Jopi juoksee rantaan. Saaran nappikengät, housunsuiden päälle vedetyt,
kolisevat. Muttisen koppahatun hän on jo kauan sitten heittänyt
pihalle ison kiven viereen. Nyt on Ananias painanut hänelle päähän
oman lippahattunsa: sitä varten Ananias sen naulasta ottikin.
Kaupunginmatkasta innoissaan juoksee Jopi yli pihan ja kiipeää nopeasti
karjatarhan veräjästä. Kapsuttaa rannan kivikkoa, pienten leppien
välitse. Toisessa kädessä on hänellä se peltinen namusrasia, jossa
rahat kalisevat. Vielä estää vinossa nyyköttävä korsu Jopia näkemästä
nuottakodalle. Mutta kun hän on pujahtanut korsun nurkan sivuitse,
seisahtuu hän tutulle ja sileälle rantakivelle ja katselee sinne päin,
missä vanhimman veljen pitäisi olla. Ja samassa hän huutaa: "Malakias!"
Malakiasta ei näy.
Nyt huomaa Jopi, ettei Malakiasta näy. Ja huutaa uudelleen, vielä
hiljaa: "Malakias."
Mutta vastausta ei kuulu.
Jopi ihmettelee ja katselee tarkemmin: siellä on se vene, jolla laivaan
olisi soudettava. Se on niinkuin ennenkin, kokka rantaan vedettynä,
mutta perä melkein veden alla, kuten se on ollut siinä jo pitkät ajat,
isän upottamana turpoamaan, se kun näet vuotaa. Toinen vene on
sivummalla, mutta se vuotaa vielä pahemmin: se ei turpoa vedessäkään,
vaan uppoaa siihen itsestään, jos sillä soutaa lahden ylitse katiskoita
katselemaan. Sillä ei voi lähteä laivalle, muuten joutuu uimaan.
Malakiasta ei näy nuottakodan varjoisen katonkaan alla. Jopi
tähystelee, suojaten silmiään järven kiillolta.
Sitten huutaa Jopi entistä kovemmin, Putkinotkon kauimmaksi kantavalla
kurkulla. Rannat kaikki kajahtelevat. Mutta kahdesti tällä tavalla
huudettuaan ja vastausta saamatta Jopi kiljaisee lyhyesti ja
kiukkuisesti:
"Malakko!"
Ei vastausta. Silloin sanoo Jopi itsekseen:
"Saakeli soi!"
Vielä juoksee hän kuitenkin nuottakodalle, ihan tuon parhaan veneen
luokse. Ei se Malakias olekaan tyhjentänyt venettä. Vettä se on täynnä,
laidoista sisään tirissyttä ja laskettua. Eikä veneessä tai sen
vieressä näy vielä airoja eikä äyskäriäkään, joita pidetään piilossa,
ylempänä louhisella rinteellä, kivenkolossa ja sammalien alla. Pidetään
vieraiden vuoksi, jotka tulevat tänne isän kanssa juttelemaan, mutta
vievätkin sitten airot ja äyskärit. Kun tarvitsevat niitä, sanoo äiti.
Mutta isä uhkaa, että tarvitkootpas venettä, ja sanoo senkin tähden
upottaneensa sen pohjaan.
Jopi höristää korviaan. Ja nyt hänen sydämensä hätkähtää. Hätkähtää
niin, että hän pysähtyy toiselle jalalleen, kun kääntyy katsomaan
mäelle airokätköön. Ja uusi huutokin jähmettyy hänelle kurkkuun. Hän
kuulee jotakin. Paljon selvemmin se kuuluu kuin kesän aamuiset ja
pienet laineet, jotka solahtelevat lämpöisesti rantakiviin. Hän on
kuulevinaan tuolta niemen takaa laivan huudon. Joko se laiva tullee?
Miksi nuo akanhapset tuolla lahden suussa keinuvat hänen mielestään
niin kovasti veden pinnalla? Jokohan siellä laivan aallot liikkuvat?
Silloin olisi laiva jo mennyt ohitse. Jopi vilkaisee terävähuippuisen
saaren sivuitse, meneekö se laiva siellä, sillä laivan kaksiäänisen
soiton hän tuntee.
