Ananias huomaa Malakiaksen, ojentautuessaan pyyhkimään hikeä kelmeältä
otsaltaan.
Ananias huomaa hänet kahlaamassa niityn halki kaikkein parhaimmasta
kohdasta, niin rehevästä, että putket ulottuvat yli hänen
vyötäröittensä ja angervot karistavat pölyään hänen avoimille
rintamuksilleen. Silloin huutaa Ananias, että mitäs se Malakias heinää
lahmaa. Eipä ennätä Malakias ajatella kääntymistä, kun on kerran
alkanut kulkea, ja Ananiaksen haukuskellessa häntä vastaa hän lähelle
joutuessaan ainoastaan tyytyväisenä ja iloisesti, että metsolla ne on
punaiset silmäheltat kahden puolen päätä. Silloin Ananias nauraa ja
alkaa tiedustella veikoltaan niistä silmäheltoista. Ja Topi kuuntelee
korviaan höristäen, heittää viikatteensa suopursumättäälle ja tulee
kahden veljensä luokse. Siinä tarkkaa hän sitten, samoin kuin levähtävä
Lejakin, Malakiaksen kertomusta metsosta, joka oli ollut ensin ruskea
ja valkeapilkkuinen lintu ja sitten muuttunut mustaksi. Ja sitä oli
Malakias katsellut puun alla melkeinpä puolen päivää. Sitten on
Malakiaksen kuitenkin otettava kärjestä katkennut viikatteensa ja
alettava lyödä heinää maahan, ja Topin on käytävä haravoimaan. Mutta
Sanelma, joka on myös tullut toisten luokse, kiukuttelee, etteivät he
jaksa haravoida kaikkea yksinään Topin kanssa, kun isot köntäleet ovat
niittämässä. Ja Leja lupaa tulla hänelle ja Topille apulaiseksi, lupaa
tulla pian, niitettyään ainoastaan tuon ison kiven kohdalle.
Päivä lämpenee yhä. Aurinko on korkealla ja lähettää raukeaksi
kuumentavia säteitä metsien suojaamaan notkoon. Lejan paita on
likomärkä ja kuuma. Ananias pyyhkäisee yhä pitemmät ajat kerrallaan
otsaansa, aina niitoksen reunaan jouduttuaan. Mutta edelleen
suhahtelevat viikatteet korkeassa ruohossa, ja Malakiaksen viikate
kalahtelee silloin tällöin kiviin. Kun se oikein kovasti kalahtaa,
niin kohottaa laiska ja paksuposkinen Topi päätänsä, pysäyttää
haravoimisensa ja kiroaa sorakielellään, katsellen reuhkahattunsa alta.
Pieni, musta Sanelma intoaa uudestaan Lejaa haravoimaan. Ja hän saakin.
Nyt tulee haravointiin ja karheiden kääntämiseen vauhtia. Topi kiskoo
hetken niin, että haravan tervatut piit ruskavat. Kuivuneen heinän lemu
leviää yli päivänpaisteisen ja helteisen niittyaukean. Leja yllyttää
Topia ja pikku Sanelmaa voittamaan hänen kanssaan nuo niittomiehet.
Sanelma innostuu. Mutta nopeammin kuin haravat jaksavat heiniä kerätä,
on sitä jo kaatunut ja kaatuu yhä. Niin katoaa jälleen tämänkesäisen
niityn vihreä puku, jossa paistavat leinikkojen läikät ja loistavat
paikoin tuuheat harakanhattujen tupsut ja valkeat ja keltasilmäiset
päivänkakkarat. Koiranputket kellahtavat jäykkinä kosteita ojien
reunoja pitkin...
Sitten he levähtävät. Ananias oikaisee jo eilisestä ja sen edellisen
päivän niitosta kipeitä vyötäröitään, joita vääntäessä ihan päätä
huimaa. Ja Leja mainitsee naurahtaen, että hänen käsivarsiaan rupeaa
pakottamaan. Malakias örähtää, ettei hän ole syönyt tänään suurustakaan
niiden matojen tähden. Mutta sittenpä on piru, jos hän ei saa murkinaa,
sanoo Malakias.
