Mutta Juutas Käkriäinen istuu komeassa salissa, Könölinin sahan
kartanossa, jota sanotaan hoviksi, kuten ennenkin, herrasaikoina. Mutta
herra se on Könönenkin, rikas Konsta Könönen.
Käkriäinen on istunut siinä jo puolen tuntia.
Ja sitä ennen on hän ollut hovilla parisen tuntia.
Salissa on neljä korkeaa ikkunaa ja kaksi vihertävää kaakeliuunia sekä
katossa messinkisillä hevosenpäillä koristettu lamppu.
Pari ikkunoista on auki. Käkriäinen on täällä ajatellut, että jos hän
kerran tekee tupaansa Putkinotkoon uudet ikkunat, niin avattavia niitä
ei tehdä. Saa sitä ihminen pellollakin ilmaa, ja lämmintä varten se on
tupa. Sellaiset avattavat ikkunat, jotka Muttinen oli aikoinaan
Putkinotkon tupaan teettänyt, märättävät asumuksen: valuttavat talvella
vettä seinille. Ja kyllä Käkriäisten nenä sietää sen rukiisen hajun,
joka on umpinaisessa tuvassa.
Kun täällä hovissa pidetään ikkunoita tuolla tavalla auki, niin siksi
niitä tarvitaan kaksi uuniakin, talvella.
Salissa on vielä sohvia, Pietarista tuotuja, vihreitä kuin kuihtunut
sammal. Ja tuoleja sohvien välissä ja ympärillä. Ja on kukkia, joiden
lehdet näyttävät olevan kuin mitäkin piirakkaita. Ja seinillä ikkunain
välissä peilejä, ihmisille naamojaan kuvastella: kolme lattiasta
kattoon ulottuvaa peiliä, joista yksi tuntuu rämähtäneen rikki. Ja
paitsi maalattuja kuvia on valokuviakin, yksi itse Könösestä,
viiksineen, jotka ovat terävät kuin naskalit: toinen niistä tököttää
ylöspäin, toinen alas. Se on Konstan nuoruudenaikainen kuva, silmät
narjottavat päässä kuin renkaat. Ei ole tämä nykyinen Konsta Könönen
enää niin riuska ja tuikeasilmäinen. Ja pois tuo on ajanut
viiksensäkin ... vanhentunut on mies.
Näin on Käkriäinen ajatellut ennen, milloin on saliin ovelta
vilkaissut. Tänään ei hän ajattele tällaisia. Hän on vihainen.
Oven suussa hän istuskelee, möyhennetyllä tuolilla. Sellaisella
tuolilla, jolla ruoteet tuskin tuntuvat hänen takalistoonsa. Hän
tietää, että ruoteet ne ovat tuolin sisässä. Hän tuntee ne. Tuoli on
kuin mustalaisen hevosen selkä. Mutta topinkipaikalla istuu kuitenkin
kuin heinäpussilla hevosen selässä.
Miksi hän ei istu tuollaisessa tuolissa, jossa on kaiteet käsivarsien
pitelemistä varten ja putoamista vastaan? Taikka hyvän reen pituisessa
sohvassa?
Ei häntä alunpitäen ole tänne saliin istumaan kutsuttukaan, vaan hän on
tullut sinne itse ja istahtanut. Ei hän ole ollut millänsäkään,
luvattaisiinko hänen siihen asettua.
Takkinsa selänkin hän muisti olevan matikanlimassa, tosin kuivuneessa.
Mutta ei hän siitä välittänyt. Olipahan melkein harmissaan, ettei se
lima ollut vielä märkääkin.
Muutama tunti sitten oli hän vielä niin tyytyväinen ja muhoileva. Mutta
nyt taas ärtyisellä päällä.
Seurana on hänellä salissa kauppaneuvos Könölinin oikein korea tytär.
Mutta eipä Juutas Käkriäinen nyt tuosta tytöstäkään. Ja liiaksi
kyseleväkin on Konstan tyttö, joten Käkriäinen ei tällä hetkellä viitsi
hänelle enää vastata paljon mitään.
Syrjittäin karmituolilla istuu Juutas. Tuolin mätäs helähtelee silloin
tällöin hänen allaan, kun hän käännähtää. Toinen Käkriäisen jalka,
josta lapikkaan varsin on valunut nilkkaan kurtuille, on tuolin
etupuolella, toinen tuolin sivulla. Ruumis on kääntynyt uuniin päin.
Käsivarttaan hän nojaa tuolin selkämykseen, mutta tyytymätöntä ja
mälliä pureksivaa leukaansa, karvaista ja kirjavaa, painaa hän
kouraansa.
Juutaksella on se akkaväen hatusta muokattu hattu päässä. Äsken on hän
pistänyt sen takaisin päähän, vaikka se ensin oli hänen taskussaan
tuolla keittiössä istuttaessa. Se on mukava hattu siitä, että se menee
taskuun, kasaan kuin sukka. Nyt on hattu syvällä toisella
korvallisella. Se on keskilattialle päin käännetyllä ohimolla, niin
että hatun lierien alta näkyy ainoastaan hänen toinen, hiljaa märehtivä
leukansa, tippuvaa mällinestettä ja vähän nenää, mutta ei yhtään hänen
silmiään.
Kyllästymisestä ja suuttumuksesta on hän puolittain ummistanut
silmänsä. Ja nyt ne alkavat mennä umpeen nukuttamisestakin.
Mutta siltä puolelta päätä, jota sinertävä hattu ei peitä, kohoaa
tukka korttelin pituisina töyhtöinä, kellertävinä ja punertavina
kuin päivänpolttama suolaheinä. Paikoittain on pää harmaasti
päistäreinenkin ... kuin metsäsian turkki.