Ja sitten juoksee Jopi niin, että hiki kihoaa otsaan, mäkeä ylös
mökille. Ja huutaa jo alaveräjälle kavutessaan äidille, jonka hän näkee
maitoaitan edustalla, huutaa, että laiva tulee. Ja ettei Malakko
olekaan äyskäröinyt veneestä vettä. Ja että laiva huutaa.
Rosina ojennaiksen ja vastaa:
"Mitä? Malakias? Minnekäs se? Eikö se siellä ollut? Kuka se nyt soutaa
sen lotokan sieltä laivalta takaisin? Hiiden tuuttiinko se? No, onpas
sinulla into reissuun. Vastahan se järven takana huusi, se laiva ...
Runkkelin laiturissa."
Jopi rauhoittuu. Hän katselee äitinsä hommia. Rosinalla on jo parempi
huivi päässä, se valkea. Ja edessä puna- ja siniruudullinen esiliina.
Hän latoo Jopiin selkänsä kääntäen isoon tuohikonttiin puteleita.
Näkyvätpä ne putelit, äidin ja Saaran eilisiltana rannalla pesemät,
kadonneen tuolta aidan seipäistä. Vieressä on Kypenäisen Rosinalla
täysi kannu maitoa ja pytty voita. Ja nyt hän aikoo pujahtaa aittaan
Saaran perästä, joka on jo siellä, mutta vielä pysähtyy Rosina
päivittelemään;
"Se Malakias! Ananiasko nyt pitikin ottaa? Ja viedä sinne järvelle. Kun
olisi heinänteko ... pitäisi olla jo niinkuin tehty. Se poikakin,
junttura, olisi voinut soutaa lotokan kotiin, mutta metsään vilisti
taas Topi. Mutta missäs se on Juutas? Juutas hoi. Juutas!"
Jo örähtää Juutas vastaan. Tuvassa hän örähtää, jotain epäselvää.
Rosina kivahtaa:
"Juutas! Tule sieltä!"
Käkriäisen ääni örähtää taas. Ei hän niin pian tuvasta pääse. Sillä
hiukan köllöttämään hän on asettunut, suuruksen päälle, ainoastaan
siksi hetkeksi, kunnes kaupunkiinlähtijät katoavat, miettiäkseen, miten
hän nyt rupeaa töihin, ennenkuin voi lähteä Sahan hoville. Harmillista
on ruveta töihin näin pyhävaatteissa. Harmissaan on hän pistänyt piipun
lisäksi suupieleensä vielä mällinkin uunin reunalta. Piipusta oli
tupakka näet melkein loppunut, kun hän rupesi loikomaan, eikä hän
sitten tullut uudestaan piippua ladanneeksi. Mutta uunin reunalla,
kärpässienien vieressä, on hänellä kokonainen pitkä rivi mällejä,
siihen poskesta kaivettuja taikka kämmenen pohjassa ulkoa tuotuja, jos
hän on siellä pistänyt tupakkaa poskeensa. Siinä ne mällit ovat usein
hyvinkin monta päivää koskematta, säästettyinä jälleen uudestaan
imettäviksi. Sillä auta armias, jos akat tahi muoskat hänen limaisiin
tai kuiviksi kapertuneihin ja pölyisiin mälleihinsä tunkevat näppejään!
Silloin hän mörisee. Silloin hän uhkaa repiä karvat kaikkien päästä.
Mikäs näet muuten on edessä, jos sattuisi piipputupakka loppumaan
hakkurista? Ja joskus maistuvat mällit vaihteeksi mukavilta.
Nyt nousee Käkriäinen rahilta, jolla hän on köllöttänyt kyljellään,
hattu päässä ja toinen poski pullollaan mällistä, kun taas toisesta
suupielestä, josta piippu roikkuu, valuu mällivettä hiljalleen
leukaparralle. Kummastellen tallustelee hän tuvan portaille. Mutta
ennenkuin Rosina ehtii selittää hänelle asiansa, täytyykin Juutaksen
höristää korviaan toisaalle, sillä akkojen aitasta kuuluu nyt Saaran
vimmattu noituminen:
"Helvetin hulikaanit! Lempparin hanarit! Retkut! Mitä te olette siihen
kirjoittaneet, minun kirjeeseeni."
