Hyvällä tuulella tulee Käkriäinen takaisin Putkinotkoon. Aurinko
paistaa. Se pyyhkii hänen karvaisilta kasvoiltaan pois huolen, että
hänen olisi ruvettava hommaamaan ihan uutta ... polttamaan viinaa. Ja
mukavalta tuntuu, kun eukkokin on vähän poissa kotoa. Monesti ei Rosina
käykään kaupungissa. Ainoastaan kerran tai pari kesässä. Talvella ei
juuri yhtään kertaa. Ja yhden ainoan kerran kesässä, jos uusi lapsi on
syntynyt niin kesän alussa, ettei siltä pääse liikkeelle muuta kuin
ihan väkisin, nimittäin mennessä pappilaan sitä kastattamaan,
valeluttamaan. Ja sellaisilla kastereissuilla on Rosina tehnyt samalla
ainoan kaupunginmatkansa niinä kesinä. Muulloin on hän käynyt
kaupungissa parikin kertaa, mutta on silloinkin sovitellut asiansa
lauantaiksi, joten hän voi viipyä kaupungissa sunnuntaihin ja istua
kirkossa.
Muuallakaan kylillä ei Rosina ravaa sen enempää.
Mutta kun Rosina on aina näin kotosalla, täytyy Juutaksen, milloin hän
itse on Putkinotkossa, hyppiä Rosinan hoputtamana mielestään useinkin
kuin mikä markkinahevonen, jolle on kaadettu viinaa korvaan. Melkein
hauskalta tuntuu, ettei Rosinan ääntä joskus kuule, motkottavaa ja
kiukkuistakin, sellaista, ettei aina auta kuin selvä tappelu ...
nimittäin riiteleminen. Silti myöntää Käkriäinen ainakin tällä
hetkellä, kömpiessään nyt rannalta tuvalle, että mikäpä tässä olisi
tullutkaan elämästä, ellei sitä eukkoa olisi ollut, sitä motkottajaa ja
säksättäjää. Niin, sitä huutavan ääntä täällä Putkinotkossa! Se se
auttaa paljon pysymään tätä taloa pystyssä, joskin Käkriäinen se on
isäntä ... ja hän se on niitä viinojakin myynyt!
Tänä aamuna lisää Käkriäisen rattoisaa mielialaa, päivänpaisteen
antamaa iloa ja myllylle kuljeskelun tiedettyä mukavuutta vielä se
seikka, että hän on saanut kalojakin tuolta laivasta palatessaan. Ne
kalat ovat nyt hänellä vitsassa selässä. Siellä salmilla melosteli hän
hupaisesti yksinään koiran kanssa ja tarkasteli pyydyksiä. Verkoissa ei
tosin ollut muuta kuin yksi matikka. Se se oli kiskonutkin verkon
pohjamutiin. Muut kalat lienevät päässeet menemään. Sillä kohtaa, jossa
hän oli laivalle mentäessä nähnyt verkon liikahtelevan, olikin matikan
vihertävä pää noussut verkkoa lappaessa ylös. Joten Käkriäinen oli
sanonut itsekseen:
"Arvasinhan minä sen ... että mikäs se muu kuin matikka, rutale ...
olisi pohjaan verkon vienyt."
Ja hän oli jo kahden vaiheilla, heittääkö matikan takaisin järveen,
mokoman limaisen lätnikän. Mikäs sitä kesäistä madetta ottamaan. Niin
se on liuskahtelevakin kuin ankeri, jota Käkriäinen ei suuhunsa pane.
Ennen kuolee vaikka nälkään! Hän arvelee, että käärme se on ankeri,
sotkekoot Ananiakselle koulussa mitä hyvänsä. Ja eikö tuo liene niin,
että matikka, joka on tammi- ja helmikuussa makea kala, saattaa muuttua
kesällä ihan muuksi, koskapa käestäkin tulee syksymmällä havukka.
Mutta sitten ei hän viitsinytkään nuljutella veneessä madetta verkosta.
Ja kun verkoissa ei ollutkaan muita kaloja, niin johtui hänen
mieleensä, että hänpä työntääkin tämän matikan kotimiehille, jos ne
nauravat hänelle, kalattomalle, ja laskevat leikkiä, että nyt häneltä
joutuu tipi pataan, kun hän ei tuonut kalaa. Ja sitten, kun hän on
kujeillut kotiväelle sillä tavoin, voi hän tarjota matikan vaikka
kissalle: sen Moksin poskeen ne mahtuvat yksinpä käärmeetkin, sellainen
kissa se on, se Käkriäisen rohkealuontoinen kissa. Ja ennen kaikkea:
made sattuikin jäämään veneessä verkon alle.
