kanssa Klaus herra jo kauan oli

ollut katkerassa riidassa. Siltä taholta ei Klaus Flemingin puolison

sovi pyytää mitään apua, se oli Ebba-rouvan ensimmäinen päätös. --

Vaunuista hyppäsi niiden pysähdyttyä ensiksi noin 20-vuotias

nuorukainen, joka auttoi alas valkohapsisen, kumaraselkäisen miehen, ja

kuin kevät ja syksy seisoivat he siinä tuokion rinnakkain, isänisä ja

pojanpoika, toinen isä, toinen poika sen miehen, Kaarlo Hornin, joka

Suomen aatelisista oli Klaus Flemingin vaarallisin valtiollinen

vastustaja, Kaarlo-herttuan uskollisin kannattaja.

Liikahtamatta seisoi Ebba-rouva paikoillaan, kun molemmat tulokkaat

kävivät häntä tervehtimään, ja kankeasti, kaavamaisesti kumartaen

vastasi hän heidän tervehdykseensä. Vaan siitä huolimatta istahti

vanhus, Henrik Klaunpoika Horn, hänen viereensä pölkylle tarinoimaan ja

pojanpoika, nuori Henrik, Henrik Kaarlonpoika, joka jo kohta oli saanut

tiedon Flemingin matkueelle sattuneesta tapaturmasta, rupesi heti

innokkaasti ehdottelemaan, miten matkaa yhdessä olisi jatkettava.

Tällainen ystävällisyys tuntui Kuitian rouvasta ensiksi rasittavalta

eikä hän saanut mielestään karkotetuksi kiusallista tunnetta, että tuo

puuhaava nuorukainen tuossa oli sen miehen poika, joka Klaus Flemingin

toimesta oli vuosikausia istunut vankikopissa, jopa käynyt

mestauslavallakin. Vaan pula ja pakko sulattelivat vähitellen Viikin

ankaran vapaaherrattaren mielen ja ennen pitkää oli jo sovittu, että

Ebba-rouva nousisi vanhan Henrikin viereen Hornein vaunuihin,

jotavastoin nuoret, Anna ja Erik Fleming sekä nuori Horn, kulkisivat

ratsastamalla.

-- Siis on tehty välirauha, rouva Ebba, virkkoi vanhus leikillisesti,

kävellen Flemingin puolison rinnalla vaunujensa luo.

-- Niin, minun on ollut pakko suostua ehtoihin, vaan te olettekin

jalomielisesti laatineet ne mulle varsin edulliseksi, vastasi

Ebba-rouva samaan leikilliseen tapaan.

-- Ja sotilakon aikana lepää taistelu kokonaan, eikö niin?

-- Se on sovittu. Ja noiden nuorten siitä tuskin tarvinnee sopiakaan.

Matkueen etupäässä ratsastavista nuorista oli tämä matkavaihtelu näet

hyvin mieleenkin ja rattoisaksi heidän seurustelunsa kävi jo kohta

alussa. Anna oli saanut tuon ainoan naissatulan ja ohjasi nyt kulkueen

etupäässä varmalla kädellä outoa ratsuaan. Pienuudesta pitäin olivat

siihen aikaan kaikki aateliset, niin pojat kuin tytötkin, harjautuneet

ratsastamaan, koska se vielä oli kesäisin maalla matkustettaessa miltei

ainoa kulkuneuvo ja Anna Flemingikin oli täydellisesti tämän taidon

omistanut; sulavasti ja notkeasti hän satulassa istui. Nuori Henrik

Kaarlonpoika, joka itse enemmän oli kiintynyt kirjallisiin

harrastuksiin kuin urheiluihin, -- hänen kotiin jääneen nuoremman

veljensä Evertin laita oli aivan toinen, -- katseli ihaillen neidon

notkeaa ratsastusta ja rupesi siitä yhä suuremmalla mielihyvällä itse

neitostakin katselemaan. Annan rinnalla ratsastaen pani hän pian alulle

hienostelevan keskustelun Tukholmassa oppimaansa ajan kaavamaiseen

tapaan. Ja Anna itse oli parhaalla tuulellaan, virkistävä ratsastus ja

sydänmaan vapaa luonto irroittivat hänet kokonaan hänen tavallisesta

ujosta äänettömyydestään ja häntä huvitti tahallaan kiertää nuoren

aatelisherran pikkuisen pihteihin.

-- Ja nyt pieni kilpa-ajo tuonne järven rantaan, virkkoi Anna, kun he

tulivat aukealle, hienosti luisuvalle kankaalle, jonka takaa pienen

lammen silmä siinsi, ja samassa hän nykäsi hevosensa menemään täyttä

neliä. Somer soi ja risut raskuivat kavioiden alla.

Nuori Horn nelisti jälestä ja ponnistamista hänellä oli perässä

pysyäkseen; neidon hevonen pölisti hiekkaa vasten hänen silmiään, joten

hän tuskin mitään näkikään, -- täytyi laskettaa vaan. Vaan rannalle

tultaessa pysäytti Anna yhtäkkiä hevosensa ja antoi sen sitten kahlata

lammikkoon juomaan. Nuorukainen karauttaa perästä ja hevonen kiitää

yhtä kyytiä aina veteen saakka eikä puutu paljoa, ettei ratsastaja

singahda hevosen pään yli satulasta alas liejakkoon, kun vauhti

yhtäkkiä pysähtyy.

Neito heläytti helakan naurun. Vaan nuorukainen virkkoi hiukan

häpeissään, juottaen hevostaan hänkin:

-- Jospa tiesin teidät matkalla tapaavani, niin jo totta tosiaan

harjoittelinkin itseni vielä taitavammaksi ratsastajaksi, kuin on

nuorempi veljeni.

