Rosina Käkriäinen seisoo apteekissa, odottaen vuoroaan. Siellä on
joitakuita toisiakin ostajia, joukossa tavattoman pöyhkeä ja
tungetteleva rouva, jonka Rosina arvaa hänen vieraan kielensä metelillä
kaikuvasta polituksesta venakoksi, sillä sellaisia niitä on täällä
kylpylaitoksella kaiken kesää, rotkottelemassa riettaasti ja alasti
rantakalliolla, perä koholla.
Tahallaankin antaa Rosina muiden päästä ennen häntä tiskin ääreen. Hän
näet arastelee... Hän kun aikoo pyytää sitä muunlaistakin kuin
Malakiakselle tulevaa ja kolotiita ja korpinrasvaa.
Pyydettävä se on. Se huoli painaa hänen otsansa jälleen kumaraan ja
ryppyiseksi.
Mutta hän pelkää, että apteekissa kävijät kuulevat hänen pyytävän sitä,
ja arvaavat. Ja tuo kauppias voi ruveta pilkalliseksi.
Rosina Käkriäinen on jo äsken mennyt päättävästi ja tuikeasti tiskin
ääreen, suoraan ulkoa, kontti selässä. Mutta siitä on hän vetäytynyt
takaisin, ja laskenut konttinsa ja muut tavaransa ovenpieleen.
Sitten hän on huokaillut ja tähystellyt hyllyjen lääkepulloja, muiden
ihmisten ostaessa. On siinä voiteita ja myrkkyjä! Ei hän osaa lukea
purkkien kyljissä olevia kirjoituksia, ei osaisi, vaikka ne olisivat
suomeakin, sillä kirjaimet ovat kuitenkin latinaa. Muuten hän vain
ajattelee ja tietää, että myrkkyjä niitä on apteekissa. Pitäisipä hänen
mielestään sellaisella myrkynpaljoudella lähteä taudit koko maailmasta,
ihmisten ruumiista, pöhötykset ja räihkät. Ja pahatautikin ...
sellaisilla myrkyillä.
Sitten meni hän uudestaan tiskin ääreen ja aikoi kuiskata myyjälle,
että onkos verenpuhdistusmyrkkyä.
Mutta silloin se venakko työntäytyi hänen eteensä, ja Rosina huokaisi
taas helpotuksesta. Hän vetäytyi takaisin oven luokse. Ja ajatteli
taas, että pitäisi näin väkevien rohtojen auttaa vaikka mihin. Jos ne
nyt niitä kaikille antavat. Voivat myydä tuhmille oikeiden asemesta
mitä huljua tahansa: ei väkevää, vaan sellaista, että on sama,
nielaisipa sen tai nuolaisi. Sen näköinen on tuo kauppias tuossa,
vanhin heistä kaikista, itse isäntä. Sillä on sellainen naama kuin se
olisi lyöty leipälapiolla litteäksi. Sieraimet ovat siinä menneet
umpeen ... niin että kärsä tohisee koko ajan. Vaivoin pääsee siitä
henki. Eipäs ole sitä nenäänsä saanut voiteillakaan selvemmäksi,
hihii ... senkin pärpättäjä. Vähän änkkä kieleltään, kun se ostajille
solkkaa.
Ja pilkkaan luulee Rosina sitä taipuisaksi, vaikkei hänen ole tarvinnut
sen kanssa tehdä kauppoja. Pilkkaan ... ja hevosenleikkiin, joka on
ilkeää. Sellaisella äänellä se puhuu nyt tuolle pienelle pojallekin,
kuten ennenkin on ihmisille puhunut.
Tuon kauppiaan silmät ovat vilahtelevat, Rosinasta kylmän raudan
väriset, herran silmät. Ja hänen keskeltä kasaan paiskatun naamansa
alahuuli on Rosinasta suorastaan vasten hänen luontoaan: se huuli on
näet ihan mustanpuhuva ... jos on hiukan ylähuulikin. Ja siinä
sukkelasti ylös ja alas lerpattavassa huulessa on musta kiilto ... kuin
missäkin oriin pusseissa, hihii. Tuon herran kanssa, joka komentelee
muita herroja, nuorempia, ja on itse apteekkari, kuten Rosina kuuli
ostajien puheista, ei hän tahtoisi joutua kauppoihin. Jo yksinomaan
siksi, että hän on sen näköinen. Tuo se juuri voi myydä huljutusta. Ja
pilkata.
Yhtäkkiä huomaa Rosina Käkriäinen viimeisenkin ostajan lähteneen pois.
Nuoremmat puukhollarit ovat taempana apteekissa. Apteekkari kumartuu
tiskin yli, lihavat nyrkit tiskilautaa vasten, kallistaa päätänsä ja
katsoo terävästi Rosinaan, leuka väkällään. Ja sitten kysyy hän,
lerpattavin ja mustin alahuulin, änkyttää:
"Mi ... mi... mitäs sille emännälle saisi olla?"
Emännälle! Rosinan sydäntä ennättää parahiksi epäilyttämään.
Tuntisikohan se hänet entisiltä käynneiltä, jolloin hän on ostanut
mikstuuraa, toisilta herroilta? Ja tietäisi, että hän on mökin
ihminen ... jota sopii pilkata emännäksi?
Mutta samassa joutuu Rosina aivan nenätyksin vastenmielisensä kanssa.
Itse hän on mennyt niin lähelle. Sillä nyt olisi puhuttava siitä.
Rosina on ennen saanut niitä tippoja suutari Sinikanteleen eukolta. Hän
vilkaisee vielä ympärilleen. Ei ole lähellä ketään. Hänen olisi
puhuttava tipoistaan. Hän näkee nuo terävät silmät. Ja samassa alkaa
apteekkari taas kysellä, kovalla äänellä ja hätäillen, mitä hän tahtoo.
Ei, ei, muuta onkin Rosinan pyydettävä ensiksi. Sitten se asia sujuu
ehkä paremmin, viimeiseksi. Hän kysyy nyt kolotiita ja korpinrasvaa,
hiukan hiljaisemmalla äänellä kuin millä hän tavallisesti kaupungissa
puhuu, sillä korpinrasva tuntuu hänestä itsestäänkin hiukan
lystikkäältä.
"Mi ... minkä rasvaa?" kuulostelee apteekkari ja työntää mustan
huulensa pienikokoiselle Rosinalle melkein nenään kiinni. "Ko ...
ko ... kolotiita? Aha! Jaha! Ja ko ... ko ... kor ... korpin? Mihin te
sitä käytätte?"
"Mihinkö?" toistaa Rosina, tullen hämilleen, sillä hänpä sitä on siellä
Putkinotkossa käyttänyt melkein vaikka mihin. Mutta mitä niitä kaikkia
luettelemaan. Mitä se nyt niistä tiedustelee?
"Onko teillä ha ... haavoja? Joku hakannut kirveellä jalkaans. Vuollut
puukolla sormeensa?" jatkaa apteekkari. "Haavoihin se collodium..."
Kun Rosinasta tuntuu, että se apteekkari luulee tuon voiteen soveltuvan
pelkeästään haavoihin, jota vastoin Rosina tietää omasta kokemuksesta,
että se auttaa monenmoisessa muussa, melkein missä tahansa, niin hän
innostuu ja vastaa korkeammalla äänellä:
"Haavojako? Ja kukas se nyt sormiaan vuolemaan! Mutta pöhötykseen sitä.
