I.

Keväinen veneretki.

Liukkaasti halkoi kepeä soutovene tyyneitä salmivesiä. Jo ehti se

salmen suuhun, josta avarampi selkä avausi eteen, ja siihen se hetkeksi

pysähtyi. Soutaja lepuutti airojaan ja jäi, samoin kuin perässä istuja,

ääneti katselemaan auvenneen ulapan selälle.

Meri näytti siellä ikäänkuin höyryävän. Hienoa huurua liiteli

vedenpinnan tasalla, hyppeli kuin kepeä utuaallokko hilpeässä

karkelossa meren tyynellä selällä. Ne leijailivat nuo aallot parin

vaaksan verran vettä korkeammas ja hälvenivät siitä päivän kuumentamaan

ilmaan. Joskus vain, kun hieno maatuuli hengähti ulapalla, kohosi huuru

autereisena hattarapilvenä taivasta kohden, jättäen puhtaaksi meren

kiiltävän kalvon.

Se oli voittoisan kevään taistelua taittunutta talvea vastaan, joka

kumminkin vielä syvässä merivedessä sitkeästi piti puoliaan. Olihan

vielä moniaita viikkoja sitten raskaita jäätelejä uiskennellut

ulappavesillä ja niiden välissä värisevä, kylmä aalto oli saanut

syleillä lumista ahdetta. Vaan keväinen, paahtava helle oli sitten

muutamissa päivissä loihtinut vapaaksi meren ja suliksi rannat;

ainoastaan syvällä pinnan alla oli vesi vielä talvisen kylmää, ja siksi

se huurusi, kun sitä päivän säteet kuumensivat.

Tyttö, joka perässä istui, suojasi kauan aikaa kämmenellään silmiään,

ihaillessaan noita sumulaineikon hilpeitä hyppyjä, jotka ikäänkuin

eläväksi loihtivat aution selän. Sitten hän yhtäkkiä käänsi nuorteat,

verevät kasvonsa toverinsa puoleen, niin äkkiä, että hänen tuuhea,

hartioille valloillaan riippuva tukkansa heilahti kullalta välähdellen.

-- Katso, Elina, virkkoi hän, eivätkö olekin nuo kuin ketteriä kevään

hengettäriä, jotka iloissaan tanssivat ja muodoltaan myötään

vaihtelevat?

-- Taikka talven pakenevia peikkoja, vastasi toinen, soutoteljolla

istuva solakka tyttö, vetäen hienon harsohuivin syvemmälle varjostamaan

tummahtavia silmiään. -- Muuten sinä voit vilkkaalla mielikuvituksella

nähdä tuossa sumustossa mitä tahdot.

-- Niin voinkin, katso, nyt se on aivan kuin komea ratsujoukko, joka

täydessä laukassa laskettaa rantaa kohden. -- Valkotukkainen tyttö

viittasi innostuneena kädellään, osottaen kuinka tuo ratsastava joukko

muka tahdikkaasti notkui. Hänen toverinsa naurahti veitikkamaisesti ja

virkkoi:

-- Aivan oikein, tuossa ratsastaa töyhtöpäinen ritari ylinnä. Minussapa

onkin vähän noidan vikaa, näenpä selvästi, että siinä ajaa kosijoita

Kuitiaan, jotka tulevat pyytämään jalosukuista neitoa Anna Flemingiä

avioon. Vaan vielä en varmasti tunne kuka tuo komea ritari on, onko se

joku Horn, vai Kurki, vai Särkilahti...

-- Ei, Elina, sinun noitasilmäsi näkevät väärin. Töyhtöpäiset

ritarithan ajavat poispäin Kuitiasta, ne tietävät, että orpotyttö

siellä ei heitä odotakaan. Ne ratsastavat luultavasti Suomenlahden

rannalle, Peipotin hoville, siellähän neiti Elina Fincke uneksii

korkeita sulhasia, komeutta ja mainetta.

Keulateljolla istuva tyttö käännähti silloin päin toveriinsa, hänen

silmänsä säkenehtivät ja hänen lujapiirteisillä kasvoillaan kuvastui

intohimoa. Vilkkaasti hän virkkoi:

-- Niin se uneksiikin, korkeutta, voimaa, mainetta, tulkoonpa se sitten

sulhasen muodossa taikka muuten. Joutukaa te keveät ratsastajat, ajakaa

välemmin minun apujoukokseni! Minä tahtosin päästä tilaisuuteen

tekemään jotakin suurta ja tavatonta, jotakin, josta kaikki ihmetellen

kertoisivat ja jota jälkimaailmakin vielä ihaileisi.

Vaan peränpitäjä puisteli päätään.

-- Suuruutta, mainetta, ihailua, niitä sinä Elina haaveksit, -- mitäpä

voittaisit, jos niitä saavuttaisitkin. Olisit kunnianhimoinen ja ylpeä,

janoisit lisää, aina lisää, etkä saisi kumminkaan koskaan kyllältäsi;

et olisi koskaan onnellinen.