Ja sitten kuuluu Ananiaksen ja Lejan naurua. Mutta viimein törmäävät
sekä Saara ja Ananias että Leja ulos aitan ovesta, kintereillään pieni
ja musta Sanukka, joka ärjyy heille:
"Senkin h--rat! Repivät minun vihkoistani paperit ja kirjoittelevat
ukoilleen."
Pikku Sanelma hyppii ja tavoittaa ongenvapaa, ja lyö sillä umpimähkään
Ananiasta, Lejaa ja Saaraa. Lyö uudestaan, säkenöivin silmin. Sotkuinen
tukka huiskaa pään ympärillä.
"Mikä se on ... se sellainen mökä!" mörähtää Juutas Käkriäinen tuvan
portailta.
"Tuhrasivat minun kirjeeni", sanoo Saara. "Mitä sillä nyt tekee? Senkin
pahanhengen hanarit!
"Jo nyt taas... Sellainen mölinä, ettei tässä tiedä..." mörisee Juutas
Käkriäinen. "Ka, ka, Sanelma ... hyppii toisten silmille kynnet
koukussa. Odotapas, kun minä tulen ... ja revin joka karvan sinulta
päästä."
Käkriäinen näyttääkin siltä kuin aikoisi hän tulla. Hän on punastunut,
ja silmäkoloissa välkehtii. Hän sanoo:
"Minä pieksän paistikkaaksi tuon Sanikan."
"Miten ne ovat sen Saarukan kirjeen tahranneet?" kysyy Rosina.
Ananias nauraa, väistäen Sanelman hyppimisiä, ja sanoo:
"Ei muuta kuin pantiin morsiamen kirjeeseen terveisiä. Kun kirjoitti
asuvansa kammarissa... Niin pantiin terveisiä kammarikarhulta."
"Helvetin retkut!" ärjyy Saara ja repii kirjeensä.
"Hihii", nauraa Rosina. "Kammarikarhulta... Eikös... Mutta nyt se pitää
loppua tämä sota ja rähäkkä! Niin että päästään lähtemään. Juutas
hoi... Jo nyt on taas ihme...! Oletteko hiljaa siinä!" huutaa hän
väliin lapsilleen. "Messuavat siinä kuin rovastit. Juutas, sinun se nyt
on soudettava meidät laivalle... Malakias minne lienee mennyt..."
"Häh? Eikö se ollutkaan sitä venettä tyhjentämässä?" kysyy Juutas.
"Tämän talon elämästä ei tule mitään. Malakias? Missä se on? Minä
sen... Metsäänkö juossut?"
Juutas on nyt hyvin punainen, hän katselee portaiden vierestä jotain
käteensä, ja tapaakin lasten siihen kuljettaman patukan. Se korttelin
pituinen patukka kädessä alkaa hän ontua kiireesti rantaveräjää kohti,
ja urisee:
"Metsään... Sillä miehellä nyt ei tee mitään... Kuin pistää turkin
hihaan ja..."
"Tehdä uudestaanko muka?" huudahtaa Rosina, joka hätääntyy ja suuttuu,
kun näkee Juutaksen aikovan varmaankin Malakiasta kurittamaan. "Vai
turkin hihaan! Voi voi, ihan sydäntä repii, turkin hihaan kuin
kilkittävä kissa. Sinä häntä lyömään. Ja turkin hihaan! Niinkö ...
lienet hänet tehnytkin. Sinä... Itse, varo sinä! Ala joutua sensijaan
rannalle, lappamaan lotokasta vettä. Ja sinä, Jopi, ota tuo nyytti. Ja
Saara ... heitä hiidenkiukaalle ne kirjeet! Minnekä Saara menee, mitä,
Sanukka? Lotjaanko taas pyrkii, häh?... Menköön! Mutta kun morsian
kerran on jo punaisissa, niin ... ota edes tuo kontti, Saara...
Sinä ... Ananias, pane täällä tuo heinänteko sujahtamaan. Ja, Leja,
huutele Malakko ja Topi työhön. Se on tehtävä työtä niinkuin tuli
haaroissa, ja sitten välillä työnnä putelia lapsen suuhun. Ja pane
mummo sitä tuudittamaan... Juutas..."