Se on ihan tosi... Minulta jalat turposivat, veikkoset, noin paksuiksi
turposivat! Mutta kun sain sitä rohtoa, täältä se oli ostettu teiltä,
niin läksi! Ja ... voihan se olla haavoihinkin hyvä. Mutta lapsen
päähän me sitä. Ja puhdas tuli. Ja hampaisiin se on hyvä..."
"Ha ... hampaisiin?" kysyy apteekkari.
"Niin, jos kolottaa ... niin sitä ... koloon."
"Jaha. Koloon? Kolottaa?" aprikoi apteekkari.
"Ja jos päätä kolottaa. Sitä vastenhan se lienee..." alkaa jälleen
Rosina.
"Ahaa, jahaa. Kolottaa ... kolotii. Sitä vartenhan se! Jaha. Se ...
to ... tosiaan tepsi?"
Rosina huudahtaa:
"Niin sekö! Tai ... tiedättehän sen. Kun otti siellä yhtä mökin lasta
rokollakin..."
"Se auttoi?"
"Se on totinen tosi! Sellainen..."
"Ha ... haisiko se hiukan pahalta?" kysyy apteekkari.
"Oikein!" myöntää Rosina.
Apteekkari katsoo kattoon. Sitten kallistaa hän Rosinaa kohti päänsä.
Hän on Rosinan mielestä kuin epäilevä harakka.
Ja apteekkari aikookin kysyä, varovasti, mistä päin Rosina on. Mutta
silloin tulee sisään uusia reseptintuojia, ja vieras apteekkarille.
Apulaiset ovat nyt huoneen takaosassa. Lähtiessään viemään sinne
reseptiä sanoo apteekkari Rosinalle:
"No ... vo ... voihan se olla... Emäntä odottaa."
Lääkehyllyn takana sanoo hän nuoremmalle apulaiselle hiljemmin: "Va ...
vaikka sianihraa tuolle emännälle. Tai ... anna karbolivaselinia. Ja
sekaan collodiumia. Se tahtoo ... korpinrasvaa! Uusi lääke... Kelpaa
mihin hyvänsä. Prima re ... regula ... juris... Mutta apteekkari
myöntää: kansa tarvitsee ihmeitä. Kunhan paranevat! Mutta kiellä
panemasta silmiin ... tai ehkä se auttaa niihinkin."
Mutta siellä on uusi, nuori farmaseutti, iloisella tuulella. Hän
huudahtaa:
"Mitä? Korpinrasvaako? Mainio akka! Missä se perhanan akka on? Minä
vien sen hänelle."
"E ... e ... et!" kieltää apteekkari häntä. "Sinä olet piirum! Ei sovi
niin mennä..."
Pian tulee Rosinalle korpinrasvaa. Mutta tuoja ei nyt ole itse
apteekkari. Eikä oppilaskaan, vaan kuitenkin tuo farmaseutti. Itse
apteekkari meni vieraan herran kanssa sisähuoneisiin. Ja iloinen
farmaseutti alkaa rasian tiskiin lyötyään hokea, kysellä, mitäs muuta
saisi olla? Ja sen henki löyhkää vähän väkeville. Juovathan ne herrat.
Rosina Käkriäinen pyytää:
"Kamaloitahan minä. Malakiakselle ... meidän..."
"Ahaa, Malakiakselle. Malakiaksen madoille. Oikein kamaloita", sanoo
farmaseutti.
Rosinaa epäröittää. Mutta kuitenkin hän selittää hiukan närkästyneenä:
"Niin ... kamaloita nimeltäänkin ... vaan ne kun oksennuttavat. Jos
olisi muuta..."
"Jaha. On muuta. Saisiko olla filemoonia? Tai Tiitusta. On sitä. Se ei
ole kamalaa..."
"Eikä oksennuta ruokia pellolle?" kysyy Rosina.
"Ei ... nimittäin, jos ei syö."
"Mitä? Niin niitä rohtojako...? Niin, niin ruokaa. No eihän se. Mutta
eikö olisi sellaista palaa kitaan noille käärmeille, että ihminen saisi
syödä? Sillä se poika ... sellainen älytön... Eikähän se tällainen
maalaisihminen, syömättä."
Farmaseutti selittää, ettei sellaisia matorohtoja olekaan, ettei
pitäisi olla syömättä yhtä ateriaa ennen annoksen nielaisemista ja noin
neljä tuntia niiden nielaisemisen jälkeen. Ja sitten menee hän ja
kaapaisee kiireesti laatikosta rasian, kääräisee sen paperiin ja lyö
taas tiskiin. Neuvoo, että kahvia voi juoda kapselien päälle. Ja kysyy
sitten taas, mitä vielä saisi olla.
Nyt olisi Rosinan pyydettävä niitä verenpuhdistustippoja. Mutta mitä
tämä sanoisikaan, jos hän tältä pyytäisi? Tämähän se vasta pilkallinen
onkin. Apteekkiin tulee taas lisää väkeä. Tämä huutaisi varmasti kohti
kurkkua, mihin tarkoitukseen hän niitä käyttää. Voisi antaa Rosinan
ilmikin, sillä kovahan laki sellaisesta on. Ja oikeutettuakin Jumalan
rangaistusta se olisi. Mutta mitä ihmettä Rosina parka voi!
Rosina koettaa puhua: siitä ei tule mitään. Ja keksiipä valehdella,
että hevoselle ... tai mummolle ... pitäisi jotain vielä.
"Mummolle, mitä?" kysyy farmaseutti. "Mikstuuraa? Simpleksiä? Haha,
kolmisormen linjamenttiä. Tanskan kuninkaan...? Hevoselle? Mikä sillä
on?"
Kyllähän Rosina tietää, mitä kolmisormen linjamentti on, eikä hän siitä
ällisty. Mutta siitä, että tuo puukhollari nauraa hänelle. Rosina on
sekaantunut ja loukkaantunut. Hän katselee maahan. Mutta myyjä hokee:
"Mitä se on? Onko sillä patteja, hevosella? Pantaisiko panska
luusalvaa? Vai vatsa mummolla kipeä? Pannaanko Kallen saunasuolaa? Vai
paiskataanko karierijäärnestiä? Mitä? Häh? Vai kipsjaakoppiako?
Liirakon liuskaako? Paljunkiako? He? Haha. Kuparossia? Vai jäniksen
vettä? Tai matokassin teetä? Tai kärpäsen maitoako?"
Rosina on suuttunut. Ja hätääntynyt: hän koettaa selittää, että sitä
linjamenttiä hän sille mummolle tahtoisi. Joku ostajista nauraa. Ja
tämä apulainen tiskin takana yltyy ja hahattaa, kun Rosina työntää
rahoja kiireesti tiskille:
"Sitä kolmisormen linjamenttiä? Sitä saatte. Haha. Tuossa on rahaa
takaisin. Mutta entäs Pyy-Pekan rintatippoja? Entäs juutalaisen
piritystä? Kun kerran sitä korpin rasvaa, lihavasta korpista! Entäs
kurkmeijaa? Entäs kirpun siemeniä? Entäs vanhanpiian nahkaa, sille
hevoselle hankautuneeseen pahkaan. Haha! Entäs junttapiimää? Onko mummo
palanut? Entäs krepkoita votkaa? Ha, haha ... otetaa me votkaa...!"