Mutta katiskoissa, joihin Käkriäinen sitten huvikseen kurkisteli,
varjostaen hatulla ja paksulla kämmenellä otsaansa, niissä molahtelikin
haukia, kammarien pimeissä pohjukoissa. Käkriäinen kävi soutamassa
rannalta Ananiaksen haavin, saunavastoiksi karsitun koivupensaan
kätköstä, ja melosteli sitten takaisin katiskoiden luo ja lappoi niistä
kolmekin posahtelevaa ja ponnahtelevaa haukea. Nuottakodassa pisteli
hän verkot kuivamaan, koska niissä ei ollut paljoa selvittelemistä,
kalattomissa. Sitten pujotti hän haukensa vitsaan. Mutta limaisen
matikan hän sysäsi siihen kitusistaan alimmaiseksi. Huolellisesti
piilotteli hän airot, sillä hän on tarkka siitä, ettei hänen
tavaroihinsa kosketa, vaikkei ole juuri tarkka niitä hoitelemaan, ja
vaikkapa tuo äyskärikin sattui kerran kaupungissa jäämään toisten
veneestä hänen veneeseensä. Jonkun vieraan kokkalauden alta hän sen
otti hiukan lainaksi, koska häneltä ei tullut kotoa lähtiessään
varatuksi itselleen minkäänlaista astiaa vedenlappamista varten. Sitten
joutui se äyskäri olemaan viikon hänen hoteissaan, ei hänellä ollut
aikaa viedä sitä omistajalle, jonka hän tunteekin. Sentähden raaputteli
hän äyskäristä vähän pois maalia ja tervasi sen, ettei siitä olisi
tullut myöhemmin joutavaa harmia.
Nyt nousee Käkriäinen kalat selässä hitaasti mäenrinnettä rannalta,
sauhuava piippu suupielessä. Hauet nytkähtelevät takana, ja matikka
kiepsahtaa tuon tuostakin alimmaisena vitsassa. Matikan pullottavat
silmät ovat hiukan yläpuolella Käkriäisen vyötäröitä, mutta sen
limainen ruumis hieroo hänen takalistoaan ja reisiään.
Hurja kulkee hänen vieressään, saaden sameihin silmiinsä ja häntäänsä
vilkkautta joka kerta kun matikka kiemurtaa.
Alaveräjän laudalle pysähtyy Juutas Käkriäinen sievoiseksi ajaksi,
katselemaan pihapotattiaan, joka kukkii valkean, sinisen ja punaisen
kirjavana. Myöhään se on pantu, vasta kesäkuun puolivälissä. Mutta
naurakoot vieraat, mitä nauravat, hän tietää, että potatti joutuu, kun
ei hätäile. Ja että potatti on pantava aina vasta silloin kun ilmat
tosiaan lämpenevät. Ja milloinkapa se on ollut hänelle kasvamatta!
Sellainen hän on potattia viljelemään. Naapurienkin täytyy sanoa,
niinkuin ne hänen perunanpano-aikojaan ihmettelevätkin, että millä
kummalla se tuo Käkriäinen saa aina potattinsa niin luonnistamaan,
työntämään sellaista isoa ja murakkaa mukulaa. Mutta kummakos se,
vaikkei hän heille sano...! Ei siihen ole syynä pelkästään tämä
Putkinotkon hiekkainen ja tuoreena pysyvä maa, pellot kallioiden
koloissa, vaan on siinä toinenkin luokka, perunamaissa. Se on se aika,
milloin pitää kylvää. Eikä pidä hätäillä. Ja on muutakin. Ovathan nämä
hänen potattinsa saaneet kultaakin niskaansa, jos viime aikoina muutkin
viljelykset, koska nyt on tuota karjaakin. Potatteja hän kuitenkin
suosii erityisesti. Sillä potatti se onkin vasta sitä elämisen aihetta,
tuottavinta, täyttävintä ja vaivattominta. Ja sille antaa hän parhainta
kultaansa, oikein ihmisen kultaa. Siinä se on taika, jota hän ei
itsekään arvannut ennenkuin herra teetti hänellä nuusniekan tuonne
alemman aitan taakse, teetti väkisin. Mutta siitä kiusasta ja
kärhyämisestä tuli Käkriäiselle ainoastaan hyvää, sillä sitten hän
näki, mikä etu siitä sellaisesta kultien keräämisestä oli. Eikä hän
siitä alkaen ole antanutkaan mennä yhtään nikaretta kultia hukkaan.
Isommat lapsensa on hän opettanut käymään tuolla nuusniekassa, ja
pienempiä hän neuvoo, milloin suinkin kerkiää, ettei saa pistäytyä
niillä hommillaan nurkalla, vaan pitää juosta suoraan potattimaan
vakoon. Silloin siitä on jotain hyötyä, ilman sen suurempaa
siirtelemistä. Ja siksipä ovatkin Putkinotkon potatit tuollaisia nyrkin
kokoisia murikoita. Nyrkinkö kokoisia? Vieläpä tämä mitä! Niitä on
suurempiakin, melkein lantun kokoisia. Ja sellaisia kun syö pari kolme
kymmentä aterialla mahaansa, niin ei nälkä nälvi. Ja kuusi kappaa
päivässä koko perheelle!