-- Olisitte tulleet Kuitiaan sopimaan matkatoveruudesta.

-- Kautta kunniani, enpä ole tiennyt Kuitiassa teidänlaista impeä

olevankaan, muuten kyllä olisin tullut.

-- Hm ... ettekö tiedä, että Kankaisista Kuitiaan on sangen pitkä ja

vaikea matka?

-- Vaikka olisi vielä vaikeampi. Meillä on Maskussakin kepeitä

purjeita. Ja tokkohan Kuitiaa kumminkaan olisi tarvinnut piirittää?

-- Ehkä, se on linnoitettu.

-- No hyvä, minä tahdon sen valloittaa, vaikka ammattini ei olekaan

soturin.

-- Koettakaa, löydettävissä se on. Oma syynne, jos pommitatte turhaan.

-- Ei hätää: minä olen sitkeä suomalainen.

-- Niinpä olen minäkin, vastasi Anna veitikkamaisesti, kääntäen

hevosensa tielle, johon juuri vaunutkin myötämaata saapuivat. Ja matkaa

jatkettiin entiseen tapaan.

Vaan vaunuissa olijat katselivat hymysuin nuorten elkeitä, eivätkä

voineet välttää katseitaan tapaamasta toisiaankin. Olihan tuo kisailu

tuossa niin omituista: nuo hilpeät ratsastajat edustivat hekin

Flemingejä ja Horneja, jyrkästi toisistaan eroavia puolueita, vaan

hyvin he siltä näyttivät sopivan. Ja vaunuissa istujat tulivat

tuumineeksi, että ehkä olisi terveellistä hyvälle naapurisovulle, jos

varsinaisetkin edustajat näistä molemmista suvuista voisivat näin

sovinnossa rinnakkain kulkea. Ja kuinka olikaan, nopeasti kului matka

vaunuissakin. Vanha Henrikki herra, joka oli paljo maailmaa kokenut,

osasi keveillä pakinoillaan pitää vierustoverinsa hilpeällä tuulella ja

olivatpa he jo kuin hyvät ystävykset, kun Kangasalan kauniit vesistöt

aukenivat esiin ja he ajelivat sen korkeita harjuja ja lehteviä

laaksoja pitkin Vesijärven rannalle.

Vaan vanha Eenokki, joka herrasväkensä jälestä huovien päällikkönä

ratsasti ja näiden tuumia seurasi, puisteli päätään ja virkkoi:

-- Ovatpa hyvillään nyt nuo kaikki kärryjen pyöräin särkymisestä, vaan

mitähän Klaus herra sanoo?

-- Mitäpä hän noista pyöristä paljo välittäisi, tuumi toinen huovi.

-- Ka sitä et sinä ymmärrä. Vaan minäpä luulen, että jos mieli

Kankaisten ja Kuitian väen välien pysyä näin hyvinä, täytyisi särkeä

paljo pyöriä, hyvin paljo pyöriä, veljeni. Vaan sitä nyt et sinä

ymmärrä.

Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle ehtinyt, kun matkue saapui Huutjoen

rannalle, jossa metsästä aukeni viljelty kylä ja tuokion kuluttua

oltiin jo häätalossa, Vääksyssä, joka sijaitsi rannalla tuuhean puiston

keskellä ja joka juhlan kunniaksi oli lehvillä ja köynnöksillä

vihannaksi puettu. Portin pielistä kohosi kaksi korkeaa juhlariukua ja

niiden välitse ajoi matkue väljälle pihalle.

Siellä oli pihoilla ja kuisteilla jo suurin osa häävieraista koolla

ja nämä nyt saapuivat uusia tulokkaita vastaanottamaan, useat

kumminkin oudoksuen ja ihmetellen, miten tämä riitaisten sukujen

yhteensulautuminen oli ollut mahdollista. Ensiksi saapuu tänne

Klaus-herra Stenbockin kanssa ja sitten Ebba-rouva Hornein seurassa,

mitähän tämä tietää...? Muiden jälestä asteli sieltä saapuneiden

vaunujen luo Klaus Fleming itsekin hiukan rypistellen kulmakarvojaan.

Hän oli nyt juhlapuvussaan, päässä sulkaniekka hattu ja vyöllä leveä

hirvennahkainen vyö, josta raskas miekka riippui; väljät ratsusaappaat

ja takki, joka teki hartiat tavattoman leveän näköisiksi, suurentivat

vielä hänen mahtavaa varttaan. Kun Ebba-rouva kiirehti häntä

tervehtimään, kysyi hän hiljaa:

-- Mitä tämä on, Ebba?

-- Niin, katsos, minäkin olen ruvennut toimimaan valtiollisella alalla,

kuiskasi Ebba-rouva leikillisesti, yhä vieläkin äskeisen hilpeän

mielialansa vallassa.

-- Ne eivät ole naisten toimia ne, -- kunhan sinä et tee erehdyksiä,

vastasi marski nyt leppeämmin.

-- En minä, -- jos eivät muut, lisäsi rouva vilkasten syrjäsilmällä

ratsuiltaan nousseiden nuorten puoleen, jotka lämpimissään ja

vallattomina siinä vielä hevosiaan taputtelivat. Klaus Fleming siirsi

myös katseensa sinne päin ja se viivähti siellä kotvasen aikaa,

sillävälin kuin Ebba-rouva kertoi hänelle Pyhäjärvellä sattuneesta

vaunutapaturmasta. Mutta sanaakaan virkkamatta marski sitten kääntyi

pois ja astui takasin rakennuksen väljälle kuistille, jossa joukko

muita suomalaisia aatelisherroja istui.

