On syöty päivälliseksi kolme kappaa uusia perunoita ja suolakalaa ja
piimää ja padallinen puuroa. Puhkuvaa ruispuuroa, voisilmässä
kastettua. Muut syöneet paitsi ei Malakias, joka odottaa käärmeitään.
Nyt ollaan Putkinotkossa ruokalevolla. Rosina, Maunon Pertta, mummo ja
Leja pitkin pihatanteretta. Sinne ovat nurmikolle nuukahtaneet myöskin
sinimekkoinen Ester ja punapaitainen Repekka. Toiset ovat vielä
valveilla, heidän ääniään kuuluu hiljaisesti sieltä täältä.
Porsas örisee tallissa, mutta emälammas ja vuona, joita Rosina on äsken
ruokkinut leivänmuruilla ja juottanut vedellä, eivät ääntele. Mökin
pihalla on aivan hiljaista.
Maunon Pertta on ensimmäisenä tullut pihalle ja heittäytynyt suuren
koivun siimekseen, kavahdettuaan päivällispöydästä huudahtaen:
"Voi myrkky, miten tuo Käkriäinen ja hänen penikkansa...!
Pihatantereelle tästä pitää päästä."
Ensin on Pertta Kinnunen heittäytynyt kyljelleen, pitkä ja solakka
veikale. Ja sitten vatsalleen, niin että jalkain ja lantioiden muodot
piirtyvät selvästi näkyville hänen ainoan hameensa läpi. Siinä hän on
ummistanut kärsineet, hurjat ja tylyt silmänsä. Mutta vielä hän on
kohottanut leukaansa ja haukkunut Repekkaa, joka on juossut pihalle ja
alkanut tanssia ja rallattaa visertävällä äänellä: "Ramtam-kilikuti.
Ramtam-kilikuti...!"
Siten on kiiluvasilmäinen Repekka laulanut ja nauranut. Mutta Rosinakin
on ilmestynyt pienokainen sylissä portaille, ja hän on käskenyt
Repekkaa olemaan hiljaa, ja Esteriä nukuttamaan pientä siskoa, niin
että täti ja muutkin saisivat maata. Ja täti on nukkunut.
Rosina makaa nyt Pertta Kinnusesta vähän matkan päässä, Luukas
puolipaljaalla povellaan. Närkästynyt oli hän Pertalle noista sanoista,
joita Pertta täällä käydessään aina jankuttaa eikä koskaan väsy,
nimittäin että Rosinan lapset ja koko pesuus ovat muka sellaisia,
löyhkävät. Ja onhan se totta. Mutta jopahan tämä nyt... Ja ovat nuo
olleet Pertallakin omat hajunsa, vieläpä pahemmat, sellaiset, joita
herrat ovat löyhyttäneet hänen rinnoilleen nuorena tyttönä. Nyt ne
hajuvedet ovat haihtuneet. Siksi lienevätkin Pertalla nuo pahat
puuskansa, jolloin hän kaikkia haukkuu, toisten haisua, vaikka se on
toki rehellisen leivän ja potattien haju, köyhien... Ensin huulet
hiukan töröllään ja sitten lauhtuen on päivän juoksuista ja matkasta
väsynyt Rosina kiertynyt kieppuun nurmelle, sovittaen varovasti
viereensä imevän lapsen, jonka pehmeä kosketus tuntuu niin hyvältä.
Huivinsa, nyt jälleen vanhan arkihuivin, on hän vetänyt mustan päänsä
ylitse huppuun. Vielä on hänkin nostanut kasvojaan ja kovistanut
edelleen Repekkaa ja Esteriä pitämään turpansa kiinni. Repekka on näet
saanut Esterin avulla punaisen villapaitansa korviinsa ja kyykkinyt
tuvan portaiden edessä ja alkanut naurella, mitä hän siihen rykkäsi
kaksi. Mutta kun äiti käski olemaan hiljaa, niin on Ester neuvonut
siskoaan vaikenemaan. Pikku tytöt ovat nyt menneet poimimaan
kissankelloja kukkivan perunamaan reunamilta, ja siinä istuskeltuaan
ovat he syömisestä uupuneina ja auringonpaisteen ja hiljaisuuden
raukaisemina nukahtaneet alimmaisen aitan edustalla, nukahtaneet
punainen läiskä sinisen viereen.
Mummokin on tullut pihalle, lapsenhoidosta ja vieraiden tähden
Rosinalta puuronsa saanut, joten tuo Juutaksen hauki säästyikin
huomiseksi. Mummo on käpertynyt mökin siimekseen, ei koivun juureen,
jonka varjo näyttää jo siirtyvän pois Pertta Kinnusen kohdalta. Se
varjo antaa rauhallista unta Lejalle, joka sijoittuu levolle
viimeiseksi, lennätettyään vielä Pertan Sanelman kanssa porsaallekin
perunoita puuroisessa vadissa.