Toisen kerran seisahtuu Juutas Käkriäinen kalat selässä pihalla,
tupakkamaansa reunassa. Huomaa siinä muutamia keltaisia kukkia ja
nipistelee niitä pois, pistää ne pässinpusseista tehtyyn
tupakkakukkaroonsa, toisten tupakoiden joukkoon väkevänmauksi.
Mutta kolmannen kerran pysähtyy hän vasta ylempänä portaiden luona,
johon iso ja hiljaa suhiseva koivu on kääntänyt vilpoisen varjonsa.
Siinä hän huutelee Moksia. Sille olisi nyt tarjottava tuota matikkaa,
jonka hän toi kotiin leikin vuoksi, vaikka on muitakin kaloja vitsassa.
Mutta eipä nyt tule Moksi moksittamallakaan. Minnekähän se lienee
mennyt? Linnustamaan lähtenyt? Käkriäinen seisoo hetkisen ja
käänteleiksen ja katselee. Sitten hän ontuilee tupaan, verkalleen ja
portaan kerrallaan. Tuvassa on hiljaista. Kärpäset kimahtelevat ja
humisevat. Aurinko paistaa sinne.
Mutta uunin takana on anoppimummo, joka liekuttelee hänen pienintä
lastaan, punoittavana kätkyessä nukkuvaa.
Ja uunin takana permannolla istuu myöskin Topi, syöden leipää ja kuumia
ahvenia, joita hän on paistanut hiilistössä, pistäen mummolta salaa
voita niiden mahaan. Topi vilkaisee isäänsä. Mutta isä on hyvällä
päällä. Eikä se taida tietääkään hänen tämänaamuisesta tappelustaan?
Mummon pienet ja ruskeat silmät kirkastuvat, kun hän kohottaa
latuskaisia kasvojaan ja näkee kalat. Hän on melkein lyödä kämmeniään
yhteen, mutta Luukashan nukkuu, ja hiljaa huudahtaa mummo:
"Antoipas Ahti ahvenia."
"Antaahan se, veden akka", sanoo Juutas Käkriäinen. "Antaa, kun on
miestä niitä ottaa... Onhan maailmasa kaloja! Tuossa on ...
mummollekin!"
Ja Käkriäinen heittää kalavitsansa selästään mummon eteen permannolle.
"Olisi ... olisihan se hyvää vanhalle oikea kalakin", sanoo mummo,
ajatellen, niinkuin äsken jo ajatteli Juutaksen kalat nähdessään,
että ehkäpä Juutas antaa hänelle kaloja. Ei se Juutas itse ole
ruoka-aineista saita, vaan Rosina. Mutta nyt ei Rosina ole kotona.
Ja Juutas on nyt hyvällä tuulella, ja antaakin.
"Siinä on!" jatkaa Käkriäinen, pyöräyttäen pieksunsa kärjellä matikkaa
pitkin lattiaa.
"Mitä? Matikan-rutjake", sanoo mummo tirkistellen kumarassa kalaa.
Topi tirskahtaa:
"Matikka, per-rkele, mummolle."
Mummon silmät alkavat ripsuttaa, ja hän vilkaisee Juutakseen, että
kiusallakohan se. Mutta Käkriäinen nauraa vain, on iloisella päällä, ja
sanoo:
"Ei ... mitäs... Kun mummo liekuttaa pientä poikaakin. Hauki se pitää
mummolle! Tuosta saatte. Matikka ... Moksille. Missäs ne muut pennut,
että hakisivat Moksia. Entäs Topi ... se heinänteko! Mitäs sinä siinä
ratustelet? Onkimassako ollut... Taas ne onkipelit, eihän tässä talossa
tule mitään..."
"Niin", äännähtää mummokin ja alkaa kertoa, missä lapset ovat. Topi
pelkää, että mummo saattaa kannella sekä aamuisesta tappelusta että
ruokien konttorista ronkkimisesta. Siksipä nousee Topi lattialta ja
menee ulos, sanoo Ananiaksenkin vielä olevan hevosta metsästä
hakemassa, heinänvetoon. Ja muidenkin pentujen olevan vielä kotona.
"Niin, niin", jatkaa mummo. "Tässä pennut telmivät. Lapsen olivat
kaataa... Missähän nyt lienevät? Leja se lienee niityllä..."
"No ... kun minä tästä nyt lähden ja panen sen heinänteon heille
alulle", kehaisee Juutas Käkriäinen. "Ensin otan tuon matikan...
Antakoot pennut sen Moksille. Mutta minnekäs ne ovat menneet?"