Nurkka paidan helmaa pilkistää esille housujen nappiraosta. Sitä hän ei
kuitenkaan ole tullut huomanneeksi. Silloin tällöin sylkäisee hän
tuskin tuntuvan tihkun uunin eteen, mutta kuitenkin yli valkean maton,
joka kulkee salin peränurkasta oveen.
Neljättä tuntia Käkriäinen oli jo varsin hyvällä, jopa iloisella
päällä. Ja alkoi tuntea selviävänsä pitkäksikin aikaa ... karhuna
makaamisesta.
Verkalleen oli hän kulkenut tänne hoville, katsellut. Kierrellyt
milloin suhisemasta hiljentyvien koivikoiden halki, milloin
havunpihkalta haisevia kankaita. Poikki metsäniittyjen, joilla vesi
seisoi vähissä ja haiskahteli kuumalta ja mädältä. Yhdellä kohtaa
sähähti siellä lapikkaan edessä käärmekin ... tarhakäärme ... turha
sellainen: se sitä tappamaan. Se viiletti pelästyneenä puroon.
Elettävähän senkin oli.
Mutta Vaskilahden, lähimmän naapurin kohdalla oli hän poikennut
mutkatielle, vaikka siitä alkaakin parempi tie. Niin hän teki entisestä
tottumuksesta. Ja huvikseenkin tällä kertaa, pidentääkseen täten
mukavaa kuljeskeluaan. Toisesta syystä rupesi hän aikoinaan, muutama
vuosi sitten, kiertämään Vaskilahtea loitommalta. Silloin, viidettä
talvea tästä viimeisestä lukien, oli Vaskilahden Matti, jonka kanssa
Juutas oli sitä ennen ollut parasta pataa, saanut sen talon
testamentilla Vaskilahden ryökkinä-vainajalta, ja silloin oli Matti,
ennen köyhempi mies, alkanut elää hyvin mukavasti, akan otettuaan, aina
vehnäsillä ja voilla. Sellaisen pihatantereelle kun Käkriäinen ei
lapikastaan pistä, vaikka suorin tie Putkinotkosta maantielle viekin
Vaskilahden kautta. Suutari Sinikanteleen mökin ohitse hän sitten on
tavallisesti kulkenut.
Se oli se ensimmäinen syy. Mutta sitten vahvensi sitä vielä uusi ja
nuorempi. Tarkkasilmäisen Rosinan huomauttamana selvisi Juutakselle
äskettäin muuan seikka, jota hän kyllä itsekin oli haistellut,
nimittäin, että Muikkusen Matti, tai sen akka, tahtoisi ostaa
Putkinotkoa: myydä isomman paikkansa ja elää pienemmässä pemisuonilla,
vielä rennommin. Tällainen totutti Juutas-raukan vihaamaan Vaskilahtea
niin, että hän nyt, oikein hyvällä tuulella ollessaankin, kierteli
pitkän matkan korpea Muikkusen talon ympäri, jos ei tällä kertaa
vihastakaan, niin entisestä tavasta. Kuin hidas karhu kömpi hän
vikaantuneella jalallaan ylös jyrkkiä vuorenseiniä ja kapusi uria,
joita hän etsi takavuosina niissä seinissä ja jotka hän on tallannut
paikoittain mustalle mullalle, varsinkin saadessaan liukua äyräiltä
alas melkeinpä takalistollaan. Sillä muuten ei niistä pääse. Isoilla
käsilläänkin on hän joskus tavoitellut kiinni puiden rungoista ja
kivien sammalhatuista, helteessä hikoillen ja itsekseen puhisten.
Mutta aina tuollaisista mutkatiensä esteistä päästyään on hän
pysähtynyt hiukan ja pistänyt piippuunsa.
On kuunnellut palokärkeä, miten se päryytteli hiljaisella ja kuumalla
kankaalla puun kupeeseen ja sitten huusi kimeästi.
Ja onpa Käkriäinen poikennut vielä syrjemmällekin, tirkistelemään
oluentiputtajaa, sen nimistä lintua. Katselemaan, oliko sen kieli
niinkuin pieni petkele, jota se vetäisee leukansa reunan ylitse ja
sitten taas pudottaa ulos kuin tipan olutta tai viinaa. Siitä on sillä
linnulla se ääni ja nimi. Mutta kun hän ei lintua nähnyt, ei hän
viitsinyt häntä ajella, sillä tiesipä hän jo ennestään, että onhan
sillä se petkele. Siinä hän kyykähti hiukan lepäämään. Kykki päin
aurinkoa. Siinä ne jäivät nuo pöksyjenkin luukut hiukkasen auki.
Neljän ja puolen kilometrin taipaleen Putkinotkosta sahalle hän tuli
melkeinpä kahdessa ja puolessa tunnissa. Mutta siitä ajasta veivät osan
Könösen monet siat, jotka hän kohtasi hovin heinäpellon aidan vieressä,
kun laskeusi viimeisestä jyrkästä pudotuspaikastaan lehmien ja sikojen
polulle. Siellä ne siat olivat ... jyrskyttivät polun kaluttua nurmea.
Ne olivat porsaineen. Voi minkälaisia piti ihmisten elukkeiden voidakin
olla! Ison talon siat niin laihoja! Juutas seisahtui niitä katselemaan,
sekä ihmetellen että hieman hyvillään. Isot siat niistä olivat kuin
lankunkappaleita. Niinkuin olisi pantu lankunpäitä kyljelleen pystyyn,
sellaisina ne liikkuivat hiljaa leppien välissä. Justiinsa kuin
lankunpäät, selkäreunasta pykälletyt: selkärangan nikamat näet...
Niin hoitaa sikoja tuo hovin emännöitsijä, se hölläsuinen neiti, jota
Konsta pitää täällä, itselleen vahinkoa tekemässä. Konsta itse asuu
enimmät aikansa kaupungissa, sekin ... niitä liikkeitä harjoittamassa.
