Mitähän se tarkoitti? Sitäkö, että Käkriäinen kärkkyy jauhoja muka
ilmaiseksi? Tai sitten se pistelee niistä viina-asioista...
Silloin tahtoo Käkriäinen näyttää heille, minkälainen hän oikeastaan
on. Siinä onkin toinen luokka, kun hän iskee säkkiin roppanansa... Hän
ei hellitä. Hän sanoo:
"Mitäs näitä ... lepuuttamaan. Kainalossahan tällaisia kuljetetaan."
Hiki kiiltää lammikkona hänen otsallaan ja alkaa solua poskille ja
silmien kuoppaisiin syvennyksiin. Ja polvet hiukan tutisevat.
Kauppaneuvos katselee häntä ja hymyilee. Juttelee miesten kanssa
heinäntulosta. Viimein sanoo hän, että nythän se Käkriäinen on
voittanut: niin on kantanut säkin kuin tyhjän. Puoleen hintaan se
putoaa ainakin. Tulkoon Käkriäinen tilittämään hänelle itselleen ...
sitten, milloin haluaa.
Käkriäinen on hyvilläänkin. Mutta silti hän ei hellitä. Komesrootin
myönnytys sallisi hänen jo laskea säkin vähäksi aikaa tuohon niitetylle
nurmelle tai hyvästellä ja jatkaa matkaansa kotiin. Mutta sellaista hän
ei tee. Hän seisoo säkki selässä siinä vielä, näyttääkseen.
Sitten hän kuitenkin ajattelee, että ehkä nuo miehet ja akatkin, joita
myöskin on tullut luokse kärkkymään, huomaavat hänen toisen polvensakin
hiukan tutisevan. Niinpä on hänen aika hyvästellä ja lähteä menemään.
Maahan säkkiä laskematta hän antaa kauppaneuvokselle kättä. Ja sitten
lausuu hän hyvästit heinäväelle:
"Hehe..."
Hitaasti rupeaa hän tallustamaan heinäpellon aitaa kohti.
Mutta aidankaan luona, noustessaan aidan yli, ei hän hellitä säkkiä,
vaan kapuaa säkki hartioilla rutisevasta ja hirveästi huojuvasta
aidasta. Sillä takaa ovat kai heinämiehet kuulleet tämän perhanan aidan
narahtelun, kun hän koetti asettaa säkkiä sen varaan, eikä hän nyt anna
heille sitä ilon makeutta, että he voisivat vetäistä helpotuksen
hengähdyksen nähdessään hänen väsymisensä. Ei, aidan yli täytyy
jauhojen mennä selässä.
Ja ne menevät ... aidan toiselle puolelle, kätkevään lehtoon asti.
Viimeinkin.
Siinä sopisi hänen nyt levähtää. Mutta kuinkas käy! Siellä mutaisella
karjapolulla yhtyy Käkriäiseen Sahan hovin piikatyttö. Tulee takaa,
juoksee. Kysyy, eikö Käkriäinen ole nähnyt niitä sikoja ... samoja,
joita Juutas oli katsellut tänne tullessaan. Piika on pantu niitä
etsimään, ihmisten aitoihin ryntäämästä, kuljettamaan arestiin.
Etteivät ne tapata vielä muitakin lehmiä.
Nyt ajattelee Käkriäinen, että se tyttö saattaisi kertoa hovilla kuinka
Käkriäinen oli istunut väsyksissä aidan takana. Pitää kantaa säkkiä
lepäämättä vielä jonkin matkaa. Mutta perästä kulkevalle tytölle ei hän
puhukaan muuta kuin pari sanaa, tiuskahtamalla:
"Tuonne päinhän ne menossa ... sianraamit...!"