Juutas aikoi taas suuttua, kun se Malakias sillä tavoin... Ei siitä ole
töihin... Eikä tässä ole mitään järjestystä. Suuttua oli hän
Rosinaankin, sillä vastaansa pousaamista hän ei kärsi. Varsinkaan
akkojen pousaamista.
Mutta sitten viilsi vähän Juutaksen sydämeen se Rosinan sana, että hän,
Juutas, oli Malakiaksen tehnyt: tuollaisen raukan. Ja rakastaapa hän
kuitenkin pohjaltaan lapsiaan.
Mutta enemmän lauhdutti häntä tällä hetkellä kuitenkin se mielessä
heräävä ajatus, että nyt hän joutuu viemään matkalaisia laivalle ja
pääsee menemästä tekemään heinää. Siinä työssä olisi ollut melkeinpä
vaikeinta se, että hänen olisi täytynyt repiä nämä pyhävaatteet
päältään, ja sitten taas turata ne ylleen lähteäkseen Sahalle ja
myllylle. Eihän sinne konttoristin puheille tavallisissa rytkissä nyt,
kun hänellä ei ole rahaa.
Laivalta palattuaan ja ennen myllylle menoa ei hän ennättäisi enää
heinäniitylle.
Ja mitäpä sellaisesta työstä, jos hän vielä vähän sinne ennättäisikin?
Hän ajattelisi kuitenkin koko ajan myöskin myllyllä käyntiä ja
konttoristille puhumista, ja mikä se niin monia asioita jaksaisi
ajatella yhtaikaa?
Ja aivan leppyneeksi ja iloiseksikin tulee Juutas Käkriäinen viimein,
kun huomaa Saaran sieppaaman kontin kilahduksista, että siinä kontissa
on puteleita: eukko oli siis jo ryhtynyt tähän myytävienkin hommaan,
johon Juutas itse oli kyllä jo kauan tuntenut tarpeelliseksi sekä myös
haluavansakin ruveta. Mutta hän ei ollut tullut siihen ruvenneeksi ...
vielä. Juuri tänäkin aamuna oli hän ajatellut sitä. Mutta sen ajatuksen
oli vienyt sitten toinen, aikomus lähteä myllylle.
Varsin tyytyväisenä hän täyttää nyt piippunsa. Ja kertoo sitten siinä
Rosinalle vastalahjaksi, että hänpä lähteekin kävelemään ja koettaa
saada myllyltä jauhoja perheelleen. Siitä ei hän ole ennen hiiskunut
Rosinalle eikä muillekaan mitään, ja isännän omia hommiahan se onkin,
se leivän hankkiminen. Eikä Rosinakaan ole häneltä vielä kysellyt,
kuinka nyt jauhoja saadaan, kun kukkaro rupeaa tyhjenemään, vaikka hän
onkin jo ollut siitä huolissaan. Ei ole kysellyt, koska Juutas on ollut
sellaisella jöröllä päällä, että olisi siitä vain lisää jöristynyt eikä
siis semminkään ruvennut hommaamaan jauhoja.
Nyt on Rosina tästä miehensä antamasta tiedosta iloissaan. Sillä joskin
Juutaksen lähtö myllylle hukkaa tältä päivältä yhden miehen heinätyön,
niin jauhojahan kohta tarvitaan...
"Mitenkäs tuo Saara retuuttaa konttia! Vetelee sitä nuorasta melkein
maata myöten!" huudahtaa Rosina.
No, Juutas Käkriäinen ottaa sen kontin kantaakseen, kun hän tässä on
ensin vetänyt viimeiset savut. Sitten sovittaa hän kontin oikealla
tavalla selkäänsä. Ja sen jälkeen lähtee jono rannalle. Ensimmäisenä
rientää Rosina, maitokannu ja voipytty käsissä, rientää alamäkeä niin
että valkean huivin takanurkka keikahtelee. Jopi juoksee kiireesti
hänen kintereillään. Ja sitten kekkaisee suuttunut Saara, ja hänen
perästään koettaa Juutas Käkriäinen joutua. Mutta hänen takanaan
juoksee Hurja, ja vielä pieni ja musta Sanelmakin, joka ei välitä
siitä, että Rosina räyskyttää hänelle ja käskee häntä menemään
takaisin, koska näet Repekka mäellä kiljuu ja itkee. Mutta Leja
houkuttelee tuvan portailla takaisin Repekkaa. Ja samoin tekee pieni ja
vaaleaverinen Esterkin.
