On mennyt jälleen puolisen tuntia.
Juutas Käkriäinen joutuu Ananiaksen kanssa jo lähelle sitä veräjää,
jonka hän repi hovista tullessaan ensimmäiseksi. Ananias kulkee edeltä,
ohjaten kellertävää tammaa, kivistä ja märkää polkua pitkin, jolla
työreki kolisee ja sihahtelee, kulkee heitellen solmuisia ohjaksia
hevosen selän yli ja hypellen kiveltä toiselle milloin hevosen
oikealle, milloin vasemmalle puolelle. Selässä on Ananiaksella
kiiltelevä yksipiippuinen, kankailla kohahtelevien metsäkanain, teirien
ja metsojen varalta, sekä sorsien, joita varmasti ui läheisissä
lammissa.
Mutta jos Ananias ampuisi lintuja, niin itsepä saisikin ne nyt etsiä
ryteiköstä tai uida vedestä, kun ei Hurja tullutkaan mukaan. Niin on
helle, ja koira väsyi mäyrän kaivamisesta taikka pelästyi lehmiäkin,
ettei lähtenyt Ananiaksen matkaan.
Käkriäinen köntystelee taempana, jääden välistä kauaskin jälkeen,
piippuaan kopistamaan, rassaamaan ja lataamaan. Tällä hetkellä ei hän
näe Ananiasta eikä hevosta, jonka kavioiden kopsahtelu vain kuuluu.
Ja kuuleepa Käkriäinen sitten muutakin. Alkaa kuulla takaansa
Putkinotkosta Hurjan haukuntaa. Sieltä mökin mäeltä kantaa ilma sen
haukunnan tänne tuuheaan notkoon.
Se rähinä kovenee niin, että Ananiaskin huomaa sen, vaikka paarmoissaan
pysähtynyt hevonen kopistelee jalkojaan ja riuhtoo hännällään. Mitä se
Hurja haukkuu? Jos se tulisi Ananiaksen perästä, tulisi se hiljaa
jälkiä haistellen. Ja haukuntakin on muuta: se on vihaista ja rähisevää
luskutusta, ei kimeästi oravalle vingahtelevaa eikä jänikselle
ulahtelevaa.
Käkriäinen huomaa omalla paikallaan vielä paremmin kuin Ananias, että
ihmisiä se Hurja haukkuu. Se herkeää hetkeksi. Mutta sitten se taas
alkaa, entistä terhakammin ja nopeammin.
Putkinotkon mökille on varmaan tullut vieraita. Mitähän ne vieraat
ovat? Mökkien ja harvain talojen asukkaitako, sitä kautta kulkijoita:
siitä niitä ravaa, Putkinotkon pihan poikki...
Ja saattaisi se olla ... vallesmannikin. On niitä kunnanmaksujen
rästejä nytkin.
Käkriäisen sydän vavahtaa harmista, kun niin hänen rahojaan viedään.
Poliisejakin niillä palkataan ... nuuskijoiksi. Tai lautamies voi
siellä olla, tullut manuuttamaan vanhoista ihmisten veloista.
Käkriäinen on seisahtunut ja kääntynyt syrjittäin Putkinotkoon päin, ja
kuuntelee silmät pyöreinä ja suu auki. Hän sysää hattuaan pystyyn, että
kuulisi paremmin tuolla isolla korvallaan. Hurja rähisee jälleen
vihaisesti. Sellainen vieras siellä on, jota se ei tunne tai jota se
vihaa.
Käkriäinen huudahtaa Ananiakselle varoittavasti, mutta niin hiljaa,
ettei Ananias sitä kuulekaan. Sitten hän lönkyttää Ananiaksen perästä
ja suhahtaa hänelle, että mikähän Putkinotkossa lienee. Ananias
pysäyttää juuri liikkeelle saamansa tamman, ja he juttelevat keskenään,
mitä se Hurjan haukkuminen saattaisi merkitä.
Viimein sanoo Käkriäinen, että eipä hän ole tuosta haukkumisesta
millänsäkään, vaan lähteepä pistämään jauhosäkkinsä rekeen. Olipa
Putkinotkossa ... jos kuka! Mutta sen sijaan jää hän ehkä vähän
myöhemmäksi kuin Ananias tänne metsään ... ummistelemaan noita
veräjöitä.
Sitten he kulkevat edelleen. Hurjan rähinä kajahtelee kovempana. Ja
siinä sattuu Ananias lopulta sanomaan, että olisikohan se äiti tullut
kaupungista kotiin. Juutas Käkriäinen huudahtaa:
"Häh? Rosinako ... niin?"
Rosina ... tullut kaupungista!
Mutta Rosinalleko se Hurja noin rähisisi. Jos Hurja onkin
huonosilmäinen, niin että se voi räkyttää loitolta Rosinaakin, niin
eihän se näin kauan...
Kuitenkin lyö Juutaksen päähän aivan kuin puukurikalla, että olisikohan
se Rosina! Se oli käskenyt Juutasta tulemaan laivareitille vastaan
kello kahdeksi. Ja...
Käkriäinen ryhtyy tirkistelemään aurinkoon, mitä kello on, koska
hänellä ei ole kelloa. Ovat kyllä olleet, kuten on jo mainittu, kerran
monetkin kellot ... liivien kolmessakin taskussa, välkkävine perineen.
Hänen kulkiessaan läänissä. Niillä ansioilla ostettuja kelloja. Tai
vaihdettuja, jos juonti-aineen ostajilla ei ollutkaan antaa maksuksi
rahaa. Mutta niistä kelloista oli yhdessä sisälmykset niin huonot, että
Käkriäinen suuttui ja löi sen nurkkaan säpäleiksi, kun ei saanut sitä
millään rukkaamisella kuntoon. Ja toinen, hyvä kello, meni litteäksi
kuin mätä nauris, kun hän toissa talvena ajaessaan umpihangessa kopaisi
tuon samaisen tamman keskosistaan syliinsä ja nosti kovalle tielle.
Mutta kaikkein ensimmäisen kelloista antoi hän Ananiakselle. Nuorta
poikaa piti kohdella suopeasti, sillä siihen aikaan Ananias rupesi
ymmärtämään isän kaupustelumatkoja. Piti olla suopeissa väleissä hänen
kanssaan ... niinkuin miehet ainakin.
Mutta suurin syy siihen, miksi Käkriäisellä ei ole kelloa, on
sellainen, ettei hän kelloista välitä. Vastusta niistä on, alituisista
härnääjistä korvanjuuressa, ajannaksuttajista. Naksuttavat liivien
taskuissa kuin mitkäkin kuolemansepät seinän raossa. Nehän ne seinissä
naksuttavat ... mitä lienevät. On Käkriäinen koettanut tutkia niitäkin
naksuttajia, mutta eihän niistä saa selvää. Mutta ne ovat pahaa ...
tutkimattomia. Niitä naksutti monta ennen Juutaksen äiti-raiskan
kuolemaa, kauan poteneen.
