Mitä juttelevat Mauno Kypenäinen ja Juutas Käkriäinen riihen
seinämällä?...
Mauno on johdannoksi alkanut kysellä, minkämoiset ne nyt ovat
maankasvut täällä Putkinotkossa. Juutas on sanonut, kompiessaan Maunon
perästä pitkin kujaa, että ovathan ne: ruis alkaa jo valmistua,
vaikkapa onkin maidolla vielä, mutta kyllä siihen kahden viikon päästä
täytyy iskeä sirppi ... sellainen se on luokka. Ja näkyy tuosta
jyvääkin tulevan. Ja hyvä on toukoviljakin. Entä sitten potatti! Kyllä
siitä kannattaa myydäkin, ropsia, nelisenkymmentä hehtoa. Entäpä sitten
tupakka! Sehän se vasta ... jos katsoo tuonne riihenkin taakse: kasvaa,
pötköttää. Ja hyväthän täällä Putkinotkossa ovat maat. Vaikka ne
ovatkin tuollaisia kallioiden koloja, niin se on sellainen aihe, että
ne ovat hiesmaita, joissa ei pouta kiusaa oikein milloinkaan, vaan
niissä säilyy kosteus kuin missäkin kukkaruukuissa. Eikä kylmästä ole
häirinkiä, koska kalliot ja kivet lämpiävät, jo aikaiseen keväällä. Ja
kun niihin mätkii lantaa, niinkuin Juutas on saattanut tehdä viime
vuosina, hankittuaan karjaa ja lapsia, niin... Ainoa puute tässä on
heinämaista. Mutta kyllähän siitäkin pääsisi, jos ojittaisi tuon lammen
rannalla lötköttävän suoniityn ... laskisi veden lorahtamaan
matalammaksi.
Tultuaan riihen luokse, johon Mauno Kypenäinen pysähtyy, huudahtaa
Juutas:
"Ja kyllä se vielä lorahtaakin ... kunhan tässä... Kymmenisen kiliä
tynamenttiä louheen, niin jo aukeaa lammin p--se. Sen pitää aueta
niinkuin..."
Mauno Kypenäinen naurahtaa hiukan, sillä tuon aikomuksen laskea lampea
on hän kuullut Juutaksen suusta jo kahdeksan tai yhdeksän vuotta, eikä
siitä ole tullut sen kummempaa. Ja paljonhan on lapsia Rosinalla ja
Käkriäisellä. Mutta kysyypä Mauno nytkin, valmistellen mielessään muun
puheen alkua, minkä tähden ei Juutas sitten lampea laske ja ojita
suota, koska lammen ranta tuottaisi paitsi heinää myöskin uusia
viljasarkoja.
Juutas ällistyy. Hän änkyttää:
"Minkäkö tähden? Minkä?"
Sisällään on Juutaksella tunto, etteihän sitä ole tullut tehdyksi. Ja
se, ettei sitä ole tehdyksi tullut, harmittaa häntä.
Jo riihelle kömpiessään on hän kaivanut housujensa taskusta sen
pässinpusseista tehdyn ja kuluneen tupakkamassin. Nyt alkaa hän työntää
siitä kiireesti paltureita piippuunsa. Hän oli huomaavinaan Maunon
kysymyksessä ikäänkuin ivaa. Ja hän tulistuu vastarintaan.
Miksi hän ei ole lampea laskenut? Hän keskeyttää piippunsa lataamisen
ja toistaa vielä sormet tupakkamassin suulla:
"Minkäkö tähden? Kah ... siinä onkin ... se toinen kohtalo..."
Juutas vaikenee hetkeksi. Ja jatkaa jälleen:
"Kun ... tässä olisi valta tehdä, mitä tahtoo! Mutta minä ... en rupea
toisen hyväksi perkaamaan... Turvetta puskemaan, lammen peräsuolta
korttaamaan. Joutuisin täältä pois, ja siinä olisivat perkiöni toisille
kasvamassa... Ja minkälaista on tässä työ! Louhikkoa ... jos ei oikein
sonnan änskällä viljele. Tehnyt tällaisia kallioita pelloiksi! Enkä ...
siihen rupea, jos kerran pois joudun, niinkuin Aapeli uhkailee.
Ennen minä imen joka paikasta voiman niin tarkkaan, ettei jää mitään
muille ... tämän miehen perästä! Ja sen minä osaan ... osaan! Menköön
kaikki... aidat ja rakennukset läjään ... kuin märännyt
lehmäntatti...!"
Tämän sanoo hän värisevin ja levinnein sieraimin, synkät rypyt lujalla
otsalla. Sitten kaivelee hän taskuistaan tulitikkuja, löytää jostakin,
raapaisee, sytyttää piippunsa ja imee niin, että tuli leiskahtelee
korkealle. Ja imiessään hän ajattelee taas, ettei tässä mistään tule
mitään. Vihoissaan puree hän piippunsa katkennutta imuketta.
Ja hän örähtelee:
"Ei, menköön räsyksi ... koko Putkinotko!"
Maunon päässä liikkuu kyllä ajatus, että onhan Juutaksella Putkinotkon
mökissä kontrahdin mukaan vielä aikaa monet, monet vuodet, joten hän
ehtisi saada pulskasti etunsa lammen suostakin, jos vääntäisi sen
viljeltäväksi. Ja vieläkö kauemmin aikonee Juutas elää, jo melkein
viidenkymmenen ikäinen mies ... ja vaivainenkin: kipuja aina kyljessä.