-- Onnellinen! -- mitä sellaisesta pikkuonnesta, olisinpa toki tehnyt

jotakin. -- Elina viskausi selälleen keulateljolle ja katseli ylös

taivasta kohden, jonka sineä ei hattarakaan häirinnyt. -- Minä voisin

tehdä vaikka mitä, vaikka kuinka hurjaa ja vaarallistakin, kunhan se

vain olisi suurta ja mainehikasta.

Hänen toverinsa ei vastannut siihen mitään ja hetkisen vallitsi

äänettömyys ominvalloin kelluvassa venheessä. Vaan tuo hoikkasempi,

tummahtava tyttö oikasi hentoset käsivartensa kuin rukoukseen taivasta

kohden ja jatkoi:

-- Luin eilen Ebba-tädin kirjastosta tuon ranskalaisen kirjan, sinä

tiedät, kertomuksen Orleansin neitsyestä ja hänen matkastaan

vapauttamaan kuningastaan ja maataan. Ah, se olisi jotakin minun

unelmaini tapaista, -- vaan meikäläisillehän ei ilmesty enkeleitä

unissakaan. Mutta olisipa mullakin unelmissani valtakuntia, joita

tahtosin vapauttaa, kruunuja, joita tahtoisin kukistaa ja pystyttää,

kuninkaita, joita tahtosin suistaa ja asettaa, -- oi, Anna, jospa

olisin minäkin sellainen suuri, historian järjestäjä Johanna!

Anna hymähti, merelle viitaten:

-- Siispä kuuluvat sinun unelmiisi nuo ratsut, jotka korskuvat ja

höyhentöyhdöt, jotka liehuvat. Ja pidä ne, Elina, en niitä sulta

kadehdi, kokonaan toista olisi se, jota minä tahtosin unelmoida, mutta

kumminkin paljo ihanampaa ja jalompaa.

Keulateljolla lepäävä tyttö hyppäsi pystyyn, siirtyi venheen perään

ystävättärensä viereen, kierasi kätensä hänen vyötäreilleen ja kysäsi

veitikkamaisesti:

-- Ja minkälainen olisi se unelma, jonka Anna Fleming toivoisi

toteutuvan?

Anna istui kauan aikaa vastaamatta, katsellen venheen laidan yli

kirkkaaseen kalvoon, johon kuvastui tuo sama taivas, jonka sineä Elina

oli ylöspäin ihaillut. Ja hän näki siinä oman kuvansakin, joka seurasi

mukana, venheen hiljaa keinuessa eteenpäin: näki kahdenkymmenvuotiset

tytönkasvot, joita tuuhea tukka seppelöi, näki korkean otsan ja

hienosti punehtivat posket. Mutta kuvastuipa ikäänkuin pieni

surunvoittoinen varjo suun tienovilla, joka oli vakava ja suljettu, ja

silmistä säteili kuin hillittyä kaihoa ja tyydyttämätöntä kaipausta. --

Elina kumartui myös tuota kuvaa katsomaan ja virkkoi viitaten siihen

sormellaan:

-- Jotakin Annakin kaipaa, kaipaa hartaasti ja syvästi. Mutta mitä?

Anna katseli yhä alas vesikuvastimeensa ja vastasi siitä melkein kuin

itselleen:

-- Hartaasti ja syvästi, se on totta. Ja kumminkin minä tyytyisin niin

vähään, niin vaatimattomaan, kunhan sitä vain saisin vilpitöntä ja

puhdasta.

-- Ja mitä se olisi?

Anna ujosteli hiukan ja lausui verkalleen:

-- Se olisi kipene hellyyttä, rakkautta, -- muuta en mitään vaatisi

elämältä. Mutta juuri sitä olen ikäni saanut kaivata ja kaihoilla ja

saan ehkä kaihoilla aina.

Ikäänkuin pettyneenä siirrähti Elina taas toverinsa vierestä ja virkkoi

melkein ilkkuen:

-- Vähäänpä tyydyt, pikkusielu! -- »Kipene rakkautta», -- niin

mitätöntä, niin imelää! Vaan on kai onnellista, kun vaatii vähän, sen

toki saapi tyydytetyksi.

-- Ja kuitenkin se on minulle kaikki. Tuota »mitätöntä» olen

lapsuudestani asti unelmoinut ja aina olen sitä ollut vailla. Vaan jos

kerran löydän ihmisen, johon täydellisesti luottaa voin, niin minä en

häntä enää laske, en koskaan, oi, en mistään hinnasta. Minä riipun

hänestä hellittämättä kiinni, sillä minä tahdon toteuttaa elämäni

unelman, toteuttaa täydelleen, juoda pitkissä siemauksissa polttavaan

janooni. Oi, te kevään hennot hengettäret, taikokaa mulle tuo pikkuinen

onneni!

