Saksanheisi pilkistelee seinän alitse Putkinotkon tupaan, jossa perhe
on suuruksella. Rehevä on se heisi niinkuin nokkospehko. Lapset ne ovat
maistelleet sen pensaan marjoja tuolla Muttisen Aapelin huvilalla, ja
vaikka ne olivat äiteliä ja happamia, joten silloinen pieni Malakias
paiskasi kokonaisen tertun seinään, lienevät hän tai muut lapset niistä
muutaman syöneetkin, kuten pennut nykyäänkin koettavat niitä syödä,
koskapa heisi nyt rehottaa täällä mökin nurkalla. Samalla tavoin on
Putkinotkon mökin pientareille ja pikku laaksojen siimekseen siirtynyt
viini- ja karviaispehkojakin. Tosin on Käkriäinen heinäntekoaikaan tai
peltoa kyntäessään sukinut ja nykäissyt noita marjapensaita pois,
sukinut viikatteellaan ja repinyt kiukuissaan paljainkin käsin niitä
pistäviä vesoja, sillä joutavia ne ovat hänestä, koska ihminen ei elä
marjoilla. Esimerkiksi puolukat saattavat olla hyviä, koska hän on jo
niihin tottunut, mutta ei niilläkään elä. Metsot ne marjoilla! Ja
samoin hän arvelee ilkanäköiseksi tätä heittäkin, siinä ihan seinässä
kiinni, missä se tukkii hänen mielestään kaikki ikkunat. Ja lisäksi se
mädättäisi, jos pääsisi nousemaan puuksi, tuvan seinät pilalle. Niinhän
hyötyvät syreenit ja puuherneetkin Muttisen seinämillä. Ja Rosinakin
sanoo, että puhtaan sen pitää rakennuksen ympäristön olla, ei metsää,
vaan kyntömaita. Siksi on Käkriäinen montakin kertaa sivaltanut tämän
heiden poikki. Mutta niinpäs on maa väkevää ja höystyisää tuossa
paikassa, jossa lapset aina talvella pistäytyvät, että pensas nousee
yhä uudestaan, lykäten yhtenä kesän alkupuolena juurivesoista miehen
vyötäröille ylettyvät haarat. Eikä Juutas ole tullut viitsineeksi
kaivaa maasta pois juuria, joita peittelemässä on viholaisiakin,
pahannäköisiä paholaisia. Se häneen huolikoon työntää kynsiään, ja
varsinkaan ilman rukkasia, muuten kuin oikein suutuksissaan! Eipä
silti, ettei hän, jos oikein sisulle pistää, sysäisi kouraansa
niihinkin, kasvoipa tuossa vaikka käärmeitä. On hänellä sellainen koura
ja sellainen luonto! "Se on toinen aihe siinä ... se sellainen", sanoo
hän.
Varjon puolelta se heisi tupaan pilkistelee. Mutta toisaalta jälleen,
etuseinän alta, loistaa sisälle pihan heleä nurmikko, ja samoin
aurinko, joka paistaa ylempänä olevasta ikkunasta. Muista ikkunoista ei
se vielä paistakaan. Ei etelänpuolisesta läheskään, josta se hautoo
vasta keskipäivällä ja suurimman osan iltapäivää. Mutta silti hörisevät
jo kärpäset tuvassa. Aamu on lämmin, ja päivästä lupaa tulla kuuma.
Kärpäset hörisevät paksuna ja mustana parvena. Ne tuprahtavat sieltä
täältä, kaikkialta. Varsinkin pöydän kohdalla on niitä sakeanaan kuin
noki ilmassa lampun savuttaessa, ja pöydällä kuhisee niitä kuin
missäkin muurahaispesässä. Ne ympäröivät aterialla istuvien päitä. Ne
pistävät ja imevät. Ne suhisevat ja soivat yhtenä säveleenä. Ne
ponnahtavat lentoon, jos niitä karkoittaa korvistaan, ponnahtavat
kimahtavalla äänellä. Ja jos niitä lyö huivilla, tuprahtaa niitä ilmaan
satojen parvi. Eivätkä ne vähene tällaisesta tuvasta, vaikka niitä
makaakin jo kirjavanaan rikkaisella lattialla, raheilla ja
ikkunanlaudoilla, kellii kuolleina, keltaiset vatsat ylöspäin,
maistettuaan kärpässienistä, joita on tuotu punanloistavista
kärpässienilehdoista ja pantu paistettuina ja sokerilla ripoteltuina
uunin reunoille, niin korkealle, etteivät pienimmät muoskat pääsisi
nuolaisemaan niistä sokeria. Mutta kymmenin verroin on niitä yhä
lentämässä ja humisemassa, korviin ja silmiin tunkeutumassa. "Kukapa
Luojan luomaa kärpästen sukua hävittäisi, jos Luoja tahtoo kärpäsiä
lisätä", sanoo mummokin, joka istuu uunin ääressä ja jonka niskaa
kärpäset nipistelevät. Mutta Ananias suutahtelee ruokapöydässä, koska
ne hörisijät tunkeutuvat sieraimiinkin, vaikka luulisi niillä olevan
muutakin syömistä. Ja syömistä muulloinkin kuin ihmisten ruoka-aikoina.
Ovathan huttuiset padat öisinkin pankolla, ja pöydällä on
maitolamparoita ja leivänmuruja.
Mutta pikku Repekalla, joka aterioi vatsa paljaana rahin ääressä
seisten, kun taas toiset pikku lapset istuvat polvillaan permannolla
saman rahin ympärillä, hänellä ei ole aikaa ajatella kärpäsiä, vaikka
ne lentävät hänen suureen lusikkaansa. Tukka tummien ja ruokahalusta
kiiltävien silmien edessä, viisi kärpästä poskellaan, koettaa hänkin
tavoittaa hapanmaitoa lasten yhteisestä kupista, noita meheviä ja
suuria kokkeleita, jotka kelluvat vaaleassa sinnussa. Hän koettaa,
koettaa. Mutta hän ei ennätä. Vaikeaa on hänen tunkea kuppiin
lusikkaansa, jota hän pitää kiinni keskeltä vartta, tuohon hyppelevään
ja heilahtelevaan kuppiin: niin nopeasti saavat toiset siihen aina
peltiset lusikkansa, päreestä reväistyt lastunsa taikka paljaat
kouransa. Aina on kupissa käsiä, jotka vievät vimmatulla kilvalla
toisiltaan kokkeleita. Milloin oikeita, milloin vasempia käsiä, kun
taas hampaat puraisevat vapaina olevista käsistä rajusti leipää ja
nieleksivät Putkinotkon meheviä ja vasta kaivettuja kesäperunoita.