Ja jos eläisikin, niin hän ennättäisi saada täällä säästöön
vanhuudenkin varalta, sillä eihän se Aapelin kontrahti kova:
paitsi vähän rakennuksen paikkailua, jokin kuorma mutaa Muttisen
ryytimaille ... jos ei raja-aidoista niin väliä pitäisikään, sillä
itsepä Käkriäiset etsivät lehmänsä naapurien mailta ja Käkriäisen
viljelyksillehän naapurien karjat tekevät vahinkoa, jos tekevät,
eivätkä Muttisen. Sinne ryytimaahan on se kivimuuri jo osaksi tehty...
Eikä olisi sitäkään kontrahtia, jos Juutas olisi alunpitäen
taivuskellut herran pyyntöihin, lystikkäihin kylläkin. Ja kuka tietää,
Juutas olisi saanut Putkinotkosta maata omakseen, kun Muttinen muka
lupaili.
Mutta näitä ajatuksiaan ei Mauno ilmaise Juutakselle, sillä hänellä on
omat aikeensa.
Ja raskasta se on maan kaiveleminen, eläähän ihminen vähemmälläkin.
Onko tässä maailmassa pakko valita kaikkein raskainta?
"Niinhän se on", myöntää hän siis Käkriäiselle. "Anna helvetissä olla
koko reuhkan ... Putkinotkon. Saathan sinä muutenkin elatuksesi..."
He seisovat tuokion vaiti, selin riihen seinään niinkuin Mauno on
asettunut: nojalleen kuin pitkä pölkky. Käkriäinen noudattaa hänen
esimerkkiään, koska toinen on hänen käsitykselleen myötämielinen;
tukeutuu seinään, mutta työntää siihen peränsäkin kiinni ja seisoo
hartiat kumarassa, kun jälleen Mauno jalat levällään ja suorana. Mauno
on sytyttänyt ostopaperossin. Juutas imee piippuaan ja syljeskelee
kuumalle kalliolle, jossa ohuin sylki kuivuu heti näkymättömiin ja
paksumpi alkaa melkein kihistä.
Sitten tuntuu Käkriäisen suussa, että piippu on alkanut pikiytyä,
siinä on ilkeä maku. Hän astuu askeleen ja kumartuu maahan ottamaan
pitkällä kädellään siitä jotain varpua tai heinänkortta, millä
rassaisi piippuaan. Mauno katselee, kuinka korsi tulee Käkriäisen
piipun varresta paksussa moskassa. Silloin vetää Mauno esille
"Työmies"-laatikkonsa ja tarjoaa Juutaksellekin, sylkäisten itse pois
suupielestään entisen niljaisen paperossinsa ja pistäen siihen uuden.
"Enhän minä ... mitä", kursailee Juutas tarjousta.
"Ota pois ihmisten tupakka!" sanoo Mauno.
"Niin ihmisten? Elähän!" äännähtää Käkriäinen. "Elähän... En minä
näistä tehtaitten tupakoista ... oikein. Minä ... näitä kotoisia.
Näistähän sen saakin oikean sauhun ... riipaisemalla. Ihan
takaperukoihin tuntuu, jos repäisee..."
Kuitenkin hän ottaa paperossin.
"Nai tästä tuli!" sanoo Mauno ja työntää palavaa paperossiaan kiinni
Juutaksen paperossiin. Juutas imee ja on tikahtua selvään savuun, niin
kiihtynyt hän on vielä äskeisestä ajatuksestaan, ettei Putkinotko ole
ihan hänen omansa.
Yhtäkkiä sanoo Mauno:
"Nyt me ruvetaan polttamaan sitä!"
"Mitä?" kysyy Juutas verkalleen.
"Me ... viinaa", vastaa Mauno. "Se minulla olikin asiana tänne."
Juutas katsoo häneen vaaleat silmät pyöreinä. Ottaa paperossin pois
suustaan, joka jää auki. Viimein hän örisee:
"Niin: korpijoonia..."
"Sitä!" vahvistaa Mauno. "Ja heti kohta."
Juutaksen aivoihin alkaa koskea ... että nyt olisi ruvettava sitä ...
touhuamaan...
Ei silti, ettei hän olisi ajatellut tätä itsekin sangen kauan. Onpa
suunnitellut tarkoin jo kaikki mielessään. Viimeksi tänään palautui se
hänen päähänsä, Rosinan huomautuksen johdosta järvellä. Sitä se Rosina
tyrkytti...
Mutta ei siitä ole vielä tullut. Ja onkin asiassa monet mutkat. Ja
vaikka asia on Käkriäisen aivoissa melkein kypsä, niinkuin mitkäkin
omenat, jotka ennen Muttisen tarhassa kestivät raakoina hyvin kauan,
eräät jouluun asti, mutta sitten tulivat punaisiksi ja makeammiksikin,
niin nyt esittää Mauno, omankin etunsa vuoksi, Juutaksen oman
suunnitelman niin vaativa vivahde äänessään, että Käkriäisessä herää
heti vastustamisen tunne.
"Niin korpijoonia?" toistaa hän. "Polttamaan...? En minä..."
"Etkö vieläkään!" huudahtaa Mauno Kypenäinen. "Ja miksikä et?"
"En", sanoo Käkriäinen äskeistä lujemmin.
Kypenäinen naurahtaa, että Juutas on hullu. Ja se suututtaa Juutasta.
Lyhyesti selittää Mauno sitten kaikki ennen puhumansa seikat: kuinka se
tuottaisi aivan toisella tavalla kuin kivikoiden tonkiminen!
Kolmisenkymmentä litraa hehdosta rukiita. Ja kymmenenkin markkaa
litrasta ... jopa neljäsataa markkaa hehdosta. Ja saahan enemmän, jos
panee sekaan saippuakiveä, niin että kyllä kutkuttaa tuolla kurkussa.