Vaan Vääksyn toimekas emäntä oli jo myöskin taloustoimistaan ehättänyt

vieraita vastaan ja saatteli Ebba-rouvan lepäämään talon väljään

vierastupaan. Huoneet kuhisivat siellä täynnänsä väkeä, palvelijoita

juoksi edestakasin ja tottuneen emännän silmällä katseli Ebba-rouva

mielihyvällä, kuinka ketterästi ja tarkasti Vääksyn emäntä, Kaarina

Hannuntytär, itse valvoi ja järjesti kaikkia moninaisia häävarustuksia.

Hän oli jo yli 50-vuotias nainen, vaan vielä komea ja ryhdikäs, ja

aivan ihmetellen näkivät vieraat, etteivät ne monet, kirjavat

elämänvaiheet, joiden läpi tämä nainen oli kulkenut, olleet riistäneet

hänen kasvoiltaankaan niiden entistä, nuorteaa suloa.

Kaarina Hannuntytär, Vääksyn toimekas emäntä, oli aatelitonta

alkujuurta, papin tytär Tukholmasta, joskin äitinsä puolesta mahtavaa

ja sitten onnetonta Sturen sukua. Hän oli aikoinaan elänyt

hovipiireissä hänkin ja jo aivan nuorena synnyttänyt kolme lasta,

joiden isä oli Kustaa Vaasan toinen poika, Suomen herttua Juhana.

Rikkaana ylhäisen rakastajansa suosiosta oli hän Juhanan loistoaikoina

Turussa mennyt naimisiin Juhanan hovipalvelijan Klaus Vestgöthen

kanssa, joka oli suomalaista aatelia, ja elänyt hänen puolisonaan pari

onnellista vuotta Suomen herttuan iloisessa hovissa Turussa. Vaan Eerik

kuninkaan kukistettua veljensä loppui se onnellinen elämä; Turun

valloituksen jälkeen v. 1563 mestattiin Klaus Vestgöthe Juhanan

kannattajana ja Kaarina rouvan koko omaisuus, kalleudet, vaatteet,

kaikki, ryöstettiin niin puhtaiksi, ettei hänelle jäänyt riepua, mihin

kääriä silloin vastasyntyneen tyttärensä Birgitta Vestgöthen, vaan

täytyi hänen esiliinaan kapaloituna kantaa pois pienokaisen isävainajan

kodista. Köyhyydessä ja puutteissa eli Suomen vangitun herttuan entinen

lemmikki senjälkeen seitsemän pitkää vuotta työllään elättäen lapsiaan,

kunnes hän, Juhanan noustua valtaistuimelle, sai tältä eläkkeekseen

Vääksyn kartanon Kangasalla. Täällä oli hän mennyt toisiin naimisiin

kuninkaan voudin ja läänitysmiehen Lauri Hordellin kanssa, joka nyt

kumminkin muutamia vuosia sitten hänkin oli kuollut. Tämä näin monien

vaiheiden läpikäynyt Vääksyn rouva naitti nyt pois tuon äskenmainitun,

avioliitostaan Vestgöthen kanssa syntyneen tyttärensä Birgitan, jonka

oli puolisokseen pyytänyt nuorin mahtavaa Stenbock sukua, Kustaa,

leskikuningatar Katarinan ja Ebba Flemingin veli. Se oli ylhäinen

liitto ja siksi olivat häät Vääksyssä päätetyt vietettäviksi kaikella

ajanmukaisella komeudella ja siksi oli sinne Suomen aatelisto niin

lukuisasti kutsuttu ja saapunut.

Väsymättömänä hyöri nyt toimekas emäntä viimeisissä varustuksissa

käyttäen häävieraiksi saapuneita naisia apunaan.

-- Elina, lapseni, vartioi sinä tätä hillokeittoa, sillaikaa kuin minä

pidän seuraa viimeksi tulleille vieraille, kuiskasi hän Elina

Finckelle, joka jo edellisenä päivänä oli saapunut häätaloon,

tavattuaan vanhempansa Hämeenlinnassa.

-- Oi, Elina tarvittaisiin täällä, hän on niin taitava seppeleen

punoja. Ehkä voi Sigrid paremmin hoitaa hillokeittoa.

Se, joka näin puuttui puheesen, oli arvokkaan näköinen, keski-ikäinen

rouva, joka naisten huoneessa johti nuorten neitosten iloista parvea,

kun se siellä viimeisteli morsiamen hääkoristeita.

-- Kiitos, kaimaseni, kiitos, vastasi Vääksyn emäntä sydämmellisesti.

-- Käytä sinä vain nuoria apulaisiamme mihin he parhaiten sopivat. Ah,

kuinka sinä Kaarina meitä paljo autat!

-- Siitä elä puhu, naapuri, sinä autoit meitä Sigridin häiden aikana

Liuksialassa paljo enemmän.

Liuksialan emäntä oli näet tämä puhuja, Vääksyn läheinen naapuri,

Ruotsin kruunattu kuningatar, onnettoman Eerik XIV:nen leski. Kaarina

Maununtytär oli jo lähes 16 vuotta sen jälkeen, kuin hänen

kuninkaallinen puolisonsa oli syönyt kuolettavaa hernerokkaa Örbyhusin

linnassa, asunut syrjäisenä ja unhotettuna täällä Liuksialan

kartanossa, jonka Juhana kuningas oli hänelle eläkkeeksi antanut. Vaan

vieläkin oli hän kuningattaren näköinen: pystössä kantoi hän solakan

vartalonsa, jonka pehmoisesti peitti musta samettipuku, -- hän kulki

aina mustiin puettuna ja sitä vastaan kuvastuikin vielä hienonen hipiä

sitä valkosemmalta ja katseen surumielisyys sai sitä syvemmän ilmeen.