Kello muistuttaa niitä, ja on paljon ilkeämpi. Se komentelisi työhön.
Ja komentelisi illalla maata. Käkriäinen tahtoo tehdä työtä milloin
haluaa. Ja näkeehän mies ajan viisarit auringostakin. Ja muustakin hän
huomaa, milloin päivä valkenee taikka pimenee.
Eikös perhana: kaksi se nyt on varmaan tuo aurinko! Enintään lienee
puoli tuntia vähemmän tai päälle. Olisikohan Rosina? Juutas Käkriäinen
ääntää Ananiakselle:
"Ananias, katsohan sitä nauristasi, mitä se on..."
"Se on puoli kolme ... melkein", kuuluu Ananiaksen vastaus.
"Johan nyt ... perhana! Voisi se olla Rosinakin", hätääntyy Käkriäinen.
"Olisi pitänyt mennä laivalle ... mutta oli muuta ... tässä. Eikö sinun
nauriisi ole edellä? Ei sen tuon auringon pitäisi olla niin paljoa
vielä. Ja minua kun pistättävät nämä touhakat ... juoksentelut. Mutta
rähisisikös se Hurja näin pitkän aikaa Rosinaa?"
Ananias sanoo:
"Eikähän äidillä ole venettäkään. Runkkelin laituriin hänen ja Saaran
olisi ollut ajettava."
"Runkkelin laituriin", murahtaa Käkriäinen. "No nyt siitä vasta ...
tuli."
Juutas Käkriäinen ajattelee, että nyt siitä tuli vasta kikatus ja
kakatus kotona, kun hän ei mennytkään laivalle. Jos se ei vielä
olisikaan Rosina, niin ei Juutas silti enää laivalle ennätä. Ja mitähän
perhanaisia ne Hurjan nalkuttamat lienevät? Taas se säkyttää ääni
kurkkuun tarttumaisillaan, niinkuin aina, milloin se muka aikoo iskeä
vieraiden jalkaan hampaansa, vaikkei iskekään.
Käkriäisen tekisi mieli jättää koko jauhojen rahtaaminen Ananiaksen
huoleksi ja lönkyttää takaisin kotiin: katsomaan, mitä ne tulijat ovat.
Ja harmissaan hän on, mitä ne tunkeutuvat hänen Putkinotkoonsa. Olisipa
Topi tullut mukaan, eikä ajettu töihin kotiin, kuten Käkriäinen äsken
ajoi, voisi sen nyt lähettää vilkaisemaan, kuka tai ketä nämä vieraat
ovat.
Ananias koluuttaa jälleen kuusikon halki sinne päin, missä isä neuvoi
jauhosäkin olevan. Käkriäinen seisoo ja kuvittelee, kuinka hän, jos
lähtisikin tästä kotiin, kulkisi umpimetsää myöten, eikä polkujakaan,
ja pilkistelisi ensin läheltä mökkiä kallioiden takaa pihalle, koska
näet saattaisi olla sellainenkin aihe, että siellä tosiaan on poliiseja
ja vallesmanneja. Mutta pitkän nokan hän heille antaisi, sillä hänellä
ei nyt ole viinoja. Ei! Eikä ole ollut ennenkään ... kotona keitettyjä,
niinkuin ne ovat luulleet. Mutta mistäs ovat ottaneet, kun ei ole ollut
merkkiäkään keittovehkeistä. Puteleita on ollut, ja korpijoonin
tähteitä niissä. Mutta totta nyt mökin ihmisellä saa olla putelin
pohjalla viinoja rohdoiksi, jos hän niitä muilta ostaa, vaikkei sano,
keneltä. Metsässä ovat olleet lekkerit. Mutta ei vielä siinä suuressa
piilopaikassa, onkalossa saarella, jonka Käkriäinen tietää.
Jos nyt olisi poliiseja taas Putkinotkossa, niin astuisi Käkriäinen
ystävällisesti hymyillen pihalle ja kysyisi: "Mikäs se nyt on tässä
liikutus?"
Ja jos ne puhuisivat hänelle kätköistä, niin näyttäisi hän, pilkalla
ikeniään irvistellen, heille kotansa ja tupansa. Ja ruokakonttorinsa ja
aittansa ja riihensä. Ja antaisi heidän toki mielellään kaivella
sillanaluksetkin. Siellä ei heille olisi kuin kanansontia, entisiä,
kaksitoista-ajastaikaisia. Silloin niitä kanoja piti olla talvella
siellä, turhan munijoita: ei niin pienistä ruuaksi, munista. Ja sitten
yllyttäisi hän vielä haistelemaan jokaisen kivenkolonkin metsässä.
Sanoisi lauhkeasti, mutta piru nahkassa, että saavat haistella hänen
puolestaan, kun hänellä kerran ei ole pirtua eikä haisevaa sikunaa. Ei
ole ollut ... milloinkaan. Niin herkeäisivät viimein vastakin hänen
pesäänsä tunkeutumasta.
Jos lähtisi kotiin?
Parasta olla kuitenkin täällä. Siellä saattaa ... ruununmiehiä,
lautamiehiä.
Eihän sitä muuten kuin pakosta niiden kanssa...
Kymmenisen minuuttia on mennyt näin. Metsä lakkaa kaiuttamasta Hurjan
haukuntaa.
Ja sitten kuuluu Putkinotkosta toinen ääni, joka rauhoittaa Käkriäisen
kruununmiehiin nähden. Sillä se ääni, joka nyt kaikuu yli korkean ahon
ja sitä ylempänä kaartuvan lehdon, se on Rosinan. Kilometrin päähän se
ääni kaikuu.
Milläs neuvoilla Rosina on tullut kotiin?
Ja miksi se Hurja sittenkin haukkui niin kauan? Kuuluu sen Rosinan ääni
etemmäksikin, jos on myötäinen tuuli.
Mutta kuuluupa tuo nytkin. Sellainen torvi sillä akalla on kurkkuna.
Sanoja ei tosin erota. Mutta katkeamattomana säkytyksenä käy
kiljahtelu, nopea kuin räty, jota pyörittäen jäniksiä peloitellaan
jahdilla ollessa. Niin nopea on se sätkätys, ettei kaiku ennätä oikein
mukana lentää. Onpa se Rosina nyt erikoisen virkeä kaupungista
tultuaan, niin soi räikynä sieltä mäeltä poikki metsäisen laakson.
Papattaa kuin monttööri vene. Ja niinkuin niputuskone Kenkkuinniemen
sahalla: Rosinan suusta purkautuu kokonaiset ketjut sanoja.