Rosina sieppaa rahansa, konttinsa, nyyttinsä ja pyttynsä ja lähtee.
Takaa kuuluu hoippuvan myyjän hahatus:
"Entäs sa ... saakelin pojan korvatippoja! Entäs kompiaisia! Entäs
veisaavan pukin talia..."
"K--simullinpulveria!" ärjäisee Rosina ovelta ja katoaa ja lyö oven
kiinni niin että kello helisee. Hän on kuohuksissaan. Ovat ne nuo
herrat... Pilkkaajat...!
Mokoma!
Tämä humalainen saattaa Rosinan ajattelemaan entistä paljon suopeammin
tuota mustahuulista apteekkaria, joka toki antoi ihmisten olla
rauhassa.
Mutta tämä, sika! Herra...
Puhupa tälle huoliasi!
Ne verenpuhdistustipat jäivät ostamatta.
Paremmin olisi hänen kälyntapaisensa, Maunon Pertta, tämän asian
toimittanut. On se toki Pertta sellainen, ettei sen nenä lennä
punaiseksi turhista, olisipa se ostanut vaikka omiakin neuvomiaan. Niin
hävytön se on. Ja hävytön pitää ollakin.
Kauan menee ennenkuin Rosina rauhoittuu: vasta pölyisen torin toisella
puolella, jonka yli hän on harppaillut pitkin askelin ja niin rajusti,
että kontin putelit selässä ovat kilisseet. Hän on menossa veljensä
Maunon ja Maunon Pertan luokse.
Torin ympärillä on ruskeita ja vihertäviä puurakennuksia ja herrain
koulu, jonka ikkunat ovat isot kuin minkäkin kirkon. Siellä torin
nurkalla Rosina vasta katselee, meneekö hän oikeaa katua. Tuossa on
niiden venäläisten kirkko, hospottajien, kaunis ... kultaisine munineen
ja risteineen. Sen tarhassa on puita, joita Rosina ei tunne, mutta
jotka ovat lehtiensä puolesta vähän kuin leppiä. Sitten tulee pitkä ja
kaita katu. Sitä myöten Rosinan onkin mentävä. Hän kävelee katukäytävän
vieressä, nurmea myöten, sillä ilkeää on hänestä kalistella täällä
kivistöä äänekkäillä kengillään: saattaa joku katsella häntä
ikkunoista. Ja kun vastaan tulee nuori poika, hattu takaraivolla ja
viheltäen niin että katu kaikuu, pysähtyy Rosina häntä katsomaan.
Rosinan tekisi mieli sanoa, että kylläpäs se poika ... kun viheltää ja
huilottaa. Nuo Rosinan kengätkin kiljuvat kuin mitkä. Sen koukkuisen
kadun päästä poikkeaa hän vasemmalle, yhä kaidemmalle kadulle. Se kuja
on kivitetty seinävierestä toiseen mukuloilla niin tarkoin, että
sarvenet siinä louhessa tulisivat kipeiksi, jos enemmän kävelisi.
Tuossa on kukkia ikkunassa, verenpisaroita: ihanpas ovat tippuvan veren
näköisiä. Ja ne ovat kauniita kuin paperikukat. Onhan niillä rikkailla,
katsellakseen niitä, istuskellessaan. Tai jos eivät liene ihan
rikkaimpia, koska ikkunat ovat noin Rosinan jalkojen juuressa. Tänne
laidemmalle ... ne köyhät pannaan.
Kujan päässä on pieni lahti. Jyrkillä rantakallioilla on pikku taloja,
punaisia ja valkeita taikka maalaamattomia. Kaupunki on saarella.
Lahden perukkaan näkyy vastainen mantereen ranta. Siellä on pieniä
mustia ja punaisia mökkejä, vielä sakeammassa kuin taloja täällä lahden
ympärillä.
Se vastainen ranta on Mesopotamia, kaupungin etukylä, jossa Mauno
Kypenäinen asuu.
On kuumaa. Ajan kulkua arvatakseen voi tuskin vilkaista aurinkoon, niin
se sokaisee. Kärpäset, paarmat ja muut hörriäiset helistävät ilmassa.
Lahden perukassa on hiljaista. Ei näy ihmisiä muita kuin tuo mummo,
joka peseskelee tuossa rannassa pyykkiä, lotistelee vettä. Ja kauempana
on lapsia venelaiturin luona ... mekastavat niinkuin ei kaupunkia
lähellä olisikaan. Uivat. Taikka kärventävät paljasta pintaansa rakolle
auringonpaisteessa.
Vasemmalla puolella, mutta melkein ulapan suulla, sötköttää nokisen ja
mustan laivavarvin savutorvi. Ja sieltä kuuluu rautaisten peltien
pauketta, kun niitä taotaan. Myöskin näkyy telakalta paraikaa
rakennettavan, suuren rautalotjan runko, vielä ilman kylkien peitteitä,
niin että kaaret romottavat kuin minkä puoleksi syödyn kalan
rintaruodot.
Rosina Käkriäistä lähellä on paljon veneitä.
Rosina saattaisi ehkä tavata Maunon tähän aikaa laivavarvillakin,
sillä siellä se Mauno ainakin jokin viikko sitten oli ollut töissä. Ja
jos Mauno on yhä niissä hommissa, ja jos hänellä on tänään sattunut
olemaan halu tai nälän pakko raataa siellä, noessa ja käryssä ja
komennettavana, niin saisi Rosina ehkä puhella hänen kanssaan siellä
verstaallakin. Ainahan se Mauno keksisi keinoja päästäkseen vaihtamaan
jonkin sanan sisarensa kanssa. Mutta Rosinahan tahtoo tavata myöskin
ystäväänsä Maunon Perttaa. Ja vaikeapa on jutella Maunolle työpaikassa
tällaisista asioista. Tuo konttikin on mukana ja siellä ovat suuret
työläisroikat.
Mauno soutanee kotiin vastaiselle rannalle kello kahdeltatoista. Soutaa
syömään. Siihen ei pitäisi enää olla kahtakaan tuntia, auringosta
päättäen. Maunon veneessähän Rosina sitten pääsisi ... jos Maunolla
enää onkaan venettä: on voinut myydä tai vaihtaa sen keväällä
löytämänsä. Ei niitä aina ole hyvä pitää kauan, löytöveneitä. Ihmiset
tulevat ja sanovat omikseen, vaikka eivät omia olisikaan, ja vievät
omanaan.
Maunon Pertta on ehkä kotona. Heinänteossa se kyllä käy joskus
taloissa, käy tyttärensä kanssa. Se on Pertasta melkeinpä ainoaa
hauskaa työtä. Ja nyt on kiirein heinäaika. Siinä tapauksessa, että
Pertta olisi tilallisilla töissä, ei Mauno kävisi kotona Potamiassa
aterioillakaan, vaan toisi eväät mukanaan kaupunkiin. Sopisihan käydä
verstaassa tiedustamassa, onko Mauno siellä, ja lähteekö hän tänään
kotiin. Ja tapaako Perttaa Potamian puolella.
Mutta kun Rosinan mieleen johtuu se apteekin herra, ei häntä haluta
mennä verstaallekaan, pomoilta sisällepääsyä pyytelemään.
Ja onhan hänellä tässä aikaa vaikkapa oikein lystäilläkin: käydä itse
salmen toisella puolella katsomassa, onko Pertta Kinnunen kotona. Sillä
jos se Pertta sille päälle sattuu, ei se mene pohatoille heinäntekoon
kiireelläkään ajalla, ei mene, vaikka olisi nälkäkin, niin
itsepintainen se on. Joten Pertta nytkin saattaa olla tavattavissa.