Kuppi tyhjenee kiireesti. Silloin hätääntyy Repekka. Hän katselee
ällistynein silmin toiseen ja toiseen rahin ääressä ahnastelijaan. Ja
hän huomaa kauneimman kokkelin Jopin suussa! Hänen ruskeat silmänsä
välkähtävät. Ja yhtäkkiä karkaa hän päin Jopia rahin ylitse, ja pieksää
piimäisellä lusikalla häntä vasten naamaa, itselläänkin suun ja nenän
ympärykset ja kädet piimässä. Pieksää, ja silmät säkenöivät vimmasta.
"Saakeli soi!" huudahtaa Jopi ensin. Pikku sisko lyö yhä. Silloin
kiivastuu Jopi. Hän ponnahtaa poikki rahin, iskee Repekan paksuun ja
tanakkaan kurkkuun, josta pääsee parahtava ja surkea itku. Kevyt ja
lyhyt rahi, Juutas Käkriäisen kyhäämä kapeasta laudasta, siirtyy ja
kolisee siinä rytäkässä. Mutta eipäs kuitenkaan kaadu, koska sen
katajanhaarukoista tehdyt jalat harrottavat leveällä. Perunat
pyörähtävät kuitenkin maahan. Ja kuppi kallistuu ja piimämaito siinä
läikähtelee. Topi kiroilee sorakielellään. Pieni, musta Sanelma,
Repekkaa kolme vuotta vanhempi, hipiältään kuin mustalainen ja
luonnoltaan kuin pippuri... Sanelma, joka on saanut nimensä Mauno-enon
tyttären taikka oikeastaan Maunon Pertan tyttären mukaan,
ystävyydenosoitukseksi siltä ajalta, jolloin Mauno ensi kertaa rupesi
auttamaan Käkriäistä, neuvoen häntä myymään viinaa ja hankkien sitä
hänelle, vaikka silloin ainoastaan tilapäiseen hätään, sillä muutamaan
vuoteen ei Juutas sitten vielä tullut ruvenneeksi vakituisesti sitä
myymään ... seitsenvuotias Sanelma, hän ärjyy, ja polkee jalkaa ja
itkee kiukusta ja noituu:
"Saatanat, saatanat...!"
Mummo rupeaa ihan kauhistuksesta siunailemaan, istuessaan niska
pystyssä siellä liitän eli hellan ääressä. Siellä hän kampaa nyt
tukkaansa ja etsii päätänsä, vedellen tukkeutuneella luukammalla
hapsiaan niin että rasahtelee ja hilseet pölisevät. Ja tähystellessään
kampaa läheltä nenäänsä, silmin, jotka punertavat vanhuudesta ja ovat
kuin särjen silmät, tarkastaa hän myöskin, kuinka hänen särkensä
paistuvat tuossa liitän suussa, josta tuprahtelee savua tupaan. Sillä
uunikin on vialla, on ollut jo monta vuotta: sen kupeet ovat
halkeilleet raoille, ja leivinuunin päälaki on savella paikattu.
Paikkaus kohoaa uunin päällä kuin suunnattoman kalakukon kuori. Joskus
lehahtaa hellasta, kun aamuinen tuuli vielä hengähtää, paitsi savua,
mustanpunaisia tulenkieliäkin, ikäänkuin haluten päästä nuoleksimaan
mustunutta seinää. Ihme, ettei se tuli tartu mummoonkin. Mutta hän
istuu hiukan syrjemmällä hellan suusta, etteivät liekit kärventäisi
häneltä silmiä. Ja silloin, kun ei tuulen henkäystä tarvitse odottaa,
kumartuu hän varovasti katsomaan kolmea pientä särkeään, tikussa
paistuvia. Eilen on mummo ne kalat itse onkinut.
"Voi hyvä isä noita pentuja! Mitenkä ne kiroilevat!" siunailee mummo.
"Ja mistä pitää tuon Sanelman tietää, mikä se h--ra on?"
Täten on näet pikku Sanelma juuri huutanut Esterille. Entäs toinen
hyvä, tuo Topi! Sen pitää tuota tulipussia, Sanukkaa, taas ärsyttää! Ja
sanoa häntä Syhelmäksi, niinkuin se ei jo muutenkin heittäisi penkiltä
kaikkea pitkin lattiaa, lusikat ja kupit ja kaikki. Itsensä sietäisi
Topin saada selkäsauna. Kas, kas, tuolla tavalla paiskii toista
potateilla.
"Hyvä Isä siunaa!" huudahtaa mummo. "Penkinpäs kaasivat! Siinä nyt
yhtenä sorkkaläjänä survovat. Koirankin ihan tappavat."
Nyt täytyy Rosinankin hypähtää paikaltaan. Hän on istunut punaisen
pöydän päässä, Ananias ja Leja sivullaan, sillä Malakiaksen on Leja
saanut taivutetuksi olemaan ilman aamiaista niiden rohtojen tähden,
jotka äiti tuo kaupungista. Ja Malakias on lähetetty syömättömyyttään
nurisevana rantaan, äyskäröimään vettä veneestä, jolla kaupunkiin
aikovaiset, Rosina, Saara ja pikku Jopi, on saatettava laivaan. Saara
jäi aittaan pukeutumaan, ja mitä lienee jäänyt tekemään.
Rosina hypähtää nyt kapalolapsi sylissä paikaltaan ja nykäiseepä
ensimmäistä eteensä sattunutta pienokaista hiukan tukastakin. Se
nykäisty on Topi. Ja Rosina huutaa:
"Jo nyt on ihmeet ja kummat! Minä ... nyljen teidät kaikki tupelle! Kun
ankerit!"
Mutta Topi, kaksitoistavuotias ja lyhyt, ällistyy ja suuttuu. Hänen
tukkaansa on nykäisty. Hän sieppaa haaraiset rahinjalat, jotka ovat
rytäkässä päässeet irti, ja hyökkää ne kourassa hammasta purren Rosinaa
kohti.