Juutas ajattelee, että taitaa nyt Putkinotkossa olla kaikki nurinpäin,
tänä heinäpäivänä, koska Rosina noin laskettelee. Ja Juutas on
hyvillään, ettei hän ole kotona. Ei silti, että hän akoista ... kyllä
hän osaa panna niiden suunkin lukkoon. Mutta ilkeää se on, se
riiteleminen.
Ja selvittäköönhän nyt Rosina yksinään, jos pennut ovat sotkeneet
jotain ... heinänteossa tai muussa.
Tyytyväisenä sytyttää Juutas nykerövartensa ja lähtee sitä imeskellen
poikansa perästä, noutamaan jauhosäkkiä, joskin yhä miettien, miksi se
Hurja ärhensi niin kauan, ja kuinka Rosina on päässyt kotiin.
Mutta Rosina on tullut kotiin Mauno Kypenäisen veneessä, joka
kytkettiin laivan perään järvellä, Mesopotamian kohdalla. Silloin oli
siinä kuormana ainoastaan Mauno ja hänen pitkäsiimalaatikkonsa, ja
säkissä kokkalaudan alla eräitä tavaroita, joita Mauno hankki
lupauksensa mukaan Potamian kylästä. Rosina Käkriäinen, Maunon Pertta
ja Pertan Sanelma olivat lähteneet kaupunkiin ja menneet sieltä laivaan
Saaran ja Jopin kanssa. Mutta tätä ennen oli Rosina ostanut paitsi
Repekalle ja Esterille vaatteita ja muille kotiväelle viimeisillä
rahoillaan vehnäsiä myöskin maltaita ja paketin hiivaa. Ja olipa hän
pyytänyt kälynsä käymään hankkimassa apteekista hänelle niitä
tippojakin, joita hän ei ollut voinut itse ostaa tuolta hävyttömältä
puukhollarilta. Silloin oli Pertta nauranut hänelle ja sanonut,
etteiväthän ne lapsettelut auta, ja neuvonut taas niitä omiaan ...
taikka sitten ottamaan pentunsa sorkista kiinni ja lyömään seinään.
Niin että Rosinasta tuntui Pertta iljettävältä, niin rietas oli noissa
puheissaan. Mutta Rosina ajatteli, että ehkäpä ne tipat sittenkin tällä
kerralla! Ja jos ne olisivat turhaa, niin se olisi sallittua...
Koko matkalla Putkinotkon lahden paikkeille ei Rosina puhunut laivassa
juuri mitään, niin hän oli loukkaantunut Maunon Pertalle ja huolissaan
siitä Pertan kanssa viimeksi puhutusta asiastaan, mutta varsinkin
julmistunut Saaralle. Sillä Saara oli tullut laivarantaan väkeviltä
löyhkäävänä. Ja mistä lienee tullut? Ei Saara liene siellä kornetissa
väkeviä saanut? Ja vihainen oli Rosina Saaralle siitäkin, että se oli
jättänyt Jopin yksinään kaupungille. Sieltä laivarannasta säkkien alta
oli Jopi pujahtanut esille, nähdessään äitinsä. Neljättä tuntia oli
Jopi ollut siellä säkkien kolossa.
Vasta Putkinotkon kohdalla täytyi Rosinan siunailla, kun hän näki,
ettei Juutas ollutkaan tullut järvelle vastaan. Maunon Pertta huusi
Rosinalle, riippuessaan nuorassa, jota myöten häntä ja muita
Putkinotkon matkalaisia laskettiin Maunon veneeseen:
"Se on mies, se Juutas! Muisti kuin kanalla, kanalla! Jos se olisi
minun mieheni, niin minä hänet upottaisin! Upottaisin järveen! Kivi
kaulaan ja järveen!"
Mutta miksi sitten Hurja rähisi, vaikka tulijat olivat tuttuja?
Putkinotkon rannassa otti Mauno veneensä kokkalaudan alta tuon
pitkänmuotoisen, ruskean säkin, jonka toinen pää oli järvellä näkynyt,
niin että Jopi oli kysynyt äidiltään, kun Maunon venettä köytettiin
laivan perään, mikä säkki se oli. Ja Jopi oli saanut Maunon Pertalta
heti vastaukseksi, että siinä oli salvukone, jolla Jopi ja hänen isänsä
salvetaan, jos isässä on mitä salvamista. Ja äiti vastasi Jopille, että
siinä mitä lienee ... enon kalanpyydyksiä, joita oli Maunon veneessä
muitakin.
Nyt Putkinotkon rannassa kalisi ja romisi se säkki, Mauno Kypenäisen
heittäessä sitä ja tuohikonttia pitkään selkäänsä ja lähtiessä Rosinan
supattelevasta neuvosta viemään niitä jonnekin, rantarakennusten
rykelmään. Ja Jopilta se asia sitten unohtui, sillä Jopilla oli muuta
ajattelemista. Hän juoksi heti kotirantaan päästyään nuottakodan taakse
metsikköön, ison kiven luokse, hakemaan rahatuusaansa.
Mutta Hurja oli kuullut tupaan, jonne se oli seurannut Malakiasta,
paitsi airojen kolinaa ja ihmisten ääniä myöskin tämän säkin kalinan.
Se tirkisteli seinän alitse rannalle. Ja se näki siellä paitsi
tuttuäänisiä ihmisiä kummallisen olennon, jokin kaliseva ja ruskea
selässä. Ulos ryntäsi matalajalkainen Hurja. Räyskytti ensin pihalta,
ja räyskytti taas alaveräjän laudalta, niskakarvat pystyssä, sillä se
rämisevä katosi ruskea kumma selkäpuolella saunan kätköön. Ja
tutuissakin ihmisten äänissä oli vihastuttavia: tuon koiranpieksäjän,
Pertan. Ja kummitus meni saunan taakse. Hurja pujottautui kiireesti
aidan raosta rannalle ja haukkui sekä peloissaan että kiukuissaan. Se
ennätti tuskin tervehtiä Rosinaa, ja Saaran ohitse se ryntäsi harjakset
pystyssä Mauno Kypenäisen perästä. Rosina torui sitä, se kääntyi
hetkeksi nolona tulijoihin. Mutta jo unhotti taas häpeänsä ja karkasi
nurkan taakse, loittonevaa Maunoa kohti, kelmeinä irvistävin ikenin.
Mauno näet käännähti kauempaa ja heilutti sille konttia ja säkkiä.
Säkki ja mieskin olivat niin hirveät, että Hurjan oli turvauduttava
haukkuessaankin Rosinan hameisiin, alakuloisesti ja anelevasti
uikutellen. Se häpesi uusia toria, mutta rähähti taas raivoissaan
kiukun haukuntaan tuolle uhkaavalle vieraalle. Yritti Maunon perästä,
kääntyi pakoon, ulvahteli ja haukkui. Viimein täytyi Rosinan, joka
joutui veräjälle kantamuksineen, huudahtaa:
"Johan nyt on kumma? Korvathan tuo halkaisee! Vanha vastako tuolle
pitänee kitaan työntää."