Juutas kävelee edeltä, piika perästä. Juutas kävelee ja hänen
silmäkuopissaan lainehtii hiki. Eikä hän oikein näe polkuakaan. Sillä
kellertävä vesi hämmentää silmät ja pistelee niitä. Leppien lehdet ja
hämähäkinverkotkin söhivät silmiin. Sellainen helle, että linnutkin
ovat hiljaa. Mutta korvissa soittaa. Olisipa tullut edes karvareuhka
päähän: se pysyisi paikoillaan paremmin kuin tällainen akkojen hattu,
joka laskeutuu naamalle aina kun kallistaa selkäänsä säkkeineen.
Viimein alkaa Käkriäisestä tuntua kuin hänen sarvenensa rupeaisivat
painumaan läjään. Ja kipeän jalan pohjetta pakottaa. Ja selkäruotahan
tässä vääntyy luokiksi kuin tuomi painimessa. Eikä voi enää muuttaa
käsiä: ne tarvitaan molemmat. Mutta hovin piika ei vain erkane hänestä
eikä mene metsään! Kulkisi sikojensa perästä, lankunpätkien, eikä
hänen! Ei tässä niin hellitetä! Ei vaikka helvetti repeäisi! Paita
likoaa ja liimautuu nahkaan ... on kuin samaa marraskettä joka
paikasta...
Käkriäinen sylkäisee suustaan paperossin märän tyngän, jossa ei ole
tupakkaa.
Niin menee kymmenen minuuttia.
Viimeinkin erkanee tyttö hänestä, katoaa metsään oikealle.
Viimeinkin ... irtautuu mukana kälkättämästä, riippumasta kuin mikä
kakare karvan nenässä. Mutta Juutas kantaa säkkiä yhä edelleen, tällä
kertaa kiukusta tyttöä kohtaan, joskin myös vauhdin voimasta. Hän
tahtoo kantaa vielä tuon metsäniityn toiselle puolelle. Siinä aidalla
hän sitten levähtää. Mutta nyt ei ennen sitä aitaa ... ei vaikka
keuhkot pellolle pullistuisivat! Hän kiroilee kyllä tällaista ... alkaa
kiroilla yhä enemmän...
Tällaista orjuutta. Hän mutisee:
"Orjuutta... Köyhän ihmisen... Komesrootti taisi narrata... Lupaa
puolella hintaa: mikäs köyhemmän auttaa, köyhälistön... Totta se Mauno
Kypenäisen aviisi herroista...! Mutta ihmisten kiusaksikin ... tämän
pussin mennä pitää! Raskaampi oli kuin arvasinkaan ... ottamaan
puijasivat."
Sillä vaikka Juutas oli ennenkin kantanut jauhosäkkejä sen kymmenisen
kilometriä, kuten hän oli komesrootille sanonut, niin viisiseitsemättä
kiloa säkit olivat painaneet, eivätkä kahdeksaakymmentä, joskin hän oli
tullut komesrootille niin sanoneeksi. Kun komesrootti oli ollut niin
pöyhkeä. Ja niillä matkoilla hän oli välillä levännyt.
Mutta nyt: heinänteko olisi kotona ... sinne pitäisi...! Ja leipä on
Putkinotkossa lopussa. Suut huutamassa sanikoilla. Ja akoilla. Niiden
tähden tässä saa revetä ... suolensa maahan purkaa. Äh, oh! Miksi ei
hän tullut veneellä? Mutta kukas sen arvasi, että komesrootti antaa
näin paljon ... narraa ottamaan. Se komesrootti!
Pentujen olisi pitänyt tuoda vene Sahan hovin rantaan...!
Tämä nyt on...!
Perhanan komesrootti... Köyhiä...!
Tuskaksi tämä panee...
Nyt alkaa alamäki. Jyrkkä. Se kun vie...! Äh, öh. Eihän nyt enää mitä
tule! Sekös nyt, ettei enää henkikään kurkusta pihise...
Voi voi. Tätä kiusaa!
Ihmisten kanssa aina ... kiusa se on.
Kiusa koko maailma!
Tulisivat, tulisivat edes ne neekerit ja löisivät mäskiksi koko
maailman! Tulisivat viistosilmät, mustat kuin pata pankolla! Äh, äh.
Mutta ... tuon aidan luokse hän vielä kantaa!