Siten nukutaan Putkinotkon kesäisellä pihalla. Siellä on hiljaista,
nurmikoilla ja kallioilla, kerrankin. Ei kuulu huutoja eikä itkua, ei
kirkunaa, ei rinnanpohjasta tulevia ja etäälle kantavia toitotuksia. Ei
laulua, ei rallatusta, ei putkien soittoa, ei räkätystä. Ei lehmien ja
pässien äänten matkimista tai karjan kotiin huutamista, vingutusta,
karhun tahi koiran äänten jäljittelyä, peltisten onkimatopurkkien
rämistelyä vastatusten, niin että vuori pihan toisessa kupeessa
räikkyisi. Ei kuulu koiran haukunta, sillä Hurjakin makaa portaittensa
alla, josta sen valkea pää näkyy, tavoitellen silloin tällöin kärpäsiä.
Eikä kiusaa nyt pikku Jopi kaikua, joka muulloin vastaa hänelle:
"Tö-töö!"
Ei Juutaskaan ärjy eikä Rosina Kypenäinen ylimmäisenä räikytä ääntään.
Ainoastaan haapojen lehdet läpättävät helteessä rannalla, alakuloisten
haapojen lehdet harmaiden louhien juurella. Niidenkin hiljainen läpätys
vaikenee jo melkein.
Joskus lentää pääskynen pihan poikki ja visertää lyhyesti
tylppäpyrstöisille pojilleen.
Sininen taivas kaareutuu Putkinotkon ylitse.
Heinäsirkat sirahtelevat kuumassa ruohossa, ja toiset alkavat äännellä
jo suuressa koivussakin, sillä onhan heinäkuun viimeiset päivät.
Ananias on mennyt ruokalevolle miesten aitan ylisille, hänen päänsä kun
ei siedä auringonpaisteessa makaamista. Vieressään olevasta
päätyluukusta on hän nähnyt ulkoa kirkkautta semmoista, että se
sokaisee silmiä. Ja kujan toisella puolella kallion, ja kalliolla
mustan, kivillä pönkitetyn kuja-aidan.
Aidan takaa on noussut hohtavan valkea pilvi... Kömpinyt kuin mikä
suunnaton kummitus, niin lumivalkeana...
Ja tuolta kauempaa on pilkistänyt nurkka keltaista ruispeltoa, ja
sinistä järveä, jolla leijailee lokkeja. Niiden kimeän ja alinomaisen
kirkunan on erottanut loitolta, samalta tutulta paikalta, jossa niillä
on pesä, sen tietää Ananias, sillä verkkosouduillaan on hän sen
arvannut. Käkkärälatvaisen petäjän luona ne aina huutavat ja lentävät.
Kuumalla kallioluodolla, jossa ei ole paljoa muita puita kuin se
petäjä. Mutta kirkuna ei ole häirinnyt, se on kaukaista. Ja aitan
ylisillä on hämärä nukahtaa ja uneksia, poissa säihkyvästä
päivänpaisteesta... Heinistä tehdyllä laverilla Ananias loikoo... On
viileästi lämpöistä, vaikka päivä on melkein kuumimmillaan.
Uni ja unet tulevat nuorelle ja maailmaa kaipaavalle Ananiakselle kuin
autuas huumaus. Ulkoa kiiluu päreiden raoista auringon säteitä, ja
metsissä ympärillä, tuuheissa ja sinisissä, pauhaavat karjankellot,
Putkinotkon ja naapurien karjain, eri äänillä, mikä milläkin: kaikki on
yhtä helinää ja kilinää, josta kumahtaa joku kumakampi ääni:
"Pom, pom...!"
Kuin jotakin laulua ne kellot sommittelevat, eräiden soitto sattuu
sillä tavoin, että syntyy aina se lyhyt laulu, sekautuen nopeasti
sitten muiden kellojen ääniin. Riemukas ja samalla alakuloinen laulu.
Joskus on Ananias unensa horteessa huomaavinaan kaukaa ulapalta
käsipelinsoittoakin, jytkyttävistä jaaloista, jotka kulkevat ohitse,
etelää kohti... Viipuria ja Koivistoa...
Mutta vielä selvemmin kuulee hän Mauno-enon Sanelman ääntä: muutamat
harvat sanat, kirkkaat ja lämminsointuiset. Missä se Sanelma lienee?
Lejan kanssa se äsken tuli pirtistä ja meni katsomaan sianporsasta.
Ja sitten kuuluu myöskin Jopin puhelua. Ja Topinkin... Ja pikku
Sanukan. Kaikki hyvin hiljaa ... jostakin.
Kesän uhkeus ja karjan kellot, surunvoittoisesti ja vallattomasti
kalisevat. Sirmakansoitto etäällä soluvista hinureista, jotka vetävät
tukkilauttoja, Sanelman kirkas naurahtelu ... kaikki ne saavat
horroksissa loikovan Ananiaksen sellaiseen riemuun, että hän tahtoisi
sekä hypähtää pystyyn että upota jälleen unen tiedottomuuteen. Upota
kuin kaivoon. Minne hän lähtisi, hypähdettyään jaloilleen? Jonnekin ...
minne nuo höyryt ja jaalatkin, joista soitto soi: maailma on avara.