Ananias tempaa rahinjalat pois Topilta. Ja niinkin paljon on hänen
mielestään syytä puuttua asiaan, että hän nousee pöydästä ja
tavoittelee seinältä solmuisia köysiohjaksia, antaakseen tuolle
jurikalle kuranssausta.
Sen näkee Topi. Ja pelästyy. Hänen täytyy hellittää tervaiset ja mustat
kouransa Rosinan hihasta, eikä hän ennätä iskeä edes hampaitaan Rosinan
käsivarteen, kuten aikoi, kun ei ylettänyt häntä lyödä. Sydän kurkussa
livistää Topi seinän alitse ulos, heittäen ateriansa kesken. Rosina
rientää vielä hiukan portaille hänen perästään. Mutta tuolla juoksee
Topi jo pakoon pihan poikki, niin että tallattu polku tömisee ja hänen
paksut, paljaat pohkeensa hyrräävät väkkäränä. Vielä huutaa hän
Rosinalle, taakseen katsomatta ja täydessä vauhdissa, huutaa kimakalla
äänellä, jo lähellä itkua, puhaltamalla ja vinkaisevassa kiukussa:
"Rusina Kypenäinen! Sinä ... sinä... Sinulla on ... p--!"
Viimeisen sanan huutaa hän läkähtyvällä äänellä, josta puhuu
äärimmäinen halveksuminen ja pilkka.
Alaveräjän raosta pujahtaa Topi saunalle. Ja menee ylös kalliolle ja
petäjikköön. Ja siellä pillahtaa hän itkuun, pelonkin itkuun. Sillä
joskaan äidistä ei hätää, se kun ei kuitenkaan antaisi vitsaa, vaikka
sanoo lyövänsä korennolla, niin Ananias kovine ohjaksineen saattaa
muistaa tämän myöhemminkin.
Topista on parasta nyt vähän välttää Ananiasta. Itsekseen hitaasti
kävellen ja kohotellen kiipeilee Topi kallioilla.
Mutta sitten johtuu hänen mieleensä, että Malakiaksen pitikin olla
tuolla kauempana rannalla, lappamassa veneestä vettä. Malakiaksen,
hänen parhaan ystävänsä ja joskus suojelijansakin.
Topi kääntyy metsästä takaisin ja menee nuottakodalle, Malakiaksen
luokse.
Mutta minkälaista on sillä välin tuvassa?
Jopikin itkeskelee tuvassa, ruskeaksi maalatun taikinakorvon vieressä.
Hänen tukkaansa ei Rosina tosin ole koskettanutkaan: johan nyt, pienen
äidinpojan, Jopin, pehmeitä ja vaaleita haivenia! Sekin jo riittää
Rosinalle, että hän on ollut niin kova Topille: ajanut pentunsa
metsään, ja saanut hänet haukkumaan äitiään niin julmasti, että Rosinan
sydäntä oikein pahoinvointi kouristaa. Moittivalla silmäyksellä hän on
estänyt Ananiaksen kurittamasta Jopia, joka ravisteli vimmoissaan
Repekkaa. Jopilla ei siis nyt ole minkäänlaista ruumiillista kipua.
Mitä sitten kalpea ja hento Jopi nyyhkyttelee ja kitisee? Sitäpä hän
nyyhkyttelee, että Repekan tähden on piimää ja kokkelia kaatunut paitsi
hänen silmilleen myöskin takin rintamuksille. Uuden, harmaan takin,
keväällä teetetyn, pikkupoikien, Topin ja Jopin, yhteisen
juhlatiloissa. Tällä kertaa se takki on annettu Jopille, hänen
ensimmäistä ja ihanaa kaupunginmatkaansa varten.
Jopi ei näet vielä ole käynyt kaupungissa. Eikä missään muuallakaan
kauempana kuin kinkereillä lähimmässä mantereentalossa, neljän virstan
päässä, tavaamassa isämeitää. Siellä kävi hän toissa talvena. Sekä pari
kertaa Kenkkuinniemen sahalla, jossa sai nähdä, kuinka isä muiden
timperien joukossa tilkkesi ja pikesi tervahöyryä. Sitä samaa, missä
Saara sitten on ollut ruokarouvana. Mutta muu maailma ja Kenkkuinniemi
on Jopille vielä aivan merkillistä ja epämääräistä. Niinkuin kaunista
unta. Varsinkin kaupunki, josta puhutaan aina ja enimmän. Ja hän on
kuunnellut näitä puheita vaiti ja virkuin korvin. Kuunnellut
mainittavan korkeaa kirkontornia, ja jonkinmoista, jota sanotaan
linnaksi. Ja varsinkin joitakin kivimuureja. Minkähänlaisia nuo muurit
ovat? Eivät ne kai ole sellaisia kuin tuo tuvan uuninmuuri? Sillä mitäs
siinä olisi ihmettelemistä. Jopista ne taitavat olla saman näköisiä
kuin ne Sioninmuurit, joista mummo veisaa. Ja veisaa joskus Mauno-enon
Perttakin. Niitä on Jopi nähnyt siitä kirjasta, jonka Saarukka ja
Ananias ja Leja saivat lainaksi koulusta siihen aikaan kun ne kävivät
siellä ... kansakoulua. Muttinen ne sinne tiukkasi, antaen heille
kengät, nimittäin Saarukalle ja Lejalle. Ananiakselle oli isän
hankittava. Antoi kengät, että olisivat siellä kävelleet ... koulussa.
Ja kävivät ne ... kunnes kengät menivät ihan riekaleiksi sinne sahan
taakse kävellessä, ja äiti sanoi, että mitä luettanevatkaan siellä,
lorulauluja, ei edes pääkappaleita kaikkia annettu lukea. Ja Juutas
Käkriäinen jatkoi, että ... paskia ne ovat, ne pääkappaleetkin; mutta
työ se on toista. Ja isä tarvitsi Ananiaksen työhön, hän itse meni
Mauno-enon kanssa lääniin, kävelemään sanoi menevänsä. Ja kun kerran
Saarukka ei lähtenyt kouluun eikä Lejakaan joutanut sinne, vaan äiti
tarvitsi häntä ja Saarukkaa, niin opettaja otti kirjansa pois, lähetti
ottamaan. Siinä niitä oli korkeita muureja, siinä piplianhistoriassa.
