Saara istuu veneen perässä, jalat levällään, niin etteivät vaatekengät
kastuisi. Sinipilkkuinen huivi on sidottuna pyöreän pään ympärille,
hieman hunnun tapaan, mutta ei yhdellä solmulla niinkuin mummolla, vaan
kahdella: sillä tavalla käyttävät naiset huivia siellä Ronstaassa ja
Pietarissa, ja samoin täälläkin kaupungissa venakot, kesällä
kylpylaitoksella. Hunnun alta niskasta näkyy pieni ja kääntelehtivä
palmikko kuin tumma saparo.
Jopi istuu hänen edessään laudalla, jonka hän on sovittanut siihen
itselleen istuinpenkiksi, kadonneen tuhdon kohdalle. Mutta vastapäätä
Juutas Käkriäistä, joka alkaa nyt soutaa, on Rosina Käkriäinen
asettunut maitoineen ja voipyttyineen. Sillä Rosina aikoo vielä kerran
puhua sovinnossa Juutakselle siitä asiasta ... ennenkuin ryhtyy omiin
temppuihinsa. Varsinkin, kun Juutas nyt taas on sattunut iloiselle
päälle. Eukko kumartuu miehensä puoleen ja kääntelee nopeasti päätänsä
aivan kuin ryhtyäkseen häntä neuvomaan, innostamaan, yllyttämään ja
rohkaisemaan.
Kokassa Käkriäisen takana on paitsi suurta tuohikonttia valkea Hurja,
joka kapusi rannalla veneeseen, totutulle paikalleen, ja jäi nytkin
siihen, sillä Juutas, hellä omille eläimilleen paitsi milloin niihin
suuttuu, halusi sen mukaansa matkatoveriksi ja käski Ananiasta antamaan
koiran tulla hänen kanssaan. Siinä nyt seisoo Hurja etujalat kontilla
ja terävä, mustakärkinen kuono ulappaa kohti, jonka välkyntää se
vakavasti tirkistelee tihruisilla silmillään.
Vielä pysähdyttää Juutas Käkriäinen soutunsa ja lykkää hattuaan vähän
toiselle korvalliselleen, niin että pitkä tukku kellertäviä ja paikoin
punertavia hiuksia nousee toiselta korvalliselta pystyyn. Ja hän
näyttää aikovan sanoa jotain, ja huudahtaakin taakseen rannalle, jossa
Ananias seisoo yhä pikku Sanelman kanssa tarkastellen toista,
vanhempaa, venettä:
"Kuulepas, Ananias ... minä nostelenkin verkot takaisin tullessani...
Niin et niitä tarvitse... Menette siitä jo heinää kumpsimaan...!"
Sillä tavoin pääsee Käkriäinen siitä heinänteosta melkeinpä tarkkaan
koko aamupäiväksi. Ja iltapuolen alkuhan se kuluu siellä myllyllä.
Mutta nyt alkaa Rosina taas jouduttaa Juutasta soutamaan, äänellä,
jossa tuntuu laivasta myöhästymisen pelko, mutta kuitenkin varovasti ja
kautta rantain siihen myöhästymiseen vihjaillen, niin ettei Juutas vain
närkästyisi. Ja ehkä lakkaisi, jos syntyisi kiista, kokonaan
soutamasta.
Ja Juutas alkaa soutaa. Alkaa tosissaan.
Kun hän kerran alkaa, on se soutua. Kädet, nuo seitsemättä tuumaa
leveät kämmenet, ovat airoissa niinkuin yhtä puuta niiden kanssa ja
niihin kasvaneet. Ne eivät pyörähtele eivätkä kääntelehdi.
Kädenselissä, jotka ovat mustanpuhuvat ja pinnaltaan karkeat, ei näy
jänteiden nousua eikä laskua: niin ne jänteet ovat paksun nahkan
kätkössä. Eivätkä sormet soutaessa avaudu, eivät sulkeudu. Kädet
vetävät valtavan selän painolla. Se selkä ei koukistu, ei notku. Mutta
veneen laidat rytkähtävät jokaisella vetäisyllä. Ainoastaan Käkriäisen
leuat pingottuvat, vankat leukaluut, joiden toiseen pieleen on pistetty
ja lujasti purtu piipun luinen imuke, purtu ruosteisina pilkistelevien
hampaiden väliin. Ja imukkeen ympäriltä valuu suusta hiukan vettä
leukaparralle.
