Svea on kaunis ja hän on hyvä. Hänen päänsä aavistaa paljon
kummempiakin asioita maailmassa kuin mikä mahtaa olla syynä tähän
Käkriäisen jöröyteen. Uskoohan Svea olevansa hiukan kaukonäkijä, niin
herkkätunteinen hän on... Nyt käy hänen kovin sääliksi tuota ihmistä,
josta hän pitääkin, jopa alkaa häntä melkein ihailla. Kas, siinähän on
oikea alkuihminen: moinen väkevä, köykkyinen selkä, koukistuneet
käsivarret, ja matalahkon otsan varjossa hirveän itsepäiset, mutta
lapselliset silmät.
Svean tekisi mieli silitellä Käkriäisen päätä, tällaisen ikäänkuin
karjasta erotetun ja vihoittelevan härän päätä, lohdutellakseen ja
lepytelläkseen Käkriäistä. Silitellä lempeällä kädellään ja
pörrötelläkin hänen pitkää otsatukkaansa.
Mutta Svea vähän pelkääkin häntä... Ja Käkriäisen läheisyydessä olisi
tällä hetkellä sitäpaitsi niinkuin kettujen, joista lähtee
eläintarhassa kesällä väkevä luonnon tuoksu. Svean on täytynyt salaa
avata välikamarin ikkuna, jossa hän on käynyt pari kertaa katsomassa,
eikö hänen isänsä tule jo takaisin karjakartanolta. Ja myöskin salin
ikkunat on sitten ollut pakko avata, että veto puhaltaisi läpi salin.
Nyt lähtee Svea jälleen välikamariin ja vilkaisee pihalle. Sielläpä
näkeekin hän isänsä tulevan. Ja Könölinin jäljestä kiiruhtaa
emäntäneiti.
Svea rientää keittiön portaille isäänsä vastaan ja sanoo hänelle
hiljaa, että tuota parkaa, joka istuu yhä salissa, pitäisi kai jotenkin
hyvittää, koska hän lienee pahoillaan siitä, ettei häntä otettukaan
parantamaan lehmiä: luultavasti oli Käkriäinen saanut sen käsityksen,
että hänet otettaisiin. Emännöitsijä on myöskin joutunut paikalle.
Hänkin alkaa siunailla, melkein kovalla äänellä, että lepyttää sitä
täytyy, vaikka se onkin mennyt salin tuolille, oh, oh, sellaisella
nutulla ja housuilla: emännöitsijä oli katsellut niitä takaa, ja
Käkriäisen takapuolissa oli ollut jäkälöitä ja jos jotakin rapaa. Mutta
kuka tietää, mitä pahaa se saattaisi tehdä lehmillekin... Se voi
puukottaa ... taioilla ja jos jonkinlaisilla! Emännöitsijä se vasta
oikein pelkää tuonnäköistä miestä.
Kauppaneuvos naurahtaa hänelle, ja sanoo sitten Svealle:
"Noh ... joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy."
"Eipä aivan syyttä", väittää Svea hiljaa. "Mehän hänet käskimme
puheillemme. Ja melkeinpä huviksemme, kuin narrin, hyi!"
Kauppaneuvos taputtaa tytärtään olalle ja lupaa jutella Putkinotkon
miehen kanssa.
Salin ovella hän seisahtuu kynnykselle:
"Kah ... niin, täällähän sitä vielä ollaan! Se on hyvä, se... Istukaa,
istukaa..."
Käkriäinen ei liikahda muuta kuin vaihtaakseen jalkaansa toisen päälle
ja kääntääkseen kasvonsa Konsta Könösestä muualle. Kauppaneuvos
katselee häntä, kävellen salissa hiljaa edestakaisin ja silloin tällöin
pysähtyen. Käkriäinen ajattelee, että katsokoon nyt vain: hän itse
istuu eikä ole koko Konstasta välittävinään.