Jos lienevät olleet kultaa. Lienevätkö sellaisia ne kaupungin muurit?
Ei ole Jopi iljennyt kysyä isommilta pennuiltakaan, kaupungissa
käyneiltä. On ajatellut, että näkeepä hän ne sitten itsekin, sillä hän
on saanut äidiltä lupauksen päästä tänä kesänä kaupunkiin. Siksi hän
onkin koonnut kaiken kesää rahaa, isältä ansaittua, hakkaamalla hänelle
tupakoita. Viisi ja kymmenen penniä kerrallaan on Jopi saanut palkkaa.
Jopa isä yhden kerran, kun oli mukavalla tuulella ja tuli läänistä ja
naureskeli muutaman päivän, antoi hänelle rahaa kahmalonsa täydeltä,
pennejäkö lienevät olleet vai markkoja, sitä ei Jopi vielä tiedä. Mutta
niitä rahoja Jopi on pitänyt ensin piilossa tuvan nurkkahyllyllä,
peltisessä rasiassa, piilossa muilta muoskilta ja varsinkin Sanukalta,
kunnes Juutas Käkriäinen yhtenä päivänä meni ja vei kaikki Jopin rahat
tuusasta, ja Jopi pelkäsi, ettei hän saisikaan niitä takaisin. Mutta
sittenpä äiti antoi hänelle rahaa sijaan, yhtä paljon sanoi antavansa,
vaikkei antanutkaan niin monta rahaa kuin rasiassa oli. Mutta ei se
äiti Jopille valehtele. Ja näitä äidiltä takaisin saamiaan rahoja piti
Jopi sitten kätkössä muualla eikä enää tuvassa. Sikopahnan katolle,
lahonneiden päreiden alle hän työnsi rahatuusansa.
Nyt aikoo hän ostaa kaupungista rahoillaan vehnästä ja namusia. Ja
aikoo antaa niitä muillekin pennuille. Sen julisti hän heti, kun äiti
tänään viimeinkin myöntyi viemään Jopinsa kaupunkiin. Niin julisti
Jopi, vaikka hän sitä ennen olikin sanonut pudottaneensa sen tuusansa,
jossa rahaa oli. Mutta tuusa tulikin tällä kertaa pian esille. Sitten
Jopi pesi oikein silmänsäkin. Niin tekevät muutkin aina kaupunkiin
lähtiessään, muut paitsi Malakias, ja Juutas Käkriäinen silloin kun hän
on totisella päällä.
Jalassa on Jopilla Saaran nappikengät, sillä Saaralla itsellään on
Muttisen emäntärouvan valkeat kengät, koska hänen omansa ovat jo niin
läntässä.
Ja sitten ei Jopi malttanut oikein kunnolla syödäkään, niin teki
levottomaksi se kaupunkiin lähtö, matka laivareitille soutaen,
ohitseajavaan laivaan.
Ja silloin kokkeloi Repekka hänet tällä tavalla!
Lapset itkevät. Toiset heistä nostavat pystyyn rahia ja
asettavat katajanhaarukan siihen paikoilleen. Pikku Sanelma menee
ruokakonttoriin, joka on tuvassa, pihanpuolisessa nurkassa, ja tuo
sieltä uutta piimää. Sitten lapset taas syövät. Niin aikuisetkin.
Nyt tulee sisään Saara, kaupunginmatkalle pukeutuneena.
Hänellä on punainen pusero. Vaaleanpunainen satiinipusero.
Mutta hame on hänellä musta, ja tukka korvallisilta kikkaroitu.
Kodassa, padan alla kuumennetulla poltto-oralla hän kikkaroi tukkansa.
Saara on korea, niin että pienet lapset katselevat häntä iloisesti
ihaillen, ja Repekka asettuu hajasäärin hänen eteensä ja sanoo
veikeästi:
"Sinä olet ryökkinä!"
Ja sitten Repekka nauraa kirkkain silmin.
Saaran sydämestä tuntuukin hyvältä noiden toisten katselu, joskin häntä
hiukan harmittaa Ananiaksen naurahdus. Mutta vielä enemmän harmittaa
häntä, kun äiti äännähtää:
"Mikäs se tässä niin haisee?"
Rosina huudahtaa sen aivan viattomasti, muistamatta, että se haju
lähtisi Saarasta. Pistävä ja voimakas haju. Se on hajuvettä, jonka
Rosina on unohtanut. Se haju tuntuu hänestä pahalta.
Mutta Saara ajattelee, että äiti pistelee häntä tahallaan. Hän mutisee:
"Sellainenhan se on äidin nenä! Vaikka ... itsekin haisee..."
"Voi Herra siunatkoon...!" huudahtaa Rosina. "Haisee... Sinä olet..."
"Haise itse paremmin!" sanoo Ananias.
Ja sitten jatkavat hän ja Rosina ja Leja syöntiään. Lapset katselevat
yhä Saaraa. Saaralla on ne punaiset sukat. Ja kengät valkeat niinkuin
liitu. Mutta sukista pyrkivät Saaran kantapäät paljaina vilkahtelemaan,
kun nämä Muttisen neidin kengät ovat sellaiset, ettei jalka painu
niihin ihan pohjiin asti. Saara ajattelee, että siksi kai se jättikin
ne tänne maalle. Ei sillä niin pieni jalka ole. Varmaan se ei voi niitä
enää käyttää. Niinpä saattaakin Saara niitä lainata. Tosin se neiti
mahtaillakseen sulki viime syksynä täällä kaikki tavaransa lukon taakse
ja telkesi huvilan ulko-ovet pienillä rautapuomeilla ja isolla
munalukolla, ettei vain mentäisi sinne sisälle... Niinkuin ne olisivat
hänen, nuo Muttisen huoneet! Ikkunain säpitkin se näpelöi sisältä
nyörillä hakoihin kiinni, sen näkivät Saara ja pikku Sanelma kavuten
kurkistamaan ikkunasta huvilaan. Mutta jäipäs siltä yhdestä ikkunasta
haka solmimatta, keittiön porstuan ikkunasta! Sen saa auki, kun
sorkottelee varvulla. Ja eteiskonttorin lukko aukeaa melkein itsestään,
ja konttorissa on tavaroita. Ei se huomaa, että hänen kenkiään on
lainattu, tai muitakin kapineita. Herra itse ei huomaisi yhtään mitään,
eikä se ennen sellaisesta välittänytkään. Mutta nyt tämä neiti panetti
munalukon kellumaan yksinpä saunankin ovelle. Ei se Muttinen ennen
muinoin sellainen! Siihen aikaan sai lainata siltä kaikkea. Ja jos joku
lusikka katosi, harakka vei täältä tuvalta, ne harakat kun ovat
sellaisia varkaita, niin hän ihmetteli vain. Ja nauroi sillekin, että
isä sattui kerran talvella ottamaan hänen kenkänsä, jäädessään
kelirikolla lapikkaattomaksi, niin ettei päässyt mutaa luomaan. Ne
ruskeanahkaiset ja matalat kengät.