-- Kas, voithan sinäkin Anna olla intohimonen, huudahti Elina nousten

pystöön venheessä. -- Se on oikein, silloin pääset kyllä toiveesi

perille. Vaan katsoppas tuonne selälle, siellä näet jo onnen linnasi

liehumassa, jatkoi hän viitaten ulapalle, jossa leppeä maatuulen

hengähdys taas oli hetkeksi kohottanut pinnalla liitelevät huurut,

jotka nyt paksuna usvana kohosivat taivaalle muodostaen häilyviä

harjoja ja torneja.

-- Linna tai tölli, sama se, kunhan siinä on onnea, vastasi Anna ja

rupesi, asettuen taas suorana istumaan perään, melomaan venettä

eteenpäin. -- Mutta aamupäivä kuluu ja me unehdumme tähän haaveilemaan.

Souda vielä hetkinen, Elina, että ehditään kirkkorantaan, ja minä saan

viedä kukkaseni äitini haudalle.

Elina istui soutamaan ja voimakkaasti hänen hentoset, mutta jäntevät

kätensä vetivätkin, joten venhe nopeasti kiiti niemien ohi ja siitä

laajenevan lahden pohjaa kohden. Perässä istuva tyttö katseli uinaillen

tuota ohiliitelevää rantaa, jossa luonto keväiseltään heräili.

Vesirajassa kasvavat lepät tekivät parhaallaan lehteä, vaan koivikko

ylempänä törmällä helotti jo vihannalta isolla hiirenkorvalla. Ja

rinteellä oli nurmikko nuorella nukalla ja rannan valkonen hiedikko

näytti ikäänkuin hekkumoiden kylpevän päivän kuumentavassa paahteessa.

Niin kirkas, niin iloisa oli tuo rannan valoisa väri ja veden kiiltävä

kalvo, jotta neitonen sitä melkein kadehtien katseli. Noin paljo valoa

ja lämpöä oli kumminkin maailmassa, ah, miksi piti kuitenkin hänelle

yksin elämän olla näin ilotonta ja lämmötöntä ja valotonta! Yksi säde

vain hänellekin tuota luonnon lämmittävää, virkistävää lempeä, ja hän

tunsi, että hänenkin sydämmessään voisi vallita tuollainen valoa ja

voimaa uhkuva kevät.

Jo kääntyi venhe viimeisen niemen kärjestä ja siinä olikin korkealla

rantaäyräällä edessä Paraisten vanha, valkeaseinäinen kivikirkko, jonka

pienet, värikkäät lasit kimaltelivat kirjavina päiväpaisteessa.

Neitoset nykäsivät venheensä hiedikolle ja nousivat törmälle. Kirkko

oli vielä, kuten oli tapana ollut katoolisajalla, arkisinkin auki

kaikkien käytäväksi, joten tytöt suorastaan astuivat sisälle, kävelivät

alttarin luo ja polvistuivat hetkeksi sen eteen. Se oli pieni, vanha

saaristolaiskirkko, vanhimpia Suomessa, ulkoapäin karkean näköinen,

vaan sisästä se oli kaunis; seinät olivat täynnänsä maalauksia ja

katoolisaikaisia veistokuvia, joita ei tästä kirkosta vielä oltu

riistetty, katosta riippui kullattuja ruunuja, kimaltelevia olivat

kynttilänjalat alttarilla ja kirjatut ompeleet koristivat seinällä

riippuvia messupukuja, -- niitä olivat kirkon ylhäiset suosijat sille

lahjoittaneet.

Alttarin molemmilla puolilla oli useita hautakumpuja, koristeinaan

raskaat kiviarkut. Elina-neiti, joka ensi kertaa oli käymässä Paraisten

kirkossa, katseli uteliaisuudella näitä vanhoja muistomerkkejä,

sillävälin kuin Anna laski mukanaan tuomiaan tuoreita seppeleitä

kahdelle vierekkäin olevalle kummulle. Toisen ääressä niistä hän viipyi

polvistuneena kauan ja Elina seisoi syrjemmässä ääneti, sillä hän

tiesi, että orpana lepäsi siinä äitinsä haudalla.

-- Ovatko nämä kaikki esivanhempaisi hautoja? kysyi hän vihdoin, kun

Anna astui hänen luokseen peremmäs kuoriin.

-- Kaikki Flemingejä. Ne ovat isäni jälleen kuntoonpanemat, sittenkuin

kirkko hautakammioineen kauan oli ollut tanskalaisten hävityksen

jäliltä rappeutuneena.

Ja Anna kertoi orpanalleen kuka kussakin haudassa lepäsi, tulkiten

niiden latinaisia hautakirjoituksia.