Sitten menee kauppaneuvos Käkriäisen luokse, kumartuu hänen puoleensa,
ravistaa häntä ystävällisesti hiukan hartioista ja osoittaa paidan
nurkkaa, joka pilkistelee pitkulaisena Juutaksen kaatioista.
Kauppaneuvos naurahtaa ja sanoo:
"Mikäs jäniksenkorva se tuo on? Tahtoi minuakin vähän naurattaa ... se
huvitti tohtoria. Mutta mitäs siitä, mitäs siitä!"
Käkriäinen katselee haarojaan. Ja eikös olekin ... se paita piru. Ja
siitä hänelle huomautetaan...
Hän katsahtaa Konsta Könöliniin. Kauppaneuvos hymyilee ystävällisin ja
kirkkain silmin.
Tämän tähden eläintohtori siis oli nauranut!
Käkriäinen nolostuu. Pitikin unohtua nuo napit auki!
Voi perhana!
Tällainen häpeä oli tullut hänelle... Lankeemus taas ylpeyden perästä.
Nolopa tässä nyt on Käkriäisen olla. Hän mutisee, hokee:
"Kah ... he ... eikös unohtunutkin ... kykyllä metsässä, haha..."
"No, mitäpä siitä, mitäpä siitä! Muuten vain puhuin", sanoo
kauppaneuvos. "Mutta arvelin ... että oliko Käkriäisellä muuten jotain
asiaa ... taloon?"
He, Käkriäinen oli tässä harmistumisessa ihan unohtanut sen
jauhopuuhansa. Nyt vastaa hän hiljaisesti, melkeinpä nöyränä:
"Mitäpäs sitä ... meikäläisellä... Mutta olisihan sitä ... entistä...
Jauhoja arvelin kävellä tuolta myllyltänne pyytämään. Mutta kun kuulin,
että komesrootti on kotona..."
"Jaha", sanoo kauppaneuvos. "Jauhoja... Saahan niitä..."
"Niin, mutta", alkaa Käkriäinen, tarkoituksella päästä puhumaan, että
hän tahtoisi niitä jauhoja velaksi. Ja siksi hän kysyy johdannoksi,
että missähän ne ovat niissä hinnoissa nykyään?
"No, siitä ennätetään", vastaa kauppaneuvos, joka aavistaa Käkriäisen
epäröivästä äänestä, ettei hän voisi jauhoja heti maksaa. Ja onhan
Käkriäinen velaksi saanut häneltä ennenkin. Ja lotjatöillä se on
velkansa maksanut. Se on ollut varsin edullistakin Konstalle.
Kauppaneuvos hymähtelee, heilauttaen torjuvasti kättään:
"Eihän tässä nyt ketetä nahkaa ... naapureilta. Ja mitäs mennä
myllylle ... onhan se jyväaitta täälläkin ... kun kerran kotiin
satuttiin. Paljonko pitää? Mennään aittaan."
Putkinotkon Käkriäinen ilostuu jälleen. Pian tallustelee hän
kauppaneuvoksen perässä välikamariin ja keittiöön, pistäytyen ovista
puolittain kylki edellä, niinkuin hänellä, leveähartiaisella, yleensä
on tapana liikkua vieraissa paikoissa, muulloin paitsi vihastuneella
tai pöyhkeällä päällä ollessaan, jolloin rohkeus tuo hänelle taidon
tunkeutua ahtaastakin reiästä suoraan. Ja keittiössä uskaltaa hän
sitten ilmaista kauppaneuvokselle, joka ottaa suurta avainta toisten
joukosta naulasta, ettei hänellä nyt olisi niitä rahojakaan: hän
maksaisi sitten vasta ... jos hän olisi komesrootista siihen
kelvollinen.
Kauppaneuvos naurahtaa ja sanoo, ettei hänellä nyt ole oikein aikaa
periä maksua. Ja kävellessään pihan ylitse suuren aitan luokse hokee
hän:
"Antaahan olla, kyllä ennätämme, antaa olla..."
