Kun Juutas töytäsi Rosinaa ja oli hänet lapsineen kaataa, leimahti
Rosinan tulinen luonne. Hän kiidätti pikku Luukkaan tupaan, jossa se
nyt parkuu kätkyessä, ja aikoi juosta Juutaksen perästä ja pysähdyttää
hänet. Sehän nyt kumma, ettei tuota mörökkiä saa asioihin enää nenästä
vetämälläkään.
Mutta kun Rosina ennätti mäen harjalle ja räkytti siinä Pertta Kinnusen
kanssa, niin oli Käkriäinen jo melkein lammen suolla, porskuttaen
karhunsammalta ontuvissa askelissaan... Tulipas siihen kerrankin
vauhtia.
Ja eikös se liene jo Mauno puhellut Juutakselle kauneimpansa mukaan,
kunnes uhkasi häntä. Minkäs hänelle nyt enää mahtoi?
Kuitenkin tuli Rosina levottomaksi Juutaksesta. Noin päättävästi ei hän
ollut nähnyt miehensä pitkiin aikoihin pakenevan metsään, eikä näin
onnettoman näköisenä. Aivan oli Juutaksen naama ikäänkuin supistunut
kaidemmaksi, ja silmät olivat niin sameat. Ei ollut puhunut juuri
mitään.
Ja samaa pesuuttapa he toki olivat, Rosina ja Juutas, kylki-kylkeisiä!
Nauraa rähättäen harppasi pitkä Mauno nyt veräjän ylitse pihalle, jossa
melusta heränneet lapsetkin ällistelivät. Silloin Rosina tieteli
veljeltään terävästi, millä hän oikein oli Juutasta uhannut. Hän sai
selville, ettei Mauno sen kummemmalla kuin Rosina oli jo itsekin
kuullut.
Mutta ehkäpä sekin oli liian kovaa Juutakselle? Sellaista hevosen
leikkiä.
Ei arvaa, mitä sille raukalle pistäisi päähän.
"Meniköhän se minne pitemmällekin?" kysyi Mauno.
"Kuka tietää, mikä sille äjähtää päähän", sanoi Rosina. "Ja se minun
sydäntäni pistää ... kuin turkkineulalla, että vaikka se pystyisi, niin
sitä ei saa alkuun! Se on niin vaikea siitä, se alkaminen..."
Sitten oli Rosina vaiti. Ja hänen mieleensä johtui, että Juutas oli
mennyt Kenkkuinniemeen kärkeen eikä siis lääniin. Miksi se sinne
kärkeen, yksinäiseen paikkaan?
Kana oli kuollut yhtäkkiä ... Juutaksen suosima kana... Herra
siunatkoon, jos se raukkanen toivottomana...
Nopeasti kääntyi Rosina Maunon luota ja äännähti nimeltä
Ananiaspoikaansa. Ananiaksen ääni vastasikin aitan ylisiltä, niin
nopeasti, että Topi tuskin ennätti sanoa, missä Ananias on. Rosina meni
miesten aittaan, pisti päänsä ylös välikaton luukusta ja kehotti
supatellen Ananiasta menemään isän perästä tuonne lammelle päin.
Ottakoon koiran mukaansa, niin ... jäljistä löytää.
"Mitäs se eno sille?" kysäisi Ananias, äänessään levoton ja moittivakin
värähdys.
"Eihän se mitä", sanoi Rosina hiljaa. "Mitä lienevät ... asioita
sellaisia... Mutta kun se isä on... Kuuluivat suuttuneen jostakin,
isäsi... Mene katsomaan... Ymmärräthän sen..."
Ananias tuli aitasta, unesta punoittavin poskin, mutta reippaasti. Hän
vihelsi ja kutsui Hurjaa. Nouti haulikkonsa tuvasta. Haistatti koiralla
pyssyä, ja sai Hurjan lähtemään mukanaan Käkriäisen lapikkaiden
leveille jäljille.
Nyt seisoo Rosina vielä veräjän luona ja huokaisee. Hän ajattelee, että
mitä hän nyt vielä voi Juutakselle tehdä? Kai se nyt tulee takaisin,
Ananias löytää hänet... Ja työtäkin olisi. Ei ole kotiväeltä tullut
koko päivänä mitään hommatuksi. Ja heinäpouta menee jälleen hukkaan! Jo
on iltapuoli pitkällä. Kun Rosina vilkaisee mustien ripsiensä välistä
aurinkoon, läimäyttää se silmät heti umpeen, ja sitten välkähtelee
silmissä sinisiä läiskiä. Kärpäset kimisevät. Rosina avaa silmänsä.
