Aurinko paistaa Putkinotkossa. Mummo, ruskea ja kumaraselkäinen, kulkee
Putkinotkon mökkiä kohti. Hän tulee marjametsästä.
On kesä, vanhoille etenkin hyvä. Aurinko korkeimmillaan, taivaan
suurella ja tummalla ulapalla. Se hautoo nukuttavasti väsyneen mummon
päätä, kun hän kaahnustaa metsäpolulla, ylös ja alas mäkiä. Katselee
huonoilla silmillään siristellen eteensä, ettei eksyisi karjapolulla,
ettei kompastuisi kiviinkin. Koko hänen kyyryinen yläruumiinsa vapisee.
Vasemmalla kädellään painaa hän litteää rintaansa vasten tuohista,
jossa on mansikoita, joukossa mustikoitakin, puolukanlehtiä ja
havunkorsia.
Mutta oikealla kädellään koettaa hän pidellä melkoiseksi kyssäksi
paisuneilla hartioillaan risutaakkaa, kuormavitsan sisään pujotettua.
Tuolla viidakossa mummo katkaisi ja väänsi koivunoksasta sen vitsan.
Polttopuita hän kantaa, kahvinkeittoa varten. Sillä kai hän nyt
varsinkin kahvia saa, kun Leja on yksinään emäntänä kotona. Kahvi se
helpottaa hänen luuvaloisia jalkojaankin, laihoja kuin talituikku,
polvista ja kantaluista muhkuisia. Mutta mitäpä siitä kivusta! Tai
muustakaan maailmassa. Mummo on vanha, lähes seitsemänkymmenen
ikäinen... Maailmasta päästäkseen hän elää.
Hän kömpii mökin kukkulaa kohti siltä suunnalta, jossa lampi ja niitty
ovat, musta ja syvä lampi, ja niitty täynnä kerkeän kesän kukkia.
Mummo, jolla on päässä valkea huivi hunnun tapaan, muinaissuomalaisen
hunnun, niin että otsan yläosa on peitossa, mutta korvat asioita
kuuntelevat ja ikäänkuin näkevät korvat, sokeutuvien silmien sijaiset,
hän laulaa tullessaan jotakin vanhaa virttä, Taavetin psalmin sanoihin
sepitettyä, kääntäen päätänsä tuon tuostakin sivuilleen, joten hunnun
laskos hartioilla heilahtelee. Laulaa säkeen nyt, toisen tuokion
päästä. Laulaa niinkuin ajatusten uupunut kulku, kaahnustaminen ja
sydämen alakuloisuus sallivat. Kimakalla ja sortuneella äänellä,
kuitenkin vielä joskus heleäksi kirkastuvalla. Sen äänen arvaisi olleen
aikoinaan sangen kauniin, niinkuin on muuten hänen tyttärelläänkin,
milloin Rosina laulaa: iltaisin lapsilleen, pienimmille, levähtäessään
joskus ennen makuulle rupeamista, päivän touhuista väsynyt äiti. Ja
sama ääni kuin Rosinalla on eräillä Rosinan lapsillakin, mummon
perintö. Se on pienellä Sanukalla, kun hän rupeaa veisaamaan mummolta
tai Pertta Kinnuselta kuulemiaan virsiä, tai matkii toisten lasten
kanssa aitan vinnillä kirkossa istuvaa seurakuntaa. Ja Lejalla sekä
Jopilla. Mutta varsinkin pikku Repukalla, Sirkkuna visertelevällä.
Hänellä se on lauluääni ehkä parempi kuin Lejallakin, arvelee mummo,
Rosina Kypenäisen äiti. Parempi on ääni, joskin Leja on oikea lapsi,
vaikka onkin sen toisen mummon näköinen, tuon Juutaksen äiti-vainajan.
Muut lapset, laulamattomat heistä, ovat äänensäkin puolesta Juutas
Käkriäiseen. Niin, Malakiashan se röhisee ja örisee kuin mikä mörkö,
vaikka se muuten olisi hyvä. Ananias ei laula, vaikka kuulo on selvä;
sen vähemmin Saara. Ja Topi laulaa niinkuin Malakias, jolla ei ole sen
kummempia lauluja kuin:
"Karvat ja kassit, korvat ja kossit!"