Nyt aukaisee Konsta Könölin aittansa oven. Sisältä näkyy kolme
seinällistä lattiasta kattoon asti täynnä pönäköitä jauhosäkkejä.
Ruissäkit, isommat ja pienemmät, ovat kumpaisetkin omassa rivissään.
Vehnäjauhojakin on. Mutta pieniä puudan säkkejä ei tällaisessa aitassa
olekaan.
Kauppaneuvos sanoo:
"Siinä sitä nyt on ... rukiista. Montako Käkriäinen ottaa?"
"Montako?" toistaa Käkriäinen. Ja ajattelee, että hyvä mies tämä on ...
nyt tämä Konsta ... sittenkin. Mutta maksaahan ne täytyy kerran ...
tällaiset asiat. Tämä naapuri se kyllä muistaa: Konstan pää ei olekaan
tavallinen huttupää. Muistaa se vaadittaa työhön. Ja Käkriäisen
tarvinnee ehkä vastakin lainata täältä jauhoja... Se paitakin näkyi
housuista...
"Niin montako muka", toistaa Juutas. "Menisihän niitä ... onhan niitä
suita meillä syömässä. Mutta ... milläpäs heitä kuljettaakaan?"
"Eikös ole mukana hevosta ja rekeä?" kysyy Konsta Könölin.
"Ei ole", vastaa Käkriäinen ja raapaisee korvallistaan.
"Tai purilaita? Tai venettä?" kysyy kauppaneuvos vielä.
Ei ole. Juutakselta oli unohtunut ... koko vene. Mutta kuinka hän
sitten nyt vie säkin Putkinotkoon? Sinnehän on virstojen matka. Sitä
tiedustelee kauppaneuvos Juutakselta.
Käkriäinen tuumii hetken. Kauppaneuvos sanoo, että sakit ovat raskaita
kantaa. Juutas kuulee sen, ja yhtäkkiä hän kehaisee:
"Niin raskaitako! Tuollainen nyt menee vaikka kainalossa!"
"Niin seitsemättäkymmentä kiloako!" huudahtaa kauppaneuvos.
Käkriäinen kertoo ja kehuu:
"Niin ... ihmekös tuo on... Ovat ne menneet ennenkin! Siellä entisellä
paikalla ... laivarannasta kestikievarin mökille... Siellä ... olen
minä toki kantanut kahdeksankymmenenkin kilon pussin kymmenisen
kilometriä! Selässäni. Olen minä. Ei se nyt ... meikäläisellä
paljon..."
"Kahdeksankymmenen kilon pussin!" ihmettelee kauppaneuvos.
"Nii-ni!" kehuu Juutas Käkriäinen.
Kauppaneuvos katselee Käkriäisen hartioita, tavattoman leveitä ja
hiukan kumaraisia. Ne ovat kuin jättiläiskilpikonnan kuori, sellaisen,
jonka Konsta näki aikoinaan Pietarissa. Mutta mihin vertaisi noita
kämmeniä, joita Käkriäinen hänelle nyt näyttää? Ne ovat kuin jääkarhun
käpälät. Entäpä Juutaksen isot ja latuskaiset jalkaterät?
Kauppaneuvos hymyilee ja pudistaa vielä epäilevästi harmahtavaa
niskatukkaansa.
Käkriäinen kehuu ja kertoo, kuinka hän ennen niin isoja säkkejä kantoi.
Yhtäkkiä sanoo kauppaneuvos, ja hänen silmissään välkähtää veitikka:
"No, tuossa on nyt kahdeksankymmenen kilon pussi! Pistä pussi
selkääsi ... jos jaksat. Minä menen tuonne heinäpellolle... Jos kannat
sen maahan laskematta pellon toiselle puolelle, niin saat ... puolella
hintaa."