Ja antaa tällaisen tilan olla isännättä. Mutta kyllä Käkriäinen sen
tietää: se Konsta taitaa tahtoa siitä neidistä etuilla sellaista muuta,
akkansa selän takana! Siinäpä se.
Mutta ne ne porsaat! Ne olivat niitä, joita Käkriäisilläkin on yksi,
Rosinan täältä keväällä tuoma. Silloin oli Käkriäinen suuttunut myllyn
konttoristille ja sahan hovillekin eikä itse lähtenyt tänne. Rosina toi
sen porsaan veneellä, säkissä. Samanikäinen on heidän porsaansa kuin
nämäkin. Mutta ero se on porsailla ja porsailla. Nämä niin pieniä
vielä! Niinkuin olisivat sen hänen porsaansa tekemiä, jos se olisi
ollut imisä. Mutta ihmekös tämä: kun pienoiset elukkeet ajetaan itse
hakemaan einettään metsästä, se emäntäneiti ajaa, lihava neiti... Ei
syötä porsaita karsinassa. Ja eihän sika heinillä elä.
Käkriäisen mukava tuuli lisääntyi vielä porsaita katsellessa.
Houkuttelipa hän yhtä luokseenkin, säälien sitä. Ja kun se tuli,
raaputteli hän sen niskaa ja kupeita, ja mittasi samalla toisen kätensä
peukalon ja etusormen välillä, oliko tämä miten pitkä. Kolme hänen
peukalopottinsa ja tuomentottinsa väliä se oli, tämä toukokuinen
porsas. Kotona hän mittaisi sitten oman sikansa, vertaisi, minkä verran
pitempi se oli sisaruksiaan. Ystävällisesti jutteli hän porsaalle
sitten, istuen kyykkysillään sen edessä ja mytistellen suutaan sen
kärsää kohti, kun taas porsas kurotti hänen puoleensa vaaleita
sieraimiaan, parin tuuman päähän hänen viiksistään. Vielä säälivämmin
kuin äsken jutteli hän kauppaneuvoksen porsaalle, puhallellen sen
kärsään:
"Voipas mokomat, kun eivät henno antaa nöki-raiskalle jauhoa ...
eivätkä maitoa sieltä lehmän tissistä! Niin on mullassa tuo kärsykän
terskakin! Jos Konsta asuisi itse tilallaan, ei se tätä sallisi tehdä.
Kyllä se nösköistä ymmärtää ... että niille ruokaa..."
Vielä viivytti häntä vähän sekin, että kun hän kiipesi hovin
heinäpellon aidan ylitse, mennäkseen pellon poikki suoraan sahalle ja
myllylle, sillä tänne itse kartanolle ei hän oikeastaan aikonutkaan,
vaikka hänen jo silloin teki hiukan mieli tulla tänne tarinoimaan,
viivytti se, että hän näki jonkin matkan päässä siellä väkeä
heinänteossa. Sitä täytyi hänen nyt pysähtyä katsomaan. Mökkiläisiä
possakassa.
Ja huusipa joku heinämiehistä hänelle jotain, huomatessaan hänet
heinäpellossa. Ei Juutas Käkriäinen juuri tallannut heinää: ojaa myöten
hän oli aikonut kulkea, mutta nyt sattui oja loppumaan. Eikä se mies
siitä kulkemisesta huomauttanutkaan, kun Käkriäinen sitten tarkemmin
kuunteli hänen huutojaan. Kaikkea ei Käkriäinen erottanut, mutta sen
hän oli haistelevinaan, että jotain se voi sanoa tästä hänen hatustaan.
Ennenkin ne olivat ihmiset siitä laskeneet leikkiä. Ja heinäakatkin
käännähtivät ja katselivat Putkinotkon Käkriäistä. Ja kuuluivat
keskenään nauravankin. Siksi seisahtui hän siihen vielä pitemmäksi
aikaa kuin oli ensin ajatellut. Niine hattuineen. Työntäen sen lujemmin
takaraivoonsa kiinni, näyttääkseen, että siinä se nyt saa olla, se
hattu, joka kelpaa hänelle, tällaiselle säästävälle miehelle. Ja
olisipa ollut yhdellätiellä päässä se karvahattu! Se se vasta olisi
ollut heille töllisteltävä, ikeniensä irvistelijöille.
Ja aikoipa Käkriäinen heille vastatakin: työntää joltakulta turvan
vähän nasakasti tukkoon. Sitä vastausta hän mietti, joskaan ei keksinyt
muuta kuin että huusi, alkaen panna tupakkaa piippuunsa, kauempaa
heinäväelle:
"Häh ... akat?"
Ja ylenkatseellisesti hän heille nauroi.
Sitten kulki hän hiljalleen jo niitettyä alaa myöten. Lähelle kartanoa
jouduttuaan hän ihmetteli, minkälaista lepikkoa komesrootti antaa
kasvaa joen rannalle niitylleen. Sellainen virstaa pitkä niitty
kasvaisi miehen käsissä heinää niin, että pellossa voisi viljellä
tärkeämpääkin, ruista. Mutta tähän lepikon kasvamiseen jälleen on syynä
paitsi se, että Konsta asuu kaupungissa ja jättää oikeat hommat, maan
viljelemisen, hiukan emintimänosalle, myöskin se seikka, että hovissa
on huono vouti. Se on laiska, ja varasteleekin isäntänsä viljoja ja
muita. Ei tuota nyt näkynyt heinässäkään töitä johtamassa. Miksi sitä
Ripattiakin pidetään täällä? Sen kyllä Käkriäinen tietää. Ripatista on
Konstalle hyödykkiä metsäkaupoissa. Ripatti se jutkuttaa tuhmia
talollisia ja ostaa heiltä esimiehelleen metsiä ja maita, joista Konsta
sitten metsiä hakkaa ja sahuuttaa.