Pietariin...! Tai Helsinkiin, jota vanhat sanovat Ruotsin puoleksi,
jotkut: äiti, rakas, tietämätön. Tanssia Ananias tahtoisi tervahöyryn
kannella niinkuin Saara on kertonut...
Saara! Hän on sellainen ... alkaa olla ihmisten pilkkaama! Miksi ei
Ananiaskin sellainen olisi? Missä lienee Saara tänäänkin ollut...?
Kenen kanssa olutta juomassa? Ananiaskin on samaa, samaa sukua! Pois
tieltä! Hän tahtoo likistää tyttöjä ... Sanelmaa. Ja tapella, juoda
miesten kanssa. Ihmiset suhisevat Mauno-enon varastaneen lampaitakin.
Sellaiseen seikkailuun tahtoisi myöskin Ananias: nostaa ampumansa
lampaan olkapäilleen, ja kantaa sen iltahämärässä pelotta saman talon
pihan kautta, jonka saaresta hän lampaan ampui. Ja Sanelma näkisi
hänet ... mitähän se silloin...!
Karjojen kellot soittavat riemukkaasti ja surullisesti suurissa
metsissä ... Ananias nukahtaa.
Sika urahtelee tallissa tyytyväisenä itsekseen. Jopi juttelee jossakin,
ja Malakias kuuluu kyselevän häneltä jöreällä äänellä. Sitten iso
Sanelma naurahtelee. Missä? Tuolla nuusniekassapa, jossa Malakias
istuu, odotellen hänelle yhtäkkiä tulleen ilkeän elämän loppumista:
että saisi sitten syömistä, sillä yhä kiljuvampi nälkä hänellä on.
Sinne on tullut Topi Malakiaksen toveriksi. Ja pian sitten Jopi, joka
on alkanut kertoa siellä veljilleen, millainen kaupunki on. Ja lopulta
on tullut pieni Sanelma ison Sanelma Kinnusen kanssa. Jopi ei kerro
kuitenkaan korkeista muureista, joiden päällä ihmiset istuvat talvella
kaupungissa lämmitelläkseen, eikä isosta seinäkellosta, josta riippuu
maahan asti suuret puntit, niinkuin kirnut, kuten hän ensin aikoi
Malakiakselle kuvailla, sillä onhan nyt kuulijoina paitsi Malakiasta,
Topia ja Sanukkaa myöskin Maunon Pertan Sanelma. Mitäpä Jopi nyt
vastaisi, kun iso Sanelma kysyy häneltä, miksi hän oli ajautunut siellä
kaupungissa jauhosäkkien väliin? Topi, joka istuu lattialla raaputellen
mustanahkaisia jalkoteriään, tirskuu silloin Jopille, ja Malakias, joka
on laudalla, vääntää naamansa lauhkeaan hymyyn.
"Minkäkö tähden?" sanoo Jopi.
Hän ajattelee. Sitten hän jatkaa:
"Mie vuan..."
Ja Jopi selittää:
"Kun Saarukka jätti...! Meni sen miehen-kutaleen kanssa..."
Muuta ei Jopi sano.
Mutta kun Sanelma Kinnunen lähtee pois, kertoo Jopi pikku Sanelmalle ja
Topille ja Malakiakselle koko asian, ensin hitaasti ja sitten yhä
vilkastuen:
"Niin ... kun sinne ryille tuli sellainen mies... Tuota pitkä puukko
oli vyöllä. Saakeli soi! Ja kun se ... se kun alkoi puukollaan
pistelemään ihmisiä..."
"Ihmisiäkö?" örähtää Malakias.
"Niin. Niin", nyökkää Jopi päätänsä. "Niin että leppä niiltä mahasta
suihkusi ... noin pitkä oli puukko, näin... Menepäs sinne ry'ille ...
olisi tappanut ... saakeli soi!"
Topi lakkaa raaputtamasta jalkojaan, katsoo suu auki Jopiin ja sitten
kysyvästi Malakiakseen.
Malakias arvelee:
"Minä ... minä olisin käskenyt siihen poliisia! Hulluhan se sellainen
mies. Onhan niitä poliiseja ... poliisi se on sitä varten ... kun on
kaupungissa hurjimuksia. Kyllä minä tiedän..."
Näin alkaa Jopi laajat kuvauksensa kaupungista.
Pihalla kuorsataan ja nukutaan. Nyt asettuu iso Sanelmakin sinne Lejan
viereen.
Mutta riihen takana, jonne Mauno-eno on kutsunut Juutas Käkriäisen
puheilleen, seisovat he kaksi seinää vasten, Juutas matalana ja
hartevana, Mauno pitkänä ja samalla vankkana. Ja he juttelevat.