Ja hän kantaa tosiaan.
Siinä hän sitten lepää. Lataa piippunsa ja vetää niin, että kohisee,
niin, että poskinahat menevät ihan suppuun ja koppa tulistuu. Yhden
piipullisen hän vetää. Ja lataa uutta. Istuu aidan juuressa. Säkki on
vieressä kivellä. Aita on Sahan hovin ja Vaskilahden raja-aita. Se on
korkealla mäellä.
Mutta kun hän on hetkisen levännyt, täyttää hän vielä kerran piippunsa,
ja sitten on säkki saatava kotiin. Käsivarsissa ovat hauislihaksetkin
kuin puuta, ja niitä alkaa oikein pakottaa. Hän nostaa säkin aidalle,
ottaakseen siitä sen selkäänsä. Kömpii itse aidan toiselle puolelle.
Vääntää säkin hartioilleen ja rupeaa menemään rotkoon. Se rinne vie
äskeistä jyrkännettä uhemmin. Eikä piippu pysy hampaissa, ja koppaan
valuu hikeä, niin ettei tupakka pala. Ja sieraimiinkin hiki tunkeutuu.
Piippu turisee. Käkriäinen vääntää leuoillaan sitä syrjemmälle, ettei
vesi menisi tupakoihin. Ei tahdo isokoppainen piippu kääntyä,
koivunpahkasta tehty, vuosi sitten, entisen piipun varrella varustettu.
Hän puraisee sitä vihoissaan, ja ohueksi pureksittu suullinen rasahtaa
poikki. Piippu putoaa sammalikkoon. Piippu! Juutas etsii sitä säkki
selässä. Sytyttää vielä kulon, se piippu. Palakoon... Vaskilahden
metsä... Ja kaikki muu! Ei näe eteensä hieltä ja kärpäsiltä. Piippu
toki löytyi. Hän työntää sen koppaa myöten suuhunsa. Mutta tupakka on
mennyt piipusta maahan. Hän kumartuu kaivamaan taskuistaan
tupakkamassia ja tulitikkuja, ja silloin säkki horjahtaa. Jyrkkä rinne
on ihan alla. Säkki menee rotkoon, kaataen ja vieden muassaan
Käkriäisenkin, niin että lapikkaat pyöränä kiertävät! Hän suistuu
alamäkeen, ja säkki tulee jymsähdellen perästä.
Kun Käkriäinen nousee rotkossa pystyyn, piippu koppaansa myöten suussa,
ja katselee säkkiä, on sen kuve haljennut! Korttelin pituudelta!
Jauhoja on valunut terävän koivukannon juureen. Kanto on säkin
puhkaissut.
Silloin suuttuu hän kovasti. Hän katsoo säkkiin, ja alkaa ärjyä.
Jauhot, jauhot! Hän ärjyy niin, että autereessa sinertävä salo kaikuu.
Karjahtelemalla hän kiroilee. Tupakkakukkaro ja tulitikut ovat poissa.
Hän juoksee takaisin jyrkälle rinteelle. Pyörii, kaivaa sammalta.
Alempaa löytyykin se pässinpusseista tehty massi, ja ylempää tulitikut.
Hän menee takaisin rotkoon. Muistaa, että kuusikon takana on vielä
toinen aita. Sen luokse ei ole pitkälti matkaa. Hän lönkyttää
veräjälle. Hän ei sano kärsivänsä aitoja tiellään, rekkuleita. Hän
aikoo repiä aidan, ja hän repii sen. Joku aidas on lujassa. Hän
riuhtaisee, saa aidaksen irti, lyö sen poikki aidan selkään. Metsä
räikkyy ja ruskaa.
Nyt kiskoo hän juurineen pois seipäätkin.
Ja sitten puskee hän veräjän kumoon, enää aitaa purkamatta. Siinä
repeää takki kainalosta. Kun hän ryntää veräjään, kuin härkä, leveän
rintansa koko voimalla, niin veräjä kaatuu.