Rosina heitti nyytin kädestään veräjän toiselle puolelle, kaapaisi
maasta mädänneen vastan ja hääti Hurjan pihalle. Mutta sepä tunkeutui
aidan raosta uudestaan saunan luokse. Eikä se tyyntynyt haukkumasta
ennenkuin rantarakennusten takaa tulikin tuttu Mauno. Oli pistänyt
tavaransa korsun alle, koska Rosina oli varoittanut viemästä niitä
sikopahnaan, jossa lapset leikkivät, kun siitä on se toinen puoli
kattoa pudonnut. Nyt herkesi Hurja rähisemästä, heilutteli häntäänsä,
ja kun Mauno Kypenäinen uhkasi sitä torua, mateli se hänen jalkoihinsa.
Kellahti selälleen, pölystä harmaa häntä pystyssä takajalkojen välissä.
Ja sitten se sai anteeksi ja hyppi ja nuoleksi Maunon kättä. Ja sitten
se haisteli veräjällä Saaraa, haisteli kauan, kääntyi nolona pois ja
alkoi hyppelehtiä ja juosta kehässä Rosinan ympärillä, niin että ruohot
kynsissä ropsahtelivat.
Vähitellen ihmiset menivät mikä minnekin. Hurja pujahti pihalle ja
painausi koivun varjoon loikomaan.
Mutta äskeinen Rosinan huuto Hurjalle ei vielä kuulunut kilometrin
päähän. Se oli vielä hiljaista. Kovemmin huusi hän, kun hän veräjän
laudalle noustessaan katsoi oikealle ja näki koko karjansa kotikujalla.
Keskellä päivää! Hän työnsi osan pakettejaan Maunon Pertan Sanelmalle
ja riensi karjapihaan, nyytti ja venheessä riisutut kengät vielä
kädessä. Lampaatkin siellä. Mikä oli rännännyt lehmät kotiin, heinää
syömästä, maitoa keräämästä? Paarmatko niiden kimpussa hörrännevät? Tuo
Poikako ne lienee tuonut, hölmö? Ja missä ovat sanikat, etteivät ole
ajaneet lehmiä takaisin metsään? Ja pässi, senkin pahalainen, kapuaa
Jertan kimpussa, haaroissa. Eikä Jertta pääse puskemaan, pyörii
ympäriinsä, ja pässi kahdella jalalla kävelee. Rosina Käkriäinen
seisahtuu ja huutaa jo melkein täyttä suuta:
"Pennut! Muoskat! Missä ne ovat kaikki? Heinässäkö? Ja pässi...!"
Rosina töllistelee ja kiljaisee yhtäkkiä:
"Johan nyt on ihmeet ja kummat, kun pässit hätistävät lehmiä! Pennut.
Viekää tuo h--rimus läävään!"
Kovasti se huuto jo räikkyy.
Ja sitten hän jatkaa, yhä syvemmältä rinnasta, kun huutaminen
kaupunginmatkan perästä tuntuu jälleen hyvältäkin:
"Pennut! Sanikat! Malakias, Leja, pässi: heti paikalla...!"
Pentuja ei näy pihalla. Olisivatko ne tosiaan niityllä? Rosina ryntää
pihalle. Vilkaisemaan koivun juurelta, ovatko lapset lammen rannalla.
Ei näy. Ja heinäkarheet ovat melkein sellaisenaan kuin aamulla. Ei
vedetty vielä mitään latoon!
"Äi! Äi!" pääsee Rosinan huulilta puuskaiseva kirkaisu. Se kuuluu jo
sangen kauas. Hän seisoo kalliolla nyytti ja kengät kädessä ja liina
sysättynä niskaan, niin että tukka kiiluu kuin korpin sulka.
"Äi! Äi!" huudahtaa hän taas. Se ääni tulee väkälleen jännittyväin
leukojen välistä. Hukkaan on mennyt päivä, kun hän ei ole ollut kotona!
Vaikka hän vakituisesti varoitti kotiväkeä tekemään työtä. Missä lienee
Juutas?
Rosina käännähtää. Tuolta tulee Leja, läävältä. Ei ole Rosinalla aikaa
kysellä, mistä Leja sieltä tulee, vaan hän huutaa ensimmäisessä
suuttumuksessaan:
"Äi! Äi!"
Rosina heiluttaa nyrkkiään, jossa kengät roikkuvat.
Vielä taannoista paremmalta tuntuu tämä koveneva huuto. Nyt kiljahtaa
hän koko rintansa voimalla, mennen portaita kohti:
"Hiiden kattilassako täältä kaikki! Sillä tavallako ne heinät lentää
latoon! Ja se Juutas ... eikö sille jo mene pormestari housuihin, kun
se ei ... tullut laivalle! Ai! Ai!"
"Ai!" kajahtaa jyrkkä kalliorinne pihan toisessa laidassa.
Mutta kun se ennättää kajahtaa, on Rosina jo kääntynyt toisaalle. Hän
ryntää nyt tupaan, Maunon väen ohitse. Ja nyt alkaa Putkinotkossa
komento. Tuvassa ne lapset ... Sanelma ja Topikin. Rosina alkaa
säkättää niin että nokinen katto kaikuu:
"Lehmät kartanolla! Ajakaa pässi, helvetissä..."
Samassa hän pysähtyy, vaikenee ja katselee. Mummo tuutii Luukasta.
Mutta kärpäsiä hurisevan pöydän ympärillä seisovat lapset rahilla. Ovat
rähmällään pöydällä, pikku Esterin takapuoli pyllistelee paljaana, ja
Käkriäisten Sanelma anastaa toisilta maitotuoppia ja kaataa sen juuri
pöydälle. Siitäkös muut lapset suuttuvat ja alkavat itkeä. Rosina
Käkriäinen huutaa silloin heille:
"Nuokin tuossa! Sanikat!... Keikkuvat kuin oriit siinä pöydällä...
Minä ... minä kun nuoletan teillä sen pöydän!"
Sen hän kiljaisee kimeästi.
Nopeasti vie hän nyt nyyttinsä ja kenkänsä takanurkkaan, ja kiljaisee
jälleen:
"Ai! Ai teitä! Otan halon ja lyön pään jokaiselta halki! Niin että
raatoja pitää tulla!"
"Raatoja, raatoja!" toistaa Maunon Pertta, joka on ilmestynyt sisään.
"Tämä se on paikka! Mutta sinussako olisi lyöjää. Jos minä ... minä
olisin ... niin jokaisen ottaisin sorkista ja iskisin salvaimeen!"