Sellaisia ne ovat Malakiaksen virret.
Näin vilahtaa mummon päässä. Hän on seisahtunut pienelle ja harmaalle
aholle, sillä siellä hän oli näkevinään mansikoita. Hän kumartuu nyt
niitä poimimaan. Ja ryömii sitten pitkin maatakin, nähdäkseen ja
saadakseen mansikat oikein lehtien alta. Hän kerää sekä kypsiä että
raakiloita. Ja löytäessään mansikoita, muutamia oikein meheviä ja
hyvältä lemuavia, melkeinpä jo liian kypsiä, mutta sen imelämpiä,
ikäänkuin Herran antimia, ihmettelee hän vielä, kuinka ihminen saattaa
laulaa sillä tavoin kuin laulaa tuo Pertta Kinnunen, muka hänen
miniänsä, ... niin, niin, vihkimätön ja toisen vihitty akka. Sellaista
on Pertan hoilaus, riuhtominen, jota Rosinakin ihastelee. Mutta ei
Rosina itsekään laula sillä tavalla. Ja toisenlaista on mummonkin
laulu, kun hän sitten jälleen alkaa Luojalleen laulaa, unohtaen
melkeinpä kaiken muun kuin laulunsa, kulkiessaan taas hiljalleen
eteenpäin, uudet mansikat tuohisessa kauniina katteena. Syvästi harras,
heleä, tyyni ja luottamuksessaan voimakas on mummon laulu, vaikka ääni
on jo vapiseva ja heikko. Se laulu muistuttaa Rosinan haikealta
vivahtavaa ja tyytyväistä laulelua hänen tuudittaessaan pientä Luukasta
tai Repekkaa. Mummon ja Rosinan laulussa on kummallisia omia sävelmiä,
niiden nuotissa vilahtelee tuon tuostakin yllättäviä äänentapailuja:
omituisen jyrkkiä siirtymisiä mollista duuriin ja duurista molliin.
Puoliääniä tarkempaa äänien jakoa, jota soittimien täydet äänet eivät
ole pilanneet; vapauksia, jotka eivät johdu korvan heikkoudesta, vaan
herkkyydestä. Alkuihmisten yksinkertaista, kaikki tunteensa vivahteet
soinnuttavaa, epämääräistä laulua, ikäänkuin laulurastaan puhelua.
Nyt lähenee mummo risukimppu selässä sitä mäkeä, jolle mökki on
rakennettu. Hän nousee naavettuneen pellonaidan vartta, väljämetsän
pienten petäjien sivuitse, lehmien polkemaa ja kuumaa uraa. Tuolta
oikealta kuultaa mummon silmään lammen perukka, tummahtavasta
hämärästä. Kauempaa kiiltää lahti, jota ylempänä sen lammen pinta on.
Kuinka se kiilto häikäisee silmiä, säkenöi koreasti auringon poutaista
valoa, ja kuinka lahti kihisee ja kiehuu auringonkiloa. Sieltä päin on
mummo tullut, kiertoteitä. Mutta ei ollut jaksanut aivan Muttisen
huvilalle asti, vaikka siellä, rauhoitetulla alalla, olisi aitauksen
sisässä ollut marjoja enemmänkin kuin muualla, koska elukat eivät sinne
pääse sotkemaan.
Aurinko paistaa, kiertää yhä, yhä oikeaan käteen, taivaisilla teillään.
Niin on hiljaista. Ja Jumalan kesä kaunis. Ei melua mökiltäkään, joka
kohoaa jyhkeänä töyrynsä takaa, kohti taivasta, jolla ei näy olevan
hattaroita. Lasten ääniä ja putkien soittelua erottaa tosin mummon
korva, mutta etäältä. Eivät ne taida kuulua niityltäkään. Ja koiran
haukuntaa ... mitä se Hurja haukkunee?
Helle on, herttainen, kesä kultainen. Hyvä vaivaisille jäsenille.