Käkriäinen astelee portaille ja kuuntelee siinä, riiputtaen kitusista
matikkaa, jonka hän repäisi vitsasta pois. Ja lapsiaan hän siinä
huutelee.
Ei kuulu ääntä. Juutas jättää kalan portaille.
Hän menee tuvan taakse kalliolta katsomaan. Siitä näkyy lammen
niitylle. Mutta ei näy sielläkään niitä pieniä, jotka antaisivat
matikan Moksille.
Sitten erottaa hän kuitenkin pentujen ääniä oikealta, riiheltä päin.
Käkriäinen lähtee sinne, katsomaan, mikähän niillä nyt siellä on... Kun
kuuluu sellainen ilo! Ja neuvomaan niitä töihin, isompia niistä.
Tuvan avonaisen seinän vieritse hän kulkee. Takapuolet ovat juuri
seinän aukon kohdalla. Mummo katselee häntä tuvasta ja ajattelee,
että siinä se on yksi heinäntekijä taas. Siihen se seisahtuu,
housuntakapuolet pussillaan. Ja mitäs sillä on mustaa nuttunsa
helmassa? Mummo menee läheltä kurkistamaan. Ja hän huudahtaa:
"Voi sitä ihmettä! Missä sinä, Juutas, olet istunut?"
Käkriäinen kääntää takkinsa helmaa ja katselee sitä. Hän örähtää:
"Ka, se matikka, perhana!"
Nyt alkaisi mummo siunailla, että Juutas sillä tavoin töhri nämä
pyhävaatteensa. Mutta eipäs Juutas hänelle tällä kertaa suutukaan.
Naurahtaa vain, että olkootpa vaikka sammakonmädissä. Sellaisella
tuulella hän on tänä päivänä.
Sitten menee Juutas riihelle.
Mitäs ne lapset siellä?
Kas, siellä ovat pikku Sanelma ja Ester ja Repekka, isän pikkuinen
piija. Ja niillä on siellä sianporsas mukana. Ovat nostaneet sen
tallista ja päästäneet ulos jaloittelemaan, niinkuin äiti ja isä ovat
välistä kauniilla ilmoilla käskeneet päästämään. Hyvin tehty se on.
Niin ei sika kasva vaivaiseksi, vaan syö oikein, ja lihoo. Joten siitä
saa jouluna paljon läskiä.
Mutta Sanelma kertoo, että se sika kun oli oikein kiljunut ja potkinut,
heidän nostaessaan sitä yli tallin kynnyksen. Ja sittenkös se oli
alkanut juosta. Ensin oli läävän edessä röhkinyt ja katsellut, ja
sitten oikopäätä rynnännyt kujaa mäelle, niin että persuukset olivat
hytkyneet. Ester ja Repekka olivat juosseet sen perästä. Metsään se
olisi mennyt, ellei Sanelma olisi juossut vielä kovemmin kuin se ja
vahtinut kujan suulla. Sitten se oli jurskuttanut saunakukkia ja
heiniä, nykäissyt sieltä ja täältä, ja taas juossut. Riihen kupeelle
sen lapset paimensivat. Se makasi ensin mahallaan lastukossa ...
päivänpaisteessa rötkötti. Tuota pitkänä ... jalat suorana. Ja
kärsällään se töhi lastuja. Sitten, kun sitä raaputettiin, rupesi se
kyljelleen. Ja Ester ja Repekka mahalleen sen kahden puolen. Ja heidän
kolmen eteen, porsaan, pikku Repekan ja Esterin, kantaa nyt Sanelma
paraikaa kuivuneita lehmänkakkaroita ja sanoo:
"Syökää! Minulla on kolme sikaa. Niiden pitää syödä ja rinkua. Ja
sitten ne tapetaan."
Juutas Käkriäinen asettuu siihen maahan kyykkysilleen, kuumenevalle
seinävierelle, lastensa ja sikansa eteen. Rakastaapa hän lapsiaan ja
omaa sikaansa. Repaleiset nuo ovat lapset. Pitäisi niille hankkia
vaatteita ... kun tulisi hankituksi. Mutta ehkäpä hän nyt tästä
lähtien ... koska hän tuntee itsensä jälleen virkenevän! Hän
raaputtelee nyt porsaan karkeaharjaista selkää ja lihavaa leuanalustaa
ja puhelee:
"Kössikkä, kossikka! Tuostapa ... tuosta minä leikkaan oikein lihavan
palan, jouluna ... tuosta hiekkaisen kärsän alta, vossikan. Eikä sitten
muuta kuin pötköttää uunilla ... jouluna. Mutta eipä, eipä silloin sitä
pientä kössäniskaa olekaan..."
Niin menee neljänneksen tuntia. Käkriäinen leikkii lastensa kanssa. Ja
meneepä puolikin tuntia.
