Ulkoa kuuluu jytinää, hevosen kavioiden kopinaa kujalta tuvan päästä.
Jopi juoksee pilkistämään ikkunan alitse: tuolta näkyy kallionsärmän
takaa Sohvin vaalea harja ja ylämäkeä vetäessä nyökkäilevä pää.
Kohta ilmestyy kalliolle notkea Ananias, ohjaillen jauhosäkkiä vetävää
ja kuhmupolvista tammaa, ja jonkun ajan perästä Käkriäisen Juutas,
toinen lapikkaan varsi nilkkaan vajonneena, takki levällään ja hattu
takaraivolla.
Jopi lähtee ikkunasta, koska Rosina nyt käskee Lejaa antamaan
Malakiakselle matokahvit, ja kahvia muillekin mukuroille.
Pian istuu Malakias hymyilevin suin pöydän ääressä. Hän tuskin hennoo
puraista hiukkasen kerrallaan suurta vehnäskappalettaan.
Jauhojentuojat ajavat kujalla alamäkeen, hyvää vauhtia, niin että
hiekkainen multa kirskahtelee iloisesti. He seisahtuvat veräjällä.
Siinä pysähtyy Käkriäinen hetkeksi, kuivaten hikeään ja haroen
takkuista tukkaansa. Sitten tarttuu hän Ananiaksen kehotuksesta säkin
pohjanurkkiin ja Ananias sen kaulaan. He nostavat jauhot veräjästä
pihan puolelle.
Topi on jo ennättänyt hotkaista kahvinsa ja huutaa vehnästä syöden
portailla:
"Tulipas sitä pask-njatkoa ... kun Juutas Käkr-riäinen lähti
per-rkaamaan!"
Ananias on mennyt miesten aittaan. Siellä puhdistelee hän jauhopölyä
polvistaan ja liiviensä rintamuksista, ja silittelee, pienestä
taskukuvastimesta kuvaansa katsellen, hienoja vaaleita hiuksiaan.
Käskeepä hän nyt Topin pölistämään myöskin hänen selkäänsä, sillä Topi
tuli äsken veräjälle ja kertoi:
"Tuli vier-raita, pir-ruja! Ja vehnästä on paljon ... kun on eno ja
enon Per-rtukka ja Per-rtukan Sanelma..."
Sen Sanelman tähden sovittelee Ananias tukkaansa riippumaan toiselta
puolelta otsaa niinkuin hän on nähnyt enon ystävillä siellä Potamiassa.
Ja ottaapa hän ylleen paremman takinkin, kun lähtee viimein veräjällä
nuhjustelleen isänsä perästä astelemaan tupaan. Hiukan nytkähtelevin
polvin ja tavallista kalpeampana astelee Ananias, ja tuvan ovensuussa
katsoo hän ensin maahan, ikäänkuin hiukan alakuloisesti, mutta
kuitenkin hymy huulillaan. Lippalakki on rennosti kallellaan hänen
päässään, kun hän sitten menee perälle, Maunon Pertan Sanelmaan
katsomatta, ja ojentaa miehekkään huolettomasti kättä ensin Maunolle,
naurahtaen ja hiukkasen kirotenkin, ja sitten Maunon Pertalle. Mutta
Maunon Pertan Sanelmaa kätellessään hänen lapikkaansa kanta oikein
raapaisee permantoa, niin hän unohtaa varmuutensa, ja kumartaa
kansakoulussa annetun neuvon mukaan. Mutta kättä annettuaan vetäisee
hän sen takaisin, ja sitten riippuu se koukussa pojan sivulla. Sievän
Ananiaksen korvatkin ovat hiukan punaiset.
Rosina Käkriäinen huomaa viattoman ja kauniin punastelun
lemmikkipoikansa poskilla, ja hänelle tulee asiaa taikinakorvon luokse,
kaatamaan siihen vettä, koska hän aikoo tänään leipoa; sieltä näkee hän
vilkaisemalla Ananiaksen paremmin. Ja ilo sykähdyttää hänen mieltään,
joka tuskin on päässyt tänään hetkeksikään nousemaan surujen alta.