"Niin, tai laskee joukkoon", äännähtää Juutas. "Kyllä minä tiedän...
Vaikka tuota en ole tehnyt... Enkä tee ... rehellisyyttä minä. Mutta
luonnonmukaista sen pitää olla ... ei se muuten anna sellaista kirpakan
makua. Sellainen se on... Mutta..."
"Mitä mutittelet?" kysyy Mauno.
"En minä... Siihen..."
"Et?" sanoo Mauno, joka on tullut Käkriäisen eteen ja katsoo häneen
pilkallisesti ylhäältä.
"En rupea!" huudahtaa Juutas yhtäkkiä, ja hänen naamansa alkaa
punoittaa. Hän kääntyy selin Maunoon.
"No minkä tähden et keitä viinaa!" tiukkaa Mauno. "Pelkäätkö,
vallesmannia?"
"Niin minä!" myhähtää Juutas pilkallisesti. "On noista selvitty ...
vierestä on viimeksi soudettu nassakoiden kanssa. Ja juteltu keskenämme
kuin kumppalit."
Mauno siihen:
"Ja tänne ne nyt poliisit useinkaan. Mutta minkätähden sinä et?"
Juutas kääntelee päätänsä oikealle ja vasemmalle. Hän raapaisee
kainalonsa alustaa ja lonkkaansa, ja työntää hattuaan toiselle
korvalliselle. Mutta vastausta ei tule.
"Voi pyhä Tiitus sinua!" huudahtaa Kypenäinen ja puhaltaa pilkallisesti
nenäänsä. "Sinä olet sitten vasta... Käkrättelijä! Nuhjustelet ja
pelkäät!"
"En pelkää mitään ... minä! En vaikka puukko kurkkuun työnnettäisiin!"
huudahtaa Käkriäinen.
"Haha! Ja itse valittelet, että täytyy täällä kaivella näitä toisen
maita. Voi Jeesuksen Ristuksen saa...! Mutta nyt kun minä sanon, että
nyt sitä ruvetaan polttamaan! Lopulta. Minulla on kaikki selvillä.
Minulla on hattu ja piiput mukana, tiedä se. Teillä on patoja. Ja
täällä on metsiä. Ja hiivat ja kaikki... Tuolla korsun alla. Lähde
katsomaan!"
"Mitä?" kysyy Juutas.
"Lähde katsomaan, ala tulla!"
Mauno työntää kätensä Käkriäisen kainaloon. Käkriäinen jarruttaa
vastaan ja vääntää kättänsä irti. Kun se ei heti lähde, sillä Maunokin
on luja, niin Juutas riuhtaisee ja juoksee Maunosta syrjemmälle.
"Sinä et tule? Voi Jeesuksen killingit!" huudahtaa Mauno taas ja menee
toisen eteen, joka näyttää aikovan rynnätä jonnekin. "Kuules, et siitä
pääse! Nyt sinä olet joutunutkin sellaisiin kynsiin, haha..."
Kypenäinen sulkee Käkriäisen seinää vasten ja katsoo häntä
pullottavilla silmillään, jotka ovat vaativat ja hävyttömät. Juutasta
sekä vimmastuttaa että kauhistaa. Moisina ei hän ole ennen nähnyt
Maunon ruskeita silmiä. Tuollaisina, pullottavina! Eikä ole aavistanut
hänen alahuultaan noin leveäksi ja verestäväksi: sehän lerpattaa kuin
toisen imeäkseen.
"Kuulehan tätä", jatkaa Mauno. "Sinun pitää auttaa minua. Minähän se
sinulle viinatkin alussa hommasin, ja sinulle on käynyt näinkin
hyvin ... minun ansiostani. Sinulla on nyt karjat ja kaikki."
"No mitä ... se sitten on?" örähtää Juutas kyllästyneenä. "Mikä sinulla
on hätä?"
Mauno kiroaa ja sanoo:
"Minulla ei ole työpaikkaa, se meni pyttyyn, siellä verstaalla ...
insinyörit ja muut herrat ... potkut tulivat! Pertta heitä vähän
ärsytti. Eikä minusta ole raskaaseen työhön ... juhdaksi. P--rkele,
minä rupean keittämään viinaa ... ja myymään vakituisesti. Ja sen minä
teen täällä, usko pois! Sinä annat jauhot ensimmäiseen keittoon. Minä
maksan sinulle heti, kun läänistä saadaan. Ja silloin tulee uutta
viljaakin. Ja tieniot pannaan tasan."
"Vai niin!" örähtää Käkriäinen entistä kovemmin.
Kyllähän Mauno panisi kai tienestit tasan... Kun Maunolla ei ole
itsellään paikkaa, missä polttaisi. Ja kun ei koko poltosta tulisi
mitään, jos ei olisi Käkriäisen mökkiä!
Juutas ällistyy, että Mauno on sellainen: yllyttää häntä siihen
saadakseen itse hyvän alun... Ja sitten keittäisi hänen
Putkinotkossaan. Se on selvä, että tämä Kenkkuinniemen kärkipuoli on
hyvä paikka...
Ja Mauno saisi rahaa itselleen! Juutaksesta on työttömänä ja töllistä
toiseen ajelehtiva Mauno ollut ennenkin parempi ajatella kuin sellainen
Mauno, joka ansaitsee verstaassa tuntipalkkansa. Mutta johan nyt on
kumma! Verstaassa määrätuntinsa ahertava Mauno on toki mukavampi kuin
että hän rikastuisi täällä helpolla ja Käkriäisen kustannuksella.