Vaatimattomana, mutta samalla arvonsa tuntevana, liikkui hän siellä

aatelisrouvain parissa.

Omituinen sattuma oli tuonut nämä kuningasveljesten nuoruudenlemmet

molemmat tänne vierekkäin Suomen sydänmaalle. Heidän välinsä oli kauan

ollut kylmä ja kireä -- kiinnittiväthän heitä heidän tunteensa niin

vastakkaisille tahoille, -- vaan yhteinen syrjäytyminen, yhteinen

kohtalo, on omiaan lähentämään sydämmiä ja niin olivat molemmat

Kangasalan Kaarinat vähitellen sulaneet hyviksi naapureiksi ja nyt oli

jo, sittenkuin kumpastenkin kuninkaalliset suosijat olivat kuolleet,

herttainen ystävyys heidän välillään solmiutunut.

-- Sigrid, vaihda paikkaa Elinan kanssa, virkkoi Liuksialan emäntä

vieressään olevalle tyttärelleen. Tämä kuninkaantytär oli nykyjään

Kirkniemen emäntä, sillä jo kuusi vuotta sitten oli Sigrid Vaasa mennyt

naimisiin silloin 18-vuotiaan suomalaisen aatelismiehen, Kirkniemen

herran, Henrik Tottin kanssa.

-- Meillä on harso valmis, huutelivat nuoret äänet pöydän toisesta

päästä. -- Mihin me nyt ryhdymme?

-- Seppeleitä sulhaspojille, -- se kai lie teille mieluinen tehtävä.

-- Niin, vaan se työ on tehtävä ummessa silmin, -- peitot silmillenne

tytöt!

Hilpeä parvi siellä niin iloisena kuhisi Kaarina-rouvan ympärillä

naurellen ja ilkamoiden hupaisessa työssään. Tämmöiset hääpidot ne

olivat juhlahetkiä varsinkin aateliston nuoremmille jäsenille, jotka

niissä saivat tavata toisensa ja pitkän yksitoikkoisuuden lomaan

viettää muutamia rattoisia päiviä yhdessä. Vaikka näet tässäkin

neitosten parvessa useat olivat sukujakin toisilleen, tapasivat he nyt

täällä vasta ensi kerran toisensa, -- siksi hajaallaan asui aatelisto

ympäri laajan Suomenniemen ja hankalat kulkuneuvot tekivät matkat

vaikeiksi. Siksi olikin tällaisten hääpitojen merkitys heille sitä

suurempi. -- Vaan pojat ja nuoret miehet, jotka pihalla ja törmällä

odottelivat kauan sisässä viipyviä neitosia, kurkistivat toisinaan

sisään oven raosta ja silloin kirkasivat peittosilmäiset neitoset

juosten ovea sulkemaan, -- ei ollut lupa epäpyhäin katseiden nähdä tätä

neitseellistä työtä.

Taas komenti Kaarina-rouva nuoret apulaisensa viimeiseen tärkeään

työhön, morsiuskruunua sitomaan, ja kuin pääskysparvi kuhahti naurava

lauma hänen ympärilleen iloiten ja viserrellen. Niin jatkettiin

kukkaista työtä. Vaan tuota nuorten iloa katsellessaan kävi

Kaarina-rouva itse hetkeksi surumieliseksi ja hänen täytyi väliin

nuorten ilottelijain huomaamatta pyyhkästä kyyneleen pois

silmäkulmastaan. Yksi neitosista sen kumminkin huomasi, tummasilmäinen

tuttavamme Paraisten selältä, joka hänen vieressään istui. Elina Fincke

oli nyt ensi kerran tutustunut Ruotsin entiseen kuningattareen, jonka

vaihtelevat vaiheet niin usein olivat hänen mieltään jännittäneet, ja

tutkien olivat hänen katseensa nyt Kaarina-rouvaa tarkanneet. Tuossa

oli siis se nainen, joka katukauppiaasta oli kohonnut kuningattareksi

ja siitä taas suistuttuaan ajautunut Suomen sydänmaiden kätköön, --

Elinan mainetta ja seikkailuja intoileva mieli ei voinut tuosta

ajatuksesta irtautua. Ja kun hän nyt näki kyyneleen kuningattaren

silmässä aavisti hän sillekin syvemmän lähteen.

-- Miksi pyrkii kyynel silmäänne, täti? kysyi hän hiljaa, kun toiset

tytöt olivat vetäytyneet kauemmas supattelemaan ja nauramaan.

-- Oi, se on vain karkulainen, siitä elä välitä lapseni. Muistot

viettelevät toisinaan mielen pois keskellä ilojakin.

Vaan Elina ei tyytynyt tuohon ylimalkaiseen selitykseen, hän tarttui

Kaarina-rouvan käteen, katsoi hänen silmäänsä ja kuiskasi:

-- Te muistelitte poikaanne, täti, eikö totta?

-- Luethan ajatuksiani, lapseni, vastasi Kaarina ihmetellen. -- Niin,

häntä muistelen; kun näen neitosten sitovan kukkia sulhaspojilleen, kun

näen ympärilläni nuoruutta ja iloa, en voi olla muistelematta häntä,

joka ei koskaan ole saanut nauttia nuorison iloista eikä tuntea

perhejuhlain hauskuutta, -- ja hänkin on vasta 24-vuotias! -- Rouva

huoahti, vaan jatkoi sitten: -- Mutta kuinka tulit sinä häntä

ajatelleeksi, Elina?