Rosinan päässä vilahtaa:
Ananiashan se ... siitä voi mies tulla! Jos sillä olisi hoidossa
talo... Oma talo. Siitä se olisi turva muillekin kuin eukolleen...
Senkö tähden lieneekin Ananias niin untelo, että se jo sitä naisväkeä?
Onhan sillä jo ikää. Jos vielä hyvinkin vilkastuu. Ja Pertta Kinnusen
Sanelma: ei se vielä mihinkään pahaan... Kunpa se pysyisi ihmisenä...
Pitää katsastaa näitä!
Mutta Juutas Käkriäinen on jo istuunut pöydän päähän, käteltyään
Maunoa, jonka tulo on ollut hänestä hyvin mieluinen, sillä nyt on
hänellä juuri juttelemistakin, siltä Sahan hovilta. Ja hän on saanut
jauhoja, joten ei ole varsin kiirettä heinätöihinkään. Niin mieleinen
on Maunon tulo ja juttelu hänelle ollut, ettei hän ruvennut nurisemaan
edes pikku tyttöjensä uusista mekoista, vaikka hän ensin rypisteli
kulmakarvojaan, kun ne huomasi, joutavan koreat. Mutta näin vieraiden
läsnäollessa on hän hyvilläänkin niistä mekoista. Maunon jälkeen
tervehtii hän Pertta Kinnusta: rutisti Pertan kättä hiukkasen
koirusissaan, koska näet Pertta nytkin haukkui hänen kourainsa isoutta.
Pertalta pääsi pian armon rukoilu, ja viimein kiroilu. Mutta Maunon
Pertan Sanelmalle ei Juutas ollut kovakourainen.
Sitten asettui Käkriäinen kahville pöydän ääreen. Siinä hän nyt istuu,
kyynäröt enemmän kuin puolta syltä leveällä ja takapuoli pölkässä. Hän
hörppii kahvia äskeisestä lastentuopista, sillä eihän tavallinen kuppi
nyt miehelle mitään, sanoi hän, ja näkyyhän pannussa olevan vielä
kahvia. Ja vehnästä on. Tuopin vieressä on hänellä mälli, jonka hän
otti ja valitsi siihen äsken uuninreunalta valmiiksi, ruskea ja
koiranpennun kykäleen kokoinen mälli. Se maistuu nyt vaihteeksi
hyvältä, ja piipun varsi on vähän vialla. Ja taas hän on hyvällä
tuulella: onhan suu täynnä, ja on vehnästä ja kahvia. Heilutellen
vasenta kämmentään, isoa kuin lapiota hän naurahtaa:
"Jauhoja ... saahan niitä ... kun tahtoo! Saisi vaikka miten paljon...
Eikä tuossa ole hätä h--sinytkään, hehe! Siksipä minä en ole mennyt
ennen tietelemäänkään ... kaupungista taikka muualta. Olen vain
irvistellyt ikeniäni ... kun kerran tiedän, että saa niitä. Olen
ajatellut, milloin nämä akat ovat hätistelleet menemään, ajatellut,
että... Nyt sitä on! Ja olisi annettu miten paljon tahansa. Niin tuo
meinasi, komesrootti, että ota vaikka kymmenen pussia rätingille.
Sanoi, että sinulle minä uskon, Juutas, muille en uskalla. Eikähän se
kaikille uskallakaan. Mitäs ... kun eivät maksa velkojaan. Niin se
sanoi ... minulle."
Käkriäinen on hiukkasen vaiti. Sitten hän huudahtaa:
"Mutta enpä tuossa viitsinyt ruveta ottamaan kuin yhden pussin. Sillä
kyllä minä tiedän! Porvalit... Tiesin minä, Mauno-parka ... näin, mikä
sillä komesrootilla oli riitingissä..."