Nyt he istuvat lähteelle, pihlajan siimekseen, ja juovat kiivaaseen
janoonsa lähteestä vettä, sillä lammessa on vesi aivan kuin keitettyä,
ja kiprujakin siinä ui niinkuin kirppuja. Lähteen vettä juovat he
tuohilipillä, jonka Topi leikkaa Ananiaksen puukolla koivusta, niin
kylmää vettä, että hampaita viiltää ja vatsassa jäätää. Siinä lähteellä
tarinoivat he sitten hiljaa ja raukeasti toisista lammista, joita on
Kenkkuinniemellä paljon, keskellä punaista karhunsammalta kasvavia
soita, jotkut melkein umpeen menneitä: niinkuin mitäkin hirmuisen isoja
hutunsilmiä. Niistä umpilammista saisi ruutanoita, jos vain onkineen
lähelle pääsisi. Ja kerran kun Malakias pudotti sellaiseen lampeen
suuren kiven, ja se kun posahti, ja katosi kuin kaivon kuiluun!
Lieneekö siinä lammessa pohjaa? Niin kysyy pikku Sanelma. Ja Leja
sanoo, ettei ainakaan yhdessä lammessa siellä salommalla, kestikievarin
maalla, ollut pohjaa. Siihen oli muudan mies hukkunut: ei oltu sitä
koskaan löydetty. Mikä sen oli sinne veden alle vetänyt?
Topi kuuntelee suu auki ja ihmettelee. Malakias uskoo Lejan tarinoihin.
Ja Ananiaskin uskoo vähän.
Leja virkahtaa pari sanaa tuliketusta, tässä kevätpuolella tupaan
tulleesta. Nytpä Ananias juttelee metsästyksestä ja samaisen tuliketun
nahkoista, joista maksetaan kahdeksankymmentä markkaa kappaleesta.
Harvoin senmoinen kettu antaa itsensä ammuttavaksi. Mutta muita
ketunnahkoja on Ananiaksella kaksi, toinen punainen, viime talvena
ajetun ja juoksusta ammutun, ja toinen ruskeampi. Malakias, joka istuu
vaiti, miettii turhaan, mistä hänkin saisi pyssyn.
Ananias ei omaansa anna, vaikka Malakias tänäänkin olisi pudota
rumahuttanut ison metson pataan.
Sitten he vaikenevat ja ovat kaikki torkahtaa. Niityllä on hiljaista.
Ei kuulu edes pienen ja mustan Sanelman touhuavaa puhelua tuolta
heinäkasojen takaa, Sanelman, joka on saatu katsomaan niitylle tuotua
ja hiukan itkeskelevää pientä Luukasta. Ja Repekka on lakannut
ajelemasta perhosia, joita lentelee paljon ilmassa: tuossa lekuttelee
valkeita, kaksi perätysten. Ja joku perhonen on punainen, ja muutamat
ovat ihan mustia ja suuria. Aurinko säkenöi korkealla päitten päällä,
säkenöi kuin peilistä. Ja sirkat sirisevät ruohistossa, aivan kuin
lepoon kutsuvat. Pilvenhattarat liikkuvat riemullisina ilmavalla
taivaalla. Kaukana luoteessa, josta niitä näkyy laakson lomasta,
alhaalta ilmanrannalta, ne punertavatkin. Kovin painostaa ja hiostaa;
pilvet tekevät ukkosta.
Nyt kajahtaa lapsen itkua taas tuolta, missä pienemmät muoskat ovat.
Pikku Luukas se siellä itkee. Lieneekö kellahtanut maahan
pärekoristaan, jossa mummo on taannoin kantanut hänet tänne niitylle,
tuvan sängyn alta ottamassaan korissa, siinä, johon hän ennen täällä
talvipuhteilla kehräsi villaleperöitä. Mummohan se kehrää, samoin kuin
toinenkin mummo-vainaja kehräsi. Ja kehräisihän Lejakin, jos hänellä
olisi aikaa.
Jäykästi ja vapisten tuli mummo äsken alas jyrkkää mäkeä, pärekoppa
sylissä ja suutuksissaankin, että hänet jätetään ihan kaikeksi päivää
lapsen kanssa yksin, hänet, jonka olisi nyt päästävä marjojakin
katselemaan, ostaakseen marjoista saaduilla penneillä leivänmurunsa.