Mutta sitten tuo Ananias metsästä tammaa, kellertävää ja koukkupolvista
Sohvia, ratsastaen sillä ja viheltäen hiljaa. Sen Muttisen koppahatun
on Ananias löytänyt päähänsä, kun hän lainasi omansa Jopille
kaupunkiin.
Silloin huomaa Käkriäinen, että aikahan tässä on mennytkin, ja hän
rupeaa nyt tahtomaan tyttäriään niitylle. Sillä onhan heidän joukossaan
jo seitsenvuotias Sanelmakin, joka voi saada aikaan melkoisesti työtä.
Entäs Topi? Minnekäs se nyt ennätti lentää? Tuvasta se tuli ulos.
Lieneekö se jo mennyt niitylle?
Porsas on kuitenkin ensin pantava takaisin talliin. Ajakoot nyt muoskat
sen sinne, mutta nopeasti. Sillä välin, kunnes lapset saavat porsaan
syliinsä, pistää Käkriäinen tupakaksi. Jopa juoksee hän sitten kädet
levällään ja onnahtelevin jaloin muutaman askeleen ottaakseen porsasta
kiinni.
Porsas saadaan ajetuksi kujan alapäähän ja läävän välikköön. Ja
Käkriäinen nostaa sen siellä vatsan kohdalta pitäen syliinsä. Porsas
kirkuu kuin puukko kurkussa ja töyhäisee Käkriäistä kärsällään suuhun.
Mutta kun se on saatu tallin korkean kynnyksen toiselle puolle, herkeää
se huutamasta.
Kana istuu keskellä välikköä. Silmät ovat sen päässä kalvon peitossa,
ja kieli pistää ulos sen suusta kuin käärmeen. Se läähättää. Käkriäinen
on astua sen päälle erehdyksessä. Kana levittelee siipiään vihaisesti.
Sorkista seinään se pitäisi iskeä, ajattelee Juutas Käkriäinen. Tuohon
on Rosina tuonut sille jyviä, joita se ei ole syönytkään kaikkia. Ja
kun Käkriäinen heiluttaa sille käsiään ja ärähtää, lähtee se
huuppuroimaan avonaisesta ovesta kujalle, niinkuin emälammaskin
vuonansa kanssa on jo päässyt. Mutta pikku Sanelma ja Juutas Käkriäinen
käännyttävät lampaan takaisin kerpuilleen ja sulkevat oven.
Ananias sitoo tamman pihanurmikolle koivuun siksi aikaa, kunnes
niitylle kasaantuu vedettäviä ... sitten iltapuolella. Mutta kukapa
tietää, saisiko Sohvia enää silloin kiinni taikka löytäisi, jos se
olisi metsässä. Se voisi kompuroida paarmoissaan minne tahansa.
Sentähden haki Ananias sen jo nyt, ja pani valmiiksi pihalle, pitkään
nuoraan.
Juutas Käkriäinen on tullut läävältä tuvan nurkalle ja sanoo
Ananiakselle:
"No ... nyt sitä ruvetaan ... niihin töihin! Taikka ... alkakaahan te,
siellä lammen rannalla ... minun kun onkin mentävä myllylle. Näytän
vain ensin kiireesti, että ne penskat ... sitä on opetettava,
penskoja..."
Ananias ottaa viikatteensa aitan salvaimesta ja kulkee koivun alitse
kallioiden taakse. Sinne juoksee Hurjakin. Ja sinne katoaa Hurjan
perästä valkohapsinen Ester ja Esterin taluttelema Repekka sekä musta
ja villi Sanelma. Hälisten kaikuvat menevien äänet tuvan takaa.
Myöskin Juutas Käkriäinen alkaa mennä, mutta sanoo pikku Sanelmalle,
että hän viipyy vielä hiukkasen ... hänellä on vähän katselemista. Ja
hän katseleekin sitten tuvan takana olevia suurempia perunamaitaan. Ja
niistä luo hän silmänsä mäelle, josta näkyy, peltoon puskevan pienen
metsäniemekkeen reunamitse, kulmaus hänen leipäviljaansa, paikoin jo
kellertävää ja kahisevaa ruista. Tekisi mieli kävellä tarkastamaan,
onko vielä paljon maitoisia jyviä. Mutta hommaanpa tästä on ruvettava!
Tuonne alas niitylle on mentävä! Juutas menee. Ja seisahtuu nyt
alempana, melkein niityn reunassa, katselemaan kaaleja. Siinä pistää
hän tupakkaakin piippuunsa. Hyh, mitähän noillakin virkaa, noilla
kaaleilla. Juurimato niissä on, koska ovat kannat noin hoippuvia:
kaatuvat melkein, jos potkaisee lapikkaan kärjellä. Ja enimmät lehdet
riippuvat lakastuneina jo näin aamulla, vaikkei päivä vielä oikein
paahdakaan. Mitä se Rosina enää noppii niiden lehdistä matoja, kun
kerran juurista nousee uusia matoja lehdille, juurimatoja.