Perimmäinen hautakumpu alttarin kupeella oli vanhan laamannin Jaakkima

Heikinpoika Flemingin, joka oli perustanut suvun tilukset ja vallan

Suomessa ja kuollut Paraisissa Sturein hallituksen levottomina aikoina

15-sataluvun alulla. Hänen vieressään makasivat hänen kuuluisat

poikansa, Eerik ja Ivar Jaakkimanpojat, joista edellinen oli Annan

isänisä, yhtä kunnioitettu sotasankarina ja Suomen vapauttajana

tanskalaisten ikeestä, kuin peljätty alustalaistensa rasittajana. Hänen

hautakummussaan luettiin sanat: »Flos et columna Finlandiae», Suomen

kaunistus ja tuki, kuollut Kuitiassa 1548. Paljo vereksempi hautakumpu

oli hänen rinnalleen pystytetty hänen vaimolleen, Hebla Sparrelle, joka

ankarana emäntänä oli Suomessa Flemingin tiloja hallinnut

kolmattakymmentä vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Eerik ja Hebla

Flemingin kaksi poikaa lepäsi myöskin jo Paraisten kirkossa; toinen,

Filippa, Annan setä, ja toinen hänen isänsä Jaakkima. Tässä viivähti

Anna taas hetken: tuota isäänsä hän ei ensinkään muistanut, hän oli

ollut aivan pieni tämän kuollessa. Vaan sitä, joka siinä viereisessä

haudassa lepäsi, Jaakkiman puolisoa, äitiään, Agda Pietarintytärtä,

Anna vielä vähän muisti niinkuin herttaista, suloista unelmaa

lapsuutensa ajoilta. Juuri tätä hautaa hän vielä vuosittain, äitinsä

kuolinpäivänä keväillä, kävi kukkasilla koristamassa, viettäen hetken

siinä lapsuutensa muistoissa. Olihan hänelle kuin vuotuinen juhlapäivä

tämä, jolloin hän aina souti Paraisten vanhaan kirkkoon Kuitiasta,

jossa hänellä oli kotinsa Klaus Flemingin perheessä. Tällä kertaa oli

hänellä nyt tällä matkallaan mukanaan sukulaisensa ja ystävättärensä

Elina Fincke, Peipotin herran Sten Fincken tytär, joka äitinsä puolelta

oli hänkin Fleming sukua ja tänä kevännä oli vieraillut Kuitiassa

mahtavan Klaus herran ja hänen yhtä mahtavan vaimonsa, Ebba Stenbockin,

perheessä.

Tyttöjen seistessä siinä vanhojen hautakumpujen vieressä kuului

yhtäkkiä etempää kirkosta vanha, ystävällinen ääni:

-- Kukkasia kirkossa, kukkia haudoilla ja hautain vieressä!

Tytöt kääntyivät ympäri ja Anna tunsi Paraisten vanhan kirkkoherran,

Maunu Gröningin, joka oli nähnyt Kuitian venheen laskevan kirkkorantaan

ja nyt tuli tervehtimään isäntänsä väkeä. Klaus Flemingillä oli näet

hallussaan melkein koko Paraisten pitäjä ja oli Maunu-herra siis

hänestä suuressa määrin riippuvainen.

-- Niin, nythän on taas rakkaan Agda-rouvan kuolinpäivä, Jumala

siunatkoon sen lempeän rouvan muistoa, puhui pappi tyttöjä

tervehdittyään. Hän oli Annan erityinen suosija ja ystävä ja hänen

luokseen pistäysi Anna mielellään keskustelemaan äidistään, jonka nimeä

Klaus herran ylhäisessä perheessä harvoin mainittiin. Tässä suvussa,

joka oli maansa ensimmäisiä ja jossa emännöitsi Kustaa Vaasan kolmannen

puolison, Katarina Stenbockin sisar, katsottiin näet Jaakkima-vainajan

käyneen suvulleen ja nimelleen arvottomaan liittoon, kun nai

porvaristyttären, eikä asiata arveltu parantavan senkään seikan, että

hän oli tehnyt sen korkean suosijansa Eerikki XIV:nen nimenomaisesta

tahdosta. Anna itse oli usein setänsä perheessä saanut tuntea tuon

äidinpuoleisen syntyperänsä halpuutta, joskaan hänelle ei oltu koskaan

tehty täyttä selkoa äitinsä aikusemmista vaiheista. Mutta siksi hänessä

kytikin harras halu saada siitä selkoa, ja hän oli nyt kerrankin

päättänyt kirkkoherralta, tuolta vanhempainsa luotettavalta ystävältä,

pyytää tarkempia tietoja äidistään ja suvustaan.

Anna ja kirkkoherra astuivat rinnakkain ulos kirkosta, mutta Elina

viivähti siellä vielä katsellen noita vanhoja seinäkuvia. Törmälle,

venheen kohdalle, ehdittyään istahti Anna nurmikolle, viittasi

vanhuksen viereensä ja kysäsi häneltä äkkiä:

-- Mistä ajasta asti tunsitte, Maunu-isä, äitini?

-- Äitisi, Anna, oi siitä on jo kauan, vastasi kirkkoherra, istuen

hänkin ruohoselle rinteelle ja kooten muistojaan, -- kauan lapseni, yli

neljäkymmentä vuotta, yli koko joukon. Minä olin siihen aikaan Turun

koulussa ja monta ateriaa söi köyhä teini Pietari-porvarin, äidinisäsi,

varakkaassa talossa. Agda, äitisi, oli siihen aikaan vielä pieni tyttö,

5-6 vuotias, kirkassilmäinen, kultatukkainen. Monesti keinutin, ateriaa

odotellessani, häntä näillä polvillani, kerroin hänelle satuja ja

lauloin vanhoja lauluja, joita hän halulla opetteli.

