Laiva on kierrellyt kaupunkiin, teräväkeulainen ja vanha "Sandels".
Ensin lahden ohitse, jonka taustalla on kuultanut Muttisen ruskea
huvila, ja salmien lomitse, joiden rannat ovat nousseet joskus
korkeina, mutta tavallisesti matalampina kallioina. Siellä täällä
poukaman perukassa paistaa halkopinoja tai propseja, ulkomaille,
Pietariin tai maan isoimpiin kaupunkeihin meneviä, karun seudun
melkeinpä ainoa vientitavara. Sitten tuli suuri, vaaleansiniseltä
hohtava järven selkä. Kaukaa ulapan rantamilta näkyi viljeltyjä
vaaroja, joiden korkeimmille kohdille talot ovat kavunneet, tummat
kylät tuulimyllyineen ja kaivonmiekkoineen, heinäkuisten peltojensa
keskellä. Välistä on poikettu pieniin laitureihin, joihin tultaessa
laiva on hiljentänyt vauhtiaan ja sen potkuri purskuttanut niin, että
Jopia on oikein pelottanut laivan tärinä. Hetken päästä on "Sandels"
lähtenyt jälleen ulapalle päin, ja sen kone on taas jymisyttänyt
nytkyttäen kuin huono sydän. On soluttu salmista ja käännytty milloin
oikealle, milloin vasemmalle, ja yläkannen matkustajat, joina on
enimmäkseen porvarisväkeä, kun taas välikansi on rahvasta varten, ovat
nyt kahvinsa ääressä ihailleet, jos heistä joku on ollut sellainen,
uuden aukean takaa paistavaa aurinkoista rantaa: siellä on hiekkainen
rantaäyräs, jonka aallot ovat syöneet jyrkästi sortuvaksi, loistanut
punaisen kellertävänä viiruna. Ja jonkin tukkiyhtiön metsä punaisena:
soleita petäjiä pitkältä, kuin kirkon pilaristoa. Siten kierretyn
Kenkkuinniemen toisella puolella oli Vaskilahden talo, entinen
herraskartano, nyt Matti Muikkusen oma. Ja kauempana Könölinin saha ja
myllylaitos, tiilisine savutorvineen, lautatapuliensa vieressä.
Mutta sahan lahdella, kun ajettiin taas pienen järvenselän poikki ja
ihan sahan sivuitse, on liikuskellut joku pieni höyryalus,
petäjänkuorista rupaisessa vedessä, hinaten proomuja. Lahden perällä
seisoi ankkurissa korkeita ja vihreäreunaisia lotjia. Joku niistä on
uponnut peräkajuuttaa myöten pohjaan. Ne ovat Könölinin vanhimpia ja
hylättyjä halkojen ja voin kuljettajia.
Vastapäätä sahaa, lahden toisella puolella, on koivikkolehdossa
sahatilan valkeaksi rapattu kartano.
Sitten on tullut vielä selkä, ei niin suuri kuin se Kenkkuinniemen
toisella puolen. Ja sitten on näkynyt kaupunki. Vaaleina talopilkkuina
on se ensin näkynyt tummasta metsästä, ja vanhan linnan tornit ovat
punertaneet, ja kirkon terävä torni on ilmestynyt mäntyisen kummun
takaa.
Aurinko paistoi niin lämpöisesti, että laivassa on ollut päivänpuolella
melkein kuuma jo nyt aamullakin. Ulappa auringon kohdalta kiiltää ja
siintää, ja se alkaa sinkautella muualtakin kuin auringon kohdalta
kirkkaita säteitä, tulisia ja teräviä. Ja ukkosta ennustava autere
lisääntyy yhä, tuulen jo melkein tyyntyessä.
Rosina Käkriäinen istuu välikannella, ruokasalongin seinävierellä,
pitkällä penkillä, joka on päästä päähän täynnä maalaisia. Melkein
hänen jalkojensa välissä seisoskelee Jopi, painautuneena äitiinsä niin
kiinni kuin mahdollista ja katsellen odottavin ja sirrottavin silmin
enimmäkseen tuonne kaupunkiin päin, jonne äiti on sanonut kohta
tultavan. Mutta Rosinan vieressä istuu nyt loppumatkalla muudan hänen
vanha tuttavansa, hyvin leveä ja lihava emäntä, Hiesun myllärin muori
sieltä takamailta. Hänelle on Rosina, joka ei ole alkumatkalla oikein
sopeutunut puheisiin muiden tuttaviensa kanssa, juuri ruvennut
juttelemaan hiljaa, mutta hartaasti ja kiihkeästi, tällä viimeisellä
aukealla. Rosinalla on näet täällä laivassa muitakin tuttuja, joskaan
ei monia, hänellä, harvoin missään käyvällä. On täällä Vilhusen emäntä,
samoin sieltä suurista takakylistä niinkuin myllärin muorikin, talokas
Kalle Vilhusen nuorenlainen vaimo, kelmeä naamaltaan ja maha pystyssä,
pieniä kun on saamassa. Hän oli tullut Rosinan kanssa ensin
haastelemaan. Kysellyt, kuinka Putkinotkossa jaksetaan, ja minkälaiset
siellä ovat maan kasvut. Ja miten karja on varttunut ... se vasikka,
joka syntyi Rosinalle Vilhusen lehmästä, sillä Vilhuset antoivat tässä
kolme vuotta sitten yhden lehmänsä Käkriäisille ruokolle, ja se lehmä
poiki. Ja Vilhusen emäntä kyseli, miten lapset ovat varttuneet.
