Niin menee kauhea tuokio mummon ja Juutaksen kesken. Sitten lähtee
Juutas pihalle.
Mummo istuu tuvan permannolla ja tirkistelee ulos. Hän näkee Juutaksen
liikuskelevan pihalla ja istahtavan alaveräjän aidalle. Mummo
ajattelee:
-- Hurja se on tuo mies. Tappaa se oli...
Ihan oli mummon lyödä lankulla litiskaksi. Mummo muistaa ajan joku
talvi takaperin, jolloin Juutas tuli samoin tupaan. Yömyöhällä. Oli
ollut illan vetämässä heiniä kartanolle lammen ladolta. Oli tullut
sellainen heinän vedon puuska, että viipyi yöhön asti. Mutta mäen alla
ratkesivat hevoselta rahkeet. Silloin Juutas tuli tupaan... Karjui
pimeässä niin, että kaikki saivat vapista makuutiloillaan lattialla ...
niinkuin nyt mummo. Kukaan ei uskaltanut sille hisahtaa.
Mitäs se Juutas sanoi tässä Moksista? Ei suinkaan nyt kissa liene
pissinyt sen tupakkahakkuriin? Sillä tavoin se yhden kerran teki.
Juutas pani vinterskoita piippuunsa, ja jopas tunsi tupakoissa kissan
maun. Ja kissan otti kiinni, sen entisen kissan, ja seinään löi,
tappoi. Vanhan kissan, joka oli tuotu tänne kestikievarin mökiltä ja
oli karannut sinne takaisin monta kertaa, vaikka se tuotiin
Putkinotkoon aina uudestaan pussi päässä, peninkulmien takaa. Osasi,
Jumalan luoma. Ja Juutas piti muka siitäkin kissasta ... mutta
tappoipas.
Mitä se Juutas siellä pihalla? Äsken se portailla punoitti vihansa
jälkeen ja raapi korvallistaan. Ja lennätti siitä sen matikkansa
karjakujalle, hännästä tempasi. Ja kurkisteli navetalle. Meni
rantaveräjälle. Nosti siinä toisen jalkansakin aidan rakoon. Siellä se
Juutas nyt istua notkottaa.
Uskaltaisikohan mummo edes liikahtaa? Sellainen se on Juutas ... voisi
vaikka tappaa.
Mummo ... ihan oli litiskoittaa koivuisen laudan alle kuin rotan
loukkuun.
Niin, mummon huonot silmät ovat oikeassa: Juutas istuu alaveräjällä.
Hän istuu siinä melkoisen kauan. Ensin vielä katkeroituneena koko
mökille, joka pitäisi tupruttaa savuna ilmaan. Niin sitä ei olisi...
Sitten tulee Käkriäinen sydämeltään väsyneeksi. Ja vähitellen yhä
enemmän haikeaksi...
Haikeaksi siitä, ettei mökkiä olisi... Jos hän sen polttaisi.
Toistakymmentä vuotta on Putkinotko ollut hänen asuntopaikkanaan.
Ei olisi pitänyt olla niin vihastunut ... tuolle tummaiselle mökille...
Ei sitä polttaa.
Surulliseksi tulee koko Käkriäisen mieli.
Mutta: eteenpäin sen on elävän katsottava.
Jos ei täällä mökillä tulekaan mistään mitään ... niin pitäisi ostaa
itselleen toinen paikka! Rahoilla ... kun saisi. Ja rahaa tulisi
viinoilla, joita hän ... kun hän tässä...! Kun hän rupeaakin asiaa
pohtimaan, ja polttamaan.
Silloin hän ostaa asumuksen tuolta suuren järven takaa, kylistä, joista
hän on syntyisinkin. Siellä on hyvä... Mutta ostaa ihan syrjästä ... ei
ole naapureitakaan niin monta kuin täällä. Ainoastaan sopivan matkan
päässä, että pääsee helposti juttusille. Mutta ei ihan ikkunan alla
paskimassa.