Kun Käkriäinen tuumiskeli tätä, seisoskellen joen luona sillan
korvalla, ja suuttuikin jo vähän voudille, lipparille, niin alkoi häntä
haukkua hovin iso talonkoira, koivukujan päästä. Joskus se koira on
puraissutkin oudomman näköisiä. Mutta eihän Käkriäisellä nyt olleet
huonommat vaatteetkaan päällä. Käkriäinen suuttui vähäsen. Ja sen
varalta, että koira karkaisi hänen lahkeeseensa, rupesi hän katselemaan
itselleen oksaa taikka seivästä jolla löisi koiraa niin, että siltä
pääkuori aukeaisi, jos se yhä haukkua vouskuttaisi häntä. Eikö se liene
joskus käynyt sekin hänen lampaitaan repimässä, vaikkei sitä tosin ole
Putkinotkossa näkynyt? Tai ei repimässä tänä kesänä, vaan
pelottelemassa.
Silloin alkoi hovin karjapihalta kuulua häliseviä ääniä. Ylimmäisenä
sen emäntäneidin rämpättävä huuto. Nyt se neiti voihki ja siunaili.
Kuuluipa neidille tapansa mukaan pullikoivien renkienkin ääniä. Juutas
Käkriäisessä heräsi uteliaisuus. Mitähän ne taas siellä mekastavat?
Siellä käy aina sellainen mekastus, ettei vertaa. Tuon neidin hupsujen
käskyjen tähden, joita kukaan ei rupea tottelemaan. Käkriäinen ennätti
taittaa pienen oksan lepästä ja sitten hän meni kartanolle. Koira
väistyi hänen edestään ja lakkasi haukkumasta, joko siksi, että näki
hänet nyt kokonaan, lepikon takaa ilmestyneenä, tai syystä, että oli
muuta talon väkeä lähistöllä. Tuolla renkituvan edustalla seisoi
Ripatti, isopäinen ja punanaamainen vouti.
Ei halunnut Käkriäinen Ripatin puheille, mutta nyt oli hän jo tähän
tullut. Käkriäisellä on syy olla varovainenkin Ripattia kohtaan.
Ripatti on lurjus. Viime talvena oli hän esittänyt Käkriäiselle, että
hänen olisi ollut myytävä Putkinotkosta rakennushirsiä, koska Ripatti
aikoo pian sijoittua kaupunkiin. Niin on, rymä, Konstaa varastellen
rikastunut, että aikoo rakennuttaa itselleen oman talon kaupunkiin.
Mutta Käkriäinenkö sellaiseen leikkiin, vaikka hän nyt vähän on
antanutkin Potamian asukkaiden ottaa polttopuita Putkinotkosta! Ei
ollut vielä keksinytkään ruveta myymään ja suurissa määrin. Ja Ripatti
olisi tahtonut melkeinpä ilmaiseksi. Kun sitten Juutas ei ollut
sellaiseen tyrkyttelyyn suostunut, niin uhkasi hävytön Ripatti
ilmiantaa hänet viinoista. Vaikkei Käkriäinen yleensä myy niitä
asuinpaikoillaan, vaan kauempana, oli hän kerran viime syksynä tullut
tuomaan putelin tänne Ripatille, sillä Ripatti oli lähettänyt
noutamaan. Ripatilla oli vieraita kaupungista ... holkkimassa.
Käkriäinen oli kyllä voudin kamariin mennessään painanut Topilta
lainaamansa koppahatun hyvin silmilleen, jottei häntä, jolla oli muuten
Ananiaksen paltto päällä, tunnettaisi: enintään saisivat luulla
Muttiseksi siinä koppahatussa, hehhe, ajatteli Juutas leikillä. Eivätkä
ne vieraat olleetkaan hänelle tuttuja. Ja Käkriäinen oli ollut ihan
vaiti ja lähtenyt heti putelin hinnan saatuaan sieltä pois... Mutta
uhannut oli sittenkin Ripatti ja sanonut löytävänsä miehiä Käkriäistä
vastaan ... tarkoittaen todistajia. Käkriäinen ei uhallakaan suostunut.
Ei siitä asiasta ole Ripatin puolelta sen jälkeen kuulunut mitään.
Mutta tekemisissä ei Juutas tahtoisi olla Ripatin kanssa.
Kuitenkin on Ripatti nyt hänet huomannut ja tervehtii häntä.
Ja mitähän se emäntäneiti mekastaa?
Käkriäinen tallustelee tuvan portaiden luo. Siinä täytyy hänen kätellä
Ripattia.
Ja Ripatilta saa hän kuulla, että kaksi hovin lehmää on mennyt
kaurahalmeeseen, Könösen omaan halmeeseen. Ovat syöneet itsensä niin
täyteen raakaa kauraa, että kuuluvat kellistyneen, raadot, maahan.
Emäntäneiti hoppuaa nyt sitä asiaa rengeille, joita hän tiukkaa
vedättämään noita kipeitä lehmiä kotiin.
"Ai, ai, sehän nyt oli kohtalo!" valittelee Juutas Käkriäinen,
loksauttaen hiukan kieltään kitalakeen. "Sehän nyt ... vahingonkohtalo.
Elukkeet halkeavat ja kuolevat. Mutta mitenkäs ne nyt sinne
halmeeseen?"
Ripatti vastaa, että oli revitty halmeen aita auki.
"Revitty? Niin ... joku repinyt? Kukahan se nyt sellaisen kolttosen?"
"Kyllä luulen tietäväni", sanoo vouti. "Meidän siat, räähkät, pääsivät
tässä äsken sen Puukon mökin potattimaahan siellä kaurahalmeen lähellä.