Veneet tuossa ovat toiset vedessä turpoamassa, toiset penkereelle
vedettyinä. Rosina vilkaisee ympärilleen kuin viisas lintu, nenä
käännähtelee huivin varjossa nopeasti kahden puolen. Hän valitsee
melkeinpä huonoimman veneen. Ei se muutu sen pahemmaksi näin lyhyellä
ajalla. Ja jos kuka harvoista näkijöistä ihmettelisi häntä, niin aikoo
hän työntää vesille veneen sellaisella varmalla liikkeellä kuin lotokka
olisi työntäjän oma. Mutta ei häntä kukaan katsokaan. Rivakasti soutaa
Rosina kapean salmen yli.
Se mökki, jossa Mauno asuu, on pitkänlaisen niemen tuonpuolisella
rantamalla. Nientä ei Rosina lähde kiertämään, vaan suuntaa veneensä
lähemmäksi, tälle rannalle, suhisevaan ja auringonpaisteessa hautuvaan
kaislikkoon. Siinä on matalaa, vene ei pääse aivan maihin. Rosina
riisuu kenkänsä, astuu lämpöiseen veteen ja vetäisee veneen mutaan.
Siinä on nyt Mesopotamia aivan ympärillä. Mökeistä, joita on noussut
kuin sieniä, sinne ja tänne, ovat toiset veden rajassa, toiset ylempänä
kallioiden nyppylöillä. Köyhien ihmisten töllisköitä. Ja pahojen,
niiden, joilla ei ole varoja eikä aina haluakaan hankkia maata,
mihin rakentaa sopivammin, eikä metsää, mistä rakentaa. Niitä on
siellä monenlaisia. Tuossa on yksi musta mökki ihan turvalleen
tuuskahtamaisillaan. Ja tuolla toinen vielä vinommassa ... niinkuin
köyhän lapsi, joka on kaatunut rapakkoon ... eikä häntä liioin
nostella. Tuolta ylhäältä jälleen kurkistelee tuvan pää terävän kallion
takaa kuin mikäkin metsärosvo, joka on poliiseja piilossa, puukko
hihansuussa. Tahi niinkuin viinanpolttaja ... poliisien ajama.
Rosina ajattelee, mitä kaikkea saattaakaan kuvastella mieleen: silmä
antaa sellaisia kuvastuksia...
Tuo punainen mökki jälleen, äsken maalattu, mutta vanha rähjä, paistaa
kuin helvetin peräseinä. Maalattu ja koristeltu ... niinkuin tässä
köyhän kannattaisi sillä tavalla köyhyyttään näytellä, tulenpunaisella.
Sillä ei sekään mökin asuja mikään rikas liene. Mutta mökki on
punaisempi Saaran puseroa ... rehentelee kaikkien edessä kuin mikäkin
syljettävä herras-h--ra ... se mökki. Kuten sanoakseen: antaa tulla
vaan, on täällä tilaa.
Mutta punainenhan se kuitenkin on köyhien väri, veren väri, sen on
Rosina kuullut monesti Maunolta ja Pertta Kinnuselta!
Rosina kulkee kantamuksineen ylemmäksi, Potamian taustalle. Kiertelee
polkuja, joita ei ole liioin raivattu, pienien perunamaiden välitse ja
muutaman vielä pienemmän ohrapellonkin.
Sitten näkyy kylän omistajan asunto, harvan petäjikön takaa. Se on
ollut herrastalo, aikoinaan rapattu, nyt harmaa ja rappeutunut. Hyvä
mies se on, se tämän kylän omistaja. Puolittain kaupunkilaisherra ja
tilan isäntä, sen huonon ja pienen tilan, minkä maalla nämä mökit ovat.
Reisvänni hän on nimeltään. Hän vuokraa köyhille mökintontteja,
telakka- ja tukkityöläisille ja muille, sellaisille, jotka ovat
paenneet tänne jopa toisista pitäjistäkin, olemasta porhojen orjia:
maksamasta heille possakoita mökeistä minkä isännät vain ilkeävät
tahtoa, ja komennella. Ei täältä muualta köyhä jaksa lunastella
tontteja. Mutta Reisvänni vuokraa tontteja huokealla, joskaan ei myy
niitä enempää kuin esimerkiksi tukkiyhtiötkään. Eivät henno myydä!
Eivätkä niiden herrat ja muutkaan suvaitsisi moisia rumia töllejä
lähellään. Tai vielä köyhiä ihmisiä. Mutta tämä sallii kunkin rakentaa
näille tonteille omien laaniensa mukaan. Kenellä on hirsiä niistä,
tekaisee. Kenellä vanha sauna, siitä kyhää.
Ja tuolla on tupana laivan kajuutta. Se on ruohonpäinen. Ja nätti se
onkin.
Asuupa joku, jolla ei ole muuta, maakuopassakin. Piilee kuin mäyrä
omassa kolossaan.
Jotkut ovat vuokranneet tai ostaneet nuo mökkinsä toisilta, jo
Potamiasta pois siirtyneiltä tai kuolleilta. Isäntä antaa heidän asua
niinkuin entistenkin. Ainoastaan jos muiden tilojen ponsarit alkavat
ahdistella Reisvänniä siitä, että hänen kylänsä köyhät kalastavat
heidän vesillään ja vievät heidän metsistään puita, tai jos poliisit
tulevat Potamian kylään jahtailemaan viinarokareita taikka naisia,
kaupungin herrain h--ria, ja tahtovat Reisvänniä ajamaan alustalaisiaan
pois, on hänen kaiketi pakko hiukkasen tiukata. Mutta harvoin se kuuluu
tulevan tiukkaamaan maksamattomia vuokriakaan. Antaa heille ne
anteeksi, unohtaa. Tai ei muistanekaan niitä, se kun on sellainen vähän
höhläpäinen. Huomauttaa vain elämään siivolla. Ja sehän on Rosinastakin
hyvä ... jos riettauksiin jotkut asukkaat menevät.
Ei Reisvännin tähden, vaan sinne Potamiaan usutettujen poliisien täytyy
köyhien joskus hävitä kodeistaan täältä ja myydä tai luovuttaa
töllinsä joillekin sellaisille, ketkä niihin sattuvat tahtomaan
muuttaa. Taikka jättää ne asumattomiksi, kunnes joku asettuu niihin
omin lupinsa.
Sellainen on Reisvänni. Ja hätäkös on hänellä. Ei hänen tarvitse kiskoa
vuokria: mökkejä on niin paljon, että tilan omistaja saa rauhassa
istuskella kotonaan keinustuolissa, syödä jos jotain mahansa täydeltä
ja maata mötköttää niinkuin herra, mutta paremmasta ansiosta kuin monet
muut herrat.
Nyt kiiruhtaa Rosina kylän laidassa, jossa mökkejä on harvemmassa,
matalaa petäjikköä kasvavalla kankaalla. Siellä ei Rosinakaan tahtoisi
kulkea yksin syksyiseen aikaan ja illalla. Silloin ei poliisien ole
sinne tulemista, eikä päivälläkään muuten kuin miesvoimalla ... taikka
saavat selkäänsä niin että ruskaa. Sellaisia tämän kylän ihmiset ovat.