Viimeisen kysymyksen teki hän hiukan ihmettelevä ja naurahteleva ilme
ruskeissa silmissään, varmaankin siksi, että Käkriäisillä on niitä
lapsia niin kovin paljon.
Ja silloin, Vilhusen emännän kanssa pakinoidessa, pälkähti Rosinan
päähän eräs ajatus: se hänen kalvavan huolensa tuoma, että taas on
hänellekin uusi lapsi tulossa, tuskakseen jo yhdettätoista kertaa. Ja
kun hän näki Vilhusen vaimon tuossa tilassa ja tiesi, että hänellä on
vasta pari lasta, vaikka hän on ollut naimisissa jo seitsemättä vuotta,
niin pisti hänen päähänsä kummallisesti ajatus johdatella juttu sillä
tavoin, että ehkäpä hän saisi jotain neuvoa, entisiä parempaa. Edes
jostakin, hän, erillään eläjä. Köyhyyden kuiluun se vie, se lapsien
paljous, ja minne vienee. Aina on Rosina tätä asiaa ajatellut viime
aikoina, ei ole sen tähden saanut öilläkään unta. Ja kun Vilhusen eukko
kätteli Jopia ja kyseli ikäänkuin säälivästi, montako niitä on vielä
tätä nuorempia, niin alkoi Rosina, että onhan niitä... Ja Rosina
huokasi tuskallisesti, ja sanoi, että parempi olisi, jos ei niitä
tulisi. Ja sitten hän naurahti ja lisäsi leikillisesti: "Niitä
pahalaisia... Mutta ... eivät ne herrasväet sillä tavalla! Mitkä
vehkeet heillä lienevätkään!"
Enempää ei Rosina kuitenkaan voinut puhua, vaikka hän on kuullutkin
niistä Maunon Pertalta, tavallaan kälyltään. Hurjalta Pertalta, joka on
neuvonut hänelle jos jonkinlaisia vehkeitä, ja käskenyt Rosinan ostaa
niitä. Mutta ne olivat tuntuneet Rosinasta paitsi riettailta ja
hullunkurisilta myöskin kalliilta, mokomiksi tavaroiksi. Siksi hän oli
yhä vain koettanut entisiä, maalaisakkojen neuvoja. Mutta mitäpä apua
niistä...!
Kuitenkin sai ainoastaan huolen kiihko Rosinan alkamaan puhella näistä
Vilhusen emännälle. Alkuunsa se puhe jäi. Sillä mitäpäs se eukko
näistä... Rosina huomasi heti, että se katseli Rosinaan kuin mikä
pyöreäsilmäinen jänis. Ei ollut vielä hänellä lapsista kylliksi
huolta ... ei ollut johtunut näitä ajattelemaankaan. Että Rosina sille
ymmärtämättömälle puhuikin! Nuori vielä. Rosina oli nähnyt hänet
pienenä tyttönä, silloin kun Rosina oli jo Käkriäisen vaimona
kestikievarin mökissä.
Ja sitten se mokoma rupesi Rosinaa neuvomaankin! Sanomaan, että
siinähän ne lapset vaan elävät, kun opettaa niitä työhön, jo ajoissa.
Hänenkin vanhin poikansa, viisivuotias Matti, muka jo askaroi isän
kanssa. Niin että pitää joskus antaa sille vitsaakin, kun se ei muuten
pysyisi sisällä hevoshommiltaan senkään vertaa, että malttaisi syödä.