Eikä Rosina Käkriäinenkään virkkanut Saaralle mitään silloin, kun näki
ensi kerran nämä kengät Saaran jalassa, Saaran mennessä viime
heinätalkootanssiin Vaskilahteen. Saara koetteli silloin näitä hiukan,
koska omansa olivat läntässä. Eiväthän nämä sellaisesta vähäisestä
kävelystä kuluneet.
Ja Rosina ajatteli, että joutavat ne sen verran rikkaiden tavarat. Ja
tavaroista pöyhkeäksi tulleen herran leipäsudelleen kustantamat
tavarat.
Nyt tarvitsee äiti itse kenkiään, joita Saara on täällä ollessaan
käyttänyt, milloin hänet on pantu työhön. Sillä hän kun ei työnnä
tällaisiin louhikkoihin edes omia länttäisiäkään kenkiään. Mutta
pihoilla niillä vielä kyllä kävelee, niillä nappikengillä, täällä
Putkinotkon piha-aituuksien sisällä. Eikä Saara enää osaa olla
paljasjaloin, hän kun nyt on ollut ruokarouvana tervahöyryssä.
Vasemman käden nimettömässä on Saaralla sormus. Sen on hän saanut siltä
laivamieheltä, joka palveli samassa tervahöyryssä kuin hän. Mies on jo
kerran kirjoittanut Saaralle tänne Putkinotkoon. Siksi on varsinkin
Ananias joskus sanonut Saaraa pilkallaan Saara-morsiameksi, vaikkei
Saara olekaan väittänyt nimenomaan olevansa morsian, vaan ainoastaan
vihjaillut huvikseen sinne päin. Mutta pilkatkoon! Saattaa siitä
asiasta vielä tulla tosikin. Juuri äsken on Saara aloittanut tuolla
aitassa kirjeen sille laivamiehelle, vastaukseksi; Saara osaa
kirjoittaakin, kansakoulussa käynyt ... kaksi kuukautta. Ananias osaa
yhtä paljon kuin Saara. Ja Leja on isänsä äitiin, ja on muka ahkera, ja
kirjoittaa muka paremmin kuin Saara. Mutta Käkriäisen Juutas se ei osaa
muuta kuin nimensä raapustaa, ja lukee päin helvettiä melkein joka
sanan!
Siinä kirjeessä on Saara, joka suuttui varsinkin äidin tämänaamuisesta
haukkumisesta, sanonut olevansa kyllästynyt Putkinotkoon. Hän
ajattelee, että hänen täytyy puuhata täällä kuin minkäkin piian, hänen,
joka ei rupea piiaksi parempiinkaan paikkoihin, koska on saanut
kyllänsä sellaisista, koetettuaan raataa Vaskilahden akkaakin
passaillessa. Ja täällä kun on oltava vielä lapsenpiikanakin. Vaikka
hän on jo toisessa iässäkin, ja ollut tervahöyry "Turhassa"
ruokarouvana. Näitä ajatuksiaan ei Saara kuitenkaan ole kirjeeseen
pannut. Ei, kirjeessä laivamiehelle on Saara sanonut, että hänellä on
ikävä täällä maalla, kesälomallaan. Ja sitten hän on sommitellut pari
riviä, eikö se ystävä hommaisi hänelle toista ruuantekijän paikkaa,
jossakin toisessa höyryssä tai laivassa, kun Saara ei viihtynyt siinä
ensimmäisessä niiden pömpelien eli hyttien kirppuisuudenkaan tähden. Ja
Saara muistaa, että varsinkaan sen ilkeän kapteenin vuoksi ei hän
viihtynyt siinä. Että se kapteeni viitsikin hiipiä sillä tavoin öillä
pömpelien ovien edessä! Kiusata itseäänkin unettomuudella. Kapteenin
ilkeydestä ei Saara kumminkaan tässä kirjeessä mainitse, enempää kuin
muustakaan, mikä saattoi kapteenin ajamaan hänet tervahöyrystä. Ja ne
syyt olivat toisenlaisiakin kuin viinan levittäminen. Kirjeessään
ystävälleen pyytää Saara laivamiestä vain toimittamaan hänelle sitä
uutta ruokarouvan tai teeterskan paikkaa, joskin Saaralla kyllä on
täällä kaikkea, mitä mieli tekee: oma kammari, ja voita ja läskiä ja
maitoa. Mutta maalaiselämä on niin ikävää.
Sen kirjeen on hän aloittanut aitassa pakkalaatikon kannella, joka
tytöillä on piironkina, alkanut poski kiinni paperissa, jonka hän on
repäissyt Ananiaksen entisestä ja Sanelmalle antamasta kouluvihkosta.
Siinä oli ainoastaan alkulehdillä Ananiaksen tekemiä kirjaimia. Sitten
on Saara jättänyt kirjeensä keskentekoisena laatikon kannelle aittaan,
pohtiakseen aamiaisen ajalla jatkoa.
Saara istahtaa pöydän ääreen, ja vetäisee keskeltä pöytää käsiinsä
särjen, auringonpaisteessa kuivatun. Eipä uhallaankaan eilen saatua
siikaa, sillä hän on nyt närkästynyt Putkinotkoon. Ja hän naurahtaa,
etteihän tässä ole taltrikkiakaan, mistä syödä. Jokin kuppi pitäisi
edes olla. Rosina myhähtää, että kupit ja kipit tässä ... maidossa ovat
toiset, ja porsaan edessä vati. Mutta silloin huudahtaa Jopi, jonka
Leja on siivonnut ja saanut jälleen onnelliselle mielelle, että eipä se
vati ole enää porsaallakaan, sillä hän juoksi sen sieltä ja pani
itselleen siihen konttorista piimää, kun tyssit kaatoivat yhteisen
piimän lattialle, josta nyt Hurja sitä nuoleskelee, laihana ja häntä
maata pitkin, ja Repekka lusikoi. Oman astiallisensa on Jopi
kapustoinut itselleen piimää.