Lihakset Juutaksen leukapielissä pullistuvat suuttumuksesta ja
loukkautumisesta, nuo vankat lihakset, joissa pitkät ja karkeat karvat
nyt ihan nousevat ja laskevat.
"Ja minä otan kaikki vastuulleni", jatkaa Mauno. "Jos sattuisi tulemaan
nuuskijoita, on tehdas minun. Peukaloa päälle! Kah, et anna
peukaloasi?"
Käkriäinen pujahtaa Maunon ja seinän välistä riihen takasalvaimen
kohdalle. Sylkäisee yli aidan eikä virka mitään.
"Etkö sinä rupea?" kysyy Mauno katsellen Käkriäiseen.
Ei kuulu vastausta.
Mauno tiukkenee:
"Etkö sinä, perhana, rupea?"
"En", sanoo Juutas.
Kypenäinen vaikenee hetkeksi. Sitten hän nyökyttää päätänsä, puraisee
hampaitaan. Hän jatkaa:
"Hyvä on. Hyvä! Ihan yhdentekevä! Mutta kyllä minä löydän kavereita
muualtakin. On niitä miehiä ... menen toisille kulmille. Rupeatko
remmiin, vai et? Et rupea? Hähhäh. Kyllä olet merkillinen mies. Voi
Jeesuksen Ristuksen kiljuva, haiseva... Tuollaiset vaatteetkin! Saisit
edes miehenhatun päähäsi..."
"Mitä? Hatunko?" kysyy Juutas Käkriäinen. "Mikäs tällä sitten on? Minä
nyt en vaatteissa koreile. Eihän miestä mitata hatulla. Ja suututti
minua, että Rosina niille tytöillekin ... sellaiset koreat. Olisi ...
kudottava kotona. Sellaisia ... vaatteita... Eikö täällä nyt muuten."
"Haha ... Rosinakin...! Häähame on hänellä parhaana. Nauravathan sille
siatkin... Ja sellaisella ahertajalla kuin Rosina! Jos sinulla olisi
Pertta, jumaliste! Tuollaisissa ryökäleissä annat Rosinan raataa!
Hankkisit rahaa."
Juutas ähkäisee. Hän ajattelee, että niinhän se olisi: Rosina kyllä
ansaitsisi vaatteita ... ja muuta. Mutta toisen komennolla, Maunon. Ja
Maunon hyödyksikin... Kunpa pääsisi tästä nyt pois!
"Aha", huudahtaa Käkriäinen yhtäkkiä iloisesti. "Eikös ole tuonne
tupakoihin työntynyt taas kukkia."
Hän aikoo nousta pellon aidan yli, mennäkseen muka nipistämään kukkia
tupakoistaan. Sitten aikoo hän livistää riihen kätköstä jonnekin.
Mutta Mauno tulee ja tarttuu hänen olkapäähänsä, vetää hänet aidalta
takaisin ja sanoo:
"Kuule, vastaus se on saatava! Rupeatko? Jos et ... niin ei lähde
sinulle aineitakaan ... myydäksesi. Niitä toi Rosina Potamiasta. Maksan
rahat Rosinalle takaisin."
"Pidä lotkotuksesi!" huudahtaa Juutas. "Minä en ... hellitä, johan nyt
on helvetti!"
Juutas on huitaissut nyrkillään sen verran, että Mauno päästää hänet
irti. Ja kiusattu lähtee tällä kertaa menemään tuvalle päin.
Mauno katsoo tuokion hänen menoaan. Ja sitten hän huutaa Käkriäisen
jälkeen:
"Voi Jeesuksen Ristuksen saatana! Siinä on mies!"
Se huuto räikähtää niin kovasti hiljaisella kartanolla, jossa kaikki
nukkuvat, että Rosina kapsahtaa lapsi sylissä istualleen, ja mummokin
kohottaa pöllästynyttä päätänsä. Mummo kysyy Rosinalta, mitäs se Mauno
nyt? Rosina ei vastaa, vaan juoksee tuvan nurkalle, kurkistamaan ja
kuuntelemaan. Mummo ei näe pihalta mitään, vaikka hän kurottelee
kaulaansa, sillä nyt onkin Mauno jo saanut Juutaksen käännytetyksi
edellään takaisin riihelle, asetuttuaan hänen tiellensä. Ja Mauno
puhuukin hiljemmin. Vaivoin eroittaa Rosinakaan sitä puhelua. Mutta sen
näkee Rosina, että Mauno kulkee kädet housun taskuissa ja katselee
suoraan Juutakseen. Juutas väistää hänen katsettaan, niinkuin hänen
ainakin on tukala katsella toisten ihmisten silmiin, sen älykkään ...
kuitenkin.
Tuimasti kulmiensa alta mullistellen sanoo Mauno Käkriäiselle:
"Tiedäkin sitten, Jeesuksen Ristuksen saatana, miten sinulle käy! Et
auta vanhaa kaveria, p--rkele! Odotapas, helvetti. Minä toimitan sinut
linnaan."
"Häh? Mistä aiheesta?" kysyy Käkriäinen ja kääntyy puolittain.
"Mistä? Viinan rokaamisesta, pirulainen. Niin pistää sisulleni. Sen
teen! Kyllä tiedän, kenelle sinä olet viinoja rokannut. Panen
ilmoittamaan vallesmannille, joku aina ilmoittaa, kun rahaa antaa. Ja
kyllä Mauno Kypenäinen rahaa osaa hankkia. Ei ole sinun varassasi.
Odotapas ... on täällä lähelläkin Ripatti..."