Tämä juttu vitsanantamisesta lapsille loukkasi Rosinaa. Hänkö
pieksämään pentujaan! Rosina mutisti suunsa kiinni ja katseli vaiti ja
ylpein silmin toisaalle. Ja kun Vilhusen eukko sitten rupesi vielä
puhumaan niistä kärrynpyöristä, jotka Käkriäiseltä olivat tilatut
Vilhusille jo pari vuotta, vastineena viidenkymmenen markan velasta,
niiltä ajoilta, jolloin Vilhunen ei ollut vielä talokas, vaan
mökinmies, kunnes sai eukkonsa myötäjäisinä talon, niin, kun tämä
varakas ihminen nyt kehtasikin vihjailla siihen velkaan, silloin ei
Rosina ollut ymmärtävinään. Ja sitten pisteli Vilhusen akka Juutaksen
viina-asioihinkin: että kuuluuhan se Juutas tässä kevätpuolella käyneen
siellä heidänkin kylillä; tarkoittaen kai, että Juutas oli kaupannut
hänen miehelleen juomia. Ei sallisi miehensä joskus maistavan
tilkkaa ... niinkuin siitä talo menisi!
Silloin etsi Rosina tilaisuuden päästä pois Vilhusen akan parista. Ja
hän kääntyi sellaiseen asentoon, että hänen täytyi kesken tätä puhetta
joutua erään toisen tuttavansa, Matti Muikkusen eukon, pakinoille.
Muikkuset ovat Käkriäisten kaikkein lähimpiä naapureita Kenkkuinniemen
kannaksen puolelle. Komea oli se Muikkusen akka, Rosinan kadehtima,
jopa vihaamakin! Ylpeä! Käveli edestakaisin kannella, käveli pää
kekassa. Entinen köyhä piikatyttö, jonka Matti Muikkunen otti, jopa
mahallisena toisista. Uskoneeko Matti tämän, vaikka oikeat naisihmiset
ovat sen hänelle sanoneet, suutari Sinikanteleen eukko ja muutkin.
Matti pitää Kustavaa kuin mitä rouvaa. Yhä vain tehdään uusia
vaatteita. Nytkin uusi röijy päällä, varmaankin kaupungissa
ompelutettu, niinkuin ennenkin. Mutta onpa Rosinalla muitakin syitä
Vaskilahden emäntää vastaan. Paitsi sitä, että Saara sai passata häntä
kuin mitä rouvaa, silloin kun Saara oli vähän aikaa hänellä
lapsenhoitajana, on vielä paljon pahempi syy.
Viimeisinä kesinä on Muikkusen eukko näet alkanut käydä yhä tiheämmin
Putkinotkossa, Muttisen luona, jos Muttinen on kesällä ollut täällä.
Muka vieraisilla, miestään kuljettaen. Mutta on sillä Aina Kustavalla
ollut muitakin tarkoituksia. Kerran tänäkin kesänä on Rosina tavannut
Muikkusen Aina Kustavan metsässä melkein Putkinotkon lammen päässä,
muka marjassa, mutta katselemassa Putkinotkon peltoja. Se sanoi
ihastelevansa tätä kaunista paikkaa, hyväkin herraskainen, ja kysyi,
milloin Putkinotkon herra tulee tänne. Jo entisistä Aina Kustavan
jutuista tietää Rosina, että Matti Muikkunen haluaisi ostaa Muttiselta
Putkinotkon mökin. Lienee akka hävittämäisillään Vaskilahden
komeuksiinsa ja herkkuihin. Nyt kelpaisi heille Putkinotkon mökki ...
jos Käkriäiset joutuisivat siitä pois!
Rosina kadehtii ja vihaa kyllä Aina Kustavaa, mutta Vilhusen eukonkin
seurasta on päästävä. Siksi Rosina tervehtii Vaskilahden emäntää. Ja
Aina Kustava suvaitseekin tulla häntä kättelemään, ja kysyy taas, että
onko se herra Muttinen jo kotona. Rosina vastaa ensin, ettei ole, eikä
tuota tiedä, milloin se tuleekaan. Mutta yhtäkkiä hän kääntää juttunsa
toisin: sanoo, että eikös se kuitenkin tulle Putkinotkoon. Joka kesä se
viime vuosina on siellä aina vähän oleskellut. Se kun on niin
mielistynyt siihen Putkinotkoon, lekottelupaikkaansa...! Onhan tuolla
toki puita, joihin ripustaa verkkovipunsa, vaikkei muuta mainittavaa:
heinämaat ovat vähäiset, eikä sellaisista pelloista saisi mikään mies
kalua! Mutta eihän se Muttinen niistä, se kun tahtoo vain lekotella,
herra. Ja onkia, sormenpituisia ahvenia, hihii.
Kovin iloinen ilme kasvoillaan kehuu Rosina sitten Aina Kustavan uutta
röijyä. Kunnes Vaskilahden emäntä ylpeänä lähtee hänen luotaan,
joidenkuiden poikain pariin, oikein kalossijalkain, kikattelemaan.