Heinäpouta. Missä kujan varrella on multaa vähemmän, voimatonta
keltamultaa, siellä pyrkii matala ruohokin kulottumaan: keltaiselta
paistaa tuossa rinteen kylki. Mutta eivätkös kiilu siellä
pääskysenhatut, kuin mitkä häikäisevät silmät? Vai mitäs punaista
siellä on' Mummo menee ja katselee. Pääskysenhattuja ne ovat, kun hän
niitä läheltä tarkkaa.
Ja helle kypsyttää ruista... Jos vain ennättäisivät sitä ajoissa
korjaamaan! Ja toukojakin jouduttaa. Kosteutta on vielä alkukesän
sateista maassa.
Mummo kulkee lämpöistä kujaa edelleen. Hän ajattelee pääskysenhattuja.
Nämä pääskysenhatut, niitä ne olivat ... ne ovat niiden aikojen
tuttuja, kauan menneiden, jotka muistoillaan värisyttävät hänen
mieltänsä lauluun. Tällaisina päivinä tulevat mieleen entiset
päivänpaisteet. Ne tulevat niinkuin lammen pinnalle nousee, kun se
lämpiää, syvältä pohjaporeita. Muistoja ovat ne poreet, mutta hyvin
epämääräisiä. Ja vaikka niissä muistoissa on koviakin, ohdakkeita
elämän koko pitkältä polulta, eivät ne enää sydäntä pistä, eivät kalva
tai kaiva. Sillä mummo on vanha ja väsynyt: ne asiat ovat sydämestä
palansa jo kalunneet ... ja sydän on jälleen kalutut paikkansa
peittänyt niinkuin vanha puu rosoisella kuorellaan suojelee ytimensä.
Eiväthän sen kuoren läpi tunnu kovin edes nykyisetkään pistokset, joita
kyllä on. Eivät ... varsinkaan tällaisilla hetkillä, jolloin Isäisen
aurinko paistaa niin koreasti mummolle.
Keltaisilta alkoivat äsken pääskysenhatutkin vilistä hänen silmissään,
kun hän katseli niitä vähän kauemmin. Ja sitten poimi hän niitä,
kopeloimalla ... lapsille aikoo hän viedä niitä, Repekalle ja pienelle
Luukkaalle.
Niin hän hamuilee kedon kukkia kuin marjojakin, puolisokeana. Eivät,
eivät erota silmät sen paremmin! Tuoni tuo lähestynee... Siihen
kutistunee tämä maallinen elämä, joka taakse jääneenä kuitenkin
onnellisena hohtaa kaikkine pahoineenkin. Mutta ei sekään kuoleman tulo
tunnu pahalta. Väsyttää. Jumalan päivä paistaa ... tuolta sinisen
takaa: taivaasta, jossa on valkeus aina paistavainen.
Kovaakin on maailmassa ollut. Ja pahaa on ihminen itse tehnyt...
Pojankin hän oli tehnyt ennen vihkimistä ... sen Maunon. Eikä hän sitä
ole salannutkaan ihmisiltä. Eipä enää kymmeniin vuosiin. Niin se asia
on mennyt.
Ensin kertoi siitä helpottaakseen mieltään. Ja sitten on huvikseen
kertonut, kun on sattunut sellaisista asioista kenen kanssa puhe.
Kertonut, että hänelläkin se on yksinäinen poika. Kun sulhanen silloin,
ensimmäinen, jätti hänet. Miksi ei olisi jättänyt? Koska oli osansa
saanut, ja toinen oli nuori ja parhaillaan oleva tyttö ja oli laskenut
aittaansa. Mitä ne ihmiset sellaisesta ihmettelevät? Ei sureta se
mummoa enempää kuin ilahduttaakaan jokin muu ... sekään, että toinen
mies oli sen pahan sitten korjannut. Oli vihittänyt vaimokseen, ottanut
taloonsa emännäksi, sillä ei hän suostunut enää vihkimättä peliin.
Mutta eipä siitä vaimona olemisesta enää sitten, niiden asiain
puolesta: ne asiat olivat jo sydämessä muuttuneet. Syntinen hän on.