Käkriäinen vaikenee jälleen hetkeksi, uteliaisuutta herättääkseen, ja
työntää nyt etusormellaan mälliä alahuulensa taakse. Ensimmäisenä
kysäiseekin häneltä sitten pikku Jopi pöydän toisesta päästä:
"Mitä sillä oli riitingissä, sillä komes...?"
"Mitäkö?" huudahtaa hänen isänsä, mutta ei katso Jopiin, vaan hänen
ylitseen Maunoon, joka istuu sanattomana ja mietteissään. "Hm",
tuhauttaa Käkriäinen sitten sieraimiinsa. "Kyllä minä tiedän... Minä
näin jo, kun taloon tulin, että siellä oli jotain. Arvatkaahan...! Ja
tiesinpä tuon: kaksi lehmää oli purussa. Nii-ni! Kaksi lehmää."
"Niinkö?" äännähtää Rosinakin, joka on juuri lähdössä pihalle, vakka
kädessä, ottamaan jauhoja. Ja samassa Rosina huomaa miehensä takin
kainalonkin revenneen, Juutaksen kohottaessa kättään. Mutta ei Rosina
nyt hiisku siitä takistakaan mitään.
Puheen sattuessa lehmiin täytyy kunnon emännän kuitenkin huudahtaa:
"Purussako? Ihanko totta?"
Juutas Käkriäinen vastaa:
"Kah ... kuulinhan tuon näillä korvillani... Jos sen jo muutenkin
tiesin. Ja siitäkös oltiin minulle litmakoita ... että niitä
tohtoroimaan. Ei kuin kahvia eteen ... ja sitten litmakoitiin. Siinä
oli vehnäsiä ja pipernikkoja, joutavia. Niistä nyt maha... Ja sentähden
tarjottiin jauhojakin vaikka lainaksi. Ne ovat ne ... komesrootit,
Mauno. Ja saliin vietiin, toppatuoliin istutettiin. Ja lystiä
koetettiin pitää minulle. Mutta niistä lehmistä juteltiin, ruotsiksi
keskenään, se Könönen ja hänen tyttönsä. Mutta minä kyllä ymmärsin:
että uskaltaako pyytää minua niitä parantamaan. Mutta minä en ollut
ymmärtävänäni ... irvistelin vaan ikeniäni mahassani. Istua kekotin ...
kuin mikä komesrootti.."
"Et ymmärtänyt. Et! Et!" huutaa Maunon Pertta, riisuen päällyshamettaan
ja heittäytyen alushameisilleen, punajuovaiselle. "Mistä sinä, Juutas,
ruotsia? Tuollainen. Karhu! Kädetkin isommat kuin koko mies. Et. Et!"
"Niin minä?" ärähtää Juutas Käkriäinen puolittain ällistyen ja
puolittain nolona. "Minäkö? Hm ... haista sinä pässin...! Minäkö en
ymmärrä? Minä ... enemmän kuin sinä! Olen ollut opissa ... maailman
rannan oppikoulussa, haha. Minäkö! Hurstote, pirskata Perttata! Ja
miiver siiver ... kiiver kaiver! Entäs ingen tingen ... tappisilmä,
hehee. Ja rouskata rauskata! Kyllä minä ymmärrän, sinä...! Ja entäs
sitten pussiluitte ... kalpaski... Se on ryssää. Ja lupovatsa."
Käkriäinen vilkaisee kuitenkin sänkyyn, mitä Saara, Pietarissa ollut,
hänestä arvelisi. Se myöskin sitä ryssää. Juuri häneltä on Käkriäinen
oppinutkin sanomaan niinkuin nyt:
"Pussiluitte, kalpaski ja lupovatsa."
Mutta Saara kuorsaa.
