Sillä välin istuu Saara vankan laivamiehen kanssa markkinateltassa,
joka on pystytetty tuonne Pitkänsillan päähän, pienelle torille. Hiekka
pölisee siellä, ei tuulesta, vaan siksi, että väkeä liikuskelee teltan
ympärillä, enimmäkseen maalaisia taikka joutilaita kaupungin poikia. Ne
pikku pojat, huivipäiset naiset ja pieksujalkaiset miehetkin
tirkistelevät raoista suureen teltaan, jonka seinien reikiä katupojat
koettavat repiä isommiksi. Silloin kuuluu sisältä vierasta kieltä
murtava kirous, ja joku pojista saa kuhmun otsaansa, kun häntä
kolautetaan sisältä. Taikka hyppää teltasta ulos keppi kädessä oikea
piru, punaisiin ja hopeisilla tähdillä koristettuihin ihokkaihin puettu
mies, mustaverinen ja vanhahtava. Hän soittelee näytösten väliajoilla
teltan ovella aisakelloa ja houkuttelee yleisöä, huutaen kohti kurkkua
samaa, mitä voi lukea plakaateista teltan seinistäkin, huutelee:
"Kaiki tule kattele tämä ohjelma. Suuri naarukuninkas. Koolemarinkki...
Maakilline konsti..."
Väki nauraa ja ärsyttelee häntä.
Sisällä teltan nurkkamassa, joka on erotettu muusta teltasta kankaalla
ja vuorattu synkän mustaksi kuin ruumisarkku, niin että se osasto on
melkein pimeä, tuntisi joku Saaran tuttu, jos sattuisi siellä olemaan,
ja ehkäpä onkin joku laivatyttö taikka Mesopotamian vetelehtivä nainen,
tuntisi vähitellen, kun silmät tottuvat hämärään, Putkinotkon Saaran.
Siellä istuu lyhyt ja paksunlainen Saara punaisessa puserossaan, istuu
suu auki muhkeimmalla paikalla, vastapäätä näyttämölavaa. Laivamies,
herra Eliel Persikka, on hänen vieressään. Lavalla, joka muistuttaa
kaappipöytää, lekkuu pieni tuli jonkinmoisessa astiassa, aivan kuin
käryytettäisiin sokerituusassa talirasvaa. Saara on tullut äsken tänne
toisesta, valoisammasta osastosta, katselemasta tuon punaisen pirun ja
nuorempien poikien hyppyjä paperin lävitse ja häränpyllyjä.
Nyt puuhaa pöydän takana jokin valkea, tulen valossa, mitä puuhannee.
Nainen se on. Sillä on valkea paita päällä, hihaton niinkuin herrasväen
paidat. Paidan rintamuksessa, helmoissa ja hihansuissa on hänellä
punaisia rusetteja. Nenä on jauhotettu valkeaksi, koska se on punainen
ja pahannäköinen, kuten sen toisesta pielestä huomaa, sillä siitä
paistaa oikea iho läpi. Sen jauhoamisen tempun tietää Saara siltä
viimeiseltä Pietarin-matkaltaan.
Tukka on naisella tuuhea ja hyvin kihara, ja se ylettää takapuolten
alle asti.
"Onpas siinä tukassa ollut piippaamista! Sellaisessa on urakka!"
sanoo Saara hiukan käreällä äänellään laivamiehelle, joka istuu
hänen vieressään selkä kenossa ja imeskelee sormistaan lyhyttä
sikarintynkäänsä. "Koko päivä siinä menee, piippaamisessa... Se on ihan
totta!" jatkaa Saara. "Ruotsiakohan se sotkottaa ... ei tämä venäjää
ole ... Huih!"
Saara kirkaisee, sillä nostamalla kättänsä, niin että musta karvatupsu
näkyy kainalosta, on näyttelijätär loihtinut pöytälaatikosta valkean
käärmeen, ihan kasvoilleen loikkimaan.
"Pelottaako?" sanoo laivamies vetelästi ja harvakseen hampaittensa
välistä.
Saara Käkriäinen ei vastaa hetkeen mitään, osaksi jännityksestä, mitä
sitten tulee, osaksi pelosta ja harmistakin siitä, että kysymys tuntuu
äänensävystä päättäen leikilliseltä ja hänen vakavuuttaan pilkkaavalta.