Juutas Käkriäinen huudahtaa:
"Sinnekö? Ja puolella hintaa? Ahaa, nyt ne markat menivät! Pitääkö se
sana?"
"Pitää", vastaa kauppaneuvos. "Ja se sana seisoo...?"
"Kuin halstuoppi pöydällä!" vahvistaa Konsta Könölin.
Käkriäinen kysyy:
"Joko panen pussin niskaani?"
"Pane, pane!" yllyttää kauppaneuvos.
Käkriäinen kapuaa hyllyportaille ja vääntää jauhosäkkipinon päältä
selkäänsä kahdeksankymmenen kilon säkin. Sovittaa melkein neljä tuumaa
leveät kouransa säkin kaulaan, siteen taakse. Ja röhkäisee
kauppaneuvokselle:
"Joko lähdetään?"
"Jo... Menehän edeltä, minä pistän aitan lukkoon."
Svea seisoo keittiön portailla, ihmettelee ja näkee Käkriäisen
lähtevän. Hän hyvästelee Käkriäistä, joka ei kumminkaan häntä kuule,
niin innoissaan hän on. Sitten tulee hän ottamaan avaimen isältään,
joka ojentaa sitä hänelle, pyytäen samalla Sveaa juoksemaan sisältä
paperossilaatikon.
Juutas Käkriäinen lähtee kantamaan. Laskeutuu aitan portailta.
Helpollahan tämä ... kun jalat asettuvat paikoilleen. Hetkessä ne
tottuvat. Hän hellittää toisen kouransakin, ja säkki pysyy hyvästi. Ei
tarvitse kovin kumarassakaan olla... Kyllähän mies tämän ...
tällaisen...
Sitten kuulee Käkriäinen komesrootin ja kepsuttavan perästään,
hiljalleen ja huohottaen, Sentähden heiluttelee ja huiskuttaa Juutas
irtonaista kättään, näyttääkseen, että näin hän... Eikä säkki hänen
leveässä selässään silti kovin rytkähtele paikaltaan. Jopa pistää
Käkriäinen pieneksi juoksuksikin, renkien tuvan edustalla. Sitten alkaa
hän kuitenkin kävellä tasaisesti, haarat levällään, pitkin lehtokujaa,
josta mennään pellon toiselle puolelle, heinämiesten luokse. Kävelee,
kävelee, ja hiekka rapsahtelee hänen toisen jalkansa alla sen lapikkaan
epätasaisista ponnahduksista.
Päivä paistaa. Käkriäisen selkää alkaa hiottaa. Mutta ... kastuuhan
sitä tällaisella ilmalla, vaikkei olisi mitään painoakaan kantaa...
Tämä neljännes kilin metriä vain ... tuolla näkyy jo heinäväki
vilahtelevan.
Komesrootti kysyy hänen selkänsä takaa, ihanko pussi on kevyt.
Käkriäinen vastaa:
"No, mitäs... Eihän paski mitä paina..."
Hiemasen hän jouduttaa jalkojaan ja kiskaisee säkkiä ylemmäksi. He
menevät nyt heinäpellon poikki.
Kuluu jonkin aikaa. Sitten pysähtyy kauppaneuvos ensimmäisten
haasiaintekijäin luokse. Käkriäinen huomaa sen korvakuulolta takaansa
ja käännäiksen katsomaan. Hän ajattelee, että meinasikohan komesrootti
näitä heinämiehiä vai etempänä olevia? Mutta sehän sanoi, että oli
kannettava säkki pellon toiselle puolelle, eikähän tässä nyt sanaa
syömään ... tällaisessa leikissä. Eikä tuo tosiaan vielä väsytäkään.