Siinä Aina Kustavan kanssa jutellessaan on Rosina menettänyt paikkansa
penkillä. Mutta katsellessaan kiukkuisesti Aina Kustavan jälkeen ja
sitten itselleen uutta paikkaa, on hän kuullut mainitun myllärinemännän
ystävällisen tervehdyksen. Lauhkea on myllärinemäntä, vaikka on rikas
sekin. Tosin alkaa hänkin kysellä, kun pyytää siinä kainostelevaa Jopia
lyömään hänelle kättä, paljonkos näitä lapsia Rosinalla nyt on, ja
siunailee, että heillä on niitä niin paljon, tuolla poloisella
Juutaksella. Ja alkaa kiitellä Muttista: kysellä, niinkuin usein
ennenkin, onko se totta, että se herra antaa heidän asua ja viljellä
Putkinotkoa ilmaiseksi yhä, niinkuin ennenkin. Eikä siitä ole
kuuntelemaan sen vertaa, että Rosina ennättäisi selittää, mitä
ilmaisuutta se on, sillä kyllä siellä elääkseen on ponnistamistakin, ja
vuokraakin on nyt maksettava. Ei, myllärin muori keinuttelee vain
lihavaa ruumistaan penkillä, johon hän kutsuu nyt Rosinaa viereensä,
kehoittaen muuatta nuorta poikaa väistymään ja antamaan tälle Rosinalle
istuimensa. Ja myllärin muori jatkaa:
"Niinhän se kuuluu ... se kauppias...! Onko se herra nyt siellä? Kuuluu
harvoin olevan, ei ennättävän, raiska. Mitä se siellä tekee? Sellainen
huvitalo, tuonnehan se näkyi ... ruuninen, sellainen ... voi, voi.
Onkos sillä nyt rouvaa? Vai ei. Mistäs se sen...? Ei vai, raiskalla.
Kukas sille ruuan tekee? Jos teidän kanssanne syönee... Sielläkö se
mökissä syö? Ei se ylpeä, kun ei ole sellainen..."
"Eihän se", sanoo Rosina. Ja jatkaa nopeasti, istahtaen tosiaan
myllärin muorin viereen. "Huushollerskahan sillä! Soutelevat sen
kanssa. Meidän venettäkin kuljettelevat kaikeksi päivää. Ja
tiedättekös: vieretysten ne istuvat ... verangolla. Se on ihan totta,
sen olen nähnyt. Ja ehkä muutenkin lienevät! Niin se on ... vaikkei
uskoisi!"
"Niinkö?" sanoo lihava muori ja katselee Rosinaa kummastuneesti. "Vai
niin se... Hyvä se kuuluu olevan... Hyvänäkö se sitä pitää? Oikeinko se
on ryökkinä? Vai nuori on ... no jotain..."
"Nuori, nuori", supattaa Rosina. "Mutta mitäs siitä ... herra
Muttisesta. Oli sillä ennenkin rouva, sitä kiusaamassa. Ja ero siitä
tuli. Mitäs ... kun se makasi. Eikä osannut ommella edes yhtä lapsen
mekkoakaan. Osti muka kangasta meidän lapsille. Ja sitten teki mekot
lapsille. Sellaisia niistä tulikin: eihän niitä kuka iljennyt pitää
pennuilla. Sellaisia ... kapeita kuin kirnuja. Eikä ollut paljon
hihojakaan. Mitä se olisi osannut omille pennuilleenkaan tehdä
vaatteita, jos niitä olisi tullut..."
"Vai lahjaksi se antoi?" kysyy myllärin emäntä. "Kaikille tytöillekö se
antoi? Niinhän se Muttinen ... kuului vaatteitakin lähettäneen...
Juutas se sitä siellä kylillä kertoi ... ennen. No, voi raiskaa, että
se herra sillä tavalla... Ottaisi nyt tämän, ottaisi raiskan. Ei
narraisi! Että se Muttinen ... kirjoja myö ... jumalansanaa... Paljon
on ostanut meidän myllärikin, kun kirjakauppiaat käyvät myymässä...
Niinhän se sielunvihollinen ihmisiä... Sitä Muttista."
Perämiehen iso rahalaukku kalisee jo tuolla. Ja Rosina ajattelee, minne
se Saarakin lienee mennyt? Pitäisikö sillekin ostaa lappu? Mitäpä rahaa
Saaralla olisi? Ensin tervahöyrystä tullessa oli vähän, nyt on
hävittänyt kaikki niihin rosseihin ja pitseihin. Pitäköön Saara
itsestään huolen.