Eivätkös huuda lapset nytkin tuolta yhden mökin aidan takaa Rosinalle:
"Mikäs h--ra sinä olet?"
Rosina Käkriäinen on vähällä kivahtaa, että mitä he ihmisiä sillä
tavalla haukkuvat. Mutta ... sellaisiahan ne köyhien pennut ...
vaikkeivat hänen omansa noin hauku vierasta. Ja kyllä täällä saavat
usein kuulla nimensä paremmatkin.
Sitten menevät lapset mökin nurkan taakse, ja sieltä ne räyskyttävät
Rosinaa, joka kulkee naurahtaen ohitse.
Viimein tulee Mauno-veljen mökki, nevaksi ruohottuneen poukaman
rannalla. Kulmikas aitaus, jonka sisällä on harvaa ja kituvaa perunaa,
huonossa maassa. Kaksi rakennusta: ylempänä tupa, ja tuolla alempana
tuo musta ovi on saunan, melkein maan sisään tehdyn. Mutta tuvan
kupeessa on myöskin kamari, tosin vain laudoista ja uuniton, mutta
kesäiseen aikaan asuttava.
Ei tämä mökki ole Maunon oma. Mauno ja Maunon Pertta rupesivat
itsestään siihen asumaan keväällä, kun entistä asukasta ei ollut
vuoteen kuulunut. Ehkä se ei tulekaan enää takaisin.
Jos se ei tule, silloin möisi Reisvänni kai mökin. Mökki kuuluu olevan
omistajan tonttivuokrasta nyt Reisvännin. Ehkäpä Maunon onnistuu saada
Reisvänni myymään se hänelle. Onnistuihan Mauno siinäkin, ettei muudan
toinen mies päässyt keväällä perheineen tähän mökkiin, vaikka oli jo
Reisvännin kanssa puhunut. Mauno ei ollut puhunut, mutta kun hän sanoi
Reisvännille, että se toinen oli paha suustaan ja löysien naisten
luonaan pitäjä, niin saipas Mauno silloin mökin eikä se toinen. Mauno
oli juuri ajettu pois erään talokkaan torpasta, johon hän oli muutama
viikko sitä ennen päässyt loiseksi. Mauno ei ollut suostunut siitä
hyvästä tekemään saidalle isännälle töitä taloon sellaisesta hinnasta
kuin rikas isäntä tahtoi. Kyllä olisi sillä isännällä maksaa
enemmänkin! On sellaisilla isoilla talokkailla! Eipäs hennonut
maksaa ... korennolla uhkasi ajaa Maunon pois. Ja Maunon piti lähteä.
Rosina Käkriäinen on kiivennyt aidan ylitse ja katsoo mökin hataraa
ovea. On, onpas joku täällä kotona, koska ei ole lukko ovella! Rosina
vilkaisee sisään pienestä lasiruudusta, joka on ovessa ... kuin mikä
pilkistelyluukku, josta näkee ulos ... jos näkee nyt tupaankin. Mutta
lasin voi peittää sisältä. Se luukku on entisen omistajan ajoilta,
sillä Mauno ja Maunon Pertta nyt eivät pelkää mitään: ainakaan Mauno ei
peittele sitä ruutua. Mutta poliiseja siitä on hyvä pitää silmällä.
Rosina jättää konttinsa multiaispenkille, jonka avulla tupa pysyy
talvella lämpimänä, ja menee kannuineen ja pyttyineen sisään.
"Eikös ollut totta! Putkinotkon Rosinukka"! huudahtaa tuvassa nainen,
joka hypähtää pystyyn penkiltä päivänpaisteisen päätyikkunan alta. Hän
on paremminkin iso kuin keskikokoinen. Hän jatkaa: "Enkös minä jo
sanonut, kun oikeaa suupieltäni kutitti, että tulee oikeita vieraita!
Vieraita! Että tulee ehkä Roska! Se oli totta! Totta! Totta!"
Nainen, Mauno veljen eukko taikka toveri, sillä eihän se Pertta ole
vihittänyt papilla itseään Maunon kanssa, vaan muuten ovat yhdessä,
haastaa hyvin kovalla äänellä, joka yltyy ihan rauhallisestikin
tarinoitaessa joskus suorastaan huudoksi. Niin käy, jos hän on
kiihtyneellä päällä, ja sitä hän on enimmäkseen. Silloin hänen
puhuessaan on hänen suunsa kuin torvi: pyöreästi auki ja huulet
pitkällä kuin leppätorven kovasta puhalluksesta tärisevä ja läpisevä
reuna. Silmät aukeavat Pertan huutaessa pyöreiksi kuin suitsirenkaat.
Ja nytkin hän hakkaa oikealla nyrkillään vasempaan kämmeneensä
ennenkuin kättelee ystäväänsä Rosinaa, jonka luo hän on rynnännyt. Ja
Pertta hokee inttämällä:
"Totta! Se oli totta! Helvetin totta!"
Sitten voi Rosina, joka on laskenut naurahdellen nyyttinsä ja kannunsa
pankon eteen, kätellä Pertta Kinnusta sekä veljeään, sillä myöskin
Mauno Kypenäinen on kotona. Mauno seisoo vaiti juuri tuossa liitän
nurkalla, korviaan rassaamassa, murjottavan ja mustan näköisenä,
tummaverinen kun onkin. Ja lisäksi on hän päivettynyt kalastellessaan
ja muutenkin vesillä liikkuessaan. Siinä hän nyt seisoo, lapikkaiset
jalat polvien kohdalta taaksepäin taivuksissa. Hänen leveä suunsa menee
Rosinalle lauhkeaan hymyyn.
Nyt antaa Rosina kälylleen Pertalle tuomisensa, kannun maitoa ja
nyytistä kaksi kiloa voita, antaa vaatimattomin elein ja lausein,
ikäänkuin kainostellen. Mutta Pertta Kinnunen huutaa:
"Johan minä sanoin! Tuo Rosina se on Rosina! Se on ihminen ... tässä
maailmassa! Kun ei ollutkaan tässä muuta kuin leivänkäntsäkästä, -- ja
hapanta leipää kun minä en syö! En! Ennen pyyhkäisen sillä... Ja minä
aioin jo lähteä maailmalle, ja niin lähdenkin! Lähden! Minä annan tälle
pitäjälle pitkät ruikulit. On sitä vielä muualla ... saa hampaisiinsa
hiivaleipää. Ja makkaraa häntääni ... muualla. On sitä työtä siellä ...
jos ei täällä enää Maunolle anneta. Eikä tarvitse Pertan siinä työssä
suoliaan mahasta nylkeä. Se on naisten työtä. Naisten!"
Rosina Käkriäinen muistaa, että on se Pertta, sellainen hurja, tainnut
heittäytyä niihin töihin joskus tosissaankin. Epätoivon vallassa.
Vaikka ei viime vuosina, tultuaan Maunon pariksi. Pertta Kinnunen on
ollut tätä ennen miesten kanssa vakinaisesti kolme kertaa.