Sitten jatkaa hän esteetöntä kulkuaan kotiin. Ilman säkkiä. Katsoo
vielä taakseen, hävitettyä veräjää, ja murisee. Vieläkin on yksi aita
ennen Putkinotkon aitaa, joka on ennestään kaatunutta. Hän kaataa
tämänkin vieraan aidan, Vaskilahden akan aidan. Viidakon takana kuulee
hän liikkuvan lehmiä kalisevin kelloin. Vaskilahden lehmiä varmaankin.
Tuolla kauempana oli hovin karjaa. Siitä hän ei piittaa. Tulkoot
hänenkin maalleen... Niin työlästynyt hän nyt on...
Juutas kävelee viuhtomalla kivikon polkua. Silmät välkähtelevät
koloistaan vihertävinä.
Nyt menee hän Putkinotkon portin vierestä sisään.
Siten tulee hän Putkinotkon lammen niitylle. Hän aikoo lähettää
Ananiaksen hakemaan sitä säkkiä hevosella. Mutta Ananiasta ei näy. Eikä
niityllä ole ketään heinässä! Käkriäinen ärjähtelee. Ei kuulu
vastausta. Ainoastaan koira rähisee ja lapset huutavat tuolla kauempana
metsässä. Eivät ne ole heinänteossa.
Käkriäinen alkaa mennä mökille, ja karjaisee rinteellä niin, että
tuparakennuksen räystäät rämisevät. Ei vastausta. Jo nyt on...!
Hän menee pihalle. Tamma kamuaa siellä nuorassa, puoli ruumista
potattipellossa.
Ja kana, kana tullut tuonne! Tupakkamaassa se on. Käkriäinen juoksee
kanan kimppuun. Se yrittää silmille, kun sitä potkaisee. Juutas ottaa
kanaa kiinni, se rätkättää. Juutas saa sen sorkista, ja roiskis, aitan
salvaimeen!
Siinä se on se kana. Se kuoli, oh, oh!
Sitten hevonen kiinni. Riuhtoen hän sen sitoo. Ja missäs nyt ihmiset?
Tuvan portailla on matikka. Ei ole annettu Moksille!
Tuvassa makaa mummo permannolla, oikoo kupeitaan. Ja pienin pennuista
nukkuu kätkyessä vaate silmillä. Käkriäinen kysyy muita kakaroita.
Kaikki ne karkasivat ketunpesää kaivelemaan, paitsi Leja, sanoo mummo.
Missä lienee nyt Leja ... ehkä läävällä, sinne on tuotu lehmä,
astutettavaksi.
"Ketunpesälle kakarat! Eivät heinää tekemässä!" ärähtelee Juutas.
Ja kaikki muukin on Käkriäisestä päin halikkoa. Turkinpalko on
ikkunalla: hänen sisunsa kiehahtaa, hän ei kärsi törkyä tuvassa,
kukkia. Mutta siitä ei nyt suurta paukausta tulisi, jos hän paiskaisi
sen lattiaan. Hänen tekisi mielensä riipaista kätkyt. Se olisi
tarpeeksi iso. Mutta varoopa hän isin pikku poikaa. Ei, johonkin täytyy
saada rouhaista kiinni. Kana! Ja Sohvi. Ja se säkki, säkki.
Rosinan hame riippuu orrelta ja lyö Juutasta silmiin. Hän tempaisee
hametta. Lauta putoaa silloin tavaroineen orrelta, Naulalaatikko käy
hänen päähänsä. Se ei tosin paljoa koske, sillä laatikko on melkein
tyhjä. Mutta Käkriäinen tarttuu toisesta päästä lautaan, hän örisee,
hän paukauttaa sitä lattiaan mummon viereen, hän ärjähtelee:
"Minä poltan ... poltan koko talon! Ei niin pohjakivistö saa jäädä!
Kaikki. Ja tapan kaikki! Hirtän. Säkki ... ja tämä maailma...
Kahdeksankymmentä kiloa... Moksi. Minä poltan. Ja itselleni ... puukko
kurkkuun!"