-- Ajattelen häntä usein, tahtosin hänet kerran nähdä. Milloin olette

te hänet viimeksi nähnyt?

-- Hän oli kuusivuotias silloin, kun hän eräänä yönä vietiin luotani

Turusta. Niin, niin, minä olen paljo kokenut, vaan kaikki tahtosin

kokea, jos saisin lapseni luokseni. Vaan minä en saa: hän on

kuninkaanpoika, hän ei saa tuntea iloa eikä onnea ... eikä edes

äitiäänkään. -- Kaarina-rouva kätki hetkeksi kasvonsa käteensä, vaan

oikasihe sitten taas suoraksi ja virkkoi reippaasti, varoen ettei hänen

mielialansa tarttuisi neitosiinkin: -- Vaan minun muistoni eivät saa

ilojanne häiritä. Kuinka joutuu morsiuskruunu?

-- Se on kohta valmis, kas siinä, kuului iloisia ääniä vastaan.

Eikä Elinakaan nyt rohennut Kaarinalta enempää kysellä tuosta

maanpakolaisena kiertelevästä Kustaa Eerikinpojasta, joka kerran oli

ristitty Ruotsin kruunua varten ja Ruotsin toivoksi ja jonka kohtalo

niin usein oli pyörinyt hänen mielessään. Vaan hän päätti käyttää ensi

tilaisuuden puhuakseen äidin kanssa enemmän tuosta kovaonnisesta

nuorukaisesta. Nyt hän yhtyi neitosten joukkoon, joka työnsä

lopetettuaan oventäydeltä syöksähti pihalle ja törmille jatkamaan

keskeytettyjä karkeloita siellä odottavain kanssa. Vaan Anna Fleming,

joka hänkin vielä matkalta perityllä rattoisuudellaan oli yhtynyt

toisiin aatelisneitosiin, tarttui käsipuolesta serkkuunsa, joka siinä

ääneti ja ajatuksissaan kulki, ja virkkoi:

-- Sinä olet niin miettiväinen tänään, Elina. Ethän vain ole keksinyt

unelmiesi ruhtinasta?

-- Eipä tiedä. Vaan sinä ... taisit tuoda hänet mukanasi. Katsoppas

tuossa!

Siinä kulki nuori Henrikki Horn hakevin katsein, eikä ollut vaikea

arvata, ketä hän tyttölaumasta haki. Vaan Anna teivasi serkkuaan

vyötäreiltä ja juoksutti hänet jo edeltä törmälle, kuiskaten:

-- Erehdys, Elina. Vaan tule, ollaan iloisia tänään! Ja ilon ääni

kajahti kohta heleänä Huutjoen vihannalta törmältä.

* * * * *

Vaan sillävälin kuin Vääksyssä hääaattona emännät taloushommissaan

touhusivat ja nuoret rakensivat tuttavuuksia, istuivat häihin saapuneet

suomalaiset aatelisherrat päärakennuksen väljällä kuistilla tarinoiden

niistä hetken valtiollisista tapauksista, jotka pitivät heidän kaikkien

mieliä vireillä ja pakostakin joutuivat puheeksi, missä vain kaksi tai

kolme sattui yhteen. Aika oli epävakava ja levoton, ei kukaan tiennyt,

minnepäin suunnat lähtisivät ohjautumaan; tärkeitä käänteitä saattoi

tapahtua minä hetkenä tahansa. Ruotsin kuningas, jesuiittain lankoihin

kietoutunut, heikko Sigismund, oleskeli kaukana vaalivaltakunnassaan

Puolassa, mutta häntä odotettiin perintövaltakuntaansa, järjestämään

sen, isänsä jo lähes vuosi sitten tapahtuneen kuoleman kautta,

varsinaista päätä vaille jäänyttä hallitusta. Yhä suuremmalla

päättäväisyydellä kokosi Ruotsissa kuninkaan setä, Södermanlannin

herttua Kaarlo, ohjaksia käsiinsä ja moni aavisti jo tapahtuvaa

räjähdystä tämän tarmokkaan protestanttisen ruhtinaan ja kavalan

katoolisen kuninkaan välillä. Vaan syrjässä Ruotsin hallituksen

vaikutuksesta, omilla hoteillaan, alkoi jo olla Suomi, jota isännöivä

kuninkaan käskynhaltija Klaus Fleming totteli ainoastaan niitä

suoranaisia käskyjä, joita hän sai Puolasta. Klaus Flemingin anastama

itsenäinen asema Suomessa epäilytti kumminkin vielä monta eikä Suomen

aatelistokaan tahtonut uskaltaa häntä seurata. Tosin oli Klaun asema

entisestään vakaantunut äsken Venäjälle tekemänsä onnellisen sotaretken

ja solmimansa edullisen välirauhan kautta, vaan Suomen aatelisto tiesi

myös, että syvällä kansassa kyti synkkää katkeruutta marskia vastaan

juuri sen sotaväen vuoksi, johon hän valtansa rakensi.

Vähän kaartelemalla kävi senvuoksi aluksi keskustelu Vääksyn kuistilla;

Suomen aateliset lausuivat varoskellen arvostelujaan hetken

tapahtumista, joista he eivät niin tarkoin tunteneet toistensa mieltä.

Fleming oli itse saapuvilla, vaan olihan siellä myöskin Horn-vanhus,

Kaarlon isä, ja sitäpaitse Stenbock...

Varsinkin eräs merkillinen seikka kummastutti näet Suomen herroja.