Tuolta hän sen valitsee, vaaroilta, joilta talot näkyvät ...
peninkulman takaa, niin ihmeellinen on nyt ilma. Ukkosen huurua se
lienee. Sellaista kuin savua ... mutta ilmassa erottaa kuitenkin kaikki
talot etäältä. Ja se huuru se tekee tyynen veden sellaiseksi, että
olisi mieli heittäytyä siihen uimaan ... taikka nukkumaan, niin
pehmoista se on, valkoinen ja sininen vesi. Ulapalla käy tuskin hienoja
väreitä. Ja nuo saaret siellä ikäänkuin uivat. Kelluvat ... niinkuin
vesilinnut. Ja kuvastuvat veteen kuin mitkäkin untuvat. Tervahöyryjä
kulkea jumpsuttaa. Tämähän vasta raukaisee ... sellaisen jälkeen. Ja
hiottaa niin.
Jospa sitten, kun tässä rupeaa, ostaa talon vaikka Matti Muikkuselta.
Monet suojat Vaskilahdessa... Olisi siellä tilaa pentujen mekastaa. Ja
piirongit tytöille. Ja itselleen kiikkastuoli ... siinä komentaisi
pentuja... Isännöisi kuin Sahan hovilla.
Niin haaveilee Käkriäinen.
Mutta viimein: täytyisi sitä Käkriäisen lähteä tästä töihin. Se
jauhosäkki ... on noudettava pois metsästä. Ja kukas tämän talon
hoitaa, jos hän ei sitä vähän ajattele? Heinänteko ... pitää mennä
tästä metsään, tuonne, mistä poikien, pentujen ja koiran äänet
kuuluvat. Pitää panna pojat ja tytöt työhön. Karvat pitäisi repiä
pentujen päästä ... kun sinne menivät...
Ensin täytyy vain pistäytyä katsomassa, kuka se toi läävän välikköön
sen lehmänsä.
Käkriäinen aikoo mennä veräjältä läävään. Mutta sitten hän arvelee,
että tuo kananraatokin sopisi paiskata pihalta sinne läävän luo
kujalle. Veräjän lähelle hän sen jo tappaessaan paiskasi. Hän ottaa nyt
vielä pihalta sen kuolleen ja tiplikkaisen kanan ja heittää kujalle.
Sitten hän menee tosiaan läävän kujaan.
Välikössä puuhailee Leja lehmäntuojan kanssa. Eipä Käkriäinen sano
mitään Lejalle, että hän se on sen kanan tappanut: taas puhuisivat
siitä. Ja kun Rosina suuttuisi, sanoisi hän Juutasta kanantappajaksi,
Rosinakin. Niinkuin ennen takavuosina kissantappajaksi. Kauan siinä
menee, ennenkuin sellaiset unohtuvat, joutavat. Eivät ihmiset unohda.
Tuttupa onkin eukko, joka toi lehmäänsä astutettavaksi. Suutari
Sinikanteleen eukko se on. Ja kovin hän kehuu Käkriäisen nuorta härkää,
Poikaa. Silloin alkaa Käkriäinenkin sitä kehuskella, ja pyytää
Sinikanteleen eukkoa odottamaan, kunnes Poika haetaan metsästä; onhan
niitä pentuja sitä hakemaan. Käkriäinen sanoo nyt itse pistäytyvänsä
hakemaan pentuja metsästä, niin että ne hakevat Pojan.
Ja hetken kuluttua alkaakin Juutas mennä metsään, kavuta ylös kujaa
pitkin. Mäen taakse hän katoaa, ontuu lammelle päin, kellertävän rukiin
ja välkkyvän ohran välitse.