Syntinen on ihminen. Jumala anteeksi antakoon. Mutta onpa Luoja ottanut
ne ajatkin pois, iloiset ajat. Ei se kummaa, että hän sitten tahtoi
myöskin narrata. Ja narrasi sitä miestään, nuorena vaimona. Mummo on
kertonut, vieraammillekin, sellaiselle kuin herra Muttiselle, että hän
silloin ennen oikein sokerilla voiteli huulensa, kun meni tavoittamaan
poikia niitylle ja hevoshakaan. Niitylle ... kesäiselle niinkuin nyt.
Ei se tunnu mummosta kummalta, että hän oli narrannut. Hän näkee
ainoastaan epämääräisiä kuvia niistä iloisista hetkistä, jolloin
sokeroituja huulia oli kilvan tavoiteltu. Sitten, sitten ... hohoi ...
uuvuttaa. Mies oli kuollut. Eipä Maunosta taloa hoitamaan, pieni oli
Mauno ... eikä siitä olisi siihen ollut, vaikka hän olisi ollut isokin,
hohhoi. Ja pieni oli talo, myymällä se meni. Sitten ... kuinkas sitten?
Loisina olivat eläneet. Rivakka oli mummo silloin: niinkuin nyt Rosina.
Koreita kesiä ja hiljaisia talvia. Ei koske sydämeen enää, että Maunon,
joka kasvoi yhtäkkiä mieheksi, piti tärveltyä. Linnaan se joutui ...
tappelusta. Poliisia löi. Ovat ne lyöneet muutkin. Ja senkin kertoo
mummo kenelle tahansa, jos siihen puhe sattuu... Ei, ei ole Maunolla
edes mökin-pahaista, mihin omaa äitiään kutsua. Ja sen eukko,
miniän-rutkale! Ei tee Maunolle lapsiakaan ... muille on tyhjäksi
itsensä tehnyt.
Siksi onkin mummo koettanut kiintyä sitä hartaammin Rosinan lapsiin, ja
kiintynyt muutenkin pienimpiin niistä. Ja niidenkin tähden hän on
pyrkinyt oleksimaan täällä, vaikkei se Rosina hänestä. Vaivaksi hän on,
vanha ja huono, nuoremmille. Mutta siitähän se ikä loppuu, ja on
hyvääkin ollut. Nyt ei jaksa mummo tuudittaa kauan kerrallaan
Luukastakaan. Siksi jää täällä leivättä. Kukas se ilmaiseksi? Rosinalla
on huolensa. Mutta tarvitsisi se vanhakin. Ja kerran on Rosina ajanut
äitinsä oikein korennolla talosta, kovasydämisesti, koska mummo ei ole
voinut sietää tuota Juutasta, köhniäistä, riuskan tyttärensä pilaajaa.
Mutta Rosina pitää tuollaisesta Juutaksesta. Sellainen on ihminen.
Sellaisiahan ovat ihmiset aina.
Mihinkäpä sudet vanhoina joutuvat?
Eivätkö toiset syöne heitä ennen niiden kuolemista?
Eikä sekään mitään, että mummon toiveet Rosinan lapsistakin ovat
menneet. Malakias: ei siitä akanottoon. Sellaisen Isäinen teki hänestä:
jo olisi miehen ikä, ja miehen värkit sillä on, on ollut parikin
vuotta, tarkastellut sen on mummo ja nähnyt. Mutta Ananias ... isäänsä
taisi sittenkin tulla ... pienenä virkeä ... nyt viruttelee selkäänsä,
ja tulee päivällä kesken töitä makaamaan. Ja Saara ... hävytön se on
mummolle eikä se oikeille jäljille joudu.
Mutta niinhän ne ihmiset. Menevät minne Luoja sallii. Minne Luoja
sallii pirujen viedä.
Leja on vanhemmista lapsista parhain, mutta toisen anopin on näköinen,
Juutaksen äidin, tänne kuolleen, pirtin lattialle. Sen on Lejalla
huulet, joskin ääni on tämän mummon. "Ääni Jaakopin ääni, mutta
kädet..." Ja nuoremmat kiroilevat ja telmävät ja tappelevat ...
mummosta välittämättä, jumalattomat. Jopikin, pieni naskali! Isäänsä
ovat... Vihapäisiä... Vävyyn kaikessa tulevat. Ei tiedä, mitä tästä
perheestä oikein tulee.