Mutta pojalle on Rosinan ainakin ostettava, puoli lappua, niin ne
vaativat tämänkokoisista. Vaikkei Rosinasta olisi haittaa laivalle,
jossa reissuaa joka päivä kymmeniä ja pyhinä satojakin ihmisiä, vieläpä
huviajelullakin, ei olisi suurta vahinkoa laivaherroille, jos köyhien
lasten annettaisiin olla mukana ilman rahanpennin ottamattakin. Ei se
ongan vetovoimassa paljoa tuntuisi: se ei liioin välittäisi sellaisesta
naakerista kuin esimerkiksi Jopi. Silti on Rosinasta kaukana se ajatus,
että hän rupeaisi kerjäämään ilmaista kyytiä pennuilleen, niinkuin
eräät muut joskus laivassa anelevat, ihan keskellä ihmisten joukkoa.
Siksi alkaakin hän laskea leikkiä myllärin emännälle, kaivaessaan
hiukan poispäin kääntyen rahojaan hameensa taskusta, häistä asti
juhlahameena käytetyn ja vihertävän hameen taskusta. Laihanlainen on se
kassa, sanomalehden kappaleeseen kääritty, sillä mikä sitä ilkesi ottaa
mukaan Juutaksen suurta kukkaroa, melkein yhtä suurta kuin tuo
perämiehen laukku. Sitä kaivamistaan kätkeäkseen laskee Rosina vähän
leikkiä Jopista:
"Olisihan tällä meidän miehellä varaa itselläänkin... Kapitaalia,
hihii. On välistä annettu. Ne hänellä nyt on mukana pompommipurkissa."
Jopi kalpenee, aivan kuin muistaisi taas jotain muuta, odottaessaan
kaupunkia. Ja hän katselee vain eteensä laivan keltaisiin
kansilautoihin, eikä virka mitään, kun vieras nainen kyselee, mitä hän
nyt aikoo niillä rahoilla kaupungista ostaa. Ja kuitenkaan ei Jopi
myllärin emännälle ole enää tällä hetkellä niin julman kaino kuin oli
äsken, ja tekisipä Jopin mieli näyttää jo hiukan puheensa
ketteryyttäkin, näin ihan äidissä kiinni seisoessaan. Mutta nyt ovat
Jopin asiat sillä kannalla, että hänestä on hyvä, kun äiti toki
maksaakin hänen puolestaan laivarahan.
Sitten sanoo äiti myllärinemännälle, saatuaan itselleen ja Jopille nuo
punaiset laput, että hän menee katselemaan vähän tavaroitaan, koska jo
tullaan kaupunkiin. Jopi tarttuu Rosinan hameeseen ja tähystää samalla
entistä kiihkeämmin kokkaan päin ja sitten kaikkialle ympärilleen.
Rosina kävelee laivan keskiosan ohitse, jossa heidän maitohinkkinsä ja
voipyttynsä ovat. Ja Jopi ajattelee, ettei niitä kukaan ole täällä
varastanut. Mutta kokkaan mentyään ei äiti muuta kuin vilkaisee heidän
tuohikonttiinsa, jonka nurkka pilkistelee esille sieltä lootien ja
pajunparkkien takaa. Ja sitten sanoo äiti mentävän hakemaan Saaraa.
"Äiti! Äiti!" huudahtaa Jopi hiljaa. "Äiti hoi, mikä se tuo on?"
Laiva kulkee kapeaa salmea, jossa kohoaa saarella vanha ja raunioitunut
linna.
"Mikä?" vastaa äiti. "Tuoko törökki tuossa? Mikä lienee... Vankeja ovat
tainneet pitää kopissa siinä."
Mutta Jopi huomaa sitten, että siinähän on muurit ja korkeat tornit,
sellaiset kuin kansakoulunopettajan piplianhistoriassa. Huomaa hieman
pettyneenä, sillä eivät ne muurit olleetkaan kiiltävät eivätkä valkeat,
vaan tosiaankin vähän tuvan uuninmuurin tapaiset. Tiilejäkin näkyy
tuolta ylhäältä, pyöreitten reikäin ympäriltä, joista lentää lintuja,
suuria ja valkeitakin: variksia ne eivät ole.
Laiva ajaa yhä muurien ohitse. Tuolla näkyy taloja. Missähän se
kaupunki sitten on?
Äiti kulkee ja kiertelee. Jopi kopsuttaa aivan hänen kintereillään ja
vieressään.
Nyt sanoo äiti kuulevansa Saaran mörähtelevää ääntä, mutta ei
erottavansa, mistä.
Jopi viedään pää pyörällä ihmisten tungoksessa perään. Ja taas takaisin
kokkaan, mistä Saaran äänen piti kuulua.