Maunon Pertta hohottaa Juutakselle ilkeästi, ja Sinikanteleen akka
hymyilee. Ei sovi nyt puhua kielillä. On käännettävä tarina muualle.
Käkriäinen sanoo Maunon Pertalle:
"Kyllä minä, hehe ... enkähän minä sinulle puhu, vaan langolle. Niin,
olisivat ne minua tahtoneet niitä lehmiä korjaamaan, mutta minulla kun
on hampaankolossa noille porvaleille, Mauno. Ne luulevat niin vain
narraavansa ... köyhälistön, aina tarpeessa olevan... Siksi ne
kahvilla... Ja sikareita työnsivät suupieliin... No, eihän mitä: minä
vain odotin, milloin ne alkavat sitä asiaansa haastaa ... uskaltavat.
Ja minä pidin varani, ja siinäpä jo tahdoin säkin jauhoja ... puolet
ilmaiseksi. Ja se lähti kuin myllyn ratista, ja lisää luvattiin! Mutta
jamahtipas komesrootti kiinni omaan loukkuunsa. Jauhot antoi. Mutta
sitten, kun rupeaa laskettelemaan lehmiensä parantelemisesta ... niin
enpä ollut tietääksenikään! En kuin arvelin, että menee siinä viikon
päivät siinä sellaisessa... Ja se onkin totta, se on sellainen luokka,
tämä lehmäisen elukan parantaminen. Siinä on jos jonkinlaisia suonia ja
suolia. Ja satakertoja. Ei sitä moni osaa, jos oikein paikalleen aikoo
ne rotjata, milloin ovat sijoiltaan menneet. Enkä tuosta lopulta kuin
sanoin, etten minä siihen työhön rupea... Minä..."
Käkriäinen on noussut pöydän äärestä ja seisoo hetken keskellä lattiaa,
toinen polvi koukussa ja hattu takaraivolla, toisessa poskessaan
mällimukula.
"Enkä ruvennut... Tohtorikseen..."
Sitten kaivelee hän taskujaan, saa esille harmaan pässinpussinsa ja
piippunsa, ja menee kopistamaan piippuaan uunin reunaan. Sylkäisee
mennessään lattialle läiskän, tiputtelee, ja pakinoi:
"Ne ovat aina ne ... porvalit. Ja minä kun nyt olen sellainen, että
porvalia en minä kärsi, Mauno! Hehe, jos kaupungissa tai missä sattuu
heitä menemään ohitseni, niin hattua en nosta."
"Porvarit ... talokkaat!" myöntää Mauno.
"Niin ja torppalit raatavat heille työn", sanoo Käkriäinen. "Ja mikäs
on tämä Konsta Könönenkin? Ostaa kaikki maat. Ripatillakin ostattaa,
vilskommipelillä. Eikä itse niitä viljele, antaa metsittyä. Ja eläjät
maantielle!"
"Mutta koetapas niiltä saada maata nurkkasi alle! Eivät anna
tukkipuulaakit", alkaa Mauno puhua.
"Herrat, herrat!" hoilottaa Maunon Pertta. "Mitä ne tekevät? Juovat ja
likastavat ... kaupungissa! Se on totinen tosi! Tosi!"
Nyt hälistään hetki herroja vastaan. Ja Juutas Käkriäinen kehaisee
uudestaan:
"En, en kärsi porvaleita. Haha, jos en muuta heille keksi, niin
tuhautan, rasvaruhtinaille. Kun menen kadulla sivuitse koristeltujen
ryökkinäin, niin tuhnun..."
"Tuhautit nytkin! Voi helvetti, miten tuo Juutas haisee!" huutaa Maunon
Pertta, joka on lähdössä viemään päällyspukuaan aittaan ja joutuu uunin
vaiheilla Juutaksesta käyvään ilmavirtaan. "Tuhautit. Ja haiset aina.
Kuin märännyt kissa tunkiolla... Ja joka sorkka täällä haisee! Haisee!