-- Miten on oikeastaan selitettävä, että Klaus herra on saapunut näihin

Stenbockin häihin? -- se kysymys kulki kuiskeena miehestä mieheen ja

kaikki puistelivat päätään.

-- Onko lankomies peräytynyt, vai aikoisiko marski todellakin

taipua...?

Kaikki näet tiesivät, että Stenbockilla oli Suomeen tullessaan ollut

herttualta nimenomainen käsky erottaa Klaus Fleming kaikista hänen

viroistaan ja arvoistaan Suomessa ja itse ruveta armeijan ja laivaston

päälliköksi. Ja nyt...! Aksel Kurki, Anolan herra, arvossaan ylimpiä

Suomen aatelisista, päätti vihdoin kautta rantain tiedustella

sulhasmieheltä itseltään tuota asiaa. Silloin Kustaa Stenbock katsoi

parhaaksi suoraan ja julkisesti selittää koko jutun.

-- Minä olen tullut Suomeen häitäni viettämään ja tahdon viettää ne

sovinnossa ja rauhassa sukulaisten kanssa, sanoi hän. -- Minulle

annettiin lähtiessäni toimeksi ottaa haltuuni Suomen sotaväki ja Suomen

laivasto. Minä tulin tänne, tapasin ne virat miehen käsissä, jolle

kuningas ne itse on uskonut ja joka niitä ymmärtää paremmin kuin minä,

-- minä olen tottumaton tämän maan oloihin. Siksi minä vietän täällä

hääni ja palaan takasin tiloilleni Ruotsiin.

Suomen herrat ymmärsivät yskän: ei ollut Stenbockissa ollut miestä

riistämään Suomea Klaus Flemingin käsistä. Mutta vähän hämillään kysyi

Anolan herra vielä:

-- Entä herttua?

-- Hän kyllä käsittää aseman, -- tulkoonpa itse ottamaan ne virat!

Suomen herrat eivät voineet olla ääneen hymähtämättä tälle selitykselle

ja Klaus Fleming, joka oli syrjästä kuunnellut keskustelua, päästi

rämäkän naurun ja astui lankonsa luo taputtaen häntä olalle:

-- Siinä teet viisaimmin, lankomies, vietät hääsi ja palaat kauniin

Birgittasi kanssa kuhertamaan Ruotsiin. Koetammehan me täällä sinun

avuttasikin hoitaa Suomen asiat, sano niin herttualle, -- vai miten

Suomen herrat?

Mutta Suomen herrat eivät vastanneet mitään, eivät nauraneetkaan enää

tuolle leikinlaskulle, joka heistä tuntui vaaralliseltakin. Stenbock

itse käveli jo poispäin herrain seurasta naisten joukkoon, jossa hän

näki morsiamensa. Vaan Klaus herrakin vilkasi nurkkasilmällä vanhan

Hornin puoleen, joka siinä rappusilla ääneti istui, ja jatkoi nyt

vakavalla äänellä:

-- Niin, leikittä puhuen, meidän tulee täällä pysyttää olot aivan

ennallaan ja odottaa kuninkaan kotiintuloa, siitä en minä peräydy. Hän

on täällä parin kuukauden perästä ja hänen, eikä kenenkään muun, on

määrättävä valtakuntansa viroista. Sillä hänelle olemme me kaikki

valamme vannoneet.

Marski vaikeni, eikä kokoontuneilla herroillakaan ollut siihen mitään

sanomista. Vaan portailla istunut Horn-vanhus nousi ja lähti sauvansa

nojassa hiljaa köpittämään pihamaan poikki törmälle, josta kajahti

nuorison iloinen ääni. Jonkinlainen painostava mieliala vallitsi

portailla eikä Fleming voinut olla huomaamatta, kuinka Suomen herroja

epäilytti hänen niskottelunsa herttuaa vastaan. Tuokion vaijettuaan hän

senvuoksi vielä jatkoi:

-- Pienimmätkin mullistukset olisivat juuri tähän aikaan sitä

vaarallisemmat, kuin kaikenlaisia huhuja ja vehkeitä maassa on pantu

vireille. Hämeenlinnassa kerrottiin, että muka Kustaa Eerikinpoika

olisi täällä Suomessa.

-- Hän Suomessa? Ja missä tarkotuksessa?

Kaikki katsoivat kysyvin silmin nuorta Henrik Tottia, joka äänettömänä

istui seurassa. Hänhän oli naimisissa maanpakolaisen prinssin sisaren

kanssa, -- oliko hänellä tietoa tällaisista uhkarohkeista tuumista?

Tott kalpeni ja näytti peljästyvän, mutta vakuutti, että Kirkniemessä

ei ainakaan tietty siitä mitään eikä hän sitä uskonut.

-- Hm! -- Marski käännähti vähän epäilevänä. -- Tuollaiset pelkät

huhutkin ovat omiaan herättämään kansassa vääriä, haitallisia

käsitteitä, jotka lankeavat sitä hedelmällisempään maahan, kun tänne

saapuu käskyjä oikealta ja vasemmalta.

Hän käveli pitkillä askelilla edestakasin kuistia pitkin ja

kokoontuneet herrat katselivat äänettöminä, kuinka synkkänä varjo

kuvastui hänen tuuheista kulmakarvoistaan. Silloin Sten Fincke,

Peipotin herra, muuten Klaus-herran uskollinen kannattaja, lausui

ikäänkuin kaikkien yhteisenä huokauksena:

-- Kunpa kuningas tulisi pian! -- Hän siemasi haarikasta kulauksen

olutta ja kääntyi sitten Flemingin puoleen. -- Mutta tuskalliselta

sekin tuntuu, kun noita jesuiittoja taas rupee maassa liehumaan.