Ja kun Rosina kurkistaa kokassa johonkin koloon, joka on syvällä
kokkalaudan alla, niinkuin mikäkin potattikuoppa, niin sieltä näkyykin
Saaran korea lyyssi. Rosina seisahtuu tuon kolon ovelle, sillä siinä on
ovi, kaksikin kapeaa ovea, ja ärähtää:
"Saara!"
Saara pyllistelee siellä selin, kyynärpäät pöydän reunalla ... jonkun
vieraan miesihmisen kanssa rupatellen. Saara ei kuule. Niin äiti
tiuskaa uudestaan:
"Saarukka ... sinä!"
Silloin Saara kääntyy.
"Tuletkos sieltä!" sihahtaa Rosina hiljaa, mutta yhtä äkäisesti kuin
Putkinotkon kallioilla kiljuessaan. "Mitä sinä siellä?... Piletit ja
kaikki olen ostanut ... meille, enhän minä sinulle. Tullaan tuossa
paikassa kaupunkiin."
Saara kaivaa hameensa taskusta punaisen lipun, heiluttaa sitä äidin
nähdä, katsahtaa kujeillen tuohon miesihmiseen, jonka kanssa hän on
siellä rupatellut, ja sanoo:
"Ei tuo ole tyyrmanni käynyt myömässä. Ja minulla onkin ... ennen
hankittu."
"Mikä? Entinen?" sanoo Rosina Käkriäinen. "Kunhan kiinni joudut! Maksaa
se pitää, minkä on kulkenut."
Mutta Saara rauhoittaa äitiään sanomalla:
"Tämähän se ne liput ottaa pois ... tämä... Saisinko minä esitellä...
Tämä tässä..."
"Mikä ... kenen kanssa sinä?" suhahtaa Rosina kiivaasti Saaralle, joka
on tullut alhaalla portaiden juureen, kun taas äiti on työntäytynyt
portaille. Saara jatkaa:
"Saisinko esitellä ... se on sellainen muoti ... tämä on herra Eeli
Persikka ... laivamiehiä..."
"Kaikkien kanssa sinä!" sihahtaa Rosina vielä hiljemmin kuin taannoin.
"Mitä sinä hänen kanssaan ... herrojen?"
Rosina Käkriäinen vilkaisee syrjästä tuohon mieheen, jonka suu on
vinossa, naurun irvistyksestä, ja naama punainen.
"Tämän laivan miehiä", selittää Saara.
"Tule... Kantaisit noita tavaroita! Maunon luokse..." sanoo Rosina.
Saara väittää menevänsä tämän laivamiehen kanssa jonnekin. Kornettiin
se väittää menevänsä, missä lienee... Siellä on muka kaikkea ja
näyttelevät käärmeitäkin. Eläviä käärmeitä.
Rosina huudahtaa:
"Käärmeitä? Eläviä ... käärmeitä. Ruojia! Kaikkea ne näyttelevätkin!
Missä? Minnekä sinä menet?"
Saara on noussut aivan äidin luokse. Hän kertoo, että tämä mies
hommaisi hänelle paikan tähän laivaan. Sillä entinen teeterska on
muuttanut täältä muualle, ja siksi herra Persikka esittelee hänet tämän
laivan kapteenille.
Rosina suhahtaa Saaralle:
"Kaikkien miesten kanssa sinä! Onko se tämä herra ... edes se ...
sulhanen? Johan sinulla nyt herrat... Mikä lienee! Onko tämä se
entinen?"
"Ei ole", vastaa Saara. "Tämä on toinen. Mutta tämä se..."
"Mene sitten!" huudahtaa Rosina. "Jo tuon olen kuullut ... aikeesi
lähteä kotoa. Kun on rypenyt jokaisen kanssa, mitä lienee rypenyt...
Mutta nyt tulet! Etkä mene mihinkään ... se on siinä! Kantamaan
konttia ... lentäjä..."
Mutta sitten selittää Saara, ettei se mies ehkä puhu kapteenille, jos
hän ei lähde sen kanssa kornettiin. Ja Saara tiuskahtelee, että mitä se
äiti sanoo. Saara ei olekaan mikään... Ei! Mutta laivaan menee. Ja
laivaan päästäkseen hän on ihmisten mieliksi ... sen verran, että
lähtee kornettiin. Ja kornetissa soittavat posetit...
"Tässä on meidän äiti", sanoo Saara yhtäkkiä taakseen tuolle miehelle.
Ja mies tulee portaille ja antaa laiskasti Rosinalle kättä, puhaltaen
toisesta, ylemmästä suupielestään paksuja sikarinsauhuja, Jopista
kitkeriä.