"Niin Ripatti?" äännähtää Juutas, tuntien pistoksen rinnassaan.
"Olet vienyt hänelle viinaa. Ja hän uhkasi antaa sinut ilmi, jos et myy
hänelle hirsiä. Itsepä sen kerroit. Hahaa! Kyllä sellainen mies saadaan
rahasta antamaan sinut ilmi. Ahaa, entäs nyt? Ja on niitä muitakin,
jotka saan kimppuusi. Yhdessä olemme myyneet, tunnen ostajat. Siellä on
joukossa jos jotain, perhana. Vallesmannin täytyy käydä asiaan, jos
talollisetkin oikein tahtovat. Sakkoja tulee niin että räikyy! Ja jos
et anna lehmää sakoista, istu sitten linnassa. Eikä se sillä vielä
hyvä, Juutas-parka! Pois minä ajan sinut mökistäsikin ... sen minä
teen. Kerjuulla tuollaiset miehet saavat kierrellä."
Juutas katsoo Kypenäiseen suu auki. Onko tuo Mauno?
Julmistuneelta näyttää Mauno.
Juutaksen mielessä paisuu paitsi viha myöskin pelko. Kauan ei hänen
tarvitse odottaa selityksiä, sillä Mauno jatkaa:
"Kuulehan: kun joudut käräjille viinanmyynnistä ja menetät lehmäsi,
niin ... mitähän Muttinen siitä arvelee? Ei se mitä tahansa kärsi,
sekään mies! Jo ennestään on rähissyt sinulle. Ja nyt tupa yhä nauraa!
Nauraa sinulle niin, että sinulta vielä itku pääsee. Odotapas! Minä kun
usutan kaikki kimppuusi. Noihin vaivaisiin kinttuihisi. Ja Putkinotkon
annan muille."
"Sinä ... annat?"
"Mikä on antaessa? Minä olen Kypenäisen Mauno. Rippikoulun linnassa
käynyt. Odotahan ... on niitä sellaisia, joille tämä paikka kelpaa.
Muttisella on juossut ostajia..."
Juutas Käkriäinen ärjäisee tuskissaan:
"On ... onhan niitä!"
"Ahaa! Vaskilahden Matti. Ja hänen akkansa. Kyllä on Putkinotko
hänellekin mieleinen, vai mitä? Joko lapikas nipistää? Hankin Aina
Kustavan pakinoilleni. Evästän hänet Muttisen luokse. Sanokoon hän,
että sinä makaat täällä ja myyt viinaa... Ja sanokoon..."
"Mitä?" höristää Käkriäinen korviaan.
"Sanokoon ... nyt, totisesti, voi Jeesuksen Ristuksen itkevä
saatana ... haha, sanokoon, että sinä ja Rosina ... mitä te olette
täällä jutelleet hänestä? Ettet anna hänen itseäsi komennella! Että
lyöt puukon hänelle rasvaiseen mahaan, jos hän tulee vielä sinulle
rekoorista puhumaan!"
"Minä en ole sanonut..." huudahtaa Juutas.
"Vai et!" inttää Mauno.
"Tai ... leikillänihän minä..." myöntää Käkriäinen.
Mauno oikaisee:
"Mutta ne herrat eivät sellaisesta leikistä. Hevosen leikkiä se
sellainen on. Sano nyt vain häntä rapamahaksi! Ja ähkijäiseksi! Sano
haisevien purkkikalojen syöjäksi! Sano pompeliposkeksi... Piruako se
sinuun kuuluu, että hän imee pompommia? Anna akkasi sanoa pukiksi, joka
laulaa riettaita! Keksi uusia nimiä! Pannaan entisten jatkoksi. Aina
Kustavalla on suuta! Häh? Ja Pertta Kinnusella kanssa? Eikö hän osaa
herroille jutella?"
Juutas käänneksii sinne ja tänne.
Hän ajattelee, että pitäisi tuumia asiaa, panna piippuun. Mutta piippu
ei pala. Hän näkee maassa sen korren, jolla äsken rassasi piippuaan, ja
työntää saman rassin jälleen nysänsä varteen. Korsi katkeaa imureikään
hänen vapisevissa käsissään. Viimein sanoo Juutas verkakseen:
"Se on ... se on paha liikutus!"
"Ja pahemmaksi se tulee!" jatkaa Mauno. "Hätä ei minulle lakia lue.
Minunkin pitää maailmassa elää. Minä olen sellainen mies. Minä en rupea
nälkään kuolemaan! Laputa Putkinotkosta pois. Mitä ... mitä sinä olet
sanonut Muttisen ryökkinästä? Siinäpä se oli! Mitä sinä olet sanonut,
sinä... Käkkärä? Jeesus siunatkoon! Ja koko sinun sanikkalaumasi! Saara
ja yksinpä Jopi ja Sanelmakin: sellaiseksi rakkiparveksi ne on
opetettu. Kyllä Pertta Kinnunen muistaa kaikki! Se kun pannaan...! Ja
tietää se Aina Kustavakin ... on kuullut. Saara sanonut, että hän on
leipäsusi. Ja Jopi, että hän on limppuhiiri. Ja Topi sanonut, että hän
on mäkipeura! Ja Sanukka, että hän on h--ra! Piisaako tämä, häh?"
Rosina kuuntelee nurkan takana, naurahtaa itsekseen ja supattaa:
"Kylläpäs keksi, tuo Mauno, hihii! On siinä Kypenäisten älyä."
Juutas vastaa Maunolle:
"Se nyt Sanukka ... alaikäinen. Niinhän se sanoo Pertastakin."
"Niin, niin", myöntää Mauno. "Mutta se nyt ei kaikista passaa!