Mutta kun hän joutuu, niityllä kierrettyään ja viidakon puhkaistuaan,
lammen toiselle rannalle ja näkee siellä poikiensa penkoneen ison kiven
viereen syvän kuopan, ja Hurjan hännän vilahtelevan kuopasta, joten
kettu lienee yhäti siellä, niin hän unohtaakin repiä tukan pentujensa
päästä, ja unohtaa muunkin. Vieläpä Juutas kuulee, ettei kaivettu
olekaan kettu, vaan metsäsika, sillä Ananias on nähnyt sen harmahtavan
ja välkkävän turkin, ja Malakias sen kiiluvat silmät. Silloin innostuu
Juutaskin sitä kaivelemaan. Pojat ovat tukkineet kaikki muut reiät
paitsi etummaisen kivillä ja mullalla. Sammal on raastettu kiven
järkäleeltä pois, niin on sen ympärillä touhuttu. Ja nyt istuu kivellä
Ester ihmettelevin ja pikku Repekka palavin silmin. Ja tuossa pälyilee
Moksikin kuoppaan, jossa Hurja ryntäilee edestakaisin: koira ei
uskaltaisi mennä reikään kiven alle. Se vikisee, rähisee, ravistelee
multaisia karvojaan. Se sulloo puoli ruumistaan louhen koloon, tulee
takaisin ja voivottelee epätoivoisesti. Siellä se on vielä, se
metsäsika. Ananias sanoo, että jos vääntäisi koko hirveän ison
möhkäleen paikaltaan, niin se mäyrä löytyisi. Ananiaksella on pyssy, ja
Malakiaksella kirves, Topin äsken hakema.
Jo liittää itse Käkriäinenkin joukosta kaikkein lujimmat voimansa
mäyrän kaivamiseen; ja ennen muuta antaa hän älykkäät ohjeensa, kuinka
kankia ja vipuja on käytettävä, niin että lohkareen on noustava
mäyränpesän päältä. Ja kas: kun hän on saanut valituksi itselleen
kangen, hakatuksi miehen mukaisen koivun, tyvestä korttelia paksun,
sillä eihän tyhjä mitään toimita, ja lyhennellyt sen ja käskenyt lasten
väistyä kissoineen kiveltä, ja sijoittanut kankensa kiven alle,
tutkittuaan joka puolelta kiven luonnetta, neuvoo hän, miten poikien on
työnnettävä omat puikkonsa syvemmälle silloin kun hän itse nostaa. Ja
sitten on isompien poikien pidettävä kiveä koholla, kunnes itse Juutas
saa kalunsa yhä vain juuremmalle, ja Topin on mäiskättävä kiviä
lohkareen alle, ettei se pääse enää entiseen kuoppaansa. Mutta Sanukan
on hallittava Hurjaa menemästä kankien tielle, hallittava siihen asti,
kunnes hänen käsketään laskea koira irti. Ananiaksella täytyy olla
haulikko valmiina vieressä.
Ja kun sitten Käkriäinen oikein vääntää, toisten miehisten avulla, niin
nouseekin mäyränpesän katoksi arveltu järkäle, ja Topi huudahtaa:
"No nyt siitä tulikin toinen peli, kun itse Juutas Käkriäinen ...
per-rkele!"
Ja vieläkin suuremmiksi näyttää lastensa kiittelystä innostunut Juutas
Käkriäinen voimansa. Myöskin siksi, ettei mäyrää vieläkään löytynyt,
vaikka kivi on jo pystyssä. Kiven alimmainen kulma kätkee kuitenkin yhä
syvemmälle maahan menevää mäyränreikää. Juutas Käkriäinen käskee nyt
kaikkia lapsiaan syrjemmälle. Sitten hän nojautuu kiveen, tavoittaa
sitä syliinsä, ja ponnistaa koko hartialihaksillaan.
Jo sai hän kiinni järkäleen parista rososta.
Hän pullistaa: silmäkulmat painuvat ryppyyn, silmät puristuvat umpeen.
Käkriäisen nikamat naksahtelevat. Mutta horjuu kivikin.
Hän ähkäisee, painaa kiveä päälläänkin, niskasuonet punertuvat.
Ainoastaan osa järkälettä mahtuu syliin. Mutta Käkriäinen kun lyö sen
rosoihin paksut sormensa -- ja, taivahinen, jo nousee valtava kivi
koholle ja siirtyy kuopasta ylös pengermälle. Paljastaa kuopan pohjan.