Säkkiään yhdellä kädellä selässään pidellen seisoo Putkinotkon mies
ääressä ja odottaa komesrootin joutumista. Kauppaneuvos ohjailee
akkoja: kuinka heinänrippeet on haravoitava pois tästä ja pois tuolta,
ja pois täältäkin haasian vierestä. Hän sanoo, ettei haasianvälejä saa
latoa liian tiuhaan, niinkuin on ladottu vähän tästä, ja vähän tästäkin
ja vähän tuolta, muuten heinät ummehtuvat. Käkriäinen aikoo ruveta
pitämään säkistä kaksin käsin. Mutta silloin on hän huomaavinaan
komesrootin silmissä veitikkamaisen vilahduksen, ja yhdellä kädellä
täytyy silloin säkin pysyä.
Nyt lähtee kauppaneuvos taas kepsuttamaan edelleen, sanoen
Käkriäiselle:
"No, jokos mennään...?"
Kauppaneuvos kulkee edeltä. Hiljaa. Mutta salaa hänen selkänsä takana
kantaa Juutas säkkiä vähän kaksin käsin.
Sitten pysähdytään niittäjien luona. Juutas ei laske pussiaan maahan.
Ei hän nyt tosin niin paljoa siitä, että saa säkin puolella hintaa,
vaan voitto se häntä viehättää: komesrootin luulo, ettei hän muka
kantaisi!
Mutta mikäs se pellon toinen puoli oikeastaan on? Komesrootti kiertelee
tarjoilemassa miehille paperosseja. Käkriäisen on täytynyt väkisinkin
kumartua hiukan koukumpaan, ja vaihtaa kättäkin ja antaa säkin levähtää
selkänsä päällä, kuin pöydällä ikään. Sitten hän taas ojentautuu
pystympään.
Mutta hautoopa tuo helle muitakin kuin Juutasta. Tuossa pyörii hiki
suurina karpaloina yhden mökinpojan päälaella, joka on äsken keritty
paljaaksi ja hohtaa päivänpaisteessa tulipunaisena. Se poika on
niittänyt paljain päin: hupsuja on monenlaisia. Käkriäisen tänne
hoville tullessa oli heinäväki pilkannut kai hänen hattuaan. Käkriäisen
tekisi mieli nyt sanoa tuolle pojalle, että pitäisipä hänkin
pääkuorensa ympärillä karvahattua, niin ei kallo hikoilisi tuolla
tavalla. Ei se hikoilisi senkään vertaa kuin paljaana. Siksipä
Käkriäinen sitä reuhkaa heinäkuussa pitääkin: se estää kuuman
pääsemästä päähän. Jos pitää muustakin syystä: muuten vain.
Mutta säkki! Ei, no, sitä hän ei pane maahan. Niin huono hän ei ole ...
kaikki katsovat häntä!
Eikä pane varsinkaan, koska kauppaneuvos tulee nyt ihan kuin uhmalla
hänen luokseen ja kysyy, eikö Käkriäinen pane tupakkaa! Käkriäinen
pitelee silloin säkkiä kaksin käsin. Kauppaneuvos tarjoaa paperossia.
"Menneehän tuo", vastaa Juutas hiukan ärtyneesti ja ottaa tupakan
oikean kätensä pienellä sormella ja peukalolla, sillä hänen
etusormellaan ottaa on paperossi liian pieni: kuin mikäkin olkipilli
miehen savukkeeksi. Mökkiläiset kerääntyvät ympärille. Ja näyttävät
irvistelevän salaisesti ikeniään, sen huomaa Käkriäinen kulmiensa alta,
imiessään tulta paperossiinsa komesrootin tikusta. Mutta irvistelkööt,
perhanat. Huonoja ovat... Jopa yksi heistä kysyy, eikö se paina, tuo
kuorma. Ja joskin toinen sanoo, kun on kuullut Konsta Könöseltä, että
Käkriäinen aikoo viedä säkin kantamalla kotiinsa, että tuo Juutas se on
koko karhu, niin arvelee kuitenkin kolmas:
"Kotiinsa asti se ei sitä jaksa kantaa!"