Käkriäisen otsa rupeaa kuitenkin punottamaan, ja joku hikipisarakin
kiiltelee siinä, sillä aamu on lämmin, eikä Juutas tässä nyt ole
viitsinyt repiä päältään takkia taikka hellittää remeliään, mokoman
lyhyen soutumatkan vuoksi, kolmisen kilometrin. Takki on hänellä
päällä, ja remeli pysyy niin tiukalle kurottuna, että housujen napit
pullistuvat auki. Lisääntyvä helle ja hikoilu kiihdyttävät häntä sen
verran, että hän rupeaa soutamaan yhä lujemmin, melkein kiskaisemalla.
Nyt vene nytkähtää niin, että Jopi, Saara ja Rosina nyökähtävät
edestakaisin aina kun Käkriäinen vetäisee. Ja Hurjan etukäpälien kynnet
ropisevat silloin tuohikontilla. Se on Juutaksesta hauskaa, se toisten
nytkyttäminen. Hän vetää yhä kovemmin. Veneen kokka kohisee mahtavasti,
ja liplattava vesi pakenee pitkin laitoja taakse. Käkriäinen nauraa
pienin ja kirkkaina kiiltelevin silmin. Hän on hyvällä tuulella tästä
joutilaasta retkestä ja päivänpaisteesta. Ja pitkän makailun jälkeen
tuntuu hartiavoimalla soutaminen hartioistakin oikein mukavalta.
Tuonne väistyy mökki mäenrinteineen lahden perukkaan. Iso koivukin
kohoaa yhä korkeammaksi, kuta kauemmaksi joudutaan. Vesi on valkeaa, ja
tuntuu ikäänkuin kevyeltä soutaa. Aurinko alkaa kuumottaa Juutaksen
niskaa, hautoa virkistävästi hänen takaraivonsa suurta kiukkunystyrää.
Saara huomauttaa, että päivän läätäminen päivetyttää. Ja hän peittelee
nenäliinalla rintaansa, joka näkyy paljaana punaisen puseron aukosta.
Rosina ei hänen marisemistaan kuuntele, Rosinalla on muuta ajattelua.
Auringon kuva häikäisee vedestä. Järvessä kuultaa monenmuotoisia
pilviä. Ne pilvet haihtuvat taivaalta.
Käännytään oikealle, Ananiaksen katiskain ohitse ja lähemmäksi rantaa,
jossa haavikko rapisee raukeasti.
Nyt tulee koivikkoa. Soleita koivuja harvassa. Niiden alla kasvaa hyvä
nurmi. Ja koivikossa on lampaita, Juutas Käkriäisen pikkoja. Ne
määkivät soutajille, ja iso pässi kapaisee korkealle rantakalliollekin
ja päkättää siinä kaula pitkänä.
Tuossa mennään yli verkon, Ananiaksen kaarnaisten kuppien, jotka
kauempana painuvat syvyyteen. Käkriäinen keskeyttää hiukan soutuaan ja
vilkaisee niitä verkonkohoja. Ja luuleepa hän huomaavansa, että
lähimmät niistä liikahtelevat, ne, joita näkee, vähän veden altakin,
punaisina paistavaiset. Siellä on varmaan hauki tahi kuha: niistä saa
hyvän murkinakeiton...
Sitten aukeaa suuri selkä. Rannat laskeutuvat paikoittain pystysuorina
veteen.
"Mikä se tuo on, isä, tuo valkea?" kysyy Jopi.
"Mikä?" vastaa Käkriäinen ja kääntyy katsomaan selkänsä taakse,
seisauttaen soudun. "Niin tuo ... vedessä ... mikä lienee."
Hän katselee hetken. Sitten hän huudahtaa:
"Mikäs ... kuin lokki, pirulainen. Raatona. Koukun lienee nielaissut."
"Hyi, mitenkä se haisee!" huudahtaa Saara, kun soudetaan lokin
vieritse. Ja Saara yökötteleiksen.
"Koukun se on nielaissut", toistaa Käkriäinen. "Koukun, jossa on ollut
kala täkynä ... salakka tai... Kyllä minä... Sellaisen kalatäkyisen
koukun ... maha on haljennut lokilta..."
Ja Käkriäinen aikoo ruveta selittämään laajemmin, miten se lokki iskee
veteen ja tappelee kalojen kanssa, sen on hän nähnyt juuri tuon luodon
lähistöllä, joka on Putkinotkon mökin lahden suussa. Ja nähnyt, miten
kala vie lokin pohjaankin, ... jossa se voi elää kauan, se kun on
vesilintukin.
Käkriäinen aikoo jutella edelleen ja panna piippuunsa. Mutta silloin
huudahtaa Rosina:
"Tuollapas laiva jo öhöttää ... etäältä."
Ja Juutas alkaa jälleen soutaa.
Rosina kumartuu taas Juutaksen puoleen ja avaa jo kerkeitä huuliaan
ruvetakseen puhumaan siitä asiasta. Silloin näyttää Juutas päässeenkin
kiinni johonkin äsken sanomatta jääneeseen, ja hän nauraa ja huudahtaa:
"Ja vai haisee... Saarasta, hehe! Kun haisisi niinkuin hevosen
raato ... se se vasta haisisi."