Hyttysiä hyrrää kuin aina paremmin illalla.
Suuri järvenselkä ... kuinka on autereista. Niinkuin savussa kaikki,
etäisten vaarojen kyliin asti. Ja kas, mitenkäs räikeästi nuo valkeat
laivareitin kummelit paistavat vastaisilta rannoilta! Ja jokin purjekin
kelluu kuin missä ... liinaöljyssä... Niin tahmean näköistä on vesi.
Mutta aurinko kilottaa... Luodot ovat mustat kuin piki...
Kaukaisten vaarojen takana on mustanpuhuvia pilviä: kuin mikä seinä. Ja
pilvistä valuu alas vielä mustempia juovia ... kaakkoisella
ilmanrannalla. Varmaan siellä sataa. Pian se voi täälläkin romahtaa.
Tuulikin hengähti, viiri aitan päässä kääntyi hiukan. Luoja nostattanee
toisia pilviä noita mustia vastaan. Silloin sitä saa juosta niityllä...
Kastuvat nekin heinät, mitkä ovat joutuneet kuiviksi...
Hameet korvissa juosta karkuun latoon.
Nyt hommaan ja tulisesti! Missä se on Leja? Ja Malakias? Ja Topi. Äsken
se oli Topi tässä, urkkimassa isän ja Ananiaksen menoa. Ja missä ovat
kaikki muut sanikat? Lapsikin rääkyy jälleen tuvassa. Rosina juoksee
sinne. Mutta olisipa siellä vaalijoita Rosinan tulemattakin. Olisi
Leja, joka tuudittelee jo lasta. Ja siellä on myöskin Topi. Ja pikku
Sanukka, ja Repekka ja kaikki. Mutta mitäs tuo Leja muuta tekee?
Puhdistelee marjoja mummolle. Mummo itse pukee päälleen pyhäröijyä,
mustaa ja löysää, jossa on isot ja valkeat kukat. Kylille lähtee mummo.
Ei näe siivota marjoja, niin sanoo. Sahan hoville nyt yrittää, myymään
niitä marjojaan, koska kuuli siellä herrasväen olevan kotona. Saahan
edes muutaman pennin marjoista, huokailee hän. Eikä hän jaksa ... ei
ilkiä hän tässä olla, kun on aina sellainen mekastus! Rosina murahtaa
jotain mummolle. Ja Leja saakin marjat nyt parhaiksi siivotuksi, ja
sanoo, ettei lapsi ole vielä kauan huutanutkaan. Mutta tuo Sanukka se
on kunnoton! Sitäpä oli Leja tahtonut ajamaan pois kärpäsiä lapsen
naamasta, mutta se ei nyt olisi ruvennut. Katkismuksen se oli kolunnut
käteensä: oli sille nyt tullut lukemisen halu. Sanelma tahtoi näyttää,
että osaa hänkin ulkoa yhtä hyvin kuin Leja. Mummo oli nimittäin
huokaillut Lejalle tässä virttä: "Saastassa rypeääpi tuo Luojan
ihmetyö." Ihmetyöllä oli mummo tarkoittanut Juutasta, josta on aina
Putkinotkossa harmia. Ja marjoja siivotessaan oli Leja alkanut lukea
virren jatkoa. Silloin oli pieni ja musta Sanelmakin ruvennut kehumaan
omilla osaamisillaan. Pääkappaleet kiisti hän osaavansa, mutta kun ei
osannut, piti katsoa katkismuksesta. Astiahyllyltä kiipesi hän ottamaan
katkismuksen, löytäen sen suolakupin alta, isänsä partaveitsen
vierestä, jonka kotelosta, karvarikoksi kuluneesta oravannahkasta,
juoksi russakoita. Nyt keikkuu Sanukka sängyn reunalla, kädessään kapea
ja viirukantinen katkismus. Ja hän hörpöttää:
"Yhden pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin ihmisten yhteyden... Mitä se
on? Topi hoi, sinäpä et osaa!"