Tiedätkös sen? Kun ryökkinä saa kuulla, niin se kertoo Muttiselle.
Suuttuu se hyväkin ihminen... Herrat suuttuvat, jos tikulla silmään
pistää! Ja Jopi on väkyttänyt hänelle leukaansa ja sanonut... Ja sinä
itse olet jutellut Pertalle, että viime kesänä täällä oli sellainen
tytönrutka. Takanapäin. Vaikka Muttisen rouva lähetti sanikoillesi
vaatteitakin. Ja Ripatille veit viinaa Muttisen nalli päässä. Kun
Muttinen saa kaiken kuulla, silloin ei sinulla ole enää armoa,
maantielle saat mennä."
Näin haastellen on Kypenäinen ajanut Juutasta edellään takaisin
riihelle asti. Rosinakaan ei heitä enää näe. Maunon puhelu loittonee
melkein kuulumattomiin.
Rosina aikoo hiipiä riihen vieressä olevan kallion takaa kuuntelemaan,
mutta sitten ilmestyy Juutas jälleen näkyville. Juutaksen niskakarvat,
jotka ovat kasvaneet kovin pitkiksi keväisen läänissäkäynnin jälkeen,
ovat pystyssä kuin vihaisen koiran harjakset. Niska koukussa katselee
hän taakseen Maunoon, sellaisin silmin kuin tahtoisi karahtaa häneen
kiinni. Silmät kipenöivät.
Kiukku ja pelko kamppailevat Käkriäisen sielussa. Jo nyt on ilmeisin
ihme! Minkälainen tuo Mauno saattoi olla! Sellainen peto ... niin
ystävää tätä ennen. Nyt, nyt pyrkii Juutaksen niskaan istumaan!
Nujertaa hänet.
Juutaksen tekisi mieli pompata Maunon pitkään kurkkuun. Ja vatkata
sitä, ja kuristaa niin, että kuplat korahtelisivat ruokatorvessa.
Tuossa se koira nyt istuu, Mauno. On asettunut tien penkereelle ja
polttelee paperossia. Käkriäinen astuu takaisin Maunoa kohti, hänen
rintansa nousee ja laskee kuin palkeet. Hän katsoo Maunoon punaisina
säkenöivin silmin ja ärähtää:
"Minä ... tapan sinut!"
Se olisikin helppoa Juutakselle, noille mahtavan väkeville käsille.
Mutta Mauno istuu vain paikallaan; tuskin kääntää kasvojaan ja
liikauttaa lerppuvaa alahuultaan. Sitten hän sylkäisee ja sanoo:
"Vai tapat. Hahhah!"
Ja sitten Mauno katsoo Juutakseen, pilkallisin silmin. Sellaista
katselua ei Juutas siedä. Siihen se tappaminen jää.
Juutas juoksee tupaa kohti. Rosina kääntyy veräjällä selin, niinkuin ei
olisi mitään huomannut eikä kuullutkaan.
Mauno nousee pystyyn ja huutaa:
"Voi Jeesuksen Ristuksen saatana. Hyvä on! Pertta ja Sanukka hoi!
Tulkaa pois, meidän väki! Me ... lähdetään tästä talosta! Eikä tänne
tulla ... ennen kuin tämä on niin tyhjä, että siinä luteetkin kuolevat,
kun Käkriäiset ovat maantiellä. Nyt on meno Vaskilahteen! Pertta ja
Sanukka!"
Tämä huuto kajahtaa selvästi pihalle. Maunon Pertan Sanelma nousee
istualleen ja katsoo äitiinsä, mitä se aikoo tehdä. Mutta Pertta, joka
makaa mahallaan, kohottaa vain leukaansa ja naurahtelee ja iskee
tyttärelleen silmää. Iso Sanelma ei liiku silloin sen enempää. Leja on
herännyt ja kysäisee, mitä se Mauno huutaa? Ananias on kuullut aitan
ylisille horteessaan enon äänen, joskaan ei erottanut sanoja. Malakias
käskee nuusniekasta Topia katsomaan, mikä mökä siellä on. Ja silloin
juoksevat pikku Sanelma ja Jopi ja Topi pihalle.
Juutas pelkää. Minkälainen tuo Mauno oli!
Ja sellaiset sillä on kortit kourassa ... vanhalla pelurilla. Se tuntee
viinanostajat ... paitsi Ripattia Vänskin kieron isännän, joka ryyppää,
mutta ei antaisi rengeilleen kaupita, ja Lötjösen pojat ja kaikki. Koko
Kenkkuinniemen ja maailman nostaa Mauno häntä vastaan...
Jos ei tässä tottele! Mutta sitä ei tee ilmoisna ikänä Juutas
Käkriäinen ... ennen vaikka...!
Kun saisi asiaa vähänkin pohtia.
Pois, pois, kohisevan korven sisään hän tahtoo. Hän olisi juossut
metsään samalle suunnalle kuin aamullakin, mutta siellä oli Mauno
tiellä. Ja nyt se tulee Juutaksen perästäkin. Käkriäinen pyrkii metsään
pihan kautta. Rosina asettuu lapsi käsivarrella veräjällä hänen
eteensä. Rosina säkättää:
"No, minnekä sinä nyt? Mikä sinulla on?"
"Väistyhän", murahtaa Juutas kömpiessään veräjän yli, murahtaa synkällä
ja alakuloisellakin äänellä. Hän on pelosta sekaannuksissaan. Ja niin
suruinenkin hän alkaa jo olla, että hänen äänensä tuskin kuuluu.
Rosina säkättää yhä kiivaammin:
"Minnekä se on matka? Kah, kah."