Maunon Pertta huutaa tämän niin synkällä ja vihaisella äänellä, että
Ester lakkaa itkemästä ja Repekka katselee kauhistuneena Maunon-tätiin.
Nyt ei Rosinalla kuitenkaan ole aikaa vastaväitteisiin Maunon Pertalle,
niin on hänellä syytä tuskastua. Sillä kun hän ottaa arkihameensa
lattialta pöydän luota ja menee riisumaan karsinanurkkaan
pyhähamettaan, niin siellä istuu Malakias ja kiikkuu. Sen laudan, jonka
Juutas tempaisi alas orsilta, on Malakias asettanut poikittain
tuolille. Ja nyt kiikkuu hän laudan lyhyemmässä päässä niin että
pitempi pää on komahuttaa Rosinaa leukaan. Rosina nopeasti:
"Sinä! Mitäs sinä siinä p--settäsi heilutat? Herkiä heti! Mikä sen
laudan on katosta repinyt?"
Mummo aikoo vastata, mutta hänen äänensä ei kuulu, koska näet Rosina
säksättää jo muuta: kyselee, missä Ananias on, ja mitä Leja on läävällä
käynyt? Ja onko Juutas tullut jo myllyltä?
Mauno ja Maunon Pertan Sanelma kättelevät lapsia.
Leja sanoo, että Sinikanteleen eukko oli tuonut lehmäänsä härälle.
Siksi ne muutkin lehmät ovat kartanolla: tulivat härän perästä, jonka
Malakko ajeli äsken metsästä, keskeltä vierasta karjaa. Yhteen ääneen
juttelevat nyt Malakias ja Topi ja pikku Sanelma ja Leja vieraiden
lehmien ryntäämisestä Putkinotkoon, kaikki kilpaa huutamalla. Mistään
ei saa selvää ennenkuin sievoisen ajan päästä.
Ja sitten onkin Rosina Käkriäinen jo vähän lauhtunut. Hän sanoo
Lejalle:
"Vai niin. Vai toi se Sinikanteleen vaimo lehmäänsä. Meidän Pojalle,
hihii! Ethän sinä...?"
"Antanutko?" hoilottaa Maunon Pertta. "Mikä siinä! Antaa! Antaa
härkää ... voi iso tyttö..."
Rosina huutaa:
"Älkää huutako, sanikat! Huutavat, ettei ääntä kuule! Honottaa tuo
Malakiaskin. Pakkoko se on? Mene, Topi tai Malakias, vahtimaan Poikaa,
ettei se karkaa salolle. Ja muut lehmät ajakaa metsään. Ja pässi!
Viekää se ... metsään... Ja, Leja, kutsu se Sinikanteleen vaimo
kahville... Onhan ... sitä nyt meillä hänellekin."
Nyt vasta tulee mummolle suunvuoro. Mielipahasta läähättäen hän
selittää, että tappaa oli Juutas hänet, hurja. Kun myllyltä tuli,
laudan repi tavaroineen orrelta, laudalla olisi lyönyt litiskaiseksi,
jos ei mummo olisi väistänyt.
"Ähä!" sanoo Rosina mummolle huolettomasti, kielikellolle, toisten
asioihin puuttujalle. Mutta kun hän kuulee mummolta, että Juutas oli
ollut särkeä lapsenkin, säikäytti itkemään, huutamaan puoleksi
tunniksi, sanoo Rosina:
"Niinkö..."
Ja Rosina menee ja kumartuu pienoisensa puoleen. Nukkuuhan se Luukas
nyt, makeasti unta vetää. Ja mitäs mummon jutuista! Mutta saikohan se
Juutas jauhoja myllyltä.
Mummo selittää, että eikö liene saanut. Mutta säkin se oli metsään
jättänyt. Halkaissut se oli säkin. Ja Ananiaksen kanssa oli mennyt sitä
kotiin vetämään.
Rosina Käkriäinen on hyvillään jauhoista. Muunkin kuin sen tähden, että
niistä on paistettava tänään leipää. Ja hän luo hymyillen terävät ja
kauniit silmänsä Maunoon.
Eikä Rosina sitten enää välitä siitäkään, että mummo kertoo Juutaksen
lähteneen penkomaan mäyränpesääkin, keskellä kirkasta heinäaikaa.
Tärkeintä on Rosinasta nyt jauhojen saanti. Ja tärkeää se, ettei
Juutasta nyt suututettaisi.
Siksipä ei Rosina aio hiiskua hänelle enää siitäkään, ettei Juutas
tullut laivalle vastaan. Se vain ensin kiehautti niin Rosinan sisua.
Sinikanteleen vaimo tulee tupaan, mustissa pyhävaatteissaan. Maunon
Pertta ajattelee, katsellen vierasta tylysti kulmiensa alta, että niin
on tuo akka kuin kirkkoon menossa. Mutta Rosina puhuu tulijalle:
"Istuhan nyt ... mistä vain paikkaa allesi löydät ... mokomassa
tuvassa. Niin sitten mennään sitä lehmää... Kumpiko lehmä se nyt on?
Vai se ... se nuorempi. Eikö ottanut hovilaisten härästä? Älä nyt! Ja
mitä? Eikö se muka nytkään tahtoisi. No, nähdäänhän. Ja kyllä se nyt
ottaa ... meidän Pojasta. Se on ... niin totta kuin vettä! Ja suoraa
kuin nuoraa, hihii. Kunhan tässä ensin varikkoa ... kun on kerran tuota
kahvin-kurria meilläkin ... hihii! Heti mennään."
Ja Rosina ajattelee lähteä jo ennen kuin Juutas tulee kotiin. Sillä hän
nyt ei henno antaa Pojallaan muuta kuin itse. Sen tähden se on Lejakin
tainnut Sinikanteleen eukolla odotuttaa. Rosina ei jättäisi nuorta
Poikaa mielellään Juutaksen käsiin. Vaikka se Juutas pitääkin
elukoistaan, niin se on pikavihainen.
Ja niin ... kahvihan se vieraille.
Rosina käskee pikku Sanelmaa ja Lejaa panemaan tulta liittaan, sillä
eihän Sanelma ole mennytkään ajamaan lehmiä metsään. Nyt sanoo äiti
hänelle, ettei hänen suuhunsa makea tipahda, jos hän ei lähde risuja
kokoamaan. Ja Sanelma lähtee Lejan kanssa. Rosina Käkriäinen virkahtaa
Saaralle:
"Ja saattaisit sinäkin ... jos et muuta niin ottaa kupit hyllyltä!"
Muuta ei hän Saaralle, näin vieraiden kuullen.
Saara on heittäytynyt ryysykasalle sänkyyn eikä näytä kuulevankaan
äitiään. Hän makaa punottavat luomet ummessa, selällään, pää kenossa.