Ensimmäiselle miehelle sai kolme lasta. Mies tuli kivulloiseksi, työhön
kykenemättömäksi. Pertta, villitty, jätti miehensä ja työnsi lapset
vaivaistaloon. Työnsi muut, paitsi vanhinta, Sanelmaa, joka oli kyllin
iso kuljettaa mukana. Sitten on Sanelma aina seurannutkin äitiään, asuu
nytkin täällä Maunon luona. Muutaman ajan kuluttua sieppasi Pertta
toisen akan miehen ja karkasi hänen kanssaan jonnekin, sinne Karjalan
puolelle. Kaunis se oli silloin Pertta, Rosinan ja Maunon
lapsuudentoveri. Solakka se oli. Kyllä olisi kelvannut herroille ... ja
herroja Pertta sadatteleekin itsensä rosvoksi ja tällaiseen elämään
johtajiksi. Ja senkin vuoksi on Rosina hänelle anteeksiantava. Norja on
Pertta yhä vieläkin, vaikka on niin monessa ruukissa ollut. Ja se kun
laulaa: on ääntä! Sen kauneuden tähden on Rosina ihaillut häntä jo
nuorempana, ja ihailee vieläkin: varsinkin lapsuuden muistojen
vuoksi... Jopa rakastaakin häntä, koska heidän kummankin elämänsä
kohtalot ovat olleet kovat. Ja osaapa Pertta aina sittenkin selvitä
helpolla! Sitä taitoa ei ole kärsimyksiin alistuvalla Rosinalla.
Siellä Karjalan puolella sai Pertta sen toisen akan miehen kanssa taas
lapsen. Ja pakeni sieltä takaisin tänne kotipitäjäänsä, jättäen sen
lapsensa sinne. Sillä se mies oli tullut tänne akkansa luokse. Mitäs
vihkimättömästä liitosta! Ja kyllä se Jumalakin osaa rangaista
sellaisista.
Mutta itseensäpä on Perttaan pantu rangaistus, kuten Pertta sanookin.
Sen jälkeen kävi niin, että Pertan oikea mies kuoli. Nyt Pertta sai
ottaa uuden miehen, vihityttää. Mutta tämä mies taasen oli nuhjake, ja
petti vielä Perttaa. Ja Pertta rupesi itsekin pettämään, ihan tieten
taiten. Ansaitsemaan naisten töillä, kuten hän äskenkin uhkaili.
Mutta se uhkailu oli paremminkin ainoastaan puhetta kuin totta: se on
jäänyt Pertalle tavaksi tuon kolmannen ja toisten naisten kanssa
rähmäneen miehensä ajalta, jonka hän piankin jätti, lyöttäytyen nyt
lapsuudentoverinsa Maunon seuraan. Vihille eivät pääse, kun Pertan mies
elää, missä lienee. Mutta Perttako lähtisi miesten kanssa rehjustamaan!
Ei sitä niin vain Maunolta! Mauno osaa pitää itsessään kiinni Pertan
yhtä hyvin kuin karkottaa muut hänen tavoittelijansa. Pertalle se on
antanut jonkun kerran selkäänkin kunnolla. Ja siksipä Pertta hänestä
pitää...
Pertta uhkasi muka lähteä maailmalle. Rosina siunailee nyt:
"Voi tuota Perttaa! Se on ... sillä ne sanat! Mitäs täällä ... sitten
on tapahtunut?"
"Mitäkö!" toistaa Pertta Kinnunen. "Tuo Mauno on ajettu pois
verstaasta! Mutta se on viattomasti! Viattomasti! Viattomasti! Vaikka
kaulani herrat katkaiskoot ja kannikoistani kystä itselleen paistakoot,
niin se on viattomasti! Sanovat, että hän on kaatanut puita tuon
Pönkösen metsästä."
"Ja siitäkö se... Poisko verstaasta?"
"Pois! Herrat ovat liitossa, ja Pönkönen. Ei ole Mauno kaatanut! Ei ole
tuonut kuin muutamia puita. Mutta ne nyt ovat ... porhot, talolliset
niistä puistaan ... niinkuin tikulla heitä silmään sohisi, jos pari
kertaa veneellä soutaa. Ja olisi oltu ihmeissä puista, kun Pönkönen ja
muut eivät niitä anna, jos ei sieltä Kenkkuinniemeltä olisi saatu
soutaa... Ja nyt vielä maitoa ja voita!... Mitenkäs se yksi mörikkä, se
Juutas, antoi nämä tuoda?"
Rosina vastaa:
"Mitäs ... tuollaista voisikaretta! Eikähän se muutenkaan ole niin
nuuka ... teille. On sen mieli kiitollinen ystäville. Mutta jos joku
vihoittaa sen ... se möröttää ehkä koko ikänsä."
"Niin, niin!" huudahtaa Pertta Kinnunen. "Eihän se Juutas paha
naisille, ei toki. Haha! Perso se olisi naisille! Olisi! Niin katselee,
jos on hameita näkyvillä. Ja kyllä silloin pistää suunsa metiseksi.
Luulee naistenkin mieleen olevan. Jos kuka hänestä ... mokomasta!
Sellainen se on, Juutas ... hyi saakeli!"
Rosina Käkriäinen naurahtelee, ja onkin hyvillään, että Juutas on
sellainen nuhjus, ettei kukaan Rosinalta ainakaan mokomaa ryöstä.
Mutta mitä tekemistä on keskenään Maunon verstaasta ajamisella ja sillä
seikalle, että Pönkönen on Maunolle vihoissaan puittensa viemisestä?
"Ei mitään, ei karvan vertaa!" vastaa Pertta Kinnunen Rosinalle. "Mitä
niillä puunkantturoilla olisi siinä tekemistä! Mutta kuulehan,
Rosinukka, minä ja Sanukka oltiin meidän isännän talossa heinällä.
Talon ruuissa. Leipää ja silliä. Olkoon! Syököön Reisvänni jos...! Niin
vein yhtenä päivänä evästä Maunolle verstaaseen, murkinatunnilla. Ja
siellä rupesin laulamaan. Minä lauloin ja kuulin verstaan porhon
sanovan pajassa, että taasko se tänne kiekumaan, tuo Potamian varas,
Pönkösen metsänvaras. Mutta minä en ole varastanut. En, en! En rievun
riekaletta Pönkösen housunlahkeesta! Ja niin sanoin sille herrallekin,
insinöörille. Ja sanoin näyttäväni hänelle takapompelini. Ja kun tuli
muita herroja ja nekin tiukkasivat Pönkösen puolesta, niin sanoin
näyttäväni heillekin. Ja minä näytin sen heille."
"Isomuotoisesi, hihii!" naurahtaa Rosina.
"Niin. Ja olisi ... olisi ollut iso kuin leivinuuni! Silloin se olisi
heille mieleinen. Ja siitä ne saivat metkun ahdistella Maunoa. Mutta
Mauno nyt ei ole se mies, joka rupeaa akkansa tähden anteeksi
pyytelemään. Potkivat Maunon pois. Mutta se on viattomasti! Viattomasti
kuin elävä piru! Pönkönen lähetti vielä meille terveisiä, -- itse se ei
tänne uskalla tulla, muuten siltä suolet mahasta lapettaisiin että hän
manuuttaa niistä kantturoistaan. Ja panee poliisit viinoistakin
ahdistamaan. Pankoot vaikka linnaan, ja pää poikki ... mutta minä
lähden ukkoineni. Mauno mukaan! Kyllä me henkemme muualla pärjäämme!
Mennään Kotkaan. Tai vaikka Tornioon."