Kivi on nostettu, jättiläisvoimilla, syliin mahtumaton.
Käkriäinen ojennaiksen, huohottaa vähän, katselee sitten ympärilleen
iloisesti välkähtävin silmin ja hiukan ivallinen hymy kaarevilla
huulillaan. Ja hän lausahtaa lapsilleen:
"Siinähän se nyt on, potatti. Mitäs tuo tuollainen ... miehen
käsissä..."
"Per-rkele! Juutas kun..." ihailee isäänsä sorakielinen Topi.
Pieni, musta Sanelma huudahtaa:
"Hihihii ... nyt lasken Hurjan irti!"
"Ja mie latken kittan!" sanoo paljasvatsainen Repekka.
Mutta mitäpä niistä laskemaan: mäyrää ei nytkään näy. Hurja kaivelee
yhä syvemmälle menevään koloon, vinkuu ja ulisee.
Tartutaanpa silloin uudestaan kankiin ja kaivellaan pois paikaltaan
uusia kiviä. Hiki virtaa, paidat ja takkien selkämykset ovat märät.
Viimein tulee mäyrän kolosta loppu, tyhjä ja pyöreä kuopan pohja. Eihän
sitä metsäsikaa ollutkaan. Minne lienee päässyt. Hurja nousee kuopasta,
joka on kuin viemärioja, ja asettuu sen lähistölle loikomaan, kieli
pitkällä ja samein silmin. Kaikki Käkriäiset ovat vielä kuopassa.
Tutkivat ojansa reunoja. Yhtäkkiä nostavat he sieltä päätänsä. Ester
näet sanoo, että Leja huutaa tuvalta, mitä huutanee. Yhä se huutaa. Ja
Sanelma sanoo, että metsästä se haastaa: lieneekö siellä taas vieraita
koiria ajamassa lampaita? Topi kapuaa kuopan reunalle kuuntelemaan.
Valkeassa tukassa, joka näkyy Topin reuhkahatun alta, on sammaleita ja
havuneulasia. Ananias on avopäin, hän on heittänyt Muttisen koppahatun
pois. Topi vahvistaa:
"R-rääkyy se Leja, mitä r-rääkynee!"
Toisetkin kuuntelevat ylentäen päitään kuopasta kuin olisivat itse
mitäkin mäyriä. Heillä on hiestä kosteilla naamoilla ja nenän päällä
ruohonkorsia, havuneulasia ja pölyä. Juutas Käkriäisellä, joka on
työntänyt kiviä niskavoimillaan, on takin hartioissa paljon multaa. He
kuuntelevat hetken vaiti, kunnes Sanelma rinkaisee:
"Leja rääkyy, että vierasta karjaa on meidän maalla! Menee
ruispeltoon...!"
"Meidän peltoonko?" örähtää Malakias.
"Niin meidänkö maalla?" mörähtää Juutas Käkriäinen.
Ja nyt kuuleekin koko joukko kellojen kalinaa ja räminää lammen
eteläisestä päästä, metsästä niityn takaa.
"Missä se kirves on?" ärjäisee yhtäkkiä Malakias. Ja hän punoittaa
muustakin kuin helteestä. Puree hammasta ja kömpii ylös kuopasta. Hän
sanoo:
"Minä katkaisen jok'ainoalta niskat."
Malakias etsii kirvestä, muiden noustessa maan tasalle, pikku Sanelma
nopeasti kuin orava, Ananias notkeasti kuin varsa, ja Juutas Käkriäinen
hitaasti kuin karhu.
Topi alkaa jo juosta pitkin louhikkoa, sinne päin, mistä kellojen
kalina kuuluu. Sanelma usuttaa Hurjaa, joka ensin vinkuu ja alkaa
sitten haukkuen juosta. Sillä tavalla kiiruhtavat pian kaikki ylämäkeen
ja sitten mäeltä taas alas. Ensimmäisenä valkea ja haukkuva Hurja,
sitten Topi ja Sanelma, sitten Ananias pyssy selässä, ja sitten Juutas
Käkriäinen, joka ontuessaan mörisee:
"Jokos ne sinne taas! Ne aiturit... Lihaksi ne lyödä pitäisi..."