"Mikäs sen hevosenraadon veteen?" kysäisee Saara.
"Mikäkö? Olipa mikä tahansa... Jos siihen rutkauttaisi. Mutta olisitpa
ollut, Saara, yhdessä talossa läänissä... Siellä kun oli kuollut ruuna
viety pellolle. Se kun haisi. Niin sitä haisua kun olisit ottanut,
hajuvesiä. Se olisi ollut sinulle..."
Käkriäinen on hetken vaiti. Sitten hän huudahtaa:
"Minä ... kun en heistä paljoa, hajuista! Enkä heitä kärsi! En pane
rinnoilleni ... haisuja."
Rosina sanoo:
"Kuulehan, läänistä puheen tullen... Johtui mieleeni... Sitä sinun
sittenkin pitäisi..."
"Mitä?" kysyy Käkriäinen, ja hänen aironsa seisahtuvat.
"Sitä, sitä... Soudahan", koettaa Rosina nyt hiljaa selittää,
kallistuen enemmän mieheensä päin ja iskien hänelle silmää: "Tuo poika
tuolla... Mutta sitä, mistä on juteltu monesti. Se mätkisi hyvästi!
Mikäs pakko on toisten antaa hommata yksin. Siepata sellaiset voitot,
kun sinä saat pelkästään sen myyjän osan. Ja hätäkös olisi täällä,
meillä: ei minkään valtakunnan silmälläpitäjiä ... talvella. Ja
kesällä ... osaa tuon aina piiloon tunkea. Ja Mauno ehkä ne astiat,
rännit ja römpötit..."
"Ahaa, sitäkös sinä vikuustat", vastaa Juutas Käkriäinen. "Sitä ...
taas. Pitäisihän sitä ... kyllä. Eikä niistä römpöteistä ... osaan ne
minäkin tehdä! Siinä nyt ei mitään. Minä... Kaikkea."
"Niin justiinsa, osaat."
"Ei niihin kuin pata, ja hattu ja torvet... Juottaminen, konstikos se
nyt. Ja tynnöri. Taikka mikä muu punkka tahansa. On noita nähty...
Mutta..."
"Mitä muttia vielä?"
"Mutta ... älä haastakaan... Siinä on toinen luokka vielä", vastaa
Juutas Käkriäinen ja näyttää tulevan levottomaksi.
"Luokat ja kuokat! Yhä sinä... Sellaisen työn takana leipä! Ja
helpommalla riuhtaisisi. Muutamalla kerralla riuhtaisisi niin paljon,
että tulkoot ... viekööt pannut ja muut..."
"Entä itse miehen, häh? Sillä minä en lähtisikään niin vain. Saisivat
elinkaudeksi viedä. Niin se on. Löisin käpälät vastakarhaan. Jos minua
tultaisiin viemään, niin tulisi siitä pitemmältäkin. Löisin niin, että
olisi kerrallaan selvä! Minua jos käskee kolmasti, niin silloin se on
puukko rinnassa."
Käkriäinen aivan kiihtyy kuvitellessaan vankeutta, jonka hän lopulta
saisi viinanpoltosta.
Nyt selittelee Rosina hänelle jälleen, ettei hän ennenkään ole joutunut
kiinni ... hyvin on kaikki mennyt. Ja on poliisienkin kanssa tullut
toimeen: metsään on pistäytynyt lauhkeasti siksi aikaa ja malttanut
viisaasti mielensä, ei tehnyt turhaa tappelua.
Käkriäinen myöntääkin tämän.
Hän myöntää kyllä nytkin, että hyvähän se aikomus olisi, ja hyvin se
voisi mennä, niinkuin se entinenkin, joka sekin ensin oli outoa.
Rosina jatkaa:
"Ja sitten saisit vaikka mitä. On jo saatu vähemmälläkin lehmät, ja
härkäpoika ja muuta. Ja jos se herra vielä ajaa meidät pois, niin onhan
niitä paikkoja muualla. Ostettaisiin oma talo."
Mutta Käkriäinen soutaa levottomana ja huokaisee. Hän velloo niinkuin
aina ennenkin yhä sitä tavallista, että siitä nyt ei mitä, jos ihmiset
pilkkaisivat häntä entistä pahemmin, oikein viinan polttamisesta. Sillä
eiväthän ne viinanostajat muutu sen paremmiksi tai sen pahemmiksi hänen
tähtensä, möipä hän muiden keittämää tai keittäisi itse. Jostakin ne
kuitenkin ostavat mieleistänsä. Muu se on heidän pahenemiseensa syynä.