Nämä uutiset, että Mauno on menettänyt työpaikkansa eikä saane
Potamiankaan lähistöllä nyt töitä, vaikka hän viitsisikin tehdä,
sopivat Rosinan suunnitelmaan, joskin hän suree Maunon kohtaloa, ylpeän
Maunon, joka ei pokkuroi porhoja eikä häpäise toveriaan. Ja Rosina
ajattelee, ettei se Pertta herroille pyllistämällä muuta kuin näytti
heille, mitä he tarvitsevatkin. Mitä ne Pönkösen puut liikuttavat
verstaan herroja!
Mutta nyt on Rosinan taottava rauta kuumana, pidettävä huoli omistakin
asioistaan. Siksi pyytää hän veljeään, melkein synkkänä murjottavaa,
heti tuonne kesäsuojaan, tuvan takana olevaan kamariin, neuvotellakseen
hänen kanssaan eräistä sellaisista, joista saattaisi olla Maunolle ja
Pertallekin etua.
"Menkää, menkää!" sanoo Pertta Kinnunen. "En minä ole luulevainen
ukkoni sisarelle. Ja minun on keitettävä varikkoa. Sillä kahvia minulla
on aina. Ilman kahvia minä en rupea olemaan! En, vaikka en viikkoon
saisi leipää."
Kamarissa on paitsi pientä pöytäkaappia yksi tuoli ja ikkunalla
valokuvauslevyjä, pilalle menneitä, paketistaan aukaistuja. Ne on
hankittu samalla tavoin kuin pahvinen valokuvauskonekin, joka on niiden
levyjen vieressä: lähettämällä sanomalehti-ilmoituksen mukaan jollekin
liikkeelle kolme markkaa. Sanelma ne vehkeet tilasi viime talvena,
mutta ei saanut selvää selityksistä, kuinka valokuvataan. Sanelma
loikoo nyt sängyttömän kamarin permannolla lehtilaverilla, lueskellen
"Työmiestä". Siitäpä aviisista on Rosina saanu Maunon ja varsinkin
Pertan suun välityksellä paljon lisää luonnolliseen kiukkuunsa
rikkaampia ihmisiä kohtaan, yleensä tylyjä manttaalitilallisia ja
Rosinalle outoja herroja ja heidän orteleitaan ja hänelle epämääräisen
kruunun lakeja. Itse lukee Rosina huonosti, mutta ei niin huonosti kuin
Juutas Käkriäinen, joka ei viitsikään paljoa lukea. Eikä Juutas anna
Ananiaksenkaan tilata aviiseja: ne ovat hänestä ajan hukkaa
maamiehelle. Ja Rosinakin arvelee, että menevät ne rahat muuhunkin.
Ainoastaan silloin tällöin, aprikoivalla kiukkupäällä ollessaan,
hankkii Juutas täältä Maunolta lehden lainaksi Putkinotkoon ja tavailee
sitä, viisi kuusi kertaa vuodessa.
Sanelma loikoo permannolla. Nyt hän nousee ja kättelee Rosinaa. mutta
ei puhu mitään, hymyilee vain kirkkaasti. Hän ei puhu juuri koskaan.
Kuuntelee muita. Mutta sallii toisten puhua mitä hyvänsä ja hommata
mitä tahtovat. Eikä hän kiihdy milloinkaan.
Sanelma ei ole, sen uskoo Rosina, ruvennut vielä minkäänlaiseen pahaan,
tuo kuudentoista ikäinen Pertan tyttö.
Rosinan silmänluonnista huomaa Mauno, että sisar tahtoisi Sanelman nyt
lähtevän hiukan heidän paristaan. Mauno kehoittaa Sanelmaa menemään
tupaan, ja Sanelma tottelee, tyynenä ja tyytyväisenä.
Hetken päästä kutsuu Mauno kuitenkin hänet tuvasta takaisin. Sillä
Rosina on puhetta alkaakseen kysellyt veljeltään, eikö Maunolla olisi
antaa Juutakselle niitä viinoja, niin että Juutas pääsisi edes jotain
tekemään. Maunolla on niitä kyllä: hänen on täytynyt hankkia ...
ainoastaan vähemmän, omiksi tarpeikseen ... kun rahat tässä loppuivat,
elääkseen niillä. Mutta Rosina maksaa Maunolle sen minkä muutkin. Ja
täytyyhän Maunon koettaa auttaa sisartaan. Mauno käskee siis Sanelman
sisään ja lähettää hänet tuonne saunaan, täyttämään siellä Rosinan
putelit ... ne kontissa olevat. Mitäs Sanelmasta, kyllä se nämä asiat
tietää, se tyttönen sanoo Mauno.
"Mutta minkätähden tässä lihotetaan niitä välikäsiä?" alkaa Rosina
silloin puhua veljelleen, heti kun Pertan Sanelma on uudestaan
poistunut. "Miksi ei turuutettaisi sitä itse ... poltettaisi...! Eivät
menisi voitot vieraille."
Nyt esittää Rosina Käkriäinen tällaista: jos Maunolla ei ole täälläkään
työtä, vaan hyysäävät pois, rikkaat, niin tulkoon Mauno Putkinotkoon.
Perttoineen ... ja Sanelma kanssa. Heinäntekoakin olisi. Ja tulisi sitä
leipää ... sillä muulla tavalla. Jos ruvettaisiin hörräämään.
Syyspuolella se kävisi hyvin. Ja miksikä ei jo heti? Nyt ne alkavat
illat pimetä.
Mauno Kypenäinen murahtaa:
"Niin, eihän tässä nyt muutakaan asuntoa ... kun karkaavat täällä
kimppuun. Mutta entäs se Muttinen? Onko se siellä nyt? En ole nähnyt
kaupungissa könnimässä, kun en ole viikkoon siellä käynyt. Silloin
näin. Mutta se on tainnut meistä kuulla... Ja on muutenkin teille
äkäinen."
"Sekö?" huudahtaa Rosina Kypenäinen. "Eikös sitten köyhemmällä saisi
olla päiväläisiä! Apulaisia ... heinätöissä. Hihii! Eikä se olekaan
siellä. Ja jos tulee, niin sanotaan ... sanotaan, että te olette
käymätein, olette menossa kalamiehiksi, kauemmaksi! Ja ... asuisitte
vaikka aitoissa ... ja päivin olisit sinä keittämässä. Ja Pertta
saisikin jäädä Sanelman kanssa heinään. Meillä ei ole oikeaa asuntoa.
Tupa on yhä niin... Mitäs Juutaksesta. Mutta syksyn alussa se Muttinen
ainakin menee pois, köntäle. Silloin ... jäätte ihan vaikka meille
olemaan. Jos saisi rahoja, ottaisi kylältä salvumiehet... Ja tupa
pystyyn ... kuin linna. Ja tultaisiin sitä ominkin miehin toimeen, jos
Juutaksella olisi mukana muita. Silloin se tehdä riuhtoisi ehkä. Sitä
kun pitää aina nykiä nenästä... En ole saanut tupaa korjaamaan, vaikka
välistä tahtoisinkin. Siinä menisi viikko tai kaksi. Ja tästäkään
hommasta ei sen hänen luontonsa tähden ole tullut ... tuon ökötin
keittämisestä, hihii ... rylläämisestä. Se on ollut jo melkein
taipuvainen. Hiukan vain asettui vastakarhaan, kun olen sitä esitellyt.
Mutta tänäkin aamuna se arveli jo sinne päin. Vaikka se katkesikin
siihen ... kuin nukkuvan rukous."