Sillä joskin Juutas Käkriäinen tuon hauen hänelle antoi, niin eipä se
leipä tulle toisena päivänä, Rosinalta, joka sen tiukan tietänee
itsekin. Ei mummo silmillään erota marjaakaan enää kuin kirkkaimman
päivän aikaan. Siksi toi hän pienen pojan maitopulloineen tänne
nuorempien hoidettavaksi. Raidan tummaan siimekseen on asetettu pikku
Luukas, ruispellon loivalle rinteelle. Ja lapsenlikkoina ovat ensin
olleet Ester ja Repekkakin, joita on käsketty huutamaan Sanelmaa, jos
jotain sattuisi. Taikka itse Lejaa, jos sattuisi mitä pahempaa:
longertaisi käärmeitä korin luokse, kun pennut ovat niin pilleillä
piipottaneet. Ne käärmeet voisivat luikertaa lapsen suuhunkin, niinkuin
Juutas Käkriäinen on pari kertaa löytänyt lehmästä, jota hänet on
kutsuttu naapuriin parantamaan. Siinä ovatkin sitten valkeaverinen
Ester ja pikku Repekka liekutelleet korissa poikaa. Luukas on nukkunut,
mutta alkanut sitten kärpästen pistelemänä huutaa. Sanelma on
komennettu sitä katsomaan. Maitopullon on hän työntänyt Luukkaan
suuhun. Se ei ole sitä huolinut, vaan kärpäsiä olisi ollut ajettavana
sen kasvoilta ja taas liekutettava. Sanelma houkutteli siihen työhön
Esterin, luvaten siskolleen palkasta oikein koreat kellonperät, joita
hän itse rupesi pujottelemaan voikukkien varsista. Sitä pujottelua
katseli ruskeasilmäinen Repekka, ja koetteli itsekin pujotella, kunnes
nukahti ruohikkoon, etsiessään voikukkia, mutta löytäen pientareelta
ruohon sisästä mansikoita. Niitä söi Repekka, ja nukahti sitten
pensaiden juureen, nenälleen pehmeää mätästä vasten, paljas pylly
pystyssä. Ja tuttiaan imevä Luukas nukkui. Ja pian nukkui myöskin
vaaleapäinen ja sinertäväsilmäinen Ester, toinen käsi vielä kiinni
liekuttamansa korin laidassa.
Se tyttöjen nukkuminen ei ole oikein pikku Sanelman mieleen. Poika oli
kyllä saatava nukkumaan, mutta sitä varten, että tyssit olisivat
päässeet Sanelman kanssa leikkiin: lekkamaan siksi aikaa, minkä Leja ja
Ananiaskin lepäilevät. Mutta nyt nukkuivat tyssitkin. Ne olisi
herätettävä.
Löytääpä pikku Sanelma kuitenkin muuta ajanvietettä, tarvitsematta
tyttöjä tovereikseen. Hän vilkaisee vielä ympärilleen, isoihin
sisaruksiin, vilkaisee mustin ja ovelin silmin, ja alkaa sitten söhiä
ruohonkorrella pienen Luukkaan nenää. Luukas kääntelehtii ja nyhkii. Ja
sitten se avaa silmänsä, kun Sanelma nipistää sitä vähän. Avaa
säikähdyksestä pyörivät, ympyräiset, tuijottavat silmät, jotka tulevat
yhä kauhistuneemmiksi, sillä Sanelma irvistelee hänelle hampaitaan ja
vääntelee leukojaan ja painaa vääristyneen naamansa yhä lähemmäksi
Luukkaan lämpöisiä kasvoja. Yhtäkkiä parkaisee Luukas taas itkuun.
Vedet juoksevat suurina pisaroina hänen silmistään. Sanelma ajattelee,
että se aikoo rääkyä, ja että Leja sitten haukkuu häntä, Sanelmaa.
Vihoissaan töykkäisee Sanelma vielä Luukasta leukaankin. Mutta silloin
hän vasta pelästyykin Lejan mahdollista kuritusta. Sanelma alkaa
tuudittaa kauniisti koria ja laulaa hartaasti:
"Aa-aa..."
Luukas parkuu kimeästi. Jo juoksee nyt Leja Luukaksen ja Sanelman
luokse. Leja tuntee Sanelman juonet. Hän sattuu katsahtamaan epäillen
Sanelmaan. Sanelma vilkaisee maahan, vilkkuu syrjään. Hän kohottaa
kasvojaan, ja kun näkee Lejan tutkivan katseen, huudahtaa:
"En mie sitä herättänyt."
"Taidat ollakin. Mitä sinä olet sille tehnyt?" kysyy Leja.
"En mitään!" vastaa Sanelma.
"Olet sinä tehnyt, pikisilmä."
"En ole! Ole itse pikisilmä. En ole tehnyt. En mitään! Mie en ole
tehnyt."