Klaus-herra huiskasi kärsimättömänä kädellään, -- häntä kiusasi aina,

kun noita uskon asioita sotkettiin hetken valtiollisiin kysymyksiin.

-- Ole hupsimatta jesuiitoista, virkkoi hän, tännehän ne nyt tulevat

meidän rämeitä kääntämään! Noista opin asioista vastatkoon muuten hänen

kunnia-arvoisuutensa piispa Ericus, eikä hän teitä jesuiitoilla uhanne.

Ja kääntäen keskustelun taas toisille tahoille, kertoi marski jo

muutamain viikkojen perästä lähtevänsä laivastollaan, jota parastaikaa

varustettiin Pikkalassa, Uudellamaalla, noutamaan kuningasta

Danzigista.

-- Sinä kai seuraat mukana, Ivar, virkkoi hän kääntyen nuoren, pulskan

ritarin puoleen, joka sattui hänen rinnalleen. Se oli Ivar Tavast,

Viipurin linnapäällikön Arvid Tavastin poika, reipas soturi, jonka

marski tiesi uskolliseksi kannattajakseen. Hän oli naimisissa Sten

Fincken vanhimman tyttären Katariinan kanssa, Elinan sisaren, ja kuului

siten hiukan Flemingin heimoonkin.

-- Lähdenpä tietysti, kun vain tietäisin, mihin saan sijoitetuksi

kaiken sen sotaväen, jota tuolta Venäjän rajalta tulvii ja jolla ei ole

elatusta.

-- Mitä, etkö vielä ole majoittanut osastoasi talonpoikain luo, kuten

olen käskenyt?

-- Olen oman osastoni, vaan noita pohjolaisia ja ruotsalaisia

ratsumiehiä ei saa mihinkään mahtumaan, talonpojat eivät enää enempiä

jaksa elättää.

Marskin silmä salamahti taas ja hänen kasvonsa värähtivät, -- hänen

nuori ystävänsä oli juuri arimpaan kohtaan koskenut.

-- Mutta heidän täytyy, huudahti hän ankaralla äänellä, -- sotaväen

täytyy saada elatuksensa!

-- Tiukalle ottaa, väitti vanha Knuutti Kurki, Laukon herra, Akselin

veli, puheeseen puuttuen. -- Talonpojat ajavat korennoilla huoveja

pellolle.

-- Ole huoletta, kyllä huovit aina talonpojista suoriutuvat. -- Ja mitä

on meidän tekeminen? Linnaleiriä täytyy kestää, se on kuninkaan käsky.

Marski tahtoi päättää tämän keskustelun siihen, sitä oli hyödytön

jatkaa, se kiihotti vain mieliä. Hän tiesi, kuinka Suomen aatelisetkin

yleensä säälivät noita sotilasmajoituksen tuottamia suuria rasituksia,

jotka tekivät rahvaan tilan aivan sietämättömäksi, mutta helpottaahan

sitä ei voinut, hänen täytyi pitää sotaväen koolla Suomessa, maksoi

mitä maksoi. Sen Suomen herratkin oivalsivat, eivätkä tahtoneet äkästä

marskia enää ärsyttää. Aksel Kurki, Anolan herra, vain virkkoi

huoahtaen:

-- Se on kuninkaan käsky, vaan Jumala auttakoon Suomea sitä kestämään.

Se voi nääntyä tämäkin kansa.

-- Se ei näänny, on se kummempiakin kokenut, vakuutti marski. -- Ja

sitäpaitse: meillä ei ole valitsemisen varaa!

-- Niin, niin, sepä ehkä juuri onkin pahinta. -- Ja Anolan herrakin

laskeusi portaita alas, kävellen törmälle keräytyneiden rouvien luo,

jonne toisetkin vanhemmat herrat äänettöminä vetäysivät. Vaan Klaus

Fleming jäi kuistille seisomaan synkästi silmäillen eteensä. Hän tunsi,

että tuossa talonpoikain rasituksessa se oli hänen valtansa heikoin

kohta, se se siirsi Suomessa suosion Horneille ja herttualle ja

kaiversi ontoksi hänen asemansa. Mutta ei auta, kansan täytyy kärsiä.

Rautaa, enemmän rautaa, hänen täytyy olla kovan, kovan kuin isänsä,

kovan kuin oman maineensa!

Vaan muutamat nuoremmat, kuistille jääneet aatelismiehet olivat

sillävälin keskenään tarttuneet vilkkaaseen keskusteluun ja ennen

pitkää kääntyi marskinkin huomio heidän tuumiaan kuulemaan. Siinä oli

Ivar Tavast, Maunu Iivarinpoika Särkilahti (Stiernkors) ja muutamia

muita, kaikki marskin innokkaita kannattajia. Se oli Särkilahti, pitkä,

vankka, tulinen nuorukainen, joka enin oli äänessä ja marski kuuli,

kuinka hän tovereilleen soimasi Kurkien ja noiden muiden epäilyksiä ja

huokauksia raukkamaisuudeksi ja pelkuruudeksi.

-- Mitäs jesuiitat ja talonpoikain ruikutukset tällaisen kysymyksen

rinnalla merkitsevät. Tässähän on kysymys siitä, pitääkö meidän

suomalaisten ijänkaiken tahdottomina kulkea Ruotsin herrain

talutusnuorassa, vai uskallammeko joskus astua omaa tietämme. Hitto

soi, emmekö me ole yhtä hyviä aatelismiehiä kuin nuo Ruotsissa,

pitääkö meidän aina virua heidän vanavedessään, vaikkapa itse

kuningastakin vastaan! Ei, nyt se on valittava.