Mutta ei mummo heitä enää isoina näekään.
Ainoastaan nuorimpia hän ajattelee ilolla. Repekkaa, Herran terttua. Ja
varsinkin Luukasta hän vaalisi, jos jaksaisi. Sillä mummo uskoo, ja hän
saa synnit anteeksi. Eikä Luukkaassa, kapaloon käärityssä, ole mitään
pahaa. Ei mitään, joka toisi mieleen surua. Se on viaton kuin
toivonlehvä ... näkymättömän toivon. Josta mummo iloitsee yhtä paljon
kuin ajatellessaan sitä ikuista kirkastusta ja iloa, minkä uskova
ihminen saa. Ihminen silloin kuin lapsi, sellainen kuin mummo nyt
laulaa, kantaessaan marjojaan ja kuormaansa hiljaa mökin mäelle,
ilmestyessään mustan riihen nurkalta mökin veräjän taakse. Laulaa
auringonpaisteessa säkeen kerrallaan. Sirkat sirisevät helteessä.
Kallioiden takana läpisevät haavat, mutta hyvin hiukan. Kaikki vaikenee
jälleen ... ikäänkuin kuunnellakseen. Ja aurinkokin tuntuu hymyilevän
ja siunaavan harrasta laulua, aurinko, joka säteilee keltaisena
huuruavan ilman läpi. Ikäänkuin loistava aurinko iloitsisi maansa
hedelmistä, joita se kasvattaa, ja tästä heilimöivää maata ylistävästä
laulusta, jota mummo laulaa, ajatellen pikku Luukasta ja itseään:
"Hän on kuin istutettu puu...
vesiojain tykönä...
joka hetelmän ajallansa antaa..."
Niin laulaa mummo, verkalleen kävellen ja läähättäen, hartaalla,
heleällä ja tyynellä äänellä, hohtavan auringon ja iankaikkisen taivaan
alla.
Mummo laskee risutaakkansa veräjän yli, ja kiipeää sitten itsekin
pihalle. Ihmettelee matikkaa, joka on yhä tuvan portailla, ihmettelee,
ettei Moksi ole sitä tullut siitä noutamaan. Sitten menee mummo
risuineen tupaan.
Ulkoisen ilman hämärtämillä silmillään tirkistelee hän siellä. Niin
virkkaakin Leja hänelle jotain, karsinasta kehdon äärestä. Ja pikku
Luukas on kehdossa. Leja sanoo:
"Hyvä, että ... mummo edes tuli. Muut, havukat, lensivät...!"
"Mihinkä ne menivät?" kysyy mummo.
Leja vastaa:
"Minne lienevät... Kesken heinäntekoa... Ketunpesälle ne menivät,
pojat. Ja sinne veivät perästään pienimmätkin... Kukas sitä Esteriäkään
kiusaamaan, yksinään, annoin hänen mennä Repekan vahtijaksi."
"Ketunko pesälle!" huudahtaa mummo hengästyneellä äänellä. "Kettuja
jahtaamaan. Tällainen pouta... Se se on...!"
Mutta mummo on väsynyt, ruumiinkin vaivoista.
Sen lempeämmin katselee hän nyt, kun on pyytänyt Lejaa pistämään hänen
marjansa konttoriin, ylähyllylle, etteivät Topi ja Sanukka veisi niitä,
katselee pientä Luukasta, hänelle kätkyestä naurahtelevaa. Ja mummokin
naurahtelee Luukkaalle ja näyttelee sille pääskysenhattuja. Mutta
asettuessaan tyhjän sängyn reunalle lasta tuudittamaan esittää mummo
Lejalle, että eikö sitä olisi kahvia keitettävä? Lejakin sitä
tarvitsisi, yksinään reuhtonut, ja muutkin saisivat, nuo heinämiehet
muka. Mummo on tuonut risuja kahvipuiksi.
Leja vastaa aikoneensakin juuri ruveta kahvinkeittoon ... ja sitten
ruokahommiin.