Ja sitten Saara taas juttelee äidin kanssa. Pitkän aikaa ja hiljaa. Ja
inttää, että hän tulee tähän laivaan, jos pääsee.
Lopuksi Saara sanoo, että kapteeni kuuluu olevan hyvä mies, kuuluu
olevan joskus humalassakin kaiket päivät. Ja inttää jälleen tulevansa.
Viimein Saara puhuu ... rupeavansa taas kuljettamaan. Ja Jopi arvaa
pian, että hän tarkoittaa niitä viinoja. Sen asian oli hän sattunut
kuulemaan sisaruksiltaan. Samoin kuin hän tietää, että viinoja juodaan.
Mutta ei hän sellaisesta puhu, sillä hän on myöskin kuullut äidin ja
isän kieltävän isompiakin poikia niistä turpaansa pieksämästä, ja
poliisit ovat käyneet heillä niitä Putkinotkossa nuuskimassa. Mutta kun
ei kukaan ole hiiskunut mitään, ei niistä ole ollut haittaa.
Jopi kuuntelee tarkoin korvin, äitinsä takana. Saara haastelee
tervahöyrystä, joka kävi ainoastaan harvoissa paikoissa, kun taas tämä
laiva jokaisen niemen nenässä, kirkonkylissä ja kaupungeissa.
Äiti näyttää viimein vilkastuvan. Silloin laiva huutaa niin, että Jopin
korvia halkaisee. Nyt se taas purskuttaa. Mitä ne rumisevat siellä
kokkalaudalla, jonka alla Jopi, Rosina ja Saara ja se mies ovat?
On tultu kaupunkiin, muka. Jopia viedään rannalle. Siellä on paljon
muita laivoja, joiden messingit kiiltävät. Köydet on heitetty suureen
väkijoukkoon. Jopi on noutanut äidin kanssa kontin ja muut tavarat.
Herra Persikka seisoo laivan veräjällä lappuja ottamassa, roikkuva
sikari suupielessä... Saara se pääsi ilmaiseksi, kun antoi vanhan
lapun. Äiti huutaa Saaralle, joka on menossa alas, ja kiskoo
käsipuolesta takaisin ja sanoo, että Saaran on otettava mukaansa poika.
Mitenkäpä Rosina Jopia kanssaan juoksuttamaan, kun hänen on lähdettävä
apteekille, ja sitten Maunon luokse, jonne on vesimatkaakin. Jopi on
Saaran vietävä mukaansa ... jos kerran työntyy sinne käärmeitä ja
konnikaisia katsomaan...
Rosina ajattelee, että hyvä on panna Jopi kuljeksimaan mukana: eipähän
sitten Saara joudu ihan kahden kesken tuon miehen kanssa. Tällä
pojan-nassikalla onkin silmät päässä, jos Saara jotain suottailisi.
Aina se Jopi äidilleen ilmoittaa ... jos se mitä sattuisi huomaamaan,
vaikka se on osannut pitää kiinnikin suunsa ... kun poliisit ovat
käyneet Putkinotkossa. Sellainen on Jopi, Rosinan rotuun tullut.
Jopi tähystelee ja pilkistelee nyt laiturilla uteliaana ympärilleen.
Pilkistelee joka taholle. Ja sitten nykii hän Rosinaa:
"Äiti, äiti..."
"No ... mitäs sinä?"
Jopi kysyy, katsellen yhä joka taholle:
"Missä se kaupunki on?"
Rosina ällistyy, ja puhkeaa hiljaiseen nauruun.
"Missäkö?" toistaa hän. "Kaupunkiko, hihii! Nythän siinä ollaan...
Tässä ... ympärillä!"
Jopi tähystelee tarkemmin joka suunnalle, kaulaansa kurotellen. Hänen
tekisi mieli kysyä, että missä. Mutta ... kai ne muurit olivat jo nuo
äskeiset. Ja kun eräät vieraatkin ihmiset nauravat hänelle, niin ei
Jopi kysykään. Ja sitten ne lähtevätkin naurahtelemasta.
Mutta pian näkee hän siinä äidin turvissa ensin sellaisen rakennuksen
kuin nuottakota, sillä siinä ei ole seiniä. Mutta keltaisen. Ja sitten
kovasti jyrisevät kärryt, joissa on neljät pyörät, tärskyvät kärryt,
koska maa on ladottu vieri viereensä täyteen kiviä. Ja sitten kauempana
taloja, toisiinsa kiinni pykättyjä. Missä se kaupunki nyt lienee? Ja
yhdessä niistä taloista, kummallisessa tötterössä, jossa ikkunat ovat
päälletysten eivätkä vieretysten, on ulkopuolella hirvittävän suuri
seinäkello. Sen rinnalla on Putkinotkon käymätön seinäkello kuin
kirppu. Kello lyö: siitä Jopi sen huomasikin. Ja joku sanoo sen lyövän
puolta kymmentä. Sekin talo on varmaan torni. Mutta muureja ei näy enää
missään.