Ja viimeisinä Ester ja pikku Repekka, joka huutaa Esterille takaa,
ettei häntä saa jättää, ja kiukustuu ja kiljuu.
Mutta kaikkein viimeisenä tulee kuitenkin kissa, silloin tällöin kannon
yli ponnahdellen. Malakias on jäänyt mäyränpesälle, hakemaan kirvestä
kivien, kankien ja sammalien alta.
Nyt katkeaa jono, sillä Ester seisahtuu Repekan vuoksi, ja isä käskee
Sanelmaa viemään pieniä tyttöjä kotiin. Sanelma ei tottele. Ester jää
paljasmahaisen Repekan taluttajaksi.
Juutas Käkriäinen jatkaa lönkytystään. Hänen päähänsä pälkähtää, että
ne vieraat lehmät voivat olla Vaskilahden, ja Sahan hovinkin. Ovat
saattaneet päästä niistä aukoista, jotka hän repi hovilta tullessaan,
Ananiaksen, perästä lönkyttäen hän hokee nyt:
"Veräjöitä vähäisen alentelin tuolla... Valmiiksi ... kun tästä on
lähdettävä vetämään jauhosäkkiä sieltä ... metsästä, Sohvilla. En
viitsinyt kantaa etemmäksi, muuten vain koettelin selkääni. Ja nyt,
rymät, eivätkös ole siitä tulleet, kompurat. Meidän peltoja
komuamaan..."
Käkriäinen tuntee sisässään nousevan vihaakin vieraita lehmiä kohtaan.
Ja vielä enemmän niiden omistajia, naapureita kohtaan.
Hän örähtelee:
"Lapset, te... Pikommi niille pitää antaa sellainen ... että menevät
lentämällä..."
He tulevat pienelle aholle, kaikki muut paitsi Ester ja Repekka ja
Malakias. Joutuvat niityn ja pellon yhteisen aidan viereen.
Ja siellä on Käkriäisellä syytä kiivastua taas. Sillä siellä näkee hän
keskellä vierasta lehmäkarjaa, jonka etummaisia Topi ja Sanelma
ajelevat pois ruispellosta, näkee paikallaan mullistelevien Muikkusen
lehmien keskellä oman, kiharapäisen härkänsä astumassa vierasta lehmää.
Putkinotkonkin lehmät ovat sekaantuneet vieraaseen karjaan, ja
lampaatkin ovat siellä. Komea Poika seurustelee Muikkusen Matin akan
punaisen- ja valkeankirjavan maitolehmän kanssa. Ja Juutas Käkriäinen
muistaa kaiken lisäksi, että hänelläkin on juuri astutettava talossa.
Käkriäinen huudahtaa:
"Mitä ... häh. Muikkusen Heluna! Ajakaa pois, ajakaa hemmetissä."
Topi ajaa. Heluna ei ole millänsäkään. Käkriäinen ryntää päin sitä, hän
ärjähtää niin, että rytöinen notkelma, jossa lehmät seisovat, kaikuu
järvenlahteen saakka. Hurja juoksee sinne tänne, pelkää lehmiä,
tunkeutuu Ananiaksen jalkojen väliin. Usutettuna se ryntää, näykkäisee
Helunan jalkaa ja taas perääntyy. Toiset vieraat lehmät selkiävät
pöllästyksestään ja rupeavat pakenemaan. Mutta mennessään ne vielä
seisahtuvat ja kokoutuvat nyt sen paikan ympärille, missä Hurja on.
Muljottavin silmin ne kulkevat sitä kohti ja laskevat sarvensa puskuun.