Nyt tulee myöskin Ananias saattamaan lähtijöitä rantaan.
Kivisellä ja louhisella rannalla, ennenkuin Juutaksen olisi ryhdyttävä
ajamaan vettä veneestä äyskärillä, jonka Jopi on jo tuonut rinteeltä
piilosta samoin kuin airotkin, täytyy Juutaksen vielä kumminkin täyttää
piippunsa, saadakseen sen suupieleensä äyskäröimistyöhön. Mutta silloin
onkin Rosina jo ennättänyt kietaista hameet vyötäröilleen ja alkaa
lappaa vettä. Äyskäri käy yhtenä kiekkona. Nyt ei Juutaksella ole muuta
hommaa kuin katsella päältä ja kehua hiukkasen Rosinan ripeyttä. Ja
ihmetellä, minne se Malakias oikein on joutunut ... sillä eihän tässä
tule taas mitään töistä, kun lähtee, poika-parka, sillä tavalla ...
minne lähtenee.
Niin, missä on Malakias, Käkriäisen esikoinen?
Ja Topikin on kadonnut.
Missä on Ananiaksen selkäsaunaa paennut Topi?
Jopi huuteli Malakiasta äsken rannalla. Ja samoin huuteli häntä
Topikin, mutta hiljaa eikä toitottamalla ja viimein kiljumalla niinkuin
Jopi. Ei, hiljaa oli Topi ystäväänsä huudellut. Ja katajapehkossa
piilossa oli hän sitten häntä odottanut.
Mutta viimein, kun Malakiasta ei tullut, päätti Topi lähteä pois
rannalta, sillä saattoihan Ananias ehkä tulla sinne, kaupunkiin
soudettavien mukana. Kukapas ne nyt muu laivalle soutaisi kuin Ananias,
koska Malakias katosi? Ananias taikka isä, joka Topin arvelun mukaan
tuskin lienee mennytkään lääniin, olihan näet Juutas Käkriäisen
kapsäkkikin tyhjänä. Mutta jos Juutas Käkriäinen olisi saanut kuulla
Topin karkaamisesta ja sanoista ja sattuisi olemaan äkäisellä päällä,
niin ei sen kynsissä olisi paljon pyristelemistä. Isä on pieksäessään
isä. Ja Juutas Käkriäinen olisi saattanut tavata Topin kartanolla
taikka nuottakodan luona.
Nälkäkin kurni Topin vatsassa, kesken ruokailua karanneen.
Siksi lähti Topi hiljaa piilopaikastaan, lähti loitolta metsää
kierrellen laaksoon lammen puolelle, ensin kallioita ja sitten jylhää
koivikkoa, missä lehmien polku painuu notkelmaan. Sieltä pujahti hän
aidan repeämästä lammen niitylle. Lammen viimeisessä perukassa tiesi
hän olevan ongen ja matoastiankin, joku päivä sitten sinne unohtamansa.
Pajukon vapisevaan suojaan katosi Topi, katseli matopurkkia,
kalalaatikkoa, jossa aikoinaan oli ollut Muttisen iljettäviä, haisevia
syömäkaloja, märätyksiä. Ja sitten otti hän onkensa ja puikki ylös
lammen takana olevalle mäelle. Sieltä hän pääsi oikopolulle, joka vie
Muttisen huvilaan. Huvilalla Topi tietää suuria marjapensaita, joissa
kasvaa punaisia viinamarjoja ja tikkereitä. Sinne hän kellahti
pensaiden alle ja söi ensimmäiseen hätään vatsansa täyteen marjoja.
Sitten meni Topi alas rannalle, kahden kyömyisen kallion väliin, ja
alkoi onkia. Kaiveli matoja pöntöstään ja pehmitteli niitä syljellään,
kun ne olivat kuivuneet melkein koviksi tikuiksi. Lämpiävälle kalliolle
hän istahti ja onki syvästä vedestä.