Saara vaikenee hetkeksi. Hän katselee nyreästi ja särki kädessä pöydän
reunalla paikkaa, mihin hän voisi sijoittaa punaisen puseronsa
kyynärpäät. Viimein sovittaa hän ne pöydälle läikähtäneiden
maitolammikoiden väliin, ja alkaa syödä, könöttäen pöytälautaa vasten.
Saara jatkaa nurisemistaan. Ensin ylimalkaisesti ja lauhkeasti,
niinkuin juttu olisi muuten vain johtunut hänen mieleensä. Puhelee
siinä, että mukavaa siellä on kuitenkin, siellä tervahöyryssä: saa
riisiryynipuuroa. Ja voita pannaan puuron silmäksi! Neljälle miehelle
ja ruuankeittäjälle verokseen aina melkein kilo voita.
"Se on ihan totta, kilo sitä pannaan!" huudahtaa Saara.
Rosina rypistää hiukan kulmakarvojaan, ja Ananias vääntää huuliaan
pilkallisesti.
Silloin könnistää myöskin itse Juutas Käkriäinen tupaan. Hän tulee
takaisin kotiin. Hän komauttaa kapsäkkinsä ovensuuhun nurkkaan,
tuikeasti ja jäykästi. Hän on jo melkein täydellisesti tyyntynyt. Mutta
täytyyhän kuitenkin vielä olla tuimaa miestä, sellaista on nyt ilmestyä
toisten eteen, varsinkin mummon, vieraamman ihmisen. Mutta kun on
olevinaan yhä suutuksissaan, niin pelkäävät ne ruveta irvistelemään
hänen äskeisestä matkastaan! Häntä täytyy pelätä, on Käkriäinen
ajatellut saunalta päin palatessaan. Sellainen voima on hänellä
silmissäänkin, hän kun on kerran sellainen ... ei turhaan Putkinotkon
jumalaksi sanota!
Niinpä tuijottaa Käkriäinen ensin kulmakarvat rypyssä eteensä maahan,
ovelle seisahtuen. Sitten katselee hän hiljaa ja vaiti kulmiensa alta
ympärilleen. Ja pistää vielä varmuuden vuoksi piipun suupieleensä.
Juutas on hyvillään, että perheen huomio näyttää nyt kiintyneen
Saaraan, joka kertoo edelleen, että tervahöyryssä syödään paitsi
riisiryynipuuroa myöskin läskiä: sitä saa ostaa Pietarista kuinka
paljon tahansa.
"Mutta se maistuu kattopihville", jatkaa Saara.
"Niin ... maistuu mikä?" kysyy Ananias.
"Se läski", vastaa Saara.
Juutas Käkriäinen höristää korviaan. Hänpä ei oikein usko niitä. Mitä
se Saara sanoi?
Mutta olkoon, ajattelee Käkriäinen. Ja jatkaa ajatustaan: Puhelkoot nyt
muut ... siinä...
Ja kohtapa sitten kysäiseekin Ananias, ihan kuin isänsä puolesta:
"Millekä se maistuu?"
"Niin se? Kattopihville!" vastaa Saara, halukkaana ilmaisemaan, että
hän on nähnyt sitäkin siellä matkoillaan. "Sellaiselle, jolla on ne
pömpelit katettu. Sellaisella kaikki kivimuuritkin siellä ...
Ronstaassa."
Kivimuurit! Sen sanan kuulee Jopi, joka kuuntelee korvat pystyssä.
Aikuisten, Rosinan, Ananiaksen ja mummonkin aivoissa liikkuu ajatus,
että mikä lieneekään se Ronstaa, josta Saara on ennenkin maininnut.
Kylä tai kaupunki lienee siellä, Ruotsin puolella, taikka venäläisten.
Mutta eivätpä he sitä kyselemään, tuolta mahtailijalta. Ja mitä he
sillä tiedolla tekisivät.
Pömpeleistäkin on Saara ennen haastellut, ja Ananias tuntee hyvin, mitä
ne ovat, ne lotjamiesten pienet kammarit. Hän on nähnyt niitä sahalla,
kun korjattiin kauppaneuvos Könösen tervahöyryä. Ja senkin Ananias
tietää, mitä kattopihvi on, joskin mummo ja Rosina ajattelevat vain,
mitä lienee. Siksi sanookin Ananias, nuolaisten peltisestä lusikastaan
viimeisen piimän pois:
"Eikö tuota liene kattopihviä muuallakin kuin Ronstaassa."
Sen sanoo hän hiukan pilkallisesti. Ja lisää:
"On meidänkin kaupungissa. Ja muuallakin kuin kivimuureissa."
Tämän painaa Jopi päähänsä: että kaupungissa on muureissa kattopihvejä.
Ei hän muista siellä tervahöyryssä sahalla sitä nähneensä, vaikka onkin
kaikkea katsellut.
Mutta Juutas Käkriäinen tietää, ettei se kattopihviä olekaan, vaan
pahvia se on. Kattopihviä ei ole missään! Muuten se Saara vain sillä
tavalla sitä sotkee sanoissaan. Niin se on!
Kuitenkaan ei Käkriäinen vielä voi ruveta puheliaaksi, ei ihan vielä.
Olisipa nyt edes tarpeellisia välijuttuja, ikäänkuin sovittelijoita!
Sitten hän kumminkin ajattelee, että se heitä aina oikomaan, akkoja!
Hän vain myhähtää sieraimiinsa.
Nyt istahtaa hän leveää hattuaan takaraivolleen työntäen pöydän ääreen.
Ja viiltää itselleen leivänkannikasta paksun palasen.