"Osaanpas minä", vastaa Topi, joka seisoo takaikkunan ääressä ja
hommailee jotain nykeröin ja kuonaisin kourin. Hän pyydystelee ikkunan
nurkkauksesta kärpäsiä, pistää niille tulitikunpätkiä takapuoleen ja
koettaa ajaa niitä lentämään.
"Hihii!" hörähtää Topi nauruun, kun näkee, kuinka kaksi kärpästä kömpii
ikkunanlautaa pitkin, tukinvedossa muka, ne hevoset: tulitikkuja
vetävät. Mutta nyt lähtee suurin tukkimies lentoon, tikku vilahtaa
ilmassa.
"Et osaa, et!" ärsyttää Sanelma. "Et osaa. Isämeitä, joka olet
taivaassa ... lähestulkoon..."
"Osaanpas", vastaa Topi.
Sanelma ärsyttää:
"Et osaa, et!"
"Isämeitä istu puussa", alkaa Topi vankasti ja verkalleen.
Silloin pieni ja musta Sanelma säkyttämään:
"Lampaan lapakko suussa, siankinkku sieraimissa, lähestyköön länget
kaulaan, tapahtukoon tallin naulaan..."
"Ai, ai! Se on sitä...!" huudahtaa mummo. "Pois minun pitää tästä!
Parempi on vaikka ... vaivaistalolla."
Rosina huudahtaa mummolle:
"Menisitte siitä ... niin että hippulat vinkuu...! On se nyt
saarnaaminen. Ja Leja, niitylle se nyt on mentävä, voi tulla ukonilma!
Ja Sanukka, sinulla nyt on messuaminen! Herkeätkö siitä! Heti paikalla
kätkyttä vatkaamaan."
"Minä en vatkaa", inttää pieni ja musta Sanelma.
"Mitä? Vai et. Mutta kun minä sinut vatkaan!"
"Minä luen", väittää Sanelma. "Kinkerilukuja. Anna meille synnit
anteeksi... Minä osaan sen kun Leukkokin osaa. Minä uskon, etten omasta
uskosta taida uskoa... Nyt unehtui."
"Turpa kiinni!" ärjäisee Rosina. "Voi minun päiviäni ... noita
synninkyöriä! Eikös noista nyt saa kalua millään. Kun ... kun ... minä
otan sinut, Sanukka, ja kiskon kuin pajunparkkia!" kiljaisee Rosina
viimein niin, että tuvan ikkunat rämähtävät.
"Minä en vatkaa pentua! Luukasta! Lihakasta. Minä lähden heinään!"
jankkaa itsepäinen Sanelma.
Repekka seisoo rahilla päätyikkunan edessä, laahaavassa
villapaidassaan. Ester pitää häntä lattialta käsin kiinni. Repekka on
kuullut mummon ja Lejan lukevan Luojasta, ja Sanelman ja Topinkin. Nyt
kurkistelee Repekka kallioiden takaa kiiltelevään petäjikköön,
salaperäiseen metsään, ja hokee:
"Jumala hoi! Älä tule tänne, Jumala hoi, älä tule."
"Älähän nyt", huudahtaa Rosina Repekalle. "Älähän, Repekka ... eihän se
Jumala ... kuule... Huuda, sinä, lapsi, lehmiä... Yömiä..."
Pertta Kinnunen astuu sitten tupaan, kun taas Pertan Sanelma on
istahtanut varjoon portaille ja katselee loistavalle ja säteilevälle
järvelle. Pertta iskee silmänsä pikku Sanelmaan ja alkaa hoilottaa:
"Niin minä nuo pieksäisin, että veri pärskyisi! Eivät pentuni minulle
vastaisi, että he eivät! Eivät!"
"Eivät! Eivät!" matkii pikku Sanelma häntä.
Maunon Pertta sieppaa pankon alta karahkan ja löisi Sanelma Käkriäistä.
Sanelma livistää syrjään ja huutaa tädille:
"Kinnusen Pertta, kierosilmä..."
Pertta saa nykäistyksi Sanelmaa sekavasta tukasta. Silloin Rosina
säikähtää ja puolustaa lastaan:
"Mitäs sinä, Pertta."
Pikku Sanelma on päässyt jo seinän alta ulkopuolelle ja nauskuttaa
sieltä Maunon Pertalle. Mummo voihkii tätä poloista elämää. Hän
köpittää jo portailla, kantaen laihan vatsansa päällä marjatuohista.