-- Vaan sitten muutti äidinisäni Tukholmaan?

-- Sinne muutti perheineen, liikkeineen. Olot olivat silloin

venäläis-sodan aikana levottomat ja epävarmat täällä Suomessa. Vaan

kerran tapasin vanhan hyväntekijäni Pietarin Tukholmassakin, kävin

hänen talossaankin, ollessani saaristolaisten kanssa maalaistavaroita

kaupalla. Hänen talonsa oli siellä pohjoisen tulliportin vieressä ja

siksi äidinisääsi siellä kutsuttiinkin Portin Pietariksi, -- hänellä

oli siellä arvokas sija porvariston joukossa.

-- Oliko äitini silloin jo ... oliko hän silloin vielä kotonaan? kysyi

Anna ikäänkuin arastellen. Mutta kirkkoherra ei tuota arkuutta

huomannut, hän oli aivan vaipunut omiin muistoihinsa.

-- Kotonaan oli, vastasi hän, oli nuoruutensa tuoreimmassa

kukoistuksessa, kaunis, viehkeä neito, joka kuului panneen kaikkien

nuorten porvarispoikain päät pyörälle. Vielä hän tunsi minutkin, laihan

kappalaisen, kuten hän sanoi, ja muisti vielä opettamiani suomalaisia

lauluja.

-- Vaan mitenkä joutui äitini sitten ylimyspiireihin, niin, Maunu-isä,

tiedänhän minä sen, mutta kuinka saattoi suomalainen porvaristyttö

joutua kuninkaan hoviin?

Tästä juuri oli Anna niin kauan halunnut lähempiä tietoja ja odotti nyt

jännityksellä vastausta. Vanha pappi viivähti hetkisen.

-- Niin, mitenkä, puhui hän sitten verkalleen, -- äitisi oli nuori ja

perintöprinssi Eerik Kustaanpoika oli pulska ritari; hänen uinailevat

silmänsä lumosivat useamman kuin yhden nuoren neitosen, sekä ylhäisen

että alhaisen. Prinssi oli pohjoisportilla usein nähnyt kauniin tytön

ja iskenyt silmänsä häneen; ja prinssistä tuli kuningas ja kuninkaan

mieltyminen kävi nuorelle tytölle vaaralliseksi. Agda joutui hoviin.

Eerik kuninkaan hovissa oli paljo naisia, eri säätyä ja syntyperää, eri

asemassa ja arvossa, vaan korkeinna kuninkaan suosiossa oli niistä

Agda, »Caritas», lempeys, joksi kuningas häntä lempinimellä kutsui.

Kerrottiin Eerik kuninkaalla olleen aikomuksen tehdä suomalaisesta

porvaristyttärestä Ruotsin kuningattaren, vaan se kunniapaikka jäi

kuitenkin ruotsalaiselle soturintyttärelle... Hän oli sillävälin

Tukholman torilla nähnyt Kaarina Maununtyttären, joka uuteen liekkiin

sytytti hänen levottoman lempensä ja intohimonsa.

-- Hän hylkäsi äitini? kysyi Anna kuiskaten.

-- Niin. Vaan hänen suosionsa tätä entistä »lempeyttään» kohtaan säilyi

sittenkin. Agda Pietarintytär ei jäänyt elämään siihen hyljättyjen

hovinaisten joukkoon, joka yhä edelleen Tukholman linnassa kuninkaan

ympärillä liehui, piti juominkeja ja vietti iloista elämää. Isäsi oli

myöskin siihen aikaan Tukholman hovissa, kuninkaan hovijunkkarina, ja

hän oli jo aikusin oppinut pitämään arvossa Agdan kainoa mieltä.

Kuninkaan suostumuksella ja välityksellä he menivät naimisiin ja

Agdasta tuli siten Fleming-suvun vanhimman haaran emäntä.

-- Ja silloinko isäni muutti takasin Suomeen?

-- Ei heti. Ne olivat levottomia aikoja, Eerik kuningas kävi synkäksi

ja hurjaksi, useimmat hänen kannattajansa luopuivat hänestä ja menivät

hänen veljiensä puolelle. Vaan Jaakkima Fleming pysyi uskollisesti

kuninkaan luona, -- kunnes tämä kukistui. Juhanan tullessa hallitukseen

laskeusi Eerikin viimeisiltä ystäviltä suosion päivä, isäsi muutti

tänne Kuitiaan äitisi kanssa ja tänne hän pian kuolikin, samoihin

aikoihin kuin sinä synnyit.

Elina oli tämän keskustelun ajalla tullut kirkosta, vaan pysähtynyt,

huomatessaan mistä toiset puhuivat, syrjemmäs, vuokkosia poimimaan.

Nyt, kun keskustelijat näkyivät istuvan äänettöminä, tuli hän kumminkin

lähemmäs ja ehdotti Annalle, että he lähtisivät paluumatkalle. Oli

alkanut puhaltaa selällä ja Elina oli levoton saadakseen nostaa purjeen

ja ohjata tuulessa köykästä alusta.