Mutta sitten livistää Sanelma yhtäkkiä tiehensä. Hoikat ja päivettyneet
kintut vilahtavat raidan taakse. Kauempana näkee hän Topin, joka köntii
laiskasti häntä vastaan karheiden poikki.
"Ruvetaanpas lekkamaan", sanoo musta Sanelma Topille. "Uskotkos ...
niin minä saan sinut kiinni!"
"... Uskotkos, uskotkos!" matkii Topi, ja alkaa juosta Sanelman edeltä
pajupehkon ympäri. Sanelma ajaa Topia takaa. Ja sitten Topi Sanelmaa.
Siinä herää Repekkakin, kun hypätään hänen ylitseen ja kaadetaan hänet
nenältään syrjälleen. Repekka katselee ensin kummastuneena ympärilleen
ja aikoo itkeä unissaan ja suutuksissaan. Mutta jo kirkastuvat hänen
silmänsä, hän kapuaa maasta ja yhtyy leikkiin.
"Uskotkos, uskotkos!" kotkottavat Topi ja Sanelma juostessaan. Ja
Sanelma jankuttaa:
"Minä uskon isän päälle ... minä uskon pojan päälle..."
"Astui alas helvettiin, nousi ylös taivaaseen!" hurpattavat kaikki
lapset keskenään, sillä Esterkin on herännyt hippasille. Nauraen ja
iloiten he hurpattavat, tuuppien toisiaan ojaan ja nousten niistä joko
itkua tehden, kuten pikku Repekka, taikka kiroten niinkuin kohti
kurkkua rähähtelevä Topi. Sitten he taas tyrkkäävät ojasta nousseita
uudestaan ojaan ja hurpattavat:
"Säkki päähän ja helvettiin!"
Leja katkaisee jo pajun oksan ja aikoo antaa noille lörpöttelijöille.
Mutta yhtäkkiä tuntuu hänenkin mielensä tekevän juoksuun. Viidentoista
vanha on vasta Leja. Pian leikkii hän toisten kanssa, kääntäen heitä
nurin ja kantaen ojan reunalle, muka pistääkseen pää edellä sinne
märkään mutaan. Ja Leja nauraa heleästi ja hokee, Repekkaa nurin
kääntäessään:
"Astuipa alas helvettiin. Nousipa ylös taivaaseen."
Ananiakselta on työ jäänyt. Hän istuu niityllä leppien siimeksessä.
Huutaa koiraansa, jonka hän näkee kulkevan rukiissa, vilahtelevan,
kahisuttaen olkia. Hurja tuleekin heilutellen häntäänsä ja läähättäen
niin että kieli riippuu pitkällä. On taas myyriä kaivellut. Siihen
asettuu Hurjakin leppien varjoon.
Lapset tuolla leikkivät. Malakias seisoo, hojottaa, puolihorroksissa.
Ananias katselee kohti peltoista mäkeä, jonka takaa mökin musta pääty
kohoaa. Silmiä häikäisee aurinko. Koivu mökin nurkalla näyttää melkein
mustalta. Ja mökki on musta, kolkosti tuijottavine ikkunoineen. Katto
harmaa. Mutta savutorven varjo pikimusta.
Nurmikolle täällä niityllä heittävät puut niinikään mustia varjoja, ja
nurmi huikaisee korean värisenä.
Rappiolla se on tuo tupakartanokin, ajattelee raukeasti Ananias.
Mutta ... mitäpä siitä korjatakaan. Vieras on rakennus ... ja vieras on
tämä maa, jos sattuu Muttinen Putkinotkon myymään, tahtoo sen myydä
pois. Saahan sitä niiden paperien nojalla.
Minnekäpä Ananias sitten menee? Hän ajattelee Mauno-enoa, ja
uneksii hänen tarinoitaan: juttuja tukki- ja telakkatöistä. Ja
viinakaupoistakin ... niitä on eno jo hänelle uskonut. Ja on isäkin
alkanut vihjailla. Sellaiseen tässä joutuu ... viinanmyyntiasioihin...
Siellä, missä Mauno-eno liikkuu, on sirmakansoittoa. Ja tanssia. Mutta
täällä... Äitihän se työtä... Silti köyhyyttä, ja aina lapsia...
Mutta siellä, toisaalla, on tyttöjä... Sellaisia kuin enon Pertan
Sanelma, punaposkinen... Ja siisti vaatteissa.