Ja hän tietää, että juurimatohan se on tässä paikassa, sillä kaalia ei
pitäisi tehdä monta vuotta perätysten samaan paikkaan. Mutta hän kun ei
ollut tullut antaneeksi Rosinalle uutta maata. Koska hän ei välitä
kaaleista. Sellainen työ: kitkemiset ja kastelut ja näppimiset. Eivätkä
kaalit kuitenkaan kasva, vaan juurimato syö ne aina. Ja talvella ne
kaalit märkänevät kuopassa. Eivätkä kaalit täytä mahaa. Toista se on
potatti. Mutta kaalit, hoidelkoot niitä naiset, istuttakoot minne
tahansa. Ja syökööt, näitä matojen tappamia ja sitten märkäneviä.
Viimein joutuu hän niitylle. Siellä on Lejan nopsa viikate jo kaatanut
sievoisen alan heinää, paitsi että hänen kätensä ovat hajotelleet
eiliset heinät karheille, vielä hiukan kasteesta höyryävät. Tuolla
vilkahtelee nyt Leja lammin perukassa, pajupensaiden välissä, punainen
alushame päällä ja selkä kumarassa. Vikkelästi vetelee hänen
koukkuvartensa tantereeseen heinikkoa, joka kasvaa siellä rannempana
korkeanakin. Suoraan kulkee hänen itsekseen kaatamansa reuna. Ja
muistaapa Leja raapustella ylemmäksi metsän rintaan päästessään kivien
kolotkin ja leppien juuret, niinkuin Juutas on lapsiaan neuvonut.
Jopas on Topi sinne kerinnyt. Mutta istuu siellä suurella kivellä,
isänsä karvareuhka päässä, ja soittaa, töröttää, paksulla ja
kumeaäänisellä putkella, umpinaisesta päästä halkaistulla... No,
soittakoon nyt vielä hetkisen. Niin on Juutas Käkriäinenkin
soittanut ... ennen lapsena ... paimenpoikana... Isänsä kuoltua,
mökkiläisen... Siellä takamaiden taloissa, ihan kuin tällä niityllä.
Lieneekö niitä silloinkin ollut putkia näin paljon kuin täällä? Tuossa
ovat ojien reunat täynnä ja heinikossakin sakeina tupsuina, noiden
keltaisten kukkien seassa...
Mutta niityn yläreunalla, kuivalla kummulla, on pääskysenhattuja. On
tätä koreutta! Ei tarvitsisi tätä Muttisenkaan muualta kuljetella.
Ananias on hiaissut viikatettaan ja alkaa niittää. Mutta ei laske
veljeä edelleen Leja, väsymätön ja ahkera tyssi!
Nyt vingahtavat pienimmilläkin lapsilla putket soimaan, Topin tekemät,
kimakammalla äänellä kuin Topin putki.
Juutas Käkriäinen menee Ananiaksen ja Lejan luokse, kehottelee ja
kiittelee heitä. Kiittelee Lejaa: se tyttöhän se tässä talossa töitä
tekee...
Käkriäinen huokaisee hiukan. Ja sitten tahtoo hän ryhdistäytyä, ja hän
toruu toisia lapsia, sikäli kuin kukin ansaitsee. Jo ärähtää hän pikku
Sanelmalle, jonka pilli ihan repii korvia:
"Ja minä kun en kärsi noita piiputtamisia! Eikö se kelpaa pojan tulla
töihin, Topin? Ja Sanelma, kyllä sinä osaat jo haravoida, sinä: ei kuin
harava käteen!"
Ja kuusivuotiaalle Esterille hän sanoo:
"Haravoi sinäkin heiniä ... lapsukainen, käsilläsi. Näin. Kyllä se on
avikkia sekin."
Ja taas ärjyy hän Topille. Topi kuhnailee vielä eikä tiedä, tarvitseeko
totella vai ei. Hän törähyttää putkeensa. Isä ärjäisee:
"Tukkako sinulta pitää päästä repiä ... tai halkaista se
putkentorvelosi. Eikö se pömpötti herkeä pörisemästä? Ota tuolta tuo
viikate, poikkokärkinen ... ja opettele... Malakiaksen viikate...
Pahukseenko sekin nyt on kuljeskinut..."
"Tulee käärmeitäkin, kun pilleillä piipittävät", huudahtaa Leja
oikaisten hentoa vartaloaan. "Äsken täällä oli käärme, luikersi tuonne
kallionkoloon ... siellä se on."
"Missä?" sanoo Topi ja jättää Malakiaksen viikatteen, jonka hän on
juuri saanut tuomen oksalta käteensä. "Minäpä menen repäisemään aidasta
seipään. Pieksän sen litsaksi."