Juutas Käkriäinen hosuu niitä väärällä petäjänoksalla, ja karjahtelee
Helunalle ja kiskoo sitä sarvista. Poika ei ole millänsäkään. Topi
katselee isänsä kiskomista. Pikku Sanelma hihkuu ja hyppelee. Heluna ei
tottele.
Silloin aikoo Juutas Käkriäinen iskeä nyrkillään Helunaa poskelle,
mutta samassa Ananiaksen pyssy pamahtaa Muikkusen akan lehmän
korvanjuuressa, pamahtaa ilmaan: Ananias vain lystikseen laukaisee.
Käkriäisen korvat tillittävät. Härkä pelästyy ja lähtee kömpimään selkä
köykyssä rytöjen poikki ylämäkeen päin, kun taas kaikki muu karja
laukkaa yhtenä rymynä alas lepikkoon, niin että Topi ja Sanelma tuskin
saavat erotetuksi siitä omat lehmänsä pois. Ja pahin kiusa heillä on
pelästyneistä lampaista. Siinä on juoksua. Sitten kuuluu metsästä
kaukaa ainoastaan Sanelman kimakka kirkuminen ja Topin suun pörinä, kun
hän matkii paarmoja, säikyttääkseen sillä lehmistä ilkeällä pörinällä
vierasta karjaa Putkinotkon mailta. Pikommia saavat vieraat lehmät, sen
erottaa kellojen hurjasta rompotuksesta: vaskiset ja rautaiset kellot
soivat tahdikkaasti kuin juoksijaoriiden aisakellot.
Juutas Käkriäinen pyyhkii hikeään. Ananias seisoo naurahdellen hänen
vieressään. Silloin ilmestyy Malakiaskin siihen, kirves ja Ananiaksen
hylkäämä koppahattu kädessä. Hän kysyy:
"Missä ne kantturat ovat?"
Malakiaksen perästä tulevat vielä kauempana itkevä Repekka ja lauhkea,
sinisilmäinen Ester.
Malakias jatkaa:
"Annettiinko niiden lähteä?"
"Mitä? Annettiinko?" kysyy Juutas Käkriäinen.
"Lihaksi ne olisi pitänyt panna... Niinkuin isä sanoi", vastaa
pohjaltaan rehellinen Malakias, joka on melkein vieläkin äkäisempi
kaikesta Käkriäisten omasta kuin Juutas Käkriäinen. Malakias jatkaa:
"Olisi sitten ollut syömistä".
Ja kun Malakias kuulee, että Poika oli astunut Helunaa, suuttuu hän yhä
enemmän ja aikoo juosta vieraiden lehmien perästäkin. Mutta niiden
kellot soivat jo kaukana.
"Kunhan pölöttää!" vastaa Juutas Käkriäinen Malakiakselle ja kieltää
häntä menemästä. Sitten, hetken päästä, hän kehottaa esikoistaan
ajamaan kotiin härkää, koska sillä on kotosalla töitä. Ja Ananiasta
pyytää hän noutamaan hevosta ja rekeä, joilla se jauhosäkki kuljetetaan
Vaskilahden metsästä.
Ananias lähtee, ja viimein lähtee Malakiaskin Pojan perästä.
Käkriäinen jää notkoon odottelemaan Ananiasta.
Malakias kulkee verkalleen koivikossa mutkittelevaa tietä, ruskean ja
sarvettoman Pojan takana. Tullessaan sille kallioiden rinteelle, josta
kuja-aita alkaa ja tie muuttuu aivan kapeaksi, toruu hän härkää:
"Mitäs sinä, Poika, vahinkoa tekemään! Kaksi markkaa vahinkoa,
vissiinkin, Muikkusen Kustavan tähden. Sillä rahalla ostetaan jo paljon
leipää... Vahinkoa se on, työtähän sen pitää Pojankin taloon
jyllätä..."
Malakiaksen perästä hiipivät mökille Ester, pikku Repekka ja kissa.
Sekä väsynyt Hurja.
Putkinotkon lehmätkin ammuvat nyt viidakossa lähellä.