Turpeat huulet aukeavat yhä enemmän, ja hän alkaa kuorsatakin. Kylläpä
Saaran vaatteet ovat kurtussakin. Viimeisessä tingassa oli hän
kaupungissa tullut laivalle. Sitä ennen oli Rosina käynyt häntä
etsimässä sieltä kornetistakin, Jopin kanssa ... kun Saara oli jättänyt
Jopin yksinään. Mutta eihän se kornetti kuulunut kestäneen kuin vähän
aikaa, vaikka Saara äidilleen sitten niin valehteli. Sen laivamiehen
kanssa se oli varmaan ollut jossakin... Juomassa ... henki löyhkähti,
kun se tuli yksinään laivaan. Ja Maunon Pertta huusikin, joutuessaan
Rosinan ja Saaran viereen, että Saara oli juonut olutta. Saaralla
olivat silmät samakat ... ja valehdellessaan katseli äitiään muka
silmiin, naristeli... Niin että Rosinan jalat olivat lysähtää alta
surusta, ja sydäntä riipaisi, ja pakottaa yhä. Rosina alkoi epäillä ...
että Saara on ollut sellaisessakin kenties ... sen humalaisen miehen
kanssa. Rosina piti Saaraa silmällä, ettei hän matkalla päässyt koko
laivamiehen puheille. Eikä se yrittänytkään.
Ja olisiko Rosina syypää siihen, että Saara oli pahentunut viime
kesästä? Kun hän oli laskenut Saaran tervahöyryyn. Vaikka Sinikanteleen
akkakin oli varottanut. Mutta Saarasta oli hyötyä siellä... Ja mistäpäs
hän, köyhä äiti, vaarattomampia paikkoja? Sillä rikkaita passaamaan hän
ei pentujaan pane. Ei herrasväkeä, eikä varsinkaan ylpeitä talonpoikia.
Ja laivamiehiä palvellessa annettiin Saaralle isompi palkkakin kuin
muualla.
Tämän Saaran asian johtuessa Rosinan mieleen hänen laihat kasvonsa
ikäänkuin jäykistyvät ja kivettyvät, vaikkapa hän koettaa tekeytyä
vieraiden ihmisten nähden iloiseksi. Ja poistaakseen surullisia
ajatuksiaan, jotka paisuvat mustaksi ja toivottomaksi ahdistukseksi,
jos niihin vilkaisee, alkaa Rosina yhtäkkiä jutella Lejalle ja
mummollekin, ikäänkuin hiukan heltyen omasta onnettomuudestaan mummoa
-- toista kurjaa -- kohtaan, ynnä suutari Sinikanteleenkin akalle,
kuinka Jopin oli käynyt kaupungissa:
"Ja voipas tuota Jopia ... sen kaupunginmatkaa, hihii... Minnekäs se
poika nyt meni? Eihän tuota näy pihalla. Ja haihtuneehan tuo sen
mielestä, jos sellaisen kertookin. Kun näet juoksin laivaryille, niin
ei ollutkaan siellä Jopia. Katselin, kääntelehdin... Niin sieltäpä
vääntyi poika esille jauhosäkkien välistä, sen katoksen alta... Oli
Saarasta ... eksynyt. Yksinään oli Jopi pysyttäytynyt siellä. Ja niin
oli valkeana Jopi, hattu ja kengätkin, ja silmät. Kaikki jauhossa kuin
Hiesun myllärillä, kun hän tulee jauhattamasta. Sinne näet pistäytyi
piiloon ... vierasteli..."
"Kun Saara jätti!" huudahtaa Pertta Kinnunen. "Juopottelemassa se oli
ollut, ja muuta. Niin sen henki haisi vielä laivassa. Haisi! Haisi!"
Silloin saa Rosina kiireen portaille katsomaan, onko se Topi ajanut
karjan kujalta metsään. Mutta ei hän katsokaan siellä Topia, vaan tulee
pian takaisin tupaan, vartioimaan, ettei se Pertta häpäisisi sillä
tavalla. Mutta hiljaa onkin nyt Pertta. Ei se kumminkaan, vanhaa
ystävää.
Nyt pujahtaa pieni ja kalpea Jopi tupaan. Hän pyytää äidiltä hiljaa
tipojaan, antaakseen toisille sisaruksille jo niitä tuomisia.
"Onkos Jopilla tuomisia?" sanoo Rosina. "Onhan niitä! Ja onpas niitä
nyt kiire jaella!"
Äiti tietää kyllä koko Jopin rahatuusan jäämisen kotiin. Mutta eipä hän
kerro sitä edes Lejallekaan, mummon ja kaikkien muiden naurellessa
Jopin piiloittumista säkkien väliin. Ei, se on äidin ja Jopin
keskinäinen salaisuus. Kaupungissa laivalaiturin nurkalla oli Jopi sen
uskonut äidilleen, kun Rosina oli vehnäsmummon nähdessään kysäissyt
Jopilta, kuinka niiden hänen kotituomisiensa? Silloin oli Jopi itkenyt,
pistäen päänsä Rosinan esiliinan alle, itkenyt, että hänen rahansa
olivat unohtuneet kotirantaan, ison kiven viereen. Ja äiti oli sanonut:
"Älä huoli, ei kukaan tiedä siitä mitään! Kuka ne sieltä varastaisi?
Pässikö? Ei pässi kukkaroihinsa rahaa tarvitse. Eikähän kotona pilkata,
kun ei virketä mitään. Ja me ostetaan nyt vehnästä, äiti ostaa sinulle,
niin saat antaa siskoksille."
Silloin alkoi nauru tirskahdella Jopin nyyhkytysten halki.
Ja sitten sai hän pitkän pötkyn vehnäsiä. Ne ovat nyt äidin suuressa
nyytissä.
Jopin liikkeitä kärkkyy nurkan takaa hänen veljensä Topi, valmiina
pistäytymään sisään Jopin vehnäsille. Jopi on niitä Topille luvannut.
Topi tapasi hänet tullessaan rantakallioitse lehmiä metsään ajamasta.
Näki rannalla Jopin. Nuottakodan takana seisoi silloin Jopi, ja
hätkähti ja kääntyi nopeasti selin Topiin. Sitten hän kumartui yhtäkkiä
maahan, ja seisoi kädet taskussa ja katseli iloisesti Topia.
"Mitä ... täällä seisot?" kysyi Topi.
"Mie ... mie vuan", vastasi Jopi, mutta niin kielevästi ja vilkkuvin
silmin, että veli epäili hänellä jotain olevan. Mutta yhtäkkiä keksi
Jopi sanoa:
"Kykällänihan minä olin... Katso nyt... tuossa..."
Ja Topi katsoi, eikä sitä vanhaksi huomannut. Ja hänen epäilyksensä
unohtui täydellisesti, kun Jopi sanoi:
"Lähdetään tupaan ... niin saat vehnäsiä..."