"Et sinä tiedäkään... Annahan mennä ... minä ... lääniin", vastaa
Käkriäinen.
"Lääniin! Taas! Mikä sinulle siellä riihellä tuli? Et siitä nyt mene,
et... Ja ... ja ... jos on riitaa, koeta nyt sopia se Maunon kanssa!
Mikä teillä oli?"
"Ei se akkojen asioita", vastaa Käkriäinen.
Rosina työnnäiksen tien tulpaksi. Juutas sysää eukkonsa syrjään, jopa
on kaataakin Rosinan lapsineen. Mutta siitäkös Rosina kiivastuu. Ja
Maunon Perttakin kavahtaa pystyyn ja huutaa:
"Akkaansa tyrkkii! Villipeto se on, villipeto! Otetaan, Rosina, ja
annetaan sille köniin! Otetaan...!"
Juutas menee tuvan toiselle nurkalle. Säksättäköön Pertta hänen
takanaan, ja Rosinakin. Pertta juoksee perästä, mutta Käkriäinen on jo
livistänyt tuvan nurkan taakse niin että saunakukkien kovat nuput
rapisivat pieksuissa. Ja nyt hän töytää alas lammelle, sitä
rinnettä kohti, jossa hän päivemmällä kaiveli mäyränpesää. Poikki
heinäkarheiden. Suolla porskuu vesi pieksujen alta. Yli rusahtelevien
aitojen, läpi kahisevien pehkojen. Ja louhiselle mäelle. Polutonta
rinnettä, sakeaan viidakkoon. Ja yhä Kenkkuinniemen päätä kohti.
Viimein joutuu hän Muttisen huvilan kiviaidan viereen.
Ja meneepä siitä ylitse.
Minne hän aikoo? Ei hän sitä nytkään tiedä. Täältä Kenkkuinniemen
kärjestä ei pääse enää kauemmaksi. Täällä ei ole venettäkään: Muttisen
vene on tuolla saunassa, jonka ovi on suljettu rautapuomilla ja
munalukolla. Silläkin tavoin Käkriäisen Juutasta vainotaan.
Kyllä on tuo Mauno! Se se vasta peto onkin. Se se on villipeto. Juutas
Käkriäisen täytyy väkisinkin pysähtyä ja ihmetellä, että tämä on
mahdollista! Tällainen kelmiys.
Ja langon puolelta, ystävän muka.
Tämmöinen verraton kavaluus... Kuin iskisi pimeässä puukolla
selkään ... niinkuin naapurin lehmää kostoksi iskevät jotkut...
Siinä se on nyt, Rosinankin ylistelemä Mauno! Rosinalle itselleenkin se
nyt tekee vahingon.
Se ajaa aidalle istahtaneen Juutaksen Putkinotkosta pois.
Juutas lähtee paikaltaan, kiertää pitkin huvilan märkää rantaäyrästä.
Mikä panikin Juutaksen Muttista panettelemaan. Leikillä hän vain...
Mutta eivät ne ihmiset sitä leikiksi ymmärrä.
Ja jos nyt Aapeli potkaisee hänet Putkinotkosta! Kun on kontrahtikin
täyttämättä, niin se käy.
Niin kova on se aihe.
Juutas asettuu saunan luo tuumimaan tätä asiaa. Istuiksen kivelle. Hän
miettii raskaasti:
Suden ja koiran lankoutta on ihmisten lankous. Sellaista kuin kasku
tarinoi. Koira houkutteli hukan taloon, jossa oli juuri häät ja paljon
vieraita. Vei tupaan, volokan, muka häihin, kanssaan pöydän alta
kaikenlaisia hyviä syömään. Ja sitten juotti vieraalleen viinaa,
nurkasta sangosta. Ja käskee laulamaan. Hukka rupeaa ja laulaa suunsa
puhtaaksi. Sillä tavoin ärsytti haukku akat pieksämään hukan hengiltä.
Niin oli Kypenäinenkin ärsyttänyt Juutasta ilmaisemaan kiukkua Muttista
kohtaan.
Ja nyt menee ja puhuu Muttiselle ... ehkä koettaakseen saada
Putkinotkon!
Eikä Juutas niinkään sitä vastaan, että he olisivat ruvenneet
Kypenäisen kanssa yhteisiin hommiin, keittämään korpijoonia, olisivat
siivolla jakaneet tienestit. Ei hän olisi Maunoa kadehtinut. Onhan
tässä maailmassa tilaa useammillekin. Ei, kadehtinut hän ei olisi...
Mutta miksi se Mauno ryhtyi sillä tavoin komentamaan? Juutas kun ei
kärsi komennuksia! Ei, ennen vaikka hirteen kuin on komennettavana.
Mielisuosiolla hänet saa mihin tahansa. Mutta väkisin ei mihinkään,
sellainen mies hän on. Eikä hän pelkää! Ettei tullutkin suostutuksi
Maunon esityksiin jo ennen. Mutta mikäs sen aavisti, että Mauno on
tällainen koira ... leipänsä tähden, toimeton mies.
Ei, Juutas ei nyt enää saata suostua.
Kyllä se olisi mennyt ... keitos toisensa jälkeen ... kuin rallatellen.
Mutta ei sitä mies voi peräytyä.
Jos olisi tullut ennen ruvetuksi touhuamaan! Mutta alkaminen on aina
niin vaikea. Silloin rupeaa koskemaan pään sisään. Ja vetää päätä
ikäänkuin makuulle. Ja jalkaa rupeaa pakottamaan ... ja vetää makuulle.
Nyt, mikäs tuli. Pahat tästä tulee.