Haisee!"
Rosina on tullut takaisin sisään. Hän sanoo jotain epäselvää ja
tiuskahtavaa Pertalle. Juutas Käkriäinen ällistyy. Hetken seisoo hän
sanattomana ja kokeilee housujensa takapuolta. Sitten hän yrittää
sotkea asiaa. Kääntyy tupaan päin ja sanoo:
"Niin ... haastelivat ... komesrootti ja se ryökkinä..."
Ja yhtäkkiä hän naurahtaa, nolosti ja samalla sydämensä pohjasta:
"Sainpas minä tuon Pertukan ääntämään...! Jo ajattelinkin, mitenkä minä
sitä, kun se... Mutta arvelin, että kun... Jopas älähti, hahaha. Ja
sitten ... se Konsta Könönen ja se tyttö... Ne kun juttelivat...
Kuulkaahan mitä juttelivat! Ne ... että maailma on palli."
Juutas on silmänräpäyksen vaiti. Sitten hän huudahtaa vihaisesti ja
lujasti:
"Mutta se on vale!"
Muuta ei hän hetkeen sano.
Maunon Pertta on kadonnut tuvasta. Mauno alkaa torkkua.
Leja on kahvitellut mummonkin, ja nyt herättää hän Saaran, täysi
kahvikuppi kädessä.
Saaran päätä pakottaa. Hänen mieleensä johtuu se laivamies ... ja
oleskelu siellä Lutmitvuoren harjulla, kaupungin laidassa, kanervissa.
Hän on ollut jo heräämäisillään toisten hoilotukseen. Horteessaan on
hän kuullut puhuttavan haisemisestakin. Nyt katselee hän istualleen
kohoten kulmiensa alta ympärilleen. Äidin tuikea silmäys tuolta
taikinakorvon luota, jossa hän on juurta sotkemassa, antaa Saaralle
syytä pelkoon, ja hänestä tuntuu kuin nyrpistäisi Lejakin hänelle
nenäänsä. Haisiko hän itse vielä ... oluelta ja muultakin? Leja,
mokoma... Mauno voi juuri siksi murjottaa, että ovat puhuneet Saarasta.
Maunon Pertan Sanelma istuu niin pystynenäisenä. Perttaa ei näy sitä,
joka oli kai Saarasta alkanut puhua.
Ennen kaikkea äitinsä epäilyt haihduttaakseen ponnistaa Saara
päänsäryssäkin itseään, kertoakseen, mitä kaikkea siellä kornetissa oli
katselemista. Monta tuntia se sellainen oli vienyt, ihan totta. Kahvia
oli siellä keitetty tyhjästä, kahdessa minuutissa. Ja käärmeitä oli
näytetty, mustia ja punertavia, ja kirjavia! Sellaisia ihmeitä! Ja
kiikkuneet olivat korkealla katon rajassa. Ja jalopeuroja siellä oli
ollut.
"Elähän, elähän!" huudahtaa Juutas Käkriäinen ihmetellen.
"Niin! Niillä oli pitkät sarvet", sanoo Saara.
Sitten Saara kertoo kaikenlaista.
Mutta kun hän sillä tavoin yhä jatkaa kuvauksiaan jalopeuroista ja
elehvanteista ja ylpeilee niillä näkemillään, alkaa isää vähän
harmittaa, ja hän sanoo:
"Kyllä minä ... tiedän. Niitä ne vain ... sellaisia
komeljanttareita..."
Rosina on jälleen kadonnut tuvasta, huudahtaen, että nythän härkä
pääsee metsään, eivät sitä lapset vahdikaan. Rosinalla on taikinanjuuri
jo valmis happanemaan. Suutarin akka ja Leja menevät Rosinan perästä.
Sitten huudetaan karjapihalla Malakiasta. Ja Topi, joka on kuunnellut
suu auki Saaran kertomuksia tiikereistä ja lentokoneista ja allakan
lehtien muuttamisesta rahoiksi, juoksee pihalle. Mutta pienimmät tytöt
ovat menneet aikoja sitten.