Onhan se Topi ennenkin käärmeitä tappanut ja ripustanut puiden oksille
ja aidoille. Eikä hän pelkää niitä paljainkaan jaloin.
Leja sanoo:
"Ei suinkaan sitä ... kun se oli tarhakäärme ... harmaa."
"Mitäh?" sanoo Juutas Käkriäinen ja käännähtää Lejaan päin.
"Tarhakäärmekö... Harmaa?"
"Niin", selittää Leja. "Tokkos niitä ... tappaa?"
"Mitäh? Tappaako? Ei kun kangella pääkuoreen vaan. Ei siitä ... mitään
merkkiä", sanoo Käkriäinen.
Ja Käkriäinen istahtaa pehmeälle mättäälle, huokaisee ja ikäänkuin
odottaa kysymyksiä. Ja sitten jatkaa hän, kun Leja ja Topi kuuntelevat
vaiti hänen edessään:
"Ei siitä mitään ... käärmeestä. Ei niistä ... ylimalkaankaan. Sillä
käärmeet ... ne saa tappaa. Minä en heitä suvaitse. Ne ovat myrkyllisiä
elukkeita. Mutta eivät ne hännällään pistä, sen minä tiedän. Olen minä
ottanut käärmeitä hännästä ja lyönyt seinään ... sitten päät seipäillä
pieksänyt. Ei ... niillä on sellainen kieli, sillähän ne ... vaikka
hännänpäässä onkin myrkky, ikäänkuin pussi, jossa ne sitä myrkkyä
kuljettavat. Se pussi on keltainen. Ja tämä käärme, Leja, harmaako tämä
oli? Selkäpuolelta enemmän kuin harmaa. Arvasinhan minä. Harmaa. Eikö
sillä ollut se keltainen hännänpää?
"Jos taisi olla", sanoo Leja.
"Oli se", väittää Käkriäinen. "Kyllä minä tiedän. Se häntä siinä on
myrkkyä. Mutta en minä heistä... Tappaa ne pitää ... paskia!"
Jälleen on hän hetken vaiti, ja pistää piippuunsa. Imee verkalleen, ja
katselee muka asiasta välittämättä ympärilleen. Pilkistää taivaallekin,
joka häikäisee ja panee vetämään nukuttavasti luomet lupalleen. Sitten
nojaa hän poskensa piippua pitelevään käteensä ja sylkäisee ruskean
syljen. Ja sanoo odottaville lapsille viimein salaperäisesti:
"Olin minä kerta yötä läänissä... Yhdessä saunassa. Kävellessäni
takakylillä. Tulin myöhään yhteen taloon. En huolinut heitä herättää.
Ajattelin ... menenpä saunaan ... makaamaan. Niin siellä ... kun loion
jo penkillä, rupeaa pimeässä sihisemään ja viheltämään. Oli syksy. Minä
ajattelin, että mikäs se... Mutta yhä viheltelee. Silloin, mitäs minä:
raapaisin tulta. Niin eikös: kolme ... kahdeksan ... hm ... neljätoista
käärmettä siellä oli... Tarhakäärmeitä... Syöttivät maidolla, pahuksen
liskoja: maitokuppi oli tuotu kiukaan luokse ... kuin porsaille. Niin
ne vihelsivät kuin pyypillit. Mutta minä kun otin kohennuskepin ja
tapoin kaikki... Sieppasin hännästä, maidon ympäriltä istumasta.
Puukolla listin päät poikki, ja siihen jätin rötköttämään lattialle."
"Oli siinä läjä!" huudahtaa Topi.
"Oli se. Enkä minä heistä sen enempää. Kaikki tapoin: paskia!"
"Hihii", nauraa Topi. "Päät poikki niin että ve-r-ri tir-rskui."
"Nii-ni!" sanoo Juutas Käkriäinen ja vetää pitkiä sauhuja. "Ettei niistä
käärmeistä ... ole merkkiä."
"Mistäs sitten?" kysäisee nyt Ananias, joka on niityn poikki
niitettyään päässyt sille kohdalle, missä isä, Topi ja Leja ovat. Ja
nyt siihen tulee pieni ja musta Sanelmakin.
"Niin mistäkö?" matkii Juutas Käkriäinen. "On sitä ... muusta..."
Hän ajattelee, että on sitä monestakin. Kasteesta, ja poudasta, ja
ruosteesta. Iltakasteesta arvaa seuraavan päivän poudan, ja maan
toukkien väristä tietää, tuleeko sateinen kesä vai ei. Nytkin olivat
toukat valkeat, tuli sateinen kesän alku, ja niin sen pitää tulla
lopunkin, jos se merkki pitää. Ja jos käärmeelle antaa piipun pihkaa,
niin se pöhöttyy ja halkeaa. Ja piipun piki on hyvä hampaankolotukseen.