Sillä tavoin salasi Jopi veljeltään, että hän oli unohtanut
rahatuusansa kotiin. Rahojaan oli Jopi viipynyt rannalla tarkastamassa.
Nopeasti tepsutti hän Topin kanssa tuvalle, pidellen varovasti
tuusaansa taskussa, ettei se kalisisi.
Luottavasti pyytää hän nyt äidiltä vehnäsiä, sillä sen hän tietää
varmasti, ettei äiti ole hänen raha-asioitaan kertonut, koska se kerran
itse sanoi, ettei niistä pidä hiiskua. Jopi säikähtää hiukan, kun mummo
alkaa pakista:
"Voi Jopi-raiskaa. Eikö se raiska edes kirkkoa nähnyt..."
Mutta silloin tukkii Jopi, joka on saanut jo vehnäsensä, mummon suun
lennättämällä hänelle kaikkein ensimmäiseksi hädissään kolme, neljä
sokerista ässää, lohkaisten ne ässäjötkystä. Ässiä oli hän kyllä
aikonut säästää ja antaa muille enimmäkseen tipoja. Mummon sanat
muuttuvatkin kiitolliseksi ihmettelyksi. Ja samassa avautuvat toisten
penskojen suut sellaiseen pyyntöjen huutoon, ettei kuultaisikaan, jos
joku alkaisi kertoa, ettei Jopi muka ollut nähnyt kaupunkia. Ester
tulee Jopin luokse siivosti. Mutta Repekka kiiluvine silmineen
pyörähtää ja kiertää aina Jopin eteen, vaikka Jopi vehnäsineen
kääntyisi miten puolin. Repekka ei anna mitata rauhassa, kuinka pitkän
kappaleen kukin tipojötkystä saisi. Jopi sekautuu jälleen, vaikka on jo
laivassa pohtinut, miten hän heille kullekin jakaisi. Entä pieni ja
musta Sanelma! Mistä se siihen yhtäkkiä lensi? Se sieppaa Jopin selän
takaa hänen käsistään juuri niitä sokerisia ässiä. Jopi suuttuu ja
repisi ne Sanelmalta takaisin, ellei hänellä olisi käsissä toiset ässät
ja tipot. Ja Repekkakin rupeaa väkisin tempomaan. Mutta viimeisiä
ässiään ei Jopi Repekalle anna, eikä edes Esterillekään ja Topille,
joka nyt pujahtaa seinän alta toisten rykelmään. Ei anna sellaisinakaan
kuin hän oli matkalla suunnitellut, nimittäin aikonut raapia ja nuolla
ässistä ensin pois sokeria, jota niissä on karkeana kuin suolaa, ja
sitten ehkä työntää niille muutaman ässän tipojen jatkoksi. Loput ässät
sulloo hän nyt kiireesti povelleen, paitansa ja mahansa väliin. Mutta
siinä ohella täytyy hänen silpoa tipojötkyä noille penikoille, niinkuin
muruja kanoille. Pian on kaikki tipot viety. Ja Malakias huutaa:
"Se pitää antaa jokaiselle!"
Ananiakselle ja Lejalle ei jäänyt mitään. Ja Mauno-enon Perttakin
äännähtää pöydän takaa:
"Tuohan tänne, tai salvan sinut!"
Pikku Sanukka on ennättänyt jo työntää kaikki ässät suuhunsa, se ässien
rosvo. Kynnet koukussa karkaa se nyt uusia repimään. Ja eikös Ester
saanutkaan mitään? Ei riitä Esterille enää kuin puoli tipoa, ja toinen
puoli Malakiakselle. Se viimeinen tipo katkesi, kun Repekka nyki sitä
Jopin kourasta.
Jopin päässä välkähtää jo pahamielinen ajatus, että vielä olisi
annettava Lejallekin, joka keittelee tuossa kahvia: keittelee kahdella
pannulla, uudella ja vanhalla. Niin saisi Jopikin kahvia. Mutta silloin
pelastaa äiti Jopin vehnäsvaraston, jota on vielä kuusi tai seitsemän
sokerista ässää, hänen mahaansa vasten piilossa. Sillä äitikin huutaa
nyt lapsia tuomisilleen, ja ne tuomiset ovat osaltaan vielä paremmat
kuin Jopin. Vehnästä on kaikille lapsille, ja paljon enemmän kuin
Jopilla. Mutta ensin on Malakiakselle rasia, jonka äiti vie hänelle ja
sanoo:
"Tässä niitä nyt on sinulle näitä hirvenpapanoita. Ne on nielaistava
kahvin kanssa."
Repekan ja Esterin naamat ovat vehnäsen muruissa, ja pian rapisee
muruja lattiallekin heidän tepastamilleen paikoille. Niitä vehnäsen
kappaleita nokkii Malakias Hurjan kanssa. Sanelman suu on niin vehnästä
täynnä, ettei hän voi edes huutaa, vaikka Rosina näyttää pienimmille
tytöille tuomiaan uusia koltteja: virkatut villapaidat, toinen punainen
ja toinen sininen. Ilosta vavisten riisuu keltatukkainen Ester itse
itsensä, mutta Repekkaa auttaa mummo pääsemään irti paidanpuoliskosta.
Ja niin rajusti riistäytyy pieni tyttö siitä, että kulunut paita repeää
ja jää kahtena kappaleena mummon käsiin. Nytpä pistää Repekka kiiluvat
silmänsä uuden ja punaisen mekon sisään, jota äiti pujottaa hänen
alastoman ruumiinsa ympäri, selästä valkean ja vatsasta ruskean. Mutta
Esteriä auttelee Maunon Pertan Sanelma.
Sitten seisoo pikku Ester onnellisena paikallaan, nilkkoihin asti
ulottuva sininen mekko päällä. Mutta Repekka alkaa rallattaa ja tanssia
punaisessaan ja kompastuu pitkiin helmoihinsa. Ja hän kysyy äidiltään:
"Miten tättä pittii?"
"R--revi r--reikä!" neuvoo sorakielinen Topi, nauraen niin, että hänen
suunsa vehnässisus näkyy.
"Onhan sillä se jo!" huudahtaa pieni ja musta Sanelma.
Maunon Pertta lyö käsiään yhteen ja nauraa. Mummo siunailee. Rosina
virkkaa:
"Ovathan nuo mekot tosiaan pitkänlaiset. Ja kaksitoistavuotisille
sanoivat puodissa näitä... Mutta polvethan sellaisilta näkyisivät
näiden alta. Salliihan nuo pennuille edes oikeat vaatteet, niin ettei
ole paljaat pohkeet ja käsivarret ... niinkuin niissä leningeissä,
jotka sen kauppiaan rouva teki toissa kesänä näille. Etteipäs hennonut
vaatetta tarpeeksi ... hihat kyynärpäihin loppuivat. Eihän se muuta
kuin saadakseen Saaraa piiaksi. Mutta Saara nyt ... niin paljon
passaamaan..."