Klaus Flemingiä tuo keskustelu huvitti, hänestä oli hauska nähdä, että

olipa niitä sentään uskaltajiakin jos oli arkojakin. Ja noissa

nuorukaisten puheissa tuntui piilevän tuumia, joista hänen teki mieli

tietää, mitenkä he niitä oikeastaan olivat ajatelleet. Sen vuoksi hän

yhtäkkiä kääntyi nuorukaisten puoleen ja kysyi hymähdellen:

-- Omaa tietä, sanot sinä Särkilahti. Oletko ajatellut, minnekkä se

veisi?

Nuorukainen kävi ensiksi vähän hämilleen tästä mahtavan marskin

kysymyksestä, mutta varsin reippaasti ja avomielisesti hän sitten

vastasi:

-- Olisihan se tie suora ja selvä. Olemmehan me suomalaiset yhtä hyviä

kuninkaan alamaisia kuin ruotsalaisetkin. Mutta kuningas, laillinen

hallitus, on Puolassa, -- sieltä asti ei meitä kumpiakaan voida

suorastaan hallita. Olkoon hallitus Ruotsissa, mutta olkoon

samanarvoinen myöskin Suomessa -- kuningas yhteinen.

-- Ja minkälainen olisi Ruotsin ja Suomen väli?

-- Kuin kahden vapaan aatelismiehen. Omin voimimmehan meidän kuitenkin

täytyy täällä tulla toimeen ja me tulemme, -- yhteinen mieli vain ja

voimakas johto, niin me voimme olla Ruotsista riippumattomia

suomalaisia!

Klaus Flemingin kasvot olivat nuorukaisen selityksen aikana käyneet

vakaviksi ja kun Särkilahti lopetti, seisoi hän hetkisen äänettömänä.

-- Riippumattomia suomalaisia, matki hän sitten, -- te käytätte uusia,

koreita sanoja, vaan onko niillä vastakohtaa todellisuudessa? Kuka on

suomalainen? Nuo herrat tuossako? Vaiko tuo napiseva kansa? Ei, sinä

haaveksit, Särkilahti, ja meidän ei pidä koskaan haaveksia, ainoastaan

toimia. Mutta toimia miehinä.

-- Ja suomalaisina miehinä! lisäsi Särkilahti.

-- Hm, oletko sinä varma, että me olemme edes ensi kädessä suomalaisia?

-- Mutta mitä me sitten olisimme?

Marski ei vastannut, seisoi vaan siinä ja naputti sormellaan kuistin

kaidepuuhun. Hän oli aavistanut tuollaisia tuumia liikkuvan Suomen

nuorimpain aatelismiesten joukossa, eikä hän ollut niistä

pahoillaankaan, mutta aivan yleiseen huutoon ei hän kumminkaan tahtonut

noiden tuumain leviävän. »Ruotsista riippumattomia suomalaisia», tuo

ajatus ei ollut niinkään uusi, kuin marski oli sanonut noille nuorille,

huimapäille aatelismiehille, sen käsitteen ilmauksia oli jo kuluneina

aikoina Suomessa joskus pilkistänyt. Marski muisti, kuinka hänen

isänsä, Eerik Fleming, aikoinaan, jouduttuaan Kustaa Vaasan

epäsuosioon, oli ollut kirjeenvaihdossa Preussin herttuan Albertin

kanssa, joka oli koettanut saada Suomen johtavia miehiä tähän

ajatukseen mieltymään. Ja Juhana herttuan itsenäinen hallitus Suomessa,

hänen 7-vuotias hovinpitonsa Turun linnassa, olihan sekin ollut omiaan

tuota samaa käsitettä suomalaisille tutustuttamaan. Entä hänen oma

hallitusaikansa Suomessa... »Yhteinen mieli ja voimakas johto», oli

nuori innottelija sanonut... Vaan marski katkasi tuon ajatuksensa: ei

saa haaveksia, ainoastaan toimia...

Ilta oli tullut, nuorison leikki törmällä oli valjennut ja Vääksyn

lukuisat vieraat olivat ruvenneet keräytymään talon suureen

ruokahuoneeseen, johon illallinen oli katettu. Klaun vanhin poika, tuo

hoikkanen ja hento Eerik, juoksi pihan poikki ilmottamaan isälleen,

että Vääksyn emäntä kutsui häntä illalliselle. Marski, tuo voimakas,

roteva, rautanen mies, katseli melkein säälien hentoa poikaansa, jonka

poskille leikki ja juoksu oli nostanut kelmeät ruusut, ja taas eräs

ajatus, joka oli lähtösin nuoren Särkilahden sanoista, vilahti hänen

mieleensä. Vaan hän karkotti sen, siveli poikansa pehmyttä tukkaa ja

virkkoi leikillisesti, ikäänkuin jatkoksi edelliseen keskusteluun:

-- Mitä arvelet sinä, Erkki, asiasta? Olemmeko me suomalaisia?

-- Mutta mitä me sitten olisimme, isä?

-- Kas, jo toinen tekee saman kysymyksen. No, olkaamme sitten

suomalaisia!

Hän käveli poikansa rinnalla pihan poikki ruokahuoneeseen, jossa toiset

vieraat jo häntä odottivat, -- sillä niin epäilevällä kannalla kuin

Suomen aatelisto vielä olikin seuratessaan marskin tuumia, tunnusti se

kumminkin empimättä hänet ensimmäiseksi joukostaan. Kunniapaikalle,

pöydän päähän, oli hänelle sija varattu. Vaan siinä vieressä istui jo

Henrik Horn, Kankaisten herra -- Horneilla oli aina yhä sijansa

Flemingein rinnalla.