Ei Käkriäinen itsekään ole viinasta millänsäkään, ei viitsi sitä juoda
kuin maistaakseen. Ja olisi Ienokki Maljasellakin ollut rahaa juoda
vaikka koko ikänsä, kun oli talo. Mutta ne vekselithän ne, ja se
korttipeli. Maljanen antoi humalassa muiden pettää itseään. Siksikään
ei Käkriäinen itse juo, ettei häntä petettäisi niinkuin hölmöjä, jotka
ovat hulluja viinalle. Eikä hän antaisi pentujensakaan juoda, jos
Ananias esimerkiksi yrittäisi. Malakiashan tuo onkin liian hölmö
ruvetaksensa oikein tosissaan juomaa hankkimaan.
Eikä hän niitä poliisejakaan pelkää. On jo nähnyt, että rauhallisesti
niistä pääsee parhaiten. Ei niitä tarvitsisi tappaa, jos tulisivat
polttimoa nuuskimaan. Ja saisi sen polttimon jonnekin kätköön.
Eikä Käkriäinen halua myöskään viljellä Putkinotkoa, se kun ei ole oma.
Olisipa se oma! Silloin olisi varmasti lähtenyt tuke tuolta purostakin,
josta lammen vesi ei nyt pääse järveen, vaan estää niityn ja suon
kasvamasta. Sitä puron aukiporaamista on Käkriäinen miettinyt jo monta
vuotta. Jos hän olisi pannut louheen kymmenen kiloa tynämenttiä, niin
kyllä olisi siitä suoli selvinnyt! Mutta koska kerran Muttinen rupesi
häntä tiukkaamaan, niin nyt ottaakin Käkriäinen Putkinotkosta minkä
nyljetyksi saa, siitä hyvästä, että hänen täytyisi sonnitella
marjapuskia ja korjailla vieraita rakennuksia. Oma se pitäisi paikka
olla. Sitä ... sitä kun hän hoitaisi! Ei silloin tarvitsisi enää viinaa
myödä eikä polttamista ajatella, jos nyt ensin polttaisikin ja niillä
rahoilla ostaisi talon. Ja sitten jättäisi polttamisen.
Mutta ruveta nyt sitä polttoa reuhtomaan! Kölsiä lunastamaan taikka
juottamaan pellistä. Ja rahtaamaan pataa kodasta. Ja kähnimään syksyllä
saarissa ... pimeässä ja sateissa.
Sellaista puuhaa!
Niin uutta ... kun ei ole ennen tehnyt.
Ja hitto, kun se Rosina tätä tyrkyttää!
Laiva tulee jo ihan edessä.
Rosina huomaa hiljaiseksi harmikseen, ettei Juutaksesta itsestään ole
tähän asiaan. Se nuhjailee, niin se nuhjaili silloinkin, kun piti saada
ensi kertoja myömään sitä...
Pirulainen häntä enää odottamaan! Sitä pitää työntää, tyrkäistä. Ja
silloin sen pitää sujua toisella tavalla!
"Minä vinkutan laivaan nästyykillä!" huudahtaa Saara.
"Vinkuta jos paidanhelmallasi", vastaa Rosina. "Ja sinä, Juutas, nostat
tuota Jopia laivanreiästä sisään, ja Saara, ota kontti, eläkä helistele
sitä. Ja vastaan on tultava ennen kello kolmea! Muuten me ajetaan
halikkoon. Se on ennen kolmea tultava, Juutas! Se on muistettava, pane
vaikka ... nenäsi solmuun."
Käkriäinen soutaa kiivaasti, tempoo kiitävän laivan kupeeseen. Rosina
saa kiinni touvista, jota annetaan laivasta. Vene heittäytyy laivan
kylkeen, ja hytkähtää ja rusahtaa. Hurja juoksee veneessä. Jopi, jota
isä nostaa takapuolesta laivaan, kalpenee, kun näkee edessään vieraita
naamoja, oudoksuttavia ja kammottavia. Saara tarttuu ylhäältä
ojentuvaan laivamiehen käteen, ja lyykistää jo alhaalla veneessä ja
sanoo. "Kiitos!" Sitten roikkuu hän ilmassa, ja paiskaiksen kannella
laivamiehen kainaloon. Rosina tyrkyttää tavaroita Saaralle, kapuaa
ketterästi köyden avulla laivaan ja ottaa Jopia kädestä. Kapteeni,
kultainen nauha lakissa, huutaa Käkriäiselle: "Nyt kynnet irti, mies!"
Käkriäinen soutaa hartiainsa koko voimalla venettä laivan luota,
pysäyttää aironsa vähän loitommalla ja tirkistelee nopeasti
loittonevaan laivaan.