Mutta yhtäkkiä herää Jopi ihmettelystään kauhistukseen ja lohduttomaan
tuskaan. Sillä äiti alkaa mennä, tuohikontti selässä ja voit ja maidot
käsissä. Huutaa Saaralle, että tulkoon laivalle kello kahdeksi. Kun
Jopi turvautuu Saaraan, joka on sen ikeniään irvistävän ja vääräsuisen
miehen rinnalla, niin Saara sanookin, että osaa se Jopi kulkea täällä
laiturilla yksinkin; ei täällä eksy, tällaisessa kylässä. On niitä
isompiakin ... Ronstaa. Entäpä sitten Pietari! Näin haastelee Saara
osittain tuolle miehelle. Mutta Jopille hän sanoo:
"Lähde sinä vain, Jopi, katselemaan kaupunkia. On täällä sinulle
katselemista, siskolla on muita juostavia. Pane tarkasti silmälle,
minkälaiset kohdat ovat missäkin, niin että osaat takaisin tänne ...
laiturille. Ja kuulehan ... sinulla on tuusassa rahat. Osta niillä
vehnäsiä, tuolta kioskeista. Näetkös, tuolla puiston päässä tuon
kioskin. Niin tee! No ... se on sillä tavalla, Jopi!"
Ja Saara alkaa mennä sen miehen kanssa tiehensä.
Jopi aikoo juosta Saaran perästä. Hän pelästyy ja suuttuukin. Äitihän
oli käskenyt Saarukan ottamaan hänet mukaansa, äiti! Mutta tuo mies ja
muutkin ihmiset, joita työnnäiksen Saaran ja Jopin väliin, arastuttavat
Jopia niin, ettei hän saa kurkustaan edes huutoa. Sitten turvautuisi
Jopi äitiin. Hän juoksee muutaman askelen sinne päin, minne äiti oli
mennyt, mutta äitiä ei näykään enää. Ja kun Jopi siitä yhä enemmän
kauhistuneena käännähtää ja päättää lähteä väkisinkin Saarukan mukaan,
niin myöskin Saarukka on kadonnut.
Jopin tekisi ensin mieli lyödä vieraita ihmisiä, jotka katsovat häneen,
pilkallisesti hänen mielestään. Mutta Jopia hävettää. Hän juoksee.
Tuskissaan katselee hän piilopaikkaa, niinkuin jänis metsässä hakee
kallionkoloa. Siinä laiturissa olevassa kodassa huomaa hän sitten
hirveän suuren pinon jauhosäkkejä. Muutamien välissä on melkoinen rako.
Sinne rakoon Jopi nyt tunkeutuu. Ja säkkipinossa väljenee sitten hiukan
avonaisempi paikka, jossa voi istuakin.
Siihen Jopi kyyristyy, jauhosäkkien väliseen onkaloon, lohduttomana ja
tuskissaan. Saara sanoi, että täällä osaa kulkea yksinään, täällä,
jossa kaikki paikat ovat ihan samannäköisiä!
Oi, jospa olisi kotona, Putkinotkossa! Siellä ne metsäpolut ... kaikki
tuttuja. Nyt hän muistaa jokaisen kivenkin. Kun pääsisi Putkinotkoon!
Selviäisi vielä tästä päivästä!
Niin tuomisia veisi kotiin...
Mutta silloin muistaa hän, ettei hänellä olekaan, millä ostaa vehnäsiä
ja namusia. Rahatuusahan jäi kotiin. Siellä ennen lähtöä oli Jopi
rannalla ruvennut vähän kykylleen kiven taakse, ja pannut silloin
tuusan viereensä mättäälle. Ja kun vene lähti rannasta, unohtui se
sinne. Varkaille ja muille...
Mutta vähätpä siitä, ellei hänelle olisi tullut kaupungissa kauhea
äidin ja kodin ikävä. Hän tahtoisi heittäytyä kaksin käsin äitiin
kiinni. Ja täällä on kaikki hänelle outoa ja vihattavaakin, yksinpä tuo
seinäkellokin, joka lyö aina pitkän, pitkän ajan päästä.
Jopi itkee, pyyhkien takin käärityillä hihansuilla silmiään.
Voi, kun joutuisi kello kaksi ... jolloin äiti tulisi laivalle!