Leja on lähtenyt niitylle.
Rosina selittää siinä välillä, kun pääsee lapsilaumalleen vähän
kiljahtamasta, Maunon Pertalle:
"Sellainen se on ... Sanukka. Eikä niitä ole aikaa ... köyhän
lapsia ... kurittaa. On sitä muutakin työtä ... lapsillakin ... kuin
koreita sanoja."
"On noilla työtä...!" nauraa Maunon Pertta.
Rosina huutaa jälleen:
"Topi, se on lähteminen! Lejan perästä! Etkös sinä? Pitääkös sinullekin
panna seiväs häntään, niinkuin niille kärpäsille... Ennenkuin
liikahdat! Ja Ester, laske sisko pois penkiltä ja tuudita pientä
veikkoa."
Repekka anelee taas voileipää. Silloin alkaa Esterkin hiljaa anella.
Pitäähän niille rakkaille antaa. Rosina menee ruokakonttoriin.
Konttorissa, jossa lemahtaa viileältä ja leivältä ja homeelta ja
viilimaidolta, istuu Malakias ja syö leipää, jyrstää. Voitakin on
leipäviipaleen toisessa päässä, johon hän ei ole vielä hennonut käydä
hampaineen. Korvosta kapustoi piimää palan painimeksi. Ja Jopikin
siellä on, kertomassa yhä kaupungin ihmeistä. Rosina kysyy nyt
Malakiakselta:
"No, jokos ne ... kiusaajat?"
"Eiväthän ne", vastaa Malakias. "Enkä minä rupea olemaan kaiken päivää
ruuatta! Mitä lienevät rohtoja. Eivät ne pahanmakuisia, niin niitä puri
kuin..."
"Eivätkö?" kysyy Rosina. "No ... jos lienevät huonoja ... herrojen...
Eihän niistä taida ... meikäläisen mahaan. Kun ei auta, niin ... syöhän
nyt. Mutta sitten se olisi pantava sinun hevonen aisoihin, sinun!
Yritettävä! Niin päästään vetämään heiniä. Mutta se on mentävä kuin
kulo, kuule, Malakias."
Rosina sipaisee voileivät ja katoaa jälleen tupaan, huudahtaa:
"Se, tyssit. Mutta nyt onkin tuuditettava, Ester... Mutta Saara...
Pitäneekö kepin kanssa se ajaa niitylle ... saunasta. Minnekä se
Sanelma nyt?"
Maunon Pertan Sanelma vastaa istuvansa siellä portailla. Mutta eihän
Rosina häntä tarkoittanut, vierasta. Kuitenkin sanoo Kinnusen
Sanelmakin hakevansa Saaran saunasta. Rosina on hyvillään. Ja siinä hän
sitten juttelee Maunon Pertalle, muuttaessaan kuivaa pikku Luukkaan
alle:
"Hohoi hellettä, sanoi jänis pakkasella! Ovathan ne nuo ... meidän
lapset... Niin meni seinän raosta Sanelma kuin hiiri, hihii. Ja onhan
sitä koettanut, jos siitä puhe tulee, mutta ei sitä ennätä! Eivätkä nuo
meidän lapset ihan sellaisia kuin muut... Osaavat nuo toki kättä
antaa... Eivät ole niinkuin Sinikanteleen eukon keskimmäinen poika. Se,
jos sitä pyytää lyömään kättä, lyö omia käsiään vastatusten,
läpsähyttää. Hihii, ei ole monesti nähnyt, kuinka lyödään. Mutta olisi
tuon voinut opettaa lyömään oikein. Ymmärtäväthän nuo meidän lapset sen
verran. Topi, yhäkö sinä siinä! Syö nyt ne kärpäsesi jo tikkuineen, ja
ala loikkia niitylle! Kah, jopas Malakias vääntää rekeä kujalta
pihalle. Kunhan ei särkisi veräjää ... kun veräjän yli vääntää. Topi,
etkö sinä lähde? Etkö! Nyt on pahalainen...! Se on jörökki, tuo Topi...
Niin, Pertta, mitäs näistä ... kun ovat tekoaineetkin olleet sellaiset.
Jopas nyt meni Topi. Ja ... siitäkö se lienee sellaiseksi tullut, että
se silloin, Juutas, mörötti kokonaisen kuukauden. Suuttui niinkuin
kesäkuussa tässä: niin että menipä saunasta aittaan yöksi, ja jätti
aitan oven vielä auki, hihii. Ei silloin paleltanut, sellainen on.