Anna nousikin lähteäkseen, vaan vielä hän kumminkin kirkkoherralle

jäähyväisiä heittäessään pysähtyi ja kysyi:

-- Tapasitteko usein äitiäni täällä Suomessa?

-- Usein. Kuitian emäntänä voitti hän kohta meidän, kaikkien

alustalaistensa, vilpittömän rakkauden; hän oli niin ystävällinen

kaikille, niin armelias... Niin, niin, se ei ole Fleming-suvun tapoja,

eikä äitiäsikään suku suosinut ja itse hän sitä vältti, niinkuin

aatelistoa yleensä, -- hän oli saanut sen puolelta kokea paljo

nöyryytystä ja pilkkaa; -- ja senkin vuoksi hän antautui seurustelemaan

meidän alhaisten ihmisten kanssa... Valitettavasti saimme pitää häntä

täällä niin lyhyen ajan, -- seitsemästoista kevät kuluu jo siitä, kuin

tässä kirkossa siunasin hänen ruumiinsa.

-- Silloin olin minä neljännellä vuodellani, vaan vielä sen muistan.

-- Pikkunen käärö olit, kun ankara Hebla-rouva, isoäitisi, vei sinut

täältä kotiinsa Siuntioon.

-- Se oli lemmetön aika se Hebla-rouvan aika -- ja sitä se on sittenkin

ollut. Vaan se on mennyt. Kiitos kirkkoherra, että äitiäni hellyydellä

muistelette, -- niin ei tehdä Kuitiassa.

Elina oli jo venheessä nostanut purjeen pystöön ja kohta kun Anna

siihen astui, lähti kevyt alus maatuulen kiidättämänä sukkelasti

soljumaan selälle päin. Elina istui varmana perässä; purjehtiminen,

niinkuin soutaminen ja ratsastaminen, oli tämän pirteän immen

mielityötä. Taitavasti hän viiletti niemien ohi ja käytti hyväkseen

joka salmen suusta tulevia vihureita, ollen siihen toimeensa kokonaan

kiintynyt. Vaan Anna istui ääneti purjeen alla keskiteljolla,

mielessään yhä hautoen tuota äitinsä elämäntarinaa. Ilotonta oli äidin

elämä ollut Flemingin korskeassa perheessä ja itse hän oli sen saman

ilottomuuden ikäänkuin äidiltään perinyt: ilman hellyyttä, ilman

rakkautta oli hänen nuoruutensa kulunut ja äitinsä muistokin oli

hänelle melkein kuin rikokseksi luettu. Hän oli nyt, isoäitinsä

kuoltua, elänyt kymmenen vuotta Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin

perheessä. Nuo vuodet olivat painaneet hänen luonteeseensa ankaruutta

ja jäykkyyttä, ne olivat virittäneet siinä arkuutta ja salattua kaihoa,

josta hän jo nuorena oli käynyt suljetuksi ja kylmäksi. Ja siitä hän

itse kärsi.

Näin äänettöminä purjehtien olivat neitoset jo ehtineet takasin tuolle

väljemmälle selälle, jossa aamulla olivat meriusvan leikkejä

selitelleet, ja täällä taas talttui tuo hieno maatuuli. Venhe kulki

aivan hiljaa eteenpäin, Elina heittäytyi takanojoon istumaan perään,

viilettäen veltosti, ja siitä hän kysyi:

-- Te keskustelitte äidistäsi äsken kirkkoherran kanssa. Hän kuuluu

olleen niin lempeä ja hyvä.

-- Hän oli porvaristyttö. Minäpä uskon, että noilla halvoilla

aatelittomilla yleensä on enemmän tunnetta, enemmän sydäntä, kuin

meillä jalosukuisilla, jotka jo syntyperä ja arvonsa alituinen

tunteminen tekee kylmiksi ja tylyiksi -- ikäänkuin viran puolesta.

Mutta minussakin on porvarisverta ja siksi mahdan niin hartaasti

kaihotakin elämältä lämpöä.

Elina loi serkkuunsa tutkivan katseen; hän tarkasteli, kuinka kauniit

ja pehmeät nuo kasvojen piirteet olivat ja hän tuli ajatelleeksi, että

nekin kai ovat perintöjä hänen äidiltään. Ja hän virkkoi naurahdellen:

-- Äitisi kuuluu myöskin olleen hyvin kaunis ja sinä olet perinyt häntä

siinäkin kohden. Mutta isäsi oli Fleming -- kylläpä tulet huomaamaan,

että on sitä aatelistossakin vielä lämpöä ja hellyyttä.

-- Oi, minä soisin, että isänikin olisi ollut porvarispoika, taikka

talonpoika tai laivuri, sama se, mutta äitini veroinen. Silloin olisi

toki olemukseni ehyt ja asemani maailmassa selvä.

-- Vielä se selvenee, maitahan vain!