"Ei, mikä tässä ... eihän ihminen ole ampiainen", sanoo Ananias hiljaa
yksinään, sillä Malakiaskin on madellut pois niittopaikalta. Ensin
Malakias on tosiaan ollut kova ja huutanut lapsille:
"Odottakaapas, kun minä tulen ja annan teille aika talkkunat! Vai ei
teillä muualla ole lekkamista kuin niissä kuivissa heinissä."
Mutta sitten on kuumuus hautonut Malakiaksen paljasta päätä niin, että
hän on seisahtunut kesken matkaansa. Punaisena on hänen toinen olkansa
paistanut repeytyneen paidan reiästä.
Ja nyt... Malakias huutaa jo lammessa. Siellä hän porskuttaa, pitäen
kiinni veden yli kaartuvista pajupehkoista, sillä hän ei osaa uida
muuten kuin maha pohjassa. Iloisesti ja vilkastuneena hän huutaa, suu
vettä puolillaan: "Hoi, Topi! Hoi! Tule tänne. Tule!"
"Mikä se on?" vastaa Topi muiden lasten parvesta, jossa hän on
kampannut toisia nurin.
"Tule tänne!" toistaa Topin ystävä Malakias lammesta. "Tule panemaan:
loiskis! Panemaan: puli-puli."
Topi noitaisee ja alkaa heti riisua housujaan ja paitaansa, juosten
samalla rannalle ja paiskaten mennessään karvareuhkansa ojaan. Muut
vaatteensa aikoo hän jättää kaatuneen koivun rungolle, joka on veden
äyräällä, mutta muistaa sitten, että sillä kohdalla on keltiäisiä,
noita ruiskumestareita. Nyt heittää hän paitansa pajupensaaseen, ja
sitten housutkin perästä. Ja sitten hän ui, pidellen pajuista kiinni
niinkuin Malakiaskin.
Mutta yhtäkkiä on Topilla syytä nostaa leveää naamaansa vedestä.
Nopeasti hän kiepsahtaa ylös penkereelle ja alkaa kiskoa housuja
takaisin jalkaansa. Sillä hän näkee nyt Ananiaksen lappavan tuolla
vettä vanhasta lampiveneestä, joka on ties milloin kuljetettu järvestä
lampeen ja jota sanotaan "rotakollaksi". Ja hän näkee toisten lasten
juoksevan Ananiaksen luo päästäkseen hänen kanssaan soutelemaan.
Ananiaksella on lammessakin muutamia verkkoja. Niitä menee hän
huvikseen katselemaan. Ammentaa rupaista vettä rotakollasta. Vesi
vähenee veneen perästä, joka on vedetty puolittain ylös ojaan. Ananias
lupaa Esterin mukaansa, ja Sanukankin, jos hän ei hypi eikä keiku kuin
mustalainen. Mutta kun nyt Topi tulee siihen, ei Ananias enää huolikaan
häntä. Ananias sanoo, että tulee rotakollaan jo liian monta.
Ei ota Ananias Topia! Mutta paksuposkinen Topi aikoo mennä rotakollaan
väkisin.
"Pysytkö poissa siitä!" sanoo Ananias ja työntää Topin takaisin
nurmelle veneen reikäisen reunan ylitse. Ja Ananias jatkaa:
"Näethän, kuinka puhaltaa vettä laidoista sisään. Tässä on muutenkin
meloskeltava varotellen ja seistävä pussit perätysten."
Topipa tarttuu kiinni veneen perään, joka on maalle päin, ja saakin
toisen jalkansa uudestaan sen reunan sisäpuolelle. Mutta Ananias
kellahduttaa hänet taas takaisin rannalle, ja kun Topi pyrkii ylös
maasta, niin on Ananias työntänyt jo rotakollan irti rannasta. Topi
aikoo hypätä veteen, mutta sillä kohdalla on syvää kuin kaivossa.
Sitten hän rupeaa Ananiasta anelemaan. Se ei auta. Topi suuttuu. Hän ei
pääse rotakollaan, ei! Ei mahda mitään, vaikka hän iskisi hampaansa
rotakollaan. Mutta ei enää yletä! Tuolla menee Ananias. Tytöt istuvat
rotakollan perälaudalla. Topi kiroaa pahasti, ja suuttuu yhä julmemmin.
Hän juoksee pitkin ojaista lammen rantaa, juoksee niska keikassa,
nopeasti soudetun veneen perästä. Hän noituu:
"Voi kar-vamato! Voi pi-rru! Voi r-anta-rrillikka! Voi Ananias. Voi
saakeli... Tulen kor-rvettava! Otatteko mukaan. Ottakaa! Helvetti!