Mutta leppyi siitä. Topin aikaan mörötti täyden kuukautensa. Ei puhunut
silloin mitään. Piippu suussa mörötti yksinään tuossa penkillä. Mutta
jopas yhtenä yönä könysi viereen, ja siitä tuli Topi, mörökki! Niin,
hihii... Mutta sehän on sellaista kuosia, sillä Juutaksella. Se on
semmoinen. Kyllä ei kuitenkaan kotia jättäisi, vaikka joskus aittaan
meneekin möröttämään. Ei, uskohan: vedet silmiin tulivat sille, kun
viimeksi täytyi lähteä lääniin. Ihan itkeskeli, kotia kaipasi. Minne
lie nyt mennyt, raukka? Ja Luukas, mitä se pikkuinen itkee? Eikös se
nyt nuku? Pitääkös sille pienelle tittiä? Pitäähän sille..."
Rosina imettää pikku Luukasta. Menee hetki. Luukas kääntää
vaaleanpunaiset kasvonsa pois rinnasta ja alkaa kitistä. Rosina koettaa
sitä hyssytellä uneen. Puhelee sille ja laulaa, livertää:
"Nuku, nuku nurmilintu, väsy, väsy, västäräkki! Eikös se uni nyt tule?
Onkos se Hellan telttu pippa? Voi, voi! Aa, aa, aa-a! Pitänee viedä
pikkuinen niitylle mukaan..."
Kauniilla äänellä laulaa Rosina hellästi:
"Että tuuli tuudittaisi, lepän latva liekuttaisi! Aa, aa... Lullin,
lullin... Etkö, etkö sinä nuku...? Sehän nyt on ... ettet nuku... Bou,
bou! Aa, aa...! Kun minä sinua runttaan!"
Tämän Rosina tiuskahtaa. Hän keskeyttää liekuttamisenkin ja katsoo
hetken tuskastunein silmin Luukasta. Sitten ne silmät kirkastuvat.
Niistä säteilee ihanasti palava hohde. Ja hän alkaa jälleen laulaa,
heleällä äänellä ja veisaavasti, pitkästi kuin säiettä luomapuilta
vetäen:
"En, enpä minä kultaani runttaakaan! Aa, aa, aa-ah!"
Hän tuudittaa.
"Malakko valjastaa hevosen takaperin!" nauraa Jopi pihalla.
"Älä valehtele!" ärjäisee Malakias.
Ja hevosen kaviot kolisevat aisoihin.
"No johan minä sen ... arvasin", äännähtää Rosina ja nousee kehdon
äärestä. "Ester, tuudi nyt lasta, kunnes vien sen niitylle. Ja Repekka,
mene pihatantereelle, siellä on sinulle tanssisali ... niin et lasta
herätä."
Rosina juoksee ulos. Portailla hän huutaa vielä:
"Niin, ja mitenkäs se on puiden? Että saadaan paistaa leivät. Topi ja
Sanelma! Se onkin nyt mentävä niitä puita hakemaan! Ja Malakias, ja
muut ... kun ei noista selvääkään saa..."
Maunon Pertta säälittelee Rosinaa:
"Hahaa! Voi poloista Rosinaa! Sotkeudut kuin Summanen housuihinsa ...
Juutaksen pentuihin! Mitäs, Mauno, jospa me autetaan Rosinukkaa? Kun
ukkonsa hänet jätti, Rosinukan. Mennään heinään! Sanelma kanssa! Ja
silloin sen pitääkin joutua latoon! Latoon!"
Rosina kiittelee hymyillen, ja rientää valjastamaan tammaa, jota
Malakias ei saa oikein aisoihin. Mutta kun Rosina kavahtaa hevosen
turpaan ja tavoittaa lyödä sitä kädellään toiseen takajalkaan, niin jo
asettuu Sohvi aisoihin. Rosina valjastaa, ja tarttuu sitten ohjaksiin,
loksauttaa suutaan, heiluttaa ohjaksia ja alkaa juosta tamman perästä
kahisevan reen vieressä ylämäkeen. Siinä reipas Rosina huutaa:
"Hei ... sen pitää mennä kuin...! Hevosella kuin hirvellä, ja akalla
kuin emälehmällä!"