Saara on innostunut kertomaan tervahöyrystä. Ruokapuolesta hän yhä
kertoo, syöden viimein tuoretta siikaakin. Hän sanoo, sekä kerskuen
että muuta perhettä pistelläkseen:
"Mutta voi sitä ... miten siellä oli hyvä tehdä ruokaa! Läskistä
ja voista. Ja röpöteistä sai oikein mukavaa ruokaa. Jaa muuröpöteistä
saa, kun tekee, ja tillistä ... sellaisesta tuuvinkia. Ja
palsternakkareista ... ja ...."
Totuus on se, että Saara on nähnyt näitä kasveja paitsi Muttisella
myöskin kaupungissa torilla ja Sahan hovilla. Ja hän tietää, että
muurötit ja röpetit ovat keltaisia ja punaisia, joskaan ei, mikä niistä
on kumpaakin, samoin kuin muistaa sanat tilli ja palsternakkari. Mutta
ruokaa ei hän ole niistä laivassa valmistanut, ei tillistä tuuvinkia.
Puhuipahan vain yhä komeillakseen ja nauttiakseen siitä, että osasi
tehdä ja syödä sellaista ruokaa. Ja ainoastaan valhetellakseen:
Saaraahan suorastaan vetää valhettelemaan, jopa pienimmissäkin ja aivan
joutavissa asioissa, joiden vääntämisestä ei ole hyötyä eikä oikeinpäin
puhumisesta vaaraa. Vetää aivan samalla tavoin kuin harakkaa
kätköpaikoiltaan pilkistelemään tai oravaa puusta kurkistelemaan.
Perhe on vaiti, jörösti ja loukkaantuneena. Saara jatkaa iloisesti:
"Etenkin palsternakkarit ovat imakoita, ne ovat imakoita kuin sokeri!"
Nyt tekisi Juutas Käkriäisen jo mieli puhua. Häntä alkaa pistellä
tuollainen pöyhkeily. Ja hänen sydänalaansa kaivaa myöskin ikäänkuin
kateus: suututtaa, että Saara kehuu saaneensa ja syöneensä sellaista,
jota hän ei itse osaksi tunnekaan, nimittäin noita palsternakkareita ja
muita, mitä lienevät. Joskin hän on hyvin nähnyt ne juurikkaat,
mörötit, ja mitä ne toiset olivatkaan, röpötit, Aapelilla, kaupungissa
ja Sahan kartanossa, niin muista ei hänellä ole selvää. Jos nyt Saara
ensinkin on niitä syönytkään! Tai tietää edes, mitä ne ovat. Mokomakin,
joka ei vielä tiedä maailmassa mistään. Ei tiedä, että se on
kattopahvia, sillä pihviä ei ole missään.
Ja sitäpaitsi rupeaa Käkriäisessä heräämään halu sanoa vastaan, kun
toinen kiittelee omiaan. Käkriäisen pitäisi saada jo puhua.
Mutta mitenkä päästä puhumaan, kun hän on tässä koko ajan tekeytynyt
niin vakavaksi? Rosinakin on yhä totinen, vaikka Juutas onkin nähnyt
heti sisään tullessaan hänen silmiensä vilahduksesta, että hyvillään se
eukko oli hänen nopeasta palaamisestaan. Nyt Rosina katselee puolittain
jörönä eteensä, ja hellästi Luukkaaseen, jota hän imettää rinnoillaan.
Rosina alkaa jo lopettaa syömistään, koska on lähdössä kaupunkiin.
Pitäisi se Rosina saada leppymään.
Rosina täytyisi panna nauramaan muullekin kuin tuolle lapsukaiselle.
Juutas tuntee olevansa hiukan syyllinen siihen aamulliseen. Eipä silti:
jos ne hiiskuisivat siitä, niin hän ... sulkisi heiltä suun.
Mutta nyt: jos saisi koko pesueenkin nauramaan, niin pääsisi sitten
mielensä mukaan puhumaan.
Vallitsee melkein hiljaisuus. Kärpäset humisevat kuumenevassa tuvassa,
pörähtelevät korvissa ja ruuissa. Ananias on noussut pöydästä, oikonut
notkeaa selkäänsä ja käsivarsiaan ja kaivanut paperossit takkinsa
taskusta, naulasta, josta hän pistää lakkinsakin päähänsä, lippalakin,
toiselle korvalliselleen. Sitten hän sytyttää paperossin ja kuljeskelee
edestakaisin, hattu kallellaan kuin mikäkin maantiensälli. Leja
lipaisee kielensä päällä punaisia huuliaan ja röystäisee. Lapsetkin
ovat saaneet vatsansa täyteen, oikein paksuiksi ja pyöreiksi
lekkereiksi. Repekka kykkii jo ulkona seinänvieressä ja katselee seinän
alta sisään viattomana kuin lapsi ainakin. Käkriäinen häntä on
kehottanut menemään ulos, potattimaan vakoon, uunin eteen kykkimästä.
Muut lapset vanuttavat tuvassa Hurjaa vatsasta ja takajaloista,
iloisesti huudellen ja nauraen. Ja Juutas huomaa, että Rosina alkaa
olla syönyt, niin se haisee yhteen Jopin kanssa, joka seisoo äitinsä
takana raharasia kourassaan. Mutta Saara syö vielä.
Mummo antaa leivän kanssa syömiensä särkien pyrstöt ja ruodot kissalle,
lapaluut koholla Hurjalle marmattavalle Moksille. Sitten juoksee
Repekka taas ulkoa sisään, ja mummo rupeaa nyt tappamaan Repekan päätä.
Siitä pääntappamisesta on Käkriäinen leikillään huomaavinaan, että
häntäkin syö jostain. Hän raapaisee reittään. Nipistää housunsauman
kohdalta ja ravistaa lahkeesta. Ja raapii nyt itseään takaa, muihin
merkitsevästi katsellen. Saara, joka istuu Käkriäistä vastapäätä,
kysyykin:
"Kah ... mitäs se isä kieppuu?"
"Mitäkö?" vastaa Juutas Käkriäinen nopeasti. Ja sitten on hän tuokion
vaiti. Ja kallistaa vartaloaan, ja työntää kätensä taakseen, ja sanoo:
"Vornikka puri."
Hän on hetken taas vaiti. Ja lopulta sanoo hän, suu naurussa:
"Muutin tuon laihasta paikasta lihavampaan."