-- Sinulla on veitikka silmässäsi, Elina! Mutta usko pois, tuon

pikkuonnen vuoksi vaihtaisin kernaasti aatelislinnan laivurin matalaan

majaan.

Päivä oli korkeimmillaan ja tuuli oli jo aivan tyyntynyt. Se oli

verkalleen tuonut heidät selän poikki, mutta kapeneville salmensuille

päästyä loppui se kokonaan ja purje lepatti höllänä venheen keinuessa

laskeutuvilla laineilla. Elina rupesi ajan kuluksi viskaamaan vettä

venheen pohjalta, vaan Anna istui suojassa purjeen takana ääneti

katsellen näitä kauniita salmivesiä. Silloin näki hän yhtäkkiä edessä

olevan saaren takaa laivan huippupurjeiden kuvastuvan sinertävää

taivaanlakea vastaan. Se läheni tuo laiva, korkeammalla ilmassa

liikkuva tuulenhenki puhalsi vielä sen ylempiin purjeisiin ja työnsi

sitä verkalleen ja ääneti eteenpäin. Nyt se jo lipui esiin erään

lehtevän niemen kupeitse; ensiksi tuli keulapurje ja etumasto näkyviin

ja vähitellen koko kaunis, täysissä purjeissa oleva alus.

Se kulki hiljaa kuin varjo sen salmen poikki, jossa tyttöjen venhe

kellui. Koko tuo laivan ilmestyminen oli ollut niin salaperäistä, että

Anna melkein kuin silmät lumottuina sitä katseli virkkamatta sanaakaan

toverilleen. Se mahtaa olla joku ruotsalainen laiva, joka siinä

hienossa vastatuulessa luoviessaan Turkuun päin on sortunut tänne asti,

päätteli hän, sillä oman puolen laivat hän jotenkin tarkalleen tunsi.

Helteisesti paahtava päivä näytti uuvuttaneen nukuksiin laivan koko

miehistön, koska ei kannella näkynyt muita ketään, kuin ruoripuuhun

nojautuva perämies. Laivan alimmat purjeet lepattivat hervottomina,

peittäen keskikannen näkymättömiin; mutta yhtäkkiä heilautti pieni

vihuri suurpurjetta syrjään laidan yli ja sen takaa ilmestyi nyt

näkyviin toinenkin elävä olento: nuorukainen, joka seisoi

laitapuitteisiin nojautuneena ja liikahtamatta katseli kelluvaa ruuhta.

Hän ei ollut merimiehen näköinen; ruskeaan, leveähiaiseen

samettitakkiin oli hän puettu niinkuin aatelisjunkkari ja päässä oli

hänellä laajalierinen, sulkaniekka huopahattu, jonka alta lainehti

esiin ruskeakiharainen tukka, valahtaen valkoselta kimaltavalle,

väljälle kaulustalle.

Uteliaana häntä Anna katseli, laivan lipuessa viistoon salmen poikki,

pyrkien toisen saaren taa. Hatun liepeen alta näki hän nuorteat,

hymyilevät kasvot, ilosesti vilkkuvat silmät, jotka veitikkamaisesti

häntä katselivat. Ja ikäänkuin vastaukseksi nuorukaisen avomieliseen

katseeseen sulivat Annankin äsken vielä surumieliset kasvot

ystävälliseen hymyyn. Olipa, kuin olisivat he siinä vanhoina tuttavina

ääneti vaihtaneet tervehdyksiä.

Jo soljui laiva etemmäs, välimatka piteni ja laivan keula rupesi jo

kätkeytymään toisella puolella olevan saaren rantaleppäin taakse.

Silloin oikasihe nuorukainen laivan kannella suoraksi, tempasi hatun

päästään ja heilautti sitä iloisesti korkealla ilmassa. Se vaikutti

kuin taikatemppu ruuhessa purjeen takana istuvaan neitoseen, hänkin

tempasi hurmaantuneena käteensä olallaan olevan, valkosen liinan ja

heilutti sitä vastaukseksi.

Se oli kaikki tapahtunut yhdessä tuokiossa, seuraavassa oli laiva jo

häviämässä näkyvistä pois.

-- Mitä sinä nyt, kelle sinä huiskit, kysyi Elina kummissaan

kohottautuen työstään ja syrjäyttäen kädellään edessään olevaa

purjetta. Mutta laiva oli silloin jo niin peittynyt saaren taa, että

ainoastaan sen perä ja ylimmät purjeet olivat näkyvissä. -- Tuolle

laivalleko ja sen uniselle perämiehelle?

-- Huiskin huvikseni vain, sallithan minulle niin pienen huvin, vastasi

Anna, mutta hänen äänessään oli nyt sellaista harvinaista iloa ja

keveää kaikua, että Elina tarkemmin tarttui asiaan.

-- Hä, Anna, Anna, siellä oli varmaankin joku kannella. Kuka?

-- En tiedä, outo laiva, joka tämän kautta luovii Airiston selälle.

-- Ja johon sinun silmäsi sellaisella riemulla luovivat, -- joku

salaperäinen »laivuri» sulla siellä oli.