Puukolle olisi pitänyt maksaa. Ja puhuinkin siitä komesrootille. Mutta
mitäs se..."
Juutas Käkriäinen huudahtaa:
"Ahaa, niin että Puukko...! Repi aidan hovin lehmille auki. Jo, jo minä
arvaankin! Kappas, minkä kohtalon teki..."
Mutta parhaiksi on Käkriäinen ennättänyt istahtaa tuvan portaille
ruvetakseen pakinoimaan siitä Puukon teosta ja sioista: että se on
selvä, kyllähän se on kostoa, ja pitäisi ne siatkin pitää kiinni,
taikka voisihan niille panna hangot kaulaan, mutta sellaista aihetta se
nyt ei emäntäneiti taida ymmärtää ... niin, parhaiksi hän on ennättänyt
kaivaa sen pässinpusseista tehdyn ja harmaan tupakkamassinkin
housujensa taskusta, niin tulee siihen yksi rengeistä. Käkriäisen
vanhoja tuttuja, kotoisin samalta metsäkulmalta kuin hänkin. Se on
vilpitön ja lauhkea mies, jolle Käkriäinen on joskus saattanut
toimittaa tippasenkin, ja toimittanut kerran huokeammalla kuin muille,
ystävyyden vuoksi, köyhälle rengille. Hän tulee nyt ottamaan tuvasta
suitsia hevosille, joilla kipeitä lehmiä aiotaan vetää kotiin. Ja
Käkriäisen nähdessään hän huudahtaa:
"Kah, Juutashan se! Jo minä ajattelinkin, että olisipa nyt Juutas
täällä, niin eivät nuo lehmät kuolisi. Minäpä haastan komesrootille,
että täällä on sellainen mies, joka osaa parantaa."
Käkriäinen kysäisee:
"Mitä ... onkos se Konstakin täällä?"
Renki sanoo, että on se ollut muutaman päivän.
Nyt vie hän suitset toiselle rengille, joka läävän nurkalla valjastelee
hevosia reslarekien eteen. Ja sitten hän katoaa tuonne korkeaan
koivikkoon, josta valkeaksi rapattu herrasrakennus pilkistelee.
Siellä rakennuksen edustalla, kaari-ikkunoilla varustetun valtakuistin
vieressä, loikoilee kauppaneuvos Konsta Könölin nurmikolla,
paitahihasillaan, tuo melkeinpä pelkästään kaupoista välittävä mies, jo
iäkäskin ja sairaalloinen. Tänne hän on tullut pariksi viikoksi
levähtämään. Mukana on hänellä tytär Svea, joka hoitelee häntä
tarkemmin kuin kukaan muu, sydänvikansa vuoksi jälleen tavallista
pahemmin kärsivää. Sillä emäntäneidistä, joskin Könölin on hänestä
pitänyt, niin että hankki hänelle paikankin täällä, ei ole hoitamaan
sairasta. Sen tietää Svea, samoin kuin ettei siinä pitämisessäkään enää
ole mitään semmoista. Emäntäneiti ainoastaan syöttäisi Könöliniä, mutta
Svea hoitelee paitsi hänen ruumistaan hänen sieluaankin. Svea istuu nyt
tuuheassa nurmikossa ja lukee isälleen ääneen sanomalehtiä, joita
maitomoottori toi tänä aamuna kaupungista. Kauppaneuvos köllöttelee
selällään huovan päällä, niska pieluksille sovitettuna. Hän
kuuntelee ... tai ei kuuntele: lepäilee vain. Tirkistelee vanhojen
koivujen vieritse helteisenä sakoilevalle taivaalle...
Vahinkokin kuului taas Könölinille tulleen. Lehmät päässeet syömään
kauraa. Mutta ... tulkoon! Onhan hänellä omaisuutta... Tämäkin kesä on
kaupoilla tuonut kymmenesti enemmän kuin kokonaisen lehmäkarjan.
Olkoot ... sarvipäät. On niitä paitsi hänen omaksi elinajakseen, jonka
pituudesta ei ole varmuutta, muillekin: perheelle ja Svealle ja...
Mutta ei nyt pidä ajatella sellaista, sanovat tohtorit.
Konsta Könölin ei huolinut edes nousta maasta, kun emännöitsijä
kuljetti hälisten ja huutaen tämän Jobin-postin. Hän ainoastaan kehotti
vedättämään raavaat halmeesta kotiin ja haettamaan kaupungista
eläinlääkäriä. Emännöitsijä lähettikin moottorin kaupunkiin.
Ja sitten on Könölin antanut Svean lukea itselleen lehteä, koska Svea
siihen tarjoutui. Niin kuluivat pitkät ajat. Emännöitsijä touhusi
karjapihalla.
Nyt tulee renki ilmoittamaan kauppaneuvokselle, että tänne on sattunut
ihan kuin parhaiksi sellainen mies, joka parantaisi ne lehmät... Yhtä
hyvin kuin tohtori ... ehkä paremminkin.
"Mikä mies se sellainen on?" kysyy kauppaneuvos.
"Se on vain sellainen!" vahvistaa renki kehuvasti. "On se
parantanut ... ja parantaa yhä täällä Kenkkuinniemessä ihmisten
elukoita. Köyhempien ... ja talollistenkin. Eikä se maksa sitä rahaa
kuin tohtori kuitenkin ottaa..."
"Niin poppako on?" kysäisee Könölin.
"Jos lienee ... poppa tai pappa", vastaa renki. "Mutta ... paranemaan
se saa. Vaikka on sellainen ... niin parantaapas! Se on tuolla tuvalla.
Käkriäinen, Putkinotkosta..."
"Ai, ai, sekö Putkinotkon jumala?" huudahtaa hölösuinen ja punainen
emännöitsijä, joka joutuu samassa navetalta takaisin kartanolle.