Minua suututtaa. Voi helkka-rri! Lemppa-rri ... voi..."
Topi juoksee ja katsahtaa, ottavatko. Eivät ota. Hänen sappensa kiehuu
niin, että se on haljeta. Hän huutaa:
"Voi per-r ... voi tuhat... Voi ... voi..."
"Saa...", puuskaisee hän yhtäkkiä, juosten kuin vimmattu.
Eivät ota! "Saatanan saatanan ... per-rhana! Voi Jiesus siunatkoon
tuota Ananiasta!" kiljaisee hän lopulta itku kurkussa.
Eivät viimein riitä Topin runsaat noitumasanat, varsinkin Mauno-enolta
kuullut. Ja rotakolla menee. Eikä hän pääse mukaan, vaikka tahtoo.
Topi pillahtaa kiukkuiseen itkuun, ja lähtee mankimaan ylämäkeen
kotiin. Mutta vielä keksii hän yhden kirouksen, jonka huutaa taakseen
Ananiakselle:
"Voi p--seen Ananias... Senkin ... senkin ... mamma!"
"Mamma, mamma!" jankuttaa Topi vielä.
Hän muistaa Mauno-enon Pertan joskus sanoneen jostakusta, että se on
koko mamma.
Mutta nyt mankii Topi mäelle päin.
Puolitiessä mäkeä kääntyy hän yhtäkkiä. Hän katselee vilkkaasti
taakseen.
Hurja haukkuu siellä lammen toisella puolella. Hurja on juossut rantaa
pitkin soutajien perästä. Nyt se rähisee toisella rannalla, louhisella
rinteellä.
Ja Ananias kuuluu äännähtävän rotakollassa lammella, että kunhan ei
Hurjalla olisi kettu, koska se kaivaa kiven alta. Ananias sanoo
tulevansa ottamaan pyssynsä. Nyt melostelee hän aika kyytiä tälle
rannalle. Muut penskat juoksevat lammen pään ympäri sille kohdalle,
missä Hurja haukkuu.
Nyt tömistää Ananias ylös mäkeä! Topi Ananiaksen perästä tyhjään
tupaan, josta otetaan pyssy orrelta, perästäladattava ja kiiltävä.
Sitten Topi jälleen Ananiaksen kintereillä alas lammelle, kysellen
melkein supattaen ketusta, niinkuin se kettu hänen sanansa kuulisi.
Malakias on kömpinyt ylös vedestä ja juoksee vaatteet kainalossa lammen
päätä kohti. Hän on pudota välillä mutahautaan. Sitten kömpii hän
niityn aidan ylitse, jonka takana Repekka kirkuu pyrkien Sanelman
perästä toiselle puolelle. Ester auttaa Repekan sinne. Mutta pikku
Sanelman huuto räikkyy jo toiselta puolelta lampea, hongikosta, jonne
Malakiaskin nyt katoaa. Siellä haukkuu Hurja, salo kaikuu.
Ja pojat, Malakias, Ananias ja Topi, touhuavat siellä, väittelevät,
usuttelevat Hurjaa. Sitten he taittavat kankia, puut ruskavat, kivet
kolisevat.
Leja on jäänyt niitylle vaalimaan pikku Luukasta. Sinne ne muut
menivät... Ananiaskin. Ei tuosta heinänteostakaan. Isäkin lähti töistä.
Ja isä myy viinaa. Ihmiset ovat siitä ensin puhuneet Lejalle, ja onpa
hän itsekin sen huomannut. Ovat kyselleet ... ilkkuenkin ja pilkallaan.
Eikä Leja ole ruvennut valhettelemaan. Vaan on vastannut hiljaa:
"Onhan se ... myynyt vähän."
Sellaisesta tulee häpeää...
Mutta Saarasta ei Leja ole hiiskunut kenellekään, ei edes äidillekään,
siskosta, joka on tunnustanut, laivasta tänne tultuaan, saaneensa
pikkuisenkin.
Ja Leja on nähnyt sellaisen unen: miehen, joka oli pitkä kuin mitä
nuoraa ... miehen pää ylettyi tuvan kattoon...
Ja hänkin, Leja, oli äsken tässä hyppinyt ... ja jumalansanaa sillä
tavalla... Mitähän se unikin, sellainen?