Mauno on noussut ja tarjonnut Ananiakselle paperossin, seisahtanut
tuvan portaille. Ananiaksen kanssa pakinoimaan. Karjapihalta kuuluu
lasten ilakoimista. Tuvassa on vielä paitsi Käkriäistä ja Saaraa Maunon
Pertan Sanelma. Sanelmalle tuumii nyt Käkriäinen uudestaan noista
Saaran kuvauksista:
"Kyllä minä ne ... temput...!"
Hän on hetken vaiti. Sitten hän örähtää:
"Olisipahan ollut ... elohopeaa taskussa ... niin kyllä nuo olisi
nähty!"
"Elohopeaako? Mitenkä se isä ne olisi nähnyt?" kysyy Saara.
Maunon Pertan hymyilevä Sanelma ei puhu mitään.
Juutas Käkriäinen ei sano sen enempää, miten hän ne olisi nähnyt.
Ja sitten kaikuu karjapihasta Rosinan ääni. Juutas Käkriäisenkin on
lähdettävä sinne, sillä lehmää astutetaan. Rosina huudahtelee alhaalla
navetalla ihastuneesti:
"Voi tokiinsa, kuinka tämä on varma tekijä! Ja hyviä vasikoita sen
tekemistä tulee."
Rosina hääräilee alushameet polviin käärittyinä kujalla, jonne
Sinikanteleen akka on taluttanut läävän väliköistä lehmänsä, työntäen
ulos pyrkivän lampaan välikköön takaisin. Sinikanteleen vaimolle Rosina
puhelee karjastaan:
"Ja hyviä ne ovat muutkin meillä, kun on saatu noita elukoita
viimeinkin... Sen mokomalla tuskalla ja työllä: voita myyty ... ja
maitoa! Ja pienistä on kasvatettu. Sekin Jertta, tiedättehän, se
kyyttö, yksitoista litraa se lypsää, vaikka on vasta-alkaja. Se on,
kuulkaas, sen Vilhusen mustan luomia, sellaisen lypsäjän. No, Poika
mitäs nyt... Mutta kylläpäs on vastahakoista tästä teidän lehmästä.
Kuuletkos sinä...!"
Rosinan innokas ja leppoisa juttelu on nyt muuttunut karjahdukseksi
Malakiakselle, joka on pantu pitelemään vastahakoisen lehmän häntää,
kun taas Sinikanteleen vaimo pitelee sarvista. Rosina käskee
Malakiasta:
"Älä niin riipaisemalla! Voi kuitenkin, ei tuosta senkään sankaria
tule, kun ei osaa pitää edes lehmän häntää kädessään! Poika..."
Malakias ei vastaa mitään. Työntää ainoastaan hampaittensa väliin
vehnäsen, jota on pitänyt vasemmassa kädessään. Topi ja Sanelma,
Topin perästä aidan ylitse kiireesti hypähtänyt istuvat aidalla.
Punamekkoinen Repekka ja sininen Ester katselevat kujalle aidan
raoista. Mutta Jopi on kiivennyt aidan harjalle ja varautuu nojaamaan
seipääseen, jossa roikkuu vanha nuttu. Paksuposkinen Topi laulaa,
härkää katsellen:
"Piu, pau, papinkellot! Lukkarin lesken lehmänkellot!"
Pikku Sanelma tirskuu. Saara köntystää ohitse saunaan.