Täältäpähän eivät ainakaan pieksäjät häntä löydä. Kaukaa vain kuuluu
häliseviä ääniä, heikosti, Putkinotkon mökiltä.
Ja Topi ajattelee, että sitten, kun hän saattaa arvata Rosina
Kypenäisen lähteneen kaupunkiin ja Ananiaksen ja muiden kotimiesten
menneen lammen niitylle, silloin hiipusteleekin hän täältä metsäteitä
takaisin kartanolle ja syö siellä oikein emämurkinan: paistaapa
ahvenia, jos saa, ja ottaa ruokakonttorista leipää ja akkain aitasta
voitakin, kun ainoastaan mummo on kotona. Ja saatava niitä ahvenia on!
Hän juuttuu tähän rannalle, kunnes saa. Nakottaa siinä vaikka kaiken
päivää: on hän ennenkin onkinut syömättä koko päivän, eikä nälästä ole
ollut himpunkaan hätää.
Ja ilman ruokaa hän ei rupea heinää tekemään, perkaamaan.
Mutta Malakias, jonka turviin Topi vielä äsken kaipasi? Malakias, tuo
toinen heinäntekoon lähtijä?
Hän istuu loitolla Putkinotkon mökin rannasta ja vettä lappamasta.
Kiireelliselle asialle oli Rosina hänet lähettänyt. Malakias asteli
pihamäkeä alas rauhallisesti ja verkalleen. Joskus hän seisahtui
hiukkasen, humaliston luona veräjällä, ja saunan nurkalla. Sillä
Malakias ei juokse melkein koskaan. Hänen suunsa ja vasen silmänsä
katselivat valkeihin poutapilviin. Ja oikea silmä katseli humaliston
juurelle. Siinä hän mietti yhä, pitäisikö hänen, perhana, olla noiden
käärmeitten tähden vielä päivällistäkin syömättä? Niin sanoo Leukko ja
tahtoo. Toisi äiti niille sellaiset syömiset, että saisi mies syödä
samalla kun käärmeetkin syövät. Kummatkin omissa eväissään.
Ja sitten mietti Malakias, seuraavan kerran korsun luona,
seisahtuessaan ihmettelemään, että korsun tuohilla paikattu katto alkaa
vuotaa ... on viime talven vuotanut, vai kolmeko talvea, sitä ei
Malakias tiedä ... mietti, että mitä se Saarukkakin sinne kaupunkiin?
Piruako se siellä tekee? Jos hän, Malakias, olisi menossa kaupunkiin,
niin hän ei ottaisi mukaansa Saarukkaa eikä muitakaan naisia. Sillä
akkaväkeä ei Malakias suvaitse, paitsi äitiä, joka on muuta. Malakias
on näet kolmannellakymmenellä, ja hänen äänensä korisee kuin hyvänkin
karjun. Ja on noita jo haiveniakin ylähuulessa, pitkänlaisia haivenia.
Eikä niitä tarvitse kasvatella kanan sonnalla, sen pyrstöttömän ja
tiplikkaisen kanan, niinkuin Ananias kehoittelee Malakiasta. Pankoonpas
Ananias itse kanan sontaa ikeniinsä ... ja voita päälle. Itsellään
hänellä on pienemmät karvat huulessa kuin Malakiaksella, joka siellä
korsun luona nykii niitä viiksiään, seisoen paljain jaloin lämpimällä
kalliolla rantarakennusten takana. Se kallio ... vaikka toisi leivän
siihen paistumaan, tai voit ja rasvat tirahtelemaan siihen: kyllä
kypsyisivät...