"Hyh", sanoo Maunon Pertta pilkallisesti Rosinalle. "Sellaisethan ne
ovat herraspentujen mekot aina. Sellaiset minäkin teettäisin
pennuilleni, jos... Ja mitä vaatetta tytöillä pitäisi olla? Herrojen
mielestä pieninäkään, tavallisten herrojen: älä hauku Muttista. Hän on
herra, oikea. Ja isoina ei vaatetta päällä: sellaisia ne ovat, herrat.
Sellaisia! Sellaisia!"
Maunon Pertta hoilottaa. Rosina viittoo nyt lasten jyskäessä hänelle
kädellään ja vastailee:
"Niin! Niin! Älä! Vai niin sinä porvaleille... Oletteko hiljaa,
sanikat...!"
Toinen kahvipannu kuohahtaa pankolle, viimeisen kerran. Leja hyppää
sitä pelastamaan, autettuaan mekkonsa tahrautumisesta itkeskelevää
Esteriä. Toinenkin pannu, emaljinen, laidat paksussa sumpinporossa,
kiehuu jo ja pölisee. Repekka koettaa punaisessa mekossaan tanssia, ja
hän laulaa:
"Hulivilin kukkalon viilekkeet! Hulivilin kukkalon..."
Pikku Sanukka tömistää jalkojaan, pyörii myllyä Topin kanssa, joka
rähähtelee. Ja Esterinkin hän houkuttelee siihen leikkiin, Esterin,
josta paistaa jälleen ilo, kun Leja pyyhkii hänen koltistaan
vesitahran, lattialta Repekan tekemästä lammikosta saadun. Nyt paistaa
uuden koltin tuottama ilo yksinpä Esterin tyhjästä hampaankolostakin
hänen yläikenestään. Rosina rientää antamaan rintaa pienelle
Luukkaalle, joka on herännyt. Malakias katselee matorohtojaan. Leja
nostaa pannun pöydän nurkalle, kirjakauppias Aapeli Muttisen särkyneen
potin pohjalle. Sitten tulee hiljaisuus.
Aikuiset juovat kahvia, ja lapset katselevat ääressä. Repekka marmattaa
äidilleen:
"Kokua! Kokua!"
Topi seuraa suu auki pannun kallistamista, ja vielä kiiluvammin silmin
Jopi, joka on juossut ulos, mutta tullut sieltä takaisin, piilottamasta
tuusaansa ja ässiään perunakuoppaan, muutaman naattia versovan lantun
taakse.
Malakias alkaa syödä jotain, istuen taikinakorvon reunalla tuvan
nurkassa. Hän syö kauan, vaikkei hän ole saanut vehnästäkään muuta kuin
puoli tipoa Jopilta. Hän pureksii ja irvisteleekin. Mutta sitä ei
huomaa kukaan kahvittelun hartaudessa.
Höyry nousee kupeista auringonpaisteessa, joka käy sisään jo
takaikkunastakin. Tulinen höyry, korvakkaista ja korvattomista
kupeista. Jo alenee Rosinan korkea vehnäspino keskeltä pöytää. Nopeasti
se alenee, ihanaa vehnästä kerran jälleen!
Nyt siinä on kärpäsillä hurisemista ja pimahtelua! Jopi tunkeutuu
ajamaan pois kärpäsiä, äidin ja Lejan väliin, ja leveäposkinen Topikin
siihen tulee. Teevadit kohoavat sormien päissä: ne kohoavat Pertan
kiivaasti puhaltelevien huulien tasalle, kun taas Sinikanteleen eukko
puhaltelee sävyisästi, mutta Maunon leveät huulet maiskuttaen. Maunon
Pertan Sanelma juo sievästi kupista, ja häntä ihaileva Lejakin ottaa
hänet juonnissa mallikseen. Hiljaisuus vallitsee. Kuuluu äitinsä rintaa
imevän Luukkaan suun maksutus.
Tuleepa Rosinan ja Lejankin vuoro kaataa itselleen, sillä kuppeja on
neljä paria.
Saara kuorsaa. Topi läiskii kämmenillään kärpäsiä rikki pöydän reunaan.
Hän saa niitä neljä, viisi kerrallaan, maitotilkkoja syömään
kerääntyneitä, joskaan ne eivät syö vehnäsen muruja, sillä ne syö Topi
itse.
Nyt alkaa sokeria saanut Repekka kurkkia varpaisillaan yli pöydän
laidan. Hän kiukkuaa kahvia. Jopi kyhnyttää äitinsä lonkkaa ja anelee
vehnästä, koska hän itse antoi omansa muille.
Karsinannurkasta kuuluu mummonkin raskaita huokauksia, kahvia
kaipaavan. Vielä lienee tuolla emaljipannussa kahvia. Rosina kaataa
Esterille ja Repekalle kahvia yhteisesti pieneen peltituoppiin, ja
pikku tytöt asettuvat permannolle ja työntävät kilvan vehnäsiään ja
nyrkkejään tuoppiin. Mauno röyhtäisee, Sinikanteleen eukko kiittää
kauniisti. Mutta Maunon Pertan Sanelma ei huoli lisää, vaan sanoo:
"Ei kiitos!"
Pikku Sanelma tahtoo kahvia. Ja yhä tuskaisemmin kyhnyttää Jopikin
äitiään.
Yhtäkkiä karjaisee Malakias jotain, mistä ei saa selvää.
Rosina huudahtaa:
"Mitä sinä siellä karjut ... kuin karju?"
"Mitäkö!" örähtää Malakias. "Kun pentu pyyhkii vehnäsellä pyllyään!"
Kylläinen Repekka se sitä teki. Malakias tahtoisi kurittaa Repekkaa.
Mutta Rosina sanoo:
"Koskepas siihen pieneen! Kunhan itse ... siinä...!"
Sitten käy Rosinan sääliksi Malakiastakin, joka tulee pöydän luokse.
Kärsivällinen Malakias on nähnyt jo yhden pannun loppuneen.
Sentähden virkkaa hän:
"Antakaa nyt sitä kahvianne. Nyt ne ovat jo matojen hampaissa."
"Häh?" huudahtaa Rosina. "Mitkä? Joko sinä ne otit."
"Nepä käärmeiden voiteet", vastaa Malakias.
Rosina jatkaa:
"Ilman kahviako? Kun minä sanoin, että ne kahvin kanssa."
"Kukas heitä kahviin liottamaan", vastaa Malakias. "Ilkamakuisia ovat
muutenkin ... kuin pirun p--ska."
"Phyi! Söi matorohdot paljaaltaan. Oksennuttaa!" huudahtaa Maunon
Pertta. "Se on pthyi, hyi!"