Rosina sanoo nyt innoissaan ja supatellen, että koska Juutakseen ei
pysty muu kuin kova, niin pitäisi sitä uhata. Leikillään. Maunon sopisi
tulla Putkinotkoon ja sanoa Juutakselle, että hän ilmiantaa hänet,
mokoman mörikän, jos hän ei rupea yhteisiin tuumiin. Ja rupea ihan
heti, viimeinkin. Maunohan se näet tuntee nuo Juutaksen retket ja
reissut. Pilalla vain ... niin että Juutas pääsee alkuun.
Jos ei Rosina tätä apua saa, ei hän tiedä, miten jaksaa eteenpäin
kimpsuilla.
Niistä kauppiaan hommistako lienee Juutas tullut entistä
nuutuneemmaksi ... ja hänestä se on tarttunut isompiin lapsiinkin.
Tekisi Rosinan mieli kerran olla vähän höllemmälläkin.
Rosina jatkaa:
"Ja jestileipiä ja läskiäkin saisi sinun Perttasi pöydälleen, kun tasan
näet pantaisiin saaliot! Ja karttelemaan nyt tässä ... eivät nuo ole
herrat ennenkään mitään mahtaneet ... edes Juutakselle."
"Minullekos sitten!" äännähtää Mauno, joka tuntuu olevan valmis
hommiin. "Vai minulle. Voi Jeesuksen ... hahaa, minä en uhkaile,
niinkuin Juutas, vaan minä losautan."
Sen tietää Rosina hyvin veljestään, linnat ja kaikki kärsineestä.
Sitten naurahtaa Mauno:
"Haha, jokos se Juutas nyt olisi pehmeämpi? Olenhan minäkin, sen
tiedät, sitä hänelle esittänyt. Mutta annahan olla: nyt käynkin siihen
kiinni oikein tervarukkasilla, eikä silloin auta hänen muu kuin kiinni
pysyminen. Se vitkastelee. Ja se vitkastelisi koko ikänsä..."
"... ja kuusi päivää!" lopettaa Rosina iloisena.
Niin he juttelevat.
Siinä sanoo Mauno, että hänellä olisi jo tiedossa pataan soveltuvat
tarpeetkin: se yksi tämän kylän kavereista, niistä, jotka puuhailevat
täällä sitä, pelkää vallesmannia. Sanelma oli kaupungissa torilla
käydessään sattunut kuulemaan ihmisten kertovan, että tällä miehellä
olisi polttopaikka tupansa sillan alla. Ja niinhän sillä olikin. Savu
ja höyry menevät ulos korsteenista. Mutta nyt se mies vähän arastelee
ja myisi sen polttimonsa.
Rosina innostuu, että onpas viisailla konstinsa. Sellainen syntyisi
vaikka minkä tuvan sillan alle. No ... Putkinotkossa nyt ovat lapset...
joskaan ne nyt eivät...! Mutta onhan siellä korpea! Ja pata on! Iso
kotapata, se, jonka Mauno tietää. Ja kuinkas se olisi: Juutas lähti
juuri tänään hankkimaan jauhoja Kenkkuinniemen sahalta. Kuumiltaan se
on taottava rauta! On häärättävä niinkuin palava taula hännän alla!
Eikö voisi keittää niistä jauhoista? Maltaita ... puodista. Ja hiivaa.
Ja onhan Mauno ollut keitossa mukana, ja Juutas kehuu osaavansa. Ja se
osaakin vaikka mitä, jos se tahtoo ja pääsee liikkeelle. Ja rahalla saa
aina uutta jauhoa, leiväksikin. Vaikka rypisi aina turpa jauhoissa ...
ja ruumis jauhon vallassa. Tulkoon Mauno väkineen heti Putkinotkoon.
"Varikkoa kurnimaan! Varikkoa! Varikkoa!" huutaa Maunon Pertta tuvasta.
Mauno ja Rosina menevätkin.
Kahvia juotaessa ilmoittaa Rosina Käkriäinen sitten vilkkaasti
supatellen kälylleen tuon kamarissa tehdyn päätöksen. Mutta Pertta
huutaa, lyöden puukon päällä tahtia kämmeneensä, syödessään voilla
runsaasti siveltyä mustaa leipää ja juodessaan kahvia päälle, huutaa
silmät niin levällään, että valkuaiset paistavat:
"Ja me mennään! Kenkkuinniemeen! Jo tänä päivänä, tänä päivänä.
Laivalla. Niinkuin ammuttuina. Ja se keitetään. Mitä isket silmääsi,
Rosinukka? Isket! Isket! Ei sieltä tule muita kuin Sanelma. Kantaa
sinulle konttia sisään. Pitää sen sellaisen tytön jo tietää ... pitää!
Mutta siihen saa luottaa. Se ei kerro. Muuten selkään... Veneeseen
hatut ja torvelot, Mauno. Säkkiin. Ja lotka laivan perään ... ja hennon
minä itsekin siinä veneessä istua. Pois minä lähden täältä. Mutta
saunassa minä en rupea asumaan. Saarukka kertoi: siellä lahot sillat
nauravat Juutas Käkriäiselle. En rupea. Olisin kuin keltiäispesässä.
Ihan kuin kusiaispesässä. Se on totta, totta. Jo on tullut huonoksi tuo
Rosinukkani, kun ei mene aittoihin. Minä olen maannut niissä ennenkin.
Ja hyvä onkin, hyvä ... ukko haarojen välissä. Ja Juutas keittämään,
mörökki... Ja sinä sellaiselle menit, Rosina... Pannaan keittämään.
Pannaan! Pannaan! Vaikka hän rautoihin joutuisi, niistä isoista
käsistään, roppanoista, isommista kuin koko mies. Mitä se tuollainen
on? Sihautat niinkuin koiranpentu, Sanukka! Holauta. Holauta! Holauta!"
Maunon Pertta kehoittaa holauttamaan tytärtään Sanelmaa, joka on tuonut
Maunon hiljaisesta neuvosta Rosina Käkriäisen tuohikontista yhden
puteleista ja kaatanut siitä vihertävän tilkkasen ensin Rosinalle.
Rosina taipuu hymyillen ja ikäänkuin kainostellen maistamaan huultensa
kärjillä tätä juomaa, joka vähän haiseekin. Mauno kulauttaa
välinpitämättömästi mukulaiseen kurkkuunsa norrin, Sanelman kaataman
hänelle samoin Pertallekin. Nauratellen lisää nyt Sanelma äidilleen ja
ottaa itselleenkin kupin pohjalle.
Sitten jutellaan kaikenlaista. Ja yhtäkkiä alkaa Pertta Kinnunen
laulaa, etupäässä levottoman luonteensa ilosta, tietäessään, että hän
pääsee taas vaihtamaan olinpaikkaa, mutta myöskin näyttääkseen hyvää ja
kovaa ääntään Rosinalle, joka ihailee häntä. Ääntään, jonka pitää olla
kuin parhaan papin. Auringon paistaessa kolmiruutuisesta ikkunasta ja
sinisen taivaan säteillessä laulaa Pertta Kinnunen, jonka päätä haiseva
roju huimaa, laulaa säkeiden loput kimakasti venyttämällä ja aloittaen
aina uuden säkeen kiekaisemalla, niin kovasti, niin että koko
Mesopotamian kylä kaikuu:
"Suloi-seessa Suomessamme
oisko maata armaampaa
kuin on kaunis Karjalamme..."