Menköön sitten kaikki! Menköön Putkinotko!
Sellaiset vaivannäöt ... se pelto, jonka hän on Putkinotkoon raivannut!
Ja nuusniekan rakentanut!
Mutta raatona saavatkin sitten vetää Juutas Käkriäisen Putkinotkon
porosta! Sillä tulelle hän antaa mökin! Antaa viimein! Ja tappaa
pentunsa ja kaikki. Ja akkansa. Ja mummon tappaa!
Viimeisenä pienen ja viattoman Luukas-raiskan.
Kipeästi koskee Juutaksen rintaan. Suunnattoman kipeästi se koskee.
Putkinotkossa on hän ollut toistakymmentä vuotta, ja tuuminut, miten
hän siellä suonkin perkaisi. Nyt vievät muut kaikki, mitä hän on sinne
jo tehnyt. Ja ne tekevät sinne omia laitoksiaan. Repiä ne pitäisi
kaikki pois. Potkia tieltä...
Mutta jos hänellä ei ole potkimisenkaan sananvaltaa? Ei, tuleen vain
Putkinotko. Tuleen! Tuli on apu tähän tuskan päivään. Ilmeinen tuli.
Kuinkas hänen äiti vainajansa, joka täällä kuoli, manasi ennen tulta,
kun se kaskesta röyhäsi metsään leviämään? Ei Käkriäinen muista oikein
sanoja. Mutta muutamia muistaa, ja niitä hän alkaa supista. Nousee ylös
ja heiluttelee käsivarsiaan. Ja hänen tukkansa kapuaa karmaisevasta
tunteesta pystyyn. Hän manaa, Putkinotkon poppa ja jumala,
emo-raiskansa nimeen. Hän ärjyy.
"Tule, poika, pohjoisesta,
mies pitkä pimentolasta!
Tempaise pussi punainen...
Hoi tuli, Jumalan luoma...!
Iske tulta ikenehesi,
järskytä jäsenehesi,
karkaa katajikolle,
leisku kuusien tasalle,
polta puolet Pohjanmaata,
sakara Savon rajoja!
Polta lapsi kätkyessä,
riko rinnat tyttäriltä...
Pilvet liikkui, maa tärisi.."
Tuolla onkin se, tulen tonttu. Aidan vieressä. Punainen se on.
Punaisessa mekossa. Juutas näkee sen. Se on Juutaksen auttaja.
Käkriäinen juoksee huvilan aidan viereen ja kerää sieltä kuivia risuja.
Ne lennättää hän Muttisen saunan nurkan alle.
Palakoon ensin sauna, ja sitten huvila. Ja sitten Putkinotkon mökki.
Mutta toiset ovat tähän vikapäät!
Mitenkäs piti käydä! Miksi häntä vainotaan, aina?
Kun eivät ihmiset ymmärrä...
Mitä hän on tehnyt?
Eikö hän ole koettanut elätellä perhettään ... minkä on voinut? Monet
muut köyhät panevat lapsensa vaivaistaloon, hän: ei koskaan!
Minkätähden ei elättää anneta? Viinoista ... Maunokin...
Ei ole enää voimia. Jalka kipeä, ja muutakin: mikä se niin nukuttaisi?
Tauti se on.
Voi äiti-parka, miksi tämän pojan teit!
No ... hänestä pääsevät. Hän kuolee...!
Mutta kun hän kellistyy, niin mitähän lääni sitten arvelee? Kun
Putkinotkon molemmat kartanot on poltettu! Ja akanraatoja joka paikka
täynnä! Ja pentuja.
Ja hän itse kulkee yhä kylillä ja kertoo... Saavat tietää, että syy ei
ole hänessä, vaan toisissa, jotka saattoivat hänet tämän viimeisen
tuskan vimmaan. Tahtomalla häntä väkisin keittämään viinaa. Mutta hän
ei suostunut. Sillä olipa hän mitä tahansa, vaikka viinaa rokannut,
niin eipäs suostunut polttamaan! Ennen kuolema ja kurjuus. Multaa turpa
täyteen.
Sitten aikoo Juutas hirttää itsensä, viimeksi... Läänissä, jonnekin
läävän vinnille.
Kaikki huomaavat silloin, että hänen ei syy ole. Ja Mauno joutuu
uudestaan rautoihin.
Mutta Käkriäistä kaivataan sitten. Kaivataanpa elukkeiden parantajaa.
Kuinka monta maitolehmää hän onkaan pelastanut ihmisille! Ja hevosia,
ja sikojakin. Entä ihmisiä. Viimeksikin oli kuullut läänissä, miten
kaatuvatauti paranee: amunjaakilla. Sitä kun ryyppää ... oli ryypännyt
muudan mies, jota kaatuvatauti rynkytti elinikänsä... Sitä jos ryyppää,
niin tulee terve. Siitä ukosta tuli. Juutas odottaa, että joku saisi
sellaisen taudin, niin hän sen parantaisi.
Mutta nyt ... ensin Muttisen sauna...
Savu alkaa suitsuta salvaimen juuresta, johon Käkriäinen on sytyttänyt
risunsa. Kädet ristissä on hän sitten tultansa katsellut.
Nyt nuolaisevat liekit kivijalan rappauksen mustaksi. Yksi liekki
tavoittaa alimmaista vuorilautaa.
Käkriäinen katsoo.
Viimein kavahtaa hän pystyyn ja polkee tulta lapikkaallaan, tömistää.
Ja pieksää kädellään. Lopuksi vesittää, sammuttaa tulen. Hän ajattelee,
että linnaanhan tällaisesta joutuu.