"Kyllä ... kyllä sekin... Mutta minä pelkään sitä miestä! Se ...
ennustaa. Ennustaa kaikkea... Ja tietää ehkä kanssa ... kaiken maailman
asiat. Eikä aavista, vaikka se silmäisi..."
Yksinkertainen renki sanoo:
"Eihän se vihaa kenellekään ... syyttä. Ei se köyhemmille ainakaan,
tietääkseni. Mutta kun silloinkin, kolmantena syksynä, löivät sen yhden
miehen lehmää metsässä kirveellä, kostoksi, niin tiesipä, kuka löi."
"Sepähän merkillinen mies", mutisee Konsta Könölin. "Käkriäinen,
niinhän nimi oli? Putkinotkosta? Muistan. Se on käynyt täällä
jauhonostossa. Vai Putkinotkon jumala nykyään? Ja kaikkea ennustelee?
No ... pitäisi tuota nähdä. Kutsukaapas häntä tänne."
Renki lähtee Juutas Käkriäisen luokse ja sanoo, että komesrootti tahtoo
häntä tohtoriksi.
Käkriäinen lähtee, sillä ei se renki tullut hänelle puhuneeksi, että
oli jo lähetetty hakemaan toista tohtoria.
Renki on ainoastaan ajatellut, etteihän se lisäapu pahaa tee.
Eikä Ripattikaan ollut maininnut siitä Käkriäiselle, vaan oli mennyt
hänen, hartaasti puhelevan, parista vedättämään lehmiä kartanolle.
Rengin kutsun kuultuaan Käkriäinen tosin ensin vähän epäröi, ollako
noin vain avuksi otettavissa, kun häntä tällä tavoin pyydetään hätään.
Mutta sitten hän kumminkin ajatteli, että nyt hänen olisi helpompi
saada noita jauhojakin, helpompi itseltään Konstalta kuin siltä
konttoristilta. Sillä Konsta tarvitsi nyt paremminkin häntä, lehmiensä
vuoksi, kuin hän Konstaa. Ja ehkäpä hän saisi jauhoja täältä Konstan
aitasta, tarvitsematta kannella niitä myllyltä. Onhan Konstalla aina
ison talonsa tarpeita varten aitassa jauhoja.
Siksi lähti Käkriäinen hiukan vitkasteltuaan tuonne
herrasrakennukselle. Siellä kätteli kauppaneuvos häntä ... hiukan liian
huolettomasti kylläkin kipeäin lehmien omistajaksi. Sellaisen
tervehtelyn samoin kuin lihavan ja pyöreän Konstan keveät ja
naurahtelevat sanatkin päätti Juutas muistaa, kunhan tässä lehmien
parantamisesta puhe tulisi. Ovat ne monet muutkin, ja talolliset,
pyörineet ja kekastelleet mairien hänen edessään ennenkuin hän on
suostunut lähtemään heille tohtoriksi, kestittäväksi kaiken parhaan
mukaan. Kuitenkin hän hiukan lauhtui, kun kaunis neiti kutsui hänet
kohta sisään: joskaan ei valtaovesta, niin keittiöön, jossa kantoi
hänelle eteen kahvit, oikein tuukkirikalla ... vehnäskahvit:
monenlaisia vehnäsiä ja piperroksia. Käkriäinen otti hatunkin päästään.
Mutta sievoinen aika meni silti ennenkuin hän vastasi lehmäntauteja
koskeviin kyselyihin komesrootille, joka tuli myöskin keittiöön. Sen
verran oli Käkriäisen itsetunto loukkautunut. Ja lyhyt oli vastauskin
sitten, lyhyempi kuin salaperäisyys olisi vaatinut:
"On ... onhan niitä lehmillä ... mahanpuruja... Ja jos jotain..."
"Ja voisikohan noita parantaa ... tätä liikaa kaurojen syömistä?" kysyi
kauppaneuvos, asettuen keittiöpöydän ääreen. Pöydän toisessa päässä
istui Käkriäinen.
Juutas ei vastannut heti. Istui vain ja söi isosta kourastaan vehnästä.
Svea hymyili lempeästi pöydän vieressä, ja se hymy teki Käkriäiselle
hyvää. Neiti ... kaunis kuin mansikat ja rieskamaito. Jos nyt vastaisi!
"Niin tätäkö!" kehahti Käkriäinen. "Tätä ... mokomaa asiaa! On niitä
muitakin... Kun on elävä käärmekin mennyt lehmän mahaan ...
sieraimesta."
"Sieraimesta?" äännähti Svea. "Niinhän ne sanovat vanhat, että käärme
menee. Onko se totta?"
"Mitkä vanhat?" murahti Käkriäinen. "Tietävät ne muutkin ... tämän nyt,
tällaisen asian."
Kauppaneuvos kysyi:
"Ettäkö käärme menee lehmään sieraimesta?"
"Nii-ni! Ja menee muualtakin ... mitä reikää lehmässä on. Kun panee
menemään", vastasi Juutas.
"Panee menemään?" huudahti Svea.
"Niin."
"Mikä panee?" kysyi Svea.
"Hm", hymähti Käkriäinen ensin, niinkuin ei olisi viitsinyt
selvittää ... noille ihmisille, jotka eivät nyt sitä tiedä.
"Niin mikäkö panee? Ihmiset ... hm..."
"Hyi sellaisia pahoja ihmisiä!" huudahti kauppaneuvoksen tytär.
Käkriäinen nyökäytti päätänsä, ja virkkoi vakavasti:
"Niitä on sellaisia ... pahoja eläjiä."
Ja tuokion päästä kysyi hän, hiljaisemmalla ja salaperäisellä äänellä,
katsellen vähän syrjäsilmällä kauppaneuvokseen:
"Mikäs tämä sitten on, tämä teidän lehmienne halkeaminen?"