Mutta akkaväellä itseään pilkattavan ei Malakias suvaitse, koska hän on
jo mies. Kyntämäänkin on oppinut. Kun oppisi vielä erottamaan
kellonajat! Mutta läkkipeltinen kello tuvan nurkassa on seisonut
monta vuotta, eikä Putkinotkon miesväellä ole kelloa muilla kuin
Ananiaksella. Isällä oli useampiakin taskukelloja, mutta eivät ne hänen
kourissaan paljoa kestäneet. Kuitenkin tietää Malakias päivien kulut
muustakin kuin kellosta. Sahan huudosta, Kenkkuinniemen kannakselta
kuuluvasta, osaa hän arvata, milloin on ruvettava syömään ja milloin
herettävä työstä. Ja laivojen huudoista hän myöskin tietää ajan. Nytkin
hän siellä rannalla arvasi laivan äänestä, että kello on siinä
kahdeksan paikkeilla. Ei hän niinkään pystymätön ole. Siksi häntä
pistättääkin, jos hänelle aina niistä akoista ja tytöistä, ne heillä
joskus käyneet vieraat. Ja äitikin ensin ... niin että Malakiakselle
tuli oikein paha mieli. Morsiamista kuullessaan Malakias punastuu
vihasta. Vaaleasti hän punottaa, ja lopulta hän ihan valkenee. Ja koska
hän ei ennätä vastata mitään muiden pieksäessä nopeasti turpaansa, niin
sanoo hän vieraiden lähdön jälkeen, sillä oma väki ei uskallakaan enää
hänelle usein hiiskua tytöistä:
"Kun olisi ollut kirves ... olisin heille näyttänyt morsianta!"
Sitten oli siellä rannassa tyhjennettävä se vene. Malakias katseli
sitä, nuottakodan viereen pysähtyneenä. Äyskäröimällä se vene olisi
ollut lapettava kuivaksi. Mutta sitten ajatteli hän, että veneestä
menisi enemmän, jos kaataisi sen. Kymmenen miestä nostaisi varmaankin
koko lotokan veden alta ja kääntäisi nurin, ja tyhjä siitä tulisi! Ja
jos olisi oikein vahva mies, niin kaataisi yksinään yhdellä
rasahduksella. Ja isä sen kyllä kaataisi! Rynkyttämällä ei vesi
kaatuisi niin joutuisasti. Malakias koetti rynkyttää sitä, istuen
veneen kokalla. Mutta se häntä rynkyttämään: se on jo vanha vene, raot
irvistelevät reunoissa ikeniään, ja reunapuut ruskavat. Ihmekös, jos on
huono, kun ei ole sitä tervattu. Mutta jos pikeä keittäisi, niinkuin
sahalla keitettiin tervahöyryn rakoihin ja kaataisi sitä tämän lotokan
reikiin, niin varmaan se ei vuotaisi, vaikka pitäisi aina maalla
päivänpaisteessa. Mutta nyt jos sitä rynkyttää, niin se katkeaa poikki,
ja tulee vahinko. Pitää mennä ottamaan metsästä äyskäri.
Malakias on kavunnut rinteelle ja juuri painautunut viileään
louhenkoloon ja kaivaa sammalien alta äyskäriä ja airoja. Silloin ihan
hänen vieressään humahtaa ja hurahtaa. Metsäkanako se oli? Vai itse
metsänkukko? Malakias on harras metsänasukkaiden ajattelija. Jos
hänellä olisi pyssy, kyllä hän olisi niitä saanut jo ammoin.
Ananiaksella on uusi ja kiiltävä, Mauno-enolta ostettu; mutta ei se
sitä lainaa Malakiakselle. Sanoo, ettei hän osaa ampua, silmiensä
tähden. Mutta kummakos olisi ampua, jos makaisi hiljaa piilossa...
Ja jos metso kävelisi kohti ... antaisi tulla melkein kiinni
pyssyntorveen ... niin silloin jo pamauttaisi, niin kyllä olisi isokin
metso tuhannen nuuskana.