Anna ei vastannut, ilosesti vain nauroi ja istui kohta airoihin

soutaakseen Kuitiaa kohden. Vaan hänen käsivartensa tempoivat nyt kuin

riemulla ja hänen kasvoillaan viipyi vielä kauan tuo iloinen,

onnellinen ilme, jota hänen orpanansa ihmetellen katseli, ymmärtämättä

sen lähdettä.

Ennen pitkää kääntyi jo venhe niemen kärjestä kapeaan salmeen, jonka

rannalta levisi esiin pienonen satama ja sen varrella kylän tapainen

rakennusryhmä. Vaan ylempää törmältä näkyivät rantaan korkean,

harmaakivisen linnan muuriseinät, joiden keskellä kohosi pieni, pyöreä

torni. Se oli Kuitia, Flemingein sukukartano ja jo silloin sadan vuoden

vanha linna, jossa Suomen maaherra Klaus Fleming enimmäkseen rakasti

asua. Linna oli umpinainen, keskiajan tapaan rakennettu pienillä

ikkunoilla ja tykinsuuaukoilla. Vanha laamanni Fleming oli sen siihen

aikoinaan rakentanut ja varustanut tanskalaisten merirosvojen

hyökkäysten varalle ja sitä säilytettiin yhä edelleen entisessä

kunnossaan ja entisissä varusteissaan. Satamassa, laiturin vieressä,

kelluili joukko aluksia, suurempia ja pienempiä, ja niiden lomitse

laskivat tytöt purtensa venhevalkamaan. Samassa juoksi törmältä alas

rantaan hoikkanen, noin 15-vuotias poika, joka jo etäämmältä huusi:

-- Joudu, Anna, meidän on jo tänään lähdettävä äitiä vastaan, joka

tulee Siuntiosta, ja sitten hänen seurassaan Vääksyyn, häihin.

-- Vääksyyn häihin, matki Anna ihmeissään. -- Mutta sinnehän ei oltu

aijottu lähteäkään.

-- Ei, vaan nyt on isä päättänyt, että sittenkin lähdetään, aivan jo

kohta.

-- Onko setä jo palannut hylkeenpyyntimatkaltaan?

-- On. Ja hänelle on tullut vieraita.

Kun tytöt nousivat törmälle ja lähestyivät harmaakivistä

linnarakennusta, näkyi sen kiviseinään avatulla portilla seisovan

kookasryhtinen mies, puettuna karkeaan sarkatakkiin ja pitkävartisiin

kalastajasaappaisiin, -- hän oli nähtävästi vasta palannut

pyyntimatkalta. Hän seisoi siinä avopäin, hiukan jo harmajalta

kajastava tukka vastoin ajan tapoja lyhyeksi leikattuna, mutta sitä

pitemmät olivat tuuheat viikset ja sankka, tasalatvainen pukinparta.

Kasvot olivat ankarannäköiset, karkeapiirteiset, värähtämättömät, ja

silmät, joita paksut kulmakarvat varjostivat, kertoivat vakavuutta ja

luonteen lujuutta. Se oli Kuitian isäntä, Viikin vapaaherra,

valtioneuvos, valtakunnan marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika

Fleming.

Tytöt tervehtivät häntä kunnioittaen ja Anna kysyi hiukan tutkivasti:

-- Setä on sittenkin päättänyt lähteä Kustaa Stenbockin häihin?

-- Niin, lankoni oli täällä vastassani, hän on jo viisastunut. Sinä

matkustat Erkin ja Elinan kanssa Hämeenlinnaan, jossa tapaatte

Ebba-rouvan ja tulette sitten yhdessä Vääksyyn. Eenokki ja kymmenen

ratsumiestä seuraa mukananne. Minä lähden jo kohta edeltäkäsin

lankomiehen seurassa matkalle.

Anna katseli setäänsä vieläkin vähän kummeksuen. Hän älysi, että

jotakin oli tapahtunut, koska setä nyt oli päättänyt lähteä Stenbockin

häihin tämän seurassa -- äsken juuri olivat langosten välit olleet

hyvin kireät. Vaan siinä ei ollut tilaisuutta enempiin kyselemisiin,

täytyi kiirehtiä matkalle. Ja viipymättä riensivät tytöt linnan tukevia

rappusia myöten ylös naisten huoneisiin valmistautumaan tuolle pitkälle

retkelle. Elinakin toivoi Hämeenlinnassa tapaavansa Uudeltamaalta

tulevat omaisensa, heidän kanssa yhdessä matkustaakseen häätaloon.

Iloisina he pukeusivat matkatamineihinsa. Anna varsinkin, joka

tavallisesti oli vakava ja tasainen, lenteli nyt melkein tanssien

kivitettyjä siltoja pitkin ja hyräili vallatonna reippaita säveleitä;

näin ilonen hän ei muistanut olleensa vuosikausiin ja hän ihmetteli

sitä itsekin, sillä ainoastaan häämatka siihen ei ollut syynä.

Se oli toukokuussa vuonna 1593.