Saara ja Ananias purskahtavat nauruun. Rosinakin hymyilee, huomaten
että Juutas tahtoo jälleen päästä suosioon. Hymyilee kuitenkin vielä
hiukan salavihkaa, mutta sillä tavoin, että huomaa hänenkin valmiutensa
sovintoon.
Nyt saattaa Juutas alkaa puhua vapaasti mielihalujaan. Hän nauraa
leveämmin:
"Hehe, niin minä tein kerran ... herra-Aapelillekin!"
Uudestaan hän on vaiti. Ja sitten jatkaa:
"Oli ... vieraita siellä. Mutta minä ... sisään! Mitäs, irvistelin vain
ikeniäni, kun ei tarjonnut tuolia, irvistelin ja naksahdin istumaan!"
Saara nauraa, iloisemmin kuin Rosina. Ja Käkriäinen jatkaa:
"Niin naksahdin. Lakkikin oli päässä, unohtui. Eipä silti, etten minä
uskaltaisi lakki päässäkin. Mutta kun sen huomasin, niin mitäs minä?
Katselivat. Minä ... kaivelemaan näin muka vornikkaa! Ja kun sanoin,
että lihavampaan paikkaan sen panen, niin silloinkos Aapelille ilo,
nauroi, että oli maha revetä... Mutta ... se on sellainen luokka ...
että... Murotteja kun minä en syö! Enkä ropotteja... Mokomia
nakkareita...!"
Sitä tahtoikin Käkriäinen sanoa, ensinnäkin sitä.
Hän kuuntelee vähän aikaa, vastustaisiko häntä kuka, ja särki työntyy
pää edeltä hänen suuhunsa ja ruskaa tuokion kuuluvasti, sillä hän syö
suolakalat enimmäkseen ruotineen ja kaikkineen. Sitten hän jatkaa
uudestaan:
"Ja ... mikäs urakka on mokomissa ... viljellessä! Voi, mikäs urakka!
Siinähän vasta ... urakka... Kitkeä ja nyhtää ja sonnittaakin pitää.
Olen tuon nähnyt... Paskia!"
"Onkos isä sitten röpöttejä maistanutkaan?" kysyy Saara hiukan
pisteliäästi.
"Minäkö?" vastaa Juutas Käkriäinen. "Minäkö... Olisin noita saanut ...
tuolla Aapelinkin kyökissä, mutta minä en niitä suuhuni pistä...!"
Hän on taas hetken vaiti. Sitten puhuu hän yhä kovemmalla innolla ja
äänellä:
"Enkä nakkareita enkä kakkareita... Eivät ne ole terveellisiäkään...
Niitä syökööt Sahan hovin metsääjuoksevat siat! Eivät terveellisiä ...
hampaille ... arvelen..."
"Kah, no sittenpäs on isäkin sika", naurahtaa Leja lauhkeasti.
"Mitäh?" kysyy Juutas Käkriäinen.
Leja sanoo hiljaisesti:
"Kun syö sieniäkin... Ei sanonut ensin syövänsä, kun ruvettiin syömään.
Ja nyt ... hyviähän nuo, hihi."
"No se nyt onkin toinen luokka!" vastaa hänelle Juutas, ja hänen
perunaa kuoriva puukkonsa asettuu mahtavasti päälleen pystyyn
pöytälautaa vastaan. "Se on toinen luokka, se... Että niitä syön. Ja
olisinkin aina syönyt, mutta... Sillä sienet, ne nyt ovatkin metsän
aiheista parhaita! Sienet, ja puolukat marjoista. Mutta jos minä nyt
oikein selitän paikalleen, minkäslaisella kannalla minä ...
tulevaisuudessa ... niin, minkäs liikutuksen tämä nyt tekee, että
sienet: ne nyt ovat luonnostaan pehmeitä. Märkänevätkin pian. Katsoopa
nyt tuota, niin maata lötköttävät jo kypsinä parin päivän päästä...
Lötteröinä. Ja niin märkänevät mahassakin. Mutta nuo röpötit ja
mörötit, heh, ne nyt ovat ... kovia jurtikkaita. Ja jos sitä ajattelee,
on niissä puuhaa keittäessä pehmeiksi. Kaikissa. Olen heitä nähnyt!
Syökööt herrat heitä...! Ja retkuväet. Kun syövät sellaisiakin kuin
kärpässieniä, ruttopunaisia. Olen minä nähnyt..."
"Niin tekevät", myöntää Leja. "Näin, kun Muttisen neiti viime kesänä
otti niitä."
"Eivätpäs kuole niihin, hihii", äännähtää Rosina.
"Mitenkä kuole?" matkii Juutas Käkriäinen. "Kyllä minä tiedän. Ja
selitän. Kun ne keittää ... myrkkyaiheen pois, ei kuolisi
kärpässienistäkään... Minkäs liikutuksen tämä tekee. Mutta mitä näitä
keittelemään ... nakkareita. Ja morotit, minä sanon, hahaa. Ja minä ...
minä olen nähnyt pirunkin..."
"Pi-rrun?" sorahuttaa Topi.
"Niin", vastaa Juutas.
Hän vaikenee ja odottaa, että muut tulevat uteliaammiksi. Sitten
toistaa hän totisena ja köreästi:
"Pirun näin. Ryssä möi kaupungissa. Tai mitä lienevät olleet. Minä,
hupsu, ostin pilkallani. Mutta kun maistoin, niin seinään mättäsin.
Minä en syö pirujakaan. Kurkku, mikä lienee ollut. Mutta minä..."
"Juutas Käkriäinen ei syö piruja!" nauravat pienet lapset.
"Jos lieneekin ruotainen, piru", laskee Ananias leikkiä.
"Mutta sienet, näettekös, ne nyt ovat metsän aiheita", sanoo Juutas
Käkriäinen.
"Juoksisit, Jopi, katsomassa, joko sillä Malakiaksella on se lotokka
tyhjennetty", sanoo Rosina. "Ja sitten ... lapset ja muut... Se on nyt
mentävä aikuisten heinään! Niinkuin kekäle hännässä! Kuulettekos."
"Mutta morotteja en minä turpaani työnnä, ennen kuolen vaikka nälkään!"
huudahtaa Juutas Käkriäinen. "Kah, nuo kärpäset, silmät syövät
päästä... Sianruokaa... Ja Saara, se kattopihvi? Mitä se sellainen
juttu... Ei sitä sellaista ole..."