Saaran mieleen johtuu tässä melkein pimeässä ja kolkosti jännittävässä
paikassa entiset jutut Kuikka Koposestakin, siitä silmänkääntäjästä ja
noidasta, tässä samassa pitäjässä asuneesta... Niin äskettäin se vielä
eli, että elossa olevat ihmisetkin ovat hänet nähneet ja tietävät, että
hän oli paitsi muuttanut almanakan seteleiksi ja pannut mustalaiset
onkimaan tuvan sillan raoista ja hyppäämään lattialla uimaan, lyömään
päänsä halki lankkuihin, myöskin muuttanut kerran vuorenkukkulan
ikäänkuin taloksi. Sillä tavalla se sai itselleen morsiameksi rikkaan
talon tyttären, kääntäen häneltä silmät ja näyttäen hänelle omaa
hoviaan. Mutta tyttöä siihen hoviin viedessään noituikin Kuikka Koponen
hänet sudeksi. Näin kertovat vanhat. Ja Hiesun myllärikin, herännyt
mies, on sanonut isälle nähneensä, miten Kuikka oli muninut suustaan
kananmunia. Mutta ovat sillä olleet muut konstinsa, on isä Käkriäinen
sanonut perheensä kesken näistä myllärin kertomuksista puheen tullen.
Ja mylläriltä hän oli muka kuullut, että Kuikalla olivat olleet ne muut
konstit. Kuikka, hirveän musta ja pitkä mies, oli kerran muka
tunnustanut myllärille, ettei hän voi tehdä niitä temppuja, koska
hänellä eivät ole ne konstit mukana. Konsteja sellaisessa tarvitaan,
oli siis Käkriäinen sanonut salaperäisenä.
Tällaisissa näyttelyseuroissa kuului se Kuikkakin liikkuneen ja
oppineen, poikana ollessaan.
Mutta nämä ajatukset ja sekin, että käärme kalisee, haihtuvat Saaralta
kummalliseen levottomuuteen, kun näet laivamies tunkee kätensä hänen
vyötäröidensä ympärille, ja sitten sydäntä sylkyttävästä pelosta
kuumuuteen, sellaiseen, että... Saaralle tulee ihan kuuma, tässä
ahtaassa komerossa, jossa hän tuskin saattaa tuhisuttaa nenäänsä ja
sanoa, näkemättä enää luurankoakaan, joka nyt heiluu ja kalisee
näkypöydällä aivan hänen edessään:
"Mitäs te nyt ... älkää te..."
Mutta laivamies heittäiksen retkalleen Saaraa kohti ja kaivelee yhä
häntä, ja naureskelee ja hyräilee hiljaa:
"Kun taivaalta paistaa se kirkas kuu, niin tunteet ne yhteen
sulautuu... Tuossa on!"
Viimeiset kaksi sanaa sutkauttaa hän näyttelijättärelle, joka on
laskeutunut lavalta, ilkoisessa paidassaan, ja kantaa pitkin katsojien
eturiviä rikkua: siinä on paksuissa kupeissa kahvia, taikomalla tehtyä,
viidessä sekunnissa keitettyä, tyhjästä keitettyä.
"Tuossa on kahviisi!" sutkauttaa laivamies ja pistää sikarinpätkänsä
kuppiin. Näyttelijätär katsoo kuppiinsa, onkii sikarinpätkän sormillaan
kahvista pois ja heittää sen laivamiehelle vasten naamaa, haastaa,
sotkottaa jotain, josta Saara ymmärtää ainoastaan, että se poliisilla
uhkailee.
"P--kele, jos olisi sattunut, niin kurkkuun olisin hänelle työntänyt
sikarinpätkän!" huudahtaa laivamies. "Poliisilla... Saakelin h--ra,
juottaa ihmisillä kuraa. Suutarin markasta... Haaleata kuraa! Entistä
se kahvi on ... keitettyä... Saatana."
"Sataana, sataana!" matkii näyttelijätär ärsyttelevästi, kaupaten
kahviaan, ja saaden kaupatuksi senkin kupin, jossa sikarinpätkä oli.
Sitten kapuaa hän taas näyttämölle temppujaan jatkamaan.
"Hullut, p--leet... Juovat kuraa!" ärähtelee laivamies. "Jospa
olisi ... ööliä. Risullinen ... ja kylmää. Mennäänkö pois tästä?
Maistamaan ööliä. Minä tiedän, mistä saa. Olutrännin rengiltä.
Lutmitvuorelle romeneeraamaan. Tule nyt!"
Laivamies sysää kätensä Saaran kainaloon ja alkaa rutaisten viedä häntä
penkistä.