Tällaista ei Malakiaksella kuitenkaan ollut aikaa ajatella siellä
nuottakodan luona. Ei edes mutista usein metsässä hyräilemäänsä ja isän
äiti-vainajalta kuulemaansa sanaa: "Pyy pyrähti, maa järähti, Jeesuksen
sydän särähti." Lintu kohahti aivan hänen vierestään. Se pyrki
siivilleen, ei heti päässytkään. Ja Malakias rupesi juoksemaan linnun
perästä. Sellaisten perästä hän toki juoksee. Hän näki edessään jotain
ruskeaa ja ikäänkuin valkoisen täplikästä. Hän ajoi takaa, ylös
rinnettä, pitkillä loikkauksilla. Hän kaatui kasvoilleen, ja kirosi
hiljaa. Mutta lintukaan ei ollut päässyt siivilleen, se juoksi yhä ja
piipatti. Malakias urahti, ja läksi taas ajamaan takaa rantavuorelta
lammelle päin, tiheään viidakkoon. Jospa hän saisi sen kiinni! Miksi ei
hänkin voisi kerran viedä kotiin lintukeittoa? Ananiaskin yhtenä kesänä
otti kiinni ukkometson. Ananiaksella ei ollut silloin vielä pyssyä,
vaan hän kulki panemassa satimia linnuille, Hurjan kanssa. Hurja oli
rynnännyt tällä tavoin sakeaan metsään, Ananias perästä, ja rotkossa
Hurja jo nujersi niskaa metsolta, jolta oli toinen jalka katkennut
rihmasissa, niin ettei se päässyt juoksemaan, eikä se viteikössä saanut
siipiään auki. Ananias kiersi metsolta koiran kanssa niskat nurin. Ja
kantoi linnun kotiin: se oli niin iso, että kiverä nokka viisti maata,
kun Ananias piti sitä sorkista olallaan...
Malakias juoksee piipatuksen perästä, kunnes taas kompastuu ja lyö
otsansa kiveen. Nyt hän raivostuu. Se pässikin tärskäytti tänään! Hän
ottaa pitkän oksan ja aikoo lyödä lintua ... joka onkin kadonnut. Ei
näy missään. Taikka se on muuttunut mustaksi: tuossa se on jälleen,
ihan edestä kohosi, jylähti kuin ukkonen. Tämä on varmaan metso. Ensin
näytti niin ruskealta ja pieneltä.
Sitä voi olla vaikka mitä tässä maailmassa ja metsässä... Leja oli
nähnyt Jopin kanssa täällä käärmeen, jolla oli kaksi jalkaa ja korvat
kuin kissalla. Se oli harpannut aidan ylitse...
Varovasti ja hiljainen kammo mielessä menee Malakias sinne päin, minne
se musta lintu lensi. Hän menee sangen kauas, tirkistellen ja
kuulostellen koivujen sihinää.
Kas, tuolla se nyt on, ison petäjän oksalla, vanhuuttaan
tummarunkoisen. Malakias tirkistelee salaa sitä etäältä, siristää
silmäänsä, että näkisi tarkemmin. Koivussahan se istuukin. Onkohan se
lintu, vai onko se tuulenpesä? Tuulenpesässäköhän tuulet syntyvät?
Mutta eihän tuulilla ole poikia... Ei, kaula siinä kenottaa. Malakias
hiipii lähemmäksi, ei se häntä huomaa. Sellainen iso metso. Ollapa nyt
pyssy, ja amitsuonia! Malakias pääsee aivan puun alle, ja lintu
katselee häntä päätään kallistellen. Hän näkee sen silmien yläpuolella
ne kaksi loistavaa ja punaista viirua ... niinkuin ainakin metsolla.
Mitähän ne viirut ovat? Ei ole tullut kysytyksi Ananiakselta eikä
isältä. Ananias ne tietäisi. Ja isä tietää kummempiakin! Eikö se isä
osaisi pyytää lintuja ilman pyssyjä ja satimia, jos tahtoisi...
Malakias arvelee, että ne viirut ovat linnun korvia. Hän asettuu
kivelle koivun juurelle istumaan, ja ihailee metsoa. Tuuli humisee
hiljaa, koivun ritvat suhisevat. On lämmintä. Ja juokseminen raukaisee
kovasti Malakiasta.
Siinä alkaa hän vähitellen hyräilläkin. Hyräilee ensin tuskin
kuuluvasti. Hän hyräilee:
"Korvat sill' on kahden puolen, -- mitähän nuokin o'..."
Mutta sitten ääni paisuu, metsän mahtavan, joskin hiljaisen huminan
mukana. Metso ei ole hänestä millänsäkään.
Sitten jyrisyttää Malakias linnulle, joka katselee häntä silmästä
silmään, vuoroin toista ja toista punaistaan häneen päin käännellen,
jyrisyttää syvällä ja yksitoikkoisella rintaäänellä, harvakseen ja yhtä
mittaa laulunsa hiukan muuttuneita sanoja: "Karvat sill' on kahden
puolen, -- mikähän tuokin o'..."