Ja ruumiin voiteluun terva kolotiin ja korpinrasvan puutteessa, vaikka
siinä menee pikiöljykin, joskaan ei ole niin hyvä. Ja jos se itse
paholaisen ukkotauti on tullut ihmiseen, se noppatauti, niin on syötävä
nahtaliiniä. Sellaisia luonnollisiakin merkkejä ... missä lieneekään.
Mutta se heitä selittämään. Niitä on niin paljon. Hän on usein
ennustanut ihan niinkuin kävi ... jos jonkinlaisista asioista. Ja hän
saa paranemaan elukkeet ja ihmisetkin, varsinkin jos ihmiset oikein
uskovat. Sellainen taito se on hänellä, ja salainen tieto, joka tulee
siitä, että salaisuudet antautuvat hänellekin ... niinkuin ennenkin on
ollut myrrysmiehiä. Ne ovat tehneet ihmeitä. Yksikin niistä, Kuikka
Koponen, oli allakan lehdet rahoiksi muuttanut, ja hävinnyt hevosen
häntään. Ja hyvältä tuntuu, kun ihmiset häneen uskovat, muutkin kuin
kotiväki. Ja kertako hän on antanut tarvitseville oikean neuvon!
Nyt hän ei juuri oikein tiedä, mistä sanoisi tällä hetkellä olevan
merkkiä. Mutta sitten hän muistaa sen elävän, jota hän oli katsellut
tänä aamuna metsässä, aikoessaan lähteä Putkinotkosta pois. Ja niinpä
sanoo hän verkalleen ja vakavasti, vaaleita kulmakarvojaan synkiksi
rypistellen:
"Niin ... mistäkö merkkiä? No, niin ... kuulkaahan nyt! On sitä...
On sellainen pieni eluke metsässä, kiiltävä kuin katinkulta,
sikosontiaisen sukua. Se juoksee kovasti, ja se haisee kuin mikä. Siitä
kuin tekee... Ja ... siitä on merkkiä..."
Käkriäinen näyttää nyt siltä, ettei hän selitä enää lisää. Turhaa olisi
Ananiaksen tai Topin kysyä häneltä enempää. Ja Lejakin tietää, ettei se
isä: ominaan pitää...
Ja Juutas Käkriäinen sanookin nousten paikaltaan:
"Ei ... mutta ei tässä nyt auta. Täytyy sitä ... hommia. Tehkäähän nyt
töitä... Minä kävelen sinne myllylle ... ruuan jatkoa tietämään."
Käkriäinen lähtee menemään niityn aitaviertä pitkin, katoaa pajukkoon
ja sitten tuuhean lehtimetsän sisään, aidan taakse.
Painanteihin alas, kankaille ylös hän kiertää. Menee rotkojen pohjiin
ja kapuaa päivänpaisteisille rinteille. Pieniä polkuja myöten, jotka
pujottelevat milloin koivujen holvikaton alla, milloin honkien välissä
kiemurtelevat. Niin kymmenisen minuuttia.
Ja kas, ihan Putkinotkon rajaportilla... Juutaksen tekemällä
sellaiseksi, ettei sen puista lukkoa sikakaan saa auki, niin
monimutkainen se on, eivätkä eräät ihmisetkään, vaan kulkevat sen
sivuitse aidan repeämästä ... siinä portilla tulee häntä vastaan
Malakias, paljaspäin ja toisella silmällään ihanalle heinäkuun
taivaalle katsellen.
"Kah? Mikä se nyt on?" kiihtyy Käkriäinen. "Mihinkäs sinä? Se
heinänteko..."
Malakias vastaa verkkaisesti:
"Jos olisi ollut amitsuonia, niin kyllä se olisi lähtenyt ...
pirunpskatta."
"Mikä?"
"Se... Sillä ... karvat..."
"Karvat?" kysyy isä.
"Ei ... kuin korvat!" innostuu Malakias. "Punaiset..."
"Millä? Missä sinä olet ollut? Unissasiko sinä... No, se nyt on
sanominen, millä?"
Sitten selittää Malakias, että metsohan se. Ja sillä oli korvat päässä,
punaiset.
Käkriäinen säälittelee:
"Voi sinua, poika-parkaa! Et sinä tiedäkään. Kuulehan nyt, että ne ovat
metsolla heltat, ne ... ikäänkuin silmäkarvat. Muista se. Mutta missäs
sinä ... kun et vettä lappamassa? No ... mutta en minä nyt jouda,
menehän tuonne niitylle. Se heinä tehdään nyt loppuun! Ja minä lähden
tästä myllylle."
Niin juteltuaan eroavat isä ja poika. Malakias kulkee honkaisia
kankaita, kapuaa hitaasti mäkiä ylös ja alas, ja ilmestyy viimein
lehdon sinertävästä kätköstä niittopaikalle lammin rannalle.