"Mikäkö?" toisti Könölin.
"Niin ... kyllä minä tiedän", vastasi Käkriäinen. "Ja jos ei apu tule,
niin kyllä ne halkeavat."
"Mitä tiedätte? Syynkö ... kuka on ne pannut niitä kauroja syömään?"
kysyi kauppaneuvos.
"Nii-ni!" vastasi Käkriäinen.
"No, sanokaapa!" houkutteli Svea.
Kauan meni ennenkuin Käkriäinen vastasi:
"Tiedänpä vain... Tässä onkin toinen kohtalo. On ... on tätä asiaa jo
rehlehtierattu... Ja tiedetään se, kenen näpit siinä on pelissä."
"Mitä? Reflekteerattu!" äännähti Svea.
"Niin ... katseltu sitä", vastasi Käkriäinen.
Tuon sanan on Käkriäinen kuullut Muttiselta ja käyttää sitä näin
arvokkaammissa seuroissa.
"Ahah?" huudahti Könölin. "Ettäkö tämä olisi ... jos ei juuri
panentapaha ... niin kenties tahallaan aikaan saatua. Kenenkä sitten?"
"En tiedä... Aitaa jos lienee revitty... Mutta ... kyllähän ne
tiedetään. Kenellä ovat olleet konstit nähdä..." vastasi Käkriäinen.
Könölin kysyi:
"Nähdä? Oletteko te sattunut näkemään ... että joku viehätteli lehmät
kauraan?"
"Hm ... näkee sen muutenkin. Ja olematta äärellään", vastasi Käkriäinen
salaperäisesti, kallistellen päätänsä.
Sitten pyysi kauppaneuvos Sveaa hakemaan sikareja, joita hän tarjosi
Käkriäiselle. Ja houkutteli:
"No, kuka ... sanoisitte nyt minulle?"
Juutas Käkriäinen arveli:
"Ei siitä vielä ole selvillä ... kuka se oikein... Ei ole oikein
rehlehtieruun jälkiä. Mutta sellainen aihe siinä vain on, että
paremminkin keskikokoisen miehen sen pitäisi olla... Ja
vanhemmanpuoleisen ... parrat leukojen alla. Ja rintaa vähän
ahdistaa..."
"Onko hänellä yskä?" kysyi Svea.
"No ... eikö liene tuolle tulossa keuhkokuume. Mutta kyllä se
paranisi..."
"Hm ... kukahan se sellainen. En tuota nyt satu muistamaan. Mutta eikös
sitä mitenkään... Sitä ... oikein nimeä?" houkutteli kauppaneuvos
edelleen.
Käkriäinen ei vastannut itse kysymykseen, mutta jatkoi, lyöden
kämmenensä syrjällä hiljaa pöytään:
"Niin se on se aihe... Ottakaapa hänet varteen tai ette, mutta sen
saatte vielä nähdä perästä, jos ilmi otatte, että sellainen se on mies:
leukojen alla parrat ... ja yskiä sen pitäisi..."
Kun sitten Käkriäisen mieleen johtui, että komesrootti voisi saada
kuulla Ripatilta, mistä hän oli päässyt näihin epäilyksiinsä mökinmies
Puukkoa kohtaan, jonka leukapartaa ja hengenahdistusta hän oli
kuvannut, niin varautui hän torjumaan senkin paljastuksen, jatkaen:
"On se tämäkin aihe nähty ... parisen viikkoa ... kotona. Unessa Rosina
näki ... että sellainen ikäänkuin parrakas ja körisevä mies. Mutta
mistäs minä hänen nimeään tiedän..."
Muuta ei Käkriäisestä tätä lehmien tapaturmaa koskevaa lähtenyt.
Svea sanoi aivan vilpittömästi:
"Niin, niitä on täällä maalla miehiä, joilla mahtaa olla sellainen
näkemyksen lahja! Onhan se varsin mahdollista. Mutta ... kuinkas minun
kurkkujeni siellä kaupungissa käy? Kypsynevätkö ne? Tuleekohan nyt
vielä poutaa ... kun alkukesä oli niin sateista?"
"Minkä?" kysyy Käkriäinen. "Kurkkujenko?"
Hänen tekisi mielensä olla vastaamatta, sillä hän ei siedä niitä
kurkkuja, samoja peijakkaita, joita hän oli juuri tänä aamuna sanonut
piruiksi ja kertonut paiskelleensa seinään. Svea jatkoi:
"Niin, kurkkuja ... meidän vain, herrasväen, syömisiä. Mutta tepä ...
tepä olette mainio mies! Te, joka tiedätte kaikki, ettekö voisi nyt
sanoa, onko loppukesä kauniita vai rumia ilmoja?"
"No, paremminkin rumia ... elokuu ... pitäisi olla", vastasi
Käkriäinen.
"Hyi, hyi!" huudahti Svea. "Kuinka te viitsitte ... sellaisia pahoja
meille! Mutta mistä Käkriäinen on sen huomannut?"
Svea katseli oikein koreasti Käkriäiseen, joka tuumi:
"Hm ... no ... suoraan sanoen... Mutta ... arvaakohan moni tuotakaan,
kuinka hevosen saa terveeksi, jos se on kipeä sarvenista?"
"Hevosen?" kysyi Svea.
"Saa sen! Ei siinä ole suurikaan temppu", sanoi Juutas. "Ei sen enempää
kuin että syöttää sille kauranpäistäreitä. Siinä tämä nyt on koko asia.
Mutta eivät ne kaikki..."
"Niin yksinkertaista!" huudahti Svea. "Mutta ... ne pahat ilmat!
Ettehän te niitä tahallanne meille? Mistä te niitä ennustatte?"
Käkriäinen katseli suu lempeässä hymyssä Sveaan ja hymähti:
"No ... jos tuon nyt ryökkinälle sanoisi. Katsokaahan nyt ... jos
otatte maan sisästä käteenne madon..."
"Madon?" huudahti Svea.
"Niin, sellaisen ... joka on noin puoli tuota peukaloani. Paksu ja
lihava ... ilkanäköinen."
"Hyi! Jos se puree!" huudahti Svea.
"Tämä nyt, hehe ... vaikka suuhunsa pistäisi. Ei niissä madoissa
myrkkyä... Käärmeissä pelkästään. Niin ... mutta jos se toukka nyt on
valkea, tulee pouta. Mutta jos musta, jo sataa, romahuttaa! Yhä sataa.
Mutta nyt sillä on, tänä kesänä, keskikohta valkeaa ja muu
mustanpuhuvaa, rinnan puoli, joka on alaspäin, ja per ... takapuoli...
Silloin on keskikesä poutaa. Mutta syksyyn mennessä sateista."
Siten tarinoi Käkriäinen keittiössä varsin kauan. Svea vastaili
Juutakselle, ja hänen isänsä kuunteli. Tarinoi sodastakin, joka raivosi
myöskin silloin jossain ja jonka Käkriäinen sanoi loppuvan pian: niin
oli hän äkäinen sellaiselle tappelulle, koska Maunon sanomalehti väitti
kaikenlaisten aineidenkin kallistuneen sen vuoksi. Mutta pian sen sodan
piti hänen arvelunsa mukaan lutkahtaa loppuun: paremminkin ehkä
niinkuin tulevana vuonna. Taikka heinäkuussa tähän aikaan. Mutta
sittenpä se vasta toinen peli alkaisikin! Sillä kun nämä kansat
keskenään riitelevät, niin toiset hyppäävät riiteleville niskaan, ketkä
lienevät ... reikkalaiset ja ruotsalaiset. Entäs sitten kiinalaiset!
Niitäkin on enemmän kuin Ruotsinmaa ja Ryssän puoli.
Ja koska Käkriäiselle, joka oli nähnyt sekä kiinalaisen että neekerin
kuvan Ananiakselle ja Saaralle lainatusta kansakoulun kirjasta,
kiinalainen ja neekeri olivat jääneet mieleen samana käsitteenä, niin
ennusti hän nyt kauppaneuvokselle ja Svealle, että neekerit ne vasta
tulevat. Ja sitten ... eikö tulle maailman loppu.
Könölin myönteli:
"Niin, niin, kyllähän se tällä matoisella maanpallolla ... on kaikki
mahdollista."
"Millä?" sävähti Käkriäisen mielessä. "Maanpallolla?"
Niinhän ne Ananiaksellekin olivat puhuneet koulussa. Että maailma on
pallo.
Mutta se juttu on lorua.
Ei hän nyt kuitenkaan ruvennut siitä kiistelemään ... tällaisessa
seurassa. Ja samassa juoksikin ulkoa emäntäneiti ja huusi, että nyt
tuli tohtori lehmille. Neiti meni hälisten keittiön läpi sisään.
Könölin ja Svea kiiruhtivat myöskin sisähuoneisiin, joista alkoikin
kuulua iloista tervehtelyä ja juttelua.
Juutas Käkriäinen ihmetteli yhtäkkiä itsekseen:
"Eläintohtoriko?"
Ja niin uskomattomalta se tuntui hänestä, että hän tahtoi heti paikalla
saada tästä asiasta selvän. Olihan häntä pyydetty lehmiä parantamaan.
Ja kuinka se tohtori olisi ehättänyt kaupungista tänne niin pian?
Hän pujahti välikamariin ja meni sieltä saliinkin. Ja siellä se vieras
oli, puheli jo herrasväen kanssa parannettavista lehmistä.
Tämä löi Käkriäisen sydämelle pahan suuttumuksen. Hän meni heti saliin
ja istahti sille tuolille, jossa hän nytkin istuu.
Hänen päässään oli jo vilahdellut, että hän juottaisi niille lehmille
ensikäteen väkevää kahvia ja hieroisi niiden sarvenia. Kahviin pistäisi
hän sitten joukkoon viinaa, Maunolta tänään saapuvaa, lähettäisi rengin
noutamaan Putkinotkosta Rosinalta sitä ... rohtoa. Ja korpinrasvaa
sopisi koettaa.
Ehkä saisi hän olla täällä lehmiä hoitamassa muutaman päivän. Eikä hän
silloin joutaisi kotiinkaan heinäntekoon.
Eläinlääkäri katseli Käkriäiseen, ja vilkaisi sitten kauppaneuvokseen.
Ja nauroi. Hänelle, Juutakselle, se varmaan irvisteli. Kauppaneuvoskin
hymähti.
Kun sitten kauppaneuvos meni tohtorin kanssa valtaovesta ulos,
katsomaan halmeesta tuotuja lehmiä, jäi Käkriäinen siihen istumaan,
Svean seuraan. Siitä ei hän nyt jätkähdäkään. Eikä vastaa Svean
kysymyksiin. Hän ei todella niitä oikein kuulekaan. Hän on tunkenut
sikarin loppupätkän suupieleensä ... saadakseen väkevän mällisätkän.
Hatun hän on jo välikamarissa, hyökätessään saliin, työntänyt takaisin
päähänsä.
Siinä hän nyt märehtii mälliään, ja sylkäisee silloin tällöin tuonne
sylkykuppiin päin. Ja ajattelee, ettei hän kärsi tuota herrastohtoria.
Sian näköinen se tohtori on. Kärsä kuin sialla, ja silmätkin ovat kuin
minkä sian.
Haisevansakin Käkriäinen siinä hiukan huomaa. Mutta saakoon nyt sitä
nuuskaa nokkaansa ... tuo herrasryökkinäkin.