Rosinan mieleen johtuu taas Saaran valhettelu... Ja sellainen
juopottelu ja ehkä muukin. Ja äiti kiihtyy ja huutaa toisillekin
lapsille:
"Pääsettekö te siitä! Mitä, Sanukka? Vai tulta iskee, hittoako sinä,
Sanukka, ai, ai! Kunhan ei omasi kerran tulta iskisi, ihan pääkuoreen
asti, että hulluksi ihminen tulee! Niinkuin varikset kaikki aidan
seipäissä! On siinä kiikaroiminen, Jopi. Pyörii seipäässä ympäri
kuin ... kuin p--eru tikun nenässä... Ja Repekka, kiilusilmä, niin:
tirkistelisit häntä nyt hevosen hännän alle!"
Malakias sanoo, lyöden oivallista härkäänsä lautasille:
"Siinä se on Poika! Sellainen ... kikkarapää. Maksaisi se Könönen
varmaankin tästä..."
Myöskin Mauno Kypenäinen on tullut Perttoineen aidan viereen, kun taas
Maunon Pertan Sanelma istuu Lejan kanssa naisten aitan portailla.
"Mitä?" kuuluu silloin Juutas Käkriäisen leveä ääni pihalta. "Mitä ...
Malakias?"
Käkriäinen kantaa vielä Ananiaksen kanssa jauhosäkkiä aittaan. Mutta
nyt hän pysähtyy kesken kantamistaan, koska Malakias puhuu hänen
härästään. Suurimman ylpeyden aihe on se Poika Juutakselle niinkuin
koko Putkinotkon väelle. Hän toistaa:
"Mitäs ... se Malakias haastelee?"
Malakias huutaa kovemmin:
"Antaisi se Könönen varmaankin tästä ... kaksikymmentä markkaa!"
"Kaksikymmentä markkaa, haha!" nauraa Juutas Käkriäinen. "Johan sinä
taas, poika-parka..."
Käkriäinen kiiruhtaa kantamaan säkin aittaan, että pääsisi alas
kujalle, selittämään Maunolle ja muille, mitä se härkä oikein maksaa.
Ananias ja hän vievät säkkiä ylemmän aitan kynnystä kohti, kiskovat
välissään kuin muurahaiset isoa ja valkeaa toukkaa, Ananias takaperin
ja Juutas oikein puolin astellen, jalat levällään. Kun säkki on saatu
aitan kynnykselle, lönkyttää Käkriäinen Maunon luokse aidan viereen ja
jatkaa:
"Se Malakias, haha. Kaksisataa tästä saisi... Tästä härästä... Mutta,
Malakias, sitä makeutta sinulle nyt ei anneta ... että se myydään! Ei
sitä makeutta."
Juutas lataa piippuaan ja juttelee Maunolle, vakuuttaa:
"En... Sitä minä en myy. En vaikka tarjoaisivat mitä. Ennen vaikka sen
tapan..."
Hän kiihtyy hiukan. Sitten hän jatkaa:
"Se on hyvä härkä... Kuulkaahan!" huudahtaa hän siinä lomassa
Sinikanteleen eukolle, joka vie lehmäänsä ylempänä kujalla: "Kulkaa,
juoksuttakaa sitä siellä kalliolla ... edestakaisin, tai kotiin
mennessä alkumatka..."
Sitten puhuu Juutas Maunolle:
"Siinä on ... sellainen liikutus tässä käytöksessä ... tässä
lehmien ... joskin hyvä tuo on härkä. Mutta ... kyllä minä tiedän."
Ananias on hyppyyttänyt hevosen veräjästä ja sitonut sen alimmaisen
aitan nurkalle. Hän istuutuu pirtin portaille ja katselee hiljaa ja
salavihkaa rusottavaa ja valkohipiäistä Maunon Pertan Sanelmaa, jonka
kanssa Leja naureskelee naisten aitan kynnyksellä. Ananiasta Lejan
jutut kiusaavat. Mitään niistä hän ei tosin kuule, eikä Sanelmakaan
virka paljon mitään. Mutta hän kuule Lejan nauravan ja puhuvan härästä.
Ja Sanelmakin katselee silloin härkää, kirkkaina sädehtivin silmin.
Ananiaksesta tuntuu äitelältä. Ja samalla häntä ikään kuin kiukuttaa.
Tuon Sanelman levollisuus ärsyttää häntä. Hänen tekisi mieli mennä ja
rouhaista hänet käsiinsä, härkää hymyillen katseleva Sanelma. Ja
rouhaista oikein sylin täydeltä. Ja näyttää hänelle ... niin että
kerrankin suu aukeaisi ... haastelemaan. Sylissään kantaisi Ananias
tuon Sanelman kuin höyhenen!
Rosina Käkriäinen tulee pihalle, kutsuu Lejaa panemaan puuroa tulelle.
Perunat ovat aikoja sitten keitetyt.
Kun Leja tulee Rosina Käkriäisen luokse tuvan portaitten viereen,
supattaa äiti tyttärelleen:
"Älä huoli puhua mitään siitä kanasta Juutakselle... Mikähän sen hengen
nyt vei?"
Rosina huomaa Ananiaksen ja jatkaa:
"Älä sinäkään... Kun se kana on täällä kuollut! Isä suuttuisi ... sitä
kun ei ole myyty..."
Leja oli äsken, mennessään äidin luokse läävälle, ilmoittanut hänelle
tavanneensa sen vanhan kanan käpertyneenä alaveräjän taakse. Leja oli
katsellut sitä ja vienyt sen läävän välikköön. Vähän ennen kaupungissa
käyneiden tuloa oli hän sen huomannut. Kumpaisellakin heistä oli
mielessä pelko, joskaan he eivät hiiskuneet siitä toisilleen. Arvelivat
ainoastaan, että loppunsahan se sille kanallekin oli tuleva. Ja kun
Sinikanteleen vaimo samassa joutui heidän perästään läävän välikköön,
pisti Rosina kanan piiloon seinän alle, ettei Juutas Käkriäinen saisi
tuon vieraan eukon puheista kuulla, että kana oli kuollut ... juuri
tänään. Sillä Juutas voisi alkaa motkottaa, ettei sitä oltu myyty ja
otettu siitä rahoja, joskaan hän ei kanojen kuolemalle muuten ole
pannut merkkiä. Pääskysten pesien putoamisesta on Juutaksellekin
merkkiä.
Nyt varoittaa Rosina Lejaa ja Ananiasta vielä tästä asiasta.
Mutta itse on Rosina huolestunut kanan kuolemasta. Miksi sen piti
sittenkin kuolla juuri tänään? Ilmeettömin ja sinne tänne kiertelevin
silmin katselee Rosina nyt tuvan portailla ympärilleen. Jälleen kohoaa
hänen laihasta sydänalastaan syvimmältä kuin jokin pahan tunto.
Onnettomuuden ennustus... Vanha kana oli kuollut. Tänään, kun hän
ryhtyi siihen viina-asiaan. Ja tuntuu yhä kuin hän olisi syypää. Saaran
hommannut tervahöyryyn, ja nyt rötköttää Saara saunassa humalaansa, ja
muuta elämäänsä! Tulisi tuosta Ananiaksesta edes mies! Luoja ei salli
Rosinalle ... mitä ei salline ... menestystä. Viime kerrankin putosi
pääskysen pesä, ja kuoli lammas, herrojen koirat repivät. Miksi Luoja
ei salli? Rosina on menetellyt niinkuin on voinut. Ihan vapaa on hänen
tuntonsa! Mitäpä tuosta viinanpolttamisesta, kun rikkaatkin... Ja senkö
tähden hänen sukunsa alamäkeen? Mutta Rosina ei jaksa muuten elättää
perhettään: sitä on niin paljon. Siitä ei henno luopua ... lähettää
ihmisten kiusattavaksi. Oli miten oli! Kun on sallittu menemään yhä
alamäkeen, niin lienee sallittu. Ei siinä mikään auta, vastaan
karrittaminen